--Täällä koetti joku äsken, sanoi hän, saada naurajoita puolellensa

pommitusta uhkaamalla. Viapori! Mitä on Viapori, sanon minä hänelle

nytkin! Se on kourallinen samoja työmiehiä, vaikka vaan toiskielisiä,

jotka niinkuin me meidän herroillemme myyvät työvoimansa heidän

herroillensa! Mutta se kipinä, jota minä koetan tuleksi puhaltaa täällä,

se on--uskokaa minua--jo ilmiliekissä muualla. Kerran kaikki kansat

omistavat sosialismin, ja kuka silloin, kuka silloin, sanon minä, lataa

tykin ja laukasee sen? Kuka ampuu köyhälistön riveihin, silloinkuin

kaikkien kansain köyhälistöt ovat veljinä? Työmies on työmiehen veli

eikä valtakunnat eivätkä valtameret erota sitä veljeyttä. Tyhjäksi

hiukkaseksi kaikkisuudessa katoaa se, ken tätä mahtia vastustaa! Kansa,

tervehdi päivää, joka vastaasi pimeydestä nousee! Kansa, ota vastaan oma

suuri tulevaisuutesi! Yöpeikot pakenevat! Pimeyden voimat hajoovat!

Yksityiset rikkaudet maatuvat ja mätänevät! Köyhälistön rikkaudet nousee

niiden haudalle! Köyhälistö, tunne rikkautesi ja voimasi: kaikkien

kansain köyhälistöt, yhtykää!

--Tuhatvuotista valtakuntaa se meinaa?--sanoi Hinkki, mutta nyt ei häntä

ollut enää peltiseppäkään kuuntelemassa, ja muurari, jonka huulet

tavallisesti olivat lujasti kokoonpuristuneet, katseli nyt suu auki ja

ammottavin silmin puhujaan päin, tuskin kuullen mitä Hinkki sanoikaan.

--Saatanan perkele!--kiroili Hinkki suutuksissaan puoliääneen.

Mutta nyt tuli sellaista, jolle sentään Hinkkikin lakkiansa kohautti.

Mustatukka, käsiänsä huitoen ja taivaisiin osottaen rupesi sanomaan,

että herrat olivat työväen sanomalehdeltä kieltäneet paperin ja

pysäyttäneet sähkövirran, joten painokonetta ei saanut liikkeelle.--He

tahtovat tukahuttaa meidän veljeysaatteemme jo sen kätkyeeseen! huusi

hän.--Mutta miten me siihen vastaamme? Veljet! parikymmentä vahvaa

käsivartta, ja koneenhyrrä pyörii miesvoimalla!

Kun hän tämän oli sanonut, nousi innostus ylimmilleen ja kohta tarjoutui

toista sataa vahvinta miestä painokonetta liikuttamaan. Näistä rupesi

joukko valitsemaan tarpeellisen määrän kaikkein vahvimpia.

Mustatukka jatkoi:

--Mutta ei sillä hyvä. Kone rupeaa käymään, mutta mille painetaan?

Herrat tekivät meille paperilakon. Hyvä, kerran tulee meidänkin vuoromme

tehdä lakko. Varjele, kun meidän käsivartemme kerran painuu alas ja

heitä palvelemasta kieltäytyy! Me lypsämme heidän lehmänsä, me leivomme

heidän leipänsä, me rakennamme heidän huoneensa, me luomme heidän

tiensä, me kivitämme heidän katunsa, me linjotamme heidän rautatiensä,

me käytämme heidän tehtaansa, me pystytämme heidän kirkkonsa, me olemme

heidän polisinsa ja heidän armeijansa. Varjele, varjele! sanon minä, kun

me kerran työstä lakkaamme! Kuka on silloin kuivilla? Ja kuka silloin

kerjää? Minä kysyn: kuka silloin kerjää? Kuka silloin selkä kumarassa,

tihrusilmin, kynnyksen takaa leipäänsä kerjää?

Tässä hukutti puhujan äänen kuulumattomiin ilmoja paisuttava hurraa- ja

hyvä-huuto. Mustatukka siveli tuulen hajottamat suortuvansa

järjestykseen, kohotti olkapäänsä, ummisti silmänsä ikäänkuin pauhun

tyyntymistä odottaakseen, ja kun väki äkkiä hiljeni, oli kauan aikaa

vielä ääneti, nauttien tuhansien sielujen antautumisesta hänen luovan

aatteensa vaikutukselle. Avasi jälleen silmänsä, olkapäät laskeutuivat,

ja eteenpäin kumartuen ikäänkuin että hänen tahallaan hiljennettyä

ääntänsä voitaisiin kuulla, sanoi:

--Vai paperilakko!

Väki purskahti rajuun nauruun.

--Onnittelen teitä, hyvät porvarit,--mutta vasta sitte kuin lakkonne on

onnistunut. Sillä totisesti sanon minä teille: jos te meiltä paperin

todella kieltää voisitte, emme epäilisi riisua valkoiset paitamme ja

panna koneeseen sanomalehdiksi. Mutta te ette sitä meiltä ikinä estä. Ja

totta on myöskin, että paitojen käyttäminen sellaiseen tarkotukseen

kohtaa teknillisiä vaikeuksia.

Taas remahti väki nauramaan.

Mustatukka odotti viimeisenkin naurunäänen hiljenemiseen ja sanoi

sitten:

--Ei kai auttaisi muu kuin selvä raha, ja on »räknätty ulos», ettei

köyhälistöllä ole rahaa. Mutta katsokaahan, hyvät herrat, onko

köyhälistöllä rahaa! Tässä on minun hattuni, ja jolla on suurempi pää,

pankoon hänkin lakkinsa kiertämään, niin pääsemme asiasta kohta

selville!

Syntyi yleinen riemukas innostuksen hälinä. Kaikki koettivat tunkeutua

lakkien ympärille ja pian oli niitä kymmenkunta kiertelemässä tuhantisen

väkijoukon keskellä.

Hinkki tunkeutui nyt väkijoukkoon nähdäksensä tuliko lakkeihin

todellakin rahaa.

Sillä välin mustatukka jatkoi puhettansa ikäänkuin olisi tahtonut

soittaa kuulijoillensa yhä samaa innostuksen säveltä. Hänen kasvonsa

muuttuivat jälleen totisiksi ja haaveileviksi.

--Kerrotaan vanhan Sammon jauhaneen pohjolan väelle viljaa, suolaa ja

rahaa, josta sitten kaikki ihmisten onni ja kukoistus oli seurauksena.

Kalevan kansa läksi tätä onnen antajaa ryöstämään, mutta ryöstettäissä

sampo särkyi ja hajosi meren pohjaan. Vanha Väinämöinen pelasti sentään

muruset maalle, ja niistäpä onnen muruista elää yhäkin Kalevan kansa.

Niinpä niin, onnen muruista! Vähän jauhoja, vähän suolaa ja vähän rahaa!

Mutta miksi muruihin tyytyisimme? Miksi ei ole kenenkään päähän

pälkähtänyt, että särkyneen sammon sijaan on uusi sampo taottava! Emme

siihen enää tarvitse rahanalaisten tuskaa, ei orjain lietsomista ja

palkeiden painamista. Osto-orjan työtäkö olisi onnen sampo? Ei, ja tuhat

kertaa ei! Uutta sampoa ei taota enää rahanalaisilla työvoimilla. Uuden

sammon takoo ainoastaan rahan kahleista irrottunut työ, sopusoinnun

innostama työ, sellainen työ, jota te teette pannessanne kohta

käsivoimin koneemme käymään, sellainen työ, jota te nyt teette

luodessanne paperia tyhjästä, sellainen työ, jolla te tämän

eläimellisessä kilpailussa raadellun ihmiskunnan muutatte eläväksi,

henkiväksi, vapaaksi sointulaksi. Eläköön uusi Kalevan kansa! Eläköön

uuden sammon takojat!

Hinkki ei enää tämmöisiä puheita ymmärtänyt eikä kuunnellut. Hän vaan

seurasi lakkien kiertoa. Hän näki lakkien muotojen muuttuvan yhä enemmän

pussimaisiksi, hän kuuli lakkaamattoman hopea- ja kuparivirran kilisten

vuotavan niihin, hän näki rutistuneiden setelien sinne putoavan. Näki

kaikkialla ympärillään suuren innostuksen elähyttämiä, haltioituneita

kasvoja, näki käsiä, jotka vaan yhäkin hakivat kaikista taskuista

vieläkö olisi mistä ottaa, vieläkö mistä itseänsä tyhjentää, näki

naisia, jotka pudottivat lakkiin korvarenkaita ja sormuksia--

Ja kun rahat laskettiin, oli niitä hyvä joukko päälle 800.

Silloin sanoi Hinkki:

--Katos perhana, katos, katos perhana!

Tämä ei merkinnyt ollenkaan, että hän olisi ruvennut mustatukkaa

uskomaan tai kunnioittamaan, vaan ainoastaan, että rahoja oli lakkeihin

kerääntynyt niin paljon.

Hinkki seurasi tarkkaan keräystä toimittavia miehiä, jopa tunkeutui

rahoja laskettaissa keskelle mustatukan lähintä sakkia, nähdäksensä

oikeinko ne laskevat ja oikeanko summan sitten todella ilmottavat.

Sitten seurasi vielä tarkemmin, mihin he rahat panevat, ketkä rupesivat

kasööreiksi ja kuinka paljon kunkin kasöörin taakse jäi. Ja pani tyystin

merkille, ettei nähtävästi kukaan tehnyt laskua siitä kuinka paljon

kullekin tuli, ainoastaan koko summasta oli heillä tieto. Rahat pantiin

taskuihin kourakaupalla, mutta ei yksikään toistaan epäillyt. Ja Hinkki

sanoi taas:

--Katos, katos perhana!

Koneen vääntäjiksi valitut miehet--niitä ei paraalla tahdollakaan saatu

valituksi alle viidenkymmenen, sillä kaikki pitivät itseään väkevimpinä

ja siis tarkotukseen sopivimpina,--rupesivat kohta tekemään lähtöä

kirjapainoon. Silloin tuotiin liput, laulajat asettuivat eteen,

järjestivät rivikkäin neljä miestä riviin, ja koko väkijoukko läksi

heitä seuraamaan kunniakkaalle matkalle, haltioissaan yhtyen lauluun.

Hinkki oli mennyt edelle aikaisemmin, ja jo lähestyessään kaupungin

kivikatua kuuli laulun takaansa ja näki kulkueen tulevan liehuvine

punalippuineen. Hän alkoi kulkea hitaammin, mietiskellen erotusta näiden

ja pelastusarmeijalaisten välillä, jotka myöskin kuljeskelivat noin

musiikin kanssa pitkin katuja. Eikä ymmärtänyt toistaiseksi muuta

erotusta olevan kuin että nämä uskovat tuhatvuotiseen valtakuntaan, joka

pitäisi tulla maan päälle noin tuhannen vuoden perästä, mutta

pelastusarmeijalaisten valtakunta tulee taivaasta ja pikemmin, koska se

tulee kohta kuoleman jälkeen. Molemmissa uskoissa oli Hinkin mielestä

paljon enemmän yhtäläisyyksiä kuin eroavaisuuksia.

Kun kulkue saavutti Hinkin, ei hän yhtynyt siihen, vaan jäi käymään

käytävälle.

Tätä ohimenoa eivät kulkueessa olevat Hinkin toverit voineet kestää,

rivien ja tahtiin lätkähtelevien jalkain vuoksi, vaan häpeissään

tippuivat yksitellen laulun tahtiin marssivista riveistä, ja takaa

tullen yhtyivät epätahdissa kävelevään Hinkkiin, pannen enin osa kädet

housuntaskuihin niinkuin oli hänellä.

--Saatanan sammontakojat! sanoi joku heistä.

Ja rupesivat Hinkille haukkumaan mustatukkaa, kilvotellen kuka

mehevämmin haukkua osaisi.

Mutta Hinkki hoki vaan heillekin sitä samaa:

--Katos perhana, katos, katos perhana!

Miehet joutuivat kahdenvaiheille. Toiset alkoivat koetteeksi peruutella

haukkumisen, joku kehasi.--

Mutta Hinkki ei puhunut mitään ennenkuin käännyttyään kulkueen suunnasta

pois syrjäkadulle.

