I.

Puunrungosta koverrettu, pieni haapio lipuu äänettömiä salmenvesiä

pitkin avartuvalle selälle päin. Päivä on äsken noussut itäisten

harjujen takaa ja kultaa nyt komeasti lehteviä rantoja ja tyyniä vesiä,

joita ei vielä aamutuuli väreilytä. Haapio mutkailee rannan kaarteiden

mukaan, lähenemättä kuitenkaan aivan likelle rantavesakkoja.

Venheessä on kaksi miestä, joiden kasvot ja käsivarret ja alastomat

yläruumiit puuntavat vaskenkarvaisilta ja joiden tuuheat, tummat,

takkuiset hiukset, korvallisille ja hartioille käpertyneinä,

heilahtavat tahdissa melonnan mukaan. Heillä ei ole verhonaan muuta

kuin vyöstä riippuvia majavannahkoja keskiruumiin ympärillä, mutta

lämpimäkseen he eivät muuta tarvitsekaan. Ilma on näet aamuyöstäkin

lauhkea ja aurinko on jo noustessaankin hemaisevan lämmin. Keulassa

kyyköttävän vanhemman miehen terävät, vaanivat silmät, jotka ikäänkuin

hehkuvat karvaisten, monivakoisten kasvojen syvistä kuopista,

pälyilevät alituisesti sieltä tukan alta ympärilleen, ja koko hänen

alati liikkuvassa, jäntevässä ruumiissaan on jotakin villieläimen

vainuavaa, aina varuillaan olevaa rauhattomuutta. Hänen rehevän

rintansa samoinkuin leveät säärilihaksensa peittää hieno, sakea, ruskea

karva ja hänen käsivartensa ovat pitkät ja jäntereiset. Hän on

oikeastaan julman näköinen olio siinä kyyhöttäessään matalan aluksen

pohjalla, polvet pystyssä, varpaat levällään, pitkä luupää keihäs

varalla, mutta hänen karvaiset kasvonsa saattavat sittenkin hymähtää

hyväntuulisesti ja hilpeästi, kun hän puhuttelee perempänä melovaa,

nuorta toveriaan. — Tämä on solakka, kasvoiltaan sileä ja

siromuotoinen, jäseniltään hennompi, mutta kuitenkin jäntevä ja

vankkatekoinen nuorukainen, jonka käsivarret rasittumatta keveästi

liikuttavat kömpelöä, raskasta melariukua, mutta jonka silmät yhtä

valppaasti kuin vanhuksen tähyilevät kummallekin puolelle.

Solutaan juuri jyrkänlaisen, lehtevän rannan ohi, josta yht'äkkiä kuin

kätköstä sukeltautuu ja avautuu kapeahko lahdensuu, leviten siitä

laajemmaksi lahdeksi. Sen kohdalle saavuttaessa melamies hiljentää

vähän vetojaan ja hänen katseensa iskeytyy sinne lahden perälle, mistä

eräät paaluista lyödyt karsinapadot juoruavat ihmisasunnon läheisyyttä,

sekä kääntyvät sitten kysyvinä keulamiehen puoleen. Tämän "Äijän"

karkea ja karvainen naama sulaa nyt leveään hymyyn:

— Ei, poika, ei sauvotakaan nyt sinne Lehtolahden miehiä ärsyttämään,

vaikka sinne mielesi tekisikin, ehei...

— Ka miksei, kysyi poika vähän pettyneenä. — Onhan pian murkinan

aika.

— Ei, syömme toisella rannalla, vakuutti vanhus. — Ilmankin tuon

rannan miehet vihaavat meitä, kun tulemme tänne meren puoleen

kalanpyyntiin, muka heidän apajoilleen. Viiletetään sievästi ohi, —

käy toiste siellä asioillasi, jos haluat ja pääsi kestää.

Ja ohi he lipuivat sen soukan lahdensuun, mutta vielä kotvan senkin

jälkeen viipyi nuoren airomiehen katse kuin salaa palaen tuolla

lehtevällä rannalla.

