III.

Monta retkeä Tuomas piispa ja hänen miehensä tekivät tänä keväänä ja

kesänä hämäläisten maahan, ja vähitellen he siten taas kukistivat

talvella nousseen kapinan ja masensivat vapauteensa pyrkivän kansan.

Karjalan nuoret miehet, joille retki rannikolle oli ollut seikkailua ja

saaliinpyyntiä, he hiihtivät jo kevään viimeisellä suksikelillä

takaisin metsien taakse omille rannoilleen, kun näkivät vastarinnan

voimistuvan. He veivät laukuissaan tuliaisina vaimoilleen ryöstettyjä

hopeoita ja vaatteita, ollen satoonsa tyytyväiset, ja jättivät

hämäläiset yksin kestämään huovien hyökkäyksiä ja kärsimään kapinan

seurauksia. Hämäläisten partiojoukot hajaantuivat vihollista väistäen

eri tahoille, ja kaksin ja kolmin miehet vihdoin palasivat kevätkesällä

soitten ja kankaitten yli kukin kotikyliinsä, hakien asuntojaan

kotijärviensä liepeiltä. Mutta mustuneita raunioita ja tallattuja

halmeita löysivät useimmat entisten talojensa paikoilta, ja eläviä

he eivät löytäneet muita kuin raunioilla ulvovat koiransa. Vasta

myöhemmin heidän henkiin jääneet omaisensa vähitellen ja arkaillen

piilopirteistään entisille asumuksilleen palailivat ja rupesivat uusia

talonkehiä rakentamaan.

Kristinuskon levittäjän kostava koura oli kapinoivain ja rististä

luopuneiden hämäläisten kylissä käynyt, kirkon soturit olivat piispansa

johdolla ankarasti rangaisseet heidän vapaudenhalunsa. Ja vielä pitkin

kesää linnan huovit retkeilivät hämäläisten kylissä pitäen tutkimuksia

ja käräjiä, rangaisten aseisiin tarttuneita, eikä heidän tuomioistaan

kukaan vähemmällä päässyt, kuin että vannoi ristiä uskollisesti

puolustavansa ja sille uppiniskaisen selkänsä koukisti.

Kapina oli siten kukistettu. Ei kukaan enää linnan ratsumiehiä vastaan

asettaan ojentanut, kun Tuomas piispa sydänkesällä vielä itse suuren

seurueen, pappien ja sotaväen kanssa teki retken voitettujen

hämäläisten kyliin, vahvistaakseen voittonsa, pystyttääkseen

entiselleen kaadetut ristit ja ajaakseen kunnioitusta ja pelkoa tuohon

vastahakoisesti alistuvaan heimoon. Hämäläiset notkistivat taas kerran

polvensa ristin ja sen voittoisan edustajan edessä ja kuuntelivat

nöyrinä määräyksiä, joita heille annettiin.

Oli lämpöinen, tuuleton kesäilta. Tuomas piispa oli seurueineen

kiertomatkallaan Hämeessä pysähtynyt suuren järven rannalle, korkealle

törmälle, pystyttänyt telttansa siihen ja lepäillyt siinä muutamia

päiviä. Hän oli kutsunut kaikki seudun asukkaat kokoon ja antanut

heidän siihen törmän laelle korkean kuusikon rintaan rakentaa pienen

puukirkon, jonka harjalle nyt äsken mahtava hirsiristi oli pystytetty.

Tottelevaisina asukkaat olivat saapuneet tähän pakolliseen työhön.

Järven rannalla Tuomas oli antanut pappiensa kastaa sekä pakanat että

kasteestaan luopuneet, ja vasta valmistuneessa kirkossa hän oli sen

jälkeen itse pitänyt juhlallisen jumalanpalveluksen ja puhunut

hämäläisille ankaroita varoituksen sanoja, peloittaen heitä vielä

kovemmalla kurituksella, jos he vielä kerran rististä luopuisivat.

Nöyrtyneinä, masennettuina hämäläiset nyt seisoivat aseettomina

alempana törmän rinteellä yhdessä ryhmässä, mutta linnan ratsumiehet

olivat asettuneet ylemmäs rinteelle, josta he voitettuja pilkkasivat ja

nauroivat. Mutta Tuomas itse seisoi seurueensa keskellä törmän laella,

katsellen voitettuja laumoja, jotka siinä paljain päin kasteen jäljiltä

kuivailivat tuuheita hiuksiaan ja loivat arkoja silmäyksiä hänen

aseväkeensä.

Hänen piti tänään lähteä seurueineen paluumatkalle kotiin, ja tässä

rannalla hän oli tahtonut jättää vielä viimeisen pysyvän muiston

vallastaan kastettujen mieliin. Tuomas tunsi mielensä rauhalliseksi ja

varmaksi; lujalla tarmollaan hän oli taas kukistanut tämän kapinan,

joka oli ollut muita vaarallisempi ja pahempi — tuossa oli voitettu

kansa hänen edessään. Muut olivat epäilleet, hän ei ollut empinyt.

Seurasihan menestys hänen retkiään ja yrityksiään silloinkin, kun

kaikki näytti toivottomalta; hänen tuli vain aina luottaa omaan lujaan

tahtoonsa ja toimia sen mukaan, — onni astui hänen jälkiään. Miksi hän

siis väliin itsekin epäili, miksi hän vieläkin oli heikko?

Taas rehahti pilkkanauru törmällä istuvain huovien joukosta — joku oli

siellä keksinyt uuden ivanimen voitetuille — ja alempana seisovat

hämäläiset painautuivat yhä enemmän yhteen veden ääreen, niinkuin arat,

säikähtyneet lampaat. Mutta Tuomas kääntyi vieressään seisovan linnan

vanhimman puoleen ja virkkoi:

— No, Belgerd, sinähän pelkäsit, että me olisimme liian vähäväkisiä

tätä kapinaa kukistamaan. Onko nyt enää koko Hämeen maassa yhtään

miestä, jonka tekisi mieli jännittää joustaan kirkon soturia tai pappia

vastaan?

— Ei ole tällä hetkellä, — vastasi haarniskoitu soturi, — ja kenties

ei ole muutamaan vuoteenkaan vielä. Kapina on nyt lopussa. Mutta silti

en usko, että noiden märkätukkaisten mekkomiesten mielissä liikkuu

pelkkää katumusta ja nöyryyttä, ainakaan he eivät tunne kiitollisuutta

mielissään meitä kohtaan siitä tavasta, jolla he taas ovat kirkon

helmaan saatetut.

Piispa naurahti.

— Ehkä eivät tunne, mutta he kumartavat ristiä, ja se on pääasia. —

Mutta Tuomaan piirteet jäykistyivät taas, ja hän lisäsi: — Niin, en

usko minäkään, että me vielä mitään pysyväistä olemme luoneet.

Hämäläisillä on liian levottomia naapureita, jotta he jaksaisivat kauan

uskollisina pysyä.

Linnan vanhin vilkastui.

— Se on totta. Meidän olisi ulonnettava retkemme Karjalan heimoihin

saakka ja saatava ne yhtä taipuvaisiksi. Mutta siihen ei väkemme riitä,

— olin oikeassa sittenkin, me olemme liian vähäväkiset.

Piispa ei vastannut siihen mitään. Hän katseli miettiväisenä kauas tuon

tyynen, kirkkaan selän yli autioita, kallioisia, metsäisiä rantoja,

joissa asutuksen jälkiäkään ei näkynyt — harvassa lymyilivät talot

lahtien pohjukoissa —, ja noita jyrkkiä vuorenharjanteitä, joita

siinti toinen toisensa takaa —, se oli autiota, köyhää, karua

maailmaa. Jossakin kaukana, noiden äärettömäin, tiettömäin erämaiden

takana, siellä missä lienevät karjalaisten yhtä autiot rannat, yhtä

harvat ja vaivaiset kylät, oli oikeastaan toivotonta tällaisia seutuja

vuoden vuotensa perästä valloitella. Mutta Tuomaan tähystävä katse

liiti vieläkin kauemmas: näiden erämaiden takana oli sittenkin

vielä toisia maita, toinen asutus, suurempi, rikkaampi, ja sinne

kaukaisuuteen hänen mielensä paloi, siellä hän olisi tahtonut voittaa

suurempia voittoja ja masentaa mahtavampia kansoja. Kun piispa pysyi

ääneti, Belgerd jatkoi tuokion kuluttua:

— Mutta jotakin me toki voisimme tehdä näiden seutujen säilyttämiseksi

ja rauhoittamiseksi ja noiden alituisten kapinain asettamiseksi; ja se

meidän olisi tehtävä, jos mielimme valtamme täällä pysyväiseksi saada.

Tuomas käännähti vilkkaasti sodanpäämiehen puoleen. Olisikohan tässä

nyt herännyt sama ajatus, joka Tuomaan mielessä jo niin kauan oli

kytenyt ja välttämättömyydeksi kypsynyt? Hän virkkoi:

— Jotakin, nimittäin mitä?

— Olisi jätettävä tänne varusväkeä, tietysti, aseistettu joukko

pitämään hämäläisiä kurissa, muuten he taas pian pesevät kasteveden

pois päälaeltaan. Tänne on törmälle kirkko rakennettu; olisi pantava

hämäläiset työhön rakentamaan tuohon viereen linnoitusta, jossa meillä

olisi vahva vartiopaikka ja joka aina pitäisi yllä tarpeellista pelkoa

ja kuria ympäristössään.

