IV.

Talvi oli kulunut, ja tullut oli taas lauhkeahenkinen, heleätaivainen

kevät. Lehtipuut Aurajoen rannalla olivat hiirenkorvalla, sen suvisilla

ahteilla oli nurmella jo vihanta vivahdus, ja lumipälviä piiloili enää

ainoastaan notkoissa ja syvemmissä katvepaikoissa. Itse joki oli äsken

luonut jääpeitteensä ja tulvaili nyt kellertävänä merta kohden,

huuhtoen korkealta äyräitään ja kuljettaen mukanaan rannalta

tempaamiaan puita ja sammalmättäitä. Saariston selillä oli vielä

viimeisiin asti pysynyt paikoillaan tummahtava, hauras, päivän polttama

jää, mutta nyt oli hieno etelätuuli jo saanut senkin liikkeelle, ja se

keinutti nyt halkeilevia telejä yhä kauemmas ulapalle taikka muserteli

niitä pirstaleiksi luotojen kivirantoja vastaan.

Auran suistossa oli rakennustyö päättynyt, ja valmiina kellui siellä

vesille työnnettyjä aluksia, uutukaisina ja vastatervattuina

kimallellen kullalta päivänpaisteessa. Toisia laskettiin juuri

parhaillaan telakoilta, ja kauas kajahti miesten riemuisa huuto aina

kun uusi solakkakeula, tukipuiden väistyttyä, jyristen luisui alas

pyöriviä teloja myöten ja loiskahtaen paiskautui veteen nostattaen

kumpaiseltakin kupeeltaan korkean aallon. Hankavitsoja väännettiin ja

purjeita käärittiin matalain mastopuiden ympäri, ja alukset olivat

valmiit ulapalla kuntoaan osoittamaan.

Mutta tyhjenneiden telakoiden sijoille oli törmälle pystytetty

lautavajoja, ja niihin oli piispanlinnan väki kevään kuluessa kerännyt

muonaa ja aseita ja muita pitkän retken tarvikkeita. Ratsastavia

viestejä lennähteli ehtimiseen edestakaisin linnan ja joensuun

väliä, ja kauppasaksoja asettui tavallista aikaisemmin kojuihinsa

joensuun "turulle" keräten sinne tavaroitaan. Sillä varrottiinpa

tavallista vilkkaampia kevätmarkkinoita, kun sinne nyt oli saapuva

paitsi tavallisia saariston venheitä ja sisämaalaisia, jotka

tarvitsevat paljon suoloja, rautoja ja rihkamia, vielä koko suuri

ristiretkeläisjoukko, jota ensi avovedellä odotettiin.

Vedet olivat auki, ja yhä useammin tähystivät rannalla olijat

selälle päin, näkyisikö sieltä jo ristipurjeita tulevan. Pian niitä

näkyikin. Aikaisin eräänä aamuna soutivat ensimmäiset ruotsalaiset

ristiretkeläislaivat, jotka Ahvenanmaalla olivat odottaneet

saaristojäiden lähtöä, Auran suulle, ja soutajat nousivat maihin. Mutta

tuskin olivat alukset ankkurinsa pudottaneet, kun jo toisia, korkeampia

keuloja, kauempaa matkanneita aluksia, rupesi näkymään saarien lomissa.

Ja viikon vierähdettyä oli siten kymmeniä vieraita laivoja kyljikkäin

Aurajoen suistossa ja monenkirjava, äänekäs ihmisjoukko kuhisi niiden

kohdalla joen molemmilla törmillä. Linnasta ehättäneet papit ja soturit

vastaanottivat rannalle saapuvia ristisotilaita ja käskivät heidän

leiriytyä siihen, kunnes kaikki olivat koossa ja lähdön hetki ehti.

Linnanvanhin, Belgerd-ritari, ratsasti loistavassa haarniskassaan ja

tupsupäisessä kypärässään huovijoukon seuraamana alinomaa edestakaisin

noiden yhä kasvavien joukkojen keskitse määräten saapuville

leiripaikkoja, koettaen tyydyttää kunkin tarpeita ja pitää kuria noissa

levottomissa laumoissa.

Rooman paavin kehoitukset ja Suomen piispan monet lähettiläät sekä

hänen omat saarnamatkansa olivat siten kasvattaneet runsaita hedelmiä.

Viestit, joita oli viety Ruotsin riiteleville ruhtinaille, ritareille

ja piispoille, Norjan rannoille, Tanskan saariin ja Saksan pohjoisten

jokien suistoihin, olivat saaneet suuria joukkoja liikkeelle kaikista

näistä maista. Laivoja oli Auran suussa koolla sekaisin Ruotsin

kauppaloista, linnoista, oli Oslosta ja Bergenistä asti, oli

Lyypekistä, Ribestä, Juutinniemeltä ja Visbystä, ja monenmalliset

olivat nuo vierekkäin kelluvat alukset. Siellä oli pitkiä,

solakoita viikinkilaivoja, joiden keula suippeni punakieliseksi

lohikäärmeenpääksi, oli leveäkeulaisia, paksumahaisia, litteäpohjaisia

hollantilaismallisia purjealuksia, joissa oli umpinaiset kannet

ja niiden alla huoneet miesten maata, oli pitkiä sadan miehen

kaleereja ja niiden lomissa pieniä yksimastoisia viisihankoja, joilla

kumminkin suuria meriä kuljettiin. Mastojen nokissa riippui erimallisia

ja -värisiä viirejä ja lippuja, ja ylpeäin ritarien laivojen

keulapielissä olivat heidän vaakunakilpensä kuvattuina. Vastatervatut,

karkeatekoiset suomalaiset alukset näyttivät ujostelevan pienuuttaan ja

kömpelyyttään noiden sirojen maalilaivojen sivulla.

