VI.

Sakea, kostea, öinen sumu peitti vielä joen ja sen alavat vesakkorannat

kylmään, harmaaseen huntuunsa; ainoastaan törmän laella, mistä

havumetsä alkoi, hälventeli päivännousu hienoksittain noita hiljaa ja

nopeasti pakenevia, mutta yhtä nopeasti ja äänettömästi taas nousevia

utupilviä.

Tuomas piispa astui ulos teltastaan, joka oli korkeimmalla

jokiäyräällä. Vielä ei ollut nousun aika, mutta hän oli lyhyen,

levottoman ja herkän unensa kesken ollut kuulevinaan jotakin etäistä

liikettä ja kopinaa ja — vaikka hän arveli, että se oli ollut unta —

hän oli pukeutunut ja lähtenyt ulos lepäävää leiriään katsomaan. Hän

tähysti nyt eteensä luisua rinnettä kohden, mutta ei nähnyt mitään.

Kaikki oli sumun peitossa; ainoastaan väliin sen liepeistä pilkisti

jonkin nuotion sammuva hiillos taikka jonkun ritarin teltan korkeampi

kannatinriuku, joka pistihe sumusta ylös kirkkaaseen ilmaan. Äänetöntä

oli leirissä kaikki, ristiretkeläiset nukkuivat, vielä oli yö.

Tuomas käveli kierroksen telttansa ympäri ja katseli, kuinka ylhäällä

pilvissä valot ja värit vaihtelivat, kun metsän takaa sarastava päivä

niihin loi ensi säteitään. Pian ulottui säde jo puidenkin korkeimpiin

latvoihin. Mutta sumu ei silti haihtunut; se taisteli vastaan, vyöryi

eteenpäin, nousi ja laskeutui ja loihti luontoon kummallisia, liikkuvia

kuvioita ja öisiä haamuja. Mutta se väistyi kumminkin, joskin

huomaamatta, väkisinkin selkeni luonto ja ikäänkuin kasvoi esiin

sumuvaipastaan. Mutta tuossa luonnossa oli vielä outo, kelmeä,

sinenpunertava väritys, se näytti katselijasta kaukaiselta,

jähmettyneeltä, aivan kuin kuolleelta, ja noiden töröttäväin puiden ja

mäkien lomissa tuntui tuhansia valkoisia, liehuvia hengettäriä

karkeloivan. Aamuaurinko näin luonnossa leikki; noustessaan kylmänä ja

kelmeänä se heitti metsän läpi säteitään sumuaaltojen joukkoon ja ajeli

niitä edessään. — Tuomasta melkein puistatti tuota katsellessaan, —

niin kylmää, niin tunteetonta nyt oli luonto, se tuntui hyydyttävän

mielen, jonka olisi pitänyt pysyä lämpimänä, ja epämääräinen vavistus

tuntui hänen sydämessään. Hän kävi rukousnauhaansa käsiksi

karkoittaakseen pois pahat aaveet ja pahat ajatukset.

Siitä hän muisti, että alkanut päivä oli sunnuntai, ja kohta hänen

mieleensä lennähti epäilevä kysymys: oliko se hänelle onnen vai turmion

enne, mitä tarkoitti jumalanäiti, kun taistelupäiväksi asetti

lepopäivän? Mutta tuota ajatustaan hän ei ehtinyt loppuun kehittää,

sillä hänen aina valpas itsearvostelunsa tarttui kohta siihen kiinni ja

kysyi: miksi hän kiinnittää huomionsa moisiin ulkonaisiin seikkoihin,

luonnon väritykseen ja viikon päivään, pelkääkö hän, epäileekö hän,

epäileekö hän vielä voittopäivän aamuna taisteluun käydessään? Ja mitä?

— Jumalanäidin apuako ja armoa, johon koko retki rakentuu ja joka on

sen siunaus ja turva...? Miksi hän tuntee vavistusta sydämessään...

vapiseeko hän todellakin... eikö hän olekaan valmis ja mahdollinen

ristin sotajoukkoa johtamaan voittoon ja kunniaan...?

Hän seisoi siinä kotvan aikaa yksin mäellä katse maahan luotuna ja

koetti tutkia ja tunnustella, olisiko se innostus ja varmuus, joka

hänet oli saanut tätä ristiretkeä puuhaamaan ja tuonut hänet merien yli

ja häntä ylläpitänyt, olisiko se sittenkin ollut teennäistä vain,

kiihkoisen mielen kuvittelua, omatekoista hartautta...? Mutta sillä

välin aurinko ja aamutuuli jo ajoivat usvan kokonaan pois alangoltakin

ja joen uomasta, ja kirkkaana aamutuoreudessaan oli siinä hänen

edessään, kun hän katseensa nosti, lehtevä ranta ja nurmipenger, ja

valoisana päilyi virran pinta. Laajana levisi hänen eteensä ristijoukon

suuri leiri; hän ravisti kylmän väreet pois ruumiistaan, samalla

ikäänkuin puistaen pois pahat aavistuksetkin, tarttui miekkansa kahvaan

ja virkkoi itsekseen:

— Ei, öinen kylmä vain minua puistatti, sydämeni ei toki vapise. Mitä

epäilisinkään, miksi epäilisin? Onhan pyhä neitsyt meitä tänne asti

armollaan auttanut. Miksi hän nyt sen meiltä kieltäisi? Hänelle olkoon

pyhitetty tämä miekkani, jolla tänään ristijoukon johdatan voittoon, —

hänen olkoon tämä päivä!

Askeleita kuului sivulta päin; ja kääntyessään sinne Tuomas näki

huovipäällikön Belgerdin täydessä sotapuvussa kiireesti astuvan hänen

luokseen. Mutta kiiltävän kypärän alla olivat hänen kasvonsa kalpeat ja

huolestuneen näköiset, ja levottomasti hän loi katseensa piispaan.

Tuomas huomasi jonkin seikan huolettavan linnanvanhinta ja virkkoi

juuri siksi, häntä rohkaistakseen, iloisesti ja reippaasti:

— Päivä nousee, Belgerd, on jo aika herättää leiri. Tänäänhän on sinun

päiväsi, vanha sotaurho, taistelun päivä. Nyt olkoon mielemme reipas ja

riemukas!

Mutta kun huovien päällikkö ei tähän tervehdykseen sittenkään samalla

tavalla vastannut, piispa huudahti hänelle melkein ivallisesti:

— Pelkäätkö juuri tänään, vai miksi arpesi punoittavat, — mikä

masentaa mielesi?

— Pelkoa en tunne, vastasi ritari vakavasti ja suuttumatta, — mutta

huonoin entein alkaa meille taistelun päivä. Ristijoukossa olleet

suomalaiset, kaikki muut paitsi linnan ratsumiehet, ovat yön aikana

karanneet sumun keskeen, ja meillä ei ole nyt aikaa ajaa heitä takaa.

Vakaviksi kävivät Tuomaankin kasvot, ja epäillen hän huudahti:

— Karanneet, kristityt ristin soturitko karanneet? Ja minne, —

vihollisen kitaanko?

Mutta Belgerdillä oli hyvin luonnolliset selitykset näihin kysymyksiin:

— He ovat pakosta ristin mekkoihinsa ommelleet. Ja heidän

heimolaisiaan, karjalaisia, piilee näissä metsissä, niitä on

novgorodilaisten joukoissakin, näiden luo he kai ovat paenneet, ehkä

taistelevat vielä tänään meitä vastaan.

Mutta Tuomas ei antanut mielensä tuosta uutisesta lannistua.

Rohkaisevasti hän sysäsi syrjään pahat enteet:

— No, sittenpähän he taas ennen iltaa ovat meidän käsissämme taikka

lepäävät tantereella palkkansa saaneina. Koska he olivat uskottomia

ristin sotureita, niin älkäämme heitä kaivatko, onhan parempi, että

petolliset ainekset eroavat ajoissa joukostamme. Ja onhan meillä väkeä

ilman noita pilkanalaisia mekkomiehiäkin. Katso leiriämme, me emme

heitä tarvitse.

Ritari puisti päätään:

— Onhan meillä väkeä, mutta...

— Mutta mitä?

— Mutta noihin mekkomiehiin olin sittenkin luottanut enemmän kuin

ristijoukon moniin muihin osastoihin.

Tuomas tunsi tuon epäilyksen, mutta ei ollut sitä ymmärtävinään.

— Mitä, hän virkkoi, — ennustatko vielä muidenkin pakenevan! Et ole

vielä oikealla taistelutuulellasi, mutta usko minua, pian taas

lämpenet, kun tästä vihollisen kimppuun päästään. Mutta kiirehtikäämme

jo retkelle heti, ettei nyt enää ainakaan kukaan pakoon ehdi. Anna

torvien soida, jalkeille ristin sotajoukko!

Belgerd kääntyi lähteäkseen, mutta Tuomas huomasi hänen katseestaan,

ettei hän vieläkään ollut läheskään rauhallinen. Ja hänestä taistelu

kumminkin niin paljon riippui. Vahvistaakseen luottamusta hänen

mielessään piispa virkkoi sen vuoksi vielä:

— Sinä pelkäät suomalaisten paon vaikuttavan pahaa muuhun

ristijoukkoon. Mutta sitä älä ajattele, minun mukanani se joukko

innostuu. Tämähän on meidän suuri päivämme, senhän olemme jo kauan

tienneet. Katso omaa miekkaasi, se on kirkolle vihitty niinkuin

minunkin; kuinka monesti oletkaan sen avulla kukistanut monta vertaa

vahvemman vihollisen. Ja nyt on ylivoima meidän puolellamme, — miksei

silloin miekkasi purisi!

Nyt leimahti salama haarniskoidun soturin silmässä, ja palavaa

intohimoa soi hänen äänestään, kun hän virkkoi:

— Minun miekkani puree kyllä tänään niinkuin ennenkin, ja samoin

tekevät huovieni aseet. Ja sinun miekkasi ja tarmosi säteilee yli

kaikkien, Tuomas, sen tiedän. Mutta minä soisin, että me saisimme tämän

taistelun pelkin omin väkinemme suorittaa, — se voisi kaatua, mutta ei

paeta. Tämä suuri ristiarmeija sitävastoin —, Tuomas, anna minulle

anteeksi epäilykseni, mutta minä en siihen luota.

Tuota epäilystä Tuomas ei koettanutkaan enää kumota, hän vain virkkoi:

— Sen voima on siinä, että se taistelee uskon puolesta. Mutta älä

luota siihen, älä luota mihinkään muuhun kuin ristin voimaan, siihen

luotan minä. Olen tottunut taisteluissa tätä miekkaani heiluttamaan ja

sillä väkeäni johtamaan, ja minun on vaikea pysyä ottelusta syrjässä.

Mutta minä tahdon, uskoni lujuutta todistaakseni, jättää miekkani

tuppeen ja ainoastaan rukouksin taistelua johtaa, — neitsyt Maariahan

on puolellamme, häneen minä turvaudun. Häneen luota sinäkin Belgerd,

niin olet varma kuin minä.

Niin varmaa uskoa säteili piispan sanoista, että epäilys hälveten

häipyi haarniskoidun soturin mielestä ja hän luottavasti tarttui

piispan käteen.

— Me tarvitsemme tänään paljon jumalanäidin apua, Tuomas, virkkoi hän.

— Mutta hän sitä meille antanee. Sinun uskosi on vahva, siihen tahdon

minäkin luottaa.