Pettyneenä Tuomas oli kääntynyt järvelle katselemaan, ja hän kuunteli

tuota ehdotusta varsin välinpitämättömänä. Uusi ei näyttänyt hänelle

tuokaan ajatus olevan, hän oli sitä aikoinaan paljonkin miettinyt,

mutta hän oli sen hylännyt. Lyhyesti hän vastasi:

— Se on tarpeetonta.

— Tarpeetonta, — miten niin, jos meiltä vain väkeä riittäisi? kysyi

Belgerd kummissaan.

Tuomas käveli muutaman askelen edemmäs törmälle vähän syrjään muista,

istahti kivelle ja viittasi linnanvanhimman luokseen.

— Tarpeetonta siksi, että meillä ei ole syytä hukata miehiämme

ja voimiamme näiden laajojen erämaiden puolustamiseen taikka

linnoittamiseen, nämä metsäläiset me kyllä saamme sekä rauhallisiksi

että uskollisiksi toisellakin, paljon mukavammalla tavalla. Tämä Hämeen

kukistaminen, niin työlästä kuin se on ollutkin, on meille oikeastaan

hyödytöntä ajanviettoa muita suurempia hankkeita valmistaessamme. Me

voisimme sen huoletta jättää sikseen, ja kunhan saamme tähän väestöön

sen verran kammoa isketyksi, että verottajamme ja saarnamiehemme voivat

täällä vaaratta kulkea, niin on kaikki hyvin. Tämänkesäiseen retkeemme

voimme siten olla täysin tyytyväisiä, tarkoituksemme olemme sillä nyt

saavuttaneet ja kaikin voimme huoletta palata kotiin.

Linnan vanhin, piispan uskottu mies ja vilpitön ystävä, ei voinut tätä

kantaa hyväksyä, hän ei sitä ymmärtänyt, hän pudisti epäilevästi

päätään. Tiesihän hän kyllä yhtä ja toista piispan laajemmista

tuumista, hänen aikeestaan saada suuri ristiretki toimeen, olihan hän

kuullut Tuomaan ikävöiden odottavan kotiin Ohtoa, joka oli tuova paavin

luvan ja käskyn, mutta hän ei käsittänyt, että Tuomas tähän retkeen

kaiken toivonsa rakensi. Hämeen rauhoitus oli hänestä joka tapauksessa

ensiksi suoritettava, kukistettakoon sitten Karjala, jos riittävästi

ristilaumoja saadaan kokoon. Mutta hänen noita epäillen miettiessään

Tuomas jatkoi:

— Älkäämme hätäilkö, älkäämme kiirehtikö tapausten edelle; me

tarvitsemme pian kaiken väkemme ja kaiken huomiomme toisilla tahoilla,

— odottakaamme!

Belgerd luuli ymmärtävänsä.

— Niin, me siis odotamme paavin vastausta. Mutta joskin saadaan

ristiretki toimeen Karjalaan, olisihan valmis varusväki Hämeessä silti

tarpeen.

Tuomas istui hetkisen ääneti punniten mielessään, olisiko hänen

uskotulle taistelutoverilleen tarkemmin ja yksityiskohtaisemmin

ilmaistava aikeitaan. Näihin asti hän oli pitänyt nuo laajat

suunnitelmansa visusti omana salaisuutenaan, ja niin hän aikoi ne pitää

edelleenkin. Mutta valaistakseen vanhalle ystävälleen puheitaan hän

tahtoi toki hiukan opastaa häntä tolalle. Hän lausui harvakseen:

— Emmehän saa ajatella ainoastaan näitä hämäläisiä, emme myöskään

ainoastaan karjalaisia, — jos heidät voitammekin, emme ole vielä

kaadettavamme puun juuria tavanneet. Ellemme iske juurta poikki, kasvaa

siitä aina uusia kapinan vesoja, myötään uusia vaaroja kirkolle.

Tiennethän, mikä voima siellä karjalaisten ja hämäläisten takana

lietsoo vihaa kirkkoamme vastaan.

Uusia näköaloja välähti yht'äkkiä soturin mieleen. Hän rupesi

aavistamaan piispan aikeita. Mutta hän ei vielä voinut uskoa

aavistustensa osuneen oikeaan, niin arveluttavilta tuntuivat hänestä

sellaiset tuumat. Ja vitkastellen hän virkkoi:

— Minä luulin ristiretken tarkoittavan pakanoita eikä kristittyjä...

— Kirkon vihollisia yleensä se tarkoittaa, meidän ei tarvitse emmekä

me voi niitä etukäteen erikseen nimitellä. Mutta isku on suunnattava

siihen, missä se parhaiten tepsii, meidän on puristettava kaikki nämä

suomalaiset Pakanaheimot valtamme väliin, saarrettava ne joka taholta

ja liitettävä Rooman kirkkoon niin, etteivät ne vaikutuksestamme

mihinkään pääse. Kun sen teemme, silloin on Häme rauhallinen ja

Karjalan käännyttämiseen tarvitsemme ainoastaan viisikymmentä huovia ja

kymmenen pappia. Jumala on meille valinnut otollisen hetken, ja meidän

on sitä käytettävä hänen valtansa vahvistamiseksi maan päällä.

Linnanvanhin huomasi aavistuksensa tosiksi, ja hän arvosteli nyt hiljaa

mielessään noiden hänelle uusien, avarain tuumain toteuttamisen

mahdollisuutta, aina sekaan pudistellen päätään. Tuomaskin istui

ääneti, mutta hänen ajatuksensa kehittivät ja vatvoivat yhä uudelleen

tuota suunnitelmaa, jonka hän jo niin usein oli selväksi rakentanut.

Hän oli tiedustelijainsa ja muiden kulkijain kautta tarkoin seurannut

ajan merkkejä ja tunsi sen vuoksi hyvin, kuinka ahtaalla ja heikkona ja

palasiin pilkottuna oli tuolla kaukaisessa idässä karjalaisten takana

se valta, johon hän aikoi iskunsa tähdätä, kuinka mongolien hurja

sotilaskansa piti varjagien suurta valtakuntaa raskaissa kahleissa.

Vielä rehenteli Suuri Novgorod vanhan mahtinsa varassa, sen ruhtinaat

pelkäsivät ja vaanivat Rooman kirkon kasvavaa valtaa ja sen nuoret

miehet tekivät vieläkin usein hyökkäyksiä sen rajaseutuja kohtaan,

yllyttäen liittolaisinaan olevia pakanoita, virolaisia ja karjalaisia,

paavin käännyttäjäin kimppuun. Siten olivat kalparitarit Virossa

pakanoita vastaan taistellessaan aina saaneet samalla taistella

novgorodilaisia vastaan, ja Karjalassa olisi esillä sama peli, sen

tiesi Tuomas. Mutta nyt tarvittiin vain voimakas sysäys lännestä päin

itse tuota idästä uhattua valtaa vastaan, — se oli riittävä

masentamaan sen mahdin ja lopettamaan sen vaikutuksen pakanain

joukossa. Se sysäys oli nyt annettava. Ja sitten... niin, sitten olisi

paljon tehtävää, — kunhan vain nyt saisi jalansijan toiminnalleen. Ja

hän puhkesi ääneen huudahtamaan:

— Kunhan nyt vain se Ohto palaisi, kunhan hän vain palaisi pian!

Siihen asti ovat kätemme kytketyt, siihen asti olemme todellakin liian

vähäväkiset.

Belgerd pysyi ääneti, hän ei tietysti ollut voinut seurata Tuomaan

ajatuksenjuoksua. Mutta hän näki, mikä kiivas tuli taas oli syttynyt

piispan silmiin, ja tiesi, ettei maksanut vaivaa koettaa sitä tulta

sammutella. Eikä hän tahtonutkaan sitä sammuttaa. Hän oli jo niin usein

nähnyt piispan ryhtyvän rohkeihin tekoihin ja innostuksellaan ja

tarmollaan niitä ajavan, — hänen oli itsensä aina lopuksi täytynyt

innostua mukaan ja piispan miekkana toteuttaa hänen hankkeensa. Nyt hän

ymmärsi, miksi Tuomas piti Hämeen kukistamista toisarvoisena ja miksi

hän lykkäsi Karjalan valloituksen tuonnemmaksi. Ja vaikka häntä vielä

pyörrytti piispan aikeiden avaruus, oli hän tottunut alistumaan hänen

tarmokkaaseen tahtoonsa.

Mutta Tuomas nousi pystyyn, viittasi innostuneena kaukaiseen avaruuteen

ja puhui kaikkien kuultavaksi:

— Meidän on perustettava tänne suuri, voimakas kirkollinen valtakunta,

johon kuuluvat hämäläiset, karjalaiset, inkerikot ja lappalaiset ja

minkä nimellisiä nuo kansat lienevätkin, kaikki ne ovat koottavat ja

sulatettavat yhteen, ja sen uuden vallan vastustajat ovat lyötävät

maahan, sillä se on oleva ristin valta!

Pappeja ja sotureita oli kerääntynyt piispan ympärille hänen näin

huudahtaessaan. Heille nyt Tuomas virkkoi:

— Mutta kiirehtikäämme siihen työhömme valmistautumaan, täällä on jo

kaikki valmista.

Hän oli käynyt malttamattomaksi, hän ikävöi jo noihin laajempiin

toimiinsa. Siksi käski hän seurueensa heti hankkiutumaan paluumatkalle.

Kiireesti koottiin ja sälytettiin tavarat kuormahevosten selkään,

ratsuja talutettiin esiin, ja soturit ja papit nousivat satulaan.

Tuomas ajoi vielä kierroksen rantaäyrästä pitkin, jossa yhteen

sulloutuneet hämäläiset ääneti katsellen seisoivat, ja kehoitti heitä

vielä viimeisen kerran uskollisuuteen, muuten oli ristin voima heidät

musertava ja polttava.

— Sillä risti voittaa aina, huudahti hän.

Ällistyneinä ja äänettöminä hämäläiset jäivät rantaäyräälle katsomaan,

kuinka tuo loistava seurue verkalleen lähti solumaan törmältä länteen

päin metsänrintaa kohden ja vähitellen sinne painautui ja hupeni. He

olivat vielä aivan typerryksissään näistä viimeisistä tapauksista,

heitä oli ajettu kokoon kuin karjaa, heitä oli pantu työhön, heitä oli

kastettu, ja koko ajan olivat he saaneet tuntea tuon merkillisen ristin

vallan heltymätöntä kovuutta. Heidän yrityksensä vapautua sen painosta

oli taas mennyt mitättömiin, kahta raskaammin oli rankaiseva ies heidän

päälleen laskettu, eivätkä nämä verilöylystä henkiin jääneet tähteet

tienneet, mikä kohtalo heitä odotti. Nyt hupeni vieras lauma heidän

törmältään, — he sitä tuskin uskalsivat uskoa. He nousivat ylemmäs

törmälle, paremmin nähdäkseen kurittajain todellakin poistuvan, ja

seisoivat siinä ääneti, vuoroin katsellen tuonne metsänrintaan, jonne

ratsastajat olivat painuneet, vuoroin ristiharjaista kirkkoa, jonka he

olivat jälkeensä jättäneet, eivätkä he oikein tienneet, olivatko he nyt

vapaita vai orjia. Mutta he hengittivät kumminkin jo vapaammin,

valloittaja poistui todellakin — mitäs kirkosta, jonka se törmälle

jätti. Heidän ei kumminkaan tehnyt mieli ruveta sitäkään alas repimään,

sen harjalla rehenteli risti, tuo vaarallinen merkki, joka heille niin

paljon kärsimystä oli tuottanut, — siihen he eivät tahtoneet koskea,

he pelkäsivät sen sisällistä voimaa, siinä oli suuri taikavoima, siinä

asui mahtava ja julma haltia.

Mutta noilta autioilta, harvametsäisiltä järven rannan harjanteilta,

joita Tuomas piispa oli katsellut ja pitänyt tyhjinä ja toivottomina,

sieltä tähystivät paksujen petäjäin takaa alinomaa terävät,

intohimoiset silmät ristijoukon elkeitä tuolla ruohoisella törmällä.

Asutuksen seuduilta paenneet pakanalliset velhot ja uhripapit

seurasivat sieltä kirvelevän vihaisina voimakkaan voittajan liikkeitä.

He purivat hammastaan nähdessään ristiharjan kohoavan törmälle ja

heristivät nyrkkejään, kun Hämeen miehet ja naiset laskeutuivat järven

rannalle ristikaulaisten pappien valeltaviksi. Kiukku kiehui heidän

sisässään, kun he tunsivat heikkoutensa ja kun heidän väkevimmät

luotelukunsa turhaan tuuleen hupenivat.

Mutta kun nyt ristinsoturit ja papit taas ratsujensa selkään nousivat

ja kun viimeiset peitsenkärjet katosivat notkoon kaukaisen hiekkaharjun

taakse, silloin heidän silmänsä taas rohkeampina välähtivät, ja he

rupesivat vuoren louhikkorinnettä alaspäin laskeutumaan. He katsoivat

nyt hetkensä taas tulleen palata alas kyliin ja kansan keskuuteen ja

aloittaa alusta vaikutuksensa vanhoissa pyhissä karsikoissa

noitatempuin ja luoteluvuin.

Pitkin päivämarssein Tuomas piispa ratsasti seurueineen länttä kohden,

rannikolle päin. Mukavuutta rakastavat tuomioherrat jaksoivat vaivoin

seurata, he eivät ymmärtäneet tätä tarpeetonta kiirettä ja nurkuivat

keskenään, kun heidät kesken uniensa ja aterian sulamatta ajettiin

satulaan. Mutta ääneensä he eivät uskaltaneet napista, kiltisti he

hoippuivat hevostensa selässä noilla epätasaisilla suo- ja

kangasmailla. Piispalla oli kiire, hänellä oli aina kiire, mutta nyt

enemmän kuin ennen, sillä hän ajatteli siinä ratsastaessaan, että

kenties jo toiset, suuremmat toimet häntä kotona kaipaavat, kenties on

Ohto palannut ja paavin käskykirje odottaa toteuttajaansa...

Saavuttiin vihdoin metsätaipaleilta asutuille maille, ja ennen pitkää

linnan mahtava torni kumotti lehdon yli Aurajoen rannalta. Ensimmäisenä

oli piispa laskusillan luona, ja ennenkuin kiirehtivä vartija sai

raskaan portin palaavalle retkikunnalle avatuksi, hän jo huusi tälle

jyrisevin, levottomin äänin:

— Onko Ohto palannut?

Vartija vapisi sen katseen tuimuutta, jonka piispa häneen loi, ja sai

vaivoin vastanneeksi:

— Ei ole palannut vielä.

Vielä siis täytyi aikeistaan innostuneen piispan hillitä jännittynyt

mielensä ja taltuttaa toiminnanhalunsa, vielä täytyi hänen odottaa. Ja

välinpitämättömänä hän linnaan ehdittyään kyseli, kuuluiko muuta

merkillisempää.

Ei kuulunut muuta, kuin että vähän uppiniskaisuuden oireita oli

rannikon kastetussa väestössä taas näkynyt. Kansa ei saapunut

säännöllisesti kirkkoihin, avioliittoja solmittiin ilman kirkon

vihkimystä, ja vanhoissa kielletyissä lehdoissa oli salaa kuhissut maan

ja veden haltioita palvelevia kristittyjä. Paikkakunnan papit olivat

noista merkeistä hyvin huolissaan ja valittivat surkeasti, että

metsäteitä hiipivät velhot tekivät tyhjäksi heidän työnsä ja kylvönsä.

Mutta Tuomas piispaa nuo uutiset eivät paljoa huolettaneet, hän nuhteli

pilkallisesti ruikuttavia pappeja ja nauroi heidän hätääntynyttä

voimattomuuttaan.

— Miksi ette ole paremmin saarnanneet ja ristin oppia tiukemmin heidän

pakanallisiin päihinsä iskeneet? kysyi hän. Ja kun papit rupesivat

selittämään, että pakolla kastetut vihaavat uutta uskoa eivätkä siihen

sydämestään tahdo taipua, hän tiuskasi:

— Mutta he pelkäävät sitä ja minua, ja se onkin pääasia. Hyvin vähällä

lähtevät heistä nuo luopumisen oireet, kun heitä oikein kohdellaan.

Minä teen taas pian retken heidän kyliinsä, ja saatte nähdä, kuinka

nöyriä ja hartaita kristittyjä he ovat.

Eikä piispa itselleen pitkää lepoaikaa suonutkaan. Pappejaan

rauhoittaakseen, mutta etupäässä viihdyttääkseen oman mielensä

kärsimättömyyttä, odottaessaan airuttaan Roomasta takaisin, Tuomas

lähti tarkastusmatkalle hiippakuntaansa. Yksin hän lähti mustalla

ratsullaan, ainoastaan nuoren diakonin otti mukaansa apulaisekseen, —

hän tahtoi osoittaa, että hän hallitsi tuota kansaa ja että se oli

hänelle kuuliainen. Syyskesän sade juoksi virtanaan, kun hän

metsätaipaleelle ehti, pehmeä polku pudotteli ratsua ja märät oksat

pieksivät ratsastajain kasvoja. Mutta siitä ei piispa välittänyt, se

ikäänkuin vilvoitti häntä, ja hän ajoi edelleen kylästä kylään laajassa

hiippakunnassaan.

Jo etäältä kyläin väet hyvin tunsivat tulijan piispaksi; hän oli

ennenkin odottamatta heidän luokseen ilmestynyt ja heidän taloissaan

vieraillut. Mutta se ei iloinnut hänen tulostaan, tuo väestö, se ei

rakastanut häntä. Hän oli aina tullut kansan luo kylmänä, jyrkkänä,

ankarana käskijänä, ja jotakin uutta rasitusta oli sille aina jäänyt

hänen käyntinsä muistoksi. Milloin hän oli ottanut veroja, milloin

vienyt miehiä linnaan päivätöihin, milloin toisia jokisuulle laivoja

veistämään; milloin taas antanut määräyksiä pidettävistä paastoista ja

kirkossa vietettävistä pyhistä. Kansa oli totellut, oli maksanut verot,

tehnyt päivätyöt, oli saapunut sunnuntaisin kirkolle ja tuonut vielä

tullessaan näädännahkoja tai kapahaukia piispalle antimiksi ja

lepyttäjäisiksi, — se pelkäsi häntä ja hänen huovejaan, mutta vihasi

samalla salaa. Ja samalla kun se vihasi häntä, se vihasi hänen

oppiaankin.