Useimmista laivoista miehistö on jo noussut maihin, ja rautapukuiset

ritarit ovat sinne jokiäyräälle telttojaan pystyttäneet, jotavastoin

heidän palvelijansa ja aseenkantajansa asuvat taivasalla ja hoitavat

laivoissa mukana tuotuja ratsuja. Tavaton on siellä hälinä ja hurina,

ihmeellinen on kielten, kansallisuuksien, säätyasteiden ja

ammattiluokkain sekoitus. Täällä kävelee piispoja korkeissa hiipoissa

ja väljissä vaipoissa, ja heitä nuoremmat papit ja kaniikit nöyrästi

palvelevat; tuolla kimaltelee ritarien haarniskoja, kreivit ja jaarlit

tervehtivät toisiaan ja heidän nuoret poikansa, jotka ovat tulleet

pyhällä retkellä kultakannuksia voittamaan, laukkauttavat kilpaa

korskeita ratsujaan; kypäräin sulat huojuvat ja kannukset kilahtavat

kärsimättömästi, kun ritarit jokirannalla astuvat lähdön hetkeä

odotellen. Eri kielet ja murteet sorahtavat heidän puheistaan; he ovat

useat riiteleväin ruhtinaiden ja valtojen edustajia, jotka äsken ovat

keskinäisissä kahakoissa miekkojaan mitelleet, mutta joita risti nyt

yhteen sovittaa. Munkkeja ja pappeja, eri veljeskuntiin kuuluvia ja

eripukuisia, seisoo siellä aseellisten ritarijoukkojen keskessä,

ja näiden siloleukaisten hengenmiesten latinalaisin lausein

koristettuihin, sieviin puheisiin sekaantuu karskien sotaurhojen

kirouksia ja kompasanoja. Eri ritarien huovit ja kilpikouraiset

jalkamiehet tekevät tuttavuutta toistensa kanssa, karahtavat yht'äkkiä

tappeluun, juovat taas sovinnon maljat ja laulavat käsikaulassa rivoja

laulujaan, välittämättä mustien munkkien nuhteista.

Mutta näiden säännöllisten joukkojen lomissa, jotka ovat eri ritarien

karaistuneita sotilaita, kiertelee ja kuhisee siellä kaikenlaista

epämääräistä väkeä, joka ei näytä sotilasammattia eikä kuria paljon

tuntevan ja jota seikkailuinto tai halu saada synnit anteeksi tai

voitonpyynti ja ryöstönhimo taikka muu vietti on vetänyt ristiretkelle

mukaan. Siellä on resuisiin turkinturveloihin puettuja kerjäläisiä,

joilla ei ole aseita eikä eväitä ja jotka kiiluvin silmin pyörivät

täysinäisten eväsarkkujensa päällä istuvain, leveähihaisten,

villalakkisten porvarien ympärillä, jotka ovat rauhallisen ja

hyvinvoivan näköisiä ja jotka käärivät villaraanuja jalkojensa ympäri

ja leikkelevät siankyljystä makeain vehnäkyrsäin päälle. Nämä

ryhdittömät ristisoturit ovat muitta mutkitta lähteneet laivoihin

mukaan — kaikki ovat kutsutut! — heillä ei ole aseita eivätkä he osaa

niitä käyttää, pääasia heille on, että ovat matkassa. Toisia taas on

joukossa, jotka ovat aseissa ihan leukaa myöten ja joiden puolittain

julmat, puolittain arat kasvojenpiirteet osoittavat, että he kyllä

niitä käyttääkin osaavat. He ovat viettäneet elämänsä isomman osan

merirosvoina luotojen takaa kauppalaivoja ja haaksirikkoutuvia väijyen

taikka ovat maantien varsilla yön aikana keventäneet matkustajain

liikoja tavaroita — nyt he ovat lähteneet vaihteen vuoksi

ristiretkelle, mutta eivät tunnusta ketään isännäkseen eikä

ritarikseen. Ja sivummalla näistä kaikista, metsän rinnassa, linnan

ratsumiesten vartioimina, piiloilee pakolla käännytettyjä ja pakolla

retkelle ajettuja suomalaisia pakanoita, jotka eivät vihaa mitään muuta

niin kuin sitä ristiä, jonka puolesta heidän nyt on lähdettävä

taistelemaan. He ovat puetut poronnahkaisiin turkkeihin taikka

valkoisiin, solkivöisiin mekkoihin, ja aseina heillä on karkea

karhunkeihäs, jolle kirkaspeitsiset, miekkavöiset soturit ilkkuvat ja

nauravat.

Mutta muuten vallitsee vastaiseksi hyvä sopu ja iloinen mieli noissa

sekaseuraisissa, kirjavissa joukoissa; yhteinen päämäärä heitä

yhdistää. He pysähtyvät toisiaan puhuttelemaan, ja elleivät he

toistensa puhetta ymmärrä, nyökyttävät he päätään ja taputtavat

toisiaan olalle, tarkastelevat toistensa aseita ja koristeita ja

hierovat vaihtokauppaa tavaroillaan. Mutta yksi yhteinen merkki noilla

monipäisillä laumoilla kumminkin on: ristin merkki on heillä kaikilla

rintansa päällä, kenellä karkeasta palttinasta ommeltuna turkkiin tai

mekkoon, kenellä taas hohtavalla hopealla kirjailtuna haarniskapaitaan

taikka valkoisella silkillä samettitakkiin neulottuna.

Niin viettävät ristiretkeläiset iloisia viikkoja Auran suussa, ja aina

tuon tuostakin saapuu vielä uusi laiva entisten jatkoksi; telttarivi

joen äyräällä venyy yhä pitemmäksi. Mutta nyt ei ole enää muutamiin

päiviin uusia laivoja tullut eikä niitä ole odotettavissakaan, — kevät

on jo pitkälle ehtinyt. Silloin nuo hajanaiset joukot rupeavat käymään

kärsimättömiksi ja levottomiksi.

