V.

Pysähtelemättä ja levähtelemättä suuri ristilaivasto souti Itämerta

pitkin, ja kun tuuli myötäisenä puhalsi, nostettiin purjeet avuksi. Kun

yhdet soutajat airoissa väsyivät, laskettiin heidät makaamaan, ja aina

oli vereksiä, levänneitä miehiä heidän tiloilleen hankojen ääreen

istumaan. Laajalta humisi ulappa keulojen kohinasta ja airojen

loiskeesta.

Ja vielä rannattomalla merelläkin kasvoi ristijoukon laivasto.

Lyypekkiläiset ja gotlantilaiset kauppalaivat, jotka nytkin, vastoin

paavin kieltoa, heti ensi sulalla olivat vanhaan tapaansa kiirehtineet

viemään kauppatavaroitaan Suomenlahden rannikoille, Nevan ja Laatokan

pakanoille ja Suureen Novgorodiin asti, ne nyt koettivat, tavattoman

ristilaivaston nähtyään, paeta sen reitiltä ja näkyvistä pois; mutta

Tuomas piispa, joka itselleen lepoa suomatta valppaana seisoi

tähystyspaikallaan, lähetti kohta nopeimpia aluksiaan ottamaan kiinni

noita luvattomia kaupankulkijoita. Ne tuotiin johtajalaivan kylkeen ja

niiden miehistöt vietiin vangittuina piispan eteen. Tämä jätti silloin

heidän valittavakseen kaksi vaihtopuolta: joko he yhtyvät ristijoukkoon

ja antavat laivansa ja tavaransa retken tarpeisiin, jolloin heille

suodaan armo ja ristisoturin edut; taikka heidät upotetaan laivoineen

meren syvyyteen, koska ovat paavin kiellon rikkoneet. Kaikki

tietysti suostuivat edelliseen vaihtopuoleen, neuloivat ristit

merimiespuserojensa rinnoille ja liittyivät näöltään nöyrinä ja

alttiina, joskin sydämessään kiroten, soutamaan ristiarmeijan riveissä.

Ylvistyvin mielin näki Tuomas, joka korkealta paikaltaan laivastonsa

kulkua tarkasti, ristijoukkonsa näin yhä kasvavan, — hän piti kaikkia

näitä enteitä jumalanäidin suosion ja huolenpidon merkkeinä.

Mutta viimeisenä pitkässä laivajonossa souti suuri, raskas, tervattu

alus, jonka hangoissa suomalaiset mekkomiehet hikoilivat. Sen perässä,

perämiehen vieressä, seisoi myös kookasvartaloinen mies, mutta

sulkaniekassa kypärässä, ja hän myöskin lakkaamatta tähysteli edellään

liukuvaa suurta laivastoa ja sen kirjavaa miehistöä. Mutta hänen

otsansa oli synkkä ja päätänsä hän pudisteli, kun kauppalaiva näin

ristilaivastoon yhdistettiin. Se oli Belgerd-ritari, vanha, arpinaama

sodanpäämies. Hän oli jo Auran suussa ristijoukkoa kurissa pitäessään

puistellut päätään: joukko on suuri, laumaa on paljon, mutta se ei ole

sotajoukkoa, se on karjalauma, joka taluttajaansa seuraa, yksi halusta,

toinen pakosta, — siihen on vaarallista taistelussa luottaa!

Vasta kaukana meren selällä Tuomas kutsui laivojen päälliköt, ritarit

ja piispat, luokseen ja ilmoitti heille, että ristiretki suunnataan nyt

Suurta Novgorodia vastaan; nyt mennään Rooman kirkon vaarallisinta

vihollista ruhjomaan.

— Se on jumalanäidin tahto, hän on tällaisen voiman meille koonnut

masentaakseen vihollisemme ja laskeakseen armonsa alaisiksi kaikki nämä

pohjoiset maat. Hänelle kunnia ja kiitos!

Näin puhui innostunut piispa ja viittasi rohkein kädenliikkein

ympärillä olevaan laivastoon. Ja kaikki päälliköt tervehtivät riemuiten

tätä uutista ja vastasivat:

— Hänelle olkoon kiitos ja kunnia. Sinua seuraamme taisteluun ja

voittoon.

Ja kun kaikki taas olivat laivoihinsa asettuneet ja jono jälleen lähti

liikkeelle, tempoivat airot entistä voimakkaammin, sillä päällikköjen

innostus levisi pian soutajiinkin, ja laivasta laivaan kaikui huuto:

— Taisteluun ja voittoon pyhän Pietarin nimessä!

Mutta viimeisessä laivassa seisoi perämiehen vieressä yhä vain yhtä

synkkänä kypäräpäinen mies, punoi päätään ja sopersi hiljaa itsekseen:

— Annapa että tämä joukko olisi kaikki meidän omia linnan ratsumiehiä.

Silloin huutaisin minäkin!

Kun suuri ristilaivasto vihdoin läheni Vironmaan rantaa ja laski

Tanskanlinnan satamaa kohden, silloin lennähti sieltä linnaa nyt

hallussaan pitäväin kalparitarien hätäytyneitä airuita ulos selälle

asti tuomaan laivastoon lahjoja ja ystävyydentakeita ja kysymään, mitä

Suomen mahtava piispa heiltä tahtoi. Mutta Tuomas piispa ei heidän

kysymyksiinsä vastannut, hän tahtoi kerrankin nöyryyttää nuo ylpeät

ritarit, jotka häntä usein olivat pöyhkeillen ja vieroen kohdelleet, —

hän määräsi vain laivansa soutamaan maihin. Ja levähdyttäessään

laivastoaan muutamia päiviä siellä tanskalaisten rakentaman linnan

satamassa hän lähetti viestejä kutsumaan Riiasta itse kalparitarien

suurmestarin puheilleen antaakseen hänelle, kuin heikommalleen ainakin,

käskyjään.