Hän poistui, ja pian kajahtivat torvet herättäen leirin syvästä

aamu-unestaan. Kylmissään ja kankeina soturit nousivat verkalleen

kostealta nurmelta sammuneiden nuotioiden äärestä ja rupesivat unisina

ja haluttomina vetreyttämään kontettuneita raajojaan. Mutta ritarit

ratsastivat nuotiolta nuotiolle, kiirehtivät joukkojaan nopeasti

aterioimaan, aseistautumaan ja asettumaan riveihin. Belgerd hyöri

ylinnä kaikista, joudutti, järjesti; hän oli nyt jo kärsimätön

päästäkseen taisteluun, ratkaisuun. Mutta päivä oli silti jo ehtinyt

nousta korkealle puiden latvain yläpuolelle, ennenkuin ristijoukko

seisoi valmiina marssiin lähteäkseen.

Mutta Tuomas oli jäänyt telttansa edustalle miettimään lupausta, jonka

hän, vahvistaakseen huovipäällikkönsä luottamusta, oli hänelle tehnyt.

Hän oli sen tehnyt enempää ajattelematta, mutta nyt hänestä tuntui,

että hänen oli velvollisuus se täyttää: antaa miekkansa levätä ja

rukoilla jumalanäidiltä voittoa. Olihan hän itse vakuuttunut ja olihan

hän aina vakuuttanut kaikille muille, että äitijumalan käsi retkeä

johtaa ja että hänen apunsa sille voiton takaa. Hänen oli vastuu koko

retkestä, hänen hartaudestaan, hänen alttiudestaan riippui pyhän

neitsyen apu, — hänen täytyi nyt henkensä voimalla osoittaa, että

voimakkain ja suurin rakkaus oli sittenkin rakkaus ristiin. Melkein

kaivaten hän katsoi rakasta miekkaansa, jota kohottamalla hän oli

vienyt väkensä niin moneen voittoon ja jonka hän nyt toimettomuuteen

uhrasi. Mutta harras rukous on sittenkin sitäkin väkevämpi, — hänen

täytyy päästä taistelun kestäessä jumalanäidin välittömään läheisyyteen

ja hänet sielunsa koko voimalla apuun taivuttaa, hän ei saa sitä

taistelua paeta.

Mutta ristiarmeija odotti jo jokiahteella johtajapiispan lähtökäskyä.

Tämä silloin tempasi telttansa harjalta suuren kullatun ristin, nousi

ratsunsa selkään ja ajoi suorana ja varmana joukkonsa etunenässä.

Toiset piispat ja papit kokoontuivat siihen hänen ympärilleen, ja

kullatut rintaristit ja hiipan helyt hohtivat päivän paisteessa. Heidän

jäljessään ajoivat haarniskoidut ritarit, joiden hevosetkin säteilivät

kiilloitettua terästä ja joiden peitset taittoivat puitten oksia. Muu

kirjava ristiarmeija seurasi näitä, enimmät jalan, toiset intoa

hehkuen, toiset empivinä ja kalpeina. Mutta jälkijoukkona, vartijana,

ratsasti Belgerd harmaine huoveineen sulkien epäileviltä peräytymisen

tien. Ainoastaan pieni vartioväki jäi laivojen luo rannalle.

Rohkaisten soivat torvet ristijoukon edessä, ja papit ja munkit

veisasivat hartaita virsiä, varmoina siitä, että heidän työnsä,

voitettujen pakanain ja muiden Rooman kirkon vihollisten kastaminen,

oli alkava ennen illan tuloa. Mutta tuskin oli siten puolen rupeamaa

kuljettu, kun edelle lähetetyt tiedustelijat palasivat kertoen, että

vihollisten joukko läheni jo koiran haukunnan matkan päässä. Silloin

Tuomas käski ristijoukon pysähtyä aukealle ylängölle ja asettua

taisteluasentoon. Mutta itse hän pystytti ristinsä ylängöltä kohoavalle

kunnaalle, josta se näkyi laajalle kaikille tahoille, astui maahan ja

käski joukkonsa polvistua. Korkein ja kaikuvin äänin hän rukoili ja

lausui lopuksi:

— Taistelumme on pyhä, Rooman isä on luvannut jokaiselle, joka täällä

ristin merkillä taistelee, synnit anteeksi niinkuin Pyhän maan

retkeläisille, ja ken taistelussa kaatuu, sillä on edessään taivaan

riemu ja autuus. Ilolla astumme siis nyt vihollista vastaan — pyhän

Pietarin nimessä!

Tuomas piispa koetti näin rohkaista retkeläisiään ja samalla

itseäänkin, sillä hän tunsi itsensä heikoksi juuri nyt, jolloin hän

olisi tarvinnut kaiken voimansa. Hänen sotarukouksensa oli hänestä

kaikunut ontolta ja jättänyt hänet kylmäksi, ja hän pelkäsi, ettei hän

ollut, niinkuin aina ennen, voinut innostuttaa sotureitaan. Jotakin

särkynyttä oli hänen sydämessään, — hän tunsi sen nyt selvästi, kun

hän oikeaa innostuksen tulta odotti, hän ei voinut sitä kieltää. Ja

kauhulla hän ajatteli raskasta osaansa alkavassa taistelussa, pyrkiä

rukouksella jumalanäidin luo ja hartaudellaan voittaa hänen armonsa, —

hän epäili jo sielunsa tarmoa ja olisi mieluummin tahtonut miekalla

otella.

Mutta taistelu alkoi jo. Notkon vesakosta rupesi kankaalle

singahtelemaan vihollisten teräsnuolia, ja heidän ratsumiehiään

vilahteli vastaisen ahon rinteellä. Ristijoukko lähti tunnussanaansa

huutaen laskeutumaan alangolle, karkoittaakseen sieltä vihollisen, ja

ennen pitkää oli koko sotajoukko uponnut vesakon peittoon. Sieltä nyt

torvet soivat ja sotahuutoja kaikui, sieltä kuului aseiden kalsketta ja

käsikähmään käyneiden kirahduksia, — taistelu oli tuima heti alusta.

Tuomas piispa siirsi ristinsä vielä ylemmäs kunnaan huipulle, mutta

hänen käsivartensa vapisi ristiä kantaessaan. Siihen kokoontuivat hänen

ympärilleen ristin juurelle piispat ja papit ja munkit, jotka eivät

aseita kantaneet, ja kaikki he siinä polvistuneina ääneensä rukouksiaan

lukivat. Mutta Tuomas piispa kohotti silmänsä taivasta kohden ja kokosi

sielunsa kaiken voiman karkoittaakseen epäilyksensä ja saadakseen

mieleensä todellisen hartauden. Hän tahtoi pyyhkäistä ympäriltään pois

kaiken muun maailman ja mistään muusta tietämättä ja välittämättä

eristyä, sulautua henkensä hartauteen; siksi hän ei tahtonut laskea

taivaalle suunnattua katsettaan alas, ennen kuin hän oli jumalanäidin

läheisyyteen päässyt, ei hellittänyt rukouksestaan, ennen kuin pyhä

neitsyt antaisi merkin osoitukseksi, että hän on sen kuullut ja että

hän tahtoo ristin sotajoukolle antaa voiton. Luottavina ja kunnioittaen

toiset hengen miehet katselivat tuota noin kiihkeästi rukoilevaa

johtajapiispaansa.

Mutta vaikka hän tahtoi aistimensa kuolettaa, kaikui kumminkin

taistelun pauhu laaksosta hänen korviinsa; hän kuuli ristisoturien

tunnussanat, mutta kuuli myös vihollisen vieraat huudot. Ja nämä

jälkimmäiset hänestä jo lähempää remahtivat. Se oli toki kaikki vielä

kaukaista humua, se ei hänen rukoustaan häirinnyt, hän ei tahtonutkaan

tietää, mitä laaksossa tapahtui. Mutta se humina kiihtyi ja selveni, ja

yht'äkkiä rupesi nelistäväin hevosten raskasta kavion kopsetta

kaikumaan hänen korviinsa ja hänen täytyi sitä levottomana kuunnella,

tietämättä mitä se merkitsi. Sillä katsettaan hän ei taivaalta

siirtänyt.

Vihollisen ratsuväki sieltä karautti huimaa vauhtia vastaisen ahon

rinnettä alaspäin notkoon. Ristin sotureista se näytti lentävän heitä

vastaan, ja sen etupäässä kiiti kimon selässä valkopukuinen ritari,

jonka kohotettu miekka säteili päivän paisteessa. Hän ryntäsi suoraan

ristijoukon jalkaväkeä vastaan vinhalla voimallaan, ja kirkuen

pakenivat hänen edestään vesakossa lymyilevät jousimiehet, jotka sieltä

matkan päästä olivat vihollista ammuskelleet. Hätäinen ja meluava

hämminki syntyi sen harjanteen rinteellä, jonka kunnaalla Tuomas

rukoili, ja nyt kuului selvästi pelästyneitä huutoja:

— Se on Novgorodin ruhtinas, hänen säilänsä palaa!

Ja kunnaalla rukoilevat papit ja munkit hypähtivät säikähtyneinä

pystyyn keskeltä rukoustaan ja juoksivat pakoon harjun taakse.

Mutta Tuomas kurotti katseensa yhä korkeammas ja terästi sen yhä

tulisemmin kirkasta taivasta kohti, ja käsiään väännellen hän rukoili

pyhää neitsyttä oman kunniansa ja kirkon onnen vuoksi taltuttamaan

vihollisen vimman ja ajamaan sen alas ristin juurelta. Päivä paahteli

kuumasti hänen paljastettua päätään, se hohti suoraan hänen

kasvoilleen, jotka hehkuivat, ja hänen ylöspäin tähdättyihin silmiinsä,

jotka se sokaisi, mutta hän ei sitä tuntenut, sillä hänen sielunsa

täytti jo polttava epäilys.

Ristiretkeläisten vasen siipi, jossa jalkaisin verkkaan ja varovasti

olivat kulkeneet nuo soturin ammattiin antautuneet porvarit ja

kalastajat ja laiskurit ja maantiesankarit, se oli vastustelematta

väistynyt vihollisen ensi hyökkäystä, jonka ruhtinas oli tähän

vitkastelevaan laumaan suunnannut. Ristijoukon ritarit ratsumiehineen

olivat jo omalla tahollaan ehättäneet edemmäs notkoon. Mutta samassa

palasi Belgerd-ritari ratsumiehineen takaisin ja hyökkäsi sivulta

vihollisen kylkeen, pakottaen sen pysähtymään ja peräytymään. Taas

kaikuivat rohkeampina ristisoturien huudot, ja koko heidän rintamansa

läksi jälleen voitokkaasti kulkemaan eteenpäin, ajaen vihollista metsän

läpi aholle. Ja paenneet piispat ja papit palasivat kohta kunnaalle

takaisin, kertoen, että ristin liput liehuvat voitokkaina vihollisten

keskellä.

— Sulle kunnia ja kiitos, pyhä neitsyt, kun meille apusi annat; minä

tiesin, että et omiasi hylkää ja että meidät voittoon johdat...

Niin kiitti jo kunnaalla polvistuva piispa ja hänen ylöspäin käännetyt

silmänsä säteilivät taas toivoa. Ja hän lisäsi kuiskaten:

— Sinä olet minulle armosi suonut, sinä pidät minua sittenkin

palvelijasi arvoisena.

Mutta sotamelske ei tauonnut, ei loitonnutkaan kauas. Notkon takana

kohoavalle harjulle ristin soturit eivät päässeet. Siellä kokosi nuori,

valkopukuinen ruhtinas hehkuvin innoin joukkojaan, lensi kimonsa

selässä salamana kukkulalta kukkulalle; hän oli yht'aikaa kaikkialla,

järjesti joukkonsa joka taholla, valoi väkeensä intoa ja rohkeutta, ja

taas hänen säilänsä välkkyi taisteluun käyvän joukon etunenässä.

Kahakkaa jatkui, taistelu aaltoili eteenpäin ja taaksepäin. Ristijoukon

raskaat, teräspukuiset ratsumiehet olivat innokkaiden ritarien

johdolla, karkoittaen vihollisten jousimiehiä, ajaneet alavalle suolle,

jossa heidän hevosensa uppoilivat, korskuivat ja ponnistivat ja jossa

he turhaan pitkillä peitsillään hosuivat ilmaa, vihollisten

haavoittaessa heidän ratsujaan teräsnuolillaan ja heittokeihäillään. He

eivät siten ehtineet kuumimmassa miekkataistelussa oleville avuksi.

Heistä toiset kaatuivat sinne, toiset nousivat satulasta jalan

taistelemaan, ja yksin kaksin palasivat muut vähitellen kovemmalle

maalle ja ratsastivat edestakaisin notkoa pitkin, ennenkuin tappelun

tuoksinaan osuivat. Päivä paahtoi kuumasti laaksoon, jonne ei tuulen

henkäystä ulottunut, ja se uuvutti väleen taistelevat; miehiä kaatui

joukoittain molemmilta puolin. Valkopukuisen ruhtinaan sotajoukko oli

pienempi, ristilaumain hyökätessä joka taholta se taipui niiden painon

alle, peräytyi ja tempasi korskuvan kimonkin mukanaan näreikköön. Mutta

tuskin olivat ristin soturit hikeä otsaltaan pyyhkien ehtineet metsän

rintaan, kun tuo kaikkialle ehtivä, tulena välkkyvä säilä taas näkyi

urhean kantajoukon keskessä, joka näreiköstä ryntäsi ja kiilana iski

ristijoukon sakeimpaan, mutta enin epäjärjestyksessä olevaan laumaan ja

taas repi sen auki. Ja taas kajahti pelästynyt huuto:

— Palava säilä saapuu, se polttaa meidät tulellaan!

Veri vuoti virtana, väsymys, velttous, toivoton säikähdys valtasi

kirjavan lauman, se väistyi, läksi hurjassa paossa juoksemaan takaisin

notkon halki ja rinnettä ylöspäin, vetäen mukanaan nekin, jotka

olisivat tahtoneet lujina seisoa ryntäävää vihollista vastassa.

Yli tantereen kaikui jyrisevänä Belgerd-ritarin raivostunut ääni, kun

hän ratsumiehineen koetti ehättää pakenevien edelle ja huusi näitä

pysähtymään. He koettivat paljastetuin miekoin asettua juoksevain

eteen, he kehoittivat, he uhkasivat, mutta pakenevia oli mahdoton

pidättää. Belgerd käski miestensä hakata maahan etummaiset pakenijat,

siten pysäyttääkseen toiset, ja tuima ottelu syntyi siten

ristirintaisten itsensä kesken sillä harjanteella, jonka laella piispa

rukoili; jäljempää syöksyvät polkivat jalkoihinsa edessä olevat, jotka

koettivat väistää huovien miekkoja. Mutta heidän takaansa taas kuului

notkosta nuoren ruhtinaan soinnukas, voitonvarma ääni, kun hän miehiään

kiirehti pakenevain kintereille.

Tuomas piispa kuuli sotamelun lähenevän, hän kuuli juoksusta

hengästyneiden ristisoturien hätäiset huudot ja huovien turhat

uhkaukset, ja siinä hän polvillaan lepäsi mahtamatta mitään,

kykenemättä palauttamaan pakoon väistyviä, lepäsi siinä koettaen koota

sinkoilevia ajatuksiaan ehyeen rukoukseen. Hän rukoili jo ääneensä,

vaimentaakseen siten korvistaan taistelun humun, hän terästi katseensa

yhä kiinteämmin taivaalle, kuin sieltä apua odottaen, hän tahtoi

puristaa sydämen rinnastaan sulkeakseen sen rukoukseensa ja

heittääkseen sen panttilahjana jumalanäidin eteen, taivuttaakseen häntä

armoon ja apuun. Hän huusi niin, että hänen äänensä kuului yli

taistelun melun.

— Älä heitä meitä armosi tarhasta ulos, vahvista vielä ristisi

soturien mielet, anna voimaa heidän aseilleen, sinä sen voit tehdä.

Suista vihollisten varmuus, kun he ylinnä uhmailevat, katkaise heidän

voittokulkunsa, — sinulla, sinulla yksin on siihen voimaa. Lainaa

meille armosi, vahvista meitä, ei meidän vuoksemme, jos emme aseiksesi

kelpaa, vaan oman kirkkosi vuoksi, oman kunniasi vuoksi, — auta

ristiäsi, auta!

Mutta melu vain läheni, pakenevia joukkoja ryntäsi hänen kunnaansa

ohitse, ja hän tunsi viiman huovien hurjasta ajosta, kun he yhä ylemmäs

aholle etenivät pakenevia pysäyttämään. Ja vihollisten voitonhuudot

repivät yhä lähempää hänen korviaan, joita hän koetti käsillään tukkia.

Hänen päätänsä poltti ja hänen silmänsä verestivät, mutta hän tuijotti

yhä taivaalle ja huusi kuivuvasta kurkustaan, karjui toivottoman

vimmalla:

— Minun on syyni ja syntini, että näin annat pyhän vihasi ristin

joukkoa rangaista, minun, yksin minun. Minä olen pyhyytesi häväissyt,

petollisin sydämin olen tahtonut edustajasi olla, vilpillä olen

korkeutesi merkkejä kantanut, äiti jumalan, minä olen armosi meiltä

riistänyt. Kurita, rankaise minua, yksin olen vikapää kaikkeen, ruhjo

minut, syökse minut kadotuksen syvyyteen, sen olen ansainnut. Mutta

pelasta sinulle vihkiytynyt joukko, sille suo armosi, suo vieläkin

voitto... armo!

Hänen äänensä katkesi, silmät näyttivät pullistuvan päästä, kun hän

ponnisteli, ja hänen vartalonsa tutisi väsyneillä polvilla kuin

tuulessa rannan ruoko. Mutta hänen äänensä kuulivat kunnaan juurelle

hyökkäävät viholliset, ja he pysähtyivät kummissaan katsomaan tuota

ristin alla huutavaa miestä, joka yksin äänellään vaimensi taistelun

melun. Ja ristin sotureitakin se ääni kutsui esiin näreiköstä, jonne he

kankaan yli paeten jo olivat huvenneet.

Toiset pakenevista olivat kyllä pysähtymättä juosseet hurjassa

sekasorrossa eteenpäin metsän läpi laivoja kohden. Mutta toisen osan

Belgerd ratsumiehineen oli toki saanut metsän rinnassa seisautetuksi ja

käännetyksi takaisinpäin, ja hän johti sitä nyt vihollista vastaan,

joka jo rinteelle nousi. Haarniskoituja ritareita, jotka olivat ajaneet

takaa yksinäisiä vihollisparvia, yhtyi nyt myös hänen joukkoonsa, ja

niiden avulla hän ojensi taas rintaman ryntäävää vihollista vastaan ja

teki tuiman hyökkäyksen sen harvenneeseen kantajoukkoon. Uusi, entistä

hurjempi ja verisempi ottelu syttyi nyt sillä ylängöllä, jossa

ristijoukko ennen taistelun alkua oli voitonvarmana sotarukouksensa

pitänyt. Uljaasti taistelivat rautapukuiset ritarit, ja todellinen

taistelun kiihko sai nyt muutkin ristinsoturit valtoihinsa. He näkivät

kultaisen ristinsä vielä kohoavan pystyssä kunnaalla ja hurskaan

johtajapiispansa sen juurella hartaasti rukoilevan, ja he uskoivat

vielä sen merkin suojassa sittenkin voittavansa. Yhteisin innoin he

uudelleen ja uudelleen ryntäsivät vihollista vastaan. Mutta heidän

joukkonsa oli pienentynyt, se ei jaksanut enää niinkuin äsken

mieslukunsa painolla työntää edestään vihollista, jota väsymätön

ruhtinas taidollaan johti ja innollaan elähdytti. Hänen valkoinen

pukunsa punoitti jo verisenä, hänen sulkaniekka hattunsa oli isketty

hänen päästään, joten vaaleat kiharat valtoimenaan hulmusivat, ja hän

kiiti nyt ruskean ratsun selässä, kun ritarin peitsi oli hänen kimonsa

lävistänyt. Mutta hänen silmänsä hehkui uhkuvaa nuoruutta, ja voiton

uskoa ja taittumatonta intoa kertoivat hänen virmat liikkeensä, — sitä

intoa oli niin paljon, että hän sillä aina uudelleen joukkonsa sytytti,

kun hän rintaman edessä säiläänsä heilutti ja huusi:

— Muistakaa kotianne ja lapsianne, muistakaa Suurta Novgorodia!

Tuon riehuvan taistelun vieressä mäen nyppylällä Tuomas piispa oli aina

vain polvillaan, ja hänen silmänsä tähystivät taivaan merkkiä. Monesti

oli vihollisparvi yrittänyt riistää hänen vierestään pystytetyn ristin,

mutta kurkoitettu käsivarsi ei ollut ulottunut kukkulan laelle. Monesti

Tuomas itse oli tahtonut miekkaansa käyden rientää joukkoaan ottelussa

johtamaan, mutta hän oli voittanut sen halunsa ja rukoillut. Toiset

piispat ja papit olivat jo paenneet uhkaavia miekkoja ja kehoittaneet

Tuomasta lähtemään mukaansa. Mutta hän ei heitä kuunnellut, hän tahtoi

rukoilla, mutta hän tunsi kauhuin, kuinka hänen päänsä kävi raskaaksi

ja kuinka hän horjui ja yritti kaatua, ja hän kutsui hätääntyneenä

kaniikkeja tuekseen. Mutta nuoret apulaispapitkin olivat jo poissa,

ainoastaan Pietari Kaukovalta seisoi vielä hänen vieressään,

liikahtamatta seuraten hänen raskasta taisteluaan, ja tämä hento mies

nyt asettui kookasta piispaa tukemaan. Piispan ääni oli jo kokonaan

sortunut, mutta kähein kurkuin hän yhä rukoili taivaalta voiton

merkkiä, — hän ei tahtonut katsettaan taivaalta hellittää ennenkuin

hän sen armon merkin oli nähnyt. Aurinko teki jo laskuaan, solui

verkalleen taivaanrantaa kohden; mutta vielä toivoi rukoileva piispa,

että ennen kuin se oli vaipunut metsän taa, taivas oli antanut armonsa.

Ylimmät latvat peittivät jo päivän heleän pyörän. Silloin kuului

hätääntynyt kirkaisu taistelutantereelta, ristiretkeläisten joukosta.

Belgerd-ritari, joka ristijoukkoa oli johtanut ja ratsumiehineen koossa

pitänyt, kaatui ratsunsa selästä ja sortui taistelevain jalkoihin. Nyt

valtasi toivoton kauhu hänen urheat huovinsakin, ja heidän iskevät

miekkansa hervahtivat alas. Mennyt oli viimeinen toivo, — he käänsivät

väsyneet ratsunsa metsään päin, ja taas suhahti pakeneva lauma piispan

ohi ja sen jäljessä voittoisa vihollinen.

Samassa aurinko vaipui metsän taa, ja epätoivon huokaus kohosi Tuomas

piispan särkyneestä rinnasta. Hänen päänsä retkahti hervotonna ja

raskaana alas, silmästä sammui viimeinen toivo, ja hänen ruumiinsa

vaipui lannistuneena ja murtuneena kokoon Pietari Kaukovallan syliin.

— Sinä olet siis hylännyt meidät, Jumala, sinä olet vanhurskas etkä

pilkkaajillesi armoasi suo, — niin läähätti kaatunut piispa. — Itse

johdat valtakuntasi kaikkitietäväisyydelläsi, mikä olinkaan minä, että

yritin sinun tahtoasi määräämään, — sinä olet sen minulle kuolemaksi

lukenut.

Taistelu oli vetäytynyt vähän etemmäs kunnaan taa metsään, — taistelua

kesti näet sittenkin vielä. Siellä metsän rinnassa oli pakenevain

huovien joukkoon yht'äkkiä kuin taivaasta pudonneena lennähtänyt heidän

rakas päällikkönsä, Belgerd-ritari, — hän oli kaatunut, mutta ryöminyt

haavoittuneena esiin kuolleen hevosensa alta ja riensi nyt vieraan

ratsun selässä vielä kerran tuulen viimana urhojaan johtamaan. Ja uusi

rohkeus, uusi hurjuus oli siitä syttynyt tähän pienoiseen joukkoon, se

syöksyi toivottoman koston synkässä kiihkossa vielä kerran vihollista

vastaan, ja niin raivoisa oli ryntäys, että nuoren, voittavan ruhtinaan

oli vielä kerran pakko peräytyä kankaalle. Siellä, ihan piispan kunnaan

juurella, jossa risti kuulsi yhä pystyssä, riehui viimeinen taistelu;

ristin viimeiset ritarit hyökkäsivät sitä kohden pelastamaan edes tämän

värinsä vihollisen käsiin joutumasta.

Verta vuotavana, aukinainen haava kaulantiessä, raivasi Belgerd

huoveineen itselleen tietä väistyväin vihollisjoukkojen läpi ristiä

kohden, eikä häntä nyt mikään voima voinut pidättää. Harju oli ennen

pitkää taas kerran ristin soturien hallussa, peräytymään syösty

vihollinen kokosi voimiaan sen jo hämärtyvällä rinteellä. Raskaasti

hengittivät väsyneet, ristirintaiset ratsumiehet harjulla, heidän

väsyneet ratsunsa vapisivat, he eivät jaksaneet enempää, vihollinen sai

pysähtyä ja kokoontua. Mutta kunnaalla, ristin juuressa, Tuomas piispa

kohotti vielä kerran rauenneen katseensa illan kelmenevää taivasta

kohden ja kuiskasi arasti toivoen:

— Annatko meille sittenkin armosi, onko se niin äärettömän avara?

Oletko meitä vain koetellut, onko sieluni tuska voinut kuoleman synnin

sovittaa... vieläkö suot meille voiton...?

Mutta silloin ratsasti hänen luokseen kalpeana ja satulassaan horjuen

Belgerd-ritari. Verta oli jo vuotanut liiaksi, hän putosi hevosensa

selästä ristin juurelle ja huoahti hiljaa, katkaisten piispan toivovan

rukouksen:

— Ei Tuomas, voittoon eivät riittäneet voimamme... ei minun miekkani

eikä sinun rukouksesi. Paljon, paljon enemmän me olisimme tarvinneet

jumalanäidin apua ja armoa — me olemme suotta taistelleet...

Hän vaipui ristin juurelle, ja kankein, lasinkarvaisin silmin tuijotti

piispa kaatunutta ystäväänsä, voimatta enempää rukoilla. Hän vain

katsoi ja vapisi. Sillä kuolleen toverinsa rauenneessa silmässä näki

hän jotakin, mikä hänet jähmetytti ja hänen tunteensa turrutti, — hän

näki tuon syyttävän, murheellisen katseen, jota hän koko päivän oli

hartaitten rukoustensa aikana peläten ja vavisten odottanut, jota hän

ei ollut koskaan voinut väistää eikä paeta. Ja hänen sydämestään

puhkesi ääni:

— Se on jumalanäidin vastaus!

Päivä oli hävinnyt metsän taa, ja sen punakin jo kelmeni taivaalta.

Hämärän peitossa oli kangas, kunnaalta ei enää voinut nähdä, mitä

siellä tapahtui. Mutta vielä kuului taistelun kohinaa, ratsumiehiä

kiiti ristin ohi, ja niistä yksi, nuori novgorodilainen ylimys, sysäsi

piispan vieressä kohoavan ristin kumoon; romahtaen se kaatui kalliolle

ja särkyi pirstaleiksi. Silloin nousi maasta, pirstaleiden alta,

murtunut piispa pystyyn, katsoi kauhuissaan pyhän viirinsä säpäleitä ja

huudahti:

— Neitsyt Maaria, armoasi et voinut minulle suoda, ristisi asiaa en

saanut ajaa. Mutta suonet minun toki kaatua ristisi kupeelle.

Hän sivalsi miekan tupestaan, hyökätäkseen kankaalle, jossa vielä

taistelua jatkui, ja hurja nautinto valtasi hänen mielensä. Hän näki

sieltä häämöttävän sen valkopukuisen ratsumiehen, joka oli hänet

voittanut ja masentanut, jonka sydän siis oli puhtaampi kuin hänen ja

mieli hartaampi, — tuolla hän liehui, hänen kanssaan tahtoi hän nyt

mitellä miekkaansa, jolla hän ei ollut päivällä taistella saanut.

Kasvoillaan kamala riemu hän kohotti kalpansa yhtyäkseen niihin linnan

ratsumiesten ja rautapukuisten ritarien viimeisiin tähteisiin, jotka

vihollisten saartamina vielä illan pimeässä kankaalla taistelivat ja

mieluummin tahtoivat kaatua kuin antautua. Mutta hän ei ehtinyt vielä

askelta astua, kun hento käsi päättävästi tarttui hänen miekkaa

kohottavaan kouraansa ja pysäytti hänet juoksustaan. Se oli Pietari

Kaukovallan käsi, ja hän kuuli pienen munkin nuhdellen huudahtavan:

— Tuomas, sinä ylvästelet vieläkin ja kapinoit. Alistu, mies,

vihdoinkin Jumalan tahdon edessä, masenna itsekäs luontosi, joka

korkeinta vastaan uhmailee, nöyrry kerrankin... seuraa minua!

Kohotettu miekka putosi kilahtaen maahan, ja ojennettu käsivarsi

laskeutui alas ja sen jännitys laukesi verkalleen. Raivosta yltynyt

luonto lamautui, ja kuin lapsi isäänsä seurasi kookas, mahtava piispa

pientä munkkia kunnaalta alas pimeään metsään. Hän hoki vain hiljaa

itsekseen:

— Niin, minä olen Jumalaa vastaan uhmaillut, — siksi en voinut saada

armoa...

Ja kostean, pimeän, öisen metsän läpi vaelsi nyt murtunut mies heikkoon

munkkiin nojaten vaivalloisesti ja läähättäen Nevan rantaa kohden,

vaelsi samaa tietä, jota myöten suuri, voimakas Suomen piispa aamulla

oli mahtavaa ristijoukkoaan vihollista vastaan johtanut, silloin ajaen

uljaan ratsunsa selässä ja kullattua ristiä korkealla kantaen. Nyt

kompasteli jalka kiviin ja mättäisiin, maa oli kuoppainen ja rosoinen,

pensaikot sakeat ja murrokset korkeat, eivätkä hänen lauenneet

jäntereensä enää tahtoneet häntä kannattaa.

Päivän kestänyt ottelu päättyi nyt taistelutantereella pian. Viimeiset

harjanteella kamppailevat ristin soturit kaatuivat toinen toisensa

perästä, kunnes viimeisen kädestä kirposi kalpa. Novgorodin nuori

ruhtinas ratsasti silloin voittajana yli taistelutantereen iloiten

voitostaan ja kiittäen urhokasta väkeään. Mutta niin uupuneet, niin

raukeat päivän rasituksista olivat voittajankin joukot, että ne ilman

nuotioita, ilman vartioita laskeutuivat taistelutantereen takaisen ahon

kupeelle maata ja hervahtivat uneen. Kukaan ei ajatellutkaan ajaa takaa

pakenevia ristiretkeläisiä, voitetutkin saivat rauhassa huoahtaa

pakosalla metsän kätkössä taikka laivojensa luona rannalla. Taistelu

oli tauonnut, ainoastaan kuolevain ja haavoittuneiden valitushuudot

kaikuivat notkoista ja harjanteilta kesäisen metsän hiljaisuuteen.

Aamun valjetessa ja jo yöpimeällä kävivät voitettujen tähteet

keräämässä taistelutantereelta vainajiaan, eikä kukaan heitä ehkäissyt.

Uskolliset aseenkantajat hakivat kaatuneita ritareitaan, ratsumiehet

ottivat mukaansa päällikköjensä ruumiit, ja kaksi ristiretkeläisten

laivaa täyttyi siten kaatuneiden ritarien ja päällikköjen ruumiilla.

Toiset ristiretkeläiset, jotka jo kestävästä taistelusta olivat

paenneet rantaan ja nousseet laivoihin, soutivat jo yön selässä Nevan

virtaa alaspäin, ja laivoja läksi siten yksitellen toinen toisensa

perästä pyrkimään pois tältä turmion rannalta ja koko onnettomalta

retkeltä. Toisiin laivoihin vielä aamun valjetessa kannettiin

haavoittuneita ja vainajia — leiriä ei ehditty pelastaa — ja

vähitellen nämä viimeisetkin kiirehtivät irtautumaan maista ja

harvennein soutajavoimin ponnistamaan joelle. Ennen kuin aurinko oli

ehtinyt kuivaamaan yöseltään kostean vesakkorannan Inkerijoen suussa,

oli ristiretkeläisten laaja leiripaikka jo autio ja tyhjä.

Silloin saapui siihen voittajain riemuava joukko nuoren, uljaan

ruhtinaansa johdolla, ja se pysähtyi tuokioksi törmälle katsomaan

ristiretkeläisten viimeisten alusten ankaroita ponnistuksia päästä

pakosalle. Mutta kun viimeinen laiva oli näköpiiristä hävinnyt, silloin

asettuivat novgorodilaiset viettämään iloista juhlaa Nevan partaalle

suuren voittonsa kunniaksi. Ylivoimallaan uhkaava vihollinen oli

kukistettu ja karkoitettu, pelastettu oli Suuri Novgorod, säilytetty

isien usko ja turvassa kodit ja perheet, — siinä olikin riemun syytä.

Paenneiden ristin ritarien hyvin varustetut teltat ja muona-arkut

tyhjennettiin ja jaettiin miesten kesken, ja hilpeät, nuoret

novgorodilaiset ylimykset pukeutuivat piispain ja ritarien koristuksiin

ja kalleuksiin, samettivaippoihin ja hopeavöihin, ja heidän

viiniankkurinsa lisäsivät pian juhlan äänekästä iloa. Mutta ylinnä

kaikissa riemuhuudoissa ja voittolauluissa kaikui sen nuoren ruhtinaan

nimi, joka innollaan ja tarmollaan oli heille voiton hankkinut, hänelle

annettiin nyt jo Nevan voittajan kunnianimi.