VIII.

Raskaasti humisee metsä, kohisee niin oudon synkästi iltatuulen

puhaltaessa. Kuuset taivuttavat oksiaan vastakkain, ikäänkuin

tarinoidessaan toisilleen nyökäyttäen, ja lehtipuiden nuoret lehvät

lepattavat ja värähtelevät, kuin ikään räpättäen ja lärpätellen

vanhempain, vakavampain havupuiden puheitten sekaan. Jokainen puu koko

laajassa, rajattomassa metsässä huojuu ja humisee hiljaa, ja siitä

kohisee koko metsä, kuin meri myrskyn talttuessa. Vuoroin se kiihtyy ja

vuoroin asettuu kuin harras virsi, joka soinnuttuaan intohimoisesti ja

juhlallisesti juoksee kappaleen tasaisena ja nöyränä, taas yltyäkseen.

Se on laajan korven iltarukousta, metsän iltamessua.

Kapeaa polkua pitkin kävelee humisevan metsän läpi yksinäinen vanhus,

hamppuköysi vyöllään, kädessään sauva. Hän kuuntelee kulkiessaan metsän

kohinaa ja sen eri säveliä ja koettaa niitä turhaan tutkia ja ymmärtää.

Ne ikäänkuin hänelle laulavat, nuo illan kelmetessä tummiksi käyneet

korkeat kuuset, laulavat vuoroin levottomasti, nuhtelevasti, vuoroin

vienosti, lohduttavasti, — nuo pääsävelet hän kyllä käsittää, ja

niiden mukaan hänen mielensä väreilee, tyyntyy ja kiihtyy kuin kirkossa

messun sävelistä. On siinä kuritusta ja tuomiota, on siinä pelastusta

ja armoa, — kunpa hän vain tarkemmin ymmärtäisi, mikä niistä on

voitolla, mitä ne merkitsevät nuo kaukaiset, kuiskivat äänet, mitä

Jumala hänelle suuren metsän kautta puhuu! Mutta hän ei sitä ymmärrä,

hän ei ole sen arvoinen, että korkeuden käskyt ja tahto hänelle

selvästi ilmaistaisiin.

Autio on erämaan kierteinen polku; ei astu ihmistä vastaan, ei aukene

peltosarka eikä talon pihamaata kulkijan eteen. Ilta on yöhön

vaihtumassa, pitkät varjot pimentävät jo polun ja yhä harmajammaksi käy

taivas. Yksinäinen kulkija ei ole edeltäpäin tuuminut, missä hän

yösijan saisi, hän ei tiedä, onko ihmisasuntoa läheisyydessä ja

jaksaako hän siihen kävellä. Mutta se ei häntä huoleta, sitä

hän ei ajattele; hän suree vain sitä, kun ei tiedä, mitä metsä

humistessaan hänelle huutaa. Nuo äänet ikäänkuin lähenevät, ne käyvät

tuttavallisemmiksi, hän ne erottaa selvästi toisistaan, niillä on

kullakin oma merkityksensä ja tarkoituksensa, mutta mikä, sitä hän ei

jaksa tulkita. Siksi hän on alakuloinen koettaessaan turhaan jännittää

kuulonsa ja tarkkaavaisuutensa. Eikä hän sitä tehdessään muista

väsymystään eikä nälkäänsä, hän kävelee vain yhtä mittaa eteenpäin,

syvemmäs hämärtyvään metsään.

Mutta silloin hänen jännittyneisiin korviinsa rupeaa kuulumaan

toisenkinlaista ääntä, säännöllistä, jatkuvaa töminää. Se on vielä

hyvin kaukaista, mutta hän erottaa silti selvästi jalan astuvan

askelet. Ne kaikuvat takaapäin ja lähenevät myötään, — ne häntä

häiritsevät, hän ei enää voi koko huomiollaan metsän huminaa tarkata,

hänen täytyy kuunnella tuon toisen askeleita, joka illan hämärässä

samaa salotietä samoaa. Se on ihminen, se on kai joku niitä, joita hän

on lähdössä opettamaan ja pelastamaan.

Jo kuuluvat askelet aivan läheltä, ja Tuomas, tuo kumara kulkija,

kääntyy taakseen katsomaan tulijaa. Ken on nainen, joka kantaa

selässään kontissa pientä lasta ja kiireisin askelin näyttää johonkin

päämaaliin ehättävän. Kohta hän on Tuomaan kohdalla, joka hänet nyt

selvemmin näkee: vaatteet ovat ryysyiset, kasvot puolittain vanukkeisen

tukan peitossa, joka liinan alta valahtaa silmille. Hän ei näytä

vanhalta, mutta jotakin raunioista, kulmikasta on silti koko hänen

laihassa olemuksessaan, kun hän ruumistaan keinuttaen ja itsekseen

hiljaa höpisten kävelee metsäisellä tiellä. Jo on hän — päätään

kääntämättä, tervehtimättä — menossa Tuomaan ohi, mutta tämä ei häntä

puhuttelematta laske ohitseen; tuosta yksinäisestä vaeltajasta kuvastuu

jotakin niin onnetonta ja särkynyttä, että hänen täytyy sitä

tiedustella.

