Siitä on kulunut kuusisataa vuotta...
Eräänä tuulisena kesäpäivänä laskettelee Suomenlahden ulapalla sen
pohjoista rannikkoa kohden kolme laivaa: yksi ruskeapurjeinen edellä,
kaksi vaaleampaa melkein rinnakkain perässä. Mustana kohisevaa merta
viiltelevät pitkät, valkoharjaiset laineet, joissa nuo lyhyet laivat
kuppelehtivat, väliin painaen keulansa syvälle aaltoon, väliin taas
kohottaen ne pystyinä laineen harjalle. Mutta edellä viilettävän,
toisia vähän pienemmän haahden miehet eivät pelkää tuulta eivätkä
laineita, he nostavat päinvastoin mastoonsa lisäpurjeen, laskien kuin
lintu avatuin siivin täysmyötäiseen, ilmeisesti paetakseen noita
perässä tulevia, suurempia haljakkapurjeita. Vauhti kasvaa, mutta
pakolaista ajavat laivat lähenevät sittenkin, pyrkien leikkaamaan sen
reitin ennenkuin se ehtii saaristoon, joka jo etäällä häämöttää.
Se on huimaa kilpa-ajoa. Levottomina pälyvät ruskeapurjeisen laivan
mustapintaiset, aseistetut miehet, kannella seisten, vuoroin noita
perässään tulevia punakeuloja, joiden edessä vesi valkoisena vaahtoaa,
vuoroin taas lähenevän rannikon ruosteisia kallioita, joita vastaan käy
korkealle pärskyvä kare.
He ovat Itämeren hurjia merirosvoja, jotka nyt ovat olleet
joutumaisillaan satimeen ja sen vuoksi pakenevat ehtiäkseen rannikon
karisille vesille. He ovat tänään aamun valjetessa vahvasti
aseistetulla sotalaivallaan ulkona Suomenlahdella hyökänneet
suurenlaisen lyypekkiläisen kauppalaivan kimppuun, jonka he arvasivat
kuljettavan kallista kauppalastia Nevajoelle ja Laatokalle, pyrkien
Suuren Novgorodin tuottoisille markkinoille, — tämän laivan ja sen
arvokkaan lastin aikoivat nuo raa'at merensaalistajat siepata
aamutuimaansa. Mutta hansalaislaiva olikin varustautunut merillä
liikkuvia rosvolaivoja vastustamaan, sen miehet asettuivat tiukkaan
vastarintaan, ja tuima tappelu syntyi myrskyisellä ulapalla.
Taisteltiin laivankylki laivankylkeä vastaan ja kaapparilaivan miehet
saivat nähdä, että kauppa-alus oli matkallaan jo ennen merisisseistä
voitokkaasti selvinnyt. Sen kannella oli näet joukko tynnyreitä,
joiden pohjaan hakatusta reiästä pistihe esiin karvaisia miehenpäitä,
— niihin olivat kauppiaat kytkeneet kesyttömät sotavankinsa,
antaakseen heille ansaitun tuomion ensi satamassa. Mutta ehkä olisivat
ruskeapurjeisen laivan rohkeat, rotevat rosvot sittenkin nyt perineet
voiton kauppalaivasta, ellei tämä olisi saanut apua taistelun juuri
kuumimmillaan riehuessa. Lännestä laski näet täysin purjein toinen
hansalaislaiva, nähtävästi ensimmäisen hiukan myöhästynyt matkatoveri,
ja silloin tuli kaapparille kiire irroittaa kiinnekoukut, luopua
saaliistaan ja kääntyä pakosalle. Pian toki saikin rosvolaiva purjeensa
pystyyn ja pyrki nyt joka rievun avulla livistämään saaristoon,
väistääkseen kiukustuneiden hansalaisten katkeraa kostoa.
Suomen rannikon ensimmäiset hyrskynhuuhtelemat ulkoluodot jäivätkin jo
sivulle, ja salmia aukeni suurempain, metsäisten saarien väliin.