— Miksei jo lähdetä retkelle? kysyvät ritarit vihaisina.

— Miksi tämän puron rannalla kesäkausi viivytään?

— Missä retken johtaja, kuka hän on, missä hän vitkastelee?

Sellaisia kysymyksiä satelee jo taajasti ristiretkeilijäin

leiripaikalla; aluksi ne ovat hiljaisia ja sävyisiä, mutta pian ne

rupeavat käymään teräviksi, kovaäänisiksi, uhkaaviksi. Kuluu päivä,

eikä leirissä enää puhutakaan muusta kuin: missä on paavin määräämä

johtaja, minkälainen mies se oikeastaan on, onko kukaan häntä nähnyt,

miksi se suotta vitkastelee?

Linnanvanhin Belgerd kulkee kylmäverisen ja tyynen näköisenä

napisevain, ilkkuvain joukkojen läpi ja koettaa heitä rauhoittaa. Hän

ilmoittelee joka taholle, että Suomen piispa Tuomas, paavin määräämä

johtaja, kyllä saapuu korkeaa tehtäväänsä täyttämään; hän tietää

hetken, milloin ristiretkelle on lähdettävä, hän eikä kukaan muu. Hän

on tehtäväänsä valmistautumassa, on rukouksien kautta keskusteluissa

jumalanäidin kanssa, häntä ei saa häiritä.

Se rauhoittaa joukot joksikin ajaksi — johtajan hurskaus ja hartaus

tehoaa ristin sotureihin — ja linnanvanhin saa hiukan henkilomaa.

Mutta sydämessään hän sadattelee tuota viipymistä, sillä hän tietää

nurinan pian alkavan alusta. Niin se alkaakin, ja kohta Belgerdin on

vaikea pitää levottomia laumoja kurissa.

Hän tietää piispan olinpaikan ja on jo lähettänyt pari kiireellistä

viestiä kutsumaan hänet ristiarmeijaan, mutta nämä airuet ovat

palanneet ilmoittaen, että he eivät ole päässeet piispan puheille.

Tuskastuneena Belgerd nousee itse vihdoin ratsunsa selkään ja ajaa

jokiahdetta ylöspäin kappaleen, kunnes kääntyy metsätielle, joka vie

saarnaajaveljesten majaan.

Siellä viipyy retken johtaja, Tuomas piispa, siellä hän paastoten ja

rukoillen valmistautuu suureen tehtäväänsä. Sinne hän on lähtenyt jo

ennen ristiretkeläisten saapumista, — miksei hän sieltä jo palaa?

* * * * *

Viimeisellä jääkelillä oli Tuomas palannut Ahvenanmaan yli pohjoisiin

maihin tekemältään retkeltä, joissa hän oli saarnannut ristiarmeijan

kokoon. Hän oli sitten tarkoin ja tarmokkaasti kotona viimeistellyt

retken kaikkia valmistuksia, laivoja, eväitä, aseita, miehiä. Mutta kun

kaikki oli valmiina ja laivaliikkeen alkamista vain odotettiin, silloin

hän oli taas yksin ratsastanut metsän kätkössä olevaan erakkojen

majaan, siellä yksinäisyydessä ja hiljaisuudessa itseään henkisesti

varustaakseen, — siellä hän oli aina ennenkin saanut mieleensä

sopusoinnun ja rauhan. Mutta salaisesti huolissaan ja pelokkaana hän

oli nyt tähän luostariinsa lähtenyt. Hänen täytyi saada sieluunsa

varmuutta ja rauhaa, hänen täytyi käydä nämä käräjät itsensä kanssa,

tehdä jumalanäidille tili teoistaan ja aikeistaan, paljastaa hänelle

rikoksensa ja syntinsä ja saada armoa ja lohdutusta, — hän vapisi

ajatellessaan, että hänen ilman sitä olisi lähdettävä elämänsä suurinta

työtä suorittamaan. Paeta hän ei enää pyhyyttä voinut, hänen täytyi

suoraan sen eteen astua ja sen armoille heittäytyä, ainoastaan siten

hän saattoi luottaa sen apuun. Mutta vaikea hänen oli tällä kertaa

tilille käydä, hänen askelensa laahustivat, kun hän hiipi luostarin

pihan poikki kuin salaa yksinäiseen koppiinsa ketään tervehtimättä.

Sillä hän tiesi ankaran taistelun nyt olevan edessään, ankaramman kuin

taistotantereella, mutta se oli taisteltava. Jospa hän olisi ollut edes

voitosta varma, mutta hän epäili, epäili voimiaan, — epäili, saisiko

hän sieluunsa rauhan.

Maatessaan kauan polvillaan jumalanäidin kuvan edessä hän koetti

kohdistaa koko sielunsa ehyeltään ja vilpittömästi yhteen ainoaan

rukoukseen. Siihen hän tahtoi sulattaa itsensä, siihen panna kaiken

itsekkyytensä ja kaiken hartautensa, keventää raskaan taakkansa,

epäilyksensä ja epävarmuutensa ja jättää sen jumalanäidin syliin. Hän

rukoili:

— Jos olen arvoton tätä pyhää retkeä johtamaan, jos on mielessäni

vilppiä ja itsekkyyttä tahraamassa tekojani ja aivoituksiani, silloin

sinkauta ajoissa minuun rangaistuksesi, rutista minut, pyyhi minut pois

palvelijoittesi joukosta, sillä silloin olen arvoton sinun puolestasi

taistelemaan. Minkä olen tehnyt ja rikkonut, sen olen tahtonut tehdä

kirkon kunniaksi ja voitoksi — ilmaise, onko se sinulle otollista.