Siellä tapasivat nyt Räävelin linnassa pohjoismaiden molemmat mahtavat,

sotaisat kirkkoruhtinaat, katolisen kirkon tärkeät etuvartijat,

toisensa. He olivat ennen usein lähettiläiden ja kirjeiden kautta

olleet toistensa kanssa tekemisissä, nyt he ensi kerran toisensa

silmästä silmään näkivät. Mutta ritarikunnan suurmestari, joka ennen

oli Suomen sotaista piispaa pitänyt tungettelijana omalla alueellaan ja

joka häntä sen vuoksi usein oli syrjin karein kohdellut, hän astui nyt

juhla-asussaan, valkoisessa viitassa, jonka rinnustan poikki punainen

miekka oli neulottu, pää kumarassa, jalokivin koristettu hiippa

kädessään, voimakkaamman kilpailijansa eteen ja lausui hänelle

alamaiset ja kohteliaat tervehdyksensä:

— Tule millä asioilla tuletkin, tarmokas veljeni Suomesta, minä tiedän

retkesi kirkon etua ja kunniaa tarkoittavan ja olen valmis sinua

kannattamaan. Jos liittoa tahdot rakentaa, tuossa käteni, jos

apujoukkoja tarvitset, käske, niitä saat.

Mutta Tuomas piispa seisoi jäykkänä ja kylmänä ristinsauva kädessään

loistavien ritarien ja hengenmiesten ympäröimänä eikä näyttänyt pitävän

suurmestarin nöyrtymistä, — hänen, joka vielä vuosi sitten kieltäytyi

Tuomaan silloin pyytämästä liitosta — muuna kuin luonnollisimpana

asiana. Ja käskijän varmuus oli hänen puheessaan:

— Meillä on joukkoja kylliksi, niitä risti ympärillemme kokoaa, emmekä

nyt muita liittojakaan tarvitse. Mutta yksi vaatimus meillä kumminkin

teille on.

— Ilmaise se, onhan asiamme yhteinen, vastasi suurmestari kasvavalla

levottomuudella.

Kylmällä äänellä Tuomas jatkoi:

— Te olette äsken tehneet rauhan Suuren Novgorodin kanssa. Se on nyt

purettava.

— Olemme tehneet rauhan voidaksemme sitä voimakkaammin masentaa

vihollisemme, täkäläiset pakanat, suurmestari selitti.

— Tuo rauha on Rooman kirkolle häpeäksi, — teidän vihollisianne ovat

kaikki kirkon viholliset. Teidän on kohta valmistauduttava tekemään

retki tasavallan alueelle.

Mutta suurmestari koetti vieläkin vastustella:

— Se on sotaisa valta, se voi pian käydä meitä väkevämmäksi.

— Me olemme väkevämmät kuin se, ja väkevämmät kuin te molemmat

yhteensä. Mutta pyhä neitsyt, jonka käskyjä noudatan, on meitä kaikkia

voimakkaampi, meidän on hänen tahtoonsa alistuttava. Hän käskee,— te

tottelette.

Suurmestari jäi äänettömäksi, kumarsi ja — totteli. Hän oli oivaltanut

Suomen piispan suuren ja rohkean suunnitelman ja hän antautui

välikappaleeksi sen toteuttamiseen, vaikka kade ja pelko kalvoikin

hänen mieltään. Sillä hän tiesi, että Tuomas liikkui Rooman paavin

valtuuksin ja hänen julistamansa ristiretken voimalla. Ja valmiina

noudattamaan piispan käskyjä hän kyseli nyt ainoastaan lähempiä ohjeita

ja aikamääräyksiä, sitoutuen ritareineen tekemään hyökkäyksen

Novgorodin alueelle.

Pitkään ei tätä yhtymistä kestänyt, ennenkuin molemmat kirkkoruhtinaat

erosivat. Suurmestari läksi keräämään kokoon hajallaan taistelevia

kalparitareitaan, mutta Suomen piispa palasi seurueineen laivastoonsa

lähteäkseen taas suurella ristijoukollaan soutamaan eteenpäin,

Suomenlahden eteläistä rannikkoa pitkin itää kohden.

— Hän tottelee, hän pelkää, Tuomas virkkoi Belgerd-ritarille, kun he

palasivat rantaan laivastonsa luo, joka täytti koko sataman. — Kuka

uskaltaisikaan tätä suurta joukkoamme vastustaa.

Mutta Belgerd vastasi paljon vähemmän innostuneena:

— Niin, kun se joukko vain itse oman suuruutensa kestäisi!

— Se kestää, huudahti Tuomas, — sitä yhdistää uskon into ja ristin

voima, siksi, Belgerd, se on voittamaton. Älä epäile, sillä sitenhän

ristiämme pilkkaat.

Arpikasvoinen ritari ei epäilyksiään enää puhunutkaan, mutta vakavana

hän ratsasti huoviensa luo suureen tervattuun alukseensa. Mutta piispa

nousi rohkeana ja varmana korkeaan komentajanlaivaansa.

Verkalleen katkesi taival suuren laivaston soutaessa itään päin. Mutta

rannikon asukkaihin levisi pian tieto tuon tavattoman sotajoukon

tulosta, ja se ajoi heihin pelkoa ja kauhistusta. Nopeasti lennähtivät

hätääntyneet viestit kylästä kylään, heimosta heimoon, eteenpäin

pitkin rannikkoa ja syvälle sisämaahankin. Ja kun ristilaivasto

saapui Narvajoen suuhun, kylät ja kauppapaikat olivat siellä jo

autioina, pakanalliset vatjalaiset ja heidän joukkoonsa asettuneet

kreikkalaisuskoiset kristityt olivat kaikki paenneet metsäin ja järvien

taakse. Huolestuneena Belgerd riensi tätä tietoa piispalle

ilmoittamaan.

