Mutta kokonaan eivät heiltä kuitenkaan vanhat kotarannat eivätkä vanhat
vesireitit ja apajat unohtuneet. Sinne veti vielä usein vuosien perästä
entisten eläjäin mieli, ja aina toisinaan hiipi joku mieskunta vanhoja
alkuasukkaita pyyntiretkellään noille entisille elinmaille, hakien
sieltä jonkin kätketyn aseen tai unohtuneen, mutta kaihotuksi käyneen
haltia-kiven.
Niinpä lähti entisen Kotalahden Äijä eräänä kesänä muutamain miestensä
kanssa käymään entisillä asuinmaillaan. Hän tunsi jo ikänsä lähenevän
loppuaan — jopa olikin yli kymmenen talvea kulunut siitä, kun he
olivat Kotalahdesta pakoon lähteneet — ja hän halusi vielä kerran
ennen kuolemaansa nähdä nuoruutensa mielimaat ja isiensä pyhät lehdot.
Varoskellen hän hiipi vanhaa, tuttua jokiahdetta alaspäin, löysi vielä
pensaikosta suvun kätketyt, jo puolilahot haapiot ja laskeutui yhä
varovammin kotarinnettä kohti tutkiakseen, oliko sinne vainolainen
pesiytynyt.
Ei ollut. Autio oli rinne, vesoittunut, nurmettunut. Ja nokikärkisistä
kodista olivat jo kannatinmalot lahonneet ja suistuneet maahan, pedot
jo näkyivät niistä toisia pitäneen pesäpaikkoinaan. Oli kai siellä
vieraskin käynyt, koska oli kaatanut karsikkopuut kalmistosta, minne
suvun vainajain tuhka oli kätketty, mutta oli mennyt tiehensä, kun ei
asutusta tavannut.
Mutta toisten vanhain kotapaikkain tienoilla tapasi Äijän joukko,
varovasti edelleen metsiä hiipien, uuden kirveskansan asumuksia ja
kyliä. Ne olivat korkeammilla rinteillä ja kodat olivat siellä
suuremmat ja mahtavammat kuin alkukansan pienet pyöreäpohjaiset
pystykodat. Suurin kylä heillä nähtävästi oli juuri sen Lehtolahden
varrella, jonka kotakunnan he ensimmäiseksi olivat tältä rannikolta
hävittäneet, ja sen lähettyvillä, matalina maassa ryömien, Äijän joukko
kauimmin viipyikin, tutkien uteliaana tunkeilijakansan oloa ja menoja.
Heillä oli majat, alushirsille pystytetyt, korkeammat ja tilavammat
kuin alkukansalla — heillä olikin hyvät kirveet, — mutta
metsästyksestä ja kalastuksesta hekin näkyivät elävän. Mutta eri
perhekunnat eivät olleet siellä niin vieraat ja vihamieliset toisilleen
kuin Äijän oman heimon kotakunnat, ne näkyivät kulkevan yhdessä
pyyntimatkoilla ja kalaretkillä ja jakoivat sitten saaliin keskenään.
Tuotahan Äijä oli itsekin usein haikaillut, mutta hän ei ollut saanut
omassa joukossaan sitä toteutetuksi; kukin kulki siellä omia teitään,
toisten kanssa vain alituisesti kiistellen. Täällä nyt joku joukosta
näytti aina käskevän, toiset sitten tottelivat...
Mutta eräät merkit Äijän katajikosta tähysteleviä miehiä vielä enemmän
oudostuttivat. Jo kohta he olivat koosta ja eleistä olleet tuntevinaan
eräitä kirveskansan kylässä liikkuvia naisia oman heimonsa naisiksi.
Ryömittyään lähemmäs eräänä hämärtyvänä iltana he kuulivat rinteeltä
puhetta ja tunsivat nyt seivästi oman kielensä. Lapsia, jotka ahteella
liikkuivat, puhuteltiin alkukansan kielellä. Ja vielä merkillisempää
oli pensaikossa vaanivista vakoilijoista se, että he kuulivat noiden
vierasrotuisten miestenkin, noiden kookkaiden, vaaleapartaisten
urosten, haastelevan naistensa kanssa samaa alkuasukasten kieltä.
Katajapensaassa kyyhöttävän Äijän kurttuinen naama vetäytyi silloin
leveään, ilkkuvaan, vahingoniloiseen hymyyn. Hän puristi taas, niinkuin
silloin kerran meririutan laella, vieressään kykkivän poikansa rannetta
ja kuiskasi hiljaa tämän korvaan:
— Kuuletko, poikani, kuuletko, he puhuvat meidän kieltämme!
