Kumollaan oli törmän lehdossa korkea, tuuhea uhripihlaja, hämäläisten
vanha, pyhä puu, ja sen kohdalla joenrannalla kastoivat pitkäliepeiset,
kaljukiireiset papit seudun pakanallista kansaa, jonka rinteelle
rivitetyt ristisoturit olivat voittaneet, vanginneet ja pakottaneet
omaksumaan uuden uskon. Törmän takalistolta kuului voihkinaa; siellä
vieraat, hurjat keihäsmiehet rääkkäsivät niitä sisukkaampia Hämeen
miehiä, jotka eivät tahtoneet kieltää vanhoja haltioitaan eivätkä
notkistaa polviaan ryöstäjäin jumalalle, — pään listivät voittajat
pian ja armotta jokaiselta, joka siinä pitempään vikuroi. Niinpä
juoksikin sieltä soturien ajamana mekkomies toisensa perästä, juoksi
verta vuotavana ja hädästä pullistuvin silmin alas pappien luo
joenrantaan vastaanottamaan epämieluisan, mutta pakollisen kasteen.
Syrjemmällä lepikossa kyyhötti pienin parvin jo kastettuja Hämeen
miehiä ja naisia; he seisoivat siellä, tukat kerittyinä ja märkinä kuin
uitetut koirat, seisoivat häpeissään ja hammasta purren ja katselivat
avuttomina, kuinka yhä useampia heidän heimolaisiaan hukutettiin
kylmään virtaan, pappien lukiessa kovalla äänellä kastelukujaan.
Mutta ylinnä törmällä, kaadetun pihlajan vieressä, seisoi
vaakunakilpeensä nojaten voittajain päällikkö, voimakasryhtinen Birger
Jarl, katsellen tyynenä ja tyytyväisenä, miten nuo uppiniskaiset
hämäläiset vihdoinkin hänen viikinkiensä voimalla alistettiin ristille
nöyrtymään. Lepikossa lepäileväin, jo kastettujen hämäläisten kesken
kävi pientä, kuiskivaa keskustelua. Toiset siellä kiukustuneina
kirosivat vieraita voittajiaan ja hautoivat salaista kostoa, toiset
taas alakuloisempina huolehtivat vastaista elämistään uuden
ryöstövallan alla. Mutta muuan vastakastetuista virkahti, vieläkin
päristellen vettä niskastaan:
— Kauan ei ainakaan tämä poika ole noiden pitkäliepeisten pappien
lumeissa. Pois huuhdon heidän voiteensa ja uskonsa ensi koskessa, jonka
partaalle pääsen, — sanotaanhan koskenhaltian kykenevän peruuttamaan
vieraitten haltiain kirot.
— Etkäkö huoli ollenkaan uudesta jumalastasi? kysäisi vanha
koiransilmä, tunnettu kylänheittiö, joka nurisematta oli kasteeseen
alistunut. Häntä pidettiin seutulaisten kesken ovelana ja viekkaana
miehenä, vaikk'ei saatu selkoa, milloin hän puhui totta ja milloin
pilaa.
— En huoli, vastasi niskoittelija varmasti.
— Elähän sano, ei vara venettä kaada, virkkoi siihen koiransilmä. —
Minä pidän varalta tämän uudenkin jumalan, joka minulle on väkisin
annettu, mutta jonka vieraat sanovat voimalliseksi. Katsohan: milloin
eivät omat haltiat auta taikka jos olen heitä sattunut suututtamaan,
silloin voin aina turvautua palvelemaan tätä uutta jumalaa, —
sittenpähän näkyy, auttaako se!
— Mutta vanhat haltiasi pidät kuitenkin samalla?
— Totta kai, miksipä heidät hylkäisin. Tämän uuden otan vain varalta,
— eikäpä tässä nyt ottamatta päästäkään.
