(Kanteletar III, 34, 37.)
Turun harmaaholvisessa tuomiokirkossa, joka vielä tuskin oli
puolensadan vuoden ikäinen, oli muutamien vuosien kuluessa vietetty
kaksi suurta, komeata kirkollista juhlaa. Vuosisadan vaihteessa v. 1300
Suomen ensimmäisen suomalaissyntyisen piispan, Maunon, toimesta ja
johdolla oli suoritettu Unikankareen mäelle, Aurajoen suuhun,
vähitellen rakennetun kirkon vihkiminen Suomen hiippakunnan
pääkirkoksi, tuomiokirkoksi, ja samalla oli hiippakunnan hallinto,
tuomiokapituli, siirretty Räntämäeltä Koroisista, tänne uuden pääkirkon
yhteyteen. Ja nyt, pari, kolme vuotta myöhemmin, oli Nousiaisista,
Suomen kirkon ensimmäisestä pesäpaikasta, siirretty kirkon
suojeluspyhimyksen piispa Henrikin luut Turun tuomiokirkkoon ja
kätketty suurilla juhlallisuuksilla sinne vastarakennetun kuorin
lattian alle.
Tämä viimeksimainittu kirkkojuhla oli eräänä kevätkesän sunnuntaina
äsken päättynyt. Aamusta alkaen oli pyhäkössä pidetty kauniita
juhlamessuja, joihin olivat ottaneet osaa uuden tuomiokapitulin kaikki
kanungit ja Turun seudun sekä äskenrakennetun Turun linnan papit ynnä
niinikään vastaperustetun Turun dominikaaniluostarin pappismunkit. Sen
jälkeen oli suoritettu itse hautaustoimitus ja sen päätyttyä pidetty
hautamessuja ja veisattu hautavirsiä. Näiden kirkonmenojen jälkeen oli
vihdoin juhlayleisö, uuden rantakaupungin ja sen ympäristön väestö
samoinkuin papit ja virrenlukijat, lähtenyt kirkosta. Iltapäivä olikin
jo käsissä. Mutta vanha Mauno-piispa viipyi vielä kaarevan kuorinsa
alttarin eteen polvistuneena, siinä siunaten yksinäisissä rukouksissaan
tämän korkean juhlapäivän.
Hän oli jo vanha mies. Vartalo oli kumara, kasvot kokoonpainuneet,
harvennut tukka kiersi valkoisena kiehkurana paljasta päälakea. Mutta
hänen silmänsä säteilivät nuorteaa, harrasta riemua, kun hän siinä
katseli korkeaholvista, vakavanjuhlallista pyhäkköään ja muisteli, mitä
tuloksia hänen nuoressa hiippakunnassaan toki jo oli aikaansaatu.
Kirkko oli koruton, alkujaan vain suorakaiteen muotoinen kivirakennus,
joka oli jaettu nelinurkkaisilla harmaakivipilareilla kolmeen laivaan.
Mutta Mauno-piispa oli nyt, vedoten sielunsa autuudesta huolehtivain
seurakuntalaisten uhrautuvaisuuteen, saanut kirkon itäpäätyyn
rakennetuksi valoisan, kaari-ikkunoilla varustetun kuorin, jonka
alttarin edessä hän juuri polvistui. Hiippakunta oli nuori, paljon
pakanuutta asui vielä sen rintamaillakin. Mutta uuden kirkon yhteyteen
perustettu koulu valmisti nyt jo vuosittain uusia työntekijöitä hänen
laajalle työvainiolleen, Rooman paavit suosivat auliisti tätä
kaukaisinta etuvartiotaan pohjolassa, ja vuosi vuodelta kristillinen
tajunta laajeni ja syventyi maan hitaan kansan joukossa.
— Onhan jo jotakin tehty, virkahti vanha piispa itsekseen, noustessaan
vihdoin alttarin edestä kääntyäkseen sakastiin. — Ja työn jatkajia on,
kun minusta aika jättää, kun pääsen lepäämään minäkin tuohon alttarin
juurelle, Pyhän Henrikin haudan viereen, johon jo leposijan olen
itselleni varannut.