— Kuulen isä, vastasi poika. — Kuinka he ovat sen oppineet?
— He ovat ryöstäneet vaimoikseen meidän heimomme tyttäriä ja
opetelleet heidän puhetapansa ja ehkä muutkin tapansa, — katso, lapset
puhuvat ja jokeltavat tuossa kuin meidän omilla ahteilla! Ne lapset
ovat siis meidän heimoa...!
Nuorempi mies ei oikein ymmärtänyt, miksi tuo havainto hänen ikäloppua
isäänsä niin erikoisesti riemastutti. Ehkä hän toivoi siten ajan oloon
siedettävämpäin, parempain välien vakaantuvan uusien tulokkaiden ja
alkuväestön välillä, ehkä hän uskoi omain kotakuntainsa taas vähitellen
voivan siirtyä takaisin rannikolleen, joka ei enää olisi heille
vihamielinen. Siitä lähtien, kun ensimmäinen alushirviö oli nähty
näillä rannoilla, oli Äijän silmässä ja mielessä aina näihin asti
asunut vain koston poltto. Hän oli vain miettinyt, miten myrkyttää
tunkeilijain vesilähteet karvailla juurilla tai kerätä erä vuorien
kyitä heidän asuinharjuilleen. Nyt hänen karvaiset kasvonsa myhäilivät
sitä leppeämmin, kuta kauemmin hän katajikosta katseli vieraiden
tulokkaiden elämää ja puuhia. Ja hän kuului siinä itsekseen hokevan:
— Ne ovat itse itselleen kostaneet. Heilutelkoot vain ylpeästi
kiiltäviä kaarikirveitään ja rakentakoot vain kotansa korkeammiksi kuin
me, — meihin he kuitenkin sulavat!
Mutta tuokion kuluttua hän, ikäänkuin havahtuen, pojalleen virkkoi:
— Nyt voimme tästä jo lähteä kykkimästä.
— Poisko, kysyi poika ihmeissään. — Eikö sytytetäkään metsää
palamaan, eikö ryöstetä pois heiltä oman heimomme naisia?
— Olkoot siellä, kun kerran ovat ruvenneet olemaan. Hyvä on, niinkuin
on.
Mutta tässä asiassa ei nuorempi mies ollut aivan isänsä kannalla.
Hänessä nuo heidän äskeiset havaintonsa olivat virittäneet uusia
mietteitä ja uusia toiveita. Nuo oman heimon naiset voitaisiin ehkä
vapauttaa, jos heille saisi sanan suihkatuksi. Ja olipa hän keksinyt
vieläkin muutamia outoja menoja vakoilemansa kyläkunnan elämäntavoissa.
Hän tahtoi välttämättä hiipiä vielä kappaleen lähemmäs kirvesmiesten
asumuksia, ottaakseen parista mieltään vellovasta asiasta selon.
Mitä olivat nuo pälvet, joita he olivat avanneet lehtoon kotakuntansa
liepeille? Siellä näytti kasvavan ja iltatuulessa nuokkuvan jotakin
outoa, kellertävää kasvia — sellaista ei siellä ennen ollut. Ja mikä
oli tuo kitinä, joka kuului lähimmän kodan edustalta, kuin olisi kiviä
vastakkain kihnattu? Hän ryömi lähemmäs ja keksikin kihnauksen syyn:
nainen seisoi siellä kallion kupeella ja lykkäili käsiensä ja
hartioittensa voimalla suurenlaista kiveä tasaista kalliota pitkin,
kihnasi, lykkäsi herkeämättä ja tiputti aina joskus joitakin siemeniä
kuin kivien väliin. Ja kivikitkan tuotteena keräsi hän sillä välin
tuohiseensa valkeaa pölyä...
Ei tiennyt alkukansan vakoilija, että meriväki oli tullessaan tuonut
Suomen rannalle ensimmäiset viljansiemenet, kylvänyt niitä valtaamaansa
multaan, jossa nyt ensi tähkät nuokkuivat, ja että se oli pannut
ryöstämänsä alkukansan naiset tuohon hieromaan käsikiveä kalliota
vastaan ja siten hoitelemaan peräti alkeellista, ensimmäistä
jauhinkiveä: Hän ei ymmärtänyt, niinkuin he, vielä viljan makua. Hänen
silmänsä tähyilivät vain kiinteästi siihen yksinäiseen naiseen, joka
tuossa hänen edessään veti ja hieroi vinkuvaa laakakiveä. Mutta veri
kuumeni hänen suonissaan. Sillä nuo kasvot hän tunsi nuoruutensa
ajoilta, tunsi nuo silmät, jotka ennen aina iloisina nauroivat. Nyt ne
olivat surun sameat, murhetta ja ikävää kertoivat naisen vieläkin
hempeät kasvot ja alakuloista masennusta oli koko hänen olemuksessaan,
kun hän siinä yksin illan suussa kieritti raskasta, karkeaa kiveä.