"Mitähän se nyt taas vaatii", tuumivat talon miehet pihalla nähdessään

piispan mustan ratsun ajavan kujan suulle, mutta he valmistautuivat

silti kohta häntä kunnioittaen vastaanottamaan. Hän kutsui kylän väet

koolle, tutki ja nuhteli ja kyseli kultakin erikseen hänen

perheolojaan. Ja jos kenellä oli kastamaton lapsi, sen hän heti

tuotatti diakoninsa kastettavaksi, ja jos ken oli omin päin haudannut

omaisensa vihkimättömään maahan, sen hän kohta ajoi kaivamaan vainajan

maasta ja viemään sen kirkolle haudattavaksi. Ja kansa taipui ja

totteli napisematta, — linna oli liian lähellä.

Mutta kun piispa lopuksi kussakin kylässä ilmoitti tärkeimmän asiansa,

silloin monen mekkomiehen koura salaa nyrkiksi puristui, silloin kuului

väliin miesjoukosta hiljaista suhinaa, joka kertoi mielten napisevan ja

kuohuvan. Vastenmielisesti kansa oli ottanut maksaakseen linnaan

veroja: vapaa mies ei ollut ennen vastoin tahtoaan tottunut maksamaan

toiselle mitään, eikä hänen käsityksensä mukaan kukaan ollut oikeutettu

häneltä mitään ottamaan, — ken mitä väkisin vei, se ryösti. Raskaalta

nyt tuntui, kun omalla työllä koottuja tavaroita täytyi joka kesä ja

talvi toiselle luovuttaa, — mutta kansa oli maksanut verot. Vielä

raskaammalta tuntui vapaasta miehestä, kun hänen täytyi niinkuin orjan

lähteä toisen työhön raatamaan, — mutta päivätyötkin olivat kumminkin

tehdyt. Mutta nyt, — nyt vaati piispa heiltä kaikkein raskainta: hän

kutsui heidät, rauhan töissä kasvaneet miehet, sotamiehiksi, käski

miehen talosta määräaikana olemaan valmiina saapumaan ristiretkelle

kirkon vihollisia vastaan. Se oli jo melkein liikaa. He olivat

tottuneet sotia käymään ainoastaan omia ja heimonsa vihollisia vastaan,

omasta halustaan ja omasta vihastaan, ei toisen käskystä. Nyt täytyisi

aseistautua ristinlinnan pakolliseen sotapalvelukseen!

Mutta he eivät vastustaneet tätäkään käskyä, ääneen nurisematta he sitä

kuuntelivat, — tuon linnan ratsumiehet saattoivat köysissä noutaa sen,

joka ei mielisuosiolla tullut. Mutta he kirosivat synkästi sydämessään,

ja he vihasivat tuota linnaa ja sen piispaa, sen uskoa ja sen ristiä

monta vertaa katkerammin kuin ennen.

Tuomas piispa ratsasti siten kylästä kylään, ja muistoksi hänen tältä

käynniltään jäi kaikkialle käsky, että kun linnasta viesti saapuu,

silloin tulee miesten heti lähteä liikkeelle, jousi ja keihäs mukanaan.

Hän lupasi lähteville synnit anteeksi ja iankaikkisen autuuden, mutta

hän huomasi kyllä, että lupaus jätti heidät yhtä kylmiksi, he eivät

ymmärtäneet sen autuutta eivätkä siitä välittäneet. Ja hän näki kyllä

salaisen kiukun heidän silmissään, mutta se ei häntä surettanut: heidän

rakkauttaan hän ei nyt ehtinyt voittaa, no, hän ei sitä tarvinnutkaan,

ainoastaan heidän alistumistaan ja tottelevaisuuttaan. Kunhan kaikki

nämä pohjoiset heimot saadaan alistetuksi kirkon valtaan ja

vaikutukseen, silloin juurtuu kyllä uusi uskokin vähitellen, — niin

ajatteli Tuomas kylästä ratsastaessaan. Vihatkoot, kunhan pelkäävät!

Mutta salokyliä kierrellessään ja metsätaipaleita ratsastaessaan

hänellä oli aina vain mielessään se suuri ristiretki, jota hän koko

sielullaan harrasti ja joka hänet täytti toivolla ja innolla. Sitähän

hän täälläkin erämaan kylissä valmisteli, eikä hän enää sen

toimeensaamista epäillyt.

— Kunhan vain se Ohto palaisi! — se kärsimätön huokaus pääsi yhä

useammin hänen huuliltaan, kun hän yötään makasi talonpoikain tuvissa

taikka ratsunsa selästä kankaalta päivän laskua katseli. Ja kun hänen

kiertomatkansa läheni loppuaan ja hän taas kääntyi kotiinsa päin, hän

kävi yhä maltittomammaksi. Hän kiirehti usein ratsuaan niin, että nuori

apupappi, joka häntä koetti seurata, jäi kauas jälkeen ja piispan

vihdoin täytyi pysähtyä häntä odottamaan. Kylissäkään hän ei enää

viipynyt kuin pistäytymällä, ja viimeisten, linnaa lähimpänä olevain

ohi hän kiidätti yhtä neliä. Ja niin saapui hän eräänä päivänä Aurajoen

suistoon, josta ei enää ollut kuin kappale jokiahdetta kotiin

piispanlinnaan.

Mutta täällä jokisuulla hän sittenkin viehättyi vielä hetkisen

viivähtämään. Niin virkeä toiminta vallitsi siellä joen molemmilla

rannoilla, että hänen mielensä siitä riemastui, sillä hän tiesi noiden

telineillään ahertavain muurahaisten, noiden lukuisain kirvesmiesten

osaltaan myös valmistavan samaa ristiretkeä, joka oli hänen

hankkeittensa päämäärä. Siellä näet rakennettiin Tuomas piispan

toimesta ja käskystä laivoja ristiretken tarpeisiin; työtä oli

herkeämättä tehty keväästä asti, ja aluksen kehä kohosi siellä jo kehän

vieressä, pitkä, suippo keula pistihe toisensa sivuitse rannan äyräältä

joelle päin. Toisia aluksia, leveitä ja kantavia, oli jo valmiina,

toisten emäpuita vasta veistettiin ja kaaria painettiin kuin luotavain

eläväin luurangoiksi.

— Laivastoni valmistuu! — lausui piispa itsekseen tuota veistämöä

katsellessaan, — kenties vielä tänä syksynä ehdittäisiin vihollisen

maahan, niin, varmaankin ehdittäisiin, — jos se Ohto vain palaisi!

Heti saisin ruveta toteuttamaan suurta työtäni kirkon voitoksi ja

kunniaksi, ei kuluisi hukkaan kallis aika... Kunpa hän vain palaisi...!

Tuomas hytkähti noissa mietteissään.

— Kenties hän on jo palannut, hän virkahti yht'äkkiä ääneensä, —

kenties hän on jo linnassa ja me vain vitkastelemme täällä!

Nuori diakoni luuli piispan häntä puhutelleen.

— Kuka linnassa? kysyi hän kummissaan.

Mutta hän ei saanut vastausta. Tuo syttynyt toive oli elähdyttävänä

tunteena vallannut piispan kokonaan, ja hän oli yht'äkkiä painanut

kannuksensa ratsun kylkiin ja kiiti jo huimaa vauhtia kaukana

jokialueelta. Harvoin tarvitsi piispan virman mustan maistaa kannusta,

mutta nyt teräspyörät koko matkan sen kylkiä kutkuttivat, ja märkänä,

vaahtoavana se pysähtyi ennen pitkää piispanlinnan suljetulle portille.

Taaskaan ei uninen vartija ehtinyt saada porttia kuin raolleen

avatuksi, kun piispa jo hänelle kärsimättömin, uhkaavin äänin teki tuon

saman kysymyksen:

— Onko Ohto jo palannut?

Ja taaskaan säikähtynyt avaaja ei voinut vastata muuta kuin mitä

edellisellä kerrallakin:

— Ei ole palannut vielä.

Jälleen raukesi toivon kiilto piispan silmästä, ja, vaikka kapinoiden,

jännittyneen mielen täytyi talttua. Tuomas käveli äänetönnä omiin

huoneisiinsa ja oleskeli enimmäkseen siellä, istuen pitkät syyspäivät

lampun valossa suurten kirjainsa yli kumartuneena. Mutta usein silmä

eksyi pois noista siroista kirjaimista, se tähysteli intohimoisena

tyhjään pimeyteen, ja mieli liiteli kaukana, kaukana noista

pyhimystaruista, jotka kertoivat hurskasten miesten vilpittömästä

vaelluksesta ja taisteluista viettelijää vastaan... Milloin piispa kävi

arkituvassa tai linnan pihalla, hän oli vuoroin ärtyinen ja kiivas,

vuoroin katuva ja hellä. Hän koetti hillitä intoaan. Mutta illan

suussa, kun hämärä rupesi peittämään luonnon ja hän oli väsynyt tuohon

jäytävään odotukseen, silloin kiipesi hän aina linnan torniin, astui

vartijan luo ja kysyi:

— Eikö näy ratsastajaa tulevan metsän reunasta?

Ja aina oli vastaus sama:

— Ei näy ketään.