Armosi on suuri, vikani anna minulle anteeksi, vahvista minua, tue

minua, sinun kunniasi, kirkon vallan ja voiman vuoksi...

Näin hän rukoili uudelleen ja uudelleen maaten rukousjakkarallaan

polvillaan aamusta iltaan, ja hän koetti antaa koko sydämensä pyhälle

neitsyelle siinä rukouksessaan. Mutta hän ei uskaltanut kohottaa

kasvojaan jumalanäidin kuvan puoleen, hän piti ne aina vain maahan

luotuina. Hän ei ollut siitä yöstä asti, jolloin hän linnansa pienen

kappelin rukousjakkaralta pakeni, voinut nostetuin silmin tuota kuvaa

katsellen rukoilla, sillä pyhän neitsyen kasvoissa oli aina ollut

jotakin, mikä hänet tyrehdytti ja jähmetytti, joka sykähdytti hänen

ajatuksensa ja katkaisi hänen rukouksensa, niin ettei hän siihen enää

voinut vajota. Äitijumalan lempeät silmät näyttivät hänestä aina

itkettyneiltä, surullisilta, syyttäviltä, — ne olivat aina vain tuon

linnanportilla itkevän yksinäisen naisen silmät.

Hänen oma syyllisyytensä, oma itsekkyytensä häntä jumalanäidin silmistä

soimaa, sen hän tunsi, ja hän vapisi epäilyksestä, rukoillen, että se

hänelle anteeksi suotaisiin hänen vilpittömän tarkoituksensa takia.

Mutta hän ei uskaltanut vielä uskoa, että hän sen olisi anteeksi

saanut, ja siksi hän ei rohjennut nostaa katsettaan kuvan puoleen. Hän

toivoi yhä armoa ja puhdistusta, toivoi taas saavansa nähdä neitsyt

Maarian silmissä entisen, lauhkean ilmeen, — silloin hän tietäisi,

että hän olisi armon saanut, silloin hän vahvistuneena voisi suureen

työhönsä ryhtyä. Näin hän epäili, toivoi ja rukoili, kasvot yhä

alaspäin käännettyinä.

Päivä kului iltaan ja yöhön, ja ruokaa, juomaa maistamatta Tuomas

lepäsi entisellään jakkarallaan. Hänen jalkansa olivat silloin jo

tunnottomat ja turrat ja koko ruumis oli kuin täynnänsä neulan kärkiä,

ja hänen sielunsakin yritti jo uupua siihen lakkaamattomaan

kamppailuun, jota niin kauan ja niin kiihkeästi oli kestänyt, — hän ei

jaksanut enempää. Silloin hän luuli nöyrtyneensä tarpeeksi, kärsineensä

ja parannusta tehneensä kylliksi, ja koko epätoivonsa ja tuskaisen

kiihkonsa hartaudella hän arasti ja verkalleen kohotti katseensa maasta

tuota pyhää kuvaa kohden. Hän ei ensiksi nähnyt mitään, himmeä oli

kevätyön valaistus puolipimeässä huoneessa ja hänen silmänsä olivat

vettyneet ja heikontuneet kovassa ponnistuksessa. Mutta hän katsoi ja

tuijotti sitä kiihkeämmin, hän koetti tunkea läpi sen harson, joka

hänen katseensa peitti, hän pinnisti siihen kaiken sielunsa ja

ruumiinsa tarmon; hänen kaulansa ja vartalonsa venyi yhä pitemmäksi,

hänen polvensa hellittivät jakkarasta, hän kohosi yhä ylemmäksi

nähdäkseen, sillä hän pelkäsi, että pyhä neitsyt nyt kokonaan tahtoi

kätkeä kasvonsa häneltä. Katse terästyi, ja vähitellen rupesi hänen

tuijottavaan silmäänsä kuvastumaan seinällä olevan pyhän kuvan kasvojen

himmeitä ääriviivoja. Yhä hartaammin rukoili silloin kiihtynyt mies, ja

hän kohotti kätensä suonenvedontapaisesti, toivon ja pelon risteillessä

hänen mielessään. Ja kuva hänen edessään selveni selvenemistään, hän

näki jo päätä kiertävän kullatun jumaluuden kiehkuran, näki kapeat ja

valkoiset kasvot ja näki silmätkin... Mutta hän ei vielä nähnyt noiden

silmäin ilmettä, ja juuri se ilme hänen täytyi nähdä, saadakseen

armonsa... tai tuomionsa. Hän kurottihe yhä ylemmäksi, hän kohotti

kasvonsa ihan seinällä olevan kuvan tasalle nähdäkseen ne lähemmältä ja

syvemmältä... Mutta silloin rupesi hänestä jännitys laukeamaan, hänen

kaulansa ja vartalonsa kutistui, pää painui alas ja hervotonna hän

retkahti jakkaralle...

Hän oli jo nähnyt noissa silmissä asuvan ilmeen, ne olivat häneen

tähystäneet, olivat surreet ja syyttäneet, — itkevän naisen

verestävät, epätoivoiset silmät.

Hänen rukouksensa oli ollut turha, armoa ei ollut hänelle jumaluus

suonut. Sen hän käsitti, muuta ei.

Kauan hän siten murtuneena lattialla makasi, ja hänen ajatuksensa

olivat kuin hyytyneet. Hän ei tiennyt, mitä hänen olisi tehtävä, sen

hän vain tiesi, että neitsyt Maaria oli hänet luotaan sysännyt ja että

hänen täytyi pyhän kuvan edestä poistua. Kuin humaltunut hän siitä

nousikin ja hoiperteli ulos, mutta sielläkin viileä maa tuntui

polttavan hänen paljaita jalkojaan. Ja suuressa hädässään hän juoksi

erakkojen rakennuksen toiseen päähän, astui läähättäen siihen pieneen

koppiin, missä Pietari Kaukovalta nukkui laverillaan, ja tarttui kuin

hukkuva hänen käteensä.