--Näittekös rahoja?--kysyi hän äkkiä.

Ja kun miehet sanoivat kyllä rahat nähneensä, äännähti Hinkki ankaran

kysyvästi:

--No?!

Ja sanoi:

--Onko se mikään tyhmä mies, joka niin paljon _rahaa_ kokoon saa!

Miehet myönsivät, että sellainen oli monelle viisaallekin aivan

mahdotonta.

--Ottakaa siis vaari, pojat!--sanoi Hinkki, merkitsevästi silmäkulmainsa

alta heihin katsahtaen, ja niine sanoineen erkani heistä sillä kertaa.

Hän alkoi nyt käydä kaikissa mahdollisissa kokouksissa ja

tilaisuuksissa, missä vaan tiesi mustatukan liikkuvan. Omista

tovereistaan hän silloin vielä pysyi paremminkin erossa kuin otti

mukaansa. Kulki yksin, hiljaa hissuksin. Kuunteli hartaasti, ei puhunut

mitään. Pani kaikki muistiin. Iltasilla, kokouksista palattuaan lueskeli

myöhään yöhön pieniä, punakantisia kirjasia. Vaarille sanoi:

--Nyt saatte pian nähdä, että maat ostetaan veneh'ojalaisille vapaiksi.

Vaari ei tosin uskonut, mutta pani muistiin nämä Hinkin sanat, ja

hetken, milloin ne sanotut olivat.

Ajan tultua Hinkki meni sakkinsa kanssa ryssän kasarmin taakse, ja

rupesi heille siellä sanomaan, että nyt täytyy mennä oppiin.

He sanoivat:

--Mihin oppiin sinä meitä aikamiehiä käsket?

Hinkki vastasi:

--Mustatukan oppiin minä teitä käsken.

He ihmettelivät suuresti näitä Hinkin sanoja.

--Mitä sinä meitä mustatukan oppiin käsket, emmehän taida lukea emmekä

kirjoittaa?

Hinkki sanoi:

--Oppikaa ensin minulta mitä minä taidan.

Ja antoi heille kirjasia ja rupesi opettamaan heille aapista ahkerasti,

milloin kotonansa kirjotuttaen heillä puustavia, milloin taas lukemista

harjottaen Kaartin kallioilla, missä he, mahallansa loikoen, piirissä,

päät yhteen koottuina, taidossansa kilpaillen vuoronperään lukivat ja

sitten kuulivat Hinkiltä arvostelun.

Eikä mennyt puoli vuotta, niin he jo osasivat lukea ja kirjottaa ja

paljon uusia asioita tunsivat niistä samasista Hinkin kirjasista. Ja

puhuivat Karl Marxista ja kapitaalista ja tuotannosta, kysynnästä,

tarjonnasta ja kaikkiin Hinkin viekkaihin kysymyksiin osasivat vastata

taidokkaasti, kompastumatta.

Sillä eivät Hinkin miehet olleet kollopäitä, ei semmoisia ollut koskaan

Hinkin ympärillä. Vaan joskin korttipelissä ja juopottelussa ja

kaikenkarvaisessa nurkkavehkeilyssä turmeltuneita oli monta, niin

sentään kaikki olivat älyltänsä aina kaikkein terävimpiä mitä suuressa

kaupungissa löytyi.

Ja kun Hinkki huomasi heidät taitaviksi, sanoi hän:

--Nyt menkää mustatukan oppiin.

Ja Hinkin miehet alkoivat kulkea kokouksista kokouksiin ja oppivat

mustatukasta kaikki hänen sanansa.

Siihen aikaan mustatukka rupesi suurentamaan lehteänsä, sillä hän tahtoi

asiaansa yhä laajemmalle levittää. Mutta hän istui taitamattomien

keskellä eikä taitomiehiä lisääntynyt niin nopeasti kuin hän olisi

tahtonut asiansa ilmiliekkiin puhaltaa.

Sentähden, kun Hinkin miehet tulivat hänen ympärillensä ja hän heidän

älynsä huomasi, ihastui hän kohta suuresti ja sanoi:

--Tämmöisiä miehiäpä minä juuri tarvitsinkin!

Ja otti kohta heidät viereensä ja teki heidät asiansa etuvartijoiksi ja

opetti heille kaikki mitä itse tiesi ja ymmärsi.

Ja pian he nousivat hänen sanoillansa puhumaan kansan keskuuteen ja

puhuivat yhtä voimallisesti kuin mustatukka.

Ja mustatukan asia, Hinkin sakin käsiin tultuansa, alkoi levitä ennen

tuntemattomalla vauhdilla, ja täytti pian koko kaupungin.

Mutta Hinkki itse kyllästyi tähänkin.

Tai oikeastaan näki, että se, jota hän omenoita varastaakseen oli

olallensa nostanut, olikin hänen puustaan omenat syönyt.

Rupesivat hänelle itsellensä kovin koppaviksi, kohta kun saivat kovan

paidan kaulaansa. (Hinkillä oli aina vaan pehmeä siniraitainen.)

Meni hän sentään kerran heidän lehteänsä katsomaan. Olisi luullut

menevänsä vähän niinkuin isäntänä omaan taloonsa. Tuli sisälle. Istuu

peltiseppä itse pöydän ääressä, kirjojen takana suu tupessa. Hinkki

istuu sohvalle: ei suju puhe. Sanoo: Noh, mitenkäs hurisee?--Ei

hurisekkaan, vastaa sälli. Hinkki nousee koko seinän ylettyvää

kirjahyllyä tähystelemään. Katselee ainakin puolen tuntia: Ei vaan lähde

sanaa tuppisuulta sälliltä. Tulee toisia miehiä, aikovat istua punaselle

sohvalle, silloin sälli tiuskasee: Ei tässä ole koko maailman

kokouspaikka! Nousevat miehet ja puolta lyhempinä omaa pituuttansa

kyyröstävät ulos. Niiden joukossa Hinkki.

Toisia oli kaulusniekkoja sellaisia, ettei kadullakaan tunteneet.

--Maltas, sälli, ajatteli Hinkki.

Mutta ei Hinkki tätä tappiotaan sen syvemmälti ottanut. Hän tiesi jo

ennestään, että rahat aina tekevät ihmisiä herroiksi, eikä se siis ollut

hänelle mitään uutta. Hänen omat ajatuksensa ja tiedonhalunsa liikkuivat

jo kokonaan muualla.

Kun vaari kysyi, kuinka nyt olivat asiat, vastasi Hinkki:

--Odottakaa vähän.--Ja rupesi jotain ihmeellistä hommaamaan

polisikamarissa, joka siihen aikaan oli joutunut ryssien haltuun.

Ja vaari odotti tyynesti, sillä hän tiesi, että suuret tapaukset aina

pyörivät Hinkin ympärillä, missä ikinä se liikkuukin.

Eikä mennytkään monta aikaa, niin vaari jo taas sai nähdä ihmeitä.

Eräänä kauniina päivänä Hinkki ilmestyy hänen matalaan asuntoonsa niin

komeassa ja kiiltävässä puvussa, että ellei vaari olisi miestä kohta

Hinkiksi tuntenut olisi voinut luulla esivallan vihdoin löytäneen vanhan

Siperian-karkulaisen tästä pimeästä piilosta, Franssin kivimuurin takaa,

hämähäkinverkkoisten ikkunain hämärästä, ja tulleen hakemaan takasin

Siperiaan vietäväksi.

Mutta vaari tunsi Hinkin kohta, ja kuten aina kaikkien merkillisyyksien

edellä he rupesivat nytkin ensin syömään. Hinkki söi sillä kertaa

tavattoman paljon ja kauan, eikä koko aikana kuin hänen suunsa ruuan

puremisessa kävi puhunut mitään.

Joten vaarilla oli hyvä aika kaikin puolin tarkastella Hinkkinsä uutta

pukua.

Musta takki ylettyi lähes polviin asti, takaa se oli vyön kohdalla

poimuissa. Jaloissa oli hyvin väljät siniset roima-housut, niin että

pussina putosivat puoliväliin pitkävartisia saappaita. Olkapäillä oli

keltanyöri-palmikot, ja oikean olan yli roikkui nahkahihnasta pitkän

pitkä vaskihelapää miekka, jota Hinkki syönnin aikana piti seisomassa

polviensa välissä nojallaan. Toiset hihnat kävivät vasemman olan yli.

Lakin oli pannut tuolin alle. Siinä oli suuri, kiiltävä lippa, leveä

vanne ja päällimmäisenä niinkuin vaatteen alle koholleen pingotettu

lautanen, jossa helotti ihmeellinen pyöreä töherrys.

Syötyä vaari työnsi tuolinsa kauemmaksi pöydän luota, pani kämmenensä

polvilleen ja heiskauttaen sormellaan Hinkkiin päin naurahtamisella

kysyi, mitä tämä nyt kaikki merkitsi. Se naurahtaminen kysyi vielä sitä,

että muistiko Hinkki luvanneensa kerran ruveta polisiksi, jotta he

epäilyksiltä turvattuina voisivat ryhtyä väärän rahan valmistamiseen.

Hinkki ymmärsi hyvin vaarin mykän kysymyksen.

Vastaukseksi, ja osottaakseen, että hänellä oli nyt mielessä jotain

vielä parempaa kuin rahan tekeminen onkaan, Hinkki alkoi rauhallisesti

avata merkillistä nahkakoteloa, joka oli hänen vyöllään, ja veti esiin

välkähtelevän pistoolin ynnä patruunalaukun, kovilla patruunilla

täytetyn.

--Kaksitoista! sanoi Hinkki osottaen revolveriinsa, ja nousi ja ampui

seinään. Senjälkeen hän vuoli tikun ja pistäen seinään näytti vaarille,

että kuula oli mennyt läpi. Ja kun he katsoivat ikkunaan, oli vielä

kivimuurissakin räiskäyttänyt suuren loven tiileen.

Hinkki pani revolverin ja patruunat takasin koteloon ja ripusti jälleen

vyölle. Sitten veti hän miekan tupesta ja kauan aikaa haki mihin

esineeseen voisi sen voimaa koetella. Otti vihdoin vaarin vuoteesta

sylttäytyneen tyynyn, vivutti kädellään, heitti ilmaan, ja ihmeellisen

ketterällä miekaniskulla halkasi kahtia, antaen siten aivan

epäämättömästi sitovan todistuksen, että samallaisella iskulla voisi

katkaista myöskin ihmispään.

Vaari katseli miekkaa ja myönsi itsekseen Hinkin olevan oikeassa eli

todella omistavan aseita, jotka olivat tehoisammat kuin vaarin vanhat

valinkupit koskaan olisivat voineet olla. Tästä asiasta tuli vaari

täysin vakuutetuksi, kun Hinkki nyt kertoi käskeneensä koko

sakkinsa--nimittäin sen osan siitä, jota ei ollut lukutaitoiseksi

opettanut eikä mustatukan oppiin lähettänyt--hakemaan ryssänpolisin

paikkoja missä vaan niitä oli kaupungeissa taikka mailla. Sillä, sanoi

Hinkki, ryssä tahtoo heidän avullansa telottaa kaikki Suomen herrat,

jolloin varmaan veneh'ojalaisillekin maita jaettaisiin.

Ryssä--se oli vaarin ajatuksissa tähän asti ollut aivan olematon tekijä,

kun oli kysymyksessä veneh'ojalaiset ja heidän maa-asiansa. Ryssä--se

oli vaarille ollut ensin joukko villiä kasakoita, jotka häntä

pyydystävät kuin metsän otusta ja kiinni saatuansa pieksevät ja

kiduttavat, ja sitten esivallalle aina yhtä alamaisina, lakkaamatta

vaihtuvina sotilas-vartijoina saattavat häntä pitkällä Siperian-matkalla.

Ja että tämän saman ryssän avulla veneh'ojalaiset nyt saisivat maat

omikseen, sitä olisi vaari kaikkein viimeiseksi tullut ajatelleeksi

niinkauan kuin hänellä ajatukset yleensä vielä liikkuivat, ellei sitä

olisi nyt hänelle Hinkki sanonut. Sittenkin olisi vaari vielä epäillyt,

mutta hän sai pian nähdä ihmeekseen, että Hinkin ennustukset alkoivat

mennä toteen, sillä ryssä ajoi maasta pois suuren joukon korkeimpia

herroja ja Frans oli kertonut vielä karkotettavan paljon enemmänkin.

