II.

Suuri oli piispanlinnan yhteinen arkitupa: pituutta kymmenen syltä ja

leveyttä melkein saman verran. Keskessä oli mahtava kiviuuni, jonka

avonaisessa, korkeassa pesässä miehenmittaiset honkapölkyt palaa

roihusivat valaisten tuon väljän, muuten umpinaisen suojan. Tuvan

seinämiä kiersi ympäriinsä kiintonaiseksi rakennettu rahi, joka oli

tehty kahtia halkaistuista jättiläispetäjistä, ja samasta

rakennusaineesta veistetty pöytä ulottui tuvan perällä melkein seinästä

seinään. Vieri viereensä oli seinäin naulapuille ripustettu aseita,

teräsjousia ja leveihin puuhuotriin pistettyjä miekkoja, keihäitä ja

viiniä, kypäriä ja kilpiä. Satuloita ja ratsusaappaita oli penkkien

alla ja pitkin lattioita, ja niitä miehistä toiset siellä korjailivat

ja voitelivat, toisten hioessa aseitaan ja solkivöitään kiillottaessa.

Sotaista joukkoa kuhisi joka kolkassa. Toiset, retkiltä palanneet

miehet, nukkuivat raskaasti kuorsaten pitkin raheja, toiset taas

sonnustautuivat retkille lähtemään. Äänekästä surinaa ja raskaiden

askelten astuntaa kaikui lakkaamatta tuossa suuressa tuvassa, ja

miesten puheisiin ja huutoihin sekautui naisten kimeämpi ääni, he kun

siellä karsinassa taikinaa alustivat ja olutta panivat ja hoitivat

liedellä suuressa padassa kiehuvaa aamukeittoa taikka sulloivat evästä

suuriin kontteihin.

Mutta äkkiä vaikeni hälinä ja huuto tuvassa, kun piispan pitkä vartalo

ilmestyi ovelle ja hänen hiippansa hopea ja ristinsä kulta välähti

pystyvalkean hohteessa. Naiset vetäytyivät uunin luo ääneti askaroimaan

ja miehet antoivat työaseensa levätä ja tervehtivät kunnioittaen

isäntäänsä. Mutta pöydän takaa nousi haarniskaan puettu, roteva soturi,

joka oli pöydälle laskenut raskaan, sulkaniekan kypäränsä ja jonka

hikisessä tukassa vielä oli sen jäljiltä syvä vako, nousi ja astui

kannukset kalisten piispaa vastaan ja tervehti häntä tuttavallisesti ja

iloisesti, niin että sydämellinen hymy kirkasti hänen ruskeat, arpiset

kasvonsa.

Tuomas oli pysähtynyt keskelle lattiaa ja loi pikaisen katseen

ympärilleen. Hän teki tupaan astuttuaan heti saman havainnon, minkä hän

jo pihalla yhdellä silmäyksellä oli tehnyt. Siellä olivat toiset

juottaneet hikisiä ratsujaan, toiset satuloineet tallista vasta

talutettuja kiiltokarvoja; täällä nyt toiset riisuivat märkiä

vaatteitaan orsille kuivamaan ja toiset pukeutuivat sotatamineihinsa.

Jotakin harvinaisempaa ja tärkeämpää oli tapahtunut, sen hän heti

älysi. Ja sen vuoksi hän kohta, muitta tervehdyksittä, kysyi vastaansa

astuvalta haarniskoidulta mieheltä:

— No, Belgerd, mitä on tapahtunut?

— Paljon, Tuomas, vastasi soturi kaikuvalla äänellä. — Hämäläiset

ovat taas nousseet aseisiin.

Tuomas kohautti hieman hartioitaan ja istahti tyynesti rahille.

— Mutta sehän toki ei ole mitään harvinaista, he nousevat ja

kukistuvat vähän väliä. Oletteko jo riistäneet heiltä aseet pois?

— Kapinaa kestää vielä, ja se on tällä kertaa tavallista

vaarallisempaa laatua, soturi vastasi varsin vakavana. — Hämäläiset

ovat nyt aivan miehissä liikkeellä, mutta he eivät kapinoi edes yksin,

karjalaisia on mukana niissä lukuisissa parvissa, jotka ovat meidän

rintamaillemme hyökänneet.

Tämä tieto sai Tuomaan vilkastumaan.

— Vai karjalaisia, oletko siitä varma?

— Ei ole siitä epäilystä. Noita pitkiä, valkomekkoisia suksimiehiä on

retkeillyt täällä rannikolla asti ja retkeilee yhä, olemme heidät

hyvinkin tunteneet.

Levollisena, joskin vakavana ja miettiväisenä, Tuomas kuunteli näitä

poissaolonsa aikana sattuneita tapauksia. Hänen kasvojensa ilmeestä ei

saattanut huomata, että nuo uutiset puhjenneesta vaarallisesta

kapinasta olisivat häntä huolettaneet taikka suututtaneet, päinvastoin

vilahti toisinaan melkein kuin jonkinlaisia tyytyväisyyden väreitä

hänen silmissään. Roteva soturi, joka näitä kertoi ja joka ei suinkaan

arastellut kahakoita eikä partioretkiä, katseli ihmetellen tuota

piispan tyyneyttä, se häntä melkein loukkasi, ja sen vuoksi hän,

tuokion vaiti oltuaan, lisäsi:

— Viimeksi tänään palasin miesjoukon kanssa kapinoitsijoita

ahdistamasta. Ne miehet eivät ole tottumattomia pikkukahakoihin, he

voivat todistaa, mitä laatua tämä kapina on.

Silloin Tuomas äkkiä tempautui irti mietteistään, hymähti

ystävällisemmin ja virkkoi:

— Uskon sinua täydelleen, Belgerd. Vai uskaltaa Häme vieläkin kerran

nostaa päätään! Kerrohan lähemmin, miten kapina alkoi ja miten sitä on

jatkunut.