Pieni, laiha mies heräsi unestaan, tunsi piispan pitelevän kädestään ja

ymmärsi kohta syyn hänen tuloonsa ja hänen mielensä tilan. Tyynin,

rauhallisin äänin hän virkkoi:

— Sielussasi ei ole rauhaa, Tuomas?

Ihmisen ääni ikäänkuin virvoitti hätääntyneen tajuntaan. Tuomas

pyyhkäisi hikeä otsaltaan, istui laverin laidalle ja vastasi:

— En saa armoa, Pietari, pyhä neitsyt ei tahdo minua kuulla.

— Et ole rukoillut nöyrin sydämin.

— Olen laskenut itseni semmoisena kuin olen, kaikkine rikoksineni,

jumalanäidin helmaan.

— Mutta salaat sittenkin jotakin. Sydäntäsi painaa tunnustamatta

jäänyt synti, se sinua ahdistaa, ei pyhä neitsyt.

Tuomas väänsi käsiään vastatessaan:

— Rikokseni ovat monet ja hirmuiset, Pietari. Mutta ne olen tehnyt

kirkon hyväksi ja kunniaksi; ja jos olen sillä kuoleman ansainnut,

tahdon siitä itse kärsiä, kunhan kirkon valta ja kunnia ei kärsi.

Pietari nousi verkalleen vuoteeltaan, puki ylleen karkean viitan ja

asettui sitten laverin eteen seisomaan, katsellen tutkivasti siinä

istuvaa murtunutta miestä. Ja hän kysyi melkein ankaralla äänellä:

— En tunne rikoksiasi, en tahdokaan tuntea. Mutta etkö itsesi vuoksi,

omaksi kunniaksesi ole mitään tehnyt tai pyytänyt?

Tuomas viipyi kauan ennenkuin vastasi:

— Mikä olisi minun kunniani, olenhan kirkon palvelija. Sen asioita

ajan, sen etuja valvon, — niin, se on totta, yksinomaan sen — omasta

itsekkyydestäni olen juuri rukoillut jumalanäitiä minua vapauttamaan.

Mutta tämä vastaus ei tyydyttänyt pientä teräväsilmäistä miestä. Hän

seisoi yhä liikahtamatta piispan edessä ja puhui verkalleen:

— Sinä olet lähdössä pyhää ristiretkeä johtamaan, suurta yritystä

kirkon puolesta.

Tuomas huoahti raskaasti:

— Niin, sitä varten tarvitsen nyt juuri sieluuni vahvistusta,

luottamusta kutsumukseeni...

Pietari Kaukovallan katse muuttui yhä ankarammaksi, kun hän Tuomas

piispaa tarkasti, ja hän virkkoi päättävästi:

— Mutta et saa jumalanäidin siunausta. — Tuomas, luovu pois tämän

pyhän retken johdosta, sinun työsi, sinun mielesi ei ole Jumalalle

otollinen, siksi hän ei sinun rukouksiasi tahdo kuulla. Luovu pois

nöyryydessä ja jätä johto toiselle.

Mutta tämä vakava kehoitus sai taas intohimon leimahtamaan Tuomas

piispan särkyneessä silmässä, veri nousi hänen harmaille kasvoilleen,

ja hän huudahti täyteläästä rinnasta:

— Sitä en voi, sitä en saa! En saa tuhota tätä retkeä, johon

kristikunta vihdoinkin on ryhtynyt kirkon vallan laajentamiseksi, en

saa ajatella itseäni enkä omaa hätääni, en saa kesken väistyä pois. —

Ei, Pietari, sinä et tiedä, mihin minua neuvot. Kuka johtaisi

ristiretken voittoon, kenelle sen uskoisin? Nuo riitelevät ritarit ja

jaarlit kääntäisivät aseensa toisiaan vastaan, vuodattaisivat turhaan

kirkon vihollisia vastaan vihityn veren. Ja vaikkapa he pysyisivätkin

koossa, he eivät osaisi johtaa retkeä sinne, mistä Rooman kirkkoa pahin

vaara uhkaa, — retki menisi mitättömiin, minä en saa sitä sieluni

ahdistuksessakaan uhrata. Pitkäin ponnistusten, suurten vaivain

tuloksena olen nyt kirkon kunniaksi saanut ristin soturit kokoon, nyt

olen vihdoinkin valmis pyhän Pietarin nimessä lähtemään heitä voittoon

viemään, — miksi riistäisi juuri nyt ja juuri minulta jumalanäiti

tehtäväni levittää omaa kunniaansa maan päällä. Ei, luopumaan hän ei

minua vaadi, muuten hän minua kurittaa, — minä en voi luopua.

Mutta Pietari Kaukovallan hennot kasvonpiirteet jäykistyivät Tuomaan

puhuessa ankariksi ja koviksi, ja hänen heleä äänensä kaikui kumealta,

kun hän vakavan innokkaana puhui:

— Älä tingi Jumalan kanssa, ihminen, älä tunkeudu hänen aikeitaan

arvostelemaan äläkä arvaamaan, nöyrry, alistu hänen tahtoonsa, kun hän

sen sinulle ilmaisee. Etkö huomaa, paatunut mies, että kiusaat Jumalaa!