Korkean aallokon läpi merirosvolaiva syöksyi tyynemmille sisäselille,
mutta hansalaiset laskivat sinne perässä, ajaakseen vihaamansa
merihurtat kerrankin umpikujaan ja hukuttaakseen heidät kohiseville
rantakareille. Pakenijat huokasivat helpotuksesta aina kun pääsivät
jonkin pyöreäkupuisen kalliosaaren taa, jollaisia tällä rannikolla
kohosi vieri vieressään kuin mättäitä suolla, mutta ennenkuin he
ehtivät sen takaisen selän poikki, välähtivät jo salmesta esiin
hansalaisten haalakat purjeet. Vedet kapenivat ja kävivät matalammiksi,
ja erään selän pohjassa näytti jo pakolaisia uhkaavan umpikuja. Mutta
perässä seisova mies tunsi vanhastaan tämänkin rannikon ja ohjasi
aluksensa rohkeasti pensasniemien ja ruohorantain ohitse yhä peremmäs
poukamaan, komentaen vain miehensä tarttumaan airoihin. Ja aivan
oikein: lahden pohjasta, joka oli näyttänyt nuotan perältä, aukeni
soutajain eteen kuin kukkulain kätköstä pienen joen suu, jota myöten
alus nopeasti läksi nousemaan vastavirtaan. Siinä laskettiin purjeet,
ja henkensä hinnalla soutaen pakolaiset kiirehtivät sakeametsäisten
maisemain läpi joen uomaa ylöspäin.
Ilta ehti, ja silloin ei enää näkynyt hansalaisten harmaita purjeita.
He olivat kai vihdoin joen sokkeloisessa suistossa eksyneet saaliistaan
ja ruvenneet arkailemaan noita kapeita, karisia vesiä. Mutta päivän
ponnistaneet pakolaiset olivatkin silloin, jännityksen vihdoin
lauetessa, väsyneet kuin riekaleet, ja he rupesivat nyt katselemaan
suojaista lepopaikkaa. Jokivarsi oli, samoin kuin saaristokin, autio ja
asumaton, ihmiset eivät olleet uskaltaneet asettua näille merirosvojen
alituisesti ahdistamille rantaseuduille, jonne ei juuri luontokaan
viljelijää houkutellut. Karu, harmaa kalliontöyry, jonka rinteellä
kasvoi merituulten tuiverruttamia petäjiä, kohosi näet toisensa
vieressä, ja niiden lomiin jäi syviä rotkoja, joiden pohjalla vesi
välkkyi, muodostaen kapeita salmia ja syviä lahtia. Tämän jylhän
maiseman läpi kiemurteli pieni joki, laajeten kappaleen matkan päässä
suistostaan suvannoksi ja järveksi, joka piiloili korkeain, metsäisten
harjujen välissä. Mutta tämän selän keskeltä kohosi yksinäinen,
jylhänharmaja kalliosaari, joka kolmelta kulmalta melkein pystyjyrkkänä
laskeutui veteen ja joka kuin vartija näytti hallitsevan ympäristöään.
Tuohon tasalakiseen kallioon iskivät väsyneet merirosvot heti silmänsä,
ja tuokion neuvoteltuaan he laskivat haahtensa sen loivemmalle,
luoteiselle rannalle, jossa kytkivät sen petäjiin. He nousivat kallion
kaljulle kiireelle, josta näki laajalta joka taholle, ja retkahtivat
siihen lepäämään kuiville sammalille. Vartijat valvoivat ja
tähystelivät haaleassa yössä, uupuneiden miesten nukkuessa siellä
ylhäällä kuin kotkan pesässä.
Tuo täysissä aseissaan lepäävä miesjoukko oli kirjavaa väkeä. Siinä oli
murhaajia, jotka pakenivat surmatun sukulaisten kostoa, oli kunnian
teiltä eksyneitä ja suojattomiksi julistettuja ylimyksiä, oli
karanneita orjia, oli haahtensa menettäneitä merimiehiä, oli nuoria,
huimapäitä seikkailijoita ja vanhoja, paatuneita merirosvoja. Ja monet
kansallisuudetkin olivat edustettuina tuolla kallion laella: siellä oli
virolaisia, oli ruotsalaisia, oli suomalaisia merikarhuja ja Saksan
rannikon sissejä. He olivat, kukin omalla tahollaan meriä kynnettyään,
tavanneet toisensa jonakin talvena Voionmaan hiekkarannikolla,
siellä liittyneet yhteen, ryöstäneet laivan ja aseistaneet sen
merirosvoalukseksi, jolla he lähtivät Itämeren rannikkoa verottamaan ja
ahdistamaan yksin kulkevia kauppalaivoja. Joukko oli kasvanut matkan
varrella, uudet miehet oli aina pantu vannomaan ankarat veljeysvalat,
joiden rikkominen tuotti petturille varman surman, minne hän pakenikin.
Yhteiset vaarat ja yhteiset rikokset olivat sitten sitoneet heidät yhä
lujemmin toisiinsa, — mitään muuta yhteiskuntaa, esivaltaa tai
sukulaisuutta he eivät enää tunteneet kuin oman, kaikkien kammoaman
veljeskuntansa.
Kuri oli ankara. Rohkeimman ja ovelimman joukostaan he itse
päällikökseen valitsivat ja tottelivat häntä sokeasti, — kunnes ehkä
joskus, jos päällikkyys rupesi heitä sortona painamaan tai jos johtaja
oli heitä taitamattomasti ohjannut, syöksivät hänet mereen ja
valitsivat joukostaan uuden. Pysyvää tyyssijaa heillä ei ollut missään;
meriluotojen luolat olivat heidän asuntoinaan ja varastoaittoinaan, ja
itse aava meri oli heidän elinkeinopaikkanaan.
Siinä nyt nukkuivat nuo koviksi karaistuneet, meren mustentamat miehet
Etelä-Suomen pienen joen saaressa, kooten voimia uusiin seikkailuihin,
ja heidän kuorsauksensa kohisi yli yöksi tyyntyneen selän.
Mutta kun aamu kirkkaana ja kauniina valkeni myrskypäivän jälkeen ja
pilvettömälle taivaalle nousseen auringon lämmittämät miehet heräilivät
kovalta vuoteeltaan, silloin he katselivat tarkemmin tuota illan
hämyssä keksimäänsä autiota leposaartaan sekä sen jylhää ympäristöä ja
mieltyivät siihen yhä enemmän. Ja vankkaa aamiaista aterioidessaan he
siitä ihastuneina keskustelivat.
— Tässähän meillä voisi olla lepopaikka useamminkin, sillä tännepä
eivät osaa Hansan laivat, ja asumaton näkyy olevan mantereenkin ranta.
— Totta, lymypaikka tämä on mainio. Voisimmepa tänne rakentaa
hirsiaitan saalistamme varten, käyttääksemme sitä, milloin näillä
Suomenlahden vesillä olemme keventäneet kauppalaivoja.
— Taikka puikahtaaksemme pakoon, jos hullusti käy kuten eilen.
— Tulkootpa tänne ne eiliset hansalaiset, hevillä he eivät tätä
linnaamme valloita.
— Eivät tule nyt eikä vastakaan... Mutta meillä ei täältä ole kuin
pieni souto aavalle merelle.
Niin puhuivat pörröpartaiset merikarhut tutkiessaan yökalliotaan, joka
todella oli kuin luonnon luoma linna. Ja heidän päällikkönsä, juureva,
kookas, punanaamainen uros, pohti tuokion mielessään miestensä
mietteitä, huomasi ne hyviksi ja virkkoi vihdoin:
— Ainakin nyt aluksi voimme tässä turvallisesti viipyä viikon pari,
siltä varalta että eksyttämämme lyypekkiläiset meitä vielä vaanisivat
saaristossa. Mutta sillä välin tehkäämme tähän vähän suojaa tuulilta ja
sateilta itsellemme ja tavaroillemme.
— Rakennammeko tänne pirtin?
— Miksei, tuohon loivalle ahteelle, sinnehän voimme sitten talveksi
palata, jos tahdomme. Mutta ensi töiksemme on meidän tehtävä rintavarus
tähän kallion reunamille, että voimme turvassa puolustautua, tuli mikä
tuli.
Työhön kävivätkin rotevat miehet, vierittivät ja vipusivat kiviä
tasalakiselle kalliolle, jonka ympäri he rakensivat tukevan vallin,
minkä takaa oli hyvä jousilla ampua lähestyvää vihollista. Mutta
kirvesmiehet kaatoivat sill'aikaa saaren alavammalta, eteläiseltä
rinteeltä pois sen korkeat hongat, joten näköala avartui vapaaksi
tällekin taholle, ja rupesivat sitten noista paksuista, pyöreistä
honkahirsistä salvamaan tupaa niin suurta, että siihen helposti mahtui
makaamaan pari, kolmekymmentä miestä. Uuden tupansa keskelle he tekivät
kalliopohjalle tulisijan, ja raheiksi sen seinänvierustoille he
halkaisivat jyhkeitä petäjiä. Ja kun sadepäivinä suuret tervakset
takassa loimusivat, niin olipa miesten taas pitkistä ajoista suloista
loikoa lehdespahnoilla tulen lämpimässä loisteessa, keittää siinä
rasvainen kalakeitto ja sitä syödessä kertoa toisilleen hirmuisia
meriseikkailujaan ja julmia ryöstötekojaan.
Mutta vartijat valvoivat herkeämättä ulkona korkean kallion laella
tuulessa ja sateella.
