VII.

Hajalleen viskeltyinä, erillään toisistaan ja toisistaan tietämättä

suuren ristijoukon tähteet soutavat taas Suomenlahden aavaa selkää

pitkin, palaten tappiosta ja häpeästä. Särjetty on risti, tahrattu

maine. Ensimmäisellä levähdysrannalla he ovat haudanneet ritarien ja

päällikköjen ruumiit, ja he hoitelevat aluksien pohjilla hourivia

haavoittuneitaan, siten ilman johtajia meriä harhaillen. Luonto tuntuu

syksyiseltä, pilvessä on taivas, sydänkesän aika on kulunut ja

syyspuolen vinhat tuulet puhaltavat ulapoilla. Yksinäinen laiva, joka

heikontuneine soutajakuntineen vastaiseen kamppailee, näkee väliin

kaukaisella taivaanrannalla toisen, samaan suuntaan ponnistavan aluksen

ja jättäytyy sitä odottamaan saadakseen tietoja toisten vaiheista ja

kuullakseen, onko johtajapiispa käskenyt ristiretkeläisten tähteiden

vielä johonkin kokoontua. Verkalleen ja vaivalloisesti siihen saapuu

toinen laiva, ja siitä tehdään juuri samat kysymykset. Ei kukaan tiedä,

mihin retken johtaja on joutunut, hänen tahtonsa tarmo ei ole enää

vaikeuksia voittamassa eikä ponnistuksiin innostamassa, kukaan ei ole

antanut mitään määräyksiä, ei kukaan pidä ristiretken jäännöksiä

koossa. Ristin sotajoukko on hajallaan. Kauempaa tulleet laivueet

päättävät sen vuoksi palata kukin kotiinsa, Ruotsiin, Norjaan ja

Tanskan saariin, ja he vaihtavat aseillaan ja varustuksillaan

saaristojen asukkailta välttämättömimpiä muonavaroja sinne päästäkseen.

Mutta Suomesta kotoisin olevat laivat pyrkivät takaisin Aurajoen

suulle, mistä juhlallinen retkikunta pari kuukautta sitten oli merelle

lähtenyt, ja vähitellen sinne alus toisensa perästä palaakin. Kaikki

kyselevät piispaa, mutta kukaan ei ole häntä nähnyt eikä kukaan tiedä,

missä hän on ja mitä hän aikoo. Peläten ja kauhistuen rantamaan

kristityt ja piispanlinnaan jätetyt vartiomiehet kuulevat kertomuksia

ristijoukon perinpohjaisesta tappiosta ja hurjasta paosta,

linnanvanhimman kuolemasta, kaatuneiden suuresta lukumäärästä ja

johtajapiispan katoamisesta yön pimeässä kumotun ristinsä juurelta. He

siunaavat itsensä ja kysyvät huolissaan, mitä tästä nyt on tuleva.

Mutta rantaan kerääntyneet suomalaiset mekkoniekat talonpojat

kuuntelevat noita surun viestejä silmiään räpäyttämättä ja

värähtämättömin kasvoin, heidän sisässään vain kasvaa salainen toivo.

Ja kun heille kerrotaan, että retkelle pakolla viedyt suomalaiset

olivat taistelun edellä karanneet karjalaisten metsiin, silloin

välähtää salaa mekkomiesten silmä, eivätkä he voi olla toisilleen

hiljaa kuiskailematta.

Yhä useampia laivoja palaa Aurajoen suulle, mutta ei palaa Tuomas

piispa. Väsyneet saapujat ovat kaikki yhtä neuvottomia ja

tietämättömiä. Vihdoin eräänä päivänä mereltä päin soutaa vieläkin

pieni viisihanka-alus, jonka airoissa istuu munkkeja ja kaniikkeja.

Soutajain vähäväkisyyden takia se on matkalla kauimmin viipynyt, ja

uupuneina laskeutuvat airot, kun se nyt saapuu rantaan.

Silloin nousee sen pohjalta kaksi harmaakauhtanaista munkkia, joista

toinen, pienempi, taluttaa maihin toista, pitkää, mutta kumaraa ja

kokoonpainunutta miestä. Rannalla olijat katsovat näitä saapuvia ja

katsovat kysellen toisiaan. Hennon miehen he heti tuntevat, se on

Pietari, Pietari Kaukovalta, erakkomajan lempeä saarnamies, mutta

toinen, — onko se hän, onko mahdollista...?

— Onko se entinen, voimakas, suoraselkäinen piispamme, tuo kutistunut,

hoiperteleva äijä?

— Tuossako olisi ristiretken mahtava johtaja? Hän se on, hän siinä

kulkee katse maahan luotuna harmaanveljen karkeassa puvussa. Pitkän,

valkoisen parran keskellä ovat harmajat kasvot ikäänkuin uponneet, ja

sauvaan nojaa vapiseva käsi. Puhuttelematta ketään, tervehtimättä

ketään hän kävelee Pietarin rinnalla jokivartta pitkin Räntämäelle

päin.

