Eräänä kesäpäivänä 1309 parvi turkulaisia kalaveneitä palaili
silakanpyynnistä mereltä sisemmän saariston läpi Aurajoen suuta kohden.
Hiljaa lipuivat saaliista raskaat venheet heikossa sivutuulessa, ja
pyynnissä yön valvoneet miehet torkkuivat venheissään purjeiden
katveessa. Mutta yht'äkkiä he heräsivät toinen toisensa perästä, ja
huuto kävi haahdesta haahteen:
— Laivoja etelän reitillä!
— Suuria laivoja tosiaankin, — kun eivät liene sotalaivoja!
— Olisiko ryssä taas ryöstömatkalla?
Kotvan kalamiehet katselivat uteliaina ja pelokkaina nopeasti
lähestyviä, suuripurjeisia aluksia, joilla oli värikkäät viirit
mastojen nokassa ja keuloissa korkeat kuvakohokkeet, ja pian he
olivatkin asiasta selvillä. Turun omia laivoja ne eivät olleet eivätkä
myöskään hansalaisia kauppa-aluksia. Siis sotalaivoja. Niiden kannella
näkyikin, alusten ehdittyä lähemmäs, miestä kuin pilveä, ja noiden
miesten kiiltävät teräshaarniskat ja kupariset kilvet loistivat
uhkaavasti päivänpaisteessa. Kalavenheet laskivat silloin kiireesti
myötäiseen ja hakeutuivat kapeisiin salmiin ja saarien suojaan pakoon,
ja sieltä niiden säikähtyneet ohjaajat arkoina tähystelivät oudon
laivaston tuloa.
Siinä oli kymmenkunta sotalaivaa, joissa oli airotkin, ja ne soutivat,
purjeensa laskettuaan, saaria sivuuttaen suoraan Auran suuta kohden.
Pienet kalavenheet seurasivat silloin arkaillen niiden perässä.
Kalamiehet olivat näet uteliaat vaanimaan vieraiden kulkua; he
katselivat huolissaan ja pelokkaina epäilyttävän laivaston etenemistä
joen suuhun, jossa heidän oma pieni kaupunkinsa ja omat pienet
kotitalonsa olivat alttiina vihollisen hyökkäykselle. Kiirehtivätkö
todella nuo panssarimiehet polttamaan Turun nuoren kaupungin ja
iskemään kuoliaiksi heidän pahaa aavistamattomat perheensä?
Ei, ei tällä kertaa. Kun laivasto saapui linnanselälle, tuon äsken
perustetun, yksitornisen, kivisen varustuksen edustalle, niin se siinä
teki kauniin kaaren ja laski linnan alaiseen satamaan, eikä linnan
varusväki ryhtynyt sitä siitä loitommas häätelemään. Päinvastoin linnan
herrat ja heidän heitukkansa riensivät saapuvia vieraita vastaan ja
tervehtivät kunnioittaen ja avopäin niitä ritareita, jotka ensiksi
laivasta astuivat laiturisillalle. Laivat ankkuroitiin suojasatamaan,
ja kypärämiehiä nousi niistä maihin satakunta, niin että teräksiset
haarniskat ja säärykset raksahtelivat. Kummissaan sitä kalamiehet
katselivat ja kuuntelivat. Mutta kun heidän joukostaan muuan haapio oli
uskaltautunut linnan sillalle asti ja siellä saanut puhutellakseen
linnan nihtejä, selvisi heille pian koko outo ongelma.
— Eivät ole vieraat vihollisväkeä, pelkomme oli turha, kertoivat
laiturilla käyneet miehet toisille.
— Jumalan kiitos! Mutta mikä on sitten tämä satainen joukko, millä
asialla kypärämiehet kulkevat?
— Ovat Ruotsin väkeä, samoja kuin linnan herratkin. Siinä on kuulemma
tullut itse Suomen herttua maataan katsomaan.
— Suomen herttua! — Se käsite oli vieras useimmille Turun
kalastajille. Mutta oli joukossa sentään muutamia, jotka asian paremmin
älysivät, vaikkeivät hekään tienneet muuta kuin että sellainen herttua
on ylhäinen herra, käskijä ja mahtimies. Joku heistä muisti jo
parikymmentä vuotta sitten samanlaisen herran, jota sanottiin Suomen
herttuaksi, käyneen Turussa. Mutta se silloinen herra, Pentti-niminen,
oli sitten ruvennut piispaksi Ruotsiin ja siellä kuulemma kuollut.
Vieläkö tuo nyt kummittelee?
— Tämäpä kuuluukin olevan aivan toinen mies, nuorempi herttua,
selittivät tietäväiset. — Tämä on sen silloisen kuningas vainajan
nuorin poika, nykyisen Ruotsin kuninkaan veli...
— Vai sellainen ylhäinen mahtimies, kuninkaanpoika, ihmettelivät
turkulaiset, asiaa vieläkään täysin tajuamatta. Mutta iloisia olivat
kaikki, kun ei saapunut joukko toki ollut mitään vihollisväkeä ja kun
he nyt tiesivät ketään pelkäämättä saattavansa laskea silakkalastinsa
turvallisesti Turun rantaan.
* * * * *
Ruotsin kuninkaan Maunu Ladonlukon nuorempi veli, lempeä ja oppinut
Pentti Eerikinpoika, oli ollut ensimmäinen mies, joka kantoi Suomen
herttuan arvonimeä. Hänelle oli näet hänen kuningasveljensä v. 1284
antanut äsken Ruotsille valloitetun ja vielä suureksi osaksi
pakanallisen, karuksi alusmaaksi käsitetyn Suomen läänitykseksi,
herttuakunnaksi. Tuo läänitys oli tavallinen feodaalinen ilmiö:
lääninherra, tässä kuningas, jätti maakunnan tai tilaryhmän jollekin
uskotulle miehelleen, josta siten tuli hänen vasallinsa, tässä
tapauksessa herttuan nimisenä. Vasalli hallitsi sitten varsin
itsenäisenä, täysvaltaisena isäntänä ja käskijänä näin saatua tai
perittyä maataan, ja Pentti kutsuttikin itseään "Jumalan armosta Suomen
herttuaksi"; hän kantoi maasta tuloja, otti sotaväkeä ja harjoitti
tuomiovaltaa. Tällä kertaa Pentti-herran tulot herttuakunnastaan eivät
liene sentään häntä paljoakaan lihottaneet, päinvastoin mainitaan hänen
tehneen melkoisia henkilökohtaisia uhrauksia läänityksensä hyväksi,
rakentaneen ja varustaneen Turun linnan ja käyttäneen varoja Turun
tuomiokirkonkin valmistamiseen, joita menoja varten hän herttuakuntansa
puolesta oli hankkinut itselleen melkoiset velat; Hän oli ollut
hiljainen, hyväntahtoinen mies, nähtävästi alkuaankin hengelliseen
säätyyn kasvatettu, koska hänestä myöhemmin tehtiinkin Linköpingin
piispa.
Sanottavia jälkiä hän ei kymmenvuotiselta herttuakaudeltaan ole Suomen
historiaan jättänyt. Melkein samaa on sanottava toisestakin Suomen
herttuasta, Pentin veljenpojasta, Valdemar Maununpojasta, jonka tämän
veli, Ruotsin kuningas Birger Maununpoika, valtaistuimelle noustuaan v.
1302 nimitti Suomen herttuaksi. Mutta Valdemar-herttua on kuitenkin
levottomana, sotaisena ritarina ja kuningasveljensä piintyneenä
vastustajana piirtänyt historiaan vähän enemmän vakoja.
Kuningas Birger Maununpojalla oli, kuten Ruotsin historiasta tunnetaan,
kaksi veljeä, Erik ja Valdemar, joiden kanssa hänen välinsä alati
olivat riitaiset ja jotka katkeroittivat hänen elämänsä sekä lopuksi
aiheuttivat hänen kruununsakin putoamisen. Tyydyttääkseen näitä
rettelöiviä veljiään ja siirtääkseen heidät jos mahdollista kauemmas
valtakuntansa keskustasta hän antoi heille kumpaisellekin
herttuakunnan, nuoremmalle Suomen. Mutta siitä ei veljessopu
parantunut, päinvastoin nuo nuoremmat veljet uudesta asemastaan yhä
yltyivät ja ylpistyivät. Tunnemme historiasta, kuinka he m.m.
houkuttelivat kuningas-veljensä, joka nähtävästi oli heitä
heikkolahjaisempi, mestauttamaan parhaan tukensa ja apumiehensä,
Karjalan valloittajan ja Viipurin perustajan Torkel Knuutinpojan
("Hootunan leikki" v. 1306), mutta tämä kuninkaan tavaton uhraus ei
suinkaan palauttanut veljessopua. Riitoja jatkui, kuningas joutui
veljiensä vangiksikin, ja hänen oli pakko antaa heille yhä suurempia
läänityksiä ja yhä enemmän valtaa, kunnes veljet vihdoin vuorostaan
joutuivat taistelussa huonommalle puolelle. Tanskan kuningas Erik
Menved saapui näet Birgerin avuksi Ruotsiin kapinoivia veljeksiä
masentamaan, ja näiden oli silloin pakko lähteä pakosalle etäisempiin
linnoihinsa. He varustivat Tukholmassa laivaston, tekivät sitten
ryöstöretken Itämeren rannikoille ja saapuivat vihdoin Turun linnaan,
joka oli Valdemar-herttuan läänitystä ja jossa hänen puolestaan isännöi
hänen voutinsa Lyder de Kyren.
Juuri tämän laivaston tuloa Turun silakanpyytäjät olivat säikähtäneet.
Ensi hämmästyksestään selvittyään olivat turkulaiset nyt kuitenkin
iloisia ja ylpeitä, kun heitäkin kerran oma, nuori herttuansa oli
saapunut tervehtimään ja kun he siten keskuudessaan saivat nähdä
ritarielämää ja hoviloistoa. Turun linnassa vietettiinkin tänä kesänä
(1309) iloisia, remseitä päiviä, ritarijuhlat seurasivat toisiaan, ja
tällä välin tekivät herttuat saattueineen metsästysretkiä Turun
ympäristöön. Molemmat he olivat naineet Norjasta kuninkaan tyttäriä,
molemmilla heillä oli nuoret rouvansa mukanaan, ja nämä seuranaisineen
toivat hilpeyttä ja väriä Turun harmajanvakaviin, yksinkertaisiin
oloihin. Turun porvarit ja heidän naisensa pääsivät nyt joskus sivulta
katsomaan linnassa vietettäviä ritarijuhlia ja upeaa hovielämää, ja he
riemuitsivat jo siitäkin syrjästäkatsomisesta.
Mutta tämä äkki-ilo muuttui heille ja Suomen muille asukkaille yhtä
äkkiä karvaaksi pettymykseksi ja murheeksi. Herttuat viettivät kuten
sanottu suurine seurueineen Turun linnassa komeaa elämää; ruokia ei
säästetty eikä juomia, ja kaikkinainen hoviloisto, jota oli hankittava
tähän syrjäiseen linnaan, missä sellaista ei ennestään ollut, maksoi
paljon rahaa. Eikä pakoretkelle lähteneillä herttuoilla ollut sitä
kaikkea varten riittävästi eväitä eikä varoja mukanaan. Niitä täytyi
siis saada kiireesti Valdemarin köyhästä herttuakunnasta, ja tuota
pikaa määrättiin Suomen asukkaiden maksettavaksi yht'äkkinen, sangen
raskas vero.
Sellaiseen varsinaiseen verotukseen ei ollut Suomessa niihin asti vielä
totuttu. Maan vasta kesytetyllä väestöllä oli näihin aikoihin
maksettavanaan etupäässä vain kirkonkymmenyksiä ja maalliselle
esivallalle ainoastaan suhteellisen pieniä "ruokalisiä". Nyt
ropsautettiin heille yht'äkkiä herttuoiden tarpeisiin kannettaviksi
veroja oikein roimasti: jokaiselta savulta oli suoritettava kokonainen
lehmä, puoli sikaa ja kolme puutaa voita sekä joka talonpoikaistalosta
sitäpaitsi vielä melkoinen määrä ohria ja maltaita ja kanoja ja hanhia,
— mistä näitä ylimääräisiä, liikeneviä varastoja, näitä maltaita ja
hanhia olisi ollut köyhien suomalaisten aitoissa tai kotilammikoissa!
Tieto tuosta uudesta verosta hätkäytti sen vuoksi yht'äkkiä pahaa
aavistamattomat talonpojat ja muut eläjät Turun puolessa ja
kauempanakin, minne veroviesti saapui, ja he hätääntyivät sitäkin
pahemmin, kun uusi vero määrättiin tuota pikaa kannettavaksi —
herttuoilla oli kiire. Lyder de Kyren pani voutinsa heti maakuntaa
kiertämään, ja heillä oli käsky toimia ankarasti ja armotta.
Uutta hätäänsä pohtivat nyt Suomen veroihin tottumattomat asukkaat
näihin aikoihin kaikkialla, missä he vain toisensa tapasivat, kirkoilla
ja kalarannoissa ja kauppapaikoilla. Pyhän Neitsyen sydänkesän
messuille saapui siten Turun tuomiokirkkoonkin tavallista enemmän väkeä
— tuon huolettavan verotuskäskyn ajamina —, ihmiset tunsivat näet
tarvetta jakaa huolensa ja vaivansa keskenään. Ja siellä Turun uuden,
harmajan pääkirkon edustalla, Unikankareen rinteellä, nyt porvarit ja
talonpojat pohtivat hyvässä yhteisymmärryksessä kauan ja sitkeästi
tuota tuiki vaikeaa asiaa, neuvotellen, olisiko jotakin tehtävissä
väestön hädän helpottamiseksi. Sillä jos vaadittu vero oli maksettava,
loppui maksajilta itseltään eläminen. Puhuttiin armonanomuksesta
herttualle, mutta sitäkin oli jo turhaan koetettu, — nuoret,
huikentelevat ruhtinaat tarvitsivat ehdottomasti varoja!
Puhuttiin piispankin puoleen kääntymisestä ja hänen välitykseensä
turvautumisesta, mutta ei ollut toivoa siitäkään toimenpiteestä.
— Kun vanha Mauno-piispa vielä eläisi, niin hän ehkä voisi meitä
auttaa, virkkoivat vanhemmat miehet.
— Hänellä oli paljon vaikutusta ja valtaa ja hän ymmärsi kansaa. Mutta
hänkin on nyt poissa.
— Ja tämä uusi piispa, tämä äsken valittu, ei ole kotosalla hänkään,
hän on matkustanut paavin luo hankkimaan vahvistusta piispanvaaliinsa.
Näin toivottomat olivat kaikki tiedoitukset, eikä kukaan keksinyt apua
yhteiseen hätään. Jo pukeusi silloin katkeruus uhmamieleenkin, —
sisukkaimmat miehet ääntelivät:
— Miksi meidän olisi talutettava viimeinen lehmämme ja tapettava
viimeinen sikamme noiden vierasten rehentelijäin mässäyksiin. Mitä
hyötyä meillä on heistä, kuka heitä täällä tarvitsee? Ja mitä hyötyä
meillä on yleensä koko tästä uudesta komennosta, kirkoista ja linnoista
ja ritareista? Noustaan miehissä ja ajetaan vennon väki täältä järkiään
pois, hävitetään kirkot ja linnat ja ritarit ja eletään sitten taas
niin kuin esi-isämme ovat eläneet, ilman herroja ja herttuoita ja ilman
veroja. Meitä on miehiä enemmän kuin heitä — ajetaan tunkeilijat pois!
Se puhe saattoi viehättää rohkeimpia joukosta, mutta viisaampia se heti
vistotti. Eikä tullut mitään uhmaajainkaan suunnitelmista. Ikäänkuin
näytteeksi vieraan vallan mahdista osui silloin juuri parvi
panssaripaitoihin puettuja ratsumiehiä töyhtöpäisen, väljäviittaisen
päällikkönsä johdolla ajamaan ohi kirkon rantakujaa pitkin, ja heidän
kiiltävät keihäänsä ja pitkät väkimiekkansa vaimensivat jo välkkeellään
rohkeimpainkin suomalaisten uhmaunelmat.
Nämä katselivat tuota ohikulkevaa, kiireestä kantapäähän aseistettua
rautaista joukkoa, jonka varustukset kalisivat ja jonka hevoset
korskuivat, katselivat sen ylpeää kulkua hirsisillan yli, joka notkui
raudoitettujen ratsujen alla, ja edelleen linnaa kohden, joka korkeana
ja mahtavana kohosi Auran suun saarelta, ja he ymmärsivät, että tuota
herrain joukkoa ei heidän kirveillään eikä nuolillaan voiteta.
Katselivat myös viereistään tuomiokirkkoa, joka sekin oli linnaksi
varustettu, ja talttuivat ja vaikenivat. Väkijoukko kirkon luona luopui
huokaisten kaikista vastarinnan aikeista, jotka se käsitti
mahdottomiksi.
— Ei auta tässä muu kuin kärsi pois, vaikka sitten talven selkään itse
lapsinesi nälkään nääntyisit, puhuivat miehet hammastaan kiristäen.
— Onnenpa tuotti meille tosiaan tämä herttuan uljas vierailu, riemun
ja auvon! Ja kuka tietää, kuinka kauan sitä nyt jatkuu, kuinka usein
meiltä ruvetaan näistä puolin tällaisia veroja kiskomaan. Kurjuus ja
kuolema on meillä edessä! —
Mutta varsin kauan ei nuori herttua joukkoineen kuitenkaan viipynyt
Suomessa hätääntyneitä alustalaisiaan rasittamassa. Naiset, joita oli
seurueessa, ikävystyivät piankin oloonsa tuossa jylhässä linnassa ja
koko tässä karussa pakanamaassa, jonka väestön kieltäkään he eivät
ymmärtäneet ja jonka ajatusmaailmaan heidän oli mahdoton tunkeutua. He
kaipasivat takaisin Ruotsin verevämpiin, eloisampiin oloihin, sen
värikkäämpiin ritarileikkeihin ja turnajaispitoihin, ja sinne
kaipasivat pian asemiehetkin. Samaan aikaan saapui nuorille herttuoille
uusia sanomia Ruotsista, jossa olot taas olivat käyneet heille
suotuisammiksi ja jonne he siis taas saattoivat turvallisesti palata.
Eerikki-herttua lähti sen vuoksi ensiksi, heti syksyn alussa, sinne
meren yli laivoillaan, ja pian sen jälkeen lähti Turun linnastaan
Suomen herttua Valdemarkin, jota nyt koko aseellinen saattue seurasi.
Airomiehet käänsivät alukset merelle päin, korkeat, hulmuavat purjeet
nousivat eräänä syysaamuna linnanselällä mastoihin ja kirjavat viirit
vilahtivat viimeisen kerran Aurajoen suistossa.
Hiljaiseksi, melkein kuin autioksi ja umpinaiseksi jäi taas Turun
kolkko, yksitorninen linna, eikä kaupungin mutkaisilla kujillakaan enää
näkynyt rautapaitaisia ratsumiehiä, eivätkä hulmunneet sillankorvassa
enää värikkäät viitat ja hevosenpeitteet. Ja kun turkulaiset
silakanpyytäjät taas eräänä aamuna palasivat kalamatkaltaan pientä
kotikaupunkiaan kohden ja näkivät laivan toisensa perästä viilettävän
saaristosta länteen päin avomerta kohden, silloin he keventynein mielin
toivottivat ne hyvin menneiksi eikä koskaan palaaviksi, ja kiirehtivät
iloisina koteihinsa.
— Olihan se komeata tuo herttuallinen komento, virkkoivat miehet
toisilleen. — Eloa ja liikettä ja loistoa oli kerran kesäkausi ollut
heidänkin hiljaisessa kauppakylässään. Mutta kalliiksi oli heille
käynyt tämä herrasvierailun lysti, halvempaa ja turvallisempaa heidän
oli elää ilman herttuoita syrjäisen maansa hiljaisissa, vaatimattomissa
oloissa.
— Sinne viilettäkää, herttuat, hakekaa sieltä meren takaa silavanne ja
maltaanne ja hanhenne, — meillä niitä täällä Suomessa on liian vähän!