Olivatpa syntisi kuinka suuret tahansa, ne voisit saada anteeksi, jos

ne kaikki vilpittömästi, mitään salaamatta, tunnustat, peräydyt

itseviisaudestasi, tottelet ja alistut. Mutta sitä et ole tehnyt, —

miksi siis käännyt minun puoleeni? Mene, rukoile ja nöyrry, karsi pois

kaikki karsta, kaikki itsekkyys ja oma viisaus sydämestäsi, silloin

saat sieluusi varmuuden, jota kaipaat, saat armon, jos se sinulle

suodaan, taikka voit napisematta, Jumalan selvää viisautta totellen

luopua hänen asioitaan ajamasta. Mutta ellet voi paljastaa

koko sydäntäsi, silloin, Tuomas, pakene, väisty ajoissa. Mene

yksinäisyyteen, tutki itseäsi, — minä en voi sinua vapauttaa enkä

tuomita, — mutta älä jätä taisteluasi puoliväliin, sillä kokonaisena

sinut Jumala tahtoo, taikka ei ollenkaan, — mene!

Aamukello soi luostarin kirkosta, veljet astuivat pihan yli verkalleen

aamumessuunsa. Mutta Tuomas piispa asteli yksin kumarana ja

lannistuneena omaan yksinäiseen kompiinsa jatkamaan vaikeata,

toivotonta taisteluaan. Hän sulki ovensa, kielsi vartijaa päästämästä

ketään puheilleen, hän tahtoi nyt siellä yksinäisyydessään todellakin

taistella loppuun asti, vaikka sitä taistelua kestäisi kuinka kauan,

tutkia itsensä pohjaa myöten, paljastaa kaikki salatut himonsa, voittaa

armon taikka suistua taisteluunsa...

Kului viikko, kului kaksi, eikä piispa palannut kopistaan; ovi pysyi

kiinni, hän ei näyttäytynyt kenellekään. Veljet eivät olisi tienneet,

oliko hän elävä vai kuollut, ellei sieltä joskus olisi humissut

itsensäkurittajan ruoskan vinkuvaa vihmomista ja kaikunut tuskaisia

huokauksia. Ratsastavat airuet, jotka häntä tulivat ristiretken leiriin

hakemaan, palautettiin portilta takaisin, eikä Pietari antanut hänelle

tietoa niiden käynnistäkään. Siellä sisällä kesti aina vain hiljaista,

mutta kovaa taistelua, eikä sitä saanut kukaan keskeyttää, ennenkuin se

oli lopussa.

Mutta kokonaan Tuomas ei kumminkaan umpinaisessa kopissaankaan eikä

rukouksiinsa ja kamppailuihinsa uponneena ollessaan voinut eristäytyä

ulkomaailmasta. Hän ei voinut estää tuulen henkäystä eikä päivän

sädettä tunkeutumasta suljetun oven raosta kertomaan, että kevät oli

kesäksi muuttumassa. Lintunen, joka katon harjalla aamuvirttään

visersi, tuntui laulavan siitä, kuinka meri oli jo sula laivojen

kulkea, ja joka kerta kun luostarinkello soi iltarukoukseen, se

muistutti hänelle, että taas on päivä mennyt, aika rientää, lähdön

hetki kiirehtii... Ja samalla kasvoi hätä ja tuska yksin rukoilevan

sydämessä. Sillä aina vain oli jumalanäidin kasvoilla sama soimaava

ilme, silmissä onnettoman naisen taittunut katse.

Tuomaan äänettömyydessä terästynyt korva kuuli portilta asti, miten

saapuneita viestintuojia sieltä palautettiin takaisin, ja hän kuuli

kavion kopseen taas häipyvän etäisyyteen. Mutta hän hillitsi väkisin

halunsa, kuritti lihaansa kahta kovemmin, taisteli kahta kiihkeämmin.

Hän taisteli siitä, pitikö hänen nyt, kun pyhä neitsyt häneltä yhäti

armonsa kielsi, käskeä ristiretkeläisiä valitsemaan itselleen uuden

johtajan ja itse luopua pois ja hautautua koppiinsa. Mutta hän toivoi

vielä eikä mitään käskyä lähettänyt, rukoili vain.

Mutta eräänä päivänä, keskellä tulista taisteluaan, hän kuuli pihalta

selvästi tutun äänen, joka sai hänet pysähtymään rukouksestaan. Siellä

hänen linnanvanhimpansa ja asetoverinsa Belgerd puhutteli jyrisevin

soturiäänin veljiä. Piispa kuuli kannuksen vihaisesti kilahtavan ja

soturin karjaisevan kieltelijöille:

— Täällä hän on ja täältä hänen nyt täytyy löytyä, vaikkapa minun

pitäisi repiä hirret salvoksestanne. Sillä nyt hän ei enää saa viipyä!

Silloin Tuomasta ei enää mikään taistelu, mikään epäilys taikka sielun

tuska voinut pidättää kopissaan. Hän kiskaisi salvan syrjään, työnsi

ovensa auki ja syöksyi avopäin, yläruumis paljaana ja ruoskan jäljiltä

verisenä pihalle huovipäällikkönsä luo:

— Joko... joko kiirehtii lähdön hetki? hän kysyi läähättäen.

Linnanvanhin ei voinut heti vastata, hän jäi ällistyneenä katsomaan

piispan asua ja muuttunutta muotoa. Hänen tukkansa ja partansa, joiden

mustuuteen vielä talvella ainoastaan harmaa kajastus oli vanhuuden

ennettä kylvänyt, hohtivat nyt lumivalkoisilta, kasvojen luut olivat

terävät ja iho kalman harmahtava, ja hoikennut, laihtunut vartalo teki

hänet vielä pitemmän näköiseksi kuin ennen. Piirteet suunpielissä

olivat käyneet entistään syvemmiksi; hän oli ikäänkuin kovettunut,

kuivettunut, nahka näytti kuorena peittävän luisen rungon. Linnanvanhin

jäi hetkeksi sanattomana tuota väleen tapahtunutta muutosta katsomaan.

Mutta piispa uudisti kärsimättömänä kysymyksensä:

— Joko ristiretkeläiset ovat matkalle valmiit?