Hiljaa laskettiin edelleen väljeneviä vesiä kohden. Pieni haapio oli

näet kulussa sisämaasta päin, syvälle pistävien pitkien lahtien ja

salmien varrelta avomerelle, Suomenlahdelle, jonka suolainen tuoksu

vähitellen rupesi tuntumaan sisämaalaisten sieraimiin. He olivat jo

aamuyöllä, ennen päivän valkenemista, lähteneet Kotalahdestaan Luujoen

varrelta tälle pitkälle pyyntimatkalle, meren rannalle, jonne seudun

eläjät harvoin retkensä ulontivat, ja he olivat nyt lähes puolessa

taipalettaan. Maat olivat jo muuttuneet karummiksi ja kallioisiksi,

lehtorannat havupuutörmiksi. Selät laajenivat; rannikon muodostivat

kallioiset ylänköniemet, jotka lahtien välitse haaraantuivat ulos

mereen, siellä täällä joku matalampi saari tai poukamaranta välissään.

Vanhempi mies kastoi sormensa veteen ja maistoi sen makua: suolaista!

Ulappa oli siis lähellä, oltiin pian tulossa aavalle merelle.

Mutta niemet ja salmet, selät ja saaret, joiden ohi pieni, matala

haapio tuossa viiletti, ne olisivat kyllä oudot ja vaikeat tuntea

parhaallekin Suomenlahden pohjoisrannikon nykyiselle tuntijalle. Hän ei

noita seutuja myöntäisi omiksi rannikoikseen, hän väittäisi vallan

vieraita salmia soutavansa. Ja jos hän olisi oikein tarkka maiden ja

maisemien tuntija, niin hän väittäisi, että suurin osa sitä rannikkoa,

jolla nykyisin on vaurain viljelys ja tihein asutus, on uponnut mereen

ja että vain eräitä karuja harjuja, korkeimpia mäkiä ja nummia, on

jäänyt kuin luurangoiksi mantereelle tulvineen meren keskelle ja siitä

esiin pistämään.