Joten vaari rupesi uskomaan, ettei Hinkki ollut suotta ryhtynyt

sellaiseen toimeen, jossa piti olla määrätunnit kamarilla ja

pakkasellakin passissa seista.

Muuten oli Hinkin odottamaton astuminen säännölliselle virkauralle

suuresti kaikkien sukulaistensa mieleen, kaikkien muiden paitsi ei

kapteenin, joka julmasti rypisti silmäkulmansa asiasta tiedon saatuaan.

He olivat ani harvoin koko tällä ajalla tavanneet toisiansa, eikä vielä

kertaakaan silmästä silmään kahden kesken. Hinkkikö vältti häntä vai hän

Hinkkiä, siitä ei kapteeni ollut itsekään selvillä.

Ensi kerran he näin tapasivat toisensa vasta monen vuoden kuluttua

Hinkin palaamisesta meriltä. Se tapahtui seuraavalla tapaa:

Eräänä kesäaamuna kapteeni meni karttoinensa Kaartin kallioille

tarkastellaksensa siltä suunnalta Viaporin linnotusta ja erittäinkin

muutamien ulkosaarten asemaa.

Hänen suuri työnsä, Viaporin strateegisen aseman kaikinpuolinen

määritteleminen ja erikoisesti sen merkitykseen nähden laivaston

nojakohtana,--alkoi olla suunnilleen valmiina. Kaikki oli hänen

mietinnössään käsitelty mitä tarkimmalla huolella, ei yksikään, kaikkein

vähäpätöisimmältäkään näyttävä erikoisuus ollut jäänyt huomioon

ottamatta. Puuttui ainoastaan viimeisin viimeistely, muutamien

lauserakenteiden muodosteleminen.

Mutta--tämähän oli ainoastaan toinen puoli hänelle uskotusta tehtävästä.

Toinen puoli oli vallankumouksen valmisteleminen vaikuttamalla

paikallisen väestön käsityskantaan. Ja tämä puoli--kapteeni huokasi

syvään--tämä puoli asiasta oli niin hyvin kuin kokonaan alullekaan

panematta. Se oli sentään ainakin, _ainakin_ yhtä tärkeä puoli kuin nämä

hänen strateegiset piirustuksensa ja laskelmansa. Yhtä tärkeä, mutta ei

suinkaan yhtä hauska.

Syvään, syvään huokaili kapteeni, sillä niin taitava kuin hän olikin

linnotustieteessä, niin kokonaan mahdottomaksi tunsi hän itsensä mitään

mullistusta mielipiteissä vaikuttamaan. Mutta aika rupesi jo olemaan

täpärällä, sillä 5-8 vuotta oli hänelle annettu, mutta yhdeksäs oli jo

menossa!

Mitä sivistyneeseen säätyyn tulee, niin oli hän täällä Suomessa

aivankuin erämaassa yksin. Mitään Vasilejä tai Natalia Feodorovnoja ei

ollut, eikä edes erämaan kaukaisena kangastuksena luvannut tulla.

Lainkuuliaisuus, kansankirkko, perustuslakien pyhyys--! Jos semmoisen

pyhyyden viereen asettui, kun hän tuli salkku kainalossa senatista tai

muusta virastosta kävelläkseen puolituntia Esplanaadilla, ja jos koetti

kääntää puhetta vallankumoukseen tai esimerkiksi sanoi: prostitutsioni

on hävitettävä!--niin se kohta alkoi pitää ihmistä tois-arvoisena

olentona, ainakin peräti kuolleena kaikelle, mikä kuului totiseen

valtiolliseen maailmaan, ja katsella aivankuin hänen vieressään olisi

kulkenut kuudentoista ikäinen lyseolainen.

Vielä enemmän toivottomaksi oli kapteenille näyttäytynyt koskaan

herättää alempaa kansanluokkaa vallankumoukseen. Tehtyään turhat

yrityksensä saada edes omaisensa käsittämään olevien olojen

nurinkurisuutta saati sitten tunnustamaan vallankumouksen mahdollisuutta

tai edes tarpeellisuuttakaan, kapteeni tuli heihin nähden jo kohta

alusta pitäen siihen käsitykseen, että sellaisten ihmisten silmiä ei voi

avata mikään muu kuin vallankumous itse. Kun kerran nämä kentät

jylisevät, kun kerran jyrähtää vallankumouksen ukkonen, niin on se

tärisyttävä heitä siihen määrään, että he yhdellä kertaa näkevät kaikki:

sekä olojen kierouden että myös uuden ajan mahdollisuuden. Tähän

johtopäätökseen tultuansa hän oli jättänyt sekä Franssin että äidin

kokonaan rauhaan, ja ainoastaan Kertun kanssa oli alkupuolella heidän

avioliittoansa tuimanlaisia otteluja. Kerttu yhä jatkoi kirkonkäyntiään

joka pyhä, niinkuin eno Franskin, ja piti kapteenin mielipiteitä

useimmiten, kun ei ollut kysymyksessä kaikkein totisin keskustelu,

pelkkänä hassutuksena, mutta kaikkein totisimmissa keskusteluissa sanoi

niiden mielipiteiden osottavan Hanneksessa nöyryyden puutetta. Tämä

väite nöyryyden puutteesta se saikin aikaan kuumimmat törmäykset heidän

välillänsä. Sillä kapteeni oli sitä mieltä, että päinvastoin juuri

porvarillinen elämäntapa osotti nöyryyden puutetta, ei tosin mitään

jumalaa, vaan toisia ihmisiä kohtaan. Tähän sanoi Kerttu aina: pitää

olla rikkaita, sillä mistäs köyhät muuten työtä saisi!--Joka lause sai

kapteenin melkein aina tarttumaan raivokkaana tukkaansa, voimatta mitään

vastata, sillä hänen oli mahdoton löytää semmoisia sanoja, joista Kerttu

olisi voinut tämän asian ymmärtää, eli toisin sanoen suomalaisia sanoja

siihen Natalia Feodorovnan selitykseen, jonka mukaan köyhät olivat

_pakotetut_ palvelemaan rikkaita eikä köyhiä, ja että vallankumouksen

tarkotus juuri oli aikaansaada että semmoinen pakko häviäisi. Jos hän

koetti joskus voittaa raivonsa ja koreasti antautua tämän asian

selittämiseen Kertulle, niin Kerttu rupesi ilmeisesti ajattelemaan

jotain puku- tai talouskysymyksiä eikä näyttänyt pitävän enää

keskustelua niitä kysymyksiä tärkeämpänä, tai sitten sanoa tokasi:

täytyy olla nöyrä,--ja niin oltiin taas kiertämässä samaa ympyrää.

Kaikesta tästä huolimatta Kerttu oli äärettömän hyvä ja viehättävä. Ja

kun heillä oli jo monta lasta ja nämä alkoivat kasvaa ja talouspuuhiakin

Kertulle yhä enemmän karttui, harvenivat törmäykset harvenemistaan ja

yhä enemmän alaa vallotti se elämän mahdollisuus, jossa

vallankumouksellinen ja kirkossakävijä kulkivat käsi kädessä, vieläpä

pelkästä ystävyydestä antoivat toisillensa suuta. Kaiken summa oli, että

ei ollut ainoastaan naimisiin mennessään kapteeni suostunut johonkin

vähäpätöiseen vihkimiskysymykseen, vaan koko hänen muukin elämänsä

vähitellen ja varmaan oli askel askeleelta suistunut porvarillisen

elämäntavan uralle: lapset kävivät tavallista herraskoulua, saivat

pianotunteja, palvelustyttö tiskasi, kiillotti kengät ja veivasi

mankelia. Tämän asian seurauksena taas oli, että kapteeni erottui

vähitellen kokonaan siitä alemmasta kansanluokasta, jossa hänen olisi

pitänyt myöskin vallankumousta valmistaa. Se työ oli epätoivoisin

kaikesta, sillä sielläkin kaikki ajattelivat joko niinkuin äiti, Frans

ja Kerttu: täytyy olla rikkaita, että köyhät saisi työtä, taikka

niinkuin Hinkki, että täytyy olla rikkaita, sillä ketä muuten

pettäis!--Kerran jylisee! ajatteli tosin kapteeni. Mutta hän ajatteli

sitäkin yhä harvemmin.

Niinpä juuri eilispäivänä hän oli tavallisuuden mukaan istunut

kirjotuspöytänsä ääressä katselemassa ikkunasta katuelämää. Niinkuin

tavallista, tuntui huoneessa hienon hieno hajahdus siitä väkevästä

tupakista, jota äiti yhä käsillänsä hierteli ja kaupitteli, ja joka

kaikista trossilattioista ja korkkimatoista huolimatta hermostuttavasti

tunkeutui yläkertaan. Niinkuin tavallista kuuli hänen korvansa myöskin

tyhjien pullojen kolinaa, kun kuski kantoi niitä laatikossa äidin

puodista rattaillensa. Tämä vanha ristiriita, että hän, jonka olisi

pitänyt herättää ihmisiä tuntemaan suunnatonta nöyryytystänsä eläessään

rikkaiden komentamalla työllä, itse eli suureksi osaksi äitinsä

varoilla, joka kaupitsi tupakkia ja möi viiniä ties kelle,--tämäkin

kiljuva ristiriita oli vuosien vieriessä vähitellen muuttunut

jokapäiväiseksi tottumukseksi ja sentähden herennyt vaivaamastakin.

Tällä kertaa hän oli sentään juuri taas sanomaisillaan itsekseen:

kerranhan jylisee! kun huomasi, että kadulla tapahtui jotain tavallista

enemmän mieltäkiinnittävää. Suurella pauhulla ja melulla ja rähisevän

katupoikajoukon seuratessa kulettivat polisit humaltunutta ämmää, joka

raivokkaana, purren ja potkien heitä, teki hurjaa vastarintaa. Polisit

koettivat saada sitä ajurinrattaille, mutta turhaan, sillä he eivät

tahtoneet väkijoukon tähden siivottomasti nostaa. Kun kapteeni oli

taitava voimistelija ja vielä taitavampi painija, harmitti häntä polisin

taitamattomuus ja hänen teki kovin mieli näyttää heille kuinka mies

koreasti nostaa mokoman rimpuilijan minne vaan halutaan. Kun polisit

uudestaan pilasivat asiansa, ei kapteeni enää malttanut jäädä

toimettomana katselemaan, vaan meni kadulle nostaakseen polisien opiksi

ämmän mitä siivoimmin rattaille. Silloin hän hämmästyksekseen rupesi

näkemään jotain tuttua sen kasvoissa, sydän kouristui, kauhu löi mielen

lamauksiin: se oli--tuo nainen oli joskus jossain hennoilla käsillä

silittänyt hänen kasvojansa,--se oli Hinkin vanha morsian!--Kapteeni

jätti asian polisien haltuun ja juoksi takasin sisälle. Sydän löi

raivokkaasti. Niinkö pitkälle hän oli jo tullut! Magda, onneton Magda!

Kun sinä käsilläsi minua silitit, sanoit sinä: kerran tulet ottamaan

minua, silloin on sinulla suuret viikset... Ja minulla on suuret viikset

ja minä tulin ottamaan sinut, mutta--polisina! Tämä ajatus tärisytti

kapteenin mielen syvimpiä pohjia myöten. Miksi et jo tule vallankumous!

Miksi olet ikuisella viipymiselläsi paaduttanut minut ja yhä paadutat

tätä suurta porttolaa, jota yhteiskunnaksi sanotaan. Tuletko sinä

koskaan vai oletko sinä niinkuin suuri petos: sinä vaan _lupaat_ tulla,

että me siihen hetkeen asti antaisimme kapakkain seista ja porttokin

rehottaa, ja sinä sillävälin meidän vihamme lauhduttaisit ja meidän

parhaat voimamme herpaisisit ja intomme lokaviemäreihin hukuttaisit,

ettei sitä hetkeä koskaan, ei koskaan tulisi! Kuka olet sinä pettäjä?

