Yötaivaan vilkkuvat tulet himmenivät vähitellen ja sammuivat sikäli
kuin itäinen rusotus laajeni ja voimistui. Kevätaamun näin valjetessa
yksinäinen, harmaapeskinen lappalainen hiihti autioita hankia pitkin
riekonrihmojaan kokemaan ja ynisi hiljalleen hiihtäessään. Myöhään on
kevät tullut taas tänä vuonna, sitä hän siinä joikuvin äänin itsekseen
hoki, myöhään. Onhan sentään jo pieniä pälvipaikkoja suvisilla
rinteillä, ja vesakko rupeaa huurteesta puhdistumaan. Mutta hanki on
vielä kova, yöt ovat kylmät...
Näin ynisten yksinäinen lappalainen katseli unisesti, kuinka punainen
aamu sarasti tunturin takaa. Jo ehti valo matalan koivumetsän
latvoihin, ja tunturin laajalla laella rupesivat kiteet kimaltelemaan.
Mutta samalla sattui hänen tihruisiin silmiinsä toinenkin punerrus
harvan vesakon keskitse, pienen kunnaan kupeelta. Hän pysähtyi
hiihdostaan, lyyhähti matalammaksi pensaan taakse ja tuijotti
hämmästyneenä ja säikähtyneenä eteensä. Sillä nuotiohan siellä
hiilosti, heittäen hienoa, harmajaa haikuaan vesakkoon. Mikä nuotio
siellä on, mikä matkalainen on yöpynyt tänne Inarinjärven pohjoiseen
korpeen? Sitä täytyy välttää, sillä mikään ystävä se ei ole.
Lappalaisen vihamies on jokainen kulkija, mistä päin hän vain
saapuneekin, veronahkojen riistäjä hän on, saame-kansan sortaja hän on,
— muita ei täällä kulje.
Ääneti seisoi pieni peskimies kauan pensaan takana tuijottaen tuota
kunnaalta kiiltävää, epäilyttävää hiillosta. Mitään liikettä kunnaalta
ei kuulunut, koko luonto oli äänetön ja kuollut. Lappalainen ymmärsi,
että hänen olisi ollut hiljaa käännettävä suksensa takaisin päin ja
palattava hyvän sään aikana pakoon entisiä jälkiään. Mutta uteliaisuus
voitti hänet. Olisihan toki katsottava, oliko nuotiopaikka tyhjä ja
minne päin vieras on kulkenut. Peskimies hiihti hiljaa kaaressa vesakon
läpi kunnaan taakse, läheni äänetönnä kuin henki sen taustaa, jossa oli
murrokseen kinostunut nietos, ja kurottautui katsomaan nietoksen takaa.
Samalla hän taas kuitenkin nopeasti painautui matalaksi, kätki suksensa
lumeen ja kaivautui itsekin hangen alle lymyilemään ja sieltä aina
toisinaan leiritulelle kurkistamaan.
Yksinäinen mies seisoi näet laskeutuvan nuotion vieressä, kumarana
tuijottaen havuvuoteelle, joka oli tehty siihen tulen kupeelle. Tyhjä
ahkio oli vuoteen vieressä, sukset pystyssä kinoksessa, laukku riippui
koivun oksalta. Mies, roteva, ilvesturkkinen uros, tuijotti yhä
alaspäin, hänen kasvonsa olivat kalpeat ja murheelliset ja hänen
katseensa oli synkkä, — mitähän se siinä noin tuijotti? Uteliaaksi
käyneen lappalaisen täytyi kohottautua ylemmäs kinoksen takaa, paremmin
nähdäkseen, kurottaa hiukan vain ja varovasti. — Niinpähän oli. Siinä
makasi havuvuoteella liikahtamatta ja äännähtämättä toinen ihminen,
pienempi, raanuun kääritty olento, — näytti olevan nainen. Ja siihen
mies tuijotti. Kumartui yhä alemmas ja kosketti kädellään makaajan
kasvoja, kohotti sen käsivartta, joka heti hervottomana retkahti
takaisin. Mies polvistui silloin havuille, nosti makaajan pään
kämmentensä väliin, piteli sitä siinä kotvasen, laski sen taas
hellävaroen alas ja huokasi raskaasti, niin raskaasti, että koko
äänetön vesakko tuntui kohahtavan.
Lappalaisesta se rupesi tuntumaan kaamealta, mutta hän ei uskaltanut
liikahtaakaan. Sillä niin hurja tuli paloi matkamiehen silmissä, kun
hän ne joskus suuntasi tunturille päin, niin synkät, syyttävät ja
julmat olivat hänen kalpeat kasvonsa, että se mies varmaankin tuossa
mielialassaan olisi heti survaissut kuoliaaksi jokaisen, jonka hän
olisi nähnyt siinä itseään vaanivan.