Ja kuitenkaan eivät, pienen haapion soluessa Suomenlahdelle päin,

mitkään viljavat rannikot tai laajat lehtomaat olleet vajonneet mereen,

ne vain eivät olleet silloin vielä sieltä nousseet. Tuo aika, jolloin

Kotalahden vaskenkarvaiset miehet kuin hiipien soutivat äänettömiä

vesiä meripyydyksilleen, oli näet noin 4000-5000 vuotta meidän ajasta

takanapäin, ja silloin lainehti meri laajalti nykyisen Uudenmaan

mantereen kohdalla. Suomenlahdesta pohjoiseen haaraantuvat lahdet ja

selät ulottuivat silloin vielä kauas sisämaahan ja peittivät kaikki

nykyiset alavat maat. Etelä-Suomen pienemmät ja suuremmat nykyjärvet

olivat vain niihin vesireitteihin kuuluvia selkiä, jotka ojentautuivat

sisämaan korkeampia vedenjakajia kohti ja joita vuoriset selänteet tai

kangasharjut erottivat toisistaan. Suuri Lohjanjärvi ja Hiidenvesi

olivat siten vesireittien latvojen kautta vielä yhteydessä avomeren

kanssa, ja Porkkalan ja Hangon niemimaat olivat korkeita, jylhiä

ulkomeren saaria. Mutta lähempänäkin rannikkoa oli paljon saaria ja

saariryhmiä, jotka nyt ovat kaukana mantereella näköalavuorina taikka

kylämäkinä. —

Mutta ne päivän paahtamat miehet, jotka 5000 vuotta sitten silloisia

salmia pitkin meloivat meripyydyksilleen, eivät aprikoineet luonnon

vastaisia mullistuksia, he vain tähyilivät joka lahden suuhun tai

niemen taa, näkyisikö sieltä mitään vaaranpaikkaa, liikahtaisiko

vihollista muodossa tai toisessa. Mitään varottavaa tai levottomuutta

aiheuttavaa ei nyt näkynyt, luonto oli hiljainen ja kuin eloton. Selät

ja salmet olivat autiot, ja sitä autiommat olivat kalliorannatkin, kuta

lähemmäs meren ulappaa miehet saapuivat. Joskus vain näkyi jonkin

kaukaisen salmen poikki hirvipari uivan rannalta toiselle, mutta siksi

kaukana, ettei keulamiehen maksanut ojentaa kourassaan olevaa, tukevaa

keihästään lennättääkseen sen terävän kärjen uljaan sarvipään

kylkiluiden väliin. Väliin taas porskahti rannalla suuri petokala, joka

ajeli pakoon pyrähtelevää särkiparvea, taikka rääkäisi lokki haikeasti,

tehtyään turhan iskuyrityksen ilmasta vedenkalvoon. Mutta elämä ja

kokemus oli opettanut nämä ihmiset varoviksi ja vakoileviksi

silloinkin, kun vihollisen, neli- tai kaksijalkaisen, hyökkäys ei ollut

odotettavissa.

Harvoin uskaltautuivat sisälahtien eläjät tänne ulkomeren henkeen;

heidän vaistonsa oli neuvonut heitä karttamaan merta. Jo lapsille

olivat vanhemmat aina opettaneet, että siitä, missä makea vesi rupesi

maistumaan suolaiselta, ei ollut hyvä enää mennä ulommas, siellä

yhdyttävät kulkijan pian rajumyrskyt tai suurlaineet, joita pienet,

haavasta koverretut, latteapohjaiset ruuhet eivät kestä. He olivatkin

sen vuoksi yleensä kohdistaneet elinkeinonsa, pyyntiretkensä,

sisämaahan päin niiden kapeiden vesien varrelta, joiden ääressä heillä

oli kotakuntansa; siellä heillä oli erämaansa ja kalajärvensä. Mutta

joskus sentään houkutteli meri rohkeampia miehiä luokseen: se oli

antavampi, satoisampi kuin salojärvet, ja saaliit olivat siellä

suuremmat ja jalommat. Viime aikoma oli joku perhekunta järkiään

siirtänyt majapaikkansa sisämaasta johonkin lahdenpohjaan lähemmäs

merta, ja sen miehet taas katselivat nyt karsaasti niitä, jotka heidän

lahtensa ohitse ulapoille pyrkivät. Taistelu ruoasta veti näin

sittenkin sisämaalaisia uhmaamaan kaikkia meren vaaroja — koko heidän

elämänsä olikin vain taistelua ruoasta.

Mutta tuo kiilusilmäinen keihäsmies, Kotalahden Äijä, jolla oli

vanhuuden syvät vaot partaisilla kasvoillaan, tavoitteli sittenkin

tällä kaukomatkallaan jotain muutakin kuin saaliin pyydystämistä. Hän

varoi ja vainusi mereltä jotakin, mistä hän tahtoi saada selon, jotakin

uutta ja outoa vihollista, jota hän ei tuntenut eikä käsittänyt ja joka

hänestä juuri sen vuoksi oli sitä pelättävämpi. Siksi hänen silmänsä

nytkin sitä terävämpinä pälyivät, kuta lähemmäs aavikkoa tultiin.

Tuon tuostakin hän maisteli vettä: siinä oli yhä kirpeämpi suolan maku.

Eräässä kaislikkorantaisessa poukamassa, korkean kalliotörmän alla, hän

käski toverinsa vihdoin laskea maihin, vetäisi ruuhensa pensaikon

peittoon ja teki kitkaamalla tulen, sill'aikaa kun nuorukainen kallion

kielekkeeltä onki muutamia syömäkaloja. Mutta kun ne oli paistettu ja

syöty, ei vanhus vielä heti kiirehtinyt ruuhelleen. Hän lähti, poika

perässään, kapuamaan ryteikköistä ja kallioista rinnettä myöten ylös

vaaran laelle. Keveästi, kuin kauriin juoksu, kävi retki jyrkkää

vastamaata. Miehillä oli kovat, käsnettyneet jalkapohjat, kuin

sarvettuneet anturat lujaluisten jalkojensa alla, ja varpaiden

kynnetkin olivat niin koviksi ja teräviksi käpristyneet, että kiipeäjät

selvisivät niiden avulla jyrkänteistäkin. Tuokion kuluttua he olivat

vaaran laella, josta näkyi väyliä ja maisemia loitolti. Ahnaasti

tarkasti isä haarautuvia vesireittejä joka suunnalle, mutta poika uteli

oudoksuen:

— Mitä vaanit, isä, näiltä autioilta meriväyliltä? Pelkäätkö sieltä

jonkun vihollisen kulkevan?