— Novgorod saa tiedon tulostamme, se ehtii varustautua vastarintaan,

lausui hän.

— Sen parempi, piispa vastasi hymyillen, — sittenpä sen yhdellä

iskulla kukistamme, jos se vastaamme astuu. Mutta laskemme kumminkin

vakoojia maihin tarkemmin tiedustelemaan vihollistemme toimia.

Eteenpäin solui laivasto, mutta hidasta oli sen kulku, vaikka

lepohetkiä lyhennettiinkin, sillä pitkäksi ja väsyttäväksi kävi

soutaminen. Rupesipa väliin kuulumaan napinan ääniäkin ristijoukosta.

Nuo retkelle lähteneet, mukavuuteen tottuneet porvarit taikka

tyhjäntoimittajat taikka levottomat seikkailijat kyllästyivät pian

rasittavaan airojen kiskomiseen ja pitkälliseksi venyvän matkan

vaivoihin ja toisia rupesi peloittamaan, kuta kauemmas painuttiin

tuntemattomaan itään... Mutta pelkällä katseellaan tai puolella

sanalla Tuomas masensi nurkujain vastahakoisuuden ja innostutti

heidät kiirehtimään yhä eteenpäin. Jos sattui matkalla myrsky,

joka hajoitti laivat aavalle merelle, kokosi hän ne taas yhteen, ja

ehyenä hän siten johti suuren laivastonsa Suomenlahden halki sen

matalarantaiseen kärkeen, — hänen tahtonsa voima oli luja ja hän valoi

haluttomimpiinkin intoaan, luottamustaan ja uskoaan.

Väsyneinä ristiretkeläiset saapuivat siten eräänä päivänä Nevajoen

suuhun, soutivat vielä kappaleen matkaa jokea ylöspäin ja laskivat

maihin sen eteläiselle rannalle. Merimatkaan kyllästyneet

ristiretkeläiset kiirehtivät heti kärsimättöminä maihin ja rupesivat

hajaantumaan inkeriläisten autioiksi jättämiin kyliin, mikä saalista

ryöstämään, mikä matkan vaivoista lepäämään. Mutta samassa kajahtivat

torvet kutsuen retkeläiset koolle rantaäyräälle. Siellä piti

johtajapiispa maallenousun johdosta rukouksen, vihkien pyhäksi sen

hetken, jolloin ristijoukko oli astunut vihollisen maalle, sinne ristin

valtaa istuttamaan. "Tästä alkaa retkemme, tämä on ensimmäinen paikka,

jonka nyt Rooman kirkon alaiseksi julistamme, tästä on meidän suotu

lähteä vihollisiamme vastaan ja voittaa ja masentaa heidät, — siunattu

olkoon tämä paikka!"

Ja taas johtajan rohkeus ja into siirtyi ristin sotureihin, jotka

hartaina notkistivat polvensa. Leiri pystytettiin siihen rannalle.

Mutta vihollista, jota vastaan heidän nyt olisi ollut taisteluun

käytävä, ei näkynyt missään. Ei kuulunut Suuren Novgorodin sotilaita,

ja rannikon asukkaat taas, inkeriläiset, vatjalaiset ja karjalaiset,

olivat kauhuissaan paenneet suurta ristiarmeijaa kauas sisämaahan.

Monta päivää sitten oli kylästä kylään, suusta suuhun lennähtänyt

viesti: "Suomen piispa tulee!" Se oli peloittavan voimakkaasti kaikkiin

vaikuttanut; Suomen piispan voitokkaasta väestä ja leppymättömästä

ankaruudesta olivat nämä heimot jo kauan kuulleet kerrottavan;

retkillään Suomeen karjalaiset ja vatjalaiset ja Novgorodin nuoret

miehet olivat usein saaneet itse tuntea hänen voitokkaan kätensä

kouristuksia, — hän tuli nyt kurittajana ja kostajana heidän luokseen,

heidän ei tehnyt mieli hänen tielleen jäädä. Hän tuli mukanaan

yliluonnollisen suuri väki, tuli ristinsä suojassa, jossa mahtava

haltia asui, — vähältä hyytyivät veret pakoon kiirehtiväin pakanain

suonissa.

Näin kertoivat laivastoon palanneet vakoojat, ja he kertoivat pelon ja

vavistuksen vallitsevan jo kaukana sisämaassakin, Novgorodin

ruhtinasten omissa kylissä ja kaupungeissa. Joukoittain pakeni väkeä

Novgorodin kauppaylimysten paaluaidan suojaan, mutta sieltäkään

pakolaiset eivät voineet toivoa aivan paljoa turvaa eikä apua. Sillä

tuo äsken vielä niin mahtava ja sotakuntoinen tasavalta oli nyt

ahdistuksessa ja tuskassa ja nöyryytyksessä, — tatarilaiset olivat

äsken lyöneet sen sotajoukot ja vieneet vangeikseen sen parhaat

ylimykset ja hävittäneet ja polttaneet sen linnat ja kaupungit. Ja

samat julmat tatarilaiset nyt edelleenkin pitivät hallussaan sen maita

ja kiskoivat niistä veroja ja imivät veriheitoksi sen masennetun

kansan. Sen laajalta kuuluisa, aikoinaan mahtava ruhtinas Jaroslav oli

viime vuosinaan hallinnut pelkkiä raunioita ja raatoja; nyt oli hänkin

poissa kansaansa turvaamasta, ja hänen heikentynyt valtansa oli nyt

nuoren ruhtinaan Aleksanterin käsissä, joka vailla sotaväkeä ja

liittolaisia turhaan koetti maataan torjua mongolilaisten rasituksilta.

