I.

Heleänä ja kirkkaana kajahtaa talvi-illan tyyneyteen saarnaajaveljesten

majasta iltakellon rauhallinen ääni. Hengähtämättä sitä kuuntelee

laaja, lumipeitteinen metsä, jonka korkeiden petäjäin latvoihin tuo

sointuva soitto vähitellen vaimenee ja sammuu. Metsäntakaiseen

tasankoon, joen partaalle, ulontuu ainoastaan hyminänä kaukainen kaiku.

Mutta kun soitto paaluaidan sisäpuolella harvenee ja kuolee pois,

silloin aukenee toisista rakennuksista erillään olevan korkeamman

suojan ovi ja siitä astuu ulos kymmenkunta pitkiin, harmaisiin

vaippoihin pukeutunutta miestä. He pysähtyvät kukin vielä tuokioksi

lumiselle pihalle, kääntyvät kirkkoon päin, josta juuri ovat tulleet,

ja kumartuvat vielä kerran sen harjalle nostetun ristin edessä. Sitten

he verkalleen, hiljaisin askelin kulkevat peräkkäin kinoksien väliin

luotua käytävää pitkin pitempään, matalampaan hirsirakennukseen ja

hupenevat sen vinkuvilla vitsasaranoilla kääntyvästä uksesta sisään.

Mutta toisten jäljessä astuu iltamessun päätyttyä kirkosta pieni,

hintelo mies, jonka väljä vaippa kävellessä kinosta laahustaa. Häntä

odottaa käytävän suulla muita pitempi, näöltään muita vanhempikin mies.

Tämä virkkaa viimeksi tulijalle:

— Tule vielä hetkeksi koppiini, Pietari.

Iltarukouksen suoritettuaan pienen erakkomajan eläjät laskeutuvat

levolle tupaan, aidoitettuihin, yksinäisiin koppeihinsa. Mutta

rakennuksen toisessa päässä olevassa huoneessa palaa saviastiassa vielä

kauan käryävä hylkeenrasva valaisten hämärästi tuon pienen, muista

syrjässä olevan erakkohuoneen, jonka toisella seinällä on makuulavitsa

ja toisella pöytä, jolla suuri kirja on levällään. Mutta huoneen

perällä on pimennossa seinään kiinnitetty Neitsyt Maarian

karkeatekoinen puukuva, jonka kasvot ovat valkoisiksi ja silmät

sinisiksi maalatut.

— Huomennako siis lähdet takaisin maailmaan? virkkaa piisin pankolle

istahtaen pienempi, hento mies, Pietariksi mainittu. Hänen kasvonsa

ovat kapeat ja laihat, silmät palavat kuin syvissä kuopissa ja ääni,

kirkas kuin hopea, heläjää hartautta ja lämpöä. Tutkivasti, kaihomielen

sekaisella hellyydellä hän katselee tuota kookkaampaa miestä, joka on

vuodelaudalle istahtanut.

— Elämä kutsuu minua taas taisteluihinsa, vastaa tämä. — Seurakunta

tarvitsee kaitsijansa ja kalpansa.

Hän on roteva mies, kookas, harteva; jokainen piirre, jokainen liike

kertoo tarmoa ja voimaa. Silmät ovat harmaat ja terävät kuin

teräksiset, ja nenälläkin on kotkan käyrä, iskevä muoto. Iho on

mustapintainen, posket ja leuan peittää karkea parransänki, joka on

musta niinkuin tukkakin; ainoastaan siellä täällä näkyvä harmaa

kajastus tekee tuon pystyn pään vielä arvokkaammaksi. Ääretöntä

intohimoa ja taittumatonta tahdonlujuutta näyttävät nuo luisevat kasvot

sisältävän ja samoin koko vartalokin, joka on suora ja jäntevä ja jonka

koko asennosta kuvastuu päättäväisyyttä ja ydintä. Hän on jo vanha

mies, mutta selvästi näkee, että hänessä on vielä heikontumatonta

miehuutta ja toimintavoimaa.

Se on Suomen piispa Tuomas.

— Sinä olet nyt ruumiillisesti paastonnut ja sielusi ravinnut, virkkaa

taas nuorempi mies tyynesti, mutta hiukan epäilystäkin väreilee samalla

hänen äänessään. Tämä mies, Pietari, Pietari Kaukovalta, on Tuomas

piispan ystävä ja avustaja suomalaisten pakanain käännyttämisessä.

Hän on Tuomaan rakennuttaman erakkomajan, vielä vihkimättömän

harmaidenveljesten luostarin idun päämies, ja hänen luonaan, täällä

saarnaajaveljesten hiljaisessa seurassa, piispa on nyt muutamia

viikkoja syrjässä maailmasta levännyt monista maallisista toimistaan,

viettäen rukouksissa ja hartaudenharjoituksissa munkin elämää.

— Paljon ei anna velvollisuuteni aikaa minulle uhrata oman sieluni

hoitamiseen, — vastaa Tuomas melkein huoahtaen, — se ei salli minun,

niinkuin teidän, antautua siihen kokonaan, kaikkine ajatuksineni. Mutta

minulle on kumminkin tarpeellista taistelujeni lomissa edes hetken näin

hiljaisuudessa ja nöyryydessä valmistautua suuriin tehtäviin ja

rukoilla sisällistä rauhaa ja puhdistusta.

Hän risti kätensä nöyrästi, melkein surullisesti. Mutta Pietari kyseli

yhä:

— Nyt olet siis taas sieluusi täyden rauhan saanut ja puhdistautunut

alkavia toimiasi varten?

Hänen äänessään oli aina vain jotakin tutkivaa, jotakin epäselvää, hän

ikäänkuin väkisin tahtoi kaivaa esiin ystävänsä sisimpiä sielunväreitä.