— Sitä pelkään, sitä vaanin, myönteli isä.

— Ja mikä se on? Merikäärmekö vai vesihiisi?

— Ei se ole käärme, mutta mikä se on, sitä en vielä tiedä. Jotakin

suurta ja peloittavaa se varmasti on.

— Mistä sen tiedät, oletko hirviön nähnyt?

— Olen nähnyt, mutta etäältä, en käsittänyt silloin mikä se oli.

Ja äijä kertoi nyt mitä hän oli nähnyt edellisellä meriretkellään,

jolloin hän oli yksin melonut näitä salmia. Erästä selkää

katkaistessaan hän oli juuri näillä samoilla vesillä yht'äkkiä nähnyt

oudon, suuren ilmiön nopeasti viilettävän muutaman merenpuoleisen

salmensuun poikki. Se oli kuin korkea ruuhi, mutta ainakin kymmenen

kertaa tavallista ruuhta suurempi, ja sitä ei melottu, vaan sen

laidoilla oli kuin kiiltävät evät, jotka velloivat vettä ja vetivät

hirviötä perässään. Ja aluksessa liikkui ihmisiä, sen oli vanhus

kauhukseen ehtinyt nähdä samalla kuin hän nopeasti huopasi haapionsa

lähimpään kaislikkoon. Tuokion kuluttua oli ilmiö kadonnut niemen taa,

mutta sen kuva oli syvälle syöpynyt luonnonlapsen mieleen.

Nyt ei näkynyt salmivesillä mitään outoja hirviöitä, mutta vanhus ei

ollut, vaaralta laskeutuessaankaan, sittenkään rauhoittunut. Se otus

saattoi taas sukeltautua esiin missä tahansa...

— Mitä luulet siinä olevan, isä? uteli poika. — Haltioita, meren

väkeä?

— Niin, jotakin outoa merikansaa, vihollisia joka tapauksessa, jotka

pyrkivät meidän asuinmaillemme ja apajoillemme...

Pieni haapio kulki edelleen. Ennen pitkää puhalsi selältä väkevä

merenhenkäys ja ulapalta vierivät loivat laineet rupesivat keinuttamaan

pientä alusta, vaikk'ei nyt sanottavaa tuulta tuntunutkaan. Työlästä

oli siinä meloa, mutta olikin jo ääressä se lahti, johon Kotalahden

Äijä oli karsinapatonsa kyhännyt ja josta heidän nyt oli saaliinsa

koettava. Komeita, kookkaita merikaloja siitä vanhus nostikin

haapioonsa, ja toisesta poukamasta hän lappoi niitä vielä saman

mokoman.

Mutta isäukko, joka nyt oli melaan tarttunut, huopasi siitäkin yhä

selemmäs, sivuutti saaren, jonka takaa jo näkyi avomeren laidaton

ulappa ja missä mainingit kohoilivat yhä kookkaampina.

— Eikö jo palata Kotalahteen päin, poika kysyi hiukan ihmeissään

laidatonta avaruutta tähystellen.

— Ei vielä. Käydään nyt kerran vähän aavalla merellä ja katsotaan,

mitä siellä liikkuu.

He loittonivat korkean, mereen pitkälle pistävän kallioniemen

jyrkkärantaista kuvetta myöten yhä kauemmas. Niemi päättyi korkeaan,

kaljuun kallioriuttaan, joka näkyi kauas sisämaahankin ja jonka

kolmella puolella meri lainehti vapaana ja väljänä. Siinä pysähtyi

vanhus vihdoin, veti ruuhensa muutamaan kallion rakoon ja kapusi taas

tähystelemään riutan laelle, jossa kasvoi vain muutamia tasalatvaisia,

mataloita kalliopetäjiä. Niiden juurelle miehet kyyhähtivät tuota aavaa

ja aution näköistä, mutta kuitenkin salaperäistä ja mieltä omituisesti

kiehtovaa merta tähyämään.