Vanhat vaistot, nuoruuden verevät vaistot, virkosivat silloin
kätkössään kyyhöttävässä miehessä. Hän näki saaliin, usein
tavoittelemansa, aina livistäneen, tuossa juuri edessään; hänessä
heräsi ryöstön himo, ja se kasvoi tuossa tuokiossa ylivoimaiseksi,
kiehtovaksi kiihkoksi. Kaikki isän varovaiset neuvot häipyivät
yht'äkkiä hänen mielestään, hän ei muistanut enää olinpaikkaansa eikä
seuralaisiaankaan. Hänen jäntereensä vain kuin itsestään jännittyivät,
hän kyyhötti tuokion pensaan takana puolikumarassa kuin viritetty jousi
ja ampaisi sitten yhdellä huimalla hypyllä kuin nälkäinen ilves kodan
eteen, naisen viereen. Tämä parkaisi kerran säikähtyneenä, vaan ei
ehtinyt liikahtaa, kun mies jo kietaisi hänet kainaloonsa ja kirmasi
vesaikkoon.
Syntyi ryskettä metsässä. Isä, joka loitompaa huolestuneena oli
seurannut poikansa eleitä, karmaisi nyt hänen perässään kankaalle, ja
muut seuralaiset samoin. Mutta naisen parkaisu ja metsän ryske
havahdutti samassa tuokiossa ahteella ahertavat miehetkin, ja he
sukelsivat heti vinhaa vauhtia, sotakirveet koholla, pakenevain
jälkeen. Hirmuinen hälinä ja kilpajuoksu virisi äsken äänettömässä,
ryteikköisessä metsässä, miesten päätä pahkaa puskiessa sen halki
iltayön hämärässä. Ryöstäjä hellitti pian hartioiltaan taakan, joka
hänen liikkeitään hidasti, mutta tarttui naisen ranteeseen, ja
vikisemättä tämä nyt pelastajansa perässä porhalsikin syvemmäs saloon,
juoksi takaa-ajajia pakoon yhtä suurella innolla kuin koskaan
ryöstäjänsä.
Kun ensi kerran henkäistiin hurjan juoksun lomassa, kertoi vapautettu
nainen pakolla joutuneensa uusien tulokkaiden orjuuteen. Eivät ne uudet
miehet heitä sentään rääkänneet, usein hyvästikin pitelivät, ja monet
olot, asumukset ja ruoat heillä oli paremmat kuin alkuasukkailla.
Heidän siemenistä keittämänsä huttu oli hyvää syödä, heidän kotansa
olivat lämpimämmät kuin alkukansan, joiden elintavat he muuten olivat
omaksuneet — ja olivathan he ryöstämäinsä naisten kielenkin oppineet.
Mutta sittenkin olivat orjanaiset usein kaihonneet oman heimonsa luo,
usein olisivat he karanneetkin, jos vain olisivat voineet ja tienneet
minne paeta.
— Mutta jatkakaamme pakoa, he seuraavat perässä, varoitti
pakolaisnainen pelästyneenä ja vavisten.
— Eihän heitä enää kuulu, lohdutteli Äijä, jonka vankoille jäntereille
tuo hurja juoksu oli ollut liikaa ponnistusta ja jonka rinta yhtenään
pahasti läähätti.
— He seuraavat meitä kuitenkin, he vainuavat jälkemme, hoki vapautettu
orjatar jalkaansa juoksuun hioen. — He ovat nopeita ja viekkaita
eivätkä koskaan salli, että heidän asumuksillaan kostamatta käydään.
Oikeassa oli nainen, sillä kun pakenijat taas jatkoivat rientävää
vaellustaan, kuului kotvan kuluttua verrattain läheltä takaa-ajajain
toisiaan kutsuvia huutoja ja ryteikön ryskettä, niinkuin heidän
ollessaan ison riistan ajossa. Alkuasukkaat sukeltelivat notkeina kuin
kärpät tiheikköjen alitse ja louhikkojen läpi, mutta vaikka ajajain
aina toisinaan täytyi tehdä kierroksia, he olivat pian taas heidän
kintereillään.