Sillä pettäjä sinä olet, paholainen, piru sinä olet mustassa

petosmielessäsi! Saatana itse sinä olet! Etkä enää saa minua pettää!

_Nyt nyt, nyt_ tulkoon vallankumous, nyt paikalla, aseita minulle! nyt

lakasen tämän porttolan puhtaaksi... Kerttu tapasi kapteenin sellaisessa

raivontilassa, että pahanpäiväisesti hätääntyi, ja rupesi rauhottamaan.

»Elä nyt noin--! Tuleehan se vallankumous, tuleehan se, jahka herratkin

oikein ehtii ryssälle suuttua, ja entä ne--mitkä ne on--sosialistit?

sanotaanhan niidenkin villitsevän kansaa, täytyy olla kärsivällinen,

Hannes kulta!»--Ja sai kuin saikin kapteenin tasapainoon, osaksi

äärettömällä sulollaan, mutta suureksi osaksi myös sillä, että nuo

mainitsemansa seikat--mistä ihmeestä se ne olikaan tähän tarpeeseen niin

pian keksinyt--todella olivat sangen huomattavia ja noin esitettyinä

muodostivat ilahuttavan valopilkun muutoin niin toivottomalla taivaalla.

Näitä Kertun valtiollisia, äkkiä ja odottamatta esiinpulpahtaneita

näkökohtia kapteeni mietiskeli nyt tänä aamuna Kaartin kallioilla

istuessaan. Ja mitä enemmän mietti, sitä vähemmin huokaili. Jospa se

esplanaadin jäykkäniskainen, himmeästi ja tylsästi katsahteleva

virkamies sittenkin sisältäisi jonkun mahdollisuuden! Kunpa se ryssä

sitä nyt oikein ja oikein kolhisi! Kunpa se ei karkottaisi ainoastaan

sukulaisten luo Ruotsiin ja Norjaan, vaan antaisi maistaa kostean

vankeuskopin iloja ja tallustella Siperian aroja! Ehkä heräisi, ehkä

heräisi hänessäkin vielä oikean vapaustaistelijan veri! Ehkä luopuisi

hän toimettomasta perustuslaillisesta vastarinnastaan ja tuntisi

yhteytensä ihmiskunnan vapausaatteen kanssa!--Pahempi oli sen toisen

asian laita, jonka Kerttu mainitsi,--sosialismin? Sen mustatukan

kapteeni kyllä tunsi, ja olihan se puheillansa herättänyt paljon kansaa

sen omaa orjuutta tuntemaan. Mutta kun kapteeni oli häneltä kysynyt

millä voimalla, vallankumouksellako, hän ajatteli sen vapautumisen

suorittaa, oli mustatukka sanonut: äänestämisen voimalla. Silloin oli

kapteeni kysynyt: käyneekö sellainen laatuun ilman aseellista kapinaa?

Mustatukka sanoi: se käy vakuuttamisen ja esimerkin voimalla ja

senvuoksi minä nyt perustankin sellaisen sointulan, josta ihmiset

näkevät, että sopusointu ja rakkaus heidän välillänsä on suorastaan

heille aineellisestikin edullisempi kuin tämä kapitalistinen

ryöstökomento. Kapteeni aikoi sanoa, että valtaluokat pitävät aina

itselleen edullisempana omistaa enemmän kuin muut ja siitä syystä

palkkaavat itselleen sotavoimaa, jota vastaan pelkkä äänestäminen on

tehoton; mutta mustatukka pysyi lujasti »ei-saa-tappaa» periaatteessa,

ja hukutti hehkuvan intonsa niin suunnattomaan sanatulvaan, että

kapteenin oli lyhyesti mörähtelevällä puheellaan mahdoton enää esille

päästä. Sittemmin, kun ryssä oli alkanut ahdistaa, olikin mustatukka

jättänyt kaikki asiat oppilaittensa käsiin ja (--toiset sanoivat näiden

kyllästyneen häneen--) lähtenyt toiseen, vapaampaan maanosaan

perustamaan sellaista kapitaalitonta siirtolaa, josta oli puhunut.

Sillä,--oli hän silmät innosta palavina sanonut vielä ihan

lähtiessään,--ihmiset eivät tarvitse muuta kuin nähdä, eivät mitään

muuta kuin vaan _nähdä_! Hänen oppilaansa jatkoivat sitten täällä omin

päin sanomalehden toimittamista, kirjasten myymistä ja kansanjuhlien

pitämistä samalla menestyksellä kuin mustatukkakin. Ja se ihmeellinen

sointulaoppi levisi leviämistään: ei saa tappaa, voitto on äänestettävä!

Olisiko kapteeni pitänyt tätä oppia vähemmin lapsellisena, ellei hän

olisi linnotustiedettä koskaan lukenut, se on vaikea sanoa, mutta nyt

tuntui hänestä pansaroitu merivallitus ja 12-tuumaisen tykin ammottava

kita paljon enemmän puhuvalta kuin kuuluvinkaan huutoäänestys: jaa, jaa,

taikka: ei, ei. Shrapnelli panee vaan trah! ja siinä ovat sitten kaikki

jaat ja eit. Opin leviäminen saattoi olla mahdollinen ainoastaan

viattomien, aatteellisten ihmisten keskuudessa, jotka olivat

historiallisen maaperänsä kokonaan unohtaneet. Olivat vähitellen

unohtaneet, että sotilaallinen asevoima tarkottaa valtaluokan

rikkauksien turvaamista eikä sotaa tavallisesti olematonta

ulkovihollista vastaan. Jos tämä köykäinen kaupungin kansa ei olisi sitä

unohtanut, eipä se olisi ikinä uskonut sointulaa luotavan

äänestämisellä. Vanha köyhälistö--ajatteli kapteeni--on tähän asti

istunut nöyränä pimeässä puutteessaan ainoastaan senvuoksi, että

valtaluokat olivat vuosisatojen saarnoilla, Siperian ja vankilain uhalla

vihdoin onnistuneet istuttaa siihen nöyryyden uskon: ei sinun pidä

tappaman. Ainoastaan se pieni usko kansassa se ylläpitää ja turvaa koko

tätä kapitalistista yhteiskuntaa. Kysytäänpä: miksi ei jo vaari ja hänen

aikalaisensa ole äänestäneet itsellensä sointulaa? Todellako sen

mustatukka nyt vasta keksi? Ei. Vaan vaarin aikuiset vielä muistivat ja

ymmärsivät, että sotavoima painaa heitä. Mutta nämä eivät enää muista

eivätkä ymmärrä. Ovat kuin lapset turulla. Äänestetään! Aih, aih, se

saattaa raivoon! Se tekee hulluksi!

Kuka siis ottaa pois kansalta sen nöyryyden uskon, jonka vuosisadat ovat

istuttaneet! Kuka valmistaa tämän kansan vallankumoukselliseen

vapaustaisteluun, jonka pitäisi puhjeta jo tänään taikka huomenna!

Taas raskaasti huokaillen kapteeni alkoi astua Kaartin kallioilta

takasin kotiinsa. Ja juuri kun hän tuli jälleen kivikadulle, siihen

kohti, mihin kaupunki oli rakennuttanut viina-anniskelupuodin

laivaveistämön työmiehiä varten, ilmestyi Hinkki polisipuvussaan

puodista, ja he joutuivat vastakkain niin, etteivät voineet mennä

toistensa ohi teeskennellen huomaamattomuutta. Kadulla ei ollut ketään.

He seisoivat kuin seisoivatkin vastakkain, kyynärän päässä toisistaan.

Olihan kapteenilla ollut pieni tunto siitä, että Hinkin kohtaaminen

silmästä silmään olisi monesta syystä kenties vähän epämukavaa, mutta

että se olisi ollut näin sanomattoman, melkeinpä sietämättömän vaikeaa,

sitä ei hän toki ollut osannut ajatella.

Pyyhkäisten nopealla liikkeellä suunsa kuivaksi ryypyn jäljiltä Hinkki

teki tervehdykseksi kapteenille hunöörin, mikä vaan hullummin lisäsi

heidän merkillisen epäsuhteensa hankaluutta.

Silmiin katsahtamisesta ei voinut olla kysymystäkään.

Kapteeni myös tuli sanoneeksi päivää vähän niinkuin sotamiehelle eikä

osannut siitä isällisestä äänilajista tulla. Hän hikoili sen äänilajin

vuoksi ja sittenkin vaan pysyi siinä. Keskustelun aikana Hinkki nosti

kaksi kertaa kätensä lakinlippaalle, niinkuin esimiehiä puhutellessa.

Kapteeni teki viimeisen ponnistuksen, lähestyi Hinkkiä tuttavallisemmin,

ja välttämättä enää sinuttelemista sanoi aivan hiljaisella äänellä:

--Kas kun rupesit polisiksi?!

Tällöin hän tuli aivan vahingossa katsahtaneeksi Hinkin silmiin ja

Hinkki hänen silmiinsä. Kapteeni hymähti nolosti ja hänen asemansa kävi

vielä tuhat kertaa vaikeammaksi. Sillä siinä lyhyessä silmäyksessä

yhtäkkiä osat vaihtuivat ja heidän suhteensa välähti esille semmoisena

miksi se oli jäänyt Hinkin merille lähtiessä. Eikä se paikka, jossa he

nyt seisoivat, ollut kaukana siitä paikasta, jossa hän oli herrat

porttolasta ajanut ja Hinkki hänet polisien kynsistä pelastanut.--

Niinkuin Hinkki nytkin olisi sanonut: tunnustatko kuninkaaksi vai et?

muuta ei tässä kysytä!--Niinkuin ei ainoakaan päivä olisi siitä saakka

ohi vierähtänyt! Hinkki seisoi hänen edessään käskijänä ja hän

tottelijana. Hinkki oli kuningas, hän alamainen, ja aivan yhtä vaikea

kuin silloin olisi ollut muuttaa tätä suhdetta, yhtä pääsemättömissä

tunsi kapteeni nytkin olevansa. Hän sentähden, asettuen puoleksi Hinkin

kannalle ja puoleksi pysyen sotaväenkapteenina kysyi kuiskaamalla:

--Maksaako ne hyviäkin rahoja?

Mutta sai Hinkin puolelta ainoastaan tylyn katsahduksen, joka ilmaisi,

että Hinkki piti heidän vanhat suhteensa ainiaaksi menneinä ja siis

hylkäsi kapteenin tarjouksen laskeutua ainoastaan puoleksi entiselle

tasalle.

Hinkki teki siis taas hunöörin ja sanoi:

--Herra kapteeni, meillä on kuukausipalkkaa----

--Ei, ei, ei,--pysäytti kapteeni, ja jättäen sekä sinuttelemisen että

teitittelemisen löysi keskitien sanomalla vaan nimeltä:--Hinkin pitää

ymmärtää, minä vaan kysyn, eikö Hinkki olisi jotain parempaakin virkaa

voinut saada, eihän ne ryssät pyri muuta kuin Suomen rahojen kimppuun,

siksi ne herroja tieltään ajaa, ja mitä ihmiset sanovat, että ryssä

jakaa maita talonpojille, niin ei Hinkin pidä sellaista uskoa ja

toiseksi täällä Suomessa maat ovatkin talonpoikien hallussa.

--Älä sano,--sinutteli nyt Hinkki murahtaen,--kuulisit mitä vaarikin

kertoo...

Mikä kauhea sekasotku koko maailmassa! Kerttu, vaari, perustuslailliset,

mustatukka, Natalia Feodorovna vallankumouksineen, ja tuossa Hinkki

venäläisenä polisina kansalle maita jakamassa! Voimakas rakkaudenlaine

tulvahti kapteenin sydämmestä Hinkkiä kohtaan. Hän aikoi jo lähestyä

Hinkkiä kuiskatakseen hänen korvaansa sanan, joka varmaan heti olisi

nostanut Hinkin mielen tahmeasta humalasta, pannut hänessä joka jänteen

vireille ja luonut heidän välillensä ystävyyden, tuhat kertaa puhtaamman

ja rehellisemmän kuin milloinkaan oli heidän välillänsä ollut. Hän aikoi

kuiskaten sähähtää Hinkille: Hinkki, jätä tuo, kohta tulee promut!