Tehtyään vielä syyskesällä laivallaan monia ryöstöretkiä Suomenlahdelle
ja Itämeren rannikoille merirosvot palasivat saaliineen talveksi
kodikkaaseen jokisaareensa, jonne he kuin tietymättömiin hävisivät.
Tähän pohjoiseen linnaansa he nyt turvautuivatkin sitä mieluummin, kun
olo kävi vaaranalaiseksi eteläisemmillä rannikoilla, missä eri maiden
hallitukset näihin aikoihin rupesivat ahdistelemaan merirosvoja. He
rakensivat vuosien kuluessa saarensa mukulakiviset ympärysvallit yhä
korkeammiksi, raivasivat kallionrotkoihin tilavat säilytyssuojat, jonne
he kätkivät ryöstötavaransa ja ruokavaransa, joita lähiseudun
koskemattomat metsät ja vedet heille runsaasti antoivat.
Mantereen asutus sai pian tiedon rosvolinnan syntymisestä Uudenmaan
rannikolle, sillä sen miehet retkeilivät usein evästä hakemaan
sisäjärvien rannoille saakka, missä he ryöstivät talonpoikain kylät ja
herättivät kauhua rauhallisissa maanraatajissa. Mutta tuo väestö ei
uskaltanut käydä rosvolinnan kimppuun, jonka raakoja, säälimättömiä
asukkaita se pelkäsi jumalattomina, julmina merihirviöinä; asutus
kaikkosi yhä kauemmas rosvolinnasta, joka siten kauan sai kenenkään
estämättä isännöidä koko saaristoa ja sen edustaista merta. Uusia
merirosvoja yhtyi yhä saarilinnan väkeen, joka pian lähetti useitakin
aseistettuja kaapparilaivoja kaukaisille merille asti herättämään
levottomuutta ja kauhua.
Sellainen oli Uudenmaan rannikon vanhan kivilinnan synty 13:nnen
vuosisadan alussa, ja sellaisena rosvolinnana se säilyi pitkin
mainittua vuosisataa. Suomeen oli jo kristinusko ja Ruotsin hallituksen
tukema laillinen järjestys vakiintunut, mutta tämä eteläinen rannikko
pysyi siitä erillään vapaiden merisissien käsissä, jotka eivät
totelleet mitään esivaltaa.
Vihdoin siirtyi saman vuosisadan lopulla Suomeen lääniherraksi tarmokas
ja mahtava ruotsalainen ritari, Boo Juhonpoika Griip, jonka läänialaan
siis Uudenmaan rannikkokin tuli kuulumaan. Tämä ankara herra ei
suvainnut alueellaan rosvolinnaa, joka rikkoi häneltä turvallisen
kaupankäynnin, raastoi hänen alustalaisiaan ja riisti häneltä hänen
verotulonsa. Hän läksi kerran maajoukkoineen ja laivastoineen
sotaretkelle tuota itsenäistä linnaa vastaan, valloitti sen sitkeän
piirityksen jälkeen, vangitsi sen puolustajat ja piti heidän
pitkäaikaisista ilkitöistään lyhyet käräjät. Mukulakivisen rosvovallin
hän hävitti jokisaarelta pois, tyhjensi sen tavarasuojat ja avasi
jokisuun ja saariston rauhalliselle liikenteelle.
Mutta itse kallioiseen jokisaareen mieltyi Boo-herrakin, oivaltaen sen
mainioksi linnapaikaksi, ja hän pani pian omat voutinsa rakennuttamaan
vanhan suistuneen linnan — Raseborg — raunioille uuden, korkean ja
uljaan kivilinnan, jonka merestä nousevat seinät muurattiin paksuiksi
ja katot holvattiin ja jonka eteläiselle sivustalle tähystyspaikaksi
tehtiin tanakka, pyöreä torni. Monet vuodet saivat Uudenmaan talonpojat
tehdä pitkiä, raskaita päivätöitä tätä Boo Juhonpojan linnaa
rakentaessaan, sen kehämuureihin kiviä vetäessään ja sitä ympäröiviä
vallihautoja kaivaessaan. Siten siitä tuli luja turvapaikka monille
seuraavain miespolvien ylimyksille ja ritareille, jotka sieltä
maakuntaa hallitsivat ja sitä valtansa tukena pitivät. Vielä siitä tuli
meriä vallitsevain sissienkin turvapaikka, jommoiseksi se alkujaan oli
syntynyt, kunnes taas kerran uusi aika keksi sen uusiin oloihin
kelpaamattomaksi ja jätti vanhan saarilinnan raunioitumaan mataloituvan
ja maatuvan "linnanselän" keskelle, missä karja nyt rauhallisena käy
laitumella.