Belgerd, linnanvanhin, joka oli piispan aseväen päällikkö ja hänen

linnansa hoitaja, kuvasi nyt lyhyin, reippain piirtein, miten linnaan

ensiksi rupesi kuulumaan hätääntyneitä viestejä Hämeestä. Sinne

lähetettyjä verottajia ja saarnamiehiä, jotka olivat suksilla paenneet

aseisiin nousseiden käsistä, saapui henkensä hädässä sisämaasta, ja he

kertoivat kaikki, että hämäläiset koko laajalla asuma-alueellaan olivat

yhteen aikaan ja yht'äkkiä hyökänneet kaikkien heidän kyliinsä

asettuneiden vieraiden kimppuun, kurikoineet kuoliaiksi toisia ja

toisia upottaneet avantoihin, — säälittä ja armotta, kenet vain olivat

käsiinsä saaneet. He olivat jälleen pakanuuteensa luopuneet, ja

hurjistuneina he olivat silponeet pappeja ja käärineet heitä olkiin ja

sytyttäneet nämä elävät lyhteet palamaan ja ilkkuneet rovioiden

ympärillä. Kasteessaan pysyneiden naapuriensa pirtteihin tunkeutuen

hurjat joukot kaatoivat talon harjalle pystytetyt ristit, ja silloin

useimmat kastetut heitä mielisuosiolla seurasivat vanhoihin pyhiin

lehtoihin, joissa he kohta uhrasivat pakanallisille hengille, siten

rististä luopuen; ja he huuhtoivat pyhillä lähteillään kasteensa pois

ja yhtyivät aseellisiin joukkoihin. Mutta jos ken kastetuista ei sitä

tahtonut tehdä, niin hänet pakotettiin juoksemaan uhripuiden ympärillä,

kunnes hän väsymyksestä hengetönnä vaipui maahan. Ja kristittyjen

kastettuja lapsia he ryöstivät näiden kotoa ja veivät velhojensa

noiduttaviksi. Yleensä he tällä kertaa esiintyivät tavattoman

vimmaisesti, ikäänkuin äärimmilleen ponnistaen voimansa ja vihansa,

vapautuakseen ristin ikeestä. Kaikki Hämeen asekuntoiset miehet

kokoontuivat sitten sotaisiin partiojoukkoihin, ja he kutsuivat

karjalaisia suksimiehiä avukseen. Ja kotikylänsä ensiksi kristityistä

puhdistettuaan he lähtivät hiihtämään rannikolle päin, polttaen ja

ryöstäen jokaisen talon, jonka harjalla he ristinmerkin tunsivat. Ja

monet rannikollakin luopuivat kasteestaan ja uhrasivat pakanain

seurassa vanhoissa karsikoissaan; toiset sen tekivät pelosta ja

pakosta, toiset halulla ja ilolla.

Yhä vain hievahtamattomin kasvoin piispa kuunteli tätä kertomusta.

Linnanpäällikön vaiettua hän virkkoi kuin itsekseen:

— Niinpä niin, ne karjalaiset tekevät työmme täällä aina epävarmaksi.

Ja karjalaisten takana on taas muita.

Mutta käännähtäen Belgerdin puoleen hän kysyi sitten äkkiä:

— Entä te, mitä teitte kapinoiville hämäläisille?

— Minä lähdin tietysti ratsuväen kanssa heti heitä vastaan, hain heitä

mistä luulin löytäväni. Mutta sepä tässä taistelussa onkin kirottua:

ota kiinni kärppä kiven kolosta! He retkeilivät pienissä parvissa,

hiihtivät milloin edessämme, milloin takanamme; toisia heistä tunkeutui

pohjoiseen Ulvilaan saakka, toisia kierteli etelämpää rannikolle.

Muutamia parvia ajoin takaisin, mutta minun täytyi palata tänne

linnaan, kun sain viestejä, että toiset sill'aikaa jo sitä uhkailivat.

— Tätäkö linnaa, — oletko päästäsi vialla?

— Tästä ovat pakanat hiihtäneet parin neljänneksen päästä, ja kirkolle

lahjoitetuista kartanoista ovat he karjan ryöstäneet.

Jo näytti piispakin suutahtavan tuota kuullessaan, ja hiukan

kärsimättömästi hän virkahti:

— Entä sitten?

— Sen jälkeen olemme joka päivä pienemmin partiojoukoin ajaneet

kapinoitsijoita takaa, mutta väkemme uupuu, se ei riitä, en tiedä,

miten saamme tämän kapinan kukistetuksi.

Mutta piispa hymähti puolittain pilkallisesti ja taputti haarniskoitua

ystäväänsä olalle:

— Niin vähiin ei toki voimamme uupune, sinä vanha sotakarhu! Kapina on

tietysti tyyten tukahdutettava, — emmehän me ennen kahakoita

karttaneet.

Puna nousi soturin poskille ja miekka helähti, kun hän sen kahvaan

tarttui.

— En karta kahakoita, kun vain saisin avoimessa ottelussa tapella.

Mutta metsää myöten hiipivää vihollista vastaan, jota en saa käsiini,

on tukalaa taistella. Ja pahinta kaikesta on se, ettei tiedä, missä

kaikkialla vihollisia on.

— Mitä tarkoitat?

— Tämä kristitty rannikon kansa näyttää salaa suosivan vihollista, se

auttaa sitä, missä uskaltaa ja voi, — tähän kristittyyn seurakuntaan

ei ole paljon luottamista...

Tuomas nousi ja katkaisi kädenliikkeellä linnanvanhimman kuvauksen. Tuo

viittaus linnan lähimmän väestön epäluotettavuuteen tuntui hänestä

moitteelta häntä itseään vastaan: hän ei muka ollut juurruttanut ristin

oppia siihen kyllin syvälle. Tuota valitusta hän ei tahtonut kuulla, —

kansa pysyi kyllä tottelevaisena, kunhan sitä pidettiin tarpeellisessa

kurissa. Hän astui pari kierrosta hyvin kiihkeänä lattian poikki,

pysähtyi sitten Belgerdin eteen ja virkkoi vihaisin äänin:

— Te olette väärästä päästä käyneet tätä kapinaa kukistamaan, liian

lempeästi, liian pehmeästi, siinä koko vika. Teidän ei pidä lähteä

vihollista metsistä hakemaan, vaan heidän omista kylistään ja

kodeistaan. Siellä talot tuleen ja uppiniskaiset seipääseen! — ei saa

säästää ketään, joka ei kohta taivu ristiä kumartamaan. Silloin kyllä

palaavat miehet partioista, — se keino tepsii, — ankaruus, julmuus on

ainoa, mikä heihin pystyy, mutta se pystyykin varmasti.

Tuvassa olevat miehet kuuntelivat ääneti piispan nuhteita, — he eivät

mielestään olleet niitä ansainneet. Mutta Tuomas oli nyt innostunut ja

suuttunut, ja hän kysäisi terävästi:

— Oletteko saaneet vankeja?

— Eilen ratsumiehet toivat kymmenkunnan pakanaa mukanaan, vastasi

linnanvanhin.

— Hyvä. Kun nyt lähdette liikkeelle, otatte vangit mukaan. Ja ensi

paikassa, missä pakanoita tapaatte, teette vangeista lopun...