(Promut merkitsi heidän vanhalla koulukielellänsä julkista kapinaa

opettajistoa vastaan esimerkiksi tuolien ulosviskelemisellä, ikkunain

särkemisellä y.m.s.). Hän jo sitä varten katsahti ympärilleen, ettei

kukaan kuulisi. Mutta silloin juuri...

Muuan suunniltaan joutunut akka juoksi heidän eteensä ja rupesi

hengästyneenä sekasesti selittämään jotain kauheata tapahtuneen

kaupungilla--senaatissa--sisällä rappusilla--oli tullut--oli

seisonut--oli tervehtinyt--oli ampunut--herrat itse ampuivat--

--Ketä?--sanoi kapteeni mitä ankarimmin rypistäen silmäkulmiansa.

--Sitä itseä! Näin omin silmin kun kantoivat kirurkiin--olin juuri

tulemassa makasiinikatua kauppatorilta ja senverran että--no että juuri

ehdin nousta kasarmintorille--näen, kantavat paareilla valkosen lakanan

alla--ja rouva itse käy vieressä ja parasollilla varjostaa, ettei

päivänen näette--jo minä kohta sanoin, siunaa ja varjele mitä aikoja

tästä nyt tulee!

--Katos perhanoita!--sanoi Hinkki, teki kohta päätöksensä ja rupesi

suurta sapeliansa kannattaen yhä lisääntyvällä vauhdilla juoksemaan

kaupungille päin, aivankuin olisi ennenmuinoin koulupihalla juossut, jos

olisi saanut kuulla pihan toisessa päässä sysätyn kumoon hänen

pystyttämänsä lumiukko.

Akka riensi toiselle puolen katua kertomaan nousustaan kasarmintorille.

Kapteenin ensimäinen tunne oli vaan pelkkä ruumiillinen: niinkuin

suunaton muurahaisparvi olisi lähtenyt juoksuun pitkin hänen

selkäänsä, noussut niskaan ja siitä muuttunut hänen oman tukkansa

pystyyn-kohoamiseksi. Silmäterät mustuivat ja kasvot kalpenivat. Sitten

sama tunne muuttui ajatuskuvaksi: niinkuin kauan jonakin matalana

lätäkkönä seisonut aika olisi elävänä voimana koonnut siipensä ja

lähtenyt liikkeelle. Tulevaisuuden kaukaiset sadut muuttuivat

nykyisyyden leimuaviksi liekeiksi. Nyt, nyt se tuli! ajatteli kapteeni

tietämättä itsekään vielä mikä se tuli. Hän vaan tiesi, että tullut oli

se, mikä teki haaveesta toden ja oli ikuisiksi lähtemätöntä niinkuin

kirveenisku kaadettavan puun juureen.

Vasta pitkän ajan kuluttua puhkesi ajatuskuva elävään sanamuotoon:

»Kuka ottaa kansalta sen nöyryydenuskon?» huusin minä äsken voimatonna

itselleni, ja olisinko aavistanut, että he sen itse minun puolestani

tekevät!

Mutta kun kapteeni heräsi ajatuksistansa juoksi kansaa jo kaikilta

kadunkulmilta keskikaupungille päin.

4.

Niinkuin kapteeni oli saattanut hyvin arvata Kerttu suuresti kauhistui

tätä tapausta ja sanoi tekoa jumalattomaksi.

Asettui kohta sille kannalle kuin olisi kapteeni sen kertomisella

tahtonut tuoda ja luullut tuoneensa esiin ehdottomasti sitovan

todistuskappaleen hänen jumalisuuttansa vastaan. Ja alkoi sentähden

kiivaasti väittää kapteenia kumoon, ennenkuin tämä oli vielä mitään

muuta ehtinyt sanoakaan kuin vasta kertoa tapauksen pääpiirteet.

Vaikkei kapteeni vielä sittenkään mitään sinnepäin sanonut, tulistui

Kerttu uudelleen aivan itsestään, ja rupesi vielä kiivaammin

todistamaan, että teon oli tehnyt se yksi omin päin, ikäänkuin toinen

olisi istunut ja lakkaamatta väittänyt kaikkien herrain muka yksissä

neuvoin seisoneen rappusilla ja ampuneen...

Kapteeni ei todellakaan puhunut halkaistuakaan sanaa mistään

semmoisesta.

Vähän aikaa kiihkoiltuansa Kerttu teki päätöksensä ja vaikeni. Jotakin

mykästi väittääkseen, niinkuin kapteeni, hän heti seuraavana pyhänä

sanaakaan sanomatta pukeutui mustiinsa ja hyvin asiallisena ja totisena

läksi Allianssitaloon, joka oli hänen kirkkonsa ja hartaushuoneensa.

Siellä oli hän kuuleva jylisevän tuomion ja kaikki ne todistukset

kapteenin kantaa vastaan, joita hän olisi niin tarvinnut, mutta ei itse

osannut löytää. Sillä jos murhasta odotettiin jotain hyötyä--kuten

kapteeni ilmeisesti odotti--niin kuinka silloin voi olla jumala,

ainakaan se jumala, josta Allianssitalolla saarnattiin! Kerttu siis

kokosi lapsensa, puki nekin pyhävaatteisiin, hajotti tyttöjen tukat,

varusti tummilla ruseteilla ja läksi.

Hänen kirkkokuntaansa kuului paljon pääkaupungin ylimystöä, joka siellä

vietti hartaushetkiänsä ihmeellisessä läheisyydessä, milteipä

yhdenvertaisuudessa ei ainoastaan puotipalvelijain, ompelijain ynnä

muiden sellaisten keskisäätyläisten, vaan nikkarien, räätälien, jopa

vieläkin alempien kanssa, jotka vaan edes johonkin määrin siistissä

vaatteissa pystyivät esiintymään, ja tukkaansa silittää osasivat. Tästä

kiitollisina nämä istuivat takapenkeillänsä hiljaisina ja juhlallisina

katuen viikon syntejään ja samalla vaarinottaen ja pannen muistiin

ylhäisten tapoja, seuratakseen sitten niitä sekä kotona että ulkona.

Sen jälkeen kuin kapteeni oli ehdottomasti kieltänyt Kertun palvelemasta

piikana sivistyneiden luona, ei ollut Kertullakaan ollut mitään muuta

niin sopivaa paikkaa, missä olisi saanut olla sivistyneiden välittömässä

läheisyydessä, kuin tämä Allianssikirkko. Hänen tavallinen paikkansa

siellä oli melkein ensimäisillä penkeillä, missä hän useimmiten istui

erään hienon vapaaherrattaren vieressä, ja oli heillä tämän kanssa

muodostunut aluksi vaan ihmeellinen kirkkotuttavuus: vapaaherrattarella

ei tavallisesti ollut mukanaan mitään virsikirjaa ja Kerttu senvuoksi

tarjoutui aina pitämään omaansa myöskin hänen edessään. Kerttu ihaili

rajattomasti vapaaherrattaren hienoa olentoa ja koetti sentähden itse

puolestaankin olla tälle niinpaljon kuin mahdollista mieliksi

käytöksensä hienoudessa ja arvokkuudessa. Hänessä oli jokainen hermo

jännityksissä, kun hän virsikirjaa piteli. Vapaaherratar ihastuikin

Kerttuun ja vihdoin meni tuttavuus niin pitkälle, että se kutsui Kertun

luoksensa yksityisille hartaushetkille. Siellä Kerttu käskettiin muiden

vieraiden mukana yhteisen teepöydän ääreen, ja paroni ja aatelisnaiset

puhuivat hänen kanssaan aivankuin vertaiselleen. Nämä olivat olleet

Kertun elämän juhlahetkiä. Sillä hän ihaili hienoa väkeä eikä tainnut

sille mitään. Vieläpä ihaili heitä Hanneksen itsensä tähden, sillä

kaikista Hanneksen puheista, kauluksettomuuteen taipumuksista ja

vallankumouksista huolimatta Kerttu vainusi selvästi, että hänen

ihanteenansa eli salaisena »mallina» olivat nytkin jotkin Kertulle

näkymättömät, hienon hienot ylimyshenkilöt jossain kaukana,

tuntemattomassa maailmassa. Ja vaikka siis Hannes puhui aina

köyhälistöstä ja ankarilla sanoilla tuomitsi säätyhenkilöitä, huomasi

Kerttu selvään, että mitä hienommaksi Kerttu oppi sekä puheiltaan että

muulta käytökseltään, sitä tyytyväisempi oli Hannes. Nämä huomiot

kumosivat Kertun silmissä kaikki Hanneksen puheet ja toimet, ja Kerttu

oli perin juurin vakuutettu siitä, että kapteeni kulkee

vallankumouksellisissa harrastuksissaan tietämättänsä vasten omaa

onneaan ja sisällisiä taipumuksiaan.

Mennessään Allianssitalolle Kerttu näki kuinka tämän hämmästyttävän

tapauksen johdosta kaikkiin muihinkin kirkkoihin kulki joka suunnalta

ihan tulvaamalla väkeä. Ja ymmärtäen syyn tähän tulvaan ja tuntien

innostavaa, asiallista yhteyttä semmoisen ihmisjoukon kanssa hän

ajatteli ylpeydellä omaa kirkkoansa, jossa he viime vuosina niin monasti

olivat rukoilleet Suomenkin puolesta ja tunteneet kaikesta

ulkopuolisesta rähinästä huolimatta rukouksiensa voimalla ikäänkuin

pitävänsä maan kohtaloa käsissään.

Kertun tullessa perille oli Allianssillakin sellainen väentungos, että

ensin näytti melkein mahdottomalta päästä etupenkeille. Mutta nyt jos

koskaan piti Kertun juuri sinne päästä, sillä vaikka kaikki muu väki

olikin utelias kuulemaan mitä pappi on tapauksesta sanova, kohdistui

Kertun uteliaisuus ainakin yhtäpaljon siihen, miten vapaaherratar oli

häneen sen johdosta katsahtava ja mitä ehkä sanovakin.

Kerttu alkoi sentähden lastensa kanssa tunkeutua askel askeleelta

eteenpäin, ja ainoastaan hänen ulkonainen kauneutensa ja ne eri

äänenpainoilla lausutut kohteliaisuudet ja pyynnöt, joita hän niin

viehättävästi osasi jaella kaikille syrjäytettäville, estivät hänen

tukehtumasta ja auttoivat vihdoin pääsemään toivotuille perille.

Ensimäisillä penkeillä olikin tilaa väljältä.

Tehtyään lastensa kanssa hartauskumarruksen Kerttu senvuoksi katsahti

kohta ihmetellen ympärillensä.

Vapaaherratarta ja koko sitä muuta seuruetta ei näkynyt missään, ei ensi

penkeillä, ei oikealla eikä vasemmalla lehterillä, ei takalehterillä

eikä keskellä. Pappi oli kuitenkin jo esillä ja virttä veisattiin, jopa

oltiin päästy sen loppupuolelle. Ylimysten paikoilla istui joitakin

nuhkatakkisia, kaljupäisiä, punanaamaisia, rokonarpisia ... ja muutamia

vanhoja vaimoja, liinat kuumuuden tähden päälaelta niskaan sysättyinä.

Hattupäisten ja hienommasti puettujen joukossa--Kerttu tunsi

allianssi-yleisönsä hyvin--ei ollut ainoatakaan, joka olisi ollut

arvossa Kerttua ylempi tai edes tasalla. Mutta ilmeisesti kaikki nämäkin

kaipasivat niitä ylhäisiä, niinkuin Kerttu. Ja monet tuntuivat osottavan

Kerttuun ja tiedustavan naapureiltaan kuka hän oli, mutta naapurit

näyttivät sanovan: ei, se on vaan kapteenska se ja se.

Pappi jo saarnasi. Janoovina tuijottivat ihmiset häneen, odottaen

milloin hän ottaa puheeksi sen tapauksen, joka vuorena seisoi kaikkien

mielessä. Mutta pappi saarnasi vanhaa vaalisaarnaansa sielujen

lunastuksesta eikä ottanut sitä puheeksi. Ja niin alkoi jännitys

lauhtumistaan lauhtua, kuuma vaihtoi sen väsymykseksi ja joku jo

torkahtelikin.

Viimeisiin asti Kerttu toivoi, että ne sieltä tulevat. Yhtämittaa hän

käänteli päätänsä salin perälle nähdäkseen olisivatko ehkä myöhästyneet

ja senvuoksi jääneet muiden taakse. Mutta ei vaan ketään näkynyt.