Nuori sisämaan lapsi näki nyt ensi kerran avomeren, ja sen näkeminen

häntä hiukan puistatti, — hän painautui yhä tiukemmin kiven kamaraa

vastaan. Se oli hänestä, tuo vesierämaa, jossa laajat mainingit

hyrskyivät rantasärkkiä vastaan, niin luotaansysäävä ja ounas, ettei

hän ymmärtänyt, miten sen äärellä voisi asua ja miten siellä mikään

elävä olento viihtyisi. Mutta isä, jonka silmät yhä rauhattomina

pälyivät, viittasi kelopuuhun, joka myrskyssä ajelehti särkkäin

juurella, ja kertoi, että joskus oli maihin ajautunut sellaisiakin

malkoja, joita oli oudolla aseella ja outoon malliin veistetty, —

siellä laidattoman ulapan takana saattoi olla maita ja elämää

sielläkin, — mene, tiedä mitä!

Näitä kertoessaan Äijä vaikeni yht'äkkiä, tarrautui voimakkain ottein

poikansa ranteeseen ja viittasi itäiselle taivaanrannalle, viittasi

sinne vavahtavin käsin kauan ja sanaa puhumatta. Jo näki nyt poikakin

jotakin outoa, korkeaa ja liikkuvaa nousevan esiin tuolta etäisyyden

hämärästä, kuin merestä kasvaen. Kieltämättä se oli kookas alus, joka

läheni sieltä maininkien lomitse, — ennen pitkää hän näki

aironlappeiden välähtelevän päivänpaisteessa. Ja niitä airopareja oli

ilmeisesti monta, — monta miestä täytyi olla niitä liikuttamassa.

— Tuollainenko se oli, isä, jonka näit silloin salmen suussa?

— Hirviö oli samanlainen, mutta tämä tuntuu vielä suuremmalta — katso

tuota korkeaa kokkaa!

— Olisiko näitä aluksia siis täällä useampia, puhui nuorukainen

selvästi pelästyneenä.

— Mene tiedä, vanhus vastasi vakavana. — Mutta katso, katso, se

laskee maihin!

Alus, joka etäältä kulkien jo oli ehtinyt sen riutan ohi, missä miehet

vahdissa kykkivät, läheni nyt muuatta niistä korkearantaisista

saarista, joita oli niemen edustalla, ja rupesi ilmeisesti laskemaan

siinä maihin. Pian nousikin jo miehiä saaren kalliorannalle: kookkaita,

varreltaan ryhdikkäitä, pitkiä miehiä, ainakin vaaksan verran

Kotalahden soutajia pitempiä, ylt'yleensä nahkaisiin puettuina ja

olalla kiiltävä, kaareva kirves. Riutan laella lymyilevät alkuasukkaat

saattoivat melkein mies mieheltä heitä tarkastaa: tukka ja parta niillä

oli vaalea, lanteilla leveä vyö, kiiltokirves jokaisen olalla, ja

käynti oli miehillä kuin aallokon mukaan keinuvaa.

Jotakin erityistä hommaa näytti tuolla merikansalla olevan siinä saaren

rannalla. Miesjoukko kantoi aluksesta rannalle jonkin pitkulaisen

esineen, joka oli kuin hirventaljalla peitetty; he nostivat kantoriu'ut

olkapäilleen ja lähtivät siten taakkoineen nousemaan saaren harjulle,

toisten alusmiesten heitä sinne seuratessa. Ehdittyään saaren

korkeimmalle kunnaalle miehet kaivoivat maahan kolon ja upottivat

taakkansa siihen sekä peittivät sen kivillä. Sitä tehdessään he

keräsivät vaaralle risunuotion ja iskivät siihen tulen, joka heidän

poistuessaan jäi saaren laelle palamaan.