Mutta sittenkin rannalla olevain soturien ja pappien mieli piispan

paluun johdosta rauhoittuu ja rohkaistuu. Hän on lannistunut nyt,

murtunut tappiostaan ja rasituksistaan, mutta hän on palannut, hän on

vielä sittenkin Suomen piispa Tuomas, jonka nero ja voima aina on

vaikeammatkin tappiot korjannut. Hän on nyt väsynyt ja sairas, mutta

anna hänen levätä ja kostua, niin pian hän taas valaa uutta elämää ja

toimintaa masennetun kirkkonsa keskuuteen. Kenties hän panee uuden,

vielä mahtavamman ristiretken toimeen kostaakseen tappionsa; toimetonna

hän ei ainakaan voi elää, — niin, varmaankin täällä taas pian

ryhdytään uusiin valmistuksiin ja varustuksiin. Piispa elää!

Ja kun Tuomas on saatettu linnan suureen arkitupaan, ja hän siellä taas

istuu tutun väkensä keskuudessa, silloin nuo hänen ystävissään kyteneet

mietteet ja toiveet pian puhkeavat sanoihin ja kysymyksiin.

— Kostetaan kai pian Suuri Novgorod?

— Kuritetaan kai petolliset pakanat?

— Milloin ryhdytään uutta ristiretkeä valmistamaan?

Niin kyselevät miehet ensiksi toisiltaan keskenään supatellen, ja pian

näitä kysymyksiä ehtii Tuomas piispankin kuuluville. Mutta hän ei

niistä innostu, niinkuin aina ennen, ei rohkaise väkeään, mutta ei

niistä myöskään närkästy. Kumarana hän rahilla istuu, kädet ristissä

polvillaan, eikä hän kohota katsettaan maasta, kun hän hiljaisesti

vastaa:

— Ei ole minusta enää kirkon kostajaksi, en kykene enää johtamaan

tietä ristin puolesta taisteluun, en ole sen arvoinen.

Suruissaan ja ihmetellen sitä kuuntelevat linnan soturit ja sinne

kokoontuneet papit ja tuomioherrat; kovin syvältä näkyy tappio

koskeneen voimakkaan piispan sydämeen. Neuvottomina ja epäillen, tokko

nyt Tuomas piispa tuolla puheella sittenkään saattaa totta tarkoittaa,

he ryhmittyvät hänen ympärilleen ja kysyvät edelleen:

— Ettekö aio meitä johtaa, eikö taistelua ja käännytystyötä Suomessa

enää jatketakaan? Mitä siis teemme?

Mutta piispa vastaa:

— Palatkaa kukin töihinne hiljaisuudessa tehtäviänne suorittamaan.

Pyhä kirkko löytää kyllä itselleen kostajan ja kurittajan, kun se

sellaisen tarvitsee, se valitsee itse hetkensä ja aseensa, —

tyytykäämme, nöyrtykäämme, odottakaamme! Tutkimattomat ovat meille

korkeuden tiet, älkäämme niitä omin päin lähtekö kulkemaan. Salattu on

meiltä Jumalan tahto ja tarkoitus; mitä olisimme me ihmiset, että me

oman viisautemme mukaan rupeaisimme hänen asioitaan ajamaan ja hänen

nimessään toimimaan. Asettukaamme, odottakaamme hänen käskyjään!

Soturit ja papit jäävät siihen ääneti seisomaan. Outoa on heidän kuulla

tällaisia sanoja tuon itsevaltiaan ja yksin määräävän piispan suusta,

hänen, joka on aina toiminut ja käskenyt kirkon korkeana edustajana ja

sen täysin valtuuksin. He eivät tätä ymmärrä, mutta he eivät tahdo

kysellä enempää.

Arkituvan suurelle pöydälle katetaan ateria, ja kunniasijalle pöydän

päähän valmistetaan tavan mukaan piispalle paikka. Mutta hän ei mene

nyt siihen istumaan, hän nousee, käskee pappien pitää suru- ja

katumusmessuja hänenkin puolestaan ja kävelee sitten pihan yli yksin

omiin huoneisiinsa. Mutta hän ei siellä nyt pukeudukaan piispanpukuunsa

eikä vyöttäydy miekkaansa. Ja asiamiehet, jotka saapuvat häneltä

moninaista kysymään linnan hoidosta ja seurakunnan asioista, hän

lähettää pois. Kirjurit tuovat hänelle kasan kirjeitä ja odottavat

kirjaston ovella hänen määräyksiään, — piispan kotiin palattua heidän

sulkansa on ennen aina saanut rajusti heilua. Mutta nyt ei piispa

avaa noita sinetöityjä salkkuja eikä vaivaa kirjureita pitkillä

sanelemisilla; he saavat mennä. Hiljaista ja toimetonta on nyt linnassa

kaikki kuin vainajan vuoteen ääressä.