Kerttua jostain syystä niin sanomattomasti hävetti edustaa tässä noiden

hattupäisten kanssa parempia ihmisiä, että hän olisi mieluummin vaikka

maan alle vajonnut kuin siinä kauemmin istunut. Ja papin asiattomat

puheet häntä tällä kertaa suorastaan kyllästyttivät. Ottamatta osaa

loppuvirteen hän sentähden nousi kesken kaikkea ja alkoi tunkeutua pois,

jolloin hyvä toinen puoli seurakunnasta myöskin nousi ja alkoi lähteä.

Kerttu ei osannut ihmeekseenkään selittää tätä asiaa. Seuraavina pyhinä

hän koetti käydä muissa kirkoissa, mutta kerta kerralta sai vaan yhä

varmemmin todistaa, ettei papit puhuneet mitään tästä asiasta ja että

väki viikko viikolta ja kuukausi kuukaudelta kirkoista vähenemistään

väheni. Ei mennyt vuottakaan, kun tapahtui jo niinkin, että hänen

tullessaan Allianssitaloon pappi seisoi hajamielisenä lavalla

neuvottelemassa lukkarien kanssa pidettäisiinkö väen vähyyden tähden

ollenkaan jumalanpalvelusta. Vapaaherratarta ei näkynyt missään, ei

kirkoissa eikä kaduilla; kerran vaan lensi vaunuissa Kertun ohitse,

silloinkin käänsi päänsä muuanne, koska varmaan ei huomannut. (?)

Syksyllä, jotenkin vuoden kuluttua siitä ensimäisestä kirkossakäynnistä,

tapahtui, että Kertun lapset, jotka kävivät samassa koulussa kuin

vapaaherrattaren lapset, tulivat pyytämään äidiltä rahaa heidän keskensä

toimeenpantua keräystä varten. Mutta kapteeni seisoi ikkunan luona

sanomalehteä lukemassa.

Kerttu sanoi:

--Mihin te rahaa keräätte?

Lapset vastasivat:

--Me ostamme hautaseppeleen.

Kerttu kysyi:

--Kenen haudalle?

Lapset sanoivat:

--Sen, joka on Suomen pelastanut.

Kerttu antoi heille pian rahaa ja työnsi menemään. Mutta kapteenin

edessä hän punastui niin, ettei eläessään ollut vielä niin korvia ja

kaikkia hiuskarvoja myöten punastunut.

Kapteeni ei puhunut mitään. Korkeintaan vaan aivan sanattomasti myhähti,

ja ehkä myös pari kertaa iski kulmainsa alta silmää. Mutta kas juuri

sitäpä hänen ei olisikaan pitänyt tehdä, sillä Kerttu käsitti asian niin

kuin kapteeni olisi väittänyt, että koko hänen jumalisuutensa ei ollut

muka mitään muuta kuin vaan sivistyneen säädyn jumaloimista.

Semmoista väitettä vastaan Kerttu ei voinut panna kyllin ankaraa

vastalausetta. Turhaan sanoja haettuansa hän sanoi vaan:

--Mitä minä vapaaherrattaresta!... On niitä toisia ja yhtä hienoja,

jotka sanovat, ettei saa ollenkaan tappaa, eikä edes saa olla

sotamiehenä ... jaapas!

Kapteeni tiesi keitä Kerttu tarkoitti, ja sanoi sentähden hyvin

merkitsevästi silmillänsä mulkoillen:

--Kerttu on oikeassa, on niitä semmoisia, ja tietääkös Kerttu, Venäjällä

on eräs kreivi, ajattelepas Kerttu: (kapteeni huusi kovalla äänellä)

eräs _kreivi_!--joka sanoo juuri sitä samaa. Mutta--(ja kapteeni muutti

äänensä yhtäkkiä ihan hiljaiseksi)--se kreivi käy työmiehen puserossa ja

pitkävartisissa, ajatteles: pitkävartisissa!

--Tolstoi, kyllä minä tiedän,--sanoi Kerttu lyhyesti, sillä hän tiesi,

että kapteeni tälläkin vaan väittää hänen jumaloivan hienostipuettuja.

Sittenkuin Kertulta näin oli katkennut tämä hänen jumalisuudestaan

johtuva yhteys hienostuneen maailman kanssa, ei hänellä ollut enää

mitään tilaisuutta semmoisen yhteyden hakemiseen. Kaikki alkoi Kertun

käsityksissä mennä sekaisin, eikä ainoastaan käsityksissä, vaan itse

siinä todellisessa maailmassa, joka oli jokapäivä hänen silmiensä

edessä. Kaikki, kaikki alkoi mennä sekasin, ja hän uskoi hyvin vanhan

Kustaavan hiljaa lausuman arvelun, että kaikki tuo uusi, mikä nyt niin

äkkiä oli täyttänyt ihmisten ajatukset, ei ollut muuta kuin lähestyvän

maailmanlopun enteitä.

Senmukaan kuin kirkot tyhjenivät ja papit vihdoin jäivät neuvottomina

yksin seisomaan alttareille ja saarnalavoille, senmukaan täyttyivät

kaikki maalliset kokoushuoneet. Kerttu koetti kyllä kerran tunkeutua

sellaiseenkin kokoukseen, mutta jo aivan ovella oli vastassa niin sankka

muuri miesten selkiä, ettei ollut ajattelemistakaan naisihmisen päästä

lävitse. Sitäpaitsi sanoi hänelle joku ovensuussa, ettei täällä

herrasväkeä kaivattu. Ja Kerttu sai palata pois.

Ihmeellisintä kaikesta oli Kertun mielestä se, että kapteenia eivät nämä

aikojen mullistukset näyttäneet lainkaan sekottavan, vaan päinvastoin

mitä ikinä tapahtuikin, se näytti tapahtuvan ikäänkuin juuri hänen

määräystensä mukaan. Aivankuin juuri hän olisi määrännyt kirkot

tyhjenemään. Aivankuin juuri hän olisi määrännyt nuo kaikki maalliset

kokoushuoneet täyttymään ja ihmiset villinä juoksemaan uusia oppeja

kuulemassa. Ja kuitenkin tiesi Kerttu, ettei kapteeni missään

kokouksissa kulkenut eikä mihinkään puuhaan osaa ottanut, vaan istui

enimmäkseen hiljaa paperiensa ääressä ja jotain piirteli.

Mitä pitemmälle aika joutui, sitä hullummiksi rupesivat asiat Kertun

mielestä ulkona maailmassa käymään. Toinen murha, kolmas murha, neljäs

murha...

Vihdoin Kerttu nöyrtyi ja erään kerran kun kapteeni istui pöytänsä

ääressä ja vihreäkupuinen lamppu kodikkaasti valaisi kapteenin alaleukaa

oikealla keltasella valolla, mutta poskia ja otsaa piti viheriässä

pimennossa, Kerttu istahti tuolille kirjotuspöydän toiseen päähän ja

kysyi mitä niissä kokouksissa oikein puhuttiin ja hommattiin.

Kapteeni kääntyi ystävällisesti päin Kerttua, sillä hänkin päätti, että

nyt kerrankin ollaan kiivastumatta, ja sanoi:

--Niitä on kahta lajia kokouksia, herrain kokouksia ja työmiesten

kokouksia, kumpiakos Kerttu tarkottaa?

Kerttu oli tahtonut tietää työmiesten kokouksista, mutta koska hän nyt

sai kuulla olevan myöskin herrain kokouksia, oli hän niistä tietämään

vieläkin uteliaampi. Jonka vuoksi kapteeni otti esitelmänpitäjän

asennon, niinkuin ennen muinoin Kerttua opettaessaan, ja rupesi

selittämään.

--Toiset tahtovat antaa ryssälle perään, toiset tahtoisivat panna

vastaan, vaikkei sentään asevoimalla, mutta on vielä semmoisia, jotka--

--Jotka mitä? sanoi Kerttu.

Kapteeni alensi äänensä kuiskaukseksi ja sanoi:

--On tapahtunut ihme, Kerttu, erämaasta on yhdessä vuodessa syntynyt

kukkiva kaupunki! Yhdessä vuodessa, Kerttu!

--Mitä, mitä? sanoi Kerttu.

--On niitä, jotka tahtoisivat yhtyä Venäjän vallankumouksellisiin!

Nyt ei tullut selityksistä enää mitään. Kapteeni unohti aikoneensa puhua

kuiskaavalla äänellä, kun hän tähän nuottiin pääsi.

--Kuulitko sinä Kerttu? Kerttu! Vallankumouksellisiin!

Vallankumouksellisiin!!

Hän nousi ylös ja alkoi haltioituneessa raivoinnossa liikkua huoneessa.

--Yhdessä vuodessa, Kerttu! Kukkiva kaupunki yhdessä ainoassa vuodessa!

Meni pitkä aika ennenkuin Kerttu sai kapteenilta sananvuoron kysyäkseen

mitä siis työmiehet puolestaan kokouksissaan keskustelivat.

Kapteeni sanoi silloin, istahtaen jälleen tuolille:

--Onko Kerttu mustatukasta mitään kuullut?

Kuinka Kerttu ei olisi mustatukasta tiennyt! Tiesipä vielä

Sointulastakin, jonka mustatukka oli toiseen maanosaan perustanut, ja

tiesi, että koko se Sointula oli epäonnistunut ja hajonnut, kuten

kapteenille olisi jokaikinen Allianssitalolla kävijä voinut edeltäpäin

ennustaa.

Kapteeni sanoi:

--Kerttu on oikeassa. Se oppi oli lapsekasta. Mutta ainoastaan kesäkuun

16 päivään asti vuonna 1904, sillä siitä asti on tämäkin asia muuttunut.

Kerttu ei voinut tämmöisiä ongelmoita ymmärtää, ja rupesi sentähden jo

lähtemään omalle puolelleen. Mutta kapteeni sai hänet kiinni helmasta:

--Kuule, kuule, kuule, istu, istu, istu!

Ja asetti Kertun istumaan jälleen entiselle paikalle.

--Tämä on hirmuisen tärkeä asia,--sanoi hän sormeansa Kertulle

heristäen.--Kuules nyt: ainoastaan kesäkuun 16 päivään, sillä sen

jälkeen ovat melkein kaikki ruvenneet siihen oppiin uskomaan.

--No mitä se päivä siihen kuuluu, äsh!

--Sitä vaan, että jos saa tappaa, niin kuka käskee orjuudessa istumaan!

Voihan silloin äänestää vaikka Sointulankin!

--Eikä saa tappaa!--sanoi Kerttu pontevasti.

--Kirkoissa saarnattiin, että ei saa tappaa, mutta kuka sitä nyt enää

uskoo? Teot opettavat, eivät sanat mitään voi. Katsos, siksi ovat kirkot

tyhjentyneet. Nyt he uskovat kaikki vaan sitä toista asiaa, joka ei ole

tuolla puolella hautaa, vaan täällä, täällä, Kerttu, täällä! Suuri mahti

on siitä kasvanut, ja yhdessä ainoassa vuodessa sekin! Ja kuka tietää

mitä siitä on vielä tuleva!

Kapteeni löi häneen äkkiä tulleessa innossa kätensä yhteen, osottaakseen

ääretöntä paukahdusta, mikä siitä oli tuleva.

--Kerran jylisee, Kerttu, kerran jylisee nämä kentät!

--Minä en usko sinua tuon vertaa! sanoi Kerttu näyttäen kapteenille

aivan pientä osaa etusormestansa, ja meni niine hyvineen.

Mutta oikeastaan kyllä itsekin jo alkoi aavistaa, että jotakin

ihmeellistä oli tulossa. Erittäin sai Kertun siihen uskoon taipumaan

seuraava seikka.

Kapteenin luo tuli eräänä päivänä hienon hieno venäläinen herra

majavannahkaisessa turkissa (vaikka ei ollut vielä talvi). Kerttu sattui

itse olemaan eteisessä ja avasi hänelle oven. Niin hienoa ja niin

kasvoiltaan kaunista herraa Kerttu ei ollut vielä eläissään nähnyt. Ei

myös niin viehättävän sydämmellistä hymyilyä, joka näkyi sen kasvoilla,

kun he kielen vuoksi eivät mitään toistensa puheesta ymmärtäneet.