Toiset vastakastetut hämäläiset jäivät märkinä ja nyrpeinä tuokioksi
miettimään tuota kylänheittiön neuvoa, jossa, vaikka se olikin
hirtehisen antama, kuitenkin tuntui olevan jokin järjentynkä. Mutta ei
sekään neuvo heitä miellyttänyt; tuntuipa heistä arveluttavaltakin
suututtaa vanhoja metsän ja veden haltioita, omaksumalla näiden
rinnalle uusi ja outo jumala. Eivätkä he sitäpaitsi ymmärtäneet,
mitenkä he osaisivat sitä uutta haltiaa oikein ja mieliksi palvoakaan.
— Syömättäkin kuuluisi pitävän olla päivä tai kaksi viikossa, —
haikaili eräs hämäläisistä, — ei se käy erämieheltä, ei siinä
meikäläinen kestä.
— Emme me opi heidän malliinsa uutta haltiaa lepyttämään. —
Kuulkaahan tuota outoa mongerrusta ja pappien posmitusta!
Mutta vanha, maita kierrellyt viisastelija tiesi siitäkin asiasta yhtä
ja toista enemmän kuin muut. Hän oli retkillään merenrannikolla jo
ennen tavannut tämän uuden opin väkeä ja kuullut siitä minkä mitäkin.
— Elähän sano, — virkahti hän taas viimeksi puhuneelle, — ei kuulu
olevan uutta jumalaa kovinkaan vaikea palvoa. Paastot ja rukoukset
eivät toki voine olla taitamattomille aivan pakolliset. Eräät
ristinmiehet kertoivat minulle tarinan muutamastakin pakolla
kastetusta, vankasta miehestä, joka niinikään ei sanonut voivansa
paastota eikä rukoilla. Silloin oli pappi hänelle vastannut: Ei
tarviskaan, kunhan teet edes jotakin hyvää. Autapas tuossa kaalamon
paikalla niitä, jotka pyrkivät virran yli, mutta joille virta on liian
vuolas, niin muuta ei sinulta vaadita. Se mies asui näet kaalamon
rannalla, ja siinä oli usein tulvan aikana vaaran paikka ylipyrkiville.
"Jos ei muuta vaadittane, niin voinhan tuon tehdä", vastasi vankka mies
ja auttoikin sitten vähäväkisempiä kulkijoita. Ja sillä palvelulla
kuuluu hänestä tulleen uudelle jumalalle otollinen mies, oikeinpa pyhä
mies.
— Ka, kun ei todella muuta kysyttäne... tuumi antautuvampana se
ensiksi kiivaillut Hämeen mies, yhä tukkaansa kuivaillen.
— Ja kun sitten kuitenkin saanee pitää omat kotihaltiansa, lisäsi
siihen toinen vastakastetuista, hänkin rauhoittuneempana.
— Niin, kas siitä en minä mene takuuseen, — selitti koiransilmä
varovasti. — Mutta kuka sinua estää pitämästä, jos et puhu
haltioistasi kenellekään mitään...
Varsin epäilevinä ja sydämessään synkkinä jäivät vastakastetut, joiden
parvi myötäänsä lisääntyi, miettimään noita helpompia keinoja palvella
vieraitten tuomaa uutta haltiata ja sovittaa uusi usko vanhan,
isiltäperityn rinnalle. Miten lopultakin käynee? he kysyivät
huolestuneina toisiltaan. Mutta täytynee koettaa, sillä noiden
piikkimiesten kuritettavaksi ei todellakaan tee mieli usein heittäytyä.
Rannasta kuului taukoamatta äänekäs, yksitoikkoinen sanelu, kun Ruotsin
papit latinalaisilla kasteluvuilla siunasivat kristinuskoon äsken
aseilla voitettuja, pakanallisia hämäläisiä. Parvi toisensa perästä
juoksi keihäillä heristettyinä törmältä alas rantaan, ja se
palasi sieltä kotvasen kuluttua ristinmiesten uskoon kastettuna
lepikkorinteelle. Mutta törmän laella seisoi yhä kaadetun pihlajan
vieressä voimakas ritari Birger Jarl korkeaan kilpeensä nojaten. Hän
viittasi aina väliin kannustavasti sotamiehilleen, jotka törmällä
valmistivat pakanoita kasteeseen, ja väliin taas hän kovalla äänellä
käski rannassa laulavia pappeja kiirehtimään toimitustaan.