Mutta illan tullessa piispa kutsuu vanhimman linnan huoveista

puheilleen, jättää hänelle linnan avaimet ja käskee hänen päällikkönä

vartioida linnaa. Sitten käskettää hän luokseen tuomiokapitulin

vanhimman diakonin, antaa hänelle kirkon kirjat ja sinetit ja määrää

hänet hoitamaan seurakuntaa siksi kunnes toisin asetetaan. Ja vihdoin

hän kutsuu Pietarin, joka on seurannut häntä linnaan, puheilleen. —

No, mitä aiot nyt? kysyy teräväsilmäinen munkki hetkisen äänettömyyden

jälkeen.

— Minä seuraan sinua, Tuomas vastaa hiljaisesti. — Lähtekäämme!

Satuloitu ratsu tuodaan piispalle, kun kuullaan hänen taas tapansa

mukaan aikovan lähteä saarnaajaveljesten majaan rukoilemaan. Mutta hän

käskee viedä sen pois; jalkaisin, halpana, nöyränä veljenä hän tahtoo

nyt veljesten piiriin astua, halvimpana kaikista, suurimpana syntisenä,

jolla on enin katumista ja enin anteeksi anottavaa.

Syksy oli käsissä. Se muuttui talveksi, ja talvikin kului. Ja

harmaittenveljesten hiljaisessa, suljetussa seurassa, syrjässä

maailmasta ja sen intohimoista, tietämättä tapahtumista ja välittämättä

niistä, eli Tuomas tämän talven halvimman munkin tavoin. Hän teki töitä

niinkuin he, loi lunta, kantoi vettä, pilkkoi halkoja kuin nuorin

uusikko ja seurasi tarkoin veljeskunnan sääntöjä totellen esimiehen

käskyjä. Hän paastosi pitempään kuin muut, viipyi messussa vielä

toisten lähdettyä ja rukoili usein yöt läpi yksinäisessä kopissaan. Ja

hän näytti tottuvan ja tyytyvän tähän elämäänsä nöyryydessä ja

hartaudentöissä.

Veljeskunnan päämies, Pietari Kaukovalta, seurasi ääneti Tuomas piispan

mielen rauhoittumista ja hänen tottumistaan erakkoelämään. Mutta se ei

häntä tyydyttänyt, hän kävi huolestuneen näköiseksi, ja eräänä

kevätpäivänä hän astui Tuomaan koppiin.

— Sinä viihdyt kauan luonamme tällä kertaa, Tuomas, sanoi hän.

— Niin, minä odotan täällä jumalanäidin ja hänen maallisen edustajansa

käskyjä. Odotan nöyryydessä, en tahdo itse toimia.

— Mitä siis odotat?

— Hänen rangaistustaan taikka hänen armoaan, mitä hän tahtoo minulle

suoda.

Mutta pienen munkin katse tarkasti häntä heltiämättä, ja kun Tuomas ei

mitään enempää virkkanut, hän kysyi vielä:

— Miksi odotat, miksi et tee tehtävääsi?

— En tiedä, mitä pyhä neitsyt minulta vaatii, vastasi Tuomas.

— Etkö tiedä, Pietari kysyi verkkaisesti. — Minulle olet sydämesi

paljastanut, mutta oletko ilmaissut Rooman isälle sen rikolliset

aikomukset ja teot? — Sinä olet vielä Suomen piispa. Tahdotko pysyä

sinä, vai tahdotko olla katuvainen parannuksentekijä? Valitse!

Kun Tuomas Pietarin mentyä jäi yksin koppiinsa miettimään, niin täytti

taas hätä hänen mielensä. Ja sitä myöten kuin hänelle selvisi Pietarin

sanojen tarkoitus, ja kun hän syvemmältä sydäntään tutki, niin hän

punastui ja häpesi. Sillä hän huomasi, että hänen sydämensä ei ollut

vieläkään vilpistä vapaa. Hän oli taas tahtonut pettää itsensä ja

korkean jumaluuden, kun oli, toimettomuuteen jättäytyen, antanut ajan

kulua, salaisesti toivoen, että kaikki ehkä vielä ennalleen korjaantuu

ja että hänet taas kutsutaan korkeaan arvoonsa ja asemaansa. Velttona

raukkana hän oli tahtonut vetäytyä täyttämästä velvollisuuttaan.

Häpeissään hän nyt verekseltään nousi ja käveli nopein askelin linnaan.

Hän vältti siellä pappeja ja linnan miehiä, jotka kunnioittaen tulivat

häntä vastaan, ja kiirehti suoraan kirjastoonsa, jossa hänen kirjurinsa

hänelle yhä vielä pyhiä kirjoja kopioivat. Siellä kutsui hän nyt heidät

taas työhön ja rupesi sanelemaan kirjettä paaville, niinkuin monta

kertaa ennen. Mutta hänen äänessään ei nyt ollut sitä varmuutta, jolla

hän ennen oli kirjeensä sanellut; nöyrästi, koruttomasti hän nyt

latinaiset lauseensa rakensi, eikä niiden sisällyskään ollut enää

entisen kaltainen. Hän ei nyt kirjoittanut paaville toimekkaana

kirkkoruhtinaana eikä Suomen piispana, vaan kirkon entisenä,

arvottomana palvelijana, joka, ryhtymällä omin päin ja omin uhin kirkon

asioita johtamaan, oli sen vaikutuksen ja arvon alueellaan pilannut.

Hän tunnusti olevansa kristikunnan suurin rikollinen ja ainoa syypää

pyhän ristiretken surkeaan tappioon. Ja paljastaakseen täysin

rikollisuutensa hän saneli kirjureilleen:

"Olen ehdoin tahdoin, itsekkyyteni eksyttämänä, väärentänyt Rooman

korkean istuimen pyhän bullan ja sen oman syntisen kunnianhimoni

mukaan muuttanut. Itse halusin olla ristiretken johtaja, omin päin

anastin itselleni sen arvon ja ilmoitin kaikille ruhtinaille ja

ritareille valheellisesti Rooman isän niin käskeneen. Omin neuvoin,

itsekylläisessä viisaudessani, johdin ristin joukot Suurta Novgorodia

vastaan, enkä hämäläisiä vastaan niinkuin paavin käskykirjeessä

määrättiin, ja tuhansien kristittyjen hengen uhrasin siten

itsevaltiudellani ja menetin retken hyödyn ja vaikutuksen ja käänsin

kirkon voiton sen häpeäksi ja tappioksi. Sanansaattajan, joka tiesi

toimeni vääräksi ja käskyni valheellisiksi, hänet näännytin linnan

kellarissa nälkäkuolemaan, voidakseni toteuttaa saastaiset himoni.

Uskottelin itsellenikin tekeväni sen Rooman kirkon hyväksi ja pyhän

neitsyen nimessä, tahrasin siten hänen puhtaat pyrintönsä likaiseen

itsekkyyteeni. Oman järkeni koetin asettaa Jumalan tahtoa ylemmäksi,

oman valtani kirkon etua korkeammalle. Tällä kaikella tiedän

menettäneeni kaikki oikeuteni armoon ja autuuteen, mutta ei sittenkään

ole syntinen lihani kohta nöyrtynyt tätä tunnustamaan. Nyt vihdoin olen

arvottomana väistynyt pois pyhän kirkon seurakuntaa johtamasta ja

paimentamasta sen lampaita. Ja koska olen kirkon tahra, pyydän, että

minua arvokkaampi mies määrätään Suomen kirkon johtajaksi ja että pyhä

istuin minua ansioitteni mukaan rankaisee."

Epäillen, kalpeina ja arkoina nuoret kirjurit piirustivat näitä

hurskaan piispansa julmia itsesyytöksiä paperille. Usein heidän teki

mieli pysäyttää sulkansa ja kohottaa kysyvät katseensa piispaan, mutta

he eivät uskaltaneet sitä tehdä, ja he kirjoittivat sanelun loppuun

asti. Heidän nähtensä Tuomas omalla kädellään piirsi kirjeen alle

"Tuomas, entinen Suomen piispa", sinetöi kirjeet ja toimitti airuen

viemään niitä paaville Roomaan ja hänen edustajalleen pohjoismaissa. Ja

hän katseli, huoneensa kynnyksellä ääneti seisoen, miten tämä airut

lähti matkalle, ja hän vaipui sitä tehdessään vielä entistään

kumarammaksi. Mutta hänen silmäänsä asettui tyyni katse, kun hän taas

palasi huoneeseensa.

Linnassa hänelle tuotiin monta viestiä ja monta neuvoa pyydettiin;

valituksia ja vaikeuksia oli kertynyt joukoittain piispan itsensä

ratkaistaviksi. Huonolla kannalla olivat nyt Suomen kirkon asiat, ja ne

luistivat yhä nopeasti alaspäin. Kulunut talvi oli ollut hyvin tukala,

piispan tarmokasta kättä kaivattiin kaikkialla seurakuntaa johtamaan ja

sitä uhkaavia vaaroja torjumaan. Sekä soturit että papit kääntyivät sen

vuoksi hänen puoleensa.

— Hämäläiset ovat taas tehneet kapinan ja karjalaisten avulla he

ryöstävät kristikunnan rintamaita, jopa verottavat piispanistuimelle

lahjoitettuja kirkollisia tilojakin. He ovat taas tappaneet kristityt

pappinsa, ovat polttaneet rannoilleen rakennetut kirkot ja kaataneet

ristit, ovat taas huuhtoneet kasteensa pois ja heittäytyneet vanhoissa,

pakanallisissa karsikoissaan palvelemaan esi-isiensä haltioita ja

henkiä. Ristin oppi on taas juurineen kitketty pois Hämeen maasta, ja

meidän on täälläkin vaikea sitä puolustaa, sillä pakanat ovat pieniä

poikia myöten aseissa ja linnan voimat ja varat ovat ristiretken

jälkeen heikot. Me tarvitsemme apuasi, tarvitsemme tarmoasi, Tuomas.

Niin valitti hätääntyneenä uusi linnanvanhin, jonka käsiin Tuomas oli

linnan uskonut. Ja toiset päälliköt vielä lisäsivät:

— Ja viestejä on saapunut, että Novgorodin nuoret miehet varustautuvat

kostoretkelle Suomeen. Me olemme voimattomat heidän hyökkäystään

kestämään.

Nämä valitukset kaikuivat Tuomaan korvissa soimauksilta ja syytöksiltä

häntä itseään vastaan. Olihan hän juuri itsepäisellä ja ylimielisellä

retkellään tehnyt mitättömäksi Hämeen valloituksen vahvistamisen ja

antanut sen asukkaille tilaisuuden vapautua kristinuskon vaikutuksesta,

sen kaikki nyt ymmärsivät. Hänen rikollisen intonsa hedelmä kokosi

siten yhä enemmän kirousta hänen päälleen. Eikä hän saanut enää

koettaakaan korjata erehdyksensä seurauksia, hän oli jo syrjässä

kaikesta vaikutuksesta. Hänen täytyi vain vastata:

— En ole johtajanne enää, en saa teitä auttaa, jos voisinkin. Enkä

voikaan, olen jo vanha, ja iän lisäksi painaa hartioitani raskas rikos.

Mutta älkää epäilkö: Pyhä neitsyt lähettää kyllä kirkolleen

puolustajan, kun hänen aikansa on tullut. Ja jos hän antaa perustamamme

vallan täällä kuihtua ja masentua, niin on hänellä siinäkin

tarkoituksensa. Tehkää vain velvollisuutenne ja odottakaa auttajaa.

Tuskin linnan hoitajat olivat lähteneet ilman lohdutusta, alla päin ja

huolestuneina piispan luota, joka nyt ensi kerran ei voinut heille

antaa neuvoa eikä rohkeutta, kun jo tuomiokapitulin diakoneja ja

kaniikkeja saapui hänen eteensä valitellen haikeasti sitä nöyryytyksen

tilaa, johon Suomen kirkko ja hiippakunta oli vaipumaisillaan ja jota

he eivät enää jaksaneet estää.

— Asukkaat, ei ainoastaan Hämeessä, vaan täälläkin varsinaisen Suomen

rantamailla luopuvat jo joukoittain ristin opista; kirkkomme menee

taaksepäin, sen arvo alenee päivä päivältä. Sunnuntaisin ei saavu enää

kirkkoihin kuin pari kolme kuulijaa, mutta mäkilöillä, kaatamiemme

kalmistojen kupeilla kuhisee mustanaan loitsujaan lukevia pakanoita.

Pappimme tuskin enää uskaltavat liikkua seurakuntalaistensa

keskuudessa, niin vihamielinen on kansa ristin opille, eikä kukaan enää

tuo lapsiaan kastettaviksi eikä vainajiaan haudattaviksi. Mitä on

meidän tehtävä? Saavu sinä avuksemme, Tuomas, palaa piispanvirkaasi

vielä, tule tarmollasi taivuttamaan pakanat.

Niin valitti vanhin tuomioherra, jonka Tuomas oli seurakuntansa

päämieheksi määrännyt. Ja toiset papit säestivät:

— Ne suomalaiset, jotka olivat ristiarmeijan mukana ja siitä

karkasivat, ne ovat nyt rohkeasti ja rankaisematta palanneet tänne

kotiinsa takaisin. He ovat kaikki luopuneet pakanuuteen ja kiihoittavat

nyt täällä toisia luopioiksi, emmekä me voi sitä estää. He pilkkaavat

julkisesti kirkkoamme ja ristiämme ja ilkkuvat meille suoraan, että

eipähän ole Tuomas piispa heitä enää peloittamassa eikä kurittamassa.

Nuo kertomukset olivat vähällä sytyttää liekkiin Tuomaan entisen

tulenaran innon. Hän jo kavahti pystyyn, mutta muisti ajoissa, että

hänen toiminta-aikansa oli lopussa. Ja samalla hän muisti, että tämä

Suomen seurakunnan rappeutuminen oli sekin hänen oman kylvönsä

hedelmää. Raudalla ja pakolla hän oli kääntänyt pakanat ja taivuttanut

heidät ristiä tunnustamaan, mutta hän oli laiminlyönyt opettaa heitä

uutta uskoa rakastamaan. Ja itse hän oli lopuksi laskenut rautaiset

siteensä höltymään ja päästänyt väestön palaamaan pakanuuteen, —

turmellut oman työnsä. Nöyrästi hän senvuoksi virkkoi:

— En ole enää piispa, en voi rangaista luopioita enkä palauttaa kirkon

arvoa, jonka itse olen heikentänyt. Suomen seurakunnalle on taas tullut

nöyryytyksen aika; kärsikäämme sitä, kunnes sen korkein taas kohottaa.

Minä menen nyt katuvaisena tekemään parannusta pahoista töistäni, te

taistelkaa ristin alla, kunnes armon hetki taas joutuu.

Tuomioherrat huomasivat, että Tuomas piispan tarmokas tahto oli

taittunut ja hänen entinen voimansa mennyt, — häneen heidän siis ei

enää ollut luottaminen. Ja raskain mielin he läksivät koettamaan omin

päin pelastaa Suomen kirkolle, mitä vielä pelastettavissa saattoi olla.

Mutta Tuomas käveli yksin linnasta pois veljesten luo metsämajaan,

käveli kumarassa ja nöyryytettynä, mutta silti kepeämmin sydämin kuin

linnaan tullessaan. Ja suoraan hän meni Pietari Kaukovallan koppiin ja

kertoi melkein iloisena:

— Nyt olen rikokseni paaville tunnustanut, nyt en ole enää Suomen

piispa. Nyt vain odotan rangaistustani.

Hänen mielensä oli rauhallinen ja sopusointuinen, sillä hän kuvitteli

nyt myrskyjen jälkeen osuneensa rauhan satamaan, voittaneensa itsensä

ja irtautuneensa kaikesta maallisesta mahdista ja maineesta. Hän luuli

jo masentuneensa kylliksi ja päässeensä hiljaisuudessa katumustöitään

tekemään.

Mutta Pietarin tutkivassa katseessa oli vieläkin ankara ilme, ja

kylmästi, miltei tylysti hän taas kysyi:

— Ja mitä aiot nyt?

— Nyt? Nyt aion yhä edelleen odottaa, mitä minulle jumalanäiti määrää,

armoako vai tuomiota.

— Odottaa — missä, mitä tehden?

— Katuen, rukoillen. Ja missä — sehän on melkein sama. Ikäni

kallistuu jo lopulleen, en enää kauaksi tyyssijaa tarvitse. Kuten

tiedät on Rooman isä entisten ansioitteni palkaksi lahjoittanut

minulle muutamia maatiloja. Kesäajat, jolloin te veljet olette

saarnaretkillänne ja maja on autio, voin viettää noilla maatiloillani,

— yksin ja unohdettuna.

Mutta Pietari iskeysi yhteen piispan sanaan kiinni ja lausui miltei

purevasti:

— Entisiin ansioihisi vetoat, — sinulla siis niitä sittenkin on?

Tuomas kohotti melkein kummastuneena kasvonsa, hän ei ymmärtänyt tuota

terävyyttä.

— Niin, olenhan nuorempana, jolloin kirkkoa vilpittömästi ja

nuhteettomasti palvelin, tehnyt toki jotakin Rooman oikean opin

levittämiseksi tässä maassa. — Hän huoahti: — Raskaan työpäivän olen

siihen käyttänyt.

Pietari ei vastannut mitään. Mutta kun Tuomas toistamiseen nosti

silmänsä hennon saarnamiehen kasvoja kohden, niin hän jo ymmärsi tuon

sulamattoman, nuhtelevan katseen. Vielä hän ei ollut tarpeeksi

nöyrtynyt, ei uhrannut kylliksi itsekkyyttään eikä itserakkauttaan,

vielä hän ei ollut luopunut kaikesta. Hänen mielensä kuvitteli ja kehui

vielä kirkon hyväksi tekemiään palveluksia, ja hän uskotteli

omistavansa ansioita, jotka hänelle antoivat vielä jonkin merkityksen

ja joista hän saattoi palkkiota nauttia, — hän tinki yhä vain Jumalan

kanssa, antautumatta kokonaan hänen armoilleen. Vielä oli hänen

sydämessään maallista kuonaa, jota hän ei ollut saanut karsituksi pois,

koska se oli liiaksi syvälle iskostunut.

Ja hänet valtasi taas tuska tuntiessaan tuon sydämensä paatumuksen, hän

tarttui Pietarin käsivarteen ja virkkoi:

— Tule, auta minua luopumaan kaikesta, mikä minua maailmaan kiinnittää

ja sydäntäni sulamasta estää.

Ja suomatta itselleen pitempää lepoa Tuomas käveli nyt Pietarin

rinnalla heti takaisin linnaan. Siellä hän pyysi vielä kerran kirjurin

avukseen ja saneli hänelle lahjakirjan. Hän lahjoitti Suomen kirkolle

kaikki yksityiset tiluksensa, kaikki irtaimistonsa, vaatteensa,

hevosensa, juhtansa ja aseensa, hopeansa ja kultansa, luetteli erikseen

kaikki, jättämättä itselleen muuta kuin karkean viittansa, joka hänellä

oli päällään.

— Nyt olen maallisesti yhtä köyhä kuin sinä ja saarnaajaveljet, nyt

saanen halvimpana veljeksistä majassanne asua ja työnne ja leipänne

jakaa.

Niin hän huudahti nimensä lahjakirjan alle piirrettyään. Mutta Pietari

kysyi vieläkin epäillen:

— Oletko jo kaikesta luopunut?

— Kaikesta, — kaikesta paitsi kirjoistani. Nehän eivät ole maallista

kuonaa, ne ovat sieluni ravinto ja lohdutus; vuosien kuluessa olen ne

itselleni kopioittanut, niiden seurassa saadakseni viettää elämäni

iltahetket. Sen lohdutuksen ja vahvistuksen suonee minulle pyhä

neitsyt.

— Kirjasi, ne ovat sinulle aina aarteena olleet, lausui heltymättömänä

Pietari.

— Niin, kallein aarteeni on kirjastoni, — vai olisiko sekin lihaa ja

syntiä?

— On, jos sillä koetat nukuttaa sielusi uneen.

Kyynel kihahti Tuomaan silmään.

— Niin, ne ovat kai liikaa nekin. Olen niihin liiaksi kiintynyt, —

siksi juuri minun täytyy niistäkin luopua.

Mutta hetkisen Tuomas istui vielä kumarassa taistellen, ennen kuin hän

taas kääntyi pöydän ääressä vielä istuvan kirjurinsa puoleen ja rupesi

sanelemaan lisäystä lahjakirjaansa. Hän lahjoitti kirjastonsakin,

lahjoitti sen kauas Sigtunan harmaittenveljesten luostariin, ettei se

olisi Suomessa hänen läheisyydessäänkään häntä kiusaamassa. Varmalla

äänellä hän senkin lahjoituksen saneli, mutta hiukan kankeasti nyt

sanat hänen suustaan puhkesivat, ja hän oli tavallista kalpeampi, kun

hän lopetettuaan nousi ja virkkoi:

— Tule, kävelkäämme pois. — Hän näytti pelkäävän, että kaipaus hänet

voittaisi, ja hän uudisti: — Kävelkäämme pois, toivottavasti meillä

nyt toki ei enää olekaan tänne linnaan asiaa.

He lähtivät.

— Nyt olen kerjäläinen, saan elää toisten armoilla, Tuomas virkkoi,

kun he rantatieltä kääntyivät metsään päin, ääneti astuttuaan. Mutta

hänen äänessään ei ollut enää kaihoa, niinkuin heidän linnasta

lähtiessään, hän oli sen jo voittanut; hän virkkoi sen päinvastoin

keveällä mielellä, rohkeasti toveriaan silmiin katsoen. Hän polki

keväistä hankea reippain jaloin, ajatellen, että hän nyt oli katkaissut

kaikki siteensä maailmaan ja saattoi aineellisuudesta ihan vapautuneena

käyttää elämänsä koko illan yksinomaan rukoillakseen jumalanäidin armoa

ja sen voittaakseen. —

Talven viimeiset hanget sulivat, routa liukeni maasta, kevät rupesi

taas luontoa ensimmäiseen arkaan vihreään pukemaan. Vielä oli sentään

maa märkä, purot tulvillaan ja polut pehmeinä. Mutta saarnaajaveljet

hankkiutuivat silti jo jokavuotisille, kesäisille käännytysretkilleen

lähtemään pakanain keskuuteen, ja eräänä aamuna Pietari Kaukovalta

astui taas Tuomas piispan koppiin. Hänen vaippansa helmat olivat vyöllä

kootut, haarapussi oli hänen selässään ja sauva hänen kädessään.

— Joko lähdette matkalle taas? virkkoi Tuomas vähän levottomasti. —

Miksi näin varhain keväällä?

— Olethan kuullut, että täällä kastetut joukoittain luopuvat ristin

opista ja kääntyvät pakanuuteen, — he olivat pakolla kastetut.

— Niin, huoahti Tuomas, — siteet höltyvät!

— Miekkakylvö ei ole kasvattanut hedelmiä. Me lähdemme nyt maata

uudelleen muokkaamaan toisenlaista kylvöä varten, voittamaan tämän

kansan rakkauden opilla.

Tuomas nyökäytti nöyrästi päätään. Sillä hän tahtoi tunnustaa, että

Pietari oli sittenkin ollut oikeassa, kun hän aina raudan kylvöä

moitti. Mutta sitä tunnustusta Pietari ei ollut tullut entiseltä

piispaltaan pyytämään, ja hän virkkoi lyhyesti ja kiivaasti:

— Tännekö jäät sinä? Meille voi matka käydä hyvinkin pitkäksi. Sen

vuoksi: hyvästi!

Vielä kerran oli hiljaisen saarnamiehen katse saanut Tuomaan mielen

levottomaksi, ja hänen mentyään tuo sama omantunnon soimuu, joka

luostarin hiljaisuudessa aina ajoittain tyyntyi ja vaikeni, rupesi taas

jäytämään ja käräjöimään. Pietarin lyhyet jäähyväissanat velloivat

hänen sydäntään ja niiden herättämät ajatukset hänessä pian kehittyivät

ja selvenivät... Nuo miehet lähtivät nyt korjaamaan hänen työtään, itse

hän istui mukavasti toimetonna majassa. Ja juuri hänen itsensähän olisi

kumminkin pitänyt lähteä kansalle saarnaamaan sitä rakkauden oppia,

jonka hän piispana oli laiminlyönyt, juuri hänen pitäisi noinikään

kulkea talosta taloon sanalla sovittamassa sen katkeruuden ristin oppia

kohtaan, jonka hän ankaruudellaan oli kansaan istuttanut... Sitä

velvollisuuttaan hän ei ollut ennen ajatellut. Mutta nyt hän oivalsi

selvästi, että se oli itsekkyyttä, ylpeyttä ja mukavuutta, kun hän

jättäytyi rauhassa lepäämään, ainoastaan itsestään ja omasta sielustaan

huolta pitäen, muistamatta niitä tuhansia, jotka hänen rikostensa

vuoksi taas olivat luistamassa pimeyteen.