Suuret, suuret silmät, puoleksi luomien peittäminä, ja niin pitkät

silmäripset, ja iho vielä hienompi kuin vapaaherrattarella...

--Ivan Ivanovitsh, tut?--sanoi vieras osottaen sormellaan maahan.

Kerttu pudisti päätä ja rupesi nauramaan.

Mutta nyt oli Kerttu myös kauniimmillaan juuri silloinkuin hän noin

raikkaasti nauroi.

Joten he jäivät suorastaan katselemaan toisiansa.

Kerttu huusi kapteenia. Ja ajatella hänen hämmästystään, kun kapteeni

lentää suoraa päätä sen syliin ja he suutelevat toisiansa ja lyövät

toisiansa selkään!

He rupesivat kohta nopeasti ja äänekkäästi keskenänsä puhumaan, ja

menivät saliin ja siitä työhuoneeseen. Senverran että kapteeni ehti

ohimennen lykkäillä Kerttua kyökkiin päin sanoen: mamma, mamma, laita

kahvit meille, so, so, mamma, pian, pian, pian... Ja menivät.

Se suukopu ja porina oli sitten kaiken päivää niin lakkaamaton, etteivät

edes päivällisissä päässeet irti, eivät mitään Kertun erikoisruokalajeja

huomanneet, eivät serviettien asetusta, eivät voin rakennetta, eivät

kukkakimppua pöydällä (vaikka oli melkein talvi),--ja syötyä eivät

nousseet, vaan jäivät puoleksitoista tunniksi siihen ruokien keskelle

puhumaan, jona aikana se vieras kierteli ainakin kahdeksan pientä kuulaa

Kertun pehmeästä hapanleivästä, ja jätti pöytäliinalle.

Vasta illempana, kun kapteeni jätti vieraansa hetkeksi yksikseen, tuli

tämä ulos työkamarista salihuoneeseen jalottelemaan. Kerttu meni nyt

tarjoomaan sille toista valokuva-albumia sen albumin asemasta, jonka se

oli jo käsiinsä ottanut. Sillä siinä oli ainoastaan lähimpien

sukulaisten valokuvia, mutta toisessa sitävastoin mitä kauniimpia,

suurkokoisia valokuvia Hanneksen entisistä upseeritovereista ja lisäksi

Loviisan hankkimia valokuvia kaartin hienoimmista upseereista.

Avattuaan tämän toisen albumin vieras katseli ensin vähän aikaa

upseereja, ja rupesi sitten--koska ei muuten voinut vaikutelmiaan

ilmaista--kasvojen elkeillä matkimaan mitä muka kukin noista

kaartinupseereista näytti itsestään ajattelevan, laittaen kasvonsa

milloin huolestuneen totisiksi, milloin ylpeydestä sameasilmäisiksi,

milloin paisuvan mahtaviksi. Ja tämän kaiken hän teki niin näköisesti,

niin hyväntahtoisesti ja samalla kuitenkin niin hullunkurisesti, että

Kertun täytyi päätänsä taakseen kallistaen yhtämittaa räjähtää

nauramaan: ne olivat juuri, juuri semmoisia kuin hän näytti, ja

ikäänkuin vielä enemmän semmoisia!

Mutta--voi kauhistusta,--kun kaikki oli siinä albumissa katsottu, hän

ottikin uudestaan esille sen toisen albumin! Jossa ei ollut muuta kuin

sukulaisia! Jos se noin ankarasti arvosteli paraatipuvussa olevia

kaartinupseereja, niin mitä se olikaan sanova siitä, mikä oli nyt

tuleva!

Kohta ensimäisellä sivulla istui Frans kaikessa lihavuudessaan. Onneksi

ei sen kasvojen punaisuus eli oikeastaan sinipunaisuus, ainakin mitä

suureen nenään tulee, voinut valokuvassa näkyä.

Eipä naurakaan. Päinvastoin meni ajatuksiinsa ja hyvin totisena kauan

aikaa katseli, sitten rypisti silmäkulmansa, pani silmät kiinni ja

painoi kolmella sormella nenänjuurta aivankuin olisi tahtonut muistaa

missä ihmeessä hän oli ennen nähnyt samallaisen ihmisen. Sitten taas

katsoi kauan aikaa Franssia, ja aina vaan yhtä kiinteästi. Vasta lopulla

tuli pieni hymy toiseen suupieleen.

Franssin jälkeen seurasivat Franssin poikapuolet ja omat pojat, Haagert

nuoremman aliupseerin ja Vilhelm vanhemman aliupseerin puvussa, ja

viimeiksi Hinkki, josta oli valokuva ainoastaan poikavuosilta,

raitaisessa paidassa, tukka ikäänkuin väkisin kammattuna, tupsuisena.

Ihmeellistä! juuri sitä Hinkkiä vaan pysähtyikin katsomaan. Katseli

kauan. Nosti silmänsä Kerttuun ikäänkuin kysyäkseen oliko sukua,

naurahti ja sanoi:

--Niet?

Kerttu pudisti päätänsä ja vastasi:

--Niet.

Jonka jälkeen se taas rupesi Hinkkiä katselemaan ja sanoi lopuksi

päätänsä ihastuksesta pudistaen:

--A harósh!

Eikä tahtonut malttaa luopua sitä katselemasta.

Seurasi sitten Kustaavan kuva vanhanajan myssy päässä.

Suurella kunnioituksella ja tarkkaavasti katseli sitäkin ja taas vaipui

ikäänkuin ajatuksiinsa. Näytti pitävän varmana, että se oli Kertun äiti,

ja kun varmuuden vuoksi kysyvästi katsahti Kertun silmiin, niin Kerttu

nyykäytti hänelle myöntävästi päätänsä, sillä eihän Kertun tarvinnut

ymmärtää, että se juuri _sitä_ kysyi, vaan sehän saattoi kysyä, oliko

Kustaava Kertun sukulaisia.

Tämän teki Kerttu senvuoksi, että Kustaavan perästä seurasi hänen oma

äitinsä Loviisa, josta Kerttu kaikkein enin pelkäsi mitä se sanoo. Sillä

Loviisa oli siinä kuvassa tosin parhaissa vaatteissaan, mutta juuri

senvuoksi ehkä naurattaisikin tätä herraa. Oikein rupesi sydän

pampattamaan.

Kerttu koetti ottaa häneltä albumin ennenkuin Loviisan sivu oli avattu,

mutta juuri silloin se sen avasikin.

--Aa!--sanoi hän ja silmät suurina tuijotti kuvaan, että Kerttua rupesi

oikein kaduttamaan, kun oli antanut luulla Kustaavaa hänen äidikseen.

Vieras katsomistaan katsoi, ja rupesi ajatuksissaan päätänsä

nyykyttämään ikäänkuin olisi itsekseen hokenut: Mikä olisikaan sinusta

voinut tulla! Mikä olisikaan voinut tulla!--Ja lopulta vettyi hänen

silmänsä ja oikein osottaakseen Kertulle ihastustaan hän painoi albumin

poskeansa vasten ikäänkuin olisi hellästi-hellästi tahtonut puristautua

Loviisaan, niin se häntä miellytti. Kerttu punastui liikutuksesta.

Silloin juuri tuli kapteeni ja vei vieraan taas omalle puolelleen. Ja

pieni tapaus näytti olevan ohitse.

Mutta Kertulle se ei ollut mikään pieni tapaus, sillä se ei mennyt hänen

ohitsensa milloinkaan. Merkillistä, merkillistä,--aivankuin äidin koko

elämä olisi sillä hetkellä yhtenä ainoana kuvana kulkenut Kertun editse,

se elämä, jota hän todellakaan ei koskaan ennen ollut eteensä yhteen

koonnut. Kulki ohitse ja näytti piirteensä Kertulle ihan uusina,

aivankuin Kerttukin olisi vieraan herran tavalla vasta ensi kerran

siihen katsahtanut, uusina ja niin ihastuttavina, että hänkin olisi

aivan samalla tavalla tahtonut kohta rajattomalla rakkaudella hellästi

syliinsä sulkea--ei tosin sitä valokuvaa, vaan äidin itsensä, katuen ja

itkien, että näin kauan oli ollut näkemättä äitiä tässä rakkaassa ja

todellisessa valossa. Miksi olikaan Kerttu tähän asti ikäänkuin

peittänyt ja piilottanut ihmisiltä äitiään? Äiti oli koko ikänsä

palvellut kyökkipiikana kaartin upseeriklubissa. Kerttu ei ollut hänen

ainoa lapsensa. Mutta äiti oli sanonut hänelle suoraan olleensa

menemättä naimisiin sen kanssa, jota rakasti, sen vuoksi, että siinä

tapauksessa olisi menettänyt paikkansa eikä olisi voinutkaan lapsiansa

elättää. Tästä syystä oli Kerttu tahtonut äitiä ihmisiltä piilottaa.

Mutta nyt, juuri tämä asia vyörytti yhtäkkiä äidin elämän syvänä,

äärettömänä, uhrautuvaisena Kertun eteen...

Jokseenkin tunnin kuluttua he tulivat kapteenin työhuoneesta. Vieraalla

oli silloin kädessään nahkapäällyksiin pantu paperikäärö, ja hän oli

lähdössä takasin Venäjälle.

Kertun kysyvästi ihmettelevän katseen vieras heti ymmärsi, ja

vastaukseksi vaan lempeästi hymähti ikäänkuin sanoakseen: minkä sille

voin, minun _täytyy_ ... ja suuteli hyvästiksi Kerttua kädelle. Jota

Kertulle ei ollut vielä ikinä ennen tapahtunut, ja jommoista hän oli

yhden ainoan kerran nähnyt tehtävän, nimittäin kerran vapaaherrattaren

luona.

Kun kapteeni palasi vierasta saattamasta. Kerttu kohta jo eteisessä

kysyi kiihkeästi:

--Kuka se oli?

Ja nähtyään Kertun ihastuksesta punehtuneet kasvot kapteeni sanoi muka

välinpitämättömästi:

--Olipahan vaan tullut töitäni hakemaan. Näithän sillä paperipinkan, ne

oli minun papereitani.

Mutta kun hän huomasi, että Kerttu yhä uteliaampana vaan kysyy, sähähti

hän voitokkaana Kertun korvaan:

--Vallankumouksellinen! Vallankumouksellinen!

Kerttu oli kaatua hämmästyksestä.

Kapteeni nautti sanomattomasti.

--Mutta kuka se sitten oli?--kysyi Kerttu taas.

Kapteeni selitti salaperäisenä:

--Sano häntä aina vaan Vasiliksi. Mitään muuta nimeä elä ikinä kysy. Hän

olisi voinut olla koko vallankumouksen johtaja, mutta osottautui liian

hellämieliseksi.

--Onko sekin paha?--kysyi Kerttu.

--On, sanoi kapteeni,--sillä vallankumouksessa täytyy noin: (Kapteeni

oli äkkinäisellä liikkeellä murtavinaan jotakin kahtia, ja silmät

hirmumieltä kuvaavina huusi) Trah!

Kerttu jäi hyvin miettiväiseksi. Sekin hieno herra siis! Merkitsisikö

vallankumous todellakin sitä, että ei tulisi enää olemaan sellaista

elämää ja oloja kuin missä hänen äitinsä oli elänyt?

Tämä ihmeellinen tapaus, että vieras ylimys oli hänen silmänsä avannut,

se sai Kertunkin vihdoin taipumaan siihen uskoon, että jotakin

ihmeellistä todella oli tulossa, vaikka hän tähän asti olikin pannut

kapteenin puheille niin pientä huomiota kuin kaikkein pienin kärki

etusormesta.

Eikä aivan kauan näiden päivien jälkeen Kerttu sai tälle alkavalle

uskollensa perin odottamatonta lisätukea.