Eikä tämäkään nuori, kokematon ruhtinas nyt ollut kotonaankaan,

Aleksanteri Jaroslavinpoika oli lähtenyt viettämään häitään Polotskin

ruhtinaan tyttären kanssa, ja suuri Novgorod oli ilman päätä.

Niin kertoivat viestintuojat ja riemu täytti ristiretkeläisten mielet.

Jumalanäiti näin on heikontanut ristin soturien viholliset ja laskenut

heidät masentuneina ristijoukon jalkoihin, — niin huudahtivat piispat,

ja papit ja ritarit syleilivät voitonvarmoina toisiaan. Mutta Tuomas

piispa puhui innostuneena ylimystensä keskessä:

— Kirves on laskettu tuomitun puun juurelle. Kiirehtikäämme kaatamaan

se kumoon, meille on se tehtävä uskottu Pietarin istuimen ja pyhän

neitsyen nimessä!

Mutta samalla hänen mielensä valtasi miltei sääli tuota avutonta nuorta

ruhtinasta kohtaan. Ja hän lähetti lähettiläitä hänen luokseen

ilmoittamaan tulostaan ja kehoittamaan häntä niskoittelematta

antautumaan ristijoukon armoille.

— Älä korota kättäsi tätä vihittyä joukkoa vastaan, sillä voimasi

eivät kumminkaan riitä sitä voittamaan, niin käski Tuomas

lähettilästensä tervehtiä nuorta ruhtinasta. — Tule aseettomana

luoksemme ja kumarra pääsi Rooman paaville, niin saat sinä ja kansasi

elää, ja me ajamme pakanalliset tatarilaisetkin maastasi pois. Mutta

jos vastarintaa yrität, täyttävät laumamme lännestä maasi samalla

tavoin kuin tataarit idästä.

Rohkea voitonvarmuus vallitsi koko ristijoukossa, kärsimättömiä oltiin

vain sen johdosta, ettei tavattu vihollista, joka olisi saatu kukistaa

ja masentaa. Tuomas piispan täytyi vielä retkeillä laivastoineen

eteenpäin; hän päätti ensiksi valloittaa Laatokan kaupungin, joka oli

vihollisten tärkein linnoitus lännessä, ja sieltä tunkeutua itse maan

sydämeen, Suureen Novgorodiin. Mutta sitä varten täytyi joukon ensiksi

saada levätä.

Siinä levättäessä Nevan suussa Tuomaan eteen tuotiin eräänä päivänä

kaksi nuorta miestä, jotka olivat hiipineet metsässä ristileirin

läheisyydessä ja koettaneet vakoilla ja urkkia tietoja ristijoukon

suuruudesta ja sen varustuksista, siitä vihollisille ilmoittaakseen.

Heidät tuotiin köytettyinä käsistään ja jaloistaan, jotta johtajapiispa

heille määräisi vakoojan palkan.

Mutta Tuomas käski irroittaa kahleet, joilla miehet olivat köytetyt,

antoi heidän irrallaan kulkea ja virkkoi heille:

— Menkää vapaasti, kulkekaa läpi leirimme ja soturijoukkojemme,

katselkaa, tutkikaa! Ja palatkaa niiden luo, jotka teidät lähettivät,

kertomaan mitä olette nähneet, ja kertokaa, että tätä suurta

sotajoukkoa suojelee vihitty risti.

Miehet menivät. Mutta heidän poistuttuaan tuotiin taas johtajapiispan

telttaan karjalainen pakana, joka oli otettu kiinni siitä syystä, että

hän oli kertonut nähneensä näyn, että ristijoukko sittenkin joutuisi

tappiolle. Hän oli kuoleman ansainnut, innokkaat vangitsijat arvelivat,

kun oli epäillyt ristiretken menestymistä ja ennustanut sen

vihollisille voittoa.

Mutta Tuomas kutsui ystävällisesti vangitun pakanan eteensä, — hän

tahtoi osoittaa, että uskoa ristin voittavaan voimaan ei saanut mikään

järkyttää, ja halusi siitä syystä tarkemmin tiedustella, mihin mies

ennustuksensa perusti. Hänen eteensä astui silloin kumara, kaljupää

ukko, jonka kasvot olivat ryppyiset ja keltaiset ja jonka leuka

puhuessa vapisi. Mutta silmät olivat vilkkaat ja terävät, melkein

uhittelevan varmat.

— Sinä kuulut ennustaneen, että alkavassa taistelussa voitto

lankeaisi, ei ristin pyhälle sotajoukolle, vaan vihollisillemme, lausui

Tuomas, istuen koko piispallisessa komeudessaan vangitun edessä. —

Mistä sen päätät?

Silloin tutiseva ukko vastasi arkailematta ja terävästi:

— Sen olen nähnyt.

— Missä olet nähnyt ja mitä? Kerro!

Ukko astui silloin askelen lähemmäs ja kertoi nopeasti ja selvästi:

— Kalastamassa olin meren rannalla Nevan suussa sinä päivänä, jolloin

suuren laivastonne näin saapuvan mereltä päin. Soudin kiireesti pakoon

merelliseen saareen, piilousin rannan pajukkoon ja makasin siinä

liikahtamatta, kunnes viimeinen laivanne oli kulkenut ohi. Mutta

silloin olikin jo ilta, ja nousin soutaakseni kotiini, ennenkuin sumu

sakeammin laskeutuisi merelle. Mutta en ehtinyt vielä venheelleni, kun

jo taas näin aluksen mereltä saapuvan. Se oli yksinäinen pienehkö alus,

ja hämärästi se ensiksi silmiini kuulsi. Mutta silloin tapahtui ihme.