— He ovat odottaneet jo kauan, he käyvät levottomiksi ja napisevat ja

kysyvät, missä ja miksi johtaja viipyy. Toiset uhkaavat kohta palata

kotiinsa. En voi heitä kauemmin hillitä enää, — meidän on riennettävä

leiriin.

Tuomaan silmät paloivat kuin syvällä hehkuva hiillos tuota kuullessaan,

ja hän virkkoi, äänen innosta vavahtaessa:

— Minä tulen... tulen heti.

Hän korjasi viitan hartioilleen, sitoi vyön uumilleen, peitti päänsä ja

istui seuraavassa tuokiossa jo satulassa. Sieltä hän antoi käskyn

Pietarille, että tämän piti veljien kera myös saapua laivaston luo

mukaan lähtemään — pitemmälti hän ei erakkojen päämiestä puhutellut.

Sillä samassa he jo Belgerd-ritarin kanssa ajoivat portista ulos ja

kiirehtivät hyvää ravia linnaan päin. Tuomas ei vierustoveriltaan

kysynyt mitään enempää, ei puhunut hänelle sanaakaan itsestään eikä

retkestä, hänen terävät, luisevat kasvonsa eivät värähtäneetkään.

Taistelu oli tauonnut, mutta se oli ollut niin ankara, että kului

aikaa, ennenkuin mies siitä toipui edessään olevia asioita

ajattelemaan.

Lyhyesti ja tyynesti Tuomas antoi linnassa määräykset sen

vartioimisesta ja hoidosta poissaolonsa aikana ja lähti sitten

pukeutumaan. Hänen ajettuaan pois luostarissa kasvaneen pitkän

sänkiparran kesyttyi se villiytymisen piirre, joka hänen kasvoillaan

oli asunut; ja kun hän pukeutui komeaan piispanpukuunsa, ripusti

kultavitjaisen ristin kaulaansa ja otti käteensä johtajanviirinsä,

pitkään sauvaan kiinnitetyn kultaisen ristin, hän oli jälleen

valtiaan, mutta samalla hurskaan, hengellisen valtiaan näköinen.

Täydessä loistossaan hän ratsasti nyt viipymättä huovijoukon

etunenässä levottomana odottavaan leiriin. Jo etäältä hän näki

nuo pitkät telttarivit ja tuon tuhatpäisen, kuhisevan, kirjavan

lauman, joka rantaäyräällä liikkui. Ristiretkeläiset näkivät myös

johtajansa vihdoinkin saapuvan, ja he asettuivat riveihin häntä

vastaanottamaan. Miehestä mieheen oli levinnyt tieto, että paavin

määräämä johtaja-piispa oli viikkoja paastoten viettänyt hiljaisissa

keskusteluissa äitijumalan kanssa, siten toimeensa valmistautuakseen ja

korkeimman suojeluksen retkelle saavuttaakseen. Ja kun he nyt näkivät

hänen läpikuultavat, laihat kasvonsa, hänen muita korkeamman vartalonsa

ja hänen luiset kätensä, jotka ristiä korkealle kohottivat, niin he

näkivät edessään ikäänkuin ihmismuotoon asettuneena retkensä pyhän

tarkoituksen ja ymmärsivät nyt hänen viipymisensäkin. Ja hiljainen

kuiske kävi pitkin pitkiä rivejä:

— Hän on pyhän neitsyen uskottu ja valittu!

— Hän on johtajamme, hän meidät voittoon vie!

Ylpeät ritarit, joista monet olivat lukemattomia kertoja sotajoukkoja

komentaneet, he olivat sitä ennen melkein loukkaantuneina ja halveksien

ajatelleet, että joku tuntematon, vähäpätöinen pappi tai piispa, josta

he tuskin olivat kuulleet puhuttavankaan, tulisi olemaan heidän

päämiehensä ja käskijänsä. Mutta kun he nyt näkivät Tuomaan edessään

mustan ratsunsa selässä, niin hurskaan ja samalla voimakkaan näköisenä,

niin he kernaasti ja nöyrinä asettuivat hänen komentoonsa, valmiina

hänen käskyjään tottelemaan. He asettivat joukkonsa järjestykseen,

valmiina marssimaan, — useimmat näet luulivat, että tästä se nyt

vihdoinkin retki alkaa suoraan sisämaahan päin, pakanoita vastaan.

Kauan olikin oltu lähtövalmiina ja vitkasteltu, nyt vain odotettiin

johtajan lopullista käskyä.

Tuomas piispa ratsasti seurueineen ääneti noiden moniväristen

ja -pukuisten joukkojen ohi, tarkastaen yksitellen eri ryhmiä, kohotti

sitten ristinsä korkealle ja komensi yli kentän kaikuvin äänin:

— Eteenpäin, pyhän Pietarin nimessä!

Itse hän ratsasti edellä ja koko ristijoukko seurasi perässä, kukin

ritari huoviensa ja jalkamiehiensä ympäröimänä. Noille hajanaisille,

järjestymättömille ristiretkeläisille, jotka armeijaan olivat

liittyneet, oli niillekin hankittu aseet ja päälliköt, ja nekin

näyttivät nyt säännölliseltä sotaväeltä marssiessaan siinä toisten

joukossa. Mutta kauan sitä marssia ei nyt kestänyt. Kun tuo suuri

armeija oli saapunut lehtoon, jossa Henrikki piispa ensi kerran lähteen

vedellä kastoi pakanallisia suomalaisia, ja jolla lähteellä jo oli

kristittyjen kesken pyhän maine, Tuomas seisahdutti ratsunsa,

pysähdytti joukkonsa ja antoi sen ryhmittyä lähteen ympärille. Itse hän

kostutti ristin pyhässä vedessä, pystytti sen sitten kunnaalle, johon

toiset piispat ja papit hänen ympärilleen kerääntyivät, paljasti päänsä

ja siunasi Rooman paavin puolesta ja nimessä hänen edustajanaan ja

valtuutettunaan ristijoukkonsa, vihkien sen suureen tehtäväänsä

siunatun veden partaalla. Hän sulki alkavan retken jumalanäidin huomaan

ja anoi sille hänen suojelustaan ja apuaan.