Lavitsalla istuva kookas mies nojasi hetkeksi kasvojaan kämmeniinsä,

ikäänkuin punniten ja taistellen. Ja entistä hiljaisempi, säveämpi oli

hänen äänensä, kun hän virkkoi:

— Täyden rauhan, — niin, täyden varmuuden. — Hetken vaiettuaan hän

jatkoi vilkkaammin: — En tiedä, ymmärrätkö minua oikein. Minuthan on

asetettu aina taistelevan, yhä edemmäs laajentuvan ja aseissa

lakkaamatta olevan kirkon päämieheksi tässä maassa. Minun täytyy aina

vain sotia, hyökätä, voittaa ja kukistaa, minä en saa ajatella rauhaa

ympäristössäni enkä pysyvää sisällistäkään rauhaa, se häiriytyy

toimissani myötään. Ajatusteni ja toimieni täytyy herkeämättä

tarkoittaa sitä, miten parhaiten edistän ja palvelen korkeata kirkkoa,

miten hyödytän Rooman pyhää istuinta ja laajennan hänen katolisen

valtakuntansa mahtia maailmassa — en saa paeta ristiriitoja, joita

siinä sivussa voi sielussani syntyä. Mutta jos pyrkimyksissäni saavutan

varmuuden ja voiton, niin onhan se samalla sielunikin rauha ja voitto.

Ymmärrätkö: yksityinen onneni ja rauhani saa väistyä korkean

kutsumukseni tieltä.

Pietari hymähti ystävällisesti.

— Minä ymmärrän mitä tarkoitat. Kun onnistut suunnitelmissasi ja

aseellisissa yrityksissäsi, kun vain laajennat kirkon valtaa ja

mahtavuutta, silloin on sielusikin sopusoinnussa, — sen täytyy niin

olla?

— Niin, juuri niin, mitä muuta minulta vaadit, Pietari? Silloinhan

tiedän itseni äitijumalalle otolliseksi. Katso, mitä taisteluillani

ja ponnistuksillani jo olen pyhän kirkon aseena ja sen hyväksi

saanut aikaan. Pimeimmässä pakanuudessa vaeltanut kansa on nyt

kahdessakymmenessä vuodessa taipunut tunnustamaan ristiä ja kirkon

valtaa, — sellaista alttiutta kirkko minulta vaatii, siten se käskee

minun korkeinta palvella — eikö niin?

Taas oli Pietari käynyt vakavakatseiseksi.

— Niin, jos aina voit olla täysin vakuuttunut siitä, että noudatat

korkeimman tahtoa etkä koskaan omaasi.

Tuomas innostui.

— Minun täytyy olla, muutenhan en voisi toimia mitään. Ja kuinka

siunaisi Jumala työni, ellei se olisi hänen tahtonsa mukaista. Nyt,

katso tuloksia, katso nuorta, kukoistavaa, myötäänsä laajenevaa

kirkkoamme...

Innostuksissaan piispa oli noussut vuoteeltaan ja käveli huoneessa

edestakaisin. Mutta hänen silmänsä kohtasivat jälleen Pietarin katseen

ja hän pysähtyi, ja hänen äänensä vaipui taas hiljaisemmaksi, kun hän

jatkoi:

— Itselleni en sitä kunniaksi lue, olenhan vain halpa ase. Mutta

itsehän olet vaikuttanut mukana näinä vuosina ja tiedät, millainen

kirkon kasvitarha oli tässä jäisessä maassa, kun Rooman isä minut

kaukaisesta kotimaastani ohjasi pohjolaan ja vihdoin lähetti minut

tänne Suomeen istutuksiaan hoitamaan. Kristinusko oli istutettu tänne,

mutta minkä verran se oli juurtunut ja versonut? Olet itse minulle

monesti kertonut, kuinka täällä kävi Henrikki piispan kuoleman jälkeen.

Pakanat olivat kastetut uuteen uskoon, mutta se usko ei heissä

kestänyt, miekka herposi hoitajan kädestä, kastetut pesivät pois

vesikasteensa, kaatoivat ristit ja kohottivat uuteen kunniaan vanhat

uhrikarsikkonsa. Ennen pitkää koko taimitarha oli kuihtunut pois, ja

sen viimeisiä istutuksia pakanat kiskoivat väkivoimin irti maasta.

Täällä oli silloinkin olevinaan piispoja ja pappeja, mutta mitä he

toimittivat? Yhden piispan pakanalliset karjalaiset merirosvot veivät

vankina mukaansa ja toisen aikana nuo muka käännytetyt suomalaiset

purjehtivat meren yli Ruotsiin, mistä heille uusi oppi oli tuotu,

polttivat siellä kylät ja kaupungit, tappoivat Upsalan piispan,

tahtoivat kitkeä ristin pois sieltäkin. Sellainen oli Suomen kristitty

seurakunta, sellaisessa kunnossa kirkon valta tässä maassa, eikä kukaan

enää tahtonut lähteä tänne ristiä saarnaamaan. Silloin valitsi pyhä isä

minut, munkin halvoista halvimman, tämän seurakunnan paimeneksi, ja

käski minun juurruttaa ristin syvemmälle maahan, käski käännyttyä koko

tämän kansan. Sitä olen nyt koettanut tehdä, se on korkea kutsumukseni,

ja sitä on menestyksellä siunattu. Sillä missä ovat nyt pakanain

uhrilehdot? Kirkkoja niiden tiloilla kohoaa ja ristejä, joita

käännytetty kansa nöyränä kumartaa, eikä kukaan enää täällä rannikolla

eikä Hämeen kansan joukossa uskalla olla ristin oppia tunnustamatta.

Tuomas oli näin viitannut pitkän toimintansa tuloksiin osoittaakseen,

että hän töissään ja riennoissaan oli totellut korkeinta tahtoa. Mutta

Pietari ei voinut seurata hänen innostustaan. Hän virkkoi hiljaa

huoahtaen:

— Se on totta, Tuomas, kukaan ei uskalla. Sinun kätesi on kova,

miekkasi terävä.

— Sen täytyy niin olla. Syvältä täytyy miekan purra, että se ajaa

pelkoa käännytettyihin.

— Pelkoa, Pietari matki, — pelkoa, mutta ei luottamusta. Tämä kansa

ei rakasta sinua enemmän kuin edeltäjiäsikään, eikä levittämääsi uskoa

— sillä miekalla levitetty oppi ei ole rauhan oppia, sitä kansa ehkä

pelkää, mutta varmasti se sitä vihaa.

Nyt Tuomas vuorostaan hymähti, varmana, melkein ilkkuvana. Sillä

Pietari kosketteli taas tuota samaa kysymystä, josta he niin usein

olivat väitelleet ja jossa Tuomas aina oli päässyt voitolle. Hän oli

näet todistanut päivän selväksi, että pakotta ei pakanoita koskaan

saada ristiin suostumaan ja että hänen edeltäjäinsä puute ja virhe oli

ollut juuri se, että heillä ei ollut tarpeellista, pysyvää aseellista

voimaa tukemassa käännytystyötään. Hän ei nyt siitä ryhtynyt

väittelemään, virkkoi vain varmana:

— Tämä kansa ei nyt enää uskalla vihatakaan, se tottelee vain ja

taipuu ja tottuu tottelevaisuuteensa, kun sitä näin rautakourin

pidellään. Jyhkeä linnani Räntämäellä ja sen haarniskoihin puetut

ratsumiehet tukahduttavat kyllä kaiken vastahakoisuuden, jos sitä

jossakin näkyy, ja vihankin, jos sitä rupeaa kytemään. Miekalla täytyy

tie raivata, sitä saat sitten sinä ja harmaat veljemme kulkea ja

valloitella vähitellen sydämiä, — sitä vartenhan olemme tämän pienen

veljeskunnan perustaneet tänne erämaahan ja kasvattaneet täällä maan

omia poikia saarnamiehiksi.

Pietari istui ääneti tuijottaen lattiaan. Mutta Tuomas tahtoi saada

hänet kerrankin oikein vakuuttumaan ja jatkoi sen vuoksi vielä:

— Ei, Pietari, älä koeta kylvää epäilystä työhöni, se vain heikentäisi

tarmoni, ja sitä kirkko tarvitsee. Sillä vastahan olemme alulla. En

halveksi sinun osuuttasi tässä käännytystyössä, mutta sen tuloksia emme

nyt ehdi ruveta odottamaan; aikamme on lyhyt ja työtä on paljon. Minä

kuljen sen vuoksi edellä ja raivaan raakaa erämaata, kaadan kasken,

jota sinun sitten on viljeltävä, — tule sinä lempeä mies jäljessä,

kylvin vakka käsivarrella, täydennä, syvennä työni.

Ja lauhkeampana nyt pieni, teräväkatseinen mies kääntyikin piispaan

päin:

— Niin, tunnenhan jyrkän suunnitelmasi; ja jos et sinä tunnekaan,

kuinka vaikeaa on voittaa sydämiä ristin puolelle silloin, kun risti on

pystytetty verellä kostutettuun maahan, niin samaahan työmme sittenkin

tarkoittaa, — kirkon olkoon kunnia, jos epäilykseni ovat turhat. —

Nyt lähdet siis taas pukeutumaan sotisopaan?

Tuomas, joka oli astellut edes takaisin pienen koppinsa permannolla,

istahti taas laverilleen ja virkkoi:

— Kevät joutuu, toiminnan aika on jälleen käsissä. Ja nyt minulla on

paljon suoritettavana; vanhuus lähestyy, täytyy joutua, muuten se tapaa

minut kesken töitteni, kutsumukseni täyttämiseen on vielä paljon

matkaa. Kirkon valta on nyt tosin täällä Suomen rannikolla luja ja koko

Hämekin sitä jo tottelee, joskin vastahakoisesti. Mutta Karjala, — se

tekee työmme täällä aina epävarmaksi, sen levottomat pojat ovat

sotaisia ja hurjia. Se on nyt lannistettava sekin, risti on

juurrutettava sinne, — tämä tehtävä se minua nyt kiirehtii.

Pietari istui ja kuunteli värähtämättömin kasvoin ja virkkoi miltei

välinpitämättömästi:

— Laajat ovat hankkeesi, Tuomas.

— Eivät ne saa rajoittua vielä siihenkään, Karjala ei vielä mittaani

täytä. Sillä pakanuutta on vielä Karjalankin takana, Rooman kirkolla on

siellä pahimmat ja vaarallisimmat vastustajansa, — kauemmin en saa nyt

luonanne viipyä. Mutta minä tarvitsen ehkä pian sinutkin ja koko

veljeskunnan avukseni muualla kuin täällä, — siksi sinut pyysinkin

puheilleni. Kiirehdi työtäsi tämän kansan keskuudessa mikäli voit,

kylvä mitä ehdit, suuremmat toimet meitä odottavat toisaalla. Me emme

saa levätä ennen kuin koko tämä pohjoinen maailma lumisen asutuksensa

viimeisiä ääriä myöten on saatu ristiä ja Rooman kirkkoa tunnustamaan.

Tämä tuumien uhitteleva laajuus ei näyttänyt Pietaria miellyttävän. Hän

kysyi terävästi:

— Silloinko vasta kunnianhimosi on tyydytetty?

Tuomas hytkähti tuota terävää kysymystä.

— Enhän hae omaa kunniaani, vastasi hän, — ainoastaan kirkon kunniaa

ja mahtavuutta, sehän minut käskee toimimaan. Rooman isän ja hänen

istuimensa hyväksi on kaikki tehtävä, itselleni en pyydä mitään!

Pietari nousi nyt uunin pankolta, jossa hän liikahtamatta oli istunut,

ja vielä entistä syvempi tuli näytti hänen silmissään palavan. Hän

astui suoraan Tuomaan eteen, laski molemmat käsivartensa hänen

hartioilleen ja katsoi häntä hartaasti, melkein hellästi silmiin.

— Onko se niin, hän lausui verkalleen. — Oletko siitä itse aivan

varma?

— Epäiletkö sitäkin, Pietari? kysyi Tuomas loukkaantuneena.

Pietari ei vastannut kysymykseen suoraan.

— Sinusta paisuu sitä mahtavampi kirkkoruhtinas, kuta mahtavammaksi

kirkon vallan täällä laajennat, hän virkkoi vakavasti. — Sinä

hallitset nyt jo valloittamiasi maita ja kansoja itsevaltiaana

ruhtinaana, kuuntelematta ketään, tottelematta ketään muuta kuin Rooman

paavia; sinä olet yksinvaltias tässä maassa.

— Rooman isän puolesta, ehätti Tuomas vastaamaan. — Se on totta. Ketä

muuta minun täällä olisi toteltava?