Tuomas teki kädellään leikkaavan liikkeen ja vaikeni hetkeksi ikäänkuin

hengähtämään, — hän huomasi, että miehet eivät häntä täydellisesti

hyväksyneet. Ja selittääkseen tarkoituksensa hän jatkoi rauhallisemmin:

— Kapina on kukistettava, meidän on osoitettava luopioille rankaisevaa

voimaamme, heidän täytyy meitä pelätä. Meidät on asetettu tänne pyhän

kirkon rajavartioina taivuttamaan kaikki kansa ristin oppiin ja

ankaruudella ja pakolla kukistamaan ja masentamaan kaikki, jotka

yrittävät siitä luopua. Siksipä, jos täällä rannikollakin joku

kastetuista luopuu uskostaan taikka salaakaan juonittelee pakanain

liitossa, hänet on otettava kiinni ja tuotava tänne linnaan, jossa

Tapani hänestä kyllä huolen pitää, — he tietävät jo, mitä se komento

merkitsee!

Taas oli piispa kiihtynyt puhumaan jyrisevällä äänellä, niin että suuri

pirtti kajahti ja nukkujatkin nousivat unissaan raheiltaan. Ja hän

lausui lopuksi:

— Me emme saa olla pehmeitä, silloin kyllä voimamme riittää —

ymmärrättekö?

Mutta arpikasvoinen linnan vanhin ei innostunut piispan puheista;

hänellä oli jo kokemusta noista molemminpuolisista julmuuksista ja hän

tunsi, että noiden alituisten kapinoiden syy oli syvemmällä. Hän

vastasi välinpitämättömästi:

— Kyllä, jos tuo sittenkään lopulta tepsinee.

Tuomas katsoi häntä terävästi ja pitkään. Hän oivalsi kyllä, mitä arkaa

kohtaa kokenut soturi tarkoitti, — uusi oppi ei ottanut juurtuakseen

kansaan. Mutta hän tahtoi ymmärtää hänet toisin ja kääntää huomion

laajemmalle. Hän istahti taas, virkkoi:

— Niin, olet oikeassa, Belgerd, nämä retket hämäläisiä vastaan ovat

lopultakin kaikki tehottomia ja hyödyttömiä, niin kauan kuin Karjala on

kukistamatta. Niin kauan nousevat hämäläiset, vaikka kuinka usein

heidät kukistaisimme, aina uudelleen karjalaisten avulla kapinaan,

särkevät ristit, hirttävät papit ja uhkaavat seurakuntamme sydäntä.

Mutta ole huoletta, kauan he eivät sitä enää tee, siitä me nyt ryhdymme

huolta pitämään. Meidän täytyy vihdoinkin saada kirkon valta varmaksi

tässä maassa, ja siksi täällä nyt taas alkaakin toisenlainen toiminnan

aika, repäisevä aika, Belgerd. Hämeen saatamme kyllä ikipäiviksi

rauhalliseksi ja Karjalan myöskin.

Mutta Belgerd rypisti vieläkin epäilevästi silmäkulmiaan, virkahtaen:

— Kunpa vain emme olisi siihen liian vähäväkiset.

Kuuliko sen Tuomas vai eikö hän siitä välittänyt, ainakaan hän ei

siihen vastannut, vaan kysäisi yht'äkkiä:

— Kuka lähtee tänään johtamaan partioretkeä vihollista vastaan?

— Ohto.

— Hyvä. Kutsu hänet puheilleni, ennenkuin hän lähtee. — Ja nyt

toisiin asioihin. Ovatko lähettiläämme palanneet Riiasta ja Roomasta?

— Ovat. Salkut ovat avaamatta.

— Oikein, tuo ne tänne.

Tuomas viittasi eräälle naispalvelijalle ja käski sytyttää useampia

tuohuksia siihen pöydän päähän, johon hän, hänelle kuuluvalle

kunniapaikalle, istahti. Tuokion kuluttua linnanvanhin toi tupaan

useita suuria, kankeita nahkakääröjä, jotka olivat visusti sidotut ja

sinetöidyt. Pikaisin silmäyksin piispa tarkasti noita matkalla

kuluneita salkkuja, joihin kankeat pergamentit olivat kätketyt, ja

erotti niitä toisistaan. Siinä oli kirjeitä Ruotsista ja Lyypekistä,

tavallisia piispainvälisiä asiakirjeitä... ne hän laski syrjään. Mutta

joukossa oli kaksi salkkua, joita hän pitempään katseli ja jotka hän

jätti eteensä. Hän viittasi vieressään seisoville sotureille, että he

saavat mennä askareihinsa, ja ryhtyi sitten kirjeitä avaamaan.

Toinen niistä oli tullut Vironmaalta, ja siinä oli kalparitarien

suurmestarin sinetti, joka kuvasi paljastettua miekkaa. Jotenkin

välinpitämättömästi Tuomas mursi tämän sinetin, kehitti paperin auki ja

rupesi silmäilemään noita sirosti piirustettuja rivejä. Ja ivansekainen

hymy leikki hänen huulillaan. Sillä niin sirosti oli siinä lauseetkin

pyöristetty, paljon imartelua, paljon koreita sanoja, mutta sittenkin:

sisältö oli melkein tyhjää lörpötystä vain. Tuomasta se suututtikin

hymyn sekaan, ja hän puheli itsekseen tuota kirjettä lukiessaan:

— Tiesinhän sen... se vanha kettu... pyörittää ja silittää ja

kiertää siinä luikertelevassa pyöreydessään itse asiat aivan syrjään,

— se on juuri hänen tapaistaan!

Tuomas oli pyytänyt noilta hengellisiltä ritareilta apua taistelussaan

pakanallisten suomalaisten käännyttämiseksi ja oli sitä tehdessään

viitannut erääseen paavin käskykirjeeseen, jossa tämä kehoitti

saksalaisia ja kalparitareita kannattamaan käännytystyötä Suomessa. Sen

lisäksi Tuomas oli ehdottanut, että he, kalparitarien suurmestari ja

hän, perustaisivat varsinaisen liiton taistellakseen yhdessä ja

kukistaakseen kaikki pakanat ja kaikki muutkin, jotka vastustivat

Rooman kirkon levenemistä Itämeren partaalla, jossa ritarikunta toimi

Viron ja Tuomas piispa Suomen puoleisella rannikolla. Mutta Riian

vanha, viisas pääpiispa kiersi ja kielsi kohteliaimmassa muodossa sekä

liiton että avun... hänellä oli muka yllin kyllin huolta omista

asioistaan ja monista vihollisistaan... hän ei voinut tällä kertaa

laajentaa toimintaansa muualle... toivoi, että hänen "miehevä ja

voimakas veljensä Suomessa" on suoriutuva vaikeasta tehtävästään kirkon

kunniaksi ja voitoksi...

— Niinpä niin, hän pelkää minua, pelkää vaikutustani paavin luona,

pelkää kasvavaa valtaani Itämeren äärellä. Hyvä, kiertele ja epäile

sinä vielä vastaiseksi, ehkäpä saat sitten varmuutta, jota et

odottanutkaan. Ehkäpä tämä toinen salkku jo antaakin enemmän vauhtia!

Jännityksen kasvaessa ja ilmeisesti uteliaana, mutta samalla tyynesti

ja kunnioittaen Tuomas kävi tuohon toiseen salkkuun käsiksi. Se oli

suljettu suurella, vahvalla vahasinetillä, jossa Pietarin istuimen

tunnettavat merkit, ristiinpannut avaimet, olivat kuvattuina, ja

hartaasti Tuomas kumarsi päänsä, ennenkuin sen pyhän sinetin mursi.

Mutta hänen avattuaan kirjeen hänen silmänsä liukuivat nopeasti pitkin

paperikäärön rivejä, ja henkeään pidätellen hän luki sen päästä päähän.

Viimeisellä avovedellä Tuomas oli lähettänyt sanoman Roomaan, kirkon

korkealle ruhtinaalle, anoen häneltä apua ja kannatusta taistelussaan

Suomen kirkon vihollisia vastaan. Hän oli pyytänyt paavia, toimekasta

ja tarmokasta Gregorius IX:tä, kehoittamaan pohjoismaiden kansoja

ristiretkelle hämäläisiä ja heidän pakanallisia liittolaisiaan vastaan,

koska muuten maahan juurrutettu kirkko ei koskaan päässyt varmasti ja

rehevästi kukoistamaan. Hän oli kertonut ponnistuksistaan ja

menestyksestään Rooman kirkon levittämisessä, ja hän oli toivonut

myöntävää vastausta, — olihan hänen työllään ja nimellään jo siksi

vaikutusta paavin luona.

Mutta tämä nyt saapunut paavin kirje, bulla, kumosi kerrassaan hänen

hartaimman toivonsa. Se oli kyllä hyväntahtoinen, siinä oli tunnustusta

ja kehoitusta, mutta ristiretkeä paavi ei kumminkaan käskenyt panna

toimeen, ja siksi se vastaus oli pilassa. Kirjeen alkupuolella Tuomaan

kasvot olivat jo iloisiksi kirkastuneet, mutta pian toivon ja

pettymyksen pilvet hänen otsallaan vuorotellen risteilivät, ja kun hän

loppuun pääsi, harmin puna levisi hänen kasvoilleen. Hän antoi käärön

itsekseen räiskähtäen kiertyä kokoon, viskasi sen vihaisesti syrjään,

muistamatta, että sen alla oli kirkon päämiehen oma nimikirjoitus, ja

huudahti harmistuneena:

— Sitäkö vain, — kauppakielto eikä mitään muuta, siinä koko paavin

apu Suomen kirkolle! Se on mitätöntä, — uutta paavia kehutaan voiman

mieheksi, mutta tämä on pehmeyttä! — Uudestaan hän otti kirjeen

käteensä, luki sen varmuuden vuoksi toistamiseen ja sopotti: —

Sellaisella vakavuudella käsketään — mitä? Käsketään kristittyjä

kansoja, gotlantilaisia ja lyypekkiläisiä ja muita, olemaan käymättä

kauppaa pakanain ja heidän liittolaistensa kanssa, kielletään myymästä

näille hevosia ja aseita. Kyllä kai ne karjalaiset ja novgorodilaiset

siitä välittävät, — mitä eivät saa ostaa, sen he ryöstävät! Ja

Lyypekin saksoilleko ja Gotlannin merirosvoille olisi siitä apua, hekö

luopuisivat kaupastaan, joka on heidän elinkeinonsa, tuollaisen kirjeen

käskystä — ei koskaan! Pitkät ovat täällä rannikot, Visbyn merimiehet

osaavat salaa kulkea — siitä ei tule mitään!

Synkkänä Tuomas istui pöydän päässä, avasi vieläkin käärön ja heitti

sen jälleen pöydälle, ja ääneensä hän taas huudahti:

— Ja mitä se meidän asiaamme auttaisi, vaikka saksat luopuisivatkin

kaupankäynnistään, — ei pakanuus siitä häviä eikä sellaisin avuin

toteudu minun suuri suunnitelmani!

Hän oli kiihkossaan noussut lattialle kävelemään, mutta tuo

huudahdus pani hänet yht'äkkiä pysähtymään, hän säpsähti omia

ajatuksiaan... Mitä... omia asioitaanko hän siis sittenkin ajoi,

omaa suunnitelmaansako tavoitteli...? Mutta hän rauhoittui samassa.

Ei, kirkon etuahan hän tietysti tarkoitti, Rooman istuimen suurinta

hyötyä... mutta paavi on liian kaukana, hän ei tunne näitä oloja eikä

ymmärrä täkäläisen kirkon tarpeita. Täällä karjalaiset yllyttävät

hämäläisiä kirkkoamme vastaan, karjalaisten takana on muita yllyttäjiä,

kaikki on levotonta, kirkon taimitarha alituisessa vaarassa, — siinä

ei auta kauppakielto, ei totta tosiaan!

Tuomas nojasi hetkeksi päänsä kämmeneensä, mutta kämmen kouristui pian

nyrkiksi, hän heristi sitä ilmassa ja karjaisi, niin että tupa kaikui

ja siinä hyörineet palkkapiiat pelästyneinä pakenivat:

— Ei sittenkään! Täällä kurottavat pakanat saastaiset kätensä itse

kirkon tiluksiin ja uhkaavat sen sydäntä, ja minun käteni ovat sidotut,

paavi kieltää auttavan sanansa! Ei, se ei kelpaa, siihen ei saa suuri

tuumani raueta, täältä täytyy löytyä terästä, ellei sitä ole Roomassa,

ja täältä sitä löytyy!

Vankat jäntereet piispan kasvoissa olivat koviksi pingoittuneet,

sieraimet paisuivat, lihakset käsivarsissa pullistuivat ja koura

puristi miekan kahvaa. Niin seisoi hän kauan aikaa yhdessä kohden

pöydän päässä, ja tulta iski vihainen silmä. Synkkä äänettömyys

vallitsi suuressa tuvassa. Miehet olivat yksi toisensa perästä

poistuneet pihalle, ja arkoina naiset lymyilivät oviloukossa katsellen

piispaa, jonka suuttumuksen syitä he eivät voineet ymmärtää. He

tiesivät kaikki, että leikki oli kaukana Tuomas piispan tuossa

mielentilassa ollessa, — vaivainen oli se, johon hänen kiukkunsa

vasama silloin kohdistui!