Hän meni eräänä maanantaina palvelustytön kanssa kauppatorille

tavallisille talousostoksille, mutta perille tultuaan, vaikka olisi

pitänyt olla vielä paras toriaika, ihmeekseen huomasi, että melkein

kaikki ruokavarat olivat jo myytynä ja useimmat myyjät kojuinensa

hävinneet. Suunnaton ostajajoukko kulki edestakasin torilla ja

ruokahalleissa tyhjentäen kaikki paikat. Kerttu ei ensin saanut mitään

selvää tämmöisen kummallisen ilmiön syistä, sillä ne, joilta hän kyseli

eivät tienneet eivätkä ehtineet sanoa hänelle muuta kuin että nyt täytyy

jokaisen ostaa, sillä kohta ei saa enää mistään. Kerttu ryntäsi

ostoksille yhtä epätietoisena kuin muutkin. Toiset nauroivat, toiset

melkein tappelivat. Kerttu oli naurajia: ikäänkuin ei puodista saisi,

jos torilta loppuisikin! Kerttu tiesi tutun lihakauppiaan, ja kun hän

vaan tälle väen takaa kaunista päätänsä nyykäytti, huomasi kauppias ja

käski olemaan huoleti.

Mutta vielä kummallisempiin selkkauksiin piti Kertun joutua.

Saatuaan palvelustytön avulla senverran selville asioita, että

kaupungissa pelättiin tori- ja ruokakauppiaitten lakkoa--toiset sanoivat

»he ovat tyytymättömät polisiin», toiset sanoivat »rautatiemiehet

tekevät lakon ja junat seisattuvat»--ja varattuaan itselleen tavaraa

niinpaljon kuin hänen torikoriinsa suinkin mahtui, Kerttu rupesi,

taisteluunsa väsyneenä, menemään kotiin päin. Silloin näkee hän

ihmeekseen alhaalla Korkeavuorenkadun kulmassa taas suuren väkijoukon

pyrkimässä ämpärien ja kannujen kanssa kukin tungoksen keskustaan. Ja

uusia ihmisiä juoksee vuorelta alas, kiiltävät kannut käsissä heiluen.

Ja taas on väkijoukossa sekä naurua että puoli tappelua. Mitä tämä on?

He ovat avanneet katukraanan ja täyttävät kilvan ämpärejänsä vedellä!

Palvelustyttö, joka oli mennyt edelle ja tunkeutunut väkijoukkoon, tulee

jo läähättäen Kerttua vastaan:

--Kapteenska, kapteenska, vesijohdonmiehet tekevät lakon, vettä ei tule

enää korkeissa paikoissa ja kohta sitä ei saa enää koko kaupungissa!

Kerttu rupesi nauramaan. Ihminen ei saisi enää vettä! Eikö ole kaivoja!

Ei niitä ole. Kertun nuoruudessa oli, mutta sitten rupesi kaikki vesi

tulemaan vaan kraanoista. Vesijohto? Se tahtoo sanoa: vesi tulee mistä?

Kraanasta, kun sitä kiertää. Mutta kraanoihin se tulee--mistä? Sitä

Kerttu ei tosin ollut tullut useinkaan ajatelleeksi, mutta nyt hän

yhdessä silmänräpäyksessä oivalsi, että tietysti veden täytyy tulla

jostakin myös kraanoihin, ja muisti, että sitähän ne ihmiset olivat aina

puhuneet vesijohdosta ja--aivan oikein--vesilinnasta, jonka pitäisi olla

Eläintarhassa, ja jos nyt todella siellä tulisi lakko... Tämä kaikki

selvisi Kertulle melkein kolmen askeleen aikana, jotka hän otti

ajatuksissaan kotiin päin, ja jo neljännellä hän viittasi ajurin

luoksensa, hyppäsi koreineen ylös ja miestä kiireen vuoksi selkään

koputellen ajoi kotiin. Palvelustyttökin unehtui siinä kiireessä mukaan

ottamatta.

Kotiin päästyänsä hän avasi kraanan ja onneksi vettä vielä tuli, vaikka

laiskasti. Kerttu heti täytti kaikki astiat vedellä, kannut, saavit,

ämpärit, tiskipaljut ja pesupunkat, laitoja ja reunoja myöten.

Kapteeni vaan hymyili.

--Mitä tämä kaikki merkitsee?--sanoi Kerttu.

Kapteeni hykersi käsiänsä ja sanoi:

--He valmistuvat, Kerttu, he valmistuvat!

Kapteenilta ei Kerttu siis voinut saada mitään selvää.

Palvelustyttö tuli kotiin ja kertoi humalaisten miesten kulkeneen

rivissä pitkin katuja.

Lapset tulivat koulusta ja hurrasivat saadun luvan johdosta. He

kertoivat, että Venäjällä olivat kaikki junat pysähtyneet ja nyt

pysähtyvät jo Suomessakin. Venäjällä tulee vallankumous, sanoivat he.

Tämän kuultuansa kapteeni sanoi:

--Vallankumous ei tule vielä, sillä sotajoukot eivät ole valmiit, eivät

Venäjällä eivätkä Viaporissa.

Mutta ei kapteeni, lasten puheet kuultuansa, hymyillyt enää, vaan otti

hattunsa ja meni kiireesti kaupungille.

Jonka jälkeen muutkin tippuivat Kertun ympäriltä jälleen kaupungille, ja

Kerttu jäi yksin.

Hän oli kyllä vähän häpeissään, että kaiken mitä hän näistä

eriskummallisista asioista tiesi, hän oli saanut tietää lapsilta. Mutta

paitsi tätä pientä häpeää hän tunsi jotakin sydämmentakaista kaipausta

senjohdosta, ettei tällä merkillisellä hetkellä ollut missään

jumalanpalvelusta, jonne olisi voinut mennä ja tuntea jälleen olevansa

yhtä paljon kaiken keskellä kuin nekin, jotka ulkonaisen maailman

hälinästä jotakin tiesivät ja ymmärsivät. Ei milloinkaan vielä ihmiset

näyttäneet Kertun mielestä niin kokonaan jumalisuudesta

välinpitämättömiltä kuin näinä päivinä ja erittäin juuri tänä päivänä.

Mutta Kerttu päätti uhallakin pysyä omassaan eikä välittää mitään siitä

mitä ne tapauksista kaupungilla tulisivat hänelle kertomaan, olipa se

mitä tahansa.

Hän pysyikin koko päivän lujana päätöksessään, koettaen ehdottomalla

vaikenemisellaan osottaa jokaiselle, joka päivän kuluessa tuli

uutisineen hänen eteensä, ettei hän pitänyt niitä juuri minkään

arvoisina muutaman toisen, unohdetun asian rinnalla, joka teki Kertun

rauhalliseksi ja asetti ikäänkuin yläpuolelle kaikkein villeintäkin

maailman melua. Ikäpuoleen tahtoi toinen korva tosin ruveta vähän

niinkuin pettämään, ottaen kuuloonsa sellaista, jota Kerttu oli

päättänyt olla kuuntelematta, ja tämä asia kävi myöhemmällä vieläkin

vaikeammaksi välttää. Mutta Kerttu meni sentään maata varhemmin kuin

tavallista eikä ollut utelias.

Kohta seuraavana aamuna hän meni alas Kustaavan luo, eikä välittänyt

siitä, että kasakka ajoi kiireesti ikkunan ohi. Ja aivan oikein,

vanhalla Kustaavalla olikin siellä raamattu avoinna edessään. Kustaava

oli Kertun johdolla oppinut jotakuinkin lukemaan, mutta aina sentään

kävi raamatun lukeminen mukavammin kuin Kerttu luki. Ja siksi Kustaava

heti sanoi: hyvä oli että tulit, ja annettuaan paikkansa pöydän päästä

Kertulle meni itse kahvia keittämään.

Vasta hyvän aikaa raamatusta eri paikkoja luettuaan mainitsi Kustaava

vähän maallisiakin asioita, mutta he rupesivat kohta taas lukemaan,

ettei mieli olisi sanasta eksynyt päivän kysymyksiin, jota he kumpikin

tahtoivat välttää.

Kahvipannua viedessään takaisin hellalle Kustaava sentään sanoi, että

tuota noin Franssin kaikki ajurirengit olivat tuoneet hevosensa talliin

eivätkä luvanneet enää lähteä ajoon.

Ja taas lukivat.

He lukivat siitä kuinka profeetta Daniel kesytti leijonat. Tämä

raamatunpaikka todisti heidän mielestänsä selvemmin kuin moni muu, että

jumala on. Kuningas, koettaakseen onko jumala, heittää profeetta

Danielin umpinaiseen rotkoon, jossa on villiä jalopeuroja, lukitsee

luolan sineteillänsä (ja voimallistensa sineteillä), seuraavana aamuna

tulee luolansuulle ja sieltä Daniel huutaa: kauan eläköön kuningas!

Todistuksen voima kasvoi kaksinkertaiseksi vielä siitä, että kun

voimallisten piti mennä katsomaan oliko siellä jalopeuroja ollenkaan

enää, niin repelivät pedot heidät murentaen heidän luunsakin.

Kun piti lehteä kääntää, kysäsi Kerttu kuitenkin sivumennen:

--Mitäs Frans?

Kustaava vastasi myös ikäänkuin sivumennen vaan:

--Oli ottanut kovasti pahaksensa ja lyönyt yhtä rengeistä vihapäissään

kepillä.

Ja taas lukivat.

»Minun Jumalani on lähettänyt enkelinsä, joka jalopeurain kidat on

pitänyt kiinni, ettei he minulle mitään pahaa tehneet ole, sillä minä

olen hänen edessänsä viattomaksi löytty; en myös ole minä sinua vastaan,

herra kuningas, mitään tehnyt.»

--Mitäs miehet?

--Olivat menneet valittamaan lakkokomitealle ja sieltä oli luvattu

vangita meidän Frans.

Kertun täytyi työntää raamattu hetkeksi aikaa syrjään voidakseen

häiriytymättä ajatella tätä asiaa.

»Palvelijat nousevat isäntäänsä vastaan», huokasi sillä välin Kustaava,

muistellen jotakin raamatunsanaa viimeisestä tuomiosta.

Kertun täytyi myöntää Kustaavalle, että tapaus oli niinkuin jostakin

toisesta maailmasta kotosin. Tässä maailmassa oli aina ennen vangittu

renkejä, jotka luvatta työstä läksivät, mutta nyt rengit vangitsevat

isännän,--olipa se aika outoa. Jos taas muisti Vasilin ja Vasilista

äidin, niin kävi vielä oudommin: Frans siirtyi kaartinupseerien asemaan

ja rengit äidin asemaan, ettei ollenkaan tiennyt kenen puolelle mennä,

renkienkö vai Franssin.

Ei, ajatteli Kerttu, tässä hetkessä on myöhäistä enää mitään muuttaa,

vaan jokaisen täytyy pysyä uskollisena omallensa. »Joka pysyy

uskollisena loppuun asti» ... muisteli Kerttukin jotain raamatunpaikkaa,

vaikkei muistanut koko lausetta. Ja hän päätti jatkaa mistään huolimatta

samaa ehdotonta kuuroutta kuin tähänkin asti.

Päivällisen aikaan tulivat lapset taas hurraten kotiin ja kertoivat,

että kaikki koulut olivat tehneet lakon kulkien saatossa pitkin katuja.

--Vai niin, sanoi Kerttu ja tarkasteli vaan oliko siinä kupissa todella

halkeama, jota hän kuivasi.

Lapset juoksivat taas ulos.

Palvelustyttö kertoi, että kaikki tehtaat oli pantu seisomaan ja kaikki

ihmiset olivat kaduilla.

--Jotka joutavat, sanoi Kerttu,--mene vaan sinäkin.

Ja palvelustyttö meni. Koko maailma oli sekasin.

Taas juoksevat lapset hurraten sisälle:

--Hurraa, polisit ovat tehneet lakon, nyt saa tehdä mitä tahtoo, hurraa!

--Vai niin, sanoi Kerttu ja silmät rypyssä paranteli jotain tikkua

nimettömässä...

Lapset huusivat:

--Hurraa, rautatieasemalla liehuu Suomen lippu, jossa on keltainen

jalopeura miekan päällä! Hurraa, senatin katolla ja raatihuoneen katolla

ja yliopiston katolla liehuu Suomen lippu! Hurraa, Suomenmaa on vapaa,

hurraaaa!

Taas juoksivat lapset ulos.

Vasta hämärän tultua ilmestyi kapteeni kotiin. Eikä hän enää hymyillyt,

vaan oli päinvastoin sangen huolestuