Luujoen suussa, suurehkon selän partaalla, vartioivat Kotalahden miehet
suvunvanhimpansa, Äijän, johdolla mereltä päin saapuvia vierailijoita.
Ylempänä laajeni joki taas avaraksi suvannoksi, jonka varrella
Kotalahti oli, ja siellä olivat tämän perhekunnan elin- ja asuinpaikat,
joita Äijä tahtoi varjella oudon merikansan ryöstettäviksi joutumasta.
Syyspuoli kesää oli jo käsissä, ja selällä kävi korkea, vaahtoharjainen
kare. Mutta mitään kulkijoita siellä ei näkynyt.
Suvun nuoremmat miehet hiljakseen epäilivät, oliko mitään vainolaisia
mereltäpäin enää pelättävissä, eihän noita ollut kesäkauteen näkynyt,
ei kuulunut. Mutta teräväsilmäinen vanhus piti päänsä ja vartioi
edelleen valppaasti. Hänellä oli aavistuksensa, oli kuin tunto
luissaan, että vielä hän sen alushirviön tänä kesänä kolmanteen
kertaan näkee, ja siksi hän ei luopunut vartiopaikaltaan.
Vartijat tähystellessään selälle kuulivat yht'äkkiä ryskettä metsästä
ja kapsahtivat heti pystyyn sekä pensaikkoon kuin pelästyneet peurat
ahman loikatessa. Mutta mikään ahma tai muu peto ei nyt metsästä
loikannut, sieltä juoksi vain joen partaalle nääntymiinsä asti väsynyt
mies, joka rentonaan heittäytyi rantakiville mahalleen ahnaasti juomaan
vettä.
Vartiomiehet tunsivat hänet heti erääksi Lehtolahden mieheksi, yhdeksi
niistä, joiden kanssa kesällä oli ollut syntyä tappelu, ja astuivat
uteliaina esiin vesakosta. Vieraan tulo ja esiintyminen oli outoa ja
yllättävää, ja Äijä astui heti maahan tupertuneen viereen kysyen
melkein kiihkoisasti:
— No, joko saapuivat vainolaiset lahteenne, koska pakoon juokset, joko
tuli tuho kotakunnallenne?
— Jo tuli, vastasi juossut läähättäen, — tuho tuli!
— Enkö teitä ajoissa varoittanut, enkö neuvonut vahtia pitämään,
kerskui Äijä ylväänä ja miltei vahingoniloisena. — Ette uskoneet!
— Emme olleet sitä itse nähneet.
— Mutta minäpä olen nähnyt kahdesti. Tänä aamunako se hyökkäsi?
— Päivän noustessa. Heräsimme rytäkkään, hirmuinen alus oli törmän
alla, törmällä juoksi outoja miehiä, käsissään kiiltävät
vasamakirveet...
— Tämmöiset, eikö niin, äijä intoili ja näytti mustasta kivestä
hiottua reikäkirvestään, jota hän nyt kantoi aina mukanaan. — Ettekö
ryhtyneet vastarintaan?
— Joku ennätti tarttua nuijaansa, mutta hänet iski heti vainolaisen
vasama. Useimmat yrittivät pakoon.
Hiukan henkäistyään ja haukattuaan palan kuivaa kalaa vartiomiesten
eväistä pakolaismies kertoi tarkemmin tuosta tavattomasta tuhon
rytäkästä, joka oli hänen heimoaan kohdannut. Naiset olivat parkuen
hyökänneet kodistaan, kantaen rääkyviä lapsiaan, ja miehet olivat
todella yrittäneet heitä asein puolustaa. Mutta vainolainen oli,
vaikk'ei ollutkaan kovin mieslukuinen, kuitenkin aivan ylivoimainen; se
oli masentanut vastarinnan, tappanut miehet ja kytkenyt vangitsemansa
naiset — mikäli pakoon päässeet olivat ennättäneet nähdä. Heitä oli
näet muutamia ennättänyt livistää lehtoon ja painua korpeen, mutta he
olivat siellä hajaantuneet toisistaan, kun nuo pitkäkoipiset
vainolaiset vasamiaan heilutellen ja ryteikössä ryskyen olivat ajaneet,
heitä takaa. Saloa henkensä hädässä samoillessaan yksinäinen pakolainen
oli vihdoin joutunut tänne...
— Ja sinnekö jäi vainolainen sota-aluksineen teidän kotarannallenne?
uteli Äijä.
— Sinne meistä jäi, minne sitten lie painunut.
— Hakee se vielä toisetkin asutuslahdet, tänne se pyrkii pesiytymään!
Huoahtaen sen nyt toisetkin todennäköiseksi totesivat. Mutta vanhus
tiukkasi vielä vihollisten käsistä paenneelta mieheltä:
— Kuulitko heidän puhuvan, ymmärsitkö heidän kieltään?
— Kuulin heidän huutaa polittavan toisilleen, sanaakaan en ymmärtänyt,
vastasi mies vieläkin kauhistuneena.
— Vennon vierasta väkeä, meiltä vievät he nyt hyvät pyyntimaat ja
apajat...
Niin murahteli Äijä synkkänä hahmoltaan. Hän oivalsi jo, etteivät
näiden kalarantain miehet olisi kyenneet vastustamaan eikä
karkoittamaan noita sotaisia merivieraita, vaikkapa he yhdessäkin
olisivat heitä vastaan käyneet taisteluun. Noita suuria sota-aluksia
saattoi jo liikkua täällä useampiakin ja ne saattoivat hyökätä mihin
sisälahteen tahansa. Niiden miehet olivat paremmin aseistetut ja
sodankäyntiin tottuneemmat kuin hajallaan elävät kota-asukkaat, jotka
olivat tottuneet taistelemaan vain metsän eläviä ja joskus — toisiaan
vastaan.
Kahta valppaammin vartioitsi nyt Kotalahden Äijä omaa jokisuutaan.
Hänen poikansa kävi Lehtolahden miehen kanssa poikkimaisin vakoilemassa
tämän hävitettyä kotiseutua — nuorukaisella oli mieli jos mahdollista
vielä ryöstää edes mielityttönsä vainolaisten käsistä, ja siksi hän
käärmeenä hiipi tuon vanhan asutuspaikan lähettyville. Mutta mitään
elon merkkiä ei siellä nyt näkynyt, ei ystävää eikä vihollista, se oli
kuin kuollut ranta. Ja tyhjin toimin täytyi vakoojain palata omaa
jokisuutaan vartioimaan.
Niinpä eräänä päivänä toteutui se, mitä Äijä aina oli aavistanut ja
hokenut: hän sai kolmannen kerran nähdä vieraan alushirviön kotoisilla
vesillään. Se tuli soutaen selän takaa, hävisi muutaman niemen
siimekseen, mutta puikahti sen kärjestä taas esiin suurena, korkeana ja
peloittavana, suuntautuen miltei suoraan sitä poukamaa kohti, johon
Luujoki laski. Silloin tuli vartiomiehille kiire kotarannalleen, jonka
kohtalon hetken he nyt ymmärsivät tulleen.
Siinä oli koivikkoahteella puolenkymmentä koverrettua haapiota
rannalle vedettyinä ja niiden edustaisella törmällä oli yhtä monta
valkama-aukeaa, missä kunkin kotakunnan väet valmistivat pyydyksiään ja
aseitaan ja minne oli kertynyt törkykasoja kaloja rannalla perattaessa
ja syötäessä. Niistä tuoksahti kirpeä lemu, ja nämä ranta-aukeat
etupäässä ilmaisivatkin asutuspaikan. Sillä itse kodat olivat metsän
peitossa hiukan ylempänä männikössä, mistä lähemmäs tultaessa tuprusi
puiden välitse savua — siellä paloi miltei ikuinen tuli tai hiillos.
Kodat olivat rinteelle pystyyn nostetuista riu'uista kyhätyt ja
taljoilla peitetyt, olivat siksi korkeita, että keskikohdalla mies
mahtui seisomaan. Keskellä kotaa olivat kiuaskivet, lattia oli saveen
kovaksi poljettu, mutta multimukset seinän vierellä olivat taljoilla
peitetyt asukkaiden makuulavoiksi. Siellä naiset ja lapset häärivät,
siellä kiehui matalassa savipadassa kala- tai liharokka ja sinne
miehetkin, pyyntimatkoilta palattuaan, menivät nukkumaan lämpimään, kuin
karhut pesäänsä. Mutta kotien edustallakin paloi nuotioita, joiden
ääressä perheet aterioivat ja askaroivat.
Vartiopaikaltaan palatessaan vanhus katseli mielihaikealla tuttua ja
rakasta kotarantaansa, jossa hänen sukunsa miespolvia oli rauhassa
raataen elänyt ja jonka se oli kodikseen tuntenut. Nyt se siis oli
hylättävä. Melkein käheällä äänellä hän huusi kotijoukolleen:
— Nyt kiireellä aseet ja eväät kokoon, kontteihin mitä kerjetään, nyt
on tästä heti painuttava salolle! Lapset nahkoihin ja selkään...!
Kotakansa ymmärsi kohta, mistä oli kysymys, siksi usein oli kesän
varrella ollut puhetta uhkaavasta vihollisvaarasta. Joku penäsi
kuitenkin vielä:
— Eikö tänne sitten koskaan enää palata...?
— Tuskin palataan. Kaukana erämailla tehdään uudet kodat.
Niin läksi sen rannan vanha kotakunta painumaan poluttomalle salolle.
Syyspäivä paistoi kelmeästi korkeiden puitten lomitse, joiden alla tuo
avuton, puolialaston joukko murrosten ja ryteikköjen lomitse pitkänä
jonona pujottelihe pohjoista korpea kohden, kantaen sinne vähiä
säästöeväitään, vuodetaljojaan ja tarvetavaroitaan. Se painoi yhteen
pohteeseen pitkälle, samosi levähtämättä aamuyöhön asti, jättääkseen
vainolaisen niin kauas selkänsä taakse kuin mahdollista ja
eksyttääkseen sen jäljiltään. Autioksi jäi kotaranta. Viimeisinä
viipyivät siellä muutamat nuoret miehet, jotka sauvoivat haapionsa
vähän ylemmäs jokivartta ja kätkivät ne siellä pensaisiin, — siltä
varalta, että sittenkin vielä joskus palattaisiin. Itse kotapaikalla
sammutteli Äijä viimeisenä nuotioita, ettei saapuva vihollinen voisi
arvata, milloin väki on kylänsä jättänyt, ja ehätti sitten joukkoaan
johtamaan.
Samoin kuin Lehtolahden ja Kotasuvannon rannoilla tapahtui melkein
kaikissa niissä siimeisissä lahdissa ja sisämaahan ylevien vesistöjen
poukamissa, missä Suomenlahden rannikon silloisilla asukkailla oli
ollut alkeelliset asumuksensa. Uudet tulokkaat, joita alkuväestö osaksi
kutsui merikansaksi, osaksi heidän aseittensa takia kirveskansaksi,
ajoivat sellaisen pelon ja kammon koko tuohon vanhempaan,
alkeellisemmissa oloissa elävään väestöön, että se vastarintaa
yrittämättä jätti kotansa ja apajansa ja väistyi pohjoisiin erämaihin,
vedenjakajain taa, jonne meren latvavedet eivät ulottuneet. Jotkut
sisukkaammat miehet jäivät tosin vielä ajaksi lähikorpiin uusille
tulokkaille kiusaa tekemään. He väijyivät siellä heidän retkiään
jyrkkärantaisten salmien rinteillä, joilta he vyöryttivät suuria kiviä
alas heidän suuria aluksiaan kohti, he hiipivät pensaikoissa vieraiden
leiritulien ympärillä ja lähettivät sieltä salaa kiviteräisen nuolen
jonkin vihaamansa halliparran hartioihin, he virittivät metsätulen
tuulen päälle ahteella, minne uudet tulokkaat olivat käyneet
majapaikkojaan pystyttämään, polttaakseen ne siitä pois. Mutta tämä
kiusanteko ei uusia tulokkaita karkoittanut näiltä mailta. He
rakensivat majansa vain vähän ylemmäs mäkien harjuille, joita he
vartioivat, ja lähtivät toisinaan noita hiipiviä salasissejä kuin
villipetoja metsästämään, kostaen julmasti saadessaan niistä jonkun
kynsiinsä.
Vähitellen siten sekin sisukas salataistelu asettui. Vanhat asukkaat
olivat hävinneet entisiltä asuinmailtaan ja perustaneet uudet
kotakunnat kauas sisäjärvien ja jokien rannoille, sinne satoisille,
koskemattomille riistamaille, missä uudet majavat rakentelivat
taidokkaita pesiään ja uudet peuralaumat tarpoivat soita. Siellä oli
heillä nyt soraharjujen rinteillä uudet kotakylänsä ja uudet
ranta-aukeansa, jotka heille pian kävivät yhtä rakkaiksi kuin vanhat,
hylätyt.