— Hyvää iltaa, yksinäinen kulkija, hän lausuu ystävällisesti naiselle

ja kiirehtii askeleitaan pysyäkseen tämän tasalla. Nainen ei näytä

ensiksi hänestä välittävän, hänen päänsä heilahtaa vain hiukan sivulle

eikä hän kuljeksivaa munkkia paljon huomaakaan. Tuomaan täytyy uudistaa

tervehdyksensä:

— Hyvää iltaa. Mihin näin yksin yötä vasten kuljet, vaimo?

Silloin nainen käännähtää päin Tuomaaseen, katsoo häntä pitkään

huivinsa alta ja rupeaa hirnahdellen nauramaan. Hän istahtaa tien

viereen mättäälle, ottaa lapsen syliinsä, keinuttaa sitä polvellaan ja

nauraa yhä. Tuo nauru tuntuu Tuomaasta kamalalta, ja omituinen

rauhattomuus valtaa hänen mielensä.

— Miksi naurat? hän kysyy.

Silloin nainen hypähtää pystyyn, astuu Tuomaan luo ja katsoo häntä

aivan vierestä silmiin.

— Siksi, kun tuttavan tapasin. Sinähän sen tiedät, missä tämän lapsen

isä on, se lapsi ei ole lehdosta löytynyt, vaan vihkimisen jälkeen se

on tehty.

Väristys kävi Tuomaan ruumiin läpi, kun nainen häntä lähenee ja noin

silmästä silmään katsoo. Hänessä herää muisto, aluksi hämärä ja

epäselvä, mutta haikea ja syyttävä muisto, joka sitten vähitellen

selvenee ja kasvaa, niin että hän näkee kokonaisen sarjan kuvia

edessään. Nuo kuvat ovat hänelle liiankin tutut, ne ovat lakkaamatta

asuneet hänen mielessään unissa ja valveilla ja syöneet hänen sielunsa

rauhaa, hän on niitä koettanut peittää ja haudata, paeta ja voittaa,

mutta ne ovat hänessä pysyneet ja eläneet silloinkin, kun hän on

luullut ne karkoittaneensa, ja heikentymättömän voimakkaina ne ovat

häntä vaivanneet, soimanneet ja kurittaneet tähän hetkeen asti. Ja nyt

hän näkee ilmi elävänä edessään tuon iloisen nuorikon, joka tulla

keppelehtää laulaen vasta vihittyä miestään tervehtimään, — tuon saman

naisen, surevan, taittuneen raukan, joka tuskasta syksy-yöhön

kirkaisee, kun kuulee miehensä kohtalon, nuo samat silmät, suuret,

surevat, epätoivoiset ja syyttävät, ne ovat hänelle kamalan tutut, ja

nyt hän ne tuossa taas näkee raunioisen, hirnahtavan naisen päässä. Hän

on monesti hiljaisissa mietteissään säikähtänyt ajatusta, että hänen

täytyisi tavata tuo nainen, jonka elämänonnen hän itsekkäistä syistä

oli armotta taittanut, ja hän säpsähtää nytkin ensiksi sitä tapaamista.

Mutta samalla hänestä tuntuu, että se on välttämättömyys, se tuntuu

hänestä helpottavaltakin, — olihan hänen kumminkin kerran sekin

kestettävä, kärsittävä sekin katumus. Ja hän virkkaa hiljaisesti,

melkein hellästi:

— Sinäkö, onneton nainen!

Mutta nainen viskaa kiireesti lapsen takaisin konttiinsa, hypähtää

pystyyn mättäältä ja huudahtaa intohimoisesti Tuomaalle, hänen

rinnalleen asettuen:

— Tule!

— Minne? Mihin käy matkasi?

— Tule ja katso! — Taas helähtää ontto nauru naisen kutistuneesta

rinnasta, hän astuu pari askelta eteenpäin, mutta pysähtyy taas, kun

Tuomas viipyy, ja virkkaa: — Miksi viivyt, etkö jo lähde? Vai eikö

meillä olekaan yhteinen matka?

Melkein vaistomaisesti totellen Tuomas rupeaa naisen jäljessä

kävelemään tietä eteenpäin. Ja hän vastaa:

— Ehkä on. Minä olen menossa saarnaamaan ristin oppia, rauhan oppia

kansalle.