Pietarin ei tarvinnut laajemmin ruveta selittämään, miten Suomen kirkon

asema oli muuttunut ja käynyt aivan itsenäiseksi sen jälkeen kuin

Tuomas oli piispaksi nimitetty. Hän vain lyhyesti siihen viittasi:

— Eerikki kuningas, hän, joka tänne ensiksi ristinopin toi, hän oli

Ruotsin kuningas.

— Niin oli, Ruotsin kuningas. — Vilkastuen Tuomas puuttui taas

puheeseen. — Mutta jaksoivatko Eerikin jälkeiset Ruotsin kuninkaat

täällä pysyttää ristin oppia ja Rooman kirkon arvoa? Eivät. Se

kukistui, se Eerikin työ, mutta minun ei ole lupa omaa työtäni samoille

jäljille jättää. Nuo Ruotsin kilpailevat ruhtinaat taistelevat siellä

keskenään, vaanien toistensa valtaa ja vuodattaen toistensa verta, —

kirkko on heikko ja avuton heidän omassakin valtakunnassaan. Heillä ei

ole voimaa eikä halua hoitaa tätä merentakaista kirkon taimitarhaa.

Meidän täytyy sen vuoksi luoda tänne pysyväisempi, vankempi valta, ja

kenetpä me sen yliherraksi tunnustaisimme, ellemme Rooman mahtavaa

isää. Hänelle minä täällä vallan luon ja hänelle sen myöskin säilytän.

— Ja itse sitä hänen nimessään hallitset?

— Olenhan hänen uskottu aseensa. Jos pyhä isä tahtoisi minua käyttää

aseenaan ainoan autuaaksitekevän uskon levittämisessä vaikkapa samalla

tavalla kuin piispa Albertia, joka Riiassa perusti ristin puolesta

taistelevan veljeskunnan, olen antautuva hänen välikappaleekseen

viimeiseen hengenvetooni asti, — en saa kieltäytyä mistään! Mutta

mitään niin suurta en toki usko voivani toimittaa. Ja vaikkapa

voisinkin, niin itse tahdon vaipua vähäpätöisyyteeni, olla pelkkä

harmaaveli, niinkuin olin ennen piispaksi tulemistani, — kunhan vain

kirkon valta vahvistuu ja sen kunnia ja mahti ulotetaan kaikkiin

maailman ääriin. Ei, Pietari, en pyydä itselleni palkaksi muuta kuin

hamppuköyden, millä vyötän kerjäläisvaippani, — kun pyhä neitsyt

käskee, sidon sen heti vyölleni ja luovun kaikesta, kaikesta!

Pieni munkki seisoi yhä rotevan piispan edessä pidellen käsiään hänen

hartioillaan, jotka, vaikka piispa istui, ulottuivat miltei hänen

matalan rintansa kohdalle. Hän oli terävästi ja tutkivasti, kuin ankara

rippi-isä ainakin, katsonut Tuomaan puhuessa häntä silmiin, oli

koettanut tutkia hänen salaisimmat ajatuksensa, tunkeutua hänen

sydämensä sisimpään pohjaan. Ja värähtämätöntä vilpittömyyttä ja

vakavuutta hän oli luullut lukevansa niistä kasvoista, joita hän näin

tähysti. Silloin hänen syvällä kiiluvat silmänsä riemusta kirkastuivat,

ja ikäänkuin siunaten hän juhlallisesti lausui:

— Siis mene täältä rauhan majasta takaisin maailmaan, riennä suuriin

toimiisi ja vie täältä sielussasi sisällinen rauha mukanasi. Tee

työtäsi omalla alallasi, koska uskosi ja vakaumuksesi on niin luja, me

kiertävinä saarnaajina sitä hiljaisuudessa parsimme, yhteinenhän

päämäärämme on. Mutta palatkaamme vaikeilta retkiltämme aina tänne

saamaan vahvistusta ja rohkeutta, palaa sinäkin, jos maailmalla rauhasi

särkyisi, tänne rukoilemaan Neitsyt Maarialta nöyrää mieltä ja

sielullesi eheyttä.

Hento, teräväkatseinen mies kokosi harmaan vaippansa liepeet ja lähti,

vielä jäähyväisiksi piispalle päätään nyökäyttäen. Yö olikin jo kulunut

myöhäiseksi. Äänetöntä oli kaikki, tyynen talviyön rauha peitti sankan,

jylhän metsän ja sen keskessä piiloilevan pienen erakkojen majan.

Rauha, täydellinen rauha täytti vanhan piispankin mielen hänen

istuessaan siinä nyt yksin kovalla laverillaan, yhä vielä äskeisen

keskustelun synnyttämän, varman ja sopusointuisen mielialan vallassa.

Hän oli nyt valmistanut itsensä, nyt oli toiminta taas alkava.

Vuosittain oli hänellä tapana tulla paaston aikana muutamiksi

viikoiksi vanhaa, rakasta munkkielämää viettämään siihen pieneen

luostarintapaiseen laitokseen, jonka hän oli perustanut metsään lähelle

Aurajoen suuta. Oli niin virkistävää saada sotamelskeistä ja

hallintohuolista syrjässä viettää hetkinen itseään varten, syventyä

asioihin, miettiä, lukea rauhassa pyhiä kirjoja ja harjoittaa

hartautta, sitten sitä vahvistuneempana ja tarmokkaampana taas töihin

puuttuakseen. Ja hän tunsikin nyt taas, kun se lepoaika oli mennyt,

uutta varmuutta, jäntevyyttä ja turvallisuutta mielessään, — hän sitä

tarvitsikin, sillä koko hänen tarmoaan nyt kysyttiin.

Hetken vielä istuttuaan pöydän edessä, suurta kirjaansa lukien, Tuomas

nousi, polvistui jumalanäidin kuvan eteen ja rukoili siinä kauan. Hän

tahtoi paljastaa pyhälle neitsyelle sydämensä ja sen sisäiset

aikomukset ja tarkoitukset, esittää, kuinka ne tarkoittivat yksinomaan

Jumalan valtakuntaa ja sen kunniaa ja suuruutta, ja hän rukoili niille

entistä kannatusta ja siunausta. Valtoimenaan, kaikkine tuumineen ja

tunteineen tahtoi hän heittäytyä äitijumalan helmaan. Ja vahvistuneena,

levollisena hän nousi ja meni laverilleen maata. Kohta hän nukkuikin.