— Se on sitä itsekylläistä, ylvästelevää piispaa vielä. Mutta se vanha

piispahan minun juuri on voitettava!

Niin hän itselleen puhui ja koetti alistua siihen välttämättömyyteen.

Mutta helppoa se ei ollut. Tuo kierteleminen kansan keskuudessa ja

noiden tyhmäin, itsepäisten talonpoikain opettaminen, jotka itse eivät

tahtoneet mitään kuulla eivätkä oppia, oli aina tympäissyt hänen

kiivasta luonnettaan, hänen pikaisia, näkyviä tuloksia tavoittelevaa

toiminnanhaluaan ja hänen arvostaan arkaa ylimysmieltään. Piispana hän

oli sitä muurahaisen työtä melkein halveksinut. Ja nyt virastaan ja

vaikutuksestaan luovuttuaan hänellä oli ollut ainoana ajatuksena se,

että hän saisi viimeiset hetkensä omistaa itselleen. Oliko se

itsekkyyttä...? Hän oli jo niin vanha, hänen työpäivänsä oli ollut niin

pitkä, ja sittenkin hän oli nyt yhtenä viimeisenä vuotena vanhentunut

enemmän kuin kahtenakymmenenä edellisenä... eikö tämä korkea ikä jo

suone hänelle myrskyn jälkeen rauhan satamaa, missä odottaa Herran

tuomiota? Vaatiikohan jumalanäiti häntä vielä näin heikkona lähtemään

tuonne pakanain joukkoon, jotka häntä vihaavat, sinne pilkkaa

kärsimään, — niin vähän hän saattaa enää saada toimeen...?

Tuomas ei vielä luullut selvästi oivaltavansa korkeimman tahtoa ja

koetti sen vuoksi rukouksin päästä selvyyteen. Hän polvistui taas

kerran jumalanäidin kuvan eteen, hän tiesi siinä varmuuden saavansa.

Sillä paikalla hän oli ponnistanut ja taistellut vaikeimmat

taistelunsa, kärsinyt kovimmat tuskansa, ja kukistettuna, masennettuna

hän oli siitä noussut aina sen jälkeen, kun jumalanäiti silmistään

häneltä armonsa ilmeen kielsi. Hän rukoili nytkin kauan, mutta hän

tiesi kumminkin, että pyhän neitsyen kasvoilla tulisi olemaan sama

surullinen, moittiva ilme, — hän tunsi sen sydämessään jo

polvistuessaan. Ja ennen kuin hän katsettaan kohotti, hän kuuli

sisässään äänen, joka keskellä rukousta hänelle kuiskasi:

— Kuva ei ole surullinen ja moittiva, eivät pyhän neitsyen kasvot

sinua syytä eivätkä kurita, oman omantuntosi kuvastin vastaasi seinältä

katselee. Puhdista pois ylpeyden ja itsekkyyden karsta sydämestäsi,

nöyrry kerran oikein, niin vielä kirkastuu ilme jumalanäidin silmissä.

Tuomas nousi verkalleen, tiesi vastauksen ja tiesi, että hänen oli

toteltava. Hiljaa, kenellekään mitään puhumatta hänkin haki köyden

uumilleen ja vyötti sillä karkean vaippansa helmat, haki haarapussin

selkäänsä ja sauvan käteensä ja lähti yksin astumaan metsäpolkua

kohden, tuota erämaan polkua kohden, jota Pietari ja hänen

saarnaajaveljensä äsken olivat kulkeneet. Mutta portin läpi päästyään

hän metsän rinnassa vielä tuokioksi pysähtyi: vaivoin tuntui jalka

kannattavan kumaraa, voimatonta ruumista, ja raskas, väkevä keväinen

ilma tuntui liian voimakkaasti painavan hänen kokoonpuristunutta

rintaansa, josta korahti kuiva yskä. Hänestä tuntui, että tämä retki on

jo liian myöhäinen, myöhä on elämän iltahetkellä koettaa korjata työtä,

minkä on pitkän miehuuden kuluessa tehnyt... siksikö liekin se lähtö

nyt tuntunut niin toivottomalta... Aurinko oli jo solumassa alaspäin

taivaanrannalle, ilta oli tulossa... ilta jo käsissä, mennyt oli

päivä...

Mutta kauan ei kumaraselkäinen vanhus siinä portin edustalla viipynyt.

Horjuvin, mutta päättäväisin askelin hän ryhtyi taivalta tekemään,

hiljaa ja nöyrästi, eikä kukaan nähnyt, kun Suomen voimakas, mahtava

piispa lähti viimeiselle retkelleen.