— Mitä se siinä huokailee, ihmetteli kinoksesta kurkkiva lappalainen,
jonka jäsenet vapisivat kylmästä ja pelosta. — Mitä siinä kyyköttää,
tuskittelee ja ruikuttaa, — mikseivät matkamiehet jo lähde? Vai eikö
tuo makaava toveri kykenekään nousemaan havuvuoteeltaan, — onko hän
ehkä sairas? Vai kuollutko lie — huih!
Pientä Lapin äijää aivan puistatti. Mutta hän ei sittenkään malttanut
olla yhä enemmän kurottautumatta eteenpäin.
— Kuollut se on! Kalman ovat sillä kasvot!
Ilvesturkkinen mies ojentautui vihdoin, heitti raanun syrjään ja nosti
hellävaroen kuin sairaan lapsen liikkumattoman, hennon naisen
käsivarsilleen. Sen pää retkotti siinä hervotonna, käsivarret vaipuivat
kankeina alaspäin. Kotvan mies piteli tuota hentoa ruumista
käsivarsillaan, huokasi taas kuin raskas metsä ja kääri sitten hangella
vainajan hellästi raanuun. Katseli taas synkästi ympärilleen, karjaisi
epätoivoisena kuin aron hukka, niin että äänetön luonto aivan tuntui
säpsähtävän, ja lähti sitten astumaan pientä pälvipaikkaa kohden, jonka
päivä oli sulattanut kunnaan suviselle rinteelle. Siinä hän rupesi
keihässauvallaan jystämään jäätynyttä maata, kaivoi siihen kuoppaa
kourillaankin, puski siinä pienen rupeaman, kunnes hauta rupesi
rinteelle syntymään.
Lappalainen katseli sitä kaikkea nietoskolostaan harvan vesakon takaa
ja mietti taas pakoa. Hän aikoi hiipiä siitä murroksen takaa suksilleen
ja niin livistää tiehensä. Mutta hän ei uskaltanut. Kun hän kerran
yritti ja risu hänen allaan rasahti, käännähti ilvesturkkimies
hautatyöstään kunnaalle päin niin julman ja synkän näköisenä, että
lappalainen kuin pistettynä painautui hangen alle ja pysyi siinä kauan
liikahtamatta.
Vihdoin oli mies saanut kohtalaisen haudan kaivetuksi routaiseen
maahan, ja siihen hän nyt hiljaa laski raanuun käärityn aarteensa.
Peitti sen sitten huolellisesti soralla, tasoitti lunta haudalle ja
seisoi taas tuokion kumarassa sen kohdalla. Mutta samassa hän ikäänkuin
repäisi itsensä irti tuosta haikeasta paikasta, kiirehti takaisin
nuotion luo, potkaisi syrjään tyhjän ahkion, jossa hän eilen oli
vetänyt tähän sairaan naisensa, ja laski suksensa hangelle. Huomasi
samassa koivun oksasta riippuvan laukkunsa, tempaisi sen ja kaivoi
siitä kimpaleen jäätynyttä, kuivattua lihaa. Haukkasi sitä kerran,
pari, pureskeli kuin väkisin suurta suupalaa ja pisti vihdoin
lihajärkäleen vyönsä alle. Mutta laukun, joka tuntui raskaalta ja jossa
jotakin kilisi, kun hän sitä heilutti, sen hän vielä juoksutti äsken
kaivamalleen ja täyttämälleen haudalle. Jalkopäähän hän jysti
tuurallaan vielä sitä varten pienen kolon, heitti laukkunsa kuin lopen
kyllästyneenä siihen ja polki soraa ja lunta päälle. Sen tehtyään hän
lopullisesti hyppäsi suksilleen ja lähti, taakseen enää katsomatta,
vinhaa vauhtia painaltamaan tunturin kuvetta suoraan lounaiseen
ilmansuuntaan, Ruijan tuntureille päin, eteni ja häipyi sinne
vähitellen.
Silloin uskalsi lappalainen, joka siihen asti yhä oli kuin myyrä
piillyt kolossaan, vihdoin nousta hangelle ja lähteä varovasti
liikkeelle. Pehmeillä kallokkaillaan hän hiipi pehmoisesti hangen yli
nuotiolle, johon hän heitti uusia oksia palamaan, ja ryhtyi sitten,
hypellen lämpimikseen tasakäpälässä poistuneen yövuoteella,
tarkastamaan nuotion ympärystää. Sitä tehdessään hän ynisi ja jokelti:
— Pois hiihti mies, hautaan jätti naisensa, sinne raanuun kietoi ja
soralla peitti. Tuohon se jätti pulkkansakin, jättipähän sen toki
saaliiksi Saamen pojalle, hyvän pulkan. Ja hyvän taljan ja vetohihnan
— yhyhyy... Tuokion siinä ääneti hiiviskeltyään pieni peskimies jatkoi
taas jokellustaan. — Vaimo oli kuollut vennon mieheltä, yöllä kai se
noille havuille kuoli, eipä lähtenyt mies enää ruumista vetämään...
ai, ai, tänne taipaleelle hautasi... Ja sinne hautasi matkamies
laukkunsakin... miksi hautasi laukkunsakin, ja mikä siinä helisi?