Liikkumattomina ja matalina kyyhöttivät isä ja poika mäntyjen alla

kallion raossa, katsellen outojen miesten outoa menoa ja heidän

laskeutumistaan takaisin suureen alukseensa, jonka "eviin" he taas

kävivät käsiksi. Tällaisia miehiä ei Kotalahden Äijä ollut koskaan

nähnyt, vaikka hän elämänsä varrella oli pyyntiretkillään kulkenut

mantereen rantaa aika laajalti ja moniakin kotakuntia nähnyt. Ne ovat

merentakaista väkeä, muuta hän ei voinut päättää, mutta mitä ne nyt

täältä hakevat, minne ovat kulussa?

Alushirviö läheni mantereen rannikkoa; näytti jo siltä, kuin se olisi

aikonut soutaa juuri siihen lahteen, jonka perukoista Kotalahden miehet

äsken olivat haapiollaan saapuneet, mutta se kiersi kuitenkin toisen,

läntisemmän niemen ja häipyi sen kallioiden taa. Mantereen puolelle he

siis kuitenkin pyrkivät...

Vanhuksen silmät kiiluivat hehkuvampina kuin ennen. Hänen pitkien

käsivarsiensa lihakset pullistuivat ja hänen karvaiset kasvonsa olivat

kamalat nähdä, kun hän hampaittensa välistä sokelsi:

— Ne pyrkivät sisämaahan, meidän pyyntimaillemme... tulevat varmasti

sinne jonakin päivänä ja iskevät...!

— Mutta emmekö voi iskeä vastaan, virkahti nuorukainen ja heilutti

kivipäistä katajanuijaansa, jonka hän oli ottanut venheestä mukaansa.

— Kunpa meissä olisi siihen miestä!

— Ja mitä menoa ne tuolla saarella pitivät, minkä ne maahan kätkivät?

— Juuri niin, siitä on meidän otettava selko ennenkuin palaamme.

Kiireesti saareen!

Ketterästi kuin oravat hyppivät paljaskinttuiset miehet kalliolta

kalliolle vuorelta laskeutuessaan, ja nopeasti kiiti heidän pieni

aluksensa ennen pitkää maininkien halki selälliseen saareen. Nuotion

paikalle ehdittyään ukko kävi kiireesti hajoittamaan merikansan äsken

luoman kivipeiton, ja lyhyessä ajassa he saivatkin vasta luodun haudan

toisen pään auki. Siinä makasi taljojen välissä miehen ruumis, —

roteva, vaaleapartainen uros, jäsenet jäykkinä, sammunein silmin. Hän

oli nähtävästi taipaleella kuollut, ja hänen toverinsa olivat näin

hänet tänne saareen kuopanneet. Kammahtaen vetäytyivät haudan avaajat

tämän oudonnäköisen, outopukuisen vainajan äärestä. Mutta Äijä palasi

sittenkin vielä ruumiin luo, tempasi haudasta sileäksihiotun, kauniin

kaarevan, varsisilmäisen kivikirveen, joka oli sinne vainajan viereen

asetettu, ja vei sen saaliinaan. Siihen aseeseen hänen mielensä oli

enin kiintynyt, sen hän tahtoi omistaa.

Hetkeä myöhemmin pieni haapio oli taas palaamassa hyrskyävältä mereltä

kapenevia, vihantarantaisia salmivesiä kohden.

Tällä paluumatkalla poikkesi haapio siihen lehtorantaisen niemen

suojelemaan lahteen, jonka suulta nuori meloja menomatkalla oli niin

tiukkaan tuijottanut syvemmäs lahdenpohjaan ja jota he Lehtolahdeksi

sanoivat. Vanha perämies oli näet, näkemistään järkytettynä, päättänyt

viedä varoittavan sanan tälle uloimpana meren puolella elelevälle

asutukselle, joka siten oli enin alttiina mereltä saapuville

vihamielisille vierailijoille. Mutta epäillen ja arkaillen hän tälle

asialleen souti.