Mauno-piispa astui askelen sakastiin päin. Mutta silloin juuri loi
aurinko ylimmän kaari-ikkunan kautta säteensä Neitsyt Maarian
alttarille, valaisten sen yht'äkkiä kirkkaaksi, — muuten olikin kirkko
jo paksussa hämärässä. Ja piispa näki silloin ihmeekseen erään naisen
vielä polvistuneena Jumalanäidin kuvan edessä. Hän oli nuori neitonen,
jonka vaaleat kutrit loistivat kullalta auringon säteissä, mutta hänen
kasvonsa olivat itkettyneet, ja hänen silmistään, jotka liikahtamatta
tähtäsivät Jumalanäidin veistettyyn kuvaan, huokui syvää hätää ja
tuskaa.
Mauno pysähtyi ja katsoi säälien nuorta tyttöä. Siinä on ahdistamassa
jokin ankara sydämensuru, päätteli hän, siinä tarvitaan lohdutusta. Hän
laskeutui kuorista kirkkoon rukoilevan neitosen luo.
Lähemmäs tullen tunsi hän jo naisen: sehän oli Annikki, hänen oma
rippilapsensa, Turusen tytär rantakorttelista, turkulaisen
kalakauppiaan esikoinen. Hänet oli Mauno kastanut parikymmentä vuotta
sitten, silloin vielä ollessaan Koroisten piispalan apupappina. Hän
tunsi hyvin tytön isän ja äidin: toimeliasta, hurskasta väkeä. Nyt on
siis jo sydämensuruja tuollakin herttaisella lapsella!
— Mitä itket, Annikki, hän lausui ystävällisesti, mitä Jumalanäidille
valitat?
Neito käänsi melkein säikähtyneenä kosteat kasvonsa puhuttelijaan päin,
kumarsi nöyrästi päänsä, kun piispan tunsi, mutta vaikeni.
— Älä arkaile, Annikki, kerro vapaasti sydämes huolet vanhalle
rippi-isällesi; ehkä voin sinua lohduttaa. Sulhassurujako itket; onko
sinulla sellaisia?
— Niin, sulhoni minut hylkäsi...
— Hylkäsi! Kuka oli sulhosi?
Tyttö arkaili kotvasen, mutta vastasi sitten vapaasti:
— Hannus, Saksan kesti...
— Mitä, oletko antautunut kestien kanssa lemmenkauppoihin, ai, ai!...
Ja hullusti kävi, — niin on käynyt jo monelle tytölle. Eikö isäsi
kieltänyt, äitisi varoittanut?
— Kielsivät, varoittivat...
— Mutta et totellut heitä, tottelit omaa mieltäsi?
Tyttö tyrskähti uuteen itkuun; katumus ja häpeä ja tuska tempasivat
hänet valtoihinsa. Vanha piispa laski silloin kätensä hänen vaaleille
kutreilleen ja virkkoi:
— Tulehan sakastiin, Annikki, astu rippituoliin, kevennä siellä pieni
sydämesi. Tahdotko, lapseni?
— Tahdon, isä...
Siellä sakastissa, pienen alttarin etisellä rukousjakkaralla,
nuori Annikki kertoi nyt itkun tyrskyn sumentamin äänin vanhalle
rippi-isälleen sydämensä suuren hädän. Hän oli kiintynyt komeaan
saksalaiseen merimieheen, joka oli häntä omakseen pyytänyt ja hänelle
aviovalat vannonut.
— Milloin hänet tapasit ja missä?
— Viime kesänä, eräänä iltana isäni ranta-aitan laiturilla.
Siinä Auran suussa oli tyttö huuhdellut pesuvaatteitaan ja katsellut
purjelaivoja, joita joella tuli ja meni. Tuli silloin siihen siro,
punapurjeinen alus, laski kauniissa kaaressa jokisuulta viereisen
laiturin alle, ja aluksen perämies tervehti häntä silloin heti
iloisesti ja reippaasti. Mies ohjasi avopäin purttaan lauhkeassa
tuulessa, hänen ruskea tukkansa hulmusi vallattomasti ja hänen
huulillaan oli hilpeä hymy, — hetihän oli Annikki häneen mieltynyt. Ja
tuokion kuluttua, aluksensa rantasiltaan kiinnitettyään, vieras tuli
häntä aitanlaiturille puhuttelemaan, — Annikki ymmärsi hänen puheensa,
sillä hän oli jo lapsena isänsä tuvassa oppinut hiukan siellä
majailevien saksankestien kieltä. Ja se hymyhuulinen meren mies tuli
sen jälkeen useamminkin häntä aittalaiturille puhuttelemaan. Hän
pystytti myymäkojunsa viereiselle törmälle, kaupitteli siinä Saksasta
tuomiaan rihkamia, ja usein kävi Annikkikin hänen kauniita
kauppatavaroitaan katsomassa. Ja ennen pitkää kesti rupesi pyytelemään
Annikkia omakseen, vannoi vakaiset valat ja lupasi jäädä ainiaaksi
Turkuun hänen, vaimonsa, luo.