Sellaista hoki pieni äijä yöhavuja penkoessaan ja hyppeli toisinaan
tasakäpälässä lämpimikseen, lyöden käsivartensa peskiään vastaan.
— Uskaltaisikohan saame-poika katsoa tuota hautaa, kaivaa sitä vähän
— ei, ei uskalla, sieltä voisi kalma vastaan kurkistaa, ei uskalla.
Mutta ehkä sittenkin pikkuisen... edes sitä laukkua, jonka matkamies
lopulta hautaan heitti — siinä jotakin kilisi... Sitä täytyy sentään
vähän tutkia, pikaisesti vain...
Hiljaa sipsutti heinäkenkä hankea myöten takaisin haudalle, vesakon
reunaan. Empi siinä vieläkin, katseli pelokkaana ympärilleen joka
taholle, katseli ylös tunturillekin, jonka valkoista hankea aurinko nyt
kimallutti. Silloin hän taaskin lysähti matalaksi, painautui
pelästyneenä pensaiden peittoon. Sillä hän näki siellä ylhäällä
tunturin laella liikettä: pororoikka sieltä laukkoi, lasketti pyrynä
rinnettä tänne alaspäin. Huih, sitä vauhtia! Mikä noidan päivä nyt
onkaan! — Lappalainen kiirehti henkensä hädässä suksiensa luo. Mutta
hän ei uskaltanut enää lähteä pakoon hiihtämään... porot laukkoivat
niin huimasti myötärinnettä... hän pistäysi piiloon äskeiseen
koloonsa, kaivautui sinne murroksen taakse äskeistäkin syvemmälle.
Siinä hän aikoi ääneti odottaa, kunnes tunturilta tulijat ovat
laskettaneet ohi.
Mutta nämäpä eivät ajaneetkaan ohi. He olivat hekin nähneet nuotion
hehkuvan pienellä vesakkokunnaalla ja tahtoivat kai tutkia, mitä tulia
se oli. Tuiskuna siihen kunnaalle tulla tupsahtivat, pysäyttivät
poronsa ja päästivät ne siihen jäkälää kaivamaan.
Heitä oli kolme miestä, kaikki muhkeissa turkeissa ja kirjavissa
villavöissä, mutta poroja oli kuusi, joista kolme veti kuormitettuja
ahkioita. Miesten puheista lappalainen ymmärsi heti, että he olivat
Keminsuun miehiä, jotka palasivat Jäämeren rannalta, perimästä
merilappalaisilta veronahkojaan. Jämeitä miehiä olivat, yksi vanha,
tanakka pirkkalaisisäntä johtajana, toiset kaksi nuorempia. He tutkivat
nyt vuorostaan nuotiopaikan, kääntelivät hylättyä ahkiota ja
keskustelivat sitä tehdessään, kuka tästä on mahtanut kulkea ja minne.
— Idästä päin se on tullut, ahkiota se on perässään vetänyt, päätteli
toinen nuoremmista miehistä jälkiä tarkastettuaan. — Eikä se ahkio ole
ollut tyhjä, — katso tuota vakoa!
— Vienasta päin on siis tultu, totesi vanhin miehistä, leveänaamainen,
poskipartainen jässäkkä, jatkaen: — Mutta yksinäinen hiihtäjä on tästä
eteenpäin lähtenyt, jätettyään ahkionsa tuohon.
— Mihinkä se on sitten kuormansa pannut, uteli toinen nuoremmista
miehistä — ei ole ahkiossa enää muuta kuin porontalja pohjalla. —
Olisiko selässään vienyt? Mutta ahkiossa näyttää ihminen istuneen, —
näet, miten on talja painunut.
Miehet katselivat kysyvinä toisiaan, tutkivat nuotion ympärystän
uudelleen, tutkivat hankeen painuneita jälkiäkin. Lappalaisen sydän
läplätti hangen alla, murroksen takana: mitähän jos Pohjanmaan miehet
noin nuuskiessaan seuraavat hänenkin heinäkenkäisiä, kepeitä jälkiään
ja keksivät hänet kolostaan, — ne ovat muutenkin niin ankaroita nuo
kemiläiset! Mutta miehet lähtivät toki seuraamaan niitä jälkiä, jotka
veivät vesakon laitaan, pälvirinteelle, ja siihen he pysähtyivät:
— Tähän on jotakin kaivettu ja kuopattu.
— Niin on, katsotaanpa!...
Kallokkaillaan kuopivat Kemin miehet löysää lunta ja soraa haudalta,
sauvoillaan sysivät sitten syvemmältä. Jo tuntuu pehmoista vastaan,
tuntuu kangasta, — siihen on jotakin kääritty. Nuori mies kumartuu,
vetää raanun esille, kääntää sen raolleen ja hätkähtää:
— Siinä on vainaja!
— Näytä, todella, — naisen on ruumis!
— Nuoret kasvot, karjalainen huntu-huivi!