Päivä oli jo laskenut, mutta vähitellen levisi merelle valo kirkkaampi

kuin auringon valo kirkastaen loistavaksi selän ja rannat. Ja se valo

näytti lähtevän saapuvasta aluksesta, joka lipui äänettömästi aaltojen

yli. Sitä soutivat utumaisiin, läpikuultaviin vaatteisiin puetut

miehet, joiden airot eivät veteen koskeneet. Mutta korkealla

peräistuimella istui kaksi nuorta miestä, joilla oli iltaruskonpunaiset

vaatteet yllään ja joiden kasvot olivat ihmeteltävän kauniit. Heidän

päänsä ja otsansa ympäriltä näytti lähtevän se sädeloisto, joka luonnon

kirkkaaksi valaisi ja jota ei sietänyt silmin katsoa. Minä lankesin

maahan sen kirkkauden edessä ja peitin kasvoni kosteaan nurmeen ja

ymmärsin, että venheessä kulkijat olivat mahtavia haltioita. Mutta

siinä maatessani kuulin äänen venheestä lausuvan: "Rientäkäämme,

antakaamme voitto Aleksanteri Jaroslavinpojalle, sillä hänen sydämensä

on puhdas." Nämä miehet taistelevat Novgorodin ruhtinaan puolella;

heitä kavahda sinä, sillä he sinut voittavat.

Kumaran, mutta teräväkatseisen ukon vilkas kertomus, jota hän rohkein

kädenliikkein säesti, teki syvän vaikutuksen piispan ympärillä

seisoviin, sillä he ajattelivat, että ne olivat olleet kirkon pyhiä

nuo, jotka vanhalle pakanalle näyttäytyivät. Ja siksi haarniskaanpuetut

soturit katselivat kammoten kaljupäistä ukkoa. Mutta rauhallisena,

pilkallinen hymy huulillaan Tuomas piispa laski kätensä ukon kumarille

hartioille, pudisti häntä leikillisesti ja lausui:

— Lähde nyt mies parka ja kiirehdi kertomaan juttuasi niille kaikille,

jotka sitä uskoa tahtovat ja sinulle siitä aterian antavat. Olet

säikähtänyt joukkomme mahtavuutta ja pelästyneenä maatessasi nähnyt

unia. Mutta kerro samalla, että me emme tarvitsekaan avuksemme

tuntemattomia haltioita, meillä on apunamme ja suojanamme itse

jumalanäiti ja hänen pyhä ristinsä, ja sen merkin suojassa me voitamme.

Häntä sinunkin on opittava tuntemaan ja palvelemaan.

Varmuus ja tyyneys, jolla hurskas piispa tätä puhui, tarttui pian

kaikkiin teltassa olijoihin, ja ivaten he saattoivat ukon ulos. Mutta

kun Tuomas jäi yksin telttaansa, katosi kohta tuo tyynen varmuuden ilme

hänen kasvoiltaan ja hän jäi kalvava epäilys sydämessään miettimään

pakanan kertomaa ilmestystä.

Muuan sana varsinkin oli kumaran ukon kertomuksesta pistänyt syvälle

hänen sydämeensä, vaikka hän tahtonsa voimalla oli mielenliikutuksensa

salannut... "Voitto Novgorodin ruhtinaalle, koska hänellä on puhdas

sydän", niin oli ukko sanonut — puhdas sydän... sen ansiolla

luvattiin hänelle voitto ja pyhien suosio...! Kuka on tuo Aleksanteri,

minkälainen on hänen sydämensä, onko se puhtaampi ja otollisempi

Jumalalle kuin hänen, Tuomas piispan, hänen, joka on Jumalan

valtakunnan voitoksi ja kunniaksi ponnistanut ja uhrannut enemmän kuin

ihmisinnolta voi vaatia...? Puhdas sydän... eikö hänen oma sydämensä

sitten ole puhdas ja vilpitön... eikö se ole sittenkään vilpitön ja

kuonasta vapaa...?

Ukko höperö höpisi omia uniaan, niitä ei maksa ajatella, muu tärkeämpi

vaatii nyt johtajapiispan huomion, — siten koetti Tuomas karkoittaa

noita mietteitä mielestään. Mutta ne palasivat... Mistä ilmestyi

moinen näky pakanalliselle kalastajalle, jolle kirkon pyhät ovat

tuntemattomat? Ja mistä tiesi hän Novgorodin ruhtinaan mielen, miksei

ääni sanonut, että Tuomas piispan sydän on puhdas...? Mitä... kulkiko

hän, kirkon ristiretken johtaja, sittenkin vilppi sydämessään ja petti

itsensä ja korkean jumaluuden... oliko itsekkyyttä sittenkin hänen

aikeissaan ja ponnistuksissaan, joilla hän yksinomaan kirkkoa luuli

palvelevansa...? Oliko petosta tämä kaikki, jota hän oli luullut

jumalanäidin avuksi ja armon merkiksi, retken suuruus ja voima, sen

tähänastinen onni ja menestys, hänen oma tarmonsa ja intonsa, jolla hän

kaikkia hallitsi ja innostutti... oliko se teennäistä intoa, oman

mielen kiihoitusta ja petosta, jota jumalanäiti ei ollut

vaikuttanut...?

Näissä mietteissään Tuomas piispa oli lyyhistynyt kokoon istuimellaan

ja tuijotti eteensä hämärään telttaan käsiään tuskitellen vääntäen.

Mutta hän hypähti siitä kohta pystyyn ja käveli ulos.

Ei, tämähän on kaiken pyhyyden pilkkaa, tämä epäilys on vihollisen

viettelystä, pirun, joka kastamattoman pakanan muodossa oli hänen

eteensä ilmestynyt epäuskon koukkujaan virittämään...

— Pois, saatana! hän huudahti ääneensä yksin telttansa ovella

seisoessaan, ja hän katui nyt mielessään, ettei ollut sittenkin antanut

kuolemalla rangaista tuota kiusaajan petollisten ennustusten kertojaa.

Ja hälventääkseen kokonaan nuo syntiset ajatuksensa hän rupesi kohta

puuhaamaan laivastoaan taas matkalle, — hän tahtoi joutua todistamaan

itselleen, joukolleen ja pakanoille, että hän liikkui jumalanäidin

voimalla, toteuttaen hänen tahtoaan ja käskyjään.

Mutta epäilyksen siemen oli sittenkin jäänyt itämään Tuomas piispan

mieleen, joka muuten koko matkan oli ollut niin varma ja ehyen

innostuksen valtaama. Ja kun jo laivasto taas oli kulussa Nevajokea

ylöspäin ja hän seisoi korkealla paikallaan perämiehen vieressä

komentajanlaivassa, josta hän kaikille näkyi, vielä silloin pulpahti

aina väliin kuin pahan omantunnon syvästä lähteestä levoton kysymys:

— Mistä päätti outo kalaukko, että minun sydämeni ei ole puhdas?

Laivasto souti leveää kymiä ylöspäin vihantain, lepikkometsää

kasvavain, matalain rantain välitse. Ilta oli käsissä, aurinko teki

laskuaan, mutta piispa oli määrännyt laivastonsa yötä myöten kulkemaan,

öisin oli vilpoisempi soutaa näin kesäsydännä tuulettomalla joella.

Ääneti liikkui laivasto, äänettömiä olivat rannatkin, jotka päivän

laskettua tummilta kuvastuivat. Niitä katsellen Tuomas seisoi

kaiteeseen nojaten ja latoi vielä kerran mielessään eteensä suuren

suunnitelmansa, jota hän oli lähdössä toteuttamaan, tarkasti kaikki

mahdollisuudet, joita saattoi tapahtua, ja hänen mielensä tyyntyi

tyyntymistään sitä tehdessään. Heikko, palasiin pilkottu on se

vihollinen, jota hän nyt kulkee masentamaan, se on pelkästä pelosta jo

masentunut. Sen vastarinnan, jos se sitä koettaakin, täytyy kaatua

tämän ristivoiman edestä, suistua sen painon alle. Ja sitten... sitten

ryhdytään maltillisesti ja voimakkaasti työtä täydentämään. Kaikki

suomalaiset heimot ovat silloin kuin apajassa hänen valtansa keskessä,

ne kulkevat kuin juhdat hänen ohjaksissaan, ja niitä ohjaksia hän itse

pitelee väkevällä kädellään. Hän rajoittaa valtansa siitä, mistä

sopivaksi katsoo, ja vieras vaikutus suljetaan niiden rajojen

sisäpuolelta. Näihin maihin ja kansoihin vahvistetaan heti Rooman

kirkon vaikutus ja luja maallinen hallinto ja rautakourilla sitä

ylläpidetään! Nuotta on nyt potkettu, se on vain vedettävä venheeseen!

Tuomas piispa näki jo silmäinsä edessä suuren valtakunnan, jonka hän

Pohjan perille oli luova. Sen viimeisiä ääriä ei nähnytkään, ne

loittonivat jäisten tunturien taa. Siinä oli monta kansaa ja rotua,

mutta se pysyi lujasti koossa, kun vankka tahto sitä hallitsi ja kirkon

siunaus sitä vahvisti. Se oli kirkollinen valtakunta, suurempi ja

voimakkaampi kuin se valta, jonka Albert piispa Riiassa perusti, ja

pysyvämpi kuin se. Ja sen kaikilta ääriltä juoksevat johtolangat

Aurajoen suulle siihen pieneen kivilinnaan, jonka ympärille valtakunnan

keskus ja sydän kasvaa. Kirkon nimessä ja puolesta hän sitä hallitsee,

ja kun hän kerran päänsä lepoon laskee, silloin määrätköön paavi

hänelle seuraajan. Mutta tunnustuksensa on Rooman isä hänelle antava

siitä, mitä hän on kirkon hyväksi tehnyt, ja elinvoimainen valtakunta

on kantava perustajansa nimen kaukaiseen tulevaisuuteen...

Näin lentelivät Tuomas piispan ajatukset yön hiljaisuudessa laivain

soutaessa matalain rantain ohi yhä vain itään päin. Sieltä idästä

rupesi vihdoin sarastamaan päivä, ja silloin vasta Tuomas siirtyi

kaiteen äärestä pois, lausuen itsekseen:

— Se rakennus ei ole löyhälle hiekalle rakennettu. Tämän ristin

voimalla sen pystytän ja samalla voimalla sen säilytänkin.

Hän kääriytyi viittaansa, veti vaipan päänsä yli ja heittäytyi kovalle

laivankannelle nukkumaan.

Verkalleen soutivat laivat vastavirtaa ylöspäin; kun Tuomas unestaan

heräsi, oltiin yhä vain Nevan matalain rantain välissä. Ja Laatokan

kaupunkiin päästäkseen laivaston oli vielä soudettava suurta, aavaa ja

myrskyistä sisämerta monet päivämatkat, ja vasta sitten voitiin maitse

lähteä matkan päämäärää, Suurta Novgorodia vastaan, tuota kullattujen

kirkonkupujen rikasta kaupunkia vastaan, jonka kuva hänen mielessään

häämötti. Rutommin hän olisi tahtonut ehtiä iskemään suuren iskunsa ja

toteuttamaan suuret tuumansa. Mutta matka venyi pitkäksi, usein täytyi

laivaston maissakin käydä, levähtämässä ja tietoja hankkimassa. Tuomas

piispa oli pannut ratsujoukon Belgerd-ritarin johdolla maitse

kulkemaan, puhdistamaan rannan vihollisista ja julistamaan valtansa

alaisiksi sen varrella asuvat heimot, ja tämän joukon kanssa oli yhteys

säilytettävä. Siitä syystä laskettiin eräänäkin aamuna maihin Nevan

eteläiselle rannalle siihen, missä pieni Inkerijoki Nevaan laskee, ja

Tuomas nousi seurueineen maihin tavatakseen vakoojiaan ja

ratsumiehiään.