— Ja sinä, tuhma tyttö, uskoit ja suostuit! nuhteli rippi-isä
lempeästi.
— En suostunut heti, vastasi tyttö. — Kielsin ja pakenin äitini luo.
Mutta kesti tuli uudelleen, enkä pian enää jaksanut kestää oman
sydämeni vetoa. Hannus osti eräältä lähtevältä kestiltä pienen tuvan
mäenrinteeltä luostarin muurin alta, muutti siihen tavaroineen asumaan
ja kutsui minuakin luonaan käymään. Kerran meninkin, oli jo syyspuoli
käsissä.
— Menit, vaikkei hän sinua vihille vienyt, — lupasiko äitisi?
— En kysynyt silloin enää, vereni vain veti. Ja siellä kesti avasi
minulle arkkunsa, näytteli siitä minulle kauneimpia kankaitaan ja
hienoimpia hepeleitään. Antoi minulle hohtavanvalkoisen palttinapaidan
ja kirjatun, verkaisen hameen ja sitoi vaskihelaisen vyön vyötäreilleni
sekä punaiset umpikengät jalkoihini. Hän vielä kultaiset vitjat
kaulaani pujotti, — omakseni tarjosi kaikki, kun vain hänen naisekseen
rupean.
— Ja silloin sinä suostuit?
— En suostunut silloinkaan vielä. Juoksin kotiin. Mutta en voinut
jättää kaunista verkahamettani enkä luopua helavyöstäni enkä
umpikengistä. Palasin hänen luokseen ja kuuntelin hänen valojaan ja
jäin...
— Jäit koko talveksi, et totellut äitisi kieltoa! Mitä hän nyt sanoo?
Kyynelet sulkivat taas immen kurkun, vain vaivoin hän sai valitetuksi:
— En voi mennä enää ikinä isäni majaan enkä äitini armoille; he minut
kirosivat. Yksin olen, orpo ja hylätty...
— Milloin se Hannus sinut hylkäsi?
— Eilen läksi, hyvästittä karkasi.
— Talven vain vietti täällä sinun kanssasi, kavala mies, huoahti
piispa.
— Talven yhdessä asuimme. Hyvä hän oli ja hellä minulle, syvästi häntä
rakastin ja lemmellä hän minua piteli. Mutta kun kevät tuli ja vedet
aukesivat, rupesin oivaltamaan, että jokin kipu häntä poltteli, jokin
voima veti häntä luotani pois. Hän haki entiset laivamiehensä, reilasi
aluksensa ja kantoi sinne arkkunsa ja tavaransa, — puhui vain pienestä
kauppamatkasta. Mutta hän valehteli; sain pian tiedon toisilta
kesteiltä, että hän aikoikin hylätä minut ja jäädä ainiaaksi kaukaiseen
kotimaahansa. Koetin kyllä pidätellä miestäni, hyväilin, halailin,
leivoin hänelle kystä ja rasvaista, neuloin hänelle pehmoiset patjat...
Ei apua, kipu häntä poltteli. Ja niin karkasi eilen, nosti purjeet,
viiletti selälle...
— Kestin tapa, totesi piispa. — Ja tuossa rukoilit nyt Pyhältä
Neitsyeltä hänen paluutaan, niinkö?
— Niin, rukoilin Jumalanäidin apua, että hän kääntäisi Hannuksen
mielen ja kääntäisi hänen haahtensa vielä kotiin päin. Taikka, ellei se
käänny, että hän nostaisi kovan myrskyn, joka ajaisi laivan takaisin
Auran suulle ja Turun satamaan, taikka...
— Pieni hupakko, toruili rippi-isä. — Tyhmä tyttö, joka rukoilet
Jumalanäidiltä pieniä maallisia mielitekojasi... rukoilet Häntä
kääntämään tuulen, nostamaan myrskyn! Pyhä Neitsyt vaatii vakavaa
mieltä, syvää nöyrtymistä, hän antaa apunsa vain sielun suuressa
hädässä.
— Mutta hätäni on suuri, nyyhkytti hylätty impi. — Olen onneton orpo,
hylätty, häväisty, kaikki minua pilkkaavat kestin portoksi, ihmisiltä
en saa armoa. Ellei minua Jumalanäiti auta, niin minä onneton menehdyn.
Eikö hän voi minua auttaa?
Piispa katsoi ihmetellen ja säälien kärsivää lasta. Hän oivalsi Annikin
hädän suuremmaksi kuin minkä tämä, hento impi, jaksoi kantaa, ja hän
kysyi itseltään, miksei Pyhä Neitsyt voisi tällaisenkin hätääntyneen
rukousta kuulla. Ja hän virkkoi kotvasen kuluttua:
— Rukoilkaamme yhdessä, rukoilkaamme hartaasti, ehkä Jumalanäiti
tahtoo kuulla lapsellista pyyntöäsi ja sen täyttää. Ehkä hän tahtoo
tavalla tai toisella osoittaa sinulle armoansa, lähettää sinulle
sulhosi takaisin, taikka sinua muuten lohduttaa ja vahvistaa. Ave
Maria, gratia piena...
* * * * *
Kun Mauno-piispa hetkistä myöhemmin astui ulos sakastista, oli hänen
mielensä iloinen, sillä hän oli nähnyt rauhallisen, luottavan ilmeen
leviävän Annikin äsken tuskan raatelemille, suloisille kasvoille, hän
oli laskenut luotaan lohdutetun lapsen. Sakastin edustalla odotti häntä
itseään uskollinen ratsunihti, joka nöyrästi auttoi vanhan piispan
sävyisän tasa-astuja-tamman satulaan. Nihdin katseesta näki piispa,
että tämä oli jo pitkästynyt odottamiseen, mutta hän ei sittenkään
vielä kiirehtinyt ajamaan suoraan kotiinsa Koroisiin, jossa Suomen
piispan asunto yhä vielä oli, kun ei Turkuun ollut ehditty suunniteltua
piispanlinnaa vielä rakentaa piispanpellon laitaan. Hän päinvastoin
pysähtyi vielä tuokioksi tuomiokirkkoa kiertävän muurin ja sen holvatun
porttiaukean edustalle, jonka päällisessä huoneessa portin vahdilla oli
asuntonsa. Laskeva päivä kirkasti vielä helakaksi kirkon länsipäässä,
portin päällä olevan jykevän, neliskulmaisen, laajapohjaisen tornin,
jonka tasaisella laella vartijat pitivät vahtia. Uusi tuomiokirkko oli
näet samalla linnoitus: se oli ylt'yleensä korkealla muurilla ympäröity
peruskallion reunoja myöten, ja sen tapuli oli samalla linnantorni, —
kirkko oli näin varustettu pakanallisten suomalaisten taikka kaukaisten
novgorodilaisten mahdollisten hyökkäysten varalta. Jokitörmällä,
kirkkomäeltä alaspäin, oli pitkä rivi säännöttömästi rakennettuja
puupirttejä, suurempia ja pienempiä, joissa, samoinkuin Vartiovuoren
rinteellä, Turun porvarit, kotimaiset ja saksalaiset, asuivat, ja
törmän alapuolella taas olivat heidän ranta-aittansa, joiden ääressä
vielä nyt illansuussakin kuhisi liikettä. Hirsinen silta oli rakennettu
joen yli, kirkosta kappaleen jokisuuhun päin, ja siitä kulki liike
Turun äsken rakennettuun pieneen, yksitorniseen saarilinnaan, jossa
Ruotsin hallitusherrat pitivät komeaa komentoa. Tätä nousevaa, nuorta
hiippakuntakaupunkiaan katseli vanha piispa nyt ratsunsa selästä
iloisin, toiveikkain mielin. Mutta hänen katseensa seurasivat kuitenkin
koko ajan erikoisesti ja tarkkaavasti sitä hentoa naista, joka
rantakatua myöten kevein askelin riensi luostarinrinnettä kohti, —
sinne yksinäiseen kestin mökkiin käveli näet Annikki nyt lohdutetuin,
toivovin mielin. Suuren juhlapäivän kauniista muistoista oli kärsivälle
immelle hankkimansa lohdutus piispasta ihanin. Vasta kun neitonen oli
hävinnyt turvekattoisten tupien taa, käänsi vanhus säveän ratsunsa joen
yläjuoksua kohden, ratsastaakseen vihdoinkin kotiinsa Koroisiin.
Annikki, Turusen tyttö, laskeutui kestin hylkäämässä majassa
rauhallisesti yksinäiselle vuoteelleen ja nukkui heti. Jumalanäiti oli
toivolla voidellut hänen sydämensä raadellut haavat ja keventänyt hänen
kiviraskaan mielensä, ja hän uskoi maata mennessään varmasti, että
aamulla on ihme tapahtunut, hänen rakastettunsa palaa varmasti
takaisin.
Ja katso, kun hän aamulla pistihe ulos yksinäisen mökkinsä pihalle,
silloin puhalsi jo navakka, lounainen myrsky, joka kohisi rinteellä
kasvavassa kuusikossa ja taivutti syvälle koivujen latvat. Annikki
kiirehti takaisin tupaansa, pukeutui kauniiseen verkahameeseensa,
punakenkiinsä ja helavyöhönsä ja riensi alas rantaan. Hänen mielensä
ailahti: Jumalanäiti on siis todella kuullut hänen rukouksensa ja
lähettänyt tämän lounaismyrskyn ajamaan Hannuksen haahden Auran suuhun
takaisin. Rannassa löi mereltä kuohuva laineikko pärskeitään korkealle
yli aittalaiturien ja retuutti pahasti ankkuriin kytkettyjä venheitä,
ja kalastajat ja kestit pelastelivat siellä suurella kiireellä
irtautuneita haapioitaan ja kastuvia kauppatavaroitaan. Ja kauempana,
Auran suun saareen rakennetun linnan ja sen vastapäisen Korpolaisvuoren
takana meri kohisi uhkaavana, vaimentaen kaikki muut äänet.
Annikin sydän vavahti, ja kalpeaksi kävi taas hänen poskensa. Rajuilma
oli hirmuinen, kestikö sitä Hannuksen haaksi? Hänen jalkansa livetti
märällä laiturilla, hänen sydämensä tuntui käpristyvän: hän muisti näet
eilen Jumalanäitiä kirkossa rukoillessaan anelleensa, että ellei myrsky
toisi Hannusta takaisin, ellei hänen sydämensä heltyisi, niin ruhjokoon
silloin myrsky koko aluksen ja hukuttakoon sen miehineen, ohjaajineen!
Se olkoon pettäjän palkka, — muita naisia hän älköön enää mielistelkö,
— niin oli tyttö uhmaillut synkissä mietteissään —, kostakoon meri
silloin hänen puolestaan valansa syöjälle! Näin oli hän rukoillut,
mutta tästä rukouksestaan hän ei ollut ripittävälle piispalle mitään
maininnut; sisimmässään hän sitä pelkäsi ja häpesi. Onko nyt
Jumalanäiti häntä rangaistakseen nostattanut tällaisen hirmumyrskyn,
joka tuhoaa kaikki? Neitosen sydäntä kouristi uusi sielun hätä. Hän
lankesi polvilleen märälle aitanlaiturille ja rukoili taas, rukoili
kauan ja hartaasti ja katuvaisin mielin, että Jumalanäiti ei häntä näin
rankaisisi, vaan hänen erehdyksestään huolimatta pelastaisi merihädästä
Hannuksen ja hänen haahtensa ja toisi ne Turkuun takaisin.
Mereltä palasi alus toisensa perästä, kalavenheitä, kauppahaaksia,
jotka henkensä hädässä pyrkivät Aurajokeen myrskyä pakoon. Mikä palasi
revityin purjein, mikä katkennein mastoin, ja palaajat kertoivat, että
toisia aluksia oli jo ulapalla särkynyt kareihin ja vajonnut aaltoihin.
Annikki väänteli hentoja käsiään noita viestejä kuunnellessaan. Hän
kulki tuskallisena uloimmille laiturinreunoille asti, missä pärske
hänet valtoinaan kasteli, paremmin ulohtaalle nähdäkseen... Ja siellä
hän ääneensä rukoili, huusi myrskyn sekaan Jumalanäidin armoa ja apua.
Ja vihdoinkin: jo vilahti linnanselältä tuttu punainen purje, joka
näytti kuppelehtivan aaltojen hyrskeessä. Se on Hannuksen laiva,
huudahti tyttö ääneensä, hypähti laiturilta rannalle ja juoksi sitä
pitkin lähemmäs joensuuta kohden. Itse on isäntä perässä, ohjaa varmana
lujalla kädellä alustaan hyrskyjen halki, laskee komeassa kaaressa
laiturin suojaan. Kovettuneet ovat sen kasvojenpiirteet entisestään,
silmä on tavallista tuikeampi ja terävämpi — hän on suorittanut
vaikean purjehduksen, — mutta hilpeä hymy huulillaan ja reippain elein
hän astuu ennen pitkää Annikin eteen, kuin ei mitään olisi tapahtunut.
— Tulit takaisin, kiitos Jumalan, huokaa tyttö ahdistuksesta
vapautuneena.
— Tulinpa tietenkin Annini luo, kuinka en olisi tullut, ei minua
vihurit niele, kehui ylväs meriurho ja seurasi tuokion kuluttua,
aluksensa turvaan saatuaan, naistaan heidän yhteiseen mökkiinsä. —
Pelkäsitkö jo, etten palaisi?
— Pelkäsin... kun karkaamalla läksit...
— Meren miehellä on omat menonsa, mutta aina se matkansa tietää ja
kotiinsa löytää, ylvästeli Hannus.
— Ja nyt jäätkin kotiin?
— Jään tänne Annini luo. Kyynelet pois nyt, pulmuseni, ja silmä
kirkkaaksi kuin ennenkin!
Ja taas vallitsi onni kestin pienessä tuvassa luostarinmäen rinteellä.
Hannus kävi kauppaa turulla ja Annikki hääri iloisena taloustöissään,
keitti kystä ja makeaa kestilleen, joka häntä kaskuillaan nauratti ja
lauluillaan huvitti. Herjat kielet, jotka jo olivat kestin hylättyä
porttoa pilkanneet, vaikenivat, ja kesä kului kepeästi syyspuoleen.
Mutta pieni epäilyksen oka oli sittenkin jäänyt pistämään Annikin
herkkään mieleen. Kesti ei tahtonut nytkään lähteä vihille, löi vain
aina leikiksi sen asian. Ja joka aamu, ennen töittensä alkamista, hän
käveli aluksellaan, ja silloin aina vilhui hänen silmistään omituista
levottomuutta ja kaihoa. Annikki tunsi vaistomaisesti, että kesti yhä
salaa kaipasi jotakin; mies oli olevinaan iloinen, mutta ei ollut
todellisuudessa täysin tyytyväinen — jonnekin hänen ikävänsä paloi.
Annikin silmä pälyi valppaana ja terävänä; hän lisäsi hellyytensä
kaksinkertaiseksi, hänen naurunsa helähteli Hannuksen ratoksi, mutta
hänen mieltään kalvoi epäilyksen mato. Usein hän öillä valvoi Hannuksen
vieressä, kuunteli tämän levotonta hengitystä ja kyseli itseltään, mitä
se kaihoaa.
Eräänäkin yönä hän siten valvoen makasi ja tarkkasi vuodetoverinsa
rauhatonta kääntelehtimistä. Siitä se sentään asettui, mutta silloin
Annikki kuuli hänen unissaan huokaavan ja haastelevan. Kesti puhui
lapsilleen, kotona Saksassa oleville, joita hän lempinimillä
mairitteli, puhui saksalaiselle vaimolleen, Margareetalleen, jota hän
kullakseen kutsui... Annikki kuunteli sitä hengitystään pidellen; hänet
valtasi uusi tuska ja hätä, entistään kirvelevämpi, valtasi outo
viha...
Niin on siis asia! Kesti on häntä koko ajan pettänyt, valehdellessaan
lempeään ja tekohyväilyjään jaellessaan. Sen nyt Annikki selvästi
oivalsi; hän oivalsi, että miehellä on kotona Saksassa vaimo ja perhe,
joita hän salaa ikävöi, joita yksin hän rakastaa ja joiden luo hän
tahtoo palata. Ja Annikki tunsi, että sinne se palaa, ei auta mikään,
se jättää hänet, Annin, jos ei tänään, niin huomenna, vartioipa häntä
kuinka valppaasti tahansa... Siksi nukkuvat keulamiehet laivassa, jonne
Hannus joka aamu kävelee ja jonne hän kerää ruokavaroja, siksi hän joka
ilta haistelee tuulia ja tarkkailee taivaan merkkejä. Siksipä oli
Annikki väliin todennut jotakin väkinäistä hänen äänessään, kun hän
kujerteli lemmenlaulujaan... mies pettää, hän valehtelee joka
hengenvedollaan ja valmistelee pakoa!