Miehet pysäyttävät kaivamisensa ja seisovat siinä kotvan hämmästyneinä,
katsellen vuoroin kuolleen naisen kasvoja, vuoroin toisiaan. Vanhinkin
heistä on nyt ilmeisesti ymmällä, ei hänkään osaa heti tätä arvoitusta
selittää.
— Peittäkäähän hauta, hän virkkoi vihdoin.
— Mitä mieron matkalaisia lienevätkin olleet, hullun hommilta heidän
kulkunsa tuntuu. Lähdepäs Vienasta asti naisen kanssa kahden tähän
korpeen!
— Tappoikohan mies vaimonsa täällä nuotiolla? kyseli järkytettynä
toinen nuoremmista miehistä, kun he jälleen olivat palanneet tulen
ääreen, jota he taas muutamilla varvuilla virkistivät.
— Tappoiko mies vai tappoiko tauti, sitä ei voi tietää, selitti
vanhus, siinä havuilla hetkisen levätessään. — Leikin retki se ei ole
ainakaan ollut nuorelle naiselle, häneltä saattoivat siinä voimatkin
pettää, joten hän ehkä lopuksi tähän yönuotiolle kepertyi. Mutta mitä
miehiä se kulkija on ollut? Eivät ole nämä meidän miesten töitä,
pirkkalaiset eivät ota naisia retkilleen!
— Ei, karjalainen kaupustelija tuo hiihtäjä mieluumminkin on voinut
olla, ellei olisi ollut Ruijan miehiä.
— Kumpia hyvänsä, päätteli vanhus lopuksi, — houkkion matkaa se on
ollut joka tapauksessa!
Palan siinä nuotion ääressä haukattuaan Kemin miehet hankkiutuivat jo
hetken kuluttua matkaansa jatkamaan. Lappalainenkin huoahti jo
helpotuksesta hankeen kaivamassaan kolossa, sillä hänen raajansa olivat
pahasti kontettuneet siinä kylmässä kätköpaikassa kyyköttäessään.
Onneksipa eivät Kemin miehet olleet hänen lymypaikkaansa löytäneet, nyt
hänkin vihdoin pian pääsee suksilleen...
Mutta vieläkään ei Lapin äijä saanut nousta piilopaikastaan, siihen
hänen täytyi yhä jäädä kykkimään. Sillä juuri kun pirkkalaiset olivat
saaneet kunnostetuksi poronsa jatkomatkaa varten ja olivat lähdössä
nuotion luota, veti tämän loimu taas uudet hiihtäjät luokseen. Vesakon
läpi nousi kunnaan itäiseltä kupeelta kaksi suksimiestä, jotka
seurasivat ahkionvetäjän jälkiä, ja kemiläiset pysähtyivät nyt,
ajohihnat kourassa, näitä uusia tulokkaita odottamaan. Täytyihän näet
ottaa heistä ja heidän retkistään selko.
Poromiehet huomattuaan vieraat pysähtyivät hiukan säikähtyneinä
kappaleen matkan päähän — molemmat joukkueet ilmeisesti ällistyivät
toisensa näillä kaukaisilla Lapin aavikoilla tavatessaan. Kotvaan
aikaan ei siinä puhuttu mitään, ei puolelta eikä toiselta.
Lappalaisraukasta se äänettömyys oli kaikkein kaameinta, hän kyyhötti
siellä hangen alla sydän kurkussa ja tuskin uskalsi hengittääkään.
Mutta uteliaana hän kuitenkin kuunteli, kun kunnaalla vihdoin virisi
keskustelu molempain retkikuntain välillä, sitä uteliaampana, kun se
keskustelu koski hänenkin heimonsa, Saamen kansan, oloja ja kohtaloita.
— Millä asioilla sitä täällä kuljetaan? kysyi järein äänin kemiläisten
vanha, tanakka johtaja ja astui uhkaavin elein askelen saapuvia
vastaan.
— Omillapa asioilla hiihtelemme, vastasi viimeksi saapuneista toinen,
eikä hänen äänensä sävy ollut sen ystävällisempi kuin kemiläisenkään.
— Mitä asioita ne ovat, nämä maat ovat meidän veromaita, tiukkasi
harmaaparta Kemin mies yhä karkeammalla äänensävyllä ja kirvestä
kupeeltaan tapaillen.
— Eräitä karkulaisia vain haemme, hiihtäjä vastasi nyt jo sävyisämmin
pehmeällä, karjalaisella murteellaan.
— Oletteko nähneet niitä, jotka edellämme ovat kulkeneet näitä samoja
latuja?
Kemiläinen viittasi tovereitaan vaikenemaan eikä ruvennut vieraille
suoraan vastaamaan. Hän teki heille äkkipäisen vastakysymyksen:
— Vienasta astiko ne karkasivat, sillä sen puolen väkeä tunnutte te
olevan?
— Kannanlahdesta, kotikylästämme pakolaiset karkasivat, liverteli
karjalaisista toinen, laihansitkeä liuhuparta, toisen, vielä melkein
poikaiässä olevan, sieltä taempaa alta kulmainsa vieraita
luimistellessa. — Oletteko heitä nähneet, tästä ne ovat ohi
hiihtäneet, olemme heidän jälkiään seuranneet.