Mutta Tuomas koputti pöytään, ja kun naiset arkoina ovensuusta

lähestyivät, hän käski:

— Kutsukaa linnan vanhin tänne!

Hän oli tuossa seisoessaan jo pääpiirteissään viitoittanut itselleen

tien, jonka kautta hän sittenkin aikoi pyrkiä laajaa hankettaan

toteuttamaan. Ja suunnitelmansa rakennettuaan hän aina rauhoittui ja

kävi sitä tarmokkaasti ja johdonmukaisesti toteuttamaan. Kun Belgerd

saapui, oli hän taas tyyni ja kylmä ja virkkoi rauhallisesti:

— Ohto ei lähde nyt kapinallisia vastaan partioihin, minä tarvitsen

hänet muuhun. Tämä hämäläisten kukistaminen on muuten pieni asia, siitä

kyllä selviämme, kunhan muut vaikeudet voittaisimme. Anna miesten nyt

tänään levätä!

Kiireesti hän kokosi kirjeet salkkuihinsa, otti ne kainaloonsa

virkkaen:

— Odottakaa, Ohto ja sinä, käskyjäni täällä kotosalla.

Hän lähti takaisin omiin piispanhuoneisiinsa, joissa hänen oli tapana

miettiä ja suunnitella hankkeitaan ja harjoittaa kirjallisia töitään,

— enimmän aikansa hän muuten vietti linnueen seurassa suuressa

arkituvassa ottaen osaa väkensä askareihin ja aterioihin. Hänen

yksityisen työhuoneensa vieressä, jossa hänellä oli pieni

rukouskappeli, oli toinen suurempi huone, jota hän sanoi kirjastokseen.

Siellä oli pitkillä pöydillä suuria, paksuja, vitjoilla seiniin

kiinnitettyjä, lautakantisia kirjoja, pyhimystaruja, tunnustuskirjoja

ja muita katolisen kirkon pääkirjoja, jotka hän itse oli muualta,

luostarista ja piispoilta lainaamistaan kappaleista itselleen

kopioittanut, ja jotka olivat hänen aarteensa ja ylpeytensä. Sitä

kopioimistyötä jatkoi lakkaamatta Tuomaan toimesta ja hänen

kustannuksellaan kolme nuorta diakonia, joista yksi aina vuoron perään

ääneensä harvakseen saneli jotakin pyhää kirjaa, toisten piirustaessa

sanoja paperille. Siten niistä saatiin kaksi uutta kappaletta. Käryävät

rasvalamput paloivat siitä syystä aamusta iltaan tässä huoneessa, jossa

kalpeat nuorukaiset ilottomia päiviään viettivät, — ainakin piispan

kotona ollessa kirjurit työskentelivät ahkerasti. Niinpä sieltä nytkin

kuului tuota yhtämittaista yksitoikkoista sanelua ja hanhensulan

hiljaista rapinaa karkeaa paperia vastaan, kun Tuomas viereisessä

huoneessa työpöytänsä ääressä istui. Mutta hän nousi pian ja astui

saliin kirjurien luo, jotka heti keskeyttivät työnsä ja nousivat

kumartaen piispaa tervehtimään.

— Voitte hetkeksi panna syrjään kopiokirjanne, virkkoi tämä, —

minulla on nyt teille muuta, kiireellisempää työtä. Valmistautukaa

kirjoittamaan saneluni mukaan.

Mutta hän ei ryhtynyt heti sanelemaan, hän palasi vielä omaan

työhuoneeseensa ja jäi siellä miettiväisenä yhteen kohti seisomaan, —

hänen aivonsa tekivät työtä. Hän ajatteli rutosti ja terävästi,

kaavaili varmoin piirtein aikeensa ja ohjelmansa tarkoiksi ja ulonti ne

kauas eteenpäin, hän punnitsi kaikki yksityisseikatkin ankaralla ja

kylmällä arvostelullaan, eikä hän sitten tehtyjä päätöksiään enää

muuttanut. Niin hän oli nytkin ajatuksissaan jo vetänyt vastaisten

toimiensa ääriviivat, ja hänellä oli selvillä, mitä hänen tuli tehdä,

selvillä sekin, mitä hän aikoi kirjureilleen sanoa. Mutta sittenkin hän

vielä viipyi, seisoen yhdessä kohdin työpöytänsä vieressä.

Oli siinä hänen laajassa suunnitelmassaan eräs pieni seikka, josta hän

ei vielä ollut oikein varma... se kiusasi häntä. Hän kyllä saattoi

käsittää ja todistaa, että se oli ehdoton välttämättömyys, jonka hän

aikoi tehdä... hän ei saanut olla sitä tekemättä... mutta hän tunsi

sittenkin sydämessään jotakin kalvavaa tunnetta, — hän epäili ja empi

juuri nyt, jolloin hänen olisi pitänyt tarmolla toimia. Tuo epäilys oli

ehkä kotoisin Pietari Kaukovallan varoittavista tutkimuksista ja hänen

turhantarkasta herkkyydestään, — sellainen ei sovi miehelle, jonka

täytyy suuria toimittaa... mutta miksi se häntä sitten painosti tuo

epäilys, miksei hän voinut siitä vapautua...?

Tuomas repäisi itsensä vihdoin väkisin irti mietteistään, astui

nopeasti pieneen rukouskopperoonsa ja laskeutui siellä polvilleen.

Hänen täytyi päästä varmuuteen, saada siunaus toimilleen, ja sitä hän

nyt jumalanäidiltä rukoili. Mutta hän tunsi itse, että hänen

rukouksensa, joka lähti tapausten kiihoittamasta ja laajain

suunnitelmain risteilemästä mielestä, ei ollut nyt kotoisin syvältä

sydämestä, se oli ulkoinen ja kylmä, — hän ei yleensä täällä

linnassaan, toimiensa keskellä, voinut antautua rukoukseensa niin

välittömästi eikä hartaasti kuin erakkojen hiljaisessa majassa. Eikä

hän sitä vahvistustakaan saanut, minkä siellä. Hänen huulensa vain

kuiskailivat:

— Sinun vuoksesi, kirkon vuoksi sen teen, jos se itsekkyydeltä

näyttääkin. Sinähän minua johdat, pyhä neitsyt, suo nytkin siunauksesi

aikeilleni ja toimilleni...

Ja ikäänkuin velvollisuutensa täyttäneenä hän nousi, kokosi paperinsa

ja astui päättäväisesti kirjurien huoneeseen, asettuen heitä vastapäätä

pöydän ääreen sanelemaan kirjeitään. Nuoret papit odottivat syvässä

äänettömyydessä, sulat valmiiksi teroitettuina.