Nainen viilettää jo kappaleen edellä ja hihittää sieltä:

— Ristin ja rauhan... ka niin, tule! Täällähän sitä on kirkkoväkeä

koolla, sinne olen matkalla minäkin. Mutta kiireemmin... ei, ei

sieltä, tule tästä, tästä suoraan...

Edellä rientävä nainen poikkeaa polulta metsän sisään, ja kun ei Tuomas

häntä heti sinne seuraa, hän pysähtyy kärsimättömänä odottamaan. Ja hän

tarttuu Tuomaan kädestä kiinni ja taluttaa häntä, vetäen puolijuoksua

eteenpäin metsän läpi puhumatta enää mitään. Ilta on jo käynyt

pimeäksi, tiheässä metsässä ei voi nähdä askelta eteensä, siellä ei voi

väistää puita eikä kantoja. Mutta eteenpäin kiitää vain kiihkomielinen

nainen, kontti heiluu kahta puolta kolahdellen oksiin, ja hän vetää

perässään väsymyksestä hoipertelevaa, risuihin kompastelevaa ja puihin

töksähtelevää vanhusta. Yli kannokkojen ja louhikkojen, läpi murrosten

ja tiheäin pensaikkojen, poikki veteläin soiden ja kivikkoisten ahojen

siinä riennetään, levähtämättä, huoahtamatta, eteenpäin vain. Vanhan

piispan jalka livettää keväisissä rapakoissa, vaipan liepeet

sekaantuvat katajikkoihin ja repeilevät, hän kompastelee alinomaa

juuriin ja oksiin, sillä hän ei ehdi edes sauvallaan koetella, mihin

hän astuu — nainen vain vetää häntä väkisin, kiskoo yli karahkojen,

hypittää suomättäitä myöten eikä hän saata pysähtyä. Hänen päätään

polttaa, hänen rintansa korisee, kiihtynyt yskä panee hänet käheästi

rykimään ja on tukehduttaa hengenkäynnin kokonaan siinä huimassa

vauhdissa, mutta hän ei saa seisahtua, tutisevat jäsenet eivät ennätä

hervahtaa, hänen täytyy seurata taluttajaansa.

Vihdoin nainen toki pysähtyy erään mäen rinteelle, hellittää munkin

kädestä ja antaa hänen istahtaa mättäälle huohottamaan. Hänen omakin

henkensä läähättää, ja vaivoin hän saa käheästi kuiskatuksi:

— Katso, siinä on kansa, käy saarnaamaan!

Tuomas kohottaa kuuman päänsä ja luo väsyneen katseen eteensä naisen

viittaamaan suuntaan. Hän ei huomaa ensiksi muuta kuin puitten lomitse

häilyvää tulen hohdetta, jonka editse esineitä liikkuu ja häämöttää.

Mutta vähitellen, kun silmä tottuu valoon, kuva käy selvemmäksi ja

tarkkapiirteisemmäksi. Siinä on mäkien ympäröimässä laaksossa pieni

aavikko metsän kätkössä. Korkea nuotio roihuaa keskellä kenttää, ja sen

ympärillä häärii valkopukuisia miehiä, jotka loihtuja lukien ja taikoja

tehden paistavat vartaissa uhrieläinten lihoja. Mutta ulompana kedolla

liehuu taaja ihmisjoukko: toiset haltioissaan riehuvat ja sopattavat

loitsulukuja, toiset laulavat syrjemmässä vanhoja uhrilaulujaan.

Sekavaa sohinaa ja salaperäistä humua kuuluu kohisten laaksosta mäelle,

jonka rinteellä läähättävä munkki istuu ja verestävin silmin tuijottaa

eteensä, katsoen kastamansa kristityn seurakunnan ja sen lähimmän

kantajoukon pakanallista uhrijuhlaa vanhassa uhrilehdossa. Hän näkee,

kuinka loitsijat uhrituleen heittävät ristejä, joita ovat repineet alas

kristittyjen talojen harjoilta, ja näkee naisten kantavan kastettuja

lapsiaan uhripappien luo, jotka taikojaan lukien niitä pyhien puiden

lehvillä kylvettävät. Hän ei puhu mitään, katselee vain.

Mutta hurjasilmäinen nainen, joka hänet on tuonut tätä näytelmää

näkemään ja joka huohottaen, mutta leveä, pilkallinen vahingonilo

huulillaan hänen vieressään seisoo, hän päästää taas hirnahtavan naurun

ja kuiskaisee:

— Katso, piispa, seurakuntaasi, katso!