Nuo alkuasukkaiden eri perhekunnat, kotakunnat, jotka hajallaan ja

harvassa asuivat sisämaahan ulottuvien vesistöjen varsilla harjoittaen

metsästystä ja kalastusta, olivat yleensä kahnaavissa, vieroksuvissa

suhteissa toisiinsa. Oli alituiseen kiistoja pyyntimaista ja apajista,

löydetyistä majavapuroista ja ryöstetyistä naisista, ja usein syntyi

takamailla erämiesten kesken verisiä tappeluita, joissa kivipää nuijia

huimasti heiluteltiin ja jotka sitten aina aiheuttivat kostoja.

Kyrmyssä niskoin, vaanivin silmin miehet sen vuoksi toisiansa

luimistelivat, kun milloin maissa tai vesillä toisensa tapasivat, —

mieluummin he toisiaan ja toistensa kotakuntia välttivät ja kiersivät.

Mutta väliin sentään, jos rajutulvat näyttivät koko asutukselle hätää

tai jokin kauempaa tullut sotainen heimo teki ryöstöretken heidän

mailleen tai jos eri kotakuntien miehiä tarvittiin häätämään kaikkia

uhkaavaa susilaumaa, väliin olivat silloin lähikyläin muuten yrmeät

miehet antaneet varoitussanoja toisilleen tai toisiltaan apua

pyytäneet. Mutta kun hetken hätä oli ohi, kyrmistyivät kyläkunnat taas

karsaiksi ja kateellisiksi toisilleen.

Kotalahden vanhus arveli merikansan ilmaantumisen heidän lahtiinsa

sellaiseksi ilmiöksi, josta oli varoitussana naapureille annettava ja

jonka vaaran torjumisesta yhteisesti olisi tuumittava. Hän tiesi kyllä,

että juuri häntä, perhekuntansa päämiestä, lehtolahtelaiset erityisesti

vihasivat, sillä monet jutkut hän oli heille tehnyt ja nyt viimeksi

vielä ruvennut heidän merikalaansa pyytämään. Mutta Äijä voitti sentään

epäilyksensä, siksi karmivasti oli häneen vaikuttanut oudon merikansan

ja sen alushirviön näkeminen.

Lehtolahtelaiset olivat kotitöissään pienen haapion laskiessa

iltapuolella päivää heidän valkamaansa. Miehet hioivat rannalla

karkeita kiviaseitaan, joita he nahkasäikeillä sitoivat puuvarsiin,

naiset perkasivat kaloja taikka kuroivat ylempänä törmällä luuneuloilla

ja suonirihmoilla nahkaverhoja kokoon. Kulmainsa alta he katselivat

haapiota, jonka pohjalla saaliskalat olivat, miehiä tuskin olivat

näkevinäänkään. Vaikeata oli isä-vieraan aluksi saada tarinaa sen

verran vireille, että pääsi kertomaan tärkeätä uutistaan suuresta

alushirviöstä ja sen oudosta kirveskansasta, joka nyt uhkaillen läheni.

Miehet jatkoivat vain töitään ja kuuntelivat ukon puhetta epäillen kuin

satua, siihen suurempaa huomiota kiinnittämättä. Jokunen vain melkein

ivaten naurahti, että kummapa kun he eivät ole sellaisia kulkijoita

kohdanneet, ja kaikki nähtävästi vainusivat vanhuksen jutun takaa

jotakin juonta tai jutkua... yrittiköhän tuo peloittelemaan

lehtolahtelaisia, etteivät enää uskaltaisi merikalaan lähteä! Ja kun

vieras todistuskappaleenaan näytteli heille sotakirvestä, joka oli

outojen vierasten aseita, niin he kyllä sitä uteliaina ja hämmästellen

katselivat — itse eivät he olisi voineet sellaista mitenkään

valmistaa! — mutta he epäilivät siinäkin jotakin kepposta. Äijässä oli

velhon vikaa, mistä lie saanut käsiinsä salaman, jonka ukkonen on

maahan iskenyt... Lopultakin, kun vieras vakavissaan esitti, että olisi

varokeinoihin ryhdyttävä, asetettava vartioita salmien suihin ja

huolehdittava sananviennistä kotarannalta toiselle, kohta kun

kirvesniekka vihollinen ilmestyisi, silloin rannan miehet vain torjuen

ja yksikantaan vastailivat:

— Katsotaanhan nyt, tuleeko sieltä mitään outoja aluksia ja

kirvesväkeä. Ja tehän liikutte siellä merellä päin siksi usein, että

omalle väellenne toki ajoissa tiedon saanette.