Vaistomaisesti pakenijat painuivat yön pimeässä Kotalahden jokisuun
vanhoille, tutuille maille, missä Äijä tunsi joka kiveliön ja
murroksen. Niiden lomitse hän pujottelihe pahasti huohottaen, ja jo
jäivätkin taas vainolaiset kuulumattomiin. Mutta vaikka vanhuksen rinta
jo vaivalloisesti korisi ja jäntereet pyrkivät pettämään, hän ei enää
pysähtynyt, vaan painoi edelleen joen vartta, kunnes ehdittiin tutulle
kaalamolle. Siinä hän syöksyi virtaan, vetäen toiset perässään, kahlasi
viistoon vesistön poikki, kunnes saapui pieneen saareen, jossa kasvoi
suuria tammia. Voimansa viimeisilleen pingoittaen vanhus heittäytyi
tammen oksalle ja kapusi siitä oksa oksalta ylöspäin tasapäisen,
lehtevän latvan suojaan, jossa oli tilaa heille kaikille ääneti
piiloilla. Edemmäs Äijä ei näet jaksanut paeta; hän tunsi jo voimansa
pettävän kokonaan ja retkahtikin pian hervotonna puun rungon varaan,
sitä suonenvedontapaisesti käsivarsillaan syleillen ja puristaen.
Lopussa olivat jo toistenkin pakolaisten voimat, henkeään pidätellen he
vain kohtaloaan odottivat. Mutta ukko oli arvannut oikein: takaa-ajajat
olivat lopultakin jäljiltä eksyneet. He porhalsivat kyllä hekin
kaalamosta joen yli, vaan painuivat kauas sen vastaiselle rannalle, ja
vasta aamuyöstä he kuuluivat sieltä tyhjin toimin palailevan omille
mailleen.
Jännitys laukesi pakolaisten joukossa vähitellen, mutta vasta päivän
korkealle noustua he uskalsivat laskeutua piilopuustaan ja kahlata joen
senpuoleiselle rannalle, jossa Kotalahti oli. Mutta vanhus oli silloin
jo niin nääntynyt, että häntä oli pakko kainaloista tukien auttaa
törmälle, ja siellä hän heti heittäytyi pitkälleen, verkkaisesti
puhuen:
— Tähän nyt kuolen, poikani, sen tunnen. — Kanna minut tästä
Kotalahden vanhalle kalmistokankaalle, polta vaivaiset luuni ja kuoppaa
ne sinne, vanhain vainajain vierelle. Itse rientäkää te uuteen kotiinne
sisämaahan, uusille asuinpaikoillenne, ja siellä pysykää merikansaa
enää ärsyttämättä. Jos he sinne joskus tulevat, taikka te muuten
joudutte heidän lähettyvilleen, silloin he ovat jo ehkä
sovinnollisemmat... ovat silloin ehkä samaa heimoa kuin me...
Taas kirkasti hieno hymy nääntyneen, elinvoimansa loppuun kuluttaneen
vanhuksen kuihtuneita, raunioisia, harmaapartaisia kasvoja. Hän kääntyi
pensaaseen päin ja jäi siihen ääneti makaamaan kuin haavoitettu eläin,
joka oli löytänyt kätketyn, suojaisen, rauhallisen siimeksen, mihin sen
mielestä on hyvä kuolla.
Toiset pakolaiset olivat tehneet tulen paistaakseen siinä virrasta
silmustamansa hauen — heitä vaivasi öisen vaelluksen ja jännityksen
jälkeen nyt hirmuinen nälkä. Kerran kääntyi vanhus vielä nuotion
puoleen, viittasi poikansa luokseen ja virkahti, vieressään olevaa,
ulkosaaren haudasta kerran ryöstämäänsä kaunista kirvestä näyttäen:
— Pane tämä tuhkani viereen sorakuoppaan. Jos kirvesmiehet tai muut
sen joskus sieltä kaivavat, ihmetelkööt, miten se on sinne joutunut...
— Sen teen, isä...
Ukko yskäisi taas kuin särähtäen ja vaipui pensaaseen päin, leppoisa
hymy raunioituneilla kasvoillaan.
Mutta kun nälkäiset retkeläiset olivat kalansa varrastaneet ja syöneet
ja taas kääntyivät Äijää katsomaan, silloin oli hänestä jo henki
lähtenyt. He nostivat silloin vainajan lehtipaareille, kantoivat
Kotalahden rannalle, johon vielä kerran virittivät tulen, ja kätkivät
sen rinteelle hänen hiiltyneet luunsa ja hänelle rakkaaksi käyneen
kaarikirveen. Itse he, Äijän neuvoa totellen, riensivät uusille
asumuksilleen sisämaahan, välttyäkseen joutumasta uudelleen
kirveskansan metsästettäviksi ja jatkaakseen siellä entistä elämistään.