Tuomas lyyhistyy yhä pienemmäksi, yhä kumarammaksi mättäällään, kuta

kauemmin hän katselee. Mutta hänen silmiään rupeaa vihdoin hämärtämään,

on aivan kuin vesi olisi noussut tuota tuijottavaa katsetta

himmentämään, ja hänen äänensä kaikuu pehmoiselta kuin itkevän lapsen,

kun hän vihdoin hiljaa kuin itsekseen virkkaa:

— Minä näen, minä näen elämäni työn. Kiitos Jumalani, nyt minä

ymmärrän, mitä olet minulle tahtonut sanoa. Nyt oivallan, minkä

arvoista työni on ollut alusta loppuun ja millaiset ovat ansioni. Se on

kaikki ollut turhaa, hyödytöntä kaikki, ne ovat pakanoita nuo, niinkuin

olivat tänne tullessani, minä en ole valtakuntasi hyväksi tehnyt

mitään...

Hän vaikeni hetkeksi, ja äänen vilpittömään nöyryyteen sekaantuu syvää

surua ja hartautta, kun hän jatkaa huokaustaan:

— Heitä älä tuomitse, Jumala, siitä, että ovat sinusta luopuneet,

minä, minä olen syypää siihen. Minä olen vain itseäni ajatellut, en

sinua enkä heitä, alusta asti on vilppiä ollut aikeissani ja

toimissani, oman kunnian ja suuruuden himoa, heitä olen kiusannut,

sinua olen koettanut pettää, — sinun on tuomio!

Ja hän käännähtää vielä hänen rinnallaan seisovan ja ääneti kuuntelevan

naisen puoleen ja virkkaa vähän kovemmin:

— Vaimo, kiitän sinua, kun minut tänne toit ja petokseni paljastit.

Sinä olet palkinnut pahan hyvällä.

Vaimo katsoo häntä kummastellen, ilkkuva ilme on vähitellen hänen

kasvoiltaan sulanut pois, uhka ja kosto väistyy hetkeksi hänen

kiiluvista silmistään. Hän näyttää epäröivän, katuiko tuo todella,

oliko Tuomas piispa noin nöyrä... Mutta taas hän rämäyttää tuon käheän

naurunsa ja lähtee täyttä juoksua porhaltamaan rinnettä alaspäin

suoraan uhritulta kohden. Tuomas näkee hänen tunkeutuvan väkijoukon

läpi, ottavan lapsen kontistaan ja ojentavan tulen ääressä häärivälle,

valkopukuiselle poppamiehelle — Ohdon lapsen.

Mutta hän ei näekään enää muuta. Hän on horjahtanut mättäältä alas ja

makaa nyt siinä kostealla maalla, pussi päänsä alla, sauva rinnallaan,

kasvot käännettyinä taivasta kohden. Siinä tuntuu hänestä niin hyvältä

olla, niin pehmeältä ja vilpoiselta, niin tyynnyttävällä ja

rauhalliselta. Yön viileä henki sivelee hänen polttavaa hipiäänsä ja

lieventää rinnan raskaan painon. Hän ei kuule enää laaksosta kohisevia

ääniä, ei näe enää tulen levotonta liehuntaa, hiljainen metsä on vain

hänen ympärillään, ja siinä tuntuu kaikki nyt kerrankin niin

intohimottomalta, että hän oikein nauttien vaipuu yhä syvemmälle sen

rauhaan. Ainoastaan tuota metsän tuttua huminaa hän vielä kuulee, nyt

hän jo sen säveletkin ymmärtää, ja autuas hymy leviää hänen

kasvoilleen. Sillä hän kuulee pyhän neitsyen puhuttelevan itseään

metsän huminasta ja näkee hänen kapeat, valkoiset kasvonsa taivaan

kelmeiden puitteiden lomassa. Ja niin laupiaat, niin armosta

täyteläiset, niin lohdutusta säteilevät ovat nyt nuo kasvot, — samat

kirkkaat ja lempeät kasvot, jommoisiksi hän ne muistaa viattoman

nuoruutensa ajoilta, jolloin ei oman kunnian himo eikä itsekkään mielen

likainen karsta ollut niitä himmentänyt eikä muuttanut. Sellaisina

armon tähtinä hän nyt näkee puitten latvojen lomitse kelmeältä

taivaalta nuo armaat silmät, ne loistavat kirkkaampina ja lempeämpinä

kuin koskaan ennen. Ja hänen niitä katsellessaan tuskan kahleet

katkeilevat hänen rinnastaan, heltiävät pingoituksestaan toinen

toisensa perästä, ja hänen henkensä tuntuu vapautuvan, keventyvän,

nuortuvan... Ja hän ymmärtää, että nyt on pyhä neitsyt saapunut

kantamaan hairahtuneen palvelijansa kärsimyksistä pois armonsa hellään

helmaan.