Syksy kului. Lehti varisi puista ja linnaa ympäröivä metsä tummeni ja

siirtyi ikäänkuin etäämmälle; sade pieksi linnan muureja, vallihaudat

tulvivat ja myrsky ulvoi tornin ympärillä. Ja kun sade ja myrsky väliin

aamusella taukosi, oli linnaa ympäröivä vallihauta jäässä ja tie oli

routainen ja kova. Taas oli suvi mennyt eikä ristiretkestä tullut

mitään. Epäilys yritti toisinaan tunkeutua Tuomaan tulista intoa

sammuttamaan ja toivottomuus pyrki hänen lujaa varmuuttaan samentamaan.

Silloin, eräänä syysaamuna, vartija ryntäsi tornista pitkin harppauksin

alas ja juoksi piispalle ilmoittamaan, että jo näkyy ratsastaja

routaisella tiellä... hän ei sitä tunne, mutta kiire sillä on linnaan.

Tuomas kiirehti heti alas portille, juoksi avopäin, väljä vaippa

tuulessa hulmuten. Ja samassa kun portti aukeni, ajoikin sen eteen jo

ryysyinen, likainen, kalvakka ja kuihtunut mies, joka melkein putosi

hevosen selästä, kun tämä pihalle pysähtyi. Hämmästyneinä sitä

katselivat linnan miehet; he eivät tunteneet hevosta eivätkä

ratsastajaa, ja pettymys valtasi taas hetkeksi Tuomaankin mielen. Mutta

hän astui lähemmäs, tunsi... se oli sittenkin Ohto, oli vihdoinkin

Ohto, vaikka oli vaikea tuntea tuota kalpeata, laihtunutta miestä siksi

reippaaksi nuorukaiseksi, joka eräänä kevätpäivänä verevänä ja notkeana

linnasta ajoi. Vaatteet olivat repaleina, iho pilkisti purkautuneista

saumoista esiin pistävän syyskylmän purtavaksi, varpaat paistoivat

rikkinäisten kenkien teristä ja kuiva yskä tukehdutti hänen äänensä,

kun hän vastaantulijoita yritti tervehtiä.

Mutta se oli Ohto, hän oli hengissä, hän oli vihdoinkin palannut, se

oli pääasia. Piispa talutti omin käsin riutuneen nuorukaisen

käsivarresta linnan lämpöiseen tupaan, komensi hänelle juotavaksi

kuumaa olutta ja haki lämpöisiä taljoja hänen väriseviä raajojaan

peittämään. Ja kärsimätönnä hän kyseli retken tuloksia. Väsynyt airut

jaksoi vaivoin yskänsä välihetkinä kertoa hänelle matkansa käheällä

äänellään.

Hän oli kyllä ajoissa päässyt Roomasta kotiin päin lähtemään, ja yötä

päivää hän oli pohjoiseen päin matkaa tehnyt. Mutta Vironmaalla, jossa

hän odotti tilaisuutta Suomeen päästäkseen, kalparitarit olivat hänet

pidättäneet ja epäiltävänä kulkijana hänet vankityrmään sulkeneet,

vaikka hän ilmoitti olevansa Tuomas piispan airut. Pitkiä viikkoja

olivat häntä tornissa pitäneet, kunnes hän vihdoin eräänä yönä vartijan

nukkuessa pääsi pakenemaan. Mutta se oli myrskyinen yö, ei kukaan

lähtenyt häntä meren yli saattamaan, eikä hän uskaltanut siellä

kauemmin odottaa. Silloin hän lähti ajamaan itäänpäin, kiertämään

vatjalaisten, inkerikkojen ja karjalaisten pakanallisten heimojen

asuma-alojen kautta Suomeen. Se oli tuiki tuskallinen, vaivalloinen ja

pitkällinen matka; monta kertaa hän oli ollut aivan uupua syyssateista

liuonneisiin, tiettömiin metsämaihin, monesti hän oli myös

heittämäisillään henkensä pakanain käsissä, jotka häntä vihasivat, kun

hän oli piispan huovi, ja riistivät häneltä hevosen ja vaatteet ja

aikoivat hänet haltioilleen uhrata. Jalan hän oli sitten saanut kahlata

laidattomia suomaita, kunnes taas laitumelta hevosen tapasi ja ilman

satulaa, vitsasuitsin, pääsi Hämeen metsien halki ajamaan kotiinsa...

— Mutta paavin kirjeen olen koko ajan povellani säilyttänyt... se on

tässä.

Väsynyt mies ojensi piispalle nahkaisen salkun, ja sen tehtyään hän

ikäänkuin keventyneenä huokasi ja silmät hänen kuihtuneissa kasvoissaan

säteilivät riemua, — hän oli tehtävänsä täyttänyt. Silloin hän vaipui

hervotonna vällyjen väliin rahille makaamaan, — tuo kertominenkin oli

ollut niin rasittavaa, tuvan lämpö niin suloisesti uuvutti. Ja mieli

tuntui niin levolliselta, nyt oli niin ihanaa, niin rauhallista maata.

— Hyvin olet asiasi toimittanut, suotta en ole sinuun luottanut, Ohto,

virkkoi piispa taputtaen lepäävän airuensa kuumaa päätä. — Lepää nyt

ja voimistu suurista rasituksistasi, vielä sinusta mies tulee, ja

palkkiosi olen kyllä pitänyt muistissani.

Piispa oli jo käynyt käsiksi paavin sinettiin, jota hän melkein

vapisevin käsin rupesi murtamaan. Mutta hän päätti avata tuon kirjeen

yksinäisyydessä, peittääkseen mielenliikutuksensa, ja hän kiirehti sen

vuoksi omiin huoneisiinsa, puristaen lujasti kallista salkkua rintaansa

vastaan. Linnan koko väestö tiesi, miten äärettömän jännittyneenä tätä

airuetta ja tätä kirjettä oli odotettu, ja syvä äänettömyys vallitsi

sen vuoksi piispan poistuttua koko linnassa; odotettiin häneltä

tietoja. Sen äänettömyyden vallitessa vaipui väsynyt airut sikeään

uneen lämpöisten sudennahkain peitossa.

Mutta tuskin hän oli tuokion saanut nauttia virkistävää unta, kun jo

pitkäkoipinen kirjuri juoksi alas piispan huoneista, herätti hänet

hartioista ravistaen ja kutsui hänet heti piispan puheille. Vaikka

uupumus ja uni painoi pään niin raskaaksi, että sitä tuskin nostaa

jaksoi, Ohto nousi kumminkin viipymättä ja kernaasti ja käveli kankein

jaloin, mutta mieli keveänä pihan yli piispan luo.

Tämä seisoi kalpeana, tukka pörröttäen pöytänsä ääressä ja tuijotti

liikkumattomana auki kehitettyyn pergamenttikääröön. Hänen katseessaan

oli outo palo kuin pedon kiiluvassa silmässä, ja kun hän sen airueen

iski, näytti siitä vihaa suitsuavan. Ja kuiva, soinnuton oli hänen

äänensä, kun hän kysyi:

— Tunnetko, mitä tämä paavin bulla sisältää?

Nuorukainen katseli kysyvästi piispaa, jonka tyytymättömyyttä ja vihaa

hän ei voinut ymmärtää, kun tiesi tuoneensa hyvän, myöntävän

vastauksen. Ja hän vastasi arkailematta:

— Sen pääsisällöstä on minulle selkoa tehty siltä varalta, että kirje

olisi matkalla joutunut hukkaan.

Vihan ilme piispan silmässä näytti vastauksen johdosta yhä kiihtyvän.

Hän kysyi uudelleen ja kovemmalla äänellä:

— Tunnetko sen, tunnetko kaikki... se on onnettomuutesi, sano!

Nuori airut, joka äsken oli niin monet uhat ja vaarat vapisematta

kestänyt, vavahti nyt piispan tylysti kiiltävää katsetta ja hänen

ärjyvää ääntään. Aremmin hän vastasi:

— En tiedä tunnenko kaikkea. Minulle vain ilmoitettiin paavin

suostuneen pyydettyyn ristiretkeen sekä kehoittaneen kansoja sille

lähtemään, luvaten lähteville syntien anteet.

Helpotuksen huokaus kohosi Tuomaan rinnasta; hän astui askelta lähemmäs

Ohtoa, taputti häntä ystävällisesti olkapäälle ja virkkoi heltynein,

riemastunein äänin:

— Niin, Rooman korkea isä on hartaan pyyntömme täyttänyt, se on meille

kaikille suuri ilon sanoma. Sinulle on kirjeen sisällys oikein

kerrottu.

Mutta musta varjo ei poistunut vielä Tuomaan otsalta eikä outo kiilto

hänen silmistään, ja hänen äänensä oli taas synkkä, kun hän tuokion

mietittyään jatkoi:

— Sinulle siis ei luettu koko bullaa, ei sen yksityiskohtia kerrottu.

Vai sanottiinko, ketä vastaan retki on määrätty tehtäväksi?

— Sanottiin, hämäläisiä vastaan, vastasi Ohto avomielisesti ja

reippaasti.

Tuomas kiivastui ja tiuskasi:

— Ja muita kirkon vihollisia vastaan, se on kyllä sinulle ilmoitettu

sekin, vaikka et muista. Eikö olekin?

Ohto vaikeni. Mutta tumma puna rupesi ohimoilta päin laskeutumaan

piispan silmien ympärille ja hänen äsken niin kalpeille kasvoilleen, ja

hän kysyi edelleen kiivaasti yhä kiihtyvämmin:

— Entä puhuttiinko sinulle mitään siitä, kenet paavi on määrännyt

ristiretken johtajaksi?

Jo rupesi Ohto aavistamaan pahaa. Hän ei tosin käsittänyt tämän

tiedustelun tarkoitusta, mutta häntä peloitti puhua kaikkea, mitä

kardinaali Roomassa hänelle kirjeen antaessaan oli sen sisällöstä

kertonut. Mutta piispa itse oli opettanut pysymään totuudessa, häneltä

hän ainakaan ei voinut totuutta salata. Eikä hän voinut muuta, kuin

avonaisin katsein, joskin arkaillen vastata:

— Kyllä... vähän.

— Kenet siis, kenet... sano välemmin!

Piispa pidätti läähättävää hengitystään odottaessaan Ohdon vastausta,

joka viipyi. Ja melkein tuskallisesti hän kiljaisi:

— Onneton mies, miksi et vastaa? Kenet...?

Harvakseen lähtivät sanat Ohdon suusta:

— Ei mainittu nimeä... retken johtajaksi sanottiin tulevan sen

ruhtinaan tai ritarin, jonka Riian suurmestari siihen valitsee.

Pergamentti rutistui Tuomaan kädessä. Hän hypähti nyrkki ojennettuna

airuttaan vastaan, hänen kasvonsa hehkuivat tummanpunaisina, ja kotvaan

aikaan hän ei saanut sanaa suustaan. Kiukku ja harmi, jonka synnytti

vuosikautisten laajain valmistusten myttyyn meneminen, pitkässä

odotuksessa vatvotun sielun hartaimman toivon pettäminen, se nyt

valtoimenaan liekitsi hänen hehkuvilta kasvoiltaan ja hänen

verestävistä silmistään, ja kun vihdoin ääni kurkusta lähti, niin hän

karjui puhuessaan:

— Sinä valehtelet, petturi, olet Riian ritarien lahjoma, kavala kyy,

jota olen povellani elättänyt... Rooman papit eivät ole sinulle

tuollaista kertoneet. Muistele tarkemmin, muista, ketä palvelet. Paavi

on määrännyt minut, minut eikä ketään muuta suuren ristiretken

johtajaksi, — niinhän sanotaan bullassa, minut, Tuomaan, Suomen

piispan. Tunnusta minulle, niinhän on sinulle Roomassa ilmoitettu ja

käsketty kaikille julistaa, niinhän, puhu, kurja mies, puhu...!

Mutta Ohto oli ääneti. Hänen sydämensä vapisi niin, ettei hän

voinutkaan puhua. Hän käsitti jo asian täydelleen, oivalsi piispan

tulisen vihan syyn, oivalsi oman vaaransa. Hillitön, rajaton intohimo

leiskui jo valloillaan. Usein hän oli nähnyt kiihkoisan piispan

tulistuvan ja raivostuvan, mutta koskaan hän ei ollut näin raivonnut,

hänen vihallaan ei nyt ollut ääriä, ja hän itse oli tuon vihan

esineeksi joutunut, — tuon riehuvan vimman edessä tunsi hän mielensä

ja ajatuksensa kokonaan typertyvän. Mutta jos hän olisi voinutkin, hän

ei tahtonut vastata. Hän tiesi itse, mitä hänelle oli ilmoitettu, ja

tiesi piispan tuntevan kirjeen sisällyksen: jos hän nyt olisi

kieltänytkin totuuden, olisi piispa tiennyt hänen valehtelevan, — mitä

se olisi auttanut? Molemmissa tapauksissa hän oli tuon vimmaisen vihan

uhri. Hän seisoi siinä ääneti, tuijotti vain tylsästi eteensä.

Mutta Tuomas piispan rinnassa kävi korkeana myrsky, ja katkonaisin

lausein hän hätäisesti puhui:

— Olet ainoa mies, joka voit todistaa... minua vastaan... taikka

minun puolestani... Sinun täytyy itsesi uskoa... uskoa hievahtamatta,

että paavi on minut määrännyt ristiretken johtajaksi... Uskotko sen...

todistatko sen...?

Mutta Ohto vaikeni yhä. Tuska pingoitti Tuomas-piispan jäntereitä, hän

astui airuensa viereen, puhui yhtä mittaa, kuiskaili melkein rukoilevin

äänin:

— Kirkon voiton, suuren retkemme menestymisen vuoksi, Rooman pyhän

istuimen kunniaksi sinun täytyy se todistaa, ei minun vuokseni.

Ymmärräthän, kirkolle tärkeä retkemme ei saa jäädä sattuman varaan,

sillä täytyy olla varma ja tarmokas johtaja... tapahtunut erehdys on

korjattava, paavin omaksi eduksi se on tehtävä, ymmärräthän... Mutta

ei, sinä et sitä ymmärrä...

Katseen puhdas, iloinen kirkkaus, joka nuoren airuen silmässä

väsymyksestä ja ruumiin riutumisesta huolimatta näihin asti entisellään

oli loistanut, se nyt ikäänkuin taittui ja sammui, ja hän katsoi

eteensä raukeasti. Mutta tuo raukea katse todisti ääretöntä pettymystä,

kärsimystä ja surua, ja vihdoin sen samensi kokonaan kuuma kyynel, —

piispa näki sen ja ymmärsi sen lähteen. Ohto ei ollut kuullut eikä

käsittänyt kaikkea, mitä piispa nyt hänelle puhui, hänen mielensä

täytti vain yksi ainoa katkera tunne, ja sen painon alla hän ikäänkuin

lutistui kokoon: se suuruuden, jalouden kunnioitus, jota hän aina oli

tuntenut kasvattajaansa piispaa kohtaan ja joka häntä vaikealla

retkellään oli kannustanut äärimmäisiin ponnistuksiin, se oli nyt

kerralla särkynyt; hän oli tottunut katsomaan piispaan kuin oikeuden

jumalaan... nyt hän ei voinut katsettaan nostaa hänen puoleensa.

Hänestä tuntui, kuin kaikki hänessä olisi särkynyt ja sortunut ja kuin

jokin rutistava kärsimysten taakka, johon matkan kaikki vaivat eivät

olleet verrattavissakaan, olisi laskeutunut hänen sydämeensä. Hän

koetti ääneensä itkeä, helpottaakseen tuota painoa, hän koetti vihdoin

avata suunsa lausuakseen edes jotakin, mutta hänen kurkkunsa kouristui

kokoon, siitä ei lähtenyt kuin kuiva, repivä rykäys.

Piispa katseli ammottavin silmin tuota edessään kokoon kyykistyvää

nuorukaista ja käsitti kaikki, mitä hänen povessaan liikkui, hän

saattoi seurata jokaista hänen tunteensa värähdystä. Ja silloin hätä

tuokioksi täytti hänen mielensä, hänen rinnastaan yritti tuska

kuohahtaa yli. Hän oli rakastanut tuota puhdasmielistä nuorta miestä,

joka oli hänelle uskollinen kuin koira, hän rakasti häntä vieläkin kuin

omaa poikaansa... Mutta onneton nuorukainen, hän tiesi totuuden, tuon

totuuden, jota ei kukaan saanut tuntea, ei ainakaan ennenkuin

toimeenpantava ristiretki oli loppuun suoritettu ja kaikki oli

unohtunut voiton loistoon... hän tiesi sen eikä voinut sitä kieltää,

— siksi hänen täytyi nyt kuolla. Noin nuorena, ilman omaa syytään...

ja hän seisoo tuossa vielä ryysyissä, jotka ovat syntyneet, kun hän

piispan palveluksessa on sanomattomia vaivoja kärsinyt... Mutta hän ei

tahdo todistaa toisin kuin tietää... ja jos hän sen lupaisikin, häneen

ei voisi luottaa... hän on luonnon lapsi, hän olisi aina vaarana

retkelle, aina uhkana, — hänen täytyy kadota...

Vielä avasi Tuomas suunsa kehoittaakseen Ohtoa henkensä pelastamiseksi

edes unohtamaan iäksi kaikki, mitä tiesi paavin bullan sisällöstä.

Mutta hän katkaisi aloitetun sanansa... Se on hyödytöntä, myöhäistä...

tapahtukoon, minkä täytyy tapahtua! Pois sääli ja armo ja pehmeys, kun

kirkon etu ja kunnia vaatii rautaista kovuutta, tässä sisältäisi

epäilys ja heikkous turmion idun...

Tuomaan äsken niin kiihoittuneet ja vihasta hehkuvat kasvot kertoivat

nyt hetkisen kovaa sielun ponnistusta. Mutta kauaksi hän ei sen valtaan

antautunut. Varmoin, päättävin askelin hän astui ovelle, avasi sen ja

jyrisevin, värähtämättömin äänin huusi:

— Tapani, tänne!

Ohto hypähti sen huudon kuullessaan, hänen väsyneet polvensa

notkahtivat, ja hänen täytyi nojautua pöytää vastaan. Sillä hän tiesi

hyvin, mitä tuo käsky merkitsi: tyrmää, josta ei kukaan ollut palannut.

Ja samassa tuokiossa, kun hän sen käsitti, välähti kiireisiä, mutta

voimakkaita kuvia hänen mielessään. Hän muisti nuoren vaimonsa, jota

hän ei vielä retkensä jälkeen ollut tavannut ja joka häntä kaihoten

odotti, muisti sen uneksitun kotoisen onnensa, joka hänen mieltänsä oli

rohkaissut ja hänen elinvoimaansa virkistänyt pitkän taipaleen

vaikeissa rasituksissa. Niin elävänä tuo kuva nyt hänen mieleensä

palasi... pitikö sen nyt jo särkyä... hän kohotti jo kätensä piispan

puoleen ikäänkuin rukoillakseen armoa. Mutta hän ei saanut nytkään

sanaa huuliltaan, ja hänen kätensä hervahtivat alas. Hänen päätään

huimasi, sanomaton katkeruus tukahdutti hänet... tämä oli siis hänen

palkintonsa, hänen kohtalonsa. Ja kuin jostakin kaukaisesta sielun

kätköstä, jota hän ei ollut ennen tiennyt olevankaan, vilahti hänen

eteensä toinen kuva, hänen isänsä hämärä muisto, tuon isän, joka oli

ristiä vastaan taistellessaan kaatunut, — hän itse oli taistellut sen

puolesta...! Hänen ajatuksensa sekautui, pysähtyi, hän käsitti vain,

että kaikki oli rikki, kaikki autiota, mennyttä...

Mutta mahtava piispa seisoi hänen edessään liikahtamattomana,

värähtämättömin kasvoin, kuin jääpatsaaksi jähmettyneenä. Hänenkin

tunteensa olivat kuin turtuneet. Hän oli seisovinaan siinä ankarana,

kylmänä, heikontumattomana kirkon miekkana, joka ei saanut heltyä, hän

kuvitteli voittaneensa itsensä kovassa taistelussa, oman yksityisen

rakkautensa, säälinsä ja suosionsa, voittaneensa sen kirkon edun

vuoksi. Mutta hän tunsi samalla hämärästi sisemmällä itsessään, että

hän olikin joutunut tappiolle taistelussa itseään vastaan, hän tunsi

varmuutensa murtuvan ja horjuvan, vaikka hän seisoikin siinä kovana

kuin rauta. Mutta noita liiteleviä tunteita hän ei laskenut esille, hän

painoi ne tahtonsa tarmolla alas.

Tapani, tyrmän vartija, mustapartainen silmäpuoli mies, astui sisään ja

käveli suoraan Ohtoon päin, ojentaen suuren, tummanruskean kouransa

häntä kohden. Pysähtyi hän kumminkin vielä, ennenkuin nuorukaiseen

tarttui, ja käänsi päänsä katsoakseen ainoalla silmällään kysyvästi

piispaa.

Tämä virkkoi lyhyesti ja kylmästi:

— Niin, hän vastustelee minua, hän niskoittelee...

Muuta ei tarvittu, ruskea koura tarttui Ohdon olkapäähän. Ja

nuorukainen käveli sanaa puhumatta pyövelin rinnalla ulos, tietäen

astuvansa viimeisiä askeleitaan.

Mutta Tuomas istahti pöytänsä ääreen työtä tekemään, näöltään aivan

rauhallisena ja tyynenä. Hän painautui syvälle noihin tärkeihin

askareihinsa, joiden hetkeä hän niin kauan ja niin kärsimättömänä oli

odottanut, hän tahtoi unohtaa kaikki pienet sivukohtaukset noiden

Suomen ja koko pohjoismaiden katoliselle kirkolle niin suuriarvoisten

toimien vuoksi, joita hänen nyt vihdoinkin oli ryhdyttävä toteuttamaan

ja jotka vaativat koko hänen huomionsa ja hänen ajatuksensa. Ensiksi

hänen oli nyt paavin bullan johdosta lähetettävä kiireiset viestit

kaikille pohjoismaiden ruhtinaille, piispoille ja lääninherroille, että

he valmistautuisivat ensi avovedellä saapumaan Aurajoen suuhun, paavin

käskystä lähteäkseen ristiretkelle Rooman kirkon vihollisia vastaan,

hänen, Suomen piispan johdolla. Nyt oli herätyshuuto huudettava, ja se

oli tehtävä tarpeellisella voimalla. Siksi hän nyt kirjoitutti

kirjureillaan otteet paavin bullasta, lähettääkseen niitä joka taholle.

Mutta sanellessaan tuota korkean istuimen kirjettä hän sitä hiukan

muutti, muutamia sanoja vain. Nuo pienet muutokset olivat kirkon edun

ja retken menestymisen vuoksi välttämättömät, — hän ei sitä epäillyt,

hänen äänensä ei vavissut, kun hän jätti pois Riian piispan nimen ja

pani omansa sen sijalle, se oli välttämättömyys. Tätä päivää kauan

odottaneen innoin hän teki työtä: saneli kirjeitä ja kirjoitti itse,

hankki airuita, neuvoi heitä ja lähetti heitä kiireesti matkalle noita

tärkeitä viestejä kiidättämään, toimitti oman tuomiokapitulinsa pappeja

viipymättä matkalle eri maihin ristiretkeä saarnaamaan kansojen sekaan,

laati heille suositukset ja matkakaavat, ajatteli itse kaikkea ja

muisti kaikki ja uhmaili toimeliaisuudessaan. Ja kaiken hän teki

tyynesti, varmasti, harkitusti ja tarkasti, niinkuin ainakin tottunut,

empimätön käskijä, eikä mikään epäilys eikä katumus hetkeäkään

häirinnyt hänen työtään. Nyt on kiirehdittävä, nyt toimittava, niin

hoki hän itsekseen, liian kauan onkin saatu odottaa ja toimetonna

virua.

Ja linnan väki näki hänen hyörivän noissa monissa puuhissaan, ankarana

ja varmana, eikä kukaan kysynyt mitään eikä salaakaan toiselleen

supattanut, vaikka jokainen tiesi, mikä kova kohtalo nuoren Ohdon,

kaikkien lemmikin, oli tavannut, — olihan hänet nähty Tapanin rinnalla

tulevan piispan luota ja häviävän... Kaikki tottelivat vain ääneti.

Piispa oli itsevaltias linnassaan, ei kukaan saanut rankaisematta hänen

tekojaan arvostella, ja siksi ei kukaan ääneensä surrutkaan eikä

säälinyt.

Mutta tässä hellittämättömässä toimeliaisuudessaankaan Tuomas ei saanut

tajunnastaan karkoitetuksi tuota hiipivää tunnetta, että hän toimii

teennäisen kiihkon vallassa, turruttaakseen omantuntonsa salaisen

soimuun. Hän tahtoi täysin vallita itseänsä, ja hänen arvostelunsa oli

kylmä ja terävä — hän ei muuttanut sanaakaan siitä, minkä hän oli

välttämättömäksi harkinnut, hän toimi kuin varmojen käskyjen mukaan.

Mutta sittenkin hänen täytyi sanellessaan ja kirjoittaessaan, airuita

ja pappeja neuvoessaan ja salkkuja sinetöidessään alinomaa vakuuttaa

itselleen, että juuri näin hänen on meneteltävä toteuttaakseen

korkeimman tahdon ja hankkiakseen voiton hänen valtakunnalleen maan

päällä. Häneltä vaadittiin nyt lujuutta ja varmuutta, — oman tunteen

hiljainen nuhde, yksityisen onni ja henki, se kaikki ei saanut tuon

kutsumuksen rinnalla painaa mitään; jos hän sen hyväksi rikkoi

maallista lakia, rikkoi vaikkapa paavia vastaan, niin luettakoon se

hänelle tuomioksi, mutta hänen täytyy viedä asiansa perille. Paavi

on erehtynyt... joko hän itse taikka joku hänen rikkiviisas

kardinaalinsa, joka on kirjeen sepustanut ja siihen omia tuhmia

tuumiaan pannut, jotka koko ristiretken turmelisivat... hänen on

velvollisuus se oikaista. Niin hän todisti itselleen ja olikin varma

siitä, että hänen itsensä piti johtaa alkava ristiretki; hän ei ollut

sitä hetkeäkään epäillyt, ei tuokiotakaan empinyt, mitä hänen tulisi

tehdä, siitä hetkestä saakka, jolloin hän ensi kerran paavin bullan

luki ja kalpeni...

Mutta vaikka hän näin todisti ja näin oli vakuuttunut, kihosi aina tuon

tuostakin kuuma hikikarpalo hänen otsastaan, ja hänen sydämessään tuo

jäytävä tunne vain kiihtyi ja kasvoi. Hän ei voinut olla näkemättä

edessään Ohdon kuihtuneita kasvoja ja niistä kuvastuvaa surua ja

pettymystä... se oli vähäpätöistä, mitätöntä, mutta tuo kuva ei

eronnut hänestä. Ja kesken käskyjensä ja puheittensa hän kuuli

korvissaan paavin sanat, jotka hän oli väärentänyt... ei, muuttanut,

selventänyt kirkon edun vuoksi... Piispa syventyi kaksinkertaisin

innoin töihinsä, hän tahtoi heti suorittaa kaikki, hän ei saanut nyt

epäillä eikä olla heikko!

Yöhön kului syksyinen ilta, ennen kuin Tuomas oli saanut etäisimpäin

viestien viejät, joiden ensiksi tuli lähteä, toimitetuksi matkalle.

Heidän lähdettyään oli linnassa kaikki hiljaista, ja piispakin lähti

huoneisiinsa levolle päivän ponnistusten perästä. Mutta ennen maata

menoaan hän notkisti aina pienessä rukouskappelissaan polvensa

jumalanäidin kuvan edessä, ja sinne hän nytkin astui ja rupesi

rukoilemaan. Mutta vaikka hän siinä kauan polvillaan makasi ja koetti

koota ajatuksensa ja sulattaa mielensä rukoukseen, hän ei saanut

pienintäkään rukousta kuiskatuksi huuliltaan. Oli kuin tulppa edessä,

hän ei päässyt alkuunkaan, hänen ajatuksensa lensivät väkisin tiehensä,

kun hän niitä koetti pakottaa hartauteen, hänen tunteensa olivat kuin

kangistuneet ja tylsät, hienointa värettäkään hän ei niihin voinut

saada. Hänen mielensä oli liiaksi kiihoittunut, hänen huomionsa

hajaantunut noihin moniin hankkeisiin, päätteli hän. Mutta hän lepäsi

silti polvillaan koettaen rauhoittaa mielensä ja ponnisti yhä

asettaakseen ajatustensa levotonta lentoa. Hän kurotti kätensä

jumalanäidin kuvaa kohden eikä tahtonut silmiään siitä pois kääntää,

ennenkuin oli saanut iltarukouksensa rukoilluksi.

Mutta kun hän siten silmiään liikuttamatta tuohon kuvaan tähysti, niin

sen muoto hänestä vähitellen muuttui. Se kävi surulliseksi ja

ankaraksi, sen silmät ikäänkuin verestivät ja näyttivät itkettyneiltä

— jumalanäidin kasvot häntä syyttivät ja soimasivat, ne häneltä armon

kielsivät... Rukoileva piispa vavahti, hän pelästyi, hänen sydäntään

kouristi ja hänen täytyi hypähtää rukousjakkaraltaan. Hän ei tahtonut

tuollaisina nähdä jumalanäidin kasvoja, hän pakeni niitä, riensi

huoneestaan ulos pihalle, vallille. Hänen oma mielikuvituksensa oli

noin kiihoittunut ja loihti kummia kuvia hänen väsyneeseen silmäänsä,

hän tahtoi siellä ulkona vilvoittua, rauhoittua, voittaa takaisin

tasapainonsa ja entisen valtansa itseensä. Hän nousi vallille ja käveli

siellä edestakaisin pimeässä, kylmässä syysyössä, antaen tuulen

valtoimenaan valella polttavaa päätään ja kasvojaan.

Mutta sieltä vallilta alas tielle katsellessaan hän näki portin edessä

jonkun olennon häämöttävän; se liikkui edes takaisin kuin rauhaton

varjo, se oli ihminen, oli varmaankin...

— Kuka siellä? Tuomas huusi pimeään yöhön. Mutta vastausta ei tullut,

ei vaikka hän useasti uudisti huutonsa.

Hetkeksi piispan koko huomio kiintyi tuohon salaperäiseen olentoon. Hän

laskeutui vallilta pihalle, käveli portille, avasi sen ja astui

yksinäisen kulkijan luo. Ohkaisiin puettu nainen siellä käveli edes

takaisin portin edustalla, yön pimeästä ja vilusta välittämättä.

— Mitä haet täältä keskellä yötä? kysyi piispa ankarasti.

Nainen pysähtyi, läheni piispaa ensin arasti, juoksi sitten kohti ja

tarttui intohimoisesti kaksin käsin hänen käsivarteensa.

— Missä on mieheni, missä on Ohto, missä?

Tuomas peräytyi säpsähtäen askelen taaksepäin ja sopersi, koettaen

irroittautua naisesta:

— Miehesi... Ohto...?

— Niin, hän palasi aamulla, mutta hän on poissa. Missä, sano, piispa,

missä hän on?

Nainen oli tunkeutunut ihan lähelle Tuomasta ja katsoi häntä aivan

vierestä kasvoihin levottomin, toivon ja pelon vaiheilla väreilevin

silmin. Tuomas tunsi naisen, muisti hyvin nuo silmät, hän oli sama

nainen, joka Ohdon lähtiessä oli tällä samalla paikalla hänen hevostaan

suitsista pidellyt ja niin kaihoisat jäähyväiskatseet hänen jälkeensä

heittänyt. Piispa katsoi häntä miltei peläten ja peräytyi yhä lähemmäs

porttia. Mutta nainen riippui hänessä kiinni, kysyen intohimoisesti:

— Onko hän vielä hengissä, vai onko se totta, sano onko?

— Mikä?

— Että hänet on... on annettu Tapanin käsiin?

Tuomaan täytyi riuhtaista voimaa käyttäen itsensä irti tuosta

levottomasta naisesta, jonka katse tuntui tunkeutuvan ihan hänen

lävitsensä. Ja hänen täytyi koota koko ankaruutensa ja arvokkuutensa

voidakseen tyynesti ja kylmästi lausua:

— Älä kysele sitä, mikä on pyhän kirkon salaisuus. Älä kajoa minuun,

mene!

Nopeasti Tuomas vetäytyi portin sisäpuolelle ja sulki sen kiireesti yhä

kyselevän, levottomuudessaan läähättävän naisen edessä. Ja hän jäi

hetkeksi kuin kangistuneena sen viereen seisomaan. Mutta samassa kuului

portin takaa kirkaisu, niin toivoton, niin ytimiin tunkeutuva, että se

pani piispan hypähtämään ja juosten pakenemaan linnan sisäpihaan ja

sieltä omiin huoneisiinsa. Siellä oli särkynyt jotakin, tuolla portin

takana, särkynyt sydän, särkynyt tuskallisesti ja kipeästi, sitä

todisti tuo kirkaisu, joka vielä hänen korvissaan soi... Ja hurskaan

piispan käsi vapisi, kun hän avasi oven omiin, piispallisiin

huoneisiinsa, ja hän teki yön pimeässä kaaren kulkiessaan vuoteelleen

pienen rukouskappelinsa ohi, jossa oli pyhän jumalanäidin kuva.

* * * * *

Eräänä aamuna, muutamia päiviä myöhemmin, lähti laiva Aurajoen suulta

syksyiselle merelle. Saaristo oli jo viikkoja ollut jäässä ja kaikki

laivaliike oli ollut seisauksissa, mutta raju luodemyrsky oli taas

äsken repinyt jääpeitteen rikki ja avannut väylät laivain kulkea.

Myrsky puhalsi nytkin vinhasti ja kylmästi; perin vastahakoisesti oli

laivaväki lähtenyt tälle syyspurjehdukselle jäitten sekaan ärjyvälle

selälle, mutta lähteä oli täytynyt, kun itse piispa kutsui kyytiin.

Tuomas piispaa näet kuljetti tämä laiva Ahvenanmeren yli Ruotsiin.

Piispa oli, kaikki airuet ja ristiretken saarnaajat matkalle saatuaan,

itsekin päättänyt lähteä talven ajaksi kehoittamaan naapurimaiden

kansoja suurelle retkelleen, jotta hän voisi olla sitä varmempi, että

riittävästi väkeä kevääksi saapuisi Auran suuhun. Hänen levoton

mielensä oli ajanut hänet liikkeelle. Pitkä, pimeä, toimeton talvi oli

edessä, hän ei voinut jäädä sen ajaksi kädet ristissä istumaan

linnaansa, jonka jäiset paadet nyt jo polttelivat hänen jalkojaan.

Hänen täytyi saada työskennellä suuren aatteensa hyväksi, sillä hänestä

yksin sen toteutuminen nyt riippui, hän yksin, yksin siitä vastuun

kantoi.

Niin hän oli sanonut Belgerdille, jättäessään linnansa talveksi hänen

huostaansa, ja hän seisoi nyt laivan kannella, selin maihin, ja

katseli, kuinka alus viskelehti korkeassa aallokossa. Myrsky oli

jäätävän kylmä, merimiehet vyöttivät lammasnahkaturkkinsa kiinteämmin

ympärilleen ja nostivat niiden kaulustat pystyyn korvilleen. Mutta

Tuomaan mielestä se viima vain suloisesti hiveli hänen hipiäänsä,

vilvoitti hänen päätään ja kevensi hänen hengitystään. Hän käveli

kannella edestakaisin yksin mietteissään ja pysähtyi aina väliin

kaiteen luo katsomaan aaltoihin.

Hän koetti siinä mielessään muistella ja selvittää erästä kuvaa, joka

näinä viime päivinä lähtemättömästi oli hänen mielessään pyörinyt:

kenen silmät oli neitsyt Maarian kuvalla tuona yönä, jolloin hän

turhaan sen edessä oli koettanut rukoilla, kenen olivat nuo silmät,

joita pakoon hän oli linnastaan lähtenyt myrskyiselle merelle, kenen?

Hän oli ne elävin silmin joskus nähnyt, nähnyt ne aivan äsken, yhtä

verestävinä, yhtä toivottomina ja soimaavina...

Yht'äkkiä hän sitten kävelystään pysähtyi, vei käden otsalleen ja

lausui itsekseen:

— Niin, hänen ne olivatkin, tuon portin takana kävelevän, leskeksi

jääneen naisen silmät!

Hän muisti sen nyt selvästi, hän näki taas edessään tuon epätoivoisen

naisen. Mutta sittenkin...? Kuinka hän oli voinut huomata pyhän

neitsyen kuvassa tuon katseen, ennenkuin hän naisen portilla tapasi ja

hänen silmänsä ilmeen näki...?

Sitä hän jäi miettimään, kävellen yhä edes takaisin laivan kannella,

myrskyn vinkuessa purjeissa.