Unessa hänen mielikuvansa yhä kävivät samaan suuntaan kuin valvoessa:

kirkon vallan laajentuminen pohjolassa, Karjalan sotaisen heimon

kukistaminen, ristin pystyttäminen lumisten tunturien äärimmäiselle

harjalle — ne tuumat hänen mielessään yhä nukkuessakin kiertelivät.

Ja hän oli istuvinaan korskean, mustan ratsunsa selässä johtaen

sotajoukkoaan Pohjan pakanoita vastaan. Maltitonna hän itse ajoi edellä

pitkin lumen peittämää kangasta, tuskitellen, että toiset häntä niin

hitaasti seurasivat; eihän tällä tavoin koskaan ehditä päämaaliin, niin

hän valitteli, ja ajoi yksin edelle. Pietari Kaukovalta häntä vielä

seurasi, mutta hänkin tapansa mukaan hakaltaen ja epäillen ja

varoittaen... ja jo jättäytyy hänkin jäljelle. Mutta Tuomas ajaa

edelleen yksin yhä pimenevää pohjolaa kohden; hänen täytyy ehtiä sen

sydämeen, hänen täytyy nousta sen valtaistuimelle...

Jo aukenee sakean, pimeän metsän keskestä ihana, vihanta, lämmin

lakeikko, ja sen takalistolla on kukkia ja köynnöksiä kasvavalla mäellä

komea, valoisa linna, jonka harja pilviä hipoo. Sinne hän suoraan ajaa,

ja sen edustalla lukuisat valkopukuiset ritarit häntä kumartaen

tervehtivät ja saattavat hänet suureen linnansaliin, jonka seiniltä ja

orsilta säteilee hopea ja kulta. He ohjaavat hänet kohdastaan ylös

valtaistuimelle, jonka juurella seisoo loistava parvi hengellisiä ja

maallisia ruhtinaita, piispoja, ritareita ja käännytettyjä

pakanapäälliköitä, kaikilla rinnassaan valkoinen risti ja otsalla

nöyryyden merkki.

Ja Tuomaasta tämä kaikki on aivan luonnostaan lankeavaa, hänelle

kuuluvaa: noin valoisaa, noin rikasta, noin korkeaa hän on

tavoitellutkin, ja voittajana, ruhtinaana hän nyt valtiaan istuimella

istuu. Ja hänen päähänsä tuodaan kultainen kruunu ja käteen hohtava

valtikka, ja sillä hän viittaa palvelijoita eteensä, antaakseen heille

käskyjään. He palvelevat häntä kaikki, hiljaa ja nöyrästi, eikä

ainoastaan ihmiset, vaan myöskin puut, pilvet ja kalliot, jotka

takalistolla välkkyvät. Hän on voittanut tämän taivaan, loistavan,

ikuisen taivaan, ja siksi häntä kaikki luonnossa tottelee.

Mutta alempana pilarien lomissa, ikäänkuin linnan eteisessä, seisoo

samettipukuisten, hopeahelyisten herrain ja rouvain takana köyhä,

ryysyihin puettu nainen, sylissään pieni lapsi. Sieltä eteisestä,

ikäänkuin naisen ympäriltä, tulvaa kirkas valovirta, joka häikäisee

kaikkien silmiä ja vetää puoleensa Tuomaankin katseen. Hän huomaa

naisen, kutsuu hänet eteensä.

— Kuka olet sinä ja mitä tahdot? kysyy Tuomas, katsellen paheksuen

naisen huonoa asua.

Mutta nainen ei vastaa. Hänen kasvonsa ovat kalpeat ja surullisen

näköiset, ja hän kääntää, valtaistuimen luo tullessaan, päänsä

poispäin. Mutta valo liekitsee hänen päänsä ympärillä ja lapsen pään

ympärillä, ja sydän säpsähtää Tuomaan povessa. Sillä sehän on pyhä

neitsyt, tuo köyhä nainen, joka ryysyissä hänen edessään seisoo ja

kasvonsa hänestä kääntää.

— Äiti Jumalan, valtaistuimella istuja huoahtaa hiljaa, — miksi

ryysyissä linnaani saavut? Mistä minua nuhtelet, millä olen tahtosi

rikkonut?

— Olet unohtanut jotakin voittaessasi, vastaa nainen yhä poispäin

kääntyneenä.

— Mitä, pyhä neitsyt, mitä?

— Sinua kaikki kumartavat, mutta rintaasi et saa rauhaa. Ja sinä

tiedät, miksi et saa.

— Miksi, en tiedä sitä, sano...

— Siksi, että itsekkyyttä piilee sydämesi pohjalla, vaikka koetat

minultakin kätkeä sen. Tätä loistoa, tätä valtikkaa olet tavoitellut,

itseäsi olet palvellut, kirkon ja minut olet syrjäyttänyt...

Tuomaan päätä huimasi, hän ei sitä syytöstä todeksi tunnustanut, hän

tahtoi kieltää sen, kieltää jyrkästi ja hän huudahti:

— Ei, se ei ole totta, et olekaan Jumalan äiti sinä; sillä häntä,

juuri häntä minä palvelen.

Ja hän ojensi kätensä, viitatakseen valtikallaan palvelijoilleen, että

veisivät ryysyisen naisen pois. Mutta samassa tämä käänsi tuokioksi

kasvonsa Tuomaan puoleen, loi häneen yhden ainoan silmäyksen, ja

valtikka putosi käskijän kädestä. Sillä hän oli nähnyt naisen silmät;

ne olivat niin suuret ja kauniit, mutta niiden kirkkaus oli kyynelten

peittämä, niin lempeät ja armaat, mutta niiden lempeyden verhosi syvä

suru. Kerran vain hän oli katsahtanut Tuomaaseen, mutta murtuneena tämä

painoi päänsä alas, ja poissa oli mielen uhka ja jäykkyys, ja kruunu

vieri maahan hänen päästään ja istuin horjui hänen allaan. Seuraavassa

tuokiossa ryysyinen nainen oli poistunut, ja samalla sammui kirkas

valo, kuulumattomiin katosi kiiltävä linna ja kylmä pimeys peitti

yksinäisen, avuttomaksi hylätyn miehen. Ääretön tuska täytti Tuomaan

sydämen; hän tahtoi huutaa armoa, hän tahtoi juosta nöyränä ryysyisen

naisen luo ja heittäytyä hänen jalkoihinsa, mutta hän ei nähnyt enää

ketään, ei muuta kuin aution tyhjyyden ja pimeyden...