Mutta Kemin mies kyseli edelleen topakkana:
— Oliko niitä pakolaisia mies ja vaimo?
— Niin oli. Se riivattu Ruijan mierolainen ryösti näet minulta
tyttäreni, kotitalosta vei, tämän nuoren miehen morsiamen vei...
— Liekö oikein väkisin vienyt, vai seurasiko tyttö vikisemättä mukana,
epäili Kemin mies vanhoilta kokemuksiltaan.
— Ka, ahkiossa, se on tuossa tytärtäni vetänyt, näette jäljistä. Ja
tähän kai he ovat viimeksi yöpyneet.
Karjalaiset uskalsivat jo hiihtää lähemmäksi nuotiota. Siinä oli vielä
tyhjä poronpulkka, sitä he jännitetyin mielin kävivät tutkimaan,
udellen vilkkaasti:
— Siinähän on meiltä viety ahkio ja porontalja, miksi ne sen tähän
jättivät? Ja minne päin ne täältä hiihtivät? Hä?
Varsinkin nuorempi karjalainen näytti olevan kovin malttamaton
saadakseen tarpeelliset tiedot pakolaisten matkasta ja lähteäkseen
heitä edelleen tavoittamaan. Mutta Kemin mies tahtoi ennen kaikkea
tutkia, mitä väkeä pakolaiset olivat olleet, mitä varten he tänne
tuntureille olivat paenneet ja millä asioilla nämä takaa-ajajat oikein
liikkuvat. Hänellä näytti siinä kohden olevan omat epäilyksensä, ja hän
kyseli yhä:
— Sanot Ruijan miehen ryöstäneen tyttäresi. Mikä kulkija se sitten
siellä teidän puolessanne oli ja miksi hän tänne pakeni?
Vanhempi karjalainen nousi nyt suksiltaan, astui nuotion ääreen
lämmittelemään ja kävi siinä rauhan ja tarinan miehenä juttuaan juurta
jaksain selittämään:
Se oli Norjan miehiä Jäämeren rannalta, Haloogalannista sanoi
olevansa. Niitä oli vuosi sitten tullut joukko laivalla Vienan suuhun,
jonka kaupungissa olivat kauppoja tehneet. Olivat retkeilleet
jokivarrellekin, ja toiset heistä olivat siellä ruvenneet rosvojoukkona
ryöstelemään jokirannan vauraita taloja ja niiden vanhoja kauppavaroja,
hopeata ja vaskea. Siitä tietysti vienalaiset suuttuivat ja kävivät,
sill'aikaa kun toiset miehet metsäsisseinä sisämaassa partioivat,
heidän laivansa kimppuun. Sille tuli nyt kiire lähtö merelle, eivätkä
ryöstäjät ehtineetkään laivaansa mukaan. Mihin heistä toiset lienevät
huvenneet, sitä eivät kannanlahtelaiset tietäneet, mutta tämä yksi
Ruijan mies oli pikkuvenheellä paennut Valkeanmeren lahdesta lahteen,
kunnes lopuksi syyspuoleen kulkeusi Kannanlahden pohjoisimpaan kärkeen,
sikäläiseen karjalaiskylään.
— Ja jäi sinne?
— Jäi talveksi. Emme hänen kolttosiaan silloin tunteneet, ja mihinkäpä
se siitä silloin olisi enää päässytkään. Annoimme hänen asua
tuvassamme, se oli hyvänahkainen ja iloluontoinen mies, roteva työssä,
kätevä venheenrakentaja. Siellä hän venhettä veisti ja naisia nauratti,
kunnes sitten nyt keväällä teki ilkityönsä ja livisti...
— Ja vei tyttären talosta mukaansa, ihmetteli kemiläinen jo melkein
säälivänä.
— Marjan vei, lapseni, toisen miehen kihlatun naisen!
— Lähtivät yhdessä hiihtämään talonväen tietämättä, niinkö?
— Niin, keväthangelle olivat eräänä aamuna lähteneet, emme sitä heti
paoksi ymmärtäneetkään. Ahkioon olivat kasanneet hynttyynsä, ja Ruijan
miehellä oli selässään laukku, jota hän aina piti mukanaan, — siinä
kai olivat hänen Vienan saaliinsa!
— Niin menivät ja — te perässä? utelivat kemiläiset, juttuun yhä
innostuen.
— Perässä lähdettiin naapurin pojan kanssa, kun pako paoksi älyttiin,
mutta vasta seuraavana aamuna me jouduimme taipaleelle. Toivoimme
heidät silti tapaavamme, eivätkä he kaukana enää saata ollakaan —
eihän nainen kovin rutosti jaksa hiihtää, ja raskasta on toisaalta
toista ihmistä ahkiossa vetää. Tässä ne nyt kai ovat yötä olleet, vai
onko tämä nuotio teidän?
— Ei, pakolaistenne nuotio se on. Me tähän vasta äsken saavuimme.
— Sitten eivät karkurit ole kaukana, intoili nyt nuorempi
karjalaisista. — Jäljille vain ja liukkaasti!
— Ei niin kiirettä, kielteli kemiläispäällikkö vakavana ja
päättäväisenä. — Katsokaahan, tästä ei ole eteenpäin hiihtänyt kuin
yksi henkilö, ja sen ahkio on tuossa.
Karjalan miehet katsoivat, tutkivat nuotiolta luoteeseen päin poistuvia
jälkiä ja totesivat kemiläisen huomautuksen oikeaksi. He tuijottivat
toisiaan, tuijottivat kemiläisiä, ja vanhempi heistä virkkoi vihdoin:
— Onko siis Ruijan mies lähtenyt tytärtäni selässään kantamaan, ja
miksi?
— Ei kysellä enää, kiivaili karjalaispoika kärsimättömänä. —
Lähdetään, otetaan itse asiasta selko.
Mutta Kemin urho astui hänen hankea hiovain suksiensa eteen, puisteli
kieltävästi päätään ja virkkoi:
— Ei miehet, asia on pahemmalla kannalla kuin luulettekaan. — Ja
vanhemmalle karjalaisista hän puhui: — Tahdotko tietää, missä
tyttäresi on?
Karjalaispoika yhä kiukutteli ja kiivaili:
— Miksi pidätät meitä, mies, otamme itse heti selon siitä, missä Marja
on!
Mutta Kemin ukko ei pojan tiuskinnasta välittänyt. Hän astui
Kannanlahden liuhupartaisen isännän viereen, laski kätensä hänen
olkapäälleen ja puhui:
— Tahdotko nähdä tyttäresi, hä? No, hyvä, tule siis tänne!
Ja hän talutti hämmästyneen karjalaisen vesakon rintaan, pälvipaikalle,
pysähtyi siihen haudan ääreen ja virkkoi juhlallisesti:
— Kaiva tuosta!
Mutta nuorukainen sähisi ja intti:
— Mitä ilveilet, mies, ymmärräthän, että meillä on kiire!
— Kaiva, toisti kemiläinen. — Siitä saatte nähdä, mihin teillä on
kiire!
Vanhempi mies oli jo pahaa aavistaen ruvennut kaivamaan lumista soraa,
nuoremman yhä vain siinä vihaisena luimistellessa, varmana, että
Pohjanmaan miehet tekivät heistä vain pilkkaa. Nämä olivat kuitenkin
kasvoiltaan peräti totiset ja heidän äänensäkin soi vakavalta ja
vaativalta. Liuhuparta kaivoi sen vuoksi suksisauvallaan jo moneen
kertaan kuovittua maata, ja pian sieltä soran seasta pilkahtikin esille
kipene kirjavaa raanua. Mies hytkähti, kävi sulin kourin kuoppaan
käsiksi.
— Meidän raanu, totisesti! Marjan peite.
— Miksi se siellä on, uteli nyt nuorempikin, käyden hänkin vihdoin
hautaa paljastamaan. — Mitä, mitä siihen on kääritty?
Mutta vastausta hän ei saanut eikä enää tarvinnutkaan. Sillä isä
kehitti samassa raanun auki, ja kalpeina, sanattomina Karjalan miehet
jäivät katsomaan sitä, minkä he raanusta löysivät. Ja Kemin miehet
seisoivat yhtä äänettöminä ja vakavina siinä vieressä heidän surunsa ja
suuttumuksensa todistajina.
— Marja surmattu, sopersi vanhempi karjalainen vihdoin. — Miksi, kuka
tappoi lapsiraukan?
— Sanohan, miksi hänet on surmattu ja tähän haudattu, huudahti samassa
kalpea, kiihtynyt karjalaispoikakin, tarttuen kuin hätääntyneenä Kemin
uroon ranteeseen. — Sanokaa, kuka sen teki?
Mutta vainajan isä virkkoi lannistuneena, särkyvällä äänellä:
— Se on Ruijan miehen työtä, kyllä sen oivallan. Mutta miksi? Oliko
täällä tappelu, mitä täällä tapahtui, kertokaa!
Hän oli aivan rukoilevana kääntynyt kemiläisten päällikön puoleen. Ja
tämä nyt vastaili verkalleen:
— Emme tiedä, onko täällä tapeltu ja onko tyttärenne surmattu, emmekä
sitä usko. Tämän haudan löysimme äsken ikään, kun tutkimme edellämme
käyneiden jälkiä ja ihmettelimme, mitä täällä on kaivettu.
— Karkurit olivat siis jo poissa teidän tullessanne, virkahti
karjalaisisäntä, jolle asiain meno nyt vasta rupesi selviämään. —
Nuotio oli autio?
— Toinen on siinä edessämme, toinen oli poissa, oikaisi Kemin mies, —
sen jäljet näkyvät tuossa viittaavan tuntureille ja merelle päin.
Taas kimmahti nuori Karjalan poika. Hän oli juuri nostanut kangistuneen
vainajan haudasta ja laskenut sen hangelle, jossa sitä vieraat nyt
tarkemmin tarkastivat. Siitä hän hypähti seuralaisensa viereen:
— Niille jäljille nyt lähdemme, tule!
Mutta Kemin mies esteli yhä.
— Mitäpä sinne enää hiihdätte, johan ryöstetyn naisen tapasitte.
— Tahdomme tavata sen miehen, joka naisemme tappoi!
— Mieskö lie tappanut vai tauti, tutkikaa se asia kotonanne. Mutta
eteenpäin älkää menkö!
Nuoren karjalaisen mielessä oli viha ja suru sillä välin yltymistään
yltynyt. Hänen poskilihaksensa pullistuivat, hänen silmänsä verestivät
ja hän karjaisi särähtävin äänin:
— Nyt kostamaan, älkää meitä estelkö! Rankaisematta ei roisto saa
päästä tunturien taakse!
Mutta hänen toverinsa virkahti alakuloisesti:
— Hän voi jo olla tunturin takana, tuskin häntä enää tapaamme...
— Tapaamme varmasti, minä hiihdän sinne vaikka yksin ja nitistän
hänet...
— Siis yrittäkäämme!
He nousivat jo suksilleen ja tekivät lähtöä lounasta kohden. Mutta
Kemin mies astui nyt komentavana isäntänä heitä estämään:
— Parasta on, että tästä palaatte koreasti kotipuoltanne kohden. Emme
jätä teitä tänne lapinkorpeamme risteilemään.
— Hä? kivahti silloin karjalainen. — Oletko ruijalaisen murhaajan
kanssa samassa juonessa? Vai miksi asetut meidän tiellemme?
— En rakasta ruijalaisia, olivatpa murhaajia taikka ei, vastasi
kemiläinen rauhallisesti, — mutta en luota teihinkään. Täällä ovat
lappalaiset meidän veronmaksajiamme, he kuuluvat yksin meille. Mutta
sekä te karjalaiset että ruijalaiset olette aina pyrkineet tänne
veronahkoja kantamaan, kun vain on silmä välttänyt. Voitte sen tempun
tehdä nytkin, vaikka olette olevinanne muilla asioilla. Siksi emme jätä
teitä tänne kiertelemään, emmekä suvaitse teitä täällä vastakaan, siksi
kääntäkää suksenne sievästi päivännousun puolelle!
Kemin ukko jyräytti näitä nuhteitaan ankarin äänin, jota ei ollut hyvä
vastustaa. Karjalan miehet karahtivat punaisiksi kasvoiltaan sekä
oikaisivat jo selkänsä hekin, ja vanhempi heistä vastasi:
— Yhtä hyvä oikeus meillä on verottaa Inarin lappalaisia kuin
teilläkin, maat ovat yhteisiä Jäämerelle asti. Tämäkin kunnas on kolmen
heimon kunnas. Ja nahankantoon mekin tänne vielä tulemme...
— Sepä nähtäneen, tuletteko, uhmaili ukko.
— Mutta tällä kertaa emme välitä lappalaisista emmekä heidän
veronahoistaan, myönteli liuhuparta jo nöyrempänä. — Nyt ajamme, kuten
tiedätte, toista saalista. Siksi tieltä pois!
Mutta kemiläinen veti nyt sotakirveen vyöstään ja hänen toverinsa
tekivät samoin, asettuen karjalaisten tielle. Ja ukko julisti:
— Tästä ette hiihdä eteenpäin, siitä me vastaamme. Te painutte tuonne
äskeisille jäljillenne, ja pysytte siellä, muuten täällä tulee uusia
vainajia. Hä, joko älyätte, valitkaa pian!
Karjalaiset nieleskelivät kiukkuaan, ymmärtäen, että heidän oli
toivotonta yrittää ylivoimaa vastaan. Vanhempi virkkoikin:
— Teitä on kolme miestä, meitä vain kaksi. Mutta muistatte tekonne...
— Muistamme kyllä, kunhan vain tästä palaatte, uhmaili ukko. — Vai
tekeekö mieli nuoren miehen tapella?
Yrmymielisenä katseli ympärilleen karjalaispoika, joka hänkin jo oli
sivaltanut kirveen käteensä. Hänen olisi tulisesti tehnyt mieli päästä
morsiantaan kostamaan, mutta alistuipa hänkin sentään lopulta vanhemman
neuvoon. Kuin avutonna hän silmäili nyt hangella makaavaa vainajaa.
Mutta hänen toverinsa toi siihen ryöstetyn ahkion, nosti vainajan
taljalle ja peitti sen siihen raanulla. Nuoremmalta hän vain kysyi:
— Otitko haudasta kaikki, mitä siellä oli?
— Kaikki, pulkassa se on.
— Siis lähdemme kotiin...
Ja enempää puhumatta karjalainen pujotti ahkionhihnan olkapäälleen,
astui suksilleen ja lähti seuralaisineen, jääville hyvästiä sanomatta,
myötämaata hiihtämään äskeisiä latujaan. Mutta kunnaan juurelle hän
vielä pysähtyi ja huusi siitä:
— Tällä kertaa te Kemin miehet meitä nyt komennatte, mutta vielä me
tapaamme toisemme! Varokaa silloin, ettei teillä ole täältä samanlaisia
viemisiä kuin meillä nyt.
— Varokaa vain itse meidän veromaitamme, huusi Kemin ukko äreänä
vastaan. — Täältä ette koskaan kunnialla palaa!
Kemiläiset katselivat vielä kotvan silmä kovana poistuvia
kilpailijoitaan, jotka pienenemistään pienenivät ja häipyivät vihdoin
itäisen tunturin rinteelle. Vasta todettuaan, että he todella lähtivät
eivätkä yrittäneet palata, kemiläiset käänsivät poronsa eteläiseen
suuntaan, istahtivat pulkkiinsa ja lähtivät ajamaan nuotiokunnaalta.
Heidän äänensä kaikui vielä hetkisen vesakosta, mutta sitten kaikki oli
taas hiljaista. Silloin lappalainen vihdoin ryömi esille kolostaan ja
nousi kuin aave hangelle tähystelemään. Hän oli vilusta kankea ja
vihainen. Siinä oli hänen koko aamurupeama pitänyt kykkiä ja pelätä, ja
mitä hän oli siitä hyötynyt? Veivät ahkionkin, tyhjensivät haudan!
Pieni peskiniekka heristi hentoja käsivarsiaan, pui kuivia nyrkkejään
etelää ja itää ja lounasta kohden ja purki ynisevin äänin kiukkuaan:
— Vai kolmen heimon kunnas — on täällä vielä neljäskin! On Saamen
heimo, joka on näiden tunturien ja aapojen oikea omistaja. Te muut
olette täällä vain verosusia, ryöstäjiä!
Nuotio oli jo sammumassa, vain vähän lämpöä huokui enää sen
hiilloksesta, jonka ääressä lappalainen taas hetkisen hyppi. Hän potki
vihoissaan vuodehavuja, levitti hankeen viimeisiä, käryäviä kekäleitä,
potki kiukussaan soraa auki jääneeseen hautakuoppaan. Enin harmitti
häntä näet se, että Karjalan miehet olivat, kuten hän luuli,
tyhjentäneet haudan kokonaan, vieneet sieltä sen laukunkin, jossa hän
oli kuullut jotakin kilahtavan. Mutta samalla hän oli mielessään
iloinen siitä, etteivät vainolaiset ei toinen eikä toinen, toki olleet
häntä kolostaan keksineet — ne olisivat ehkä hänet siihen paikkaan
tappaneet, niinkuin uhkasivat tappaa toisensa.
— Pahat miehet, mistä vain tullevatkin, ynisi lappalainen nostaessaan
suksiaan hangen alta. — Veronahkoja ryöstävät lappalaiselta, ja jos et
kaikkia anna, niin lyövät... lyövät julmasti!...
Vielä kerran ympärilleen arasti luimistellen pieni Lapin äijä nousi
vihdoin hänkin suksilleen ja lähti jatkamaan rihmahiihtoaan, joka
häneltä aamulla oli keskeytynyt. Eikä neljän heimon kunnaalta, jossa
hanki nyt oli niin moninkertaisesti poljettu, enää kuulunut ääntä eikä
liikettä.
* * * * *
Mutta viisisataa vuotta myöhemmin Inarin pohjoiskulman suomalaisen
uudisasukkaan lapio kilahti selvään metalliin, kun hän kotikunnaansa
suviselle rinteelle raivasi pientä perunamaata. Ja kun hän kaivoi
syvemmälle ja laajemmalle, tuli sieltä esille mustuneita vaskisiruja,
arabialaisia ja novgorodilaisia hopearahoja, ruostuneita, hopeahelyisiä
kaulakoristeita ja kummannäköisiä, muinaisaikaisia aseita. Hän poimi ne
sieltä yksitellen, nosti haudasta vanhan laukun riekaleitakin ja keräsi
ne kaikki tupaansa, lähettääkseen ne sitten postiautolla, joka uutta
valtatietä myöten nyt kulki hänen kotikunnaansa ohitse, maan
pääkaupunkiin, museotavaraksi. Hän ihmetteli noita koruja ja rahoja
käännellessään, mitenkähän ne olivatkaan joutuneet siihen aution
lapintunturin rinteelle, sorakankaalle, mitkä kulkijat ne siihen
muinoin olivat upottaneet ja unohtaneet. On mahtanut olla liikettä,
joskin toisenlaista, silloin ennen vanhaankin näillä raukoilla
rajoilla, on ehkä noillakin ruostuneilla rahoilla ja koruilla ollut oma
tarinansa... Siitäpä ne nyt kertokoot minkä voivat katsojille
muinaisten muistojen museoissa!