Harvakseen ja selvästi Tuomas piispa saneli latinalaiset lauseensa,

pitkät ja mutkalliset, saneli sana sanalta, kertaakaan hakaltamatta,

sanaakaan muuttamatta. Enemmän hän viime vuosikymmeninä tosin oli

työskennellyt miekalla kuin latinalaisin lauserakentein, mutta munkkien

kieli taipui silti vielä notkeasti hänen suussaan, ja hänen ajatuksensa

olivat selvät ja valmiiksi lauseiksi hiotut. Lause lauseelta kirjurit

saivat hänelle lukea ääneen, mitä olivat kirjoittaneet.

Tämä ensimmäinen kirje, jota laadittiin näin useampia kappaleita, oli

menevä piispoille, hengellisille ruhtinaille ja maallisille

hallituksille kaikissa pohjoismaissa. Suomen piispa ilmoitti heille —

ruotsalaisille, norjalaisille, tanskalaisille, saksalaisille ja

riikalaisille —, että paavi oli kieltänyt kaiken kaupankäynnin

pakanain ja Suuren Novgorodin kanssa ja vaati heitä tarkoin tätä

kieltoa tottelemaan, kirkon vihan ja kirouksen uhalla. Ja kirjeen

loppuun hän saneli vielä pienen lisäyksen, että tätä paavin

toimenpidettä on pidettävä väliaikaisena, valmistavana, kunnes

suurempi, kaikkien pohjoismaiden kristittyjen yhteinen yritys saadaan

toimeen näiden pimeydessä vaeltavain pakanain liittämiseksi sen ainoan

autuaaksitekevän kirkon helmaan, jota he nyt vielä vastustavat ja

pilkkaavat. Tämän kirjeen valmistuttua Tuomas lähetti kirjureistaan

kaksi pois lepäämään ja piti luonaan heistä ainoastaan vanhimman ja

taitavimman, johon hän täydellisesti luotti. Ja tälle hän nyt rupesi

sanelemaan Roomaan paaville menevää kirjettä.

Voimakkaasti ja räikein värein hän kuvasi siinä aluksi hämäläisten

uusimman kapinan; hän kertoi, kuinka suuri ja sotaisa Karjalan heimo

yllyttää jo kastettuja hämäläisiä alituisiin kapinoihin Rooman kirkkoa

vastaan ja kuinka Suuren Novgorodin ylimykset, jotka ovat omistaneet

paavin tunnustamattoman bysanttilaisen opin, kannattavat ja

kiihoittavat näitä pakanoita, siten jos mahdollista tunkeakseen Rooman

kirkon pois koko pohjoismaista ja valmistaakseen tilaa omain pappiensa

käännytystyölle. Hän kuvasi Suomen kristityn seurakunnan hädän ja pulan

äärettömän tukalaksi, kuvasi, kuinka vuosikymmeniä sitten käännytettyjä

maakuntia oli noiden hyökkäysten johdosta palautettu taikka

palaamaisillaan pakanuuteen ja kuinka siten, ellei tarmokkaaseen

toimeen pian ryhdytä, vuosisataisen työn tulos ristin ja Rooman opin

hyväksi Suomen laajassa maassa kohta on purettu. Oman tilansa, kirkon

soturien ja pappien aseman, hän kuvasi — samaan tapaan kuin Belgerd

äsken — miltei toivottomaksi, sotaväen riittämättömäksi, varat

siintyviksi, linnan pakanain hätyyttämäksi. Tätä kirkolle häpeällistä

taantumista ei enää voida ehkäistä muuten kuin yleisellä, suurella

ristiretkellä, jolla vastarinnan ahjo olisi sammutettava. Jos mieli

oikean opin säilyä näillä pohjoisilla rajoilla, on paavin kehoitettava

pohjoismaiden kansoja ristiretkelle ja otettava se retki korkeaan

suojelukseensa.

Siinä oli kirjeen ydin, ja sen hän oli tarmolla ja vakuuttavasti

esittänyt. Mutta siihen piti nyt vielä tulla vähän lisää, ja hän

viivähti hetkisen loppua mielessään muovaellessaan, — sanottava kyllä

oli selvillä, mutta muoto nyt ensi kerran rasasi, ajatus ei kestänyt

koossa. Mutta hän pakotti sen kokoon, ja tuskin kirjuri oli ehtinyt

teroittaa sulkansa, kun Tuomas taas jatkoi ja entistä terävämmin ja

kaikuvammin äänin saneli:

"Ja jotta tämä toimenpide pyhän kirkon hyväksi olisi kyllin tehokas ja

hedelmällinen, on välttämätöntä, että tämän ristiretken johto uskotaan

jollekin sellaiselle kirkon palvelijalle, joka tuntee nämä seudut ja

niiden tarpeet ja jolla on voimaa ja alttiutta antautuakseen koko

sielullaan tähän yritykseen. Se, joka tätä pyytää, Suomen piispa

Tuomas, on halvin pyhän kirkon palvelijoista, mutta hän uskaltaa silti

sielunsa koko hartaudella uskoa, että pyhä neitsyt tahtoisi antaa

hänelle nöyrän ja alttiin mielen lisäksi tarpeellisen voiman ja tarmon,

menestyksellisesti suorittaakseen tämän retken Rooman kirkon kunniaksi,

laajennukseksi ja voitoksi, jos korkea istuin hänelle sen tärkeän

tehtävän uskoisi."

Hän lopetti, antoi kirjurilleen merkin poistua ja jättäytyi yksin

kirjettään lukemaan. Hänen mielensä, jonka pohjalla yhä oli piillyt

hiljainen levottomuus, rauhoittui siitä rauhoittumistaan, ja kun hän

oli lukenut kirjeensä, täyden tyytyväisyyden ilme hyytyi hänen

kasvoilleen: hänet itsensäkin vakuutti tuo kirjeen tyyni varmuus ja sen

vilpitön kirkon edun harrastus, siinä ei ole mitään liikaa, se on

tekevä tehtävänsä Roomassa... Ja itse hän piirsi nimensä kirjeiden

alle, laski ne kokoon, lukitsi ne piispansinetillään ja kätki

nahkaisiin koteloihin.

Toiminnan aika oli nyt alkanut. Se oli alkanut vaikeammin ja

verkkaisemmin kuin piispa oli ajatellut, mutta nyt toki Tuomas luuli

hankkeilleen lujan pohjan laskeneensa. Päivä oli jo iltapuoleen

kulunut, kun Tuomas näistä kirjetöistään herkesi ja taas reippaana

astui suureen arkitupaan.