Tuomas piispa herää laverillaan ja kuumat hikikarpalot pursuvat hänen

otsaltaan. Hän koettaa repiä silmiään auemmas, nähdäkseen vielä

äskeistä loistoa, hän terästää korvansa, kuullakseen vielä äskeisiä

ääniä, mutta hänen ympärillään on kaikki pimeää ja äänetöntä, ja se

hiljaisuus on raskas ja syvä; ainoastaan hänen sielussaan raivoaa

äänekäs hätä. Viskautuen hän juoksee vuoteeltaan ja painautuu taas

polvilleen jumalanäidin kuvan eteen.

— Mitä tahdot minulle ilmoittaa, Neitsyt Maaria, huudahtaa hän

ääneensä, — mitä minulta vaadit? Olenko sittenkin pettänyt itseni ja

sinut, eikö olekaan aikeeni vilpitön ja puhdas, eikö ole kirkon kunnia

korkein päämääräni? Liha, liha, vietteletkö minut sittenkin tahraamaan

kaiken pyhyyden, vietkö syntisine pyyteinesi minut iankaikkiseen

kadotukseen ja työni kiroukseen ja tuomioon?

Ja hän nousee pimeässä komerossaan, viskaa karkean vaipan päältään,

ottaa ruoskan vuoteensa alta ja suomii sillä alastomia hartioitaan ja

jäseniään, lyö hädistyneen miehen voimalla, siten ruumistaan

rankaisemalla lieventääkseen sielunsa pohjatonta tuskaa. Hän ruoskii

itseään, kunnes kirvelevä iho verestää ja jäsenet vähitellen

herpautuvat ja hän voimatonna vaipuu pyhän neitsyen kuvan eteen. Siinä

hän vielä nyyhkien rukoilee, ja vedet virtaavat silmistä miehisen

miehen.

Ja rukoillessaan hän koettaa rehellisesti tutkiskella, mistä se

itsekkyyden ja oman kunnian siemen olisi kotoisin, josta pyhä äiti

häntä varoitti ja jota hän ei nyt uskaltanut kieltää. Ei hän ollut sitä

tuntenut, kun hän kotimaassaan, kaukana Skotlannissa, meni luostariin

köyhäksi munkiksi, tietäen, ettei hän, aviottomana syntyneenä,

halveksittuna lehtolapsena, kelpaa edes halvimmaksi opettajaksi

seurakuntaan. Mutta Rooman isä oli hänet kumminkin kutsunut aseekseen

ja hänet korkeaan luottamukseen valinnut, — siitäkö hyvyydestä

palkaksi oli itsekkyyden intohimo hänen sydämeensä salaa hiipinyt ja

vietellyt hänet korkeimman nimessä omaa kunniaansa ajattelemaan...?

Hartaasti hän rukoilee:

— Kitke se pois, opasta minut oikeaan, anna minulle voimaa hallita

salaa hiipivät himoni, taikka kaada minut armollasi maahan, jos olen

arvoton aseeksesi. Sinun käsiisi antaudun; jos minulle apusi suot,

salli minun jatkaa työtäni sinun kunniaksesi, mutta anna minulle merkki

armostasi, niinkuin annoit ennen...

Taas ruoskii itseään yksinäinen mies ja rukoilee armon merkkiä. Hän on

monesti ennen, näin sielunsa hädässä ollessaan, samoin tehnyt, ja

silloin hänestä on näyttänyt, kuin jumalanäidin kuvan maalatut kasvot

ja silmät olisivat saaneet ikäänkuin elävän, lempeän loisteen. Sitä

laupeata valoa hän nytkin hartaasti rukoillen odottaa todistukseksi

siitä, että hän vielä pyhän neitsyen armoa nauttii.

Ja katso! Säde sarastavaa kevättalven päivää tunkeutuu laen räppänästä

erakon koppiin ja luo kalpean heijastuksen myöskin sille pimeälle

seinälle, jossa jumalanäidin kuva on. Uupuneen rukoilijan silmissä

näyttävät neitsyen kasvot kirkastuvan ja sulavan lempeämmiksi, — sen

silmissä on laupeutta ja armoa. Ja rukoilijan tuskaan uupunut sielu

löytää siitä lohdutusta ja lievitystä, ja hän kiittää nöyryydessä

Neitsyt Maariaa tästä uudesta armosta, jonka hän on osakseen saanut.

Yö oli kulunut, kun yksinäinen rukoilija kalpeana ja verestävin silmin

pyhän kuvan edestä vihdoin nousi. Hän avasi oven selälleen ja hengitti

aamun raikasta ilmaa. Keväinen päivä oli valjennut, aurinko teki

nousuaan, hänen oli aika lähteä taipaleelle, lepomajastaan pois

taistelevaan maailmaan. Mutta se uhmaileva varmuus, joka hänet

vielä illalla täytti hänen puhuessaan suurista aikeistaan ja

suunnitelmistaan, se oli nyt poissa, ja melkein viivähdellen ja

arastellen hän, pukeuduttuaan ja vyön uumilleen sidottuaan, hiipi

kopistaan ulos. — Ankara oli ollut varoitus, jonka hän unissaan oli

saanut. Mitähän jos hän jäisikin tänne unohdettuna erakkona hoitamaan

sielunsa puhtautta ja luopuisi kaikesta muusta, — sellainen epäilys

hänessä heräsi, ja hän katseli kaihoten rauhan miesten nukkuvaa majaa,

josta hän oli lähdössä. Mutta hän torjui pois sen heikkouden: hänelle

oli korkea toimi uskottu, hän oli asetettu taistelevan kirkon eturinnan

soturiksi, hänen täytyi itseään muistamatta täyttää tehtävänsä, täyttää

se loppuun saakka.

Hän käveli talliin, haki sieltä ratsunsa, satuloitsi sen ja talutti

portille. Mutta hän ei noussut nyt tuon uljaan mustan juoksijansa

selkään; halki kinoksien hän verkalleen käveli, taluttaen hevostaan

ohjaksista pitkin kuperaa keväistä polkua, jossa jalka usein livetti.

Hän ikäänkuin arkaili satulaan nousta, se hänestä liiaksi muistutti

tuota äskeistä unta, tuota loistavaa ratsastusta suuruuteen ja valtaan.

Nöyränä, halpana hän tahtoi matkansa kulkea ja itselleen kunniaa ja

mukavuutta pyytämättä suorittaa tehtävänsä niinkuin korkeuden palvelija

ainakin.

Siksi hän nyt jalan hiljalleen astui metsäpolkua pitkin. Ja niin

ankarat, niin vakavat olivat hänen kasvojensa piirteet hänen

kävellessään, että ne näyttivät kuin kiveen veistetyiltä, ja hänen

silmänsä palo oli niin hehkuva, kuin hän olisi koettanut lävistää

taivaanrannan, johon hän tähysteli. Taistelun maininkeja riehui hänen

rinnassaan, eikä hänen mielensä tahtonut täysin rauhoittua, vaikka hän

kuinka usein olisi itselleen todistanut, että hänen velvollisuutensa

kutsui häntä Jumalan valtakuntaa levittämään ja ettei hän siihen työhön

käydessään saanut mitään empiä eikä mitään arastella.

Pitkäksi venyi tänään matka metsän halki, jonka korkeiden puiden

lomitse aurinko vähitellen nousi paistamaan tielle, kullattuaan ensin

ylimmät latvat. Vihdoin harveni metsä, päivän kilo pisti kulkijan

silmiin, laaja, lumipeitteinen aavikko oli helakan valkoisena edessä.

Sen keskitse kaareili joen jääpeitteinen uoma tummahtavana vyönä,

ja joen toiselta rannalta taas siinsi matalarakennuksinen, harmaa

kylä, josta savu aamun tyynessä melkein kohtisuoraan taivasta kohden

nousi. Mutta vielä etäämpää, joen suistosta, jossa oli rivittäin

tavara-aittoja ja suojuksia virran kummallakin kaltaalla, sieltä näkyi

jo tänä aikaisena aamuhetkenä virkeää liikettä ja toimeliaisuutta.

Tuomas pysähtyi tuokioksi sitä katsomaan; se vaikutti vilkastuttavasti

hänen mieleensä. Siellä kilkkavat kirveet ja ritisevät sahanterät, kun

aluksia korjataan merikuntoon pian alkavaa purjehduskautta varten;

toisia, vanhoja, tervataan ja tihennetään, toisia, uusia telakkapuilla

veistetään, — se kajahti miellyttävältä piispan korvaan. Sillä

tuollaista toimeliaisuutta hän suosi, ja hän ajatteli, että vielä

useammat kirveet siellä pian kalskavat, kunhan hänen asiansa sille

kannalle ehtivät. Ja hänen sitä ajatellessaan veri lähti taas nopeammin

kiertämään suonissa valvoneen miehen, jäsenet tuntuivat vetreytyvän ja

raskas pää keveni ja selkeni. Niin suuret tehtävät ovat nyt edessä,

ajatteli hän, aika kiirehtii, se vaatii häneltä niin paljon tointa ja

tarmoa, miksi hän vitkastelee? Ja kahta reippaampaa ja joutuisampaa oli

nyt hänen kävelynsä, kun hän jälleen rupesi taluttamaan ratsuaan

jokiahdetta pitkin.

Hän astui pysähtymättä kylän ohi. Pihoilta kuului halkojen hakkuuta,

naiset juoksivat siellä puuhissaan tuvan ja ometan väliä ja miehet

juottivat kaivolla hevosiaan ajoon lähtiessään. Elämää, työtä! Ja hänkö

yksin, jolta enin tointa kysyttiin, hänkö epäili ja vitkasteli hatarain

unennäköjen takia — ei, hentojen haaveiden aika oli nyt taas päättynyt

ja käsissä oli vakava työrupeama. Vaivoin malttoi piispa enää kylän ohi

ehdittyään maassa pysyä, hän silmäili jo kaivaten satulaansa ja koetti

jalustimien solkia, mutta vielä hillitsi hän kiihkonsa, astui jalan.

Metsään painui taas tie, ja siellä ehätti hän yksinäisen kulkijan,

nuoren naisen, joka ripein askelin hänkin ja iloisesti laulellen vakka

kädessä asteli samaan suuntaan kuin piispa.

— Minne matka noin iloisella kulkijalla? — kysyi piispa kohdalle

ehdittyään.

— Linnaan on matka, nainen vastasi.

— Vai linnaan. Kenelle sinulla sinne on asiaa?

— Onpa asiaa, kun mieheni on siellä. Hän on eilen palannut

partioretkeltä ja nyt kiirehdin häntä tapaamaan.

— Kuka on miehesi?

— Ohto.

— Joka kasteessa sai nimen Otto. Mutta olkoon Ohto!

Linna, partioretki, Ohto — liian eläviä mielikuvia virkosi vanhan

piispan mieleen, hän ei voinut enää pidättää haluaan ehtiä pian sinne

linnaan, toimintansa paikoille, eikä hän välittänyt sitä pidättää —

miksi hän oikeastaan tuhlasikin aikaansa astumiseen! Ketterästi kuin

nuorukainen hän viskautui satulaan ja kiinnitti ohjakset tottuneella

kädellä. Ja virmasti voimakas ratsu, joka nyt vasta sekin tunsi

varsinaisen toimensa alkaneen, läksi kiidättämään tuttua taakkaansa

metsän halki ja sitten joen jäätä pitkin. Nyt tunsi ratsastajakin

olevansa oikeassa asemassaan; hän nytkyi notkeasti hevosen juoksun

mukaan, rinta pullistui, sieraimet laajenivat ja jäseniin tuntui

tulevan terästä. Hän antoi vankan mustansa valtoimenaan ravata ja kiiti

niin ohi asuttujen ja metsäisten rantojen, jotka kuin vilahdellen

sivulle jäivät. Ilma oli niin raikas ja puhdas, aamu niin terve ja

kirkas, — nyt hän sen huomasi, — ja kuta enemmän hän ratsastuksesta

lämpeni, sitä selvempänä hohti pää, sitä vapaammin liiti ajatus, kooten

yhteen monet erillään lepattaneet langat. Suuri tehtävä, laaja ohjelma

oli taas eheänä, varmana ja tarkkapiirteisenä hänen edessään, eikä sitä

enää himmentänyt epäilyksen muistokaan. — Elämään, toimintaan!

Taas vaihtui uusia kuvia ratsastajan eteen. Siinä oli jyrkällä törmällä

korkea rakennus, torni katolla, risti tornin huipussa — Rantamäen

kirkko, jonka hän itse siihen piispanistuimensa viereen oli rakentanut.

Sen kupeella olivat rannalla piispan ja tuomioherrain ja kaniikkien

asuinrakennukset, — mataloita, pieniä tupia ne olivat, mutta ne

herättivät silti hänessä ylpeyttä ja iloa, sillä kristikunnan ahjona ja

keskustana tässä kaukaisessa maassa ne siinä olivat, siihen hän oli

sijoittanut Suomen kirkon sydämen. — Tuomas ajoi ylös törmälle. Siellä

oli kaikki vielä äänetöntä. Piispa itse ei ole kotona, harvoin hän

tässä piispantalossa kotona onkaan, linnassa hän asuu, — ja

tuomioherrat ja kaniikit, ne laiskurit, ne tietysti tapansa mukaan

nukkuvat pitkälle aamuun asti... Ratsastajan kulmakarvat rypistyivät ja

hän pidätti jo hieman hevostaan tuumien poiketa sisään herättämään

nukkuvaa tuomiokapituliaan. Mutta taas laski hän ohjakset valloilleen

ja karautti ohi kirkon ja pappilain, — hänellä ei ollut nyt aikaa

sellaiseen pieneen kotikuriin, suuremmat hankkeet häntä kiirehtivät

korkeampiin tehtäviin.

Mutta nyt jo näkyikin hänen matkansa päämäärä tuolta etäältä, siintäen

jyhkeänä korkealta kunnaalta, ja hän kiirehti, metsästä esiin

ratsastaessaan, yhä heponsa hyvää vauhtia. Yksinäisen, jyrkkärinteisen

ja tasalakisen kallion laella lähellä Aurajoen rantaa oli vankka,

harmaakivinen linna, jonka mantereenpuoleisesta päästä ylpeänä kohosi

paksu, pyöreä torni, näkyen kauas yli metsänkin ja halliten laajalti

ympäristöään. Ulommas kallion ympäri oli suurista kivistä rakennettu

muuri, jonka päällä vielä oli hirsisalvos; muurin keskellä oleva

raskas, hirsistä salvettu portti oli kiinni, ja muuria kiertävän

kaivoksen yli vievä laskusilta oli pystyyn nostettu. Umpinaiset olivat

linnan seinät, jotka kohosivat pystyyn jyrkältä kalliolta, sisältä ei

näkynyt mitään; ainoastaan tornin laella edestakaisin asteleva vartija

kuvastui jo kaukaa selvästi kevätaamun kirkasta taivasta vastaan.

Sitä kohden kiirehti yksinäinen ratsastaja, ja hänen rintansa paisui ja

silmänsä kiilsi sitä lähestyessään. Sillä tämä oli se luja turvapaikka,

jonka hän oli rakennuttanut valloittamansa maan ja siihen kylvämänsä

uuden uskon selkärangaksi ja josta hän hallitsi alistettua kansaa ja

kuritti uppiniskaisia pakanoita. Sieltä hän oli retkensä ja

käännytystyönsä menestyksellisesti johtanut ja sieltä pitäen hän aikoi

nytkin yhä laajenevat tuumansa toteuttaa.

Huuruava ratsu pysähtyi nostosillan eteen, joka samassa jo vitjoillaan

ritisten laskeusikin tulijan sisään päästä, — vartijat olivat jo

etäältä tunteneet tulijan linnan ankaraksi isännäksi. Piispa karautti

avatusta portista sisään, viskausi satulasta ja heitti hevosensa siihen

palvelijain hoidettavaksi. Terävän, tarkastavan katseen hän loi

ympärilleen, ja kaikki pihalla olijat tervehtivät häntä paljastaen

päänsä. Mutta sanaakaan puhumatta Tuomas nousi portaita sisäpihaan ja

kiirehti suoraan omaan erikoiseen piispanrakennukseensa. Siellä hän

nopeasti kiskaisi vyön uumiltaan, riisui pois karkean, harmaan

kauhtanansa, heitti lammasnahkaisen lakkinsa naulaan — sen puvun aika

oli nyt ohi. Peseydyttyään ja ajeltuaan pois luostarissa vapaasti

kasvaneen karkean parransänkensä rupesi hän, kasvoiltaan nuortuneena,

pukeutumaan. Hän heitti ylleen näädännahkoilla rikkaasti reunustetun,

mustan, väljän piispantakkinsa, jonka sametti valahti pehmoisiin,

kauniisiin laskoksiin, pujotti kaulaansa paksut vitjat, joista suuri

kultaristi riippui, ja sovitti päähänsä korkean, ristiotsaisen,

hopealla runsaasti kirjaillun hiippansa. Mutta jalkoihinsa hän veti

leveävartiset, kilisevillä kannuksilla varustetut sotilassaappaat, ja

vyölleen, piispan vaippansa alle, hän vyötti raskaan miekan.

Sitä tehdessään hänen pitkä, uljas vartalonsa ikäänkuin vieläkin oikesi

ja kasvoi, hänen kasvoilleen levisi itsetietoisen hallitsijan mahtava,

juhlallinen ilme, ja hänen silmiinsä asettui tottelevaisuutta vaativan

käskijän varma katse. Samalla hänen mielensäkin tuntui pukeutuvan

uuteen asuun, siihen tuli uutta pontta ja varmuutta. Ja vartalo suorana

ja pää pystyssä, ryhdiltään arvokkaana ja kasvoiltaan vakavana, hän

astui verkkaisin askelin huoneistaan ja käveli linnan suureen

arkitupaan.

Hän oli taas Suomen piispa Tuomas, soturi ja pappi.