— Ja jos jotakin kirvesväkeä mereltä päin pelkäätte, niin pysykää

siellä sisämaassa omien salmienne suojassa.

— Ja kalastakaa omilta apajoiltanne...

Vierailija oivalsi, ettei hän voinut saada aikaan mitään yhteistointa

näiden epäuskoisten naapuriensa kanssa. Ja hän huomasi samalla

parhaaksi lähteä pois naapurirannalta niin pian kuin mahdollista, hyvän

sään aikana.

Mutta hänen poikansa, nuori meloja, oli sillä välin edennyt ylemmäs

törmälle, missä naiset savipatojensa ääressä häärivät, — sieltä oli jo

tavan takaa kuulunut pientä naurun kikatusta ja pistopuhetta. Poika oli

jo ennen — sen isäkin tiesi — iskenyt silmänsä muutamaan tämän

kotakunnan neitoseen, jonka hän oli pari kertaa tavannut yhteisillä

marjamailla, ja mielistellyt sitä omakseen, — siksipä hänellä

tänäänkin oli ollut niin hyvä halu tähän Lehtolahteen. Eikä tyttökään

häntä, kahden vastakkain sattuessa, ollut vieronut. Mutta nyt, kun

muita naisia ja nuorisoa oli saapuvilla, tyttökin oli pilkallinen ja

pisteliäs eikä näyttänyt huolivan Luujoen kosijasta. Poika kertoi

nuorisolle näkemistään peloittavista miehistä ja lupasi tulla

korjaamaan omansa, kun nämä ryöstäen hyökkäävät Lehtolahteen. Mutta

naiset eivät hekään uskoneet koko juttua, hekin vain veistelivät:

— Sinua emme jääne silloin pelastajaksemme odottamaan, pelasta vain

oma nahkasi!

— Entäpä kun tulen ja kainalooni kaappaisen... yritti poika vielä.

— Sinäkö, muka! uhmaili tyttö.

— Niin minä, kas näin...

Ja äkkiliikkeellä hyppäsi poika kuin orava nuotion ja patojen yli tytön

viereen, kieraisi käsivartensa hänen vartalonsa ympäri, viskasi hänet

selkäänsä ja lähti juoksemaan. Kirkaisivat silloin kotanaiset ja joku

nuorempi mies juoksi jo kohti nuijaansa heristäen. Mutta notkeana ja

liukkaana kuin ankerias tyttö luiskahti kantajansa käsistä ja karkasi

rantalepikkoon, sieltä uhmaten ja ilkkuen:

— Saitkos saaliin — tulepas ja ota!

— Tulenkin vielä kerran, poika vuorostaan uhmasi tulistuneena. Mutta

samalla häntä lähenivät jo kylän nuoret miehet uhkaillen ja verestävin

silmin, — tappelu näytti olevan syntymässä.

Silloin isä huusi ahteelta rauhallisesti ja vakavasti poikaansa

luokseen ja komensi käskevästi:

— Joudu veneelle, meidän on tästä lähdettävä matkaa jatkamaan.

Kiireesti he asettuivat haapioonsa ja lähtivät solumaan lahdelle,

törmän nuorten miesten keräytyessä siihen kiukkuisina ja uhkaavina ja

heitellessä sadatuksia ja pikkukiviä heidän peräänsä.

Vakavana ja valppaana ympärilleen vilkuen huopasi ukko tarmokkaasti,

lisäten yhä pienen haapionsa vauhtia, eivätkä he puhuneet sanaakaan.

Vanhus oli päättänyt kiirehtiä kotiin Luujoen rannalle ja ryhtyä

toimiin vartioidakseen ainakin omaa kotakuntaansa, ettei se sortuisi

vieraiden tungettelijain jalkoihin. Sillä siitä hän oli varma, että

sotaisat vieraat ennemmin tai myöhemmin hyökkäävät näiden sisämaahan

vetäväin vesistöjen hajallisten asutusten kimppuun.