Siellä linnanväki hiljaa liikkui ja kuiskaili levottomana odottaen,

mitähän tuo suuttunut piispa nyt aikoi ja mitä hän määräisi. Mutta hän

oli nyt kokonaan toisen näköinen kuin äsken, iloisena hän astui

Belgerdin luo. Tämän rinnalla seisoi siellä nyt solakka,

kirkasotsainen, avokatseinen mies, noin viidenkolmatta ikäinen. Se oli

Ohto, jonka piispa oli kutsunut puheilleen, ja hänen puoleensa nyt

Tuomas ensiksi kääntyikin. Tuo nuori, pirteännäköinen mies oli

syntyjään suomalainen ja oli kuin piispanlinnan ottolapsi. Hänen

isoisänsä oli piispa Henrikki kastanut Kupittaalla, ja kastettu hänen

isänsäkin oli, vaikka hän sitten, kun kirkon valta ja vaikutus heikkeni,

oli unohtanut uuden uskonsa ja partioinut pakanain riveissä ja ristin

vastustajana kaatunut. Mutta noina melskeisinä aikoina, jolloin

hämäläiset sisämaasta hävittivät rannikkoseutuja ja kristityt soturit

kasteestaan luopuneina ahdistelivat ja yleinen epävarmuus vallitsi

maassa, silloin hänen äitinsä oli kerran paennut poikansa kera äsken

rakennettuun piispanlinnaan ja hakenut sieltä turvaa. Sitä hän saikin

ja sinne hän kuoli; mutta poika oli linnassa kasvanut ja ylennyt, sen

ajatustapoihin tottunut ja sen ilmakehästä vaikutelmansa imenyt. Siten

hän ei koskaan ollut tullut käsittäneeksi, että hän taisteli omaa

heimoaan, isänsä surmaajia vastaan, — usko yksin ystävät ja viholliset

sekä yhdisti että erotti, muita siteitä ei tunnettu. Linnassa Ohto oli

elänyt huovien seurassa, hoitanut sotahepoja, kuullut aseiden

kalsketta, ja siten pienuudestaan pitäen sotaisiin harrastuksiin

tottunut ja mieltynyt. Mutta hän oli kasvanut myöskin itse piispan

silmien edessä ja pappien opastuksessa ja saanut heidän toimestaan

oppia yhtä ja toista muutakin. Monilla retkillä Ohto oli ollut Tuomaan

mukana, joka nuorukaiseen oli erityisesti mieltynyt ja hänestä

vastaista linnansa päällikköä valmisti. Jo aivan nuorena Ohto oli siten

käynyt Vironkin maalla, kun Tuomas sinne lähetti ratsuväkeä silloin

hädässä olevain miekan ritarien avuksi, ja siellä hän oli saanut oppia

ritaritapoja ja vieraita kieliä sekä maailmaa vähän avarammalti

tuntemaan, — siksi Tuomas pani häneen sitä suuremman arvon.

Häneen juuri kiinnitti toimistaan innostunut piispa nytkin ensiksi

silmänsä tupaan astuessaan ja lausui:

— En laskenut sinua, Ohto, tänään hämäläisiä vastaan partioimaan.

Tahdotko sen sijaan lähteä paljon pitemmälle ja vaikeammalle retkelle?

— Minne vain käskette, isä, vastasi nuorukainen hilpeästi.

— Sen tiedän. Mutta minä lähetän sinut nyt yksin pitkälle matkalle,

jossa voi olla paljonkin vaaroja ja esteitä, mutta jonka sittenkin

täytyy onnistua, kuuletko, täytyy.

— Parastani koettaa tahdon, nuorukainen lausui edelleen säikähtymättä.

— Sinun täytyy matkustaa Roomaan asti, — oletko heti valmis satulaan

nousemaan?

Empimättä vastasi Ohto:

— Olen.

Mutta samassa hän punastui, laski alas katseensa ja lisäsi ujosti:

— Hetken kumminkin pyytäisin... jäähyväisiä varten.

Piispa hymähti ystävällisesti. Hän muisti tuon yksin iloisesti laulavan

naisen, jonka hän linnaan tullessaan aamulla oli taipaleella tavannut.

Ja hän taputti Ohtoa olalle vastaten hyväntahtoisesti:

— Sen saat, käy nuorikkoasi syleilemässä. Kuinka kauan olet jo ollut

naimisissa?

— Kolme viikkoa vasta, isä.

— Ja senkin ajan enimmäkseen partioretkillä, — niin, levotonta se on

sotamiehen rakkauskin. Mutta jos tämän retken nyt onnellisesti

suoritat, hankin sulle oman talon, jossa sitten voit pitempiä

loma-aikoja rauhallisemmin viettää. No niin, kiirehdi nyt naisesi luo!

— Näin tuttavalliseen tapaan keskusteli piispa väliin hyvällä tuulella

ollessaan miestensä kanssa, ja siksi he hänestä hänen tuimuudestaan

huolimatta pitivätkin. Mutta seuraavassa tuokiossa hän oli taas vakava

ja käskevä lausuessaan tuvasta rientävälle Ohdolle: — Joudu sitten

luokseni, niin saat lähemmät määräykset.

Nuoren ratsumiehen piti viedä tuo äsken laadittu kirje pyhälle

isälle, ja matkallaan Roomaan hänen tuli jättää toisetkin kirjeet

määräpaikkaansa. Mutta vastauksen Roomasta saatuaan hänen piti heti

lähteä kotimatkalle ja mitä kiireimmin rientää takaisin Tuomaan luo,

poikkeamatta mihinkään, viipymättä missään. Laukussaan olevia kirjeitä

hänen tuli vaalia kuin silmäteräänsä ja niistä hengellään vastata.

Tarpeelliset suositukset ja matkatarpeet hän sai mukaansa ja vihityn

miekan vyölleen, — se oli hänen siunauksensa.

Ennen iltaa nuorukainen istui jo satulassa. Tuomas oli, viimeiset

ohjeet hänelle annettuaan, noussut linnan torniin, yhäti hautoen

mielessään suuria tuumiaan. Sitä tehdessään hän katseli tuon tärkeän

airuensa lähtöä. Ohto oli jo portin ulkopuolella, laskusillan luona,

istui satulassa valmiina karauttamaan pitkälle retkelleen. Mutta vielä

ei ratsu päässyt ravaamaan, sen ohjaksia piteli hento naiskäsi, ja

toinen käsi kurottui kaivaten ja kaihoisasti nuorukaista kohden. Piispa

tunsi tuon nuoren naisen, jota hän aamulla oli puhutellut; nyt katseli

hän kauan tuota hoikkaista, ratsastajan puoleen kurottuvaa olentoa, ja

hän saattoi selvästi nähdä nuo ylöspäin suuntautuneet suuret silmät,

jotka eivät ratsastajasta hetkeksikään hievahtaneet. Niissä näytti

palavan niin sanomattoman syvää tunnetta ja alttiutta, niistä hehkui

sellainen kiihko ja voima, että Tuomas sitä melkein kadehtien

katseli... Siinä on puhtainta hartautta, — onkohan sillä vertoja...?

Tuomas muisti, kuinka hän kirjeessään paaville oli kehunut omaa

lämpöään ja hartauttaan kirkkoa kohtaan, mutta oliko se noin

voimakasta, noin puhdasta, — oliko se edes todella vilpitöntä? — Oli,

tunsihan hän sitä rinnassaan, rakkautta se oli sekin, palava rakkaus

hänen toimiaan kannusti, eikä mikään muu... Mikä olisi niin sytyttänyt

hänen intohimonsa, hänen vihansa, hänen toimintahalunsa, ellei tulinen

rakkaus ristiä kohtaan, jota hän oli pantu palvelemaan. Se oli samaa,

syvää tunnetta, joka tuon nuoren naisenkin silmissä säteili — niin hän

itselleen todisti...

Mutta hänen sitä ääneti miettiessä nuori ratsastaja oli jo hellävaroen,

mutta puoleksi väkisin, irroittautunut pitelijänsä kahleista, ajanut

laskusillan yli ja nyökytti nyt sieltä vielä päätään jäähyväisiksi.

Kaipausta kertoivat hänenkin nuoret kasvonsa, ja vaikea hänen nyt

näytti olevan painaa kannuksia ratsunsa kylkeen. Mutta yksin jäi nainen

sillalle seisomaan, katsellen loittonevaa ratsastajaa, joka pian metsän

kätköön hupeni. Ja kun hän vihdoin käänsi katseensa pois autiolta

tieltä, näki sen taas Tuomas, ja taas hän sitä melkein säikähti. Sillä

niin puhdasta ja niin syvää intohimoa paloi tuossa kaipauksen

katseessa, että hänen sittenkin täytyi itselleen tunnustaa: ei,

sellaista ei hänen oma hartautensa ole, tuollainen voima voisi hänet

voittaa...

Yksinäinen nainen lähti verkkaisin askelin, pää alaspäin vaipuneena,

kävelemään kylään päin, isänsä kotiin. Mutta linnan tornissa seisoi

kookas vanhus vielä kauan tähystellen kohti kaukaista taivaanrantaa,

jossa luminen aavikko vähitellen rupesi tummenemaan kevätpäivän

vienosti hämärtyessä.

Äänettömiä käräjiä hän kävi siellä itsensä kanssa, koettaen tutkia,

mikä oli syynä hivuttavaan epäilykseen, joka nyt eri muodoin yhä

uudelleen syntyi hänen mielessään. Mitä hänen aikeissaan ja

pyrinnöissään oli sellaista, mikä ei ollut vilpitöntä ja puhdasta ja

mikä häiritsi hänen mielensä hartauden? Sitäkö hän epäili

itsekkyydeksi, että hän itseään oli paaville ristiretken johtajaksi

suositellut, — ei, se oli välttämättömyys, se oli koko hänen

hankkeittensa ydin ja side, ilman sitä koko yritys oli väljillä

vesillä, turha... Vai huolettiko häntä se, että hän oli paaville

liioitellut, — ei, sillä kirkon hyväksi hän sen oli tehnyt, ristin

istutusten vahvistamiseksi... Tarkoittivathan kaikki hänen ajatuksensa

ja toimensa kirkon etua...

Tuomas rupesi vihdoin laskeutumaan alas tornista. Ehkä hän oli

väsynyt... uneton oli ollut viime yö, uuvuttavia päivän

mielenliikutukset... virkistävä uni kai oli rauhoittava hänen

mielensä... Mutta tornista ulos tullessaan ja lähtiessään pihan yli

omiin huoneisiinsa nukkumaan hän pysähtyi... Ei, lepoa hän ei

tarvinnut, ei vuodetta, se tuntui hänestä vastenmieliseltä, ei uneen

tuuditusta... Työtä, ponnistuksia hän tarvitsi, sitä hänen levoton

verensä ikävöi, hänen toiminnanhalunsa täytyi saada purkautua esiin,

hänen täytyi päästä lämpenemään, hiostumaan, rasittumaan, täytyi saada

ratsastaa, komentaa, huutaa ja väsyä, — sitten iän kyllä tunsi

mielensä tyytyväiseksi. Pois vetelä heikkous ja joutavat epäilykset, ne

ovat taakkana toiminnan miehellä...!

Hän oli pysähtynyt keskelle pihaa ja seisoi siinä tuokion. Sitten hän

käveli tallirakennuksen edustalle, jossa huovit laittoivat ilta-apetta

hevosilleen, ja komensi heidät äkkiä kovalla äänellä ulos sekä käski

heidän valmistautua ratsastuskuntoon. Itse hän meni talliin omaa

ratsuaan satuloimaan.

— Jää sinä, Belgerd, tällä kertaa kotiin linnaa vartioimaan, hän

lausui ulos rientäneelle huovien päällikölle, — minä lähden miesten

kanssa hämäläisiä vastaan. Tahdon itse tavata kapinoitsijat.

Linnanvanhin hämmästyi ja kysyi:

— Nytkö yötä vasten?

— Mitäpä sillä on väliä, ehkä tapaamme vielä kapinoitsijat makaamassa.

Väleen vain ratsaille, miehet!

Kohta järjestyi linnanpihalle puolensataa haarniskoitua huovia, ja

Tuomas ratsasti riviltä riville tarkastaen joukkonsa. Siinä oli

kaikenlaista kansallisuutta, ruotsalaisia, saksalaisia, suomalaisia

sekaisin, — ne oli Tuomas kaikista ilmansuunnista linnueeseensa

palkannut, valinnut vain parhaita sotureita. Heitä ei yhdistänyt

toisiinsa muu kuin yhteinen kunnioitus ja rakkaus isäntäänsä,

voimakasta sotilaspiispaa, ja hänen linnanvanhintaan kohtaan. Mutta

mielihyvin Tuomas tuota joukkoaan katseli: se oli kelpo väkeä, siinä

vallitsi luja kuri ja hyvä järjestys, ja jokainen totteli sokeasti ja

empimättä päällikkönsä käskyä. Kilpaillen siitä, kuka mukaan pääsisi,

miehet kiirehtivät nytkin öiselle retkelle, iloisina saadessaan seurata

tuota voimakasta johtajaansa, joka kookkaana siinä istui, piispan

viitassa, mutta soturin miekka vyöllään, rotevan ratsunsa selässä.

— Portti auki! komensi Tuomas ja ratsasti joukkonsa etunenässä ulos

aavikolle, kääntäen hevosensa sisämaahan vievälle tielle.