Paljon viestintuojia siihen nyt saapuikin, yksi toisensa perästä.

Edessäpäin olleita vakoojia palasi ilmoittamaan, että Laatokan

linnoitettu kaupunki, jonne ristiarmeija nyt matkansa suuntasi, oli

autio ja tyhjä. Asukkaat olivat paenneet sen muurien sisäpuolelta, ja

sen tornit oli vartioväki jättänyt tyhjiksi. Siellä ei ollut siis

ristiarmeijalla paljoa tekemistä, ja Tuomas piispa rupesi miettimään,

että ehkä olisi joutuisinta ja parasta suunnata retki suoraan

poikkimaisin Novgorodia kohti. Silloin saapui Belgerd-ritari

ratsumiehineen tuomaan hänelle odottamattomia uutisia ja ratkaisemaan

hänen päätöksensä.

Ratsuväki oli matkallaan tavannut aseellisia vihollisjoukkoja ja

tuimasti taistellen saanut raivata niiden läpi itselleen tien

Inkerijoelle. Aseellisia vihollisia on siis olemassa, ne seuraavat

sisämaasta ristilaivaston kulkua ja yrittävät vastarintaa, — se oli

Tuomas piispasta melkein uskomatonta. Ja se ratkaisi yht'äkkiä hänen

päätöksensä. Hän huudahti iloisesti:

— Sitä parempi. Silloin nousemme heti maihin, ruhjomme nämä viholliset

ja kuljemme suoraan Suureen Novgorodiin. Jumalanäiti näin ajaa

vihollisemme suoraan meidän aseittemme eteen. Nyt ristiarmeija maihin!

Miehistö rupesi kohta astumaan maihin, telttoja pystytettiin pitkin

törmää jokien yhtymäpaikkaan ja tavarat ja muonat kannettiin niihin.

Mutta juuri kun Tuomas piispa iloisena katseli tätä työtä, uusi

viestintuoja karautti leiripaikalle ja ajoi suoraan Tuomas piispan

eteen.

— Suuren Novgorodin ja Laatokan soturit on koottu yhteen ja tämä

sotajoukko on tulossa ristiarmeijaa vastaan, — niin kertoi hengästynyt

airut, joka Novgorodiin oli vienyt piispan terveiset ja sieltä nyt

palasi.

Ällistyneinä ritarit ja piispat kuuntelivat tätä aivan odottamatonta

viestiä; he eivät olleet uskoneet novgorodilaisten voivan saada mitään

sotajoukkoa kokoon, hyvä jos voisivat omaa kaupunkiaan koettaa

puolustaa. Ja epäillen Tuomas kysyi:

— Kuka sen sotajoukon on koonnut?

— Novgorodin nuori ruhtinas, Aleksanteri Jaroslavinpoika.

Tuomas hytkähti, — taas tuo sama nimi, Aleksanteri, hän, jonka sydän

on puhdas... Mutta yhä epäillen hän kysyi:

— Hänkö, joka on Polotskissa häitään viettämässä?

— Hän on tiedon retkestämme saatuaan keskeyttänyt kaikki hääjuhlat ja

rientänyt maataan puolustamaan. Hän on nostanut kansansa aseisiin ja

rientää nyt meitä vastaan.

Tuomas vaikeni hetkeksi. Häntä hämmästytti tuo uutinen, että

lannistetun vihollisen taholla vielä saattoi löytyä sellaista

innostusta ja voimaa, joka noin lyhyessä ajassa puhaltaisi sotajoukkoja

kokoon hävitetyistä ja kukistetusta maasta. Hänen oli vaikea käsittää

tuon nuoren ruhtinaan olevan niin uhittelevan, että hän astuisi suurta

ristiarmeijaa vastaan, ja hän uteli edelleen airuelta:

— Etkö vienyt hänelle tervehdystäni?

— Vein, sanasta sanaan sen hänelle kerroin. Mutta nuori ruhtinas

vastasi minulle tyynesti ja varmasti: "Minä saavun aseissa piispaanne

vastaan, joka minun maahani on tunkeutunut. Ja vaikka hänellä olisi

mukanaan joukkoa lukuisammin kuin lehtiä on keväisessä koivumetsässä,

niin luotan siihen, että Jumala auttaa oikeutta eikä väkivaltaa. Sano

se hänelle." Ja silloin oli hän jo matkalla joukkoineen meitä vastaan.

Tuomas oli käynyt vakavaksi kasvoiltaan ja vastasi innostuneesti ja

juhlallisesti:

— Hän tulkoon, hän ei tiedä ketä vastaan hän taisteluun käy. Jumala,

jonka nimen hän lausuu, tahtoo tuoda hänet eteemme, nöyryyttääkseen

hänet jalkaimme juurelle, — meidän ei tarvitse pelätä mitään, sillä me

kuljemme ristin suojassa.

Ja kääntyen ympärillään seisovain ritarien ja piispojen puoleen hän

jatkoi:

— Jumalanäiti tahtoo jouduttaa retkemme onnistumista, siitä häntä

kiittäkäämme! Kiirehtikäämme vain ristin joukkoja maihin, ja sitten

kaikki levolle. Aamulla aikaisin lähdemme liikkeelle vihollistamme

hakemaan, hänet kukistaaksemme yhdellä iskulla.

Vilkas liike ja hyörinä vallitsi nyt ristiretkeläisten leiripaikalla

Nevajoen rannalla — aamulla oli lähdettävä liikkeelle vihollista

vastaan, se tieto levisi nopeasti koko suureen sotajoukkoon. Eri ryhmät

vastaanottivat tiedon erilaisin tuntein; toiset se täytti riemulla ja

rohkealla mielellä, — he olivat todellisia ristiretkeläisiä, joita

retken menestyminen ja Rooman kirkon voitto innostutti. Mutta toiset

kuuntelivat taistelun sanomaa hiljaisesti peläten taikka vilpillisin

mielin, sillä he olivat ainoastaan hauskuudekseen tai pakosta retkelle

lähteneet, sen tarkoitus ei heitä lämmittänyt ja he ajattelivat

ainoastaan omaa pelastumistaan.

Mutta ennen iltaa saapui ristileiriin vieläkin uusia tietoja

lähenevästä vihollisesta. Sitä ei ristijoukon tarvinnut lähteä

hakemaan, se saapui jo rientomarsseissa yhä likemmäs Nevajoen rantaa,

suoraan ristijoukon leiriä kohden. Novgorodin nuori ruhtinas oli

tulisella innolla kerännyt lippunsa alle ne aseelliset joukot, mitä hän

ehti saada kokoon omasta kaupungistaan ja Laatokan linnasta ja

liittolaistensa karjalaisten heimojen keskuudesta, ja läheni nyt tuon

pienen, mutta uskollisen sotajoukkonsa kanssa, — ennenkuin huominen

päivä oli puolessa, hän saattoi jo olla ristijoukon kimpussa. Niin

vakoojat kertoivat. Ja yhä äänekkäämpää hälinää nämä tiedot herättivät

ristijoukossa.

Mutta Tuomas piispa komensi kaikki levolle, ja ennen pitkää

ristiretkeläiset makasivatkin teltoissaan ja nuotiotuliensa äärillä

pitkin Inkerijoen luisua pengertä. Mutta korkeassa piispanteltassa,

jonka harjalta kullattu risti kohosi, ritarit ja hengelliset ylimykset

pitivät Tuomas piispan johdolla sotaneuvottelua, ja sen päätyttyä he

lankesivat polvilleen, ja Tuomas piispa kiitti hartaassa rukouksessa

pyhää neitsyttä siitä, että hän oli onnellisesti johtanut ristin joukot

niin pitkälle, että ne nyt saivat käydä Rooman kirkon vihollisia

kukistamaan. Mutta ritarien ja piispain poistuttua Tuomas tarttui vielä

Pietari Kaukovallan käsivarteen ja vei hänet seurassaan ulos törmälle,

kerran vielä katsomaan siellä lepäävää sotajoukkoaan. Hän oli tyyni ja

varma, voittoa hän ei epäillyt tuota joukkoaan katsellessaan, mutta

hänen mieltään kalvoi eräs kysymys, josta hänen teki mielensä

Pietarille puhua ja saada selvyyttä. He kävelivät ääneti alas veden

partaalle asti, ja siellä Tuomas lausui:

— Yhtä seikkaa en ymmärrä, Pietari. Mikä voima on voinut innostuttaa

vihollisemme näin lyhyessä ajassa nousemaan meitä vastaan, meitä, jotka

kirkon siunauksin ja ristin suojassa liikumme. Mistä se voima on

kotoisin?

Pietari aavisti, mitä mietteitä ja epäilyksiä piispan mielessä liikkui.

Hän vastasi vastakysymyksin:

— Mikä voima kannustaa meitä, mikä sinua toimissasi?

— Senhän tiedät, miksi kysyt. Ristin voima, into levittää Jumalan

valtakuntaa ja hänen pyhän kirkkonsa oppia maan päällä, hartaus,

rakkaus, — tämä voima on saanut suuret, vihityt joukkomme kokoon.

Mutta voiko sama voima valaa intoa vihollisiimmekin?

— Sama voima, — hartaus, rakkaus. Kummalla sitä on välittömämmin,

vilpittömämmin, sen puolella on väkevyys. — Kenellä meistä on nyt

rakkaus ja hartaus vahvempi ja suurempi ja vilpittömämpi?

— Pietari, älä epäile uskomme lujuutta, älä rakkauttamme ristiin.

Mutta mikä rakkaus voi innostaa vihollistamme?

— Se on ehkä toisenlainen rakkaus, rakkaus kotia, perhettä, maata

kohtaan, — se voi olla voimakas sekin.

Tuomas jäi tuokioksi mietteissään seisomaan. Hän ei ollut laskujaan

tehdessään eikä kaikkia mahdollisuuksia arvostellessaan osannut panna

tuolle voimalle kylliksi arvoa. Se oli hänelle, joka synnyinmaastaan

oli jo lapsena lähtenyt, joka ei ollut kotia eikä perhettä koskaan

tuntenut, vaan joka yksinäisenä kulkijana oli ikänsä maailmassa elänyt,

yhtä ainoata tarkoitusta, kirkon valtaa palvellen, — se oli hänelle

outo tunne, outo voima. Hän ei voinut siihen voimaan uskoa vieläkään

eikä sen tenhoa ymmärtää. Ja sen vuoksi hän lausui:

— Mutta se voima on heikompi, toisasteinen, maallinen voima, se ei

ristin voimalle riitä.

Mutta Pietari vastasi:

— Sitä me emme tiedä. Se riippuu siitä, kumpaan voimaan hartaammin,

puhtaammin uskomme, se riippuu omien sielujemme alttiudesta.

Mutta Tuomas pudisti päätään: yksi voima vain oli hänestä suuri ja

väkevä. Ja enempää puhumatta mietteisiinsä vaipuneet miehet nousivat

taas törmälle, mennäkseen hekin telttaansa nukkumaan.