Ja paljain päin koko ristijoukko otti siunauksen vastaan. Kaikkien

katseet olivat kääntyneet Tuomaaseen päin, joka siinä heidän kaikkien

puolestansa rukoili. Ja kun ne näkivät johtajansa valkoisen tukan

liehuvan tuulessa ja kuulivat hänen hartaan äänensä, niin he olivat

varmat, että jumalanäiti oli heidät suojelukseensa ottanut. Mutta

Tuomas silmäili ylängöltään tuota hänen ympärillään nöyränä ja alttiina

seisovaa sotajoukkoa, joka laajalti peitti lakeuden, ja hänen

puserruksissa ollut rintansa paisui taas ja hän tunsi kasvavaa

rohkeutta povessaan. Miksi hän oli ratsastanut tällaisen joukon

johtajana epäilys mielessään, miksi vavahteli vieläkin arkana sydän?

Siksikö, että hän vihki tuon ristijoukon toimeensa olematta siihen

valtuutettu, siksikö, että hän petoksella ajoi sen johtajana...? Ei,

hän tunsi nyt mielessään, että hänelle sittenkin oli annettu siunaajan

lahjat ja oikeus, ja hän eikä kukaan muu oli tämän armeijan oikea

johtaja, sen tunsi hän ja jokainen noista sotureista selvästi

sydämessään. Ja kun koko ristiarmeija polvistui hänen kehoituksestaan

vastaanottamaan hänen siunauksensa ja hän levitti kätensä sen ylitse,

kävi ikäänkuin pyhä väre hänen ruumiinsa läpi, täyttäen hänet

varmuudella ja voimalla. Hän oli taas voimakas kirkon ruhtinas,

jumalanäidin valittu ase, soturi ja pappi. Ja hänen silmäänsä tuli

entinen käskijän kiilto ja hänen jäntereensä paisuivat ja elpyivät, —

epäilys väistyi ja häipyi pois.

Papit pirskottivat ristisotureita lähteen vihityllä vedellä ja Tuomas

ojensi vielä kerran kätensä kuin viimeiseksi voiteluksi heidän

ylitseen. Mutta sitten hän komensi polvistuneet nousemaan pystyyn ja

käski ristijoukon palata takaisin laivoihin. Kysyvinä ja hämmästyen

ritarit ja papit kuuntelivat tätä käskyä; he eivät sitä ymmärtäneet, he

olivat luulleet retken jo alkaneen. Mutta kyselemättä ja nurisematta he

kaikki seurasivat johtajaansa. Rantaan palattuaan kaikki asettuivat

laivoihinsa, joilla olivat tulleet, sälyttivät niihin taas hevosensa,

telttansa ja tavaransa, niinkuin tullessaankin; mutta suomalaiset

keihäsmiehet, linnan huovit ja papit ja saarnaajat sijoitettiin niihin

uusiin laivoihin, jotka piispa oli Auran suussa rakennuttanut. Ja kun

kaikki vihdoin oli järjestyksessä, kuului taas johtaja-piispan kaikuva

komento:

— Pyhän Pietarin nimessä, seuratkaa minua!

Toinen toisensa perästä irroittautuivat nuo monenmuotoiset alukset,

suuret ja pienet, rannasta ja ankkuripaikoiltaan, ja koko sotajoukko

seurasi Tuomas piispan laivaa, eikä kukaan kysellyt eikä napissut.

Soutajat asettuivat airoihin, ja hiljaa lähti mahtava laivasto lipumaan

joen suulta merelle päin. Mutta laivasta laivaan kajahti

ristiretkeläisten tunnushuuto:

— Pyhän Pietarin nimessä!

Kevätkesän päivä oli tyyni ja kirkas, nuori lehti helotti kirkkaana

rannan lehtipuissa ja vaalea vihanta loisti törmiltä, joiden välitse

suuri laivasto verkalleen kulki. Etumaisena kulki korkea, uusi alus,

jonka mastossa kullattu risti kimalteli päivänpaisteessa. Se oli

johtajapiispan laiva, ja sen perässä seisoi perämiehen vieressä pitkänä

ja suorana Suomen kirkon päämies, katsellen taaksepäin ylpeyttä ja

varmuutta sykkivin sydämin tuota pitkää, mahtavaa laivajonoa, joka

häntä seurasi niinkuin kesytetty jättiläiskäärme... joka häneen

sokeasti luotti, joka hänen pienintä vihjaustaan totteli ja jonka hän

oli vievä taisteluun ja voittoon. Poissa oli nyt kokonaan rinnan

kalvava tuska, poissa epäilys ja epävarmuus. Hän oli sittenkin

voittanut, vaikka luuli tappioin taistelustaan lähtevänsä. Tässä, tässä

oli selvänä äitijumalan laupias anteeksianto, hänen armonsa merkki,

hänen korkea tahtonsa: kuka taisi tätä voimaa vastustaa!

Ja Tuomas kääntyi riemua säihkyvin silmin takanaan seisovan, pienen,

syväkatseisen miehen puoleen ja lausui onnellisena ja varmana:

— Minä olen turhaan epäillyt, Pietari, suotta heikkoudellani Jumalaa

kiusannut. Neitsyt Maaria ei ole retkeään hylännyt, ei minua

arvottomana luotaan sysännyt, hän on meille kaikille ja minulle

etupäässä armonsa osoittanut — katso! Hän on vain tahtonut

kestävyyttäni koetella, tahtonut kärsimyksillä sieluni puhdistaa ja

valmistaa — katso, hänen armonsa on voimakas ja suuri!