Vuoteella liikahtamatta makaavan tytön rintaa raateli muikea mustankipu
ja synkeä viha, yhä yltyvä viha; hän oli siitä kivusta aivan parahtaa,
mutta hän hillitsi itsensä. Sillä hän kuuli kestin taas vieressään
huokaavan ja unissaan sopertavan:
— Tulen, Gretchen, tulen luoksesi pian. Laivani halkoo jo meren
laineita ja etelän ranta huokuu vastaani lämpöä...
Silloin valtasi immen, joka itsensä jo hylätyksi ymmärsi, sokea,
katkera vimma ja häväistyksen häpeä. Hän näki jo miehensä puristavan
voimakkaissa käsivarsissaan toista naista, eikä hän sitä sietänyt. Ei,
hän kohottausi mielettömänä vuoteeltaan, tapaili kädellään pimeää
seinää, jossa roikkui Hannuksen hopeapäinen tikari, tempasi sen tupesta
ja syöksi kylmän teräksen kavalan kestin kylkiluiden väliin.
* * * * *
Turusen tytön kamala rikos herätti kauhua koko pienessä kaupungissa.
Sen väestö hirmustui ja vaati murhaajalle ankarinta rangaistusta. Asia
tuli pian esivallan tietoon. Sen edustajana isännöi näihin aikoihin
Turun uudessa linnassa ruotsalainen valtaherra Lyder de Kyren, ja tämä
lähetti pian huovinsa vangitsemaan murhaajattaren luostarinmäen
rinteeltä. Annikki suljettiin linnan valottomaan tyrmään odottamaan
tuomiotaan.
Mutta asia tuli myöskin kirkollisen esivallan tietoon, ja vanha
Mauno-piispa, joka ei voinut ymmärtää suojattinsa epätoivon tekoa,
vaati häntä kuulusteltavakseen. Tuomiovalta oli näihin aikoihin vielä
suurelta osalta hengellisen esivallan käsissä, ja Turun linnanherra
luovutti kernaasti tuon nuoren tytön, jota hän ei pitänyt
täysimielisenä, kirkollisen esivallan käsiteltäväksi ja tuomittavaksi.
Niin tuotiin Annikki, Turusen tyttö, eräänä päivänä piikkimiesten
välissä Turun tuomiokirkon sakastiin, jossa tuomiokapituli, piispa ja
neljä kanunkia, oli koolla tapahtunutta rikosta käsitelläkseen. Vanha
piispa oli vallan murtunut, niin syvästi oli tuo hänen rippilapsensa
kamala teko häneen koskenut, eikä hänen ollut helppo tuntea edessään
seisovaa repaleista, pitkästä itkusta melkein sokaistunutta,
harmajankalpeaa naista Turusen suloiseksi Annikiksi.
Hän kuulusteli Annia kauan, koetti pyrkiä hänen raiteiltaan
horjahtaneen sielunsa pohjalle. Sitä hän varsinkin yhä uudelleen
tiedusteli, kuinka tyttö oli voinut, Jumalanäidin selvästi osoitettua
hänelle armonsa, ryhtyä tuohon julmaan tekoonsa. Heidän yhteinen
rukouksensahan oli kuultu, sulho oli kuin ihmeen kautta palannut,
niiksi, miksi ryhtyi Anni häntä surmaamaan?
Tyttö vastasi yksinkertaisesti, tekoaan kaunistamatta:
— Minä rakastin häntä, en voinut häntä luovuttaa toiselle. Olisi ehkä
ollut parempi, jos hän olisi jo ensi yrityksellään mennyt, vaikka se
minusta niin vaikeata silloin olikin. Sillä silloin en tiennyt, että
hän minut petti ajatuksillaan ja töillään, — nyt sen tiesin. Tiesin,
että hänellä oli toinen nainen, minua rakkaampi, tiesin, että hän joka
tapauksessa hylkää minut. Sitä ei sydämeni kestänyt, yksi on menneen
kaikki, tuntui minusta, lempeni ja hätäni voittivat minut. Siksi tein
rikoksen.
— Kadutko nyt edes julmaa tekoasi?
— Kadun, isä, olen valmis kuolemaan... Ei ole minulla enää mitään
jäljellä.
Kanungit keskustelivat tuomiopöydän ääressä äänekkäästi eivätkä
antaneet arvoa tytön sielullisille selitykselle. Hän on nukkujan
murhannut, henki on maksettava hengestä, sen vaatii inhimillinen ja
jumalallinen oikeus. Mutta vanha piispa istui pöydän päässä ääneti
kumaraisena ja kuihtuneena ja punnitsi epätoivoon ajetun, hylätyn immen
tekoa. Hän polvistui taas pienen alttarinsa ääreen rukoilemaan
Jumalanäidiltä valaistusta ja viisautta, hän tutki Pyhän Neitsyen
lempeitä kasvoja, ja niistä hän luki laupeutta ja armonantoa
kovaosaista horjahtanutta kohtaan. Piispa kamppaili sydämessään kauan,
mutta kun hän vihdoin alttarin äärestä nousi, oli hän jälleen
rauhallinen ja varma. Hän ei julistanut kuolemantuomiota, vaikka hänen
kanunkinsa sitä vaativat. Annin rakkaus oli ollut liian suuri;
koettelemus hänelle, hennolle naiselle, oli ollut liian raskas, hän
saakoon nyt elämäntyöllään sovittaa rikoksensa. Niin julisti vanha
piispa, jolla oli tuomiovalta. Hän määräsi Turusen Annikin joka päivä
koko ikänsä varrella tekemään katumusta ja parannusta Turun
tuomiokirkossa neitsyt Maarian alttarin edessä, jossa hän murjotun
tytön oli ensi kerran tavannut. Joka aamu oli Annin saavuttava kirkkoon
rukoilemaan, ja sen tehtyään hänen oli joka aamu lakaistava puhtaaksi
tuomiokirkon lattia, — elämänsä loppuun asti.
Kanungit ja Turun kansa arvelivat kunnianarvoisan piispansa jo liiaksi
vanhentuneen ja mieleltään pehmentyneen, kun hän noin lempeästi oli
rangaissut kuolemanrikoksen. Mutta vanha piispa ratsasti kotiinsa
Koroisiin keventynein mielin, rukoillen vain Jumalanäitiä, että jos hän
oli lempeässä tuomiossaan erehtynyt, niin Pyhä Neitsyt rangaiskoon
häntä, hän ei ollut muuta voinut.
Muutaman vuoden perästä vanha Mauno-piispa kuoli. Vuodet kuluivat ja
vuosikymmenet, monet piispat seurasivat häntä Suomen hiippakunnan
esipappeina, Turun tuomiokirkko laajeni ja kaunistui heidän aikanaan.
Mutta aina vain vuosien kuluessa, joka aamu, kesät talvet, tuiskulla ja
poudalla, saapui Annikki, Turusen tyttö, joka kestivainajan mökissä yhä
asuen elätti itseään kalanperkuulla, tuomiokirkkoon ennenkuin kukaan
muu, ja rukoili siellä kauan ja hartaasti. Sitten hän lakaisi
huolellisesti kirkon lattian, ja kaikki kirkon isännät ja palvelijat
tiesivät, että se oli hänen oikeutensa ja velvollisuutensa.
Mutta kirkosta lähtiessään hän istahti usein poutaisina kesäpäivinä
holvatun portin edustaiselle porraskivelle, jossa hän hyräili elämänsä
kaihoisaa surunvirttä ja johon ohikulkijat usein pysähtyivät häntä
kuuntelemaan. Varsinkin Turun nuorille neitosille hän lauloi vielä
vanhana ja tutisevana, varoittaen heitä vapisevalla äänellään liian
kuumista lemmenleikeistä ja varsinkin vieraista kosijoista:
Älkäätte, tytöt typerät,
Niinkuin minä, typerä tyttö,
Kestin reistoihin ruvetko,
Kauppamiesten kainaloihin.
Älkäätte Turun neidot,
Vastakasvavat kanaset,
Uskoko uron sanoja,
Meren miehen vannonnoita:
Pettävi kesti sanansa,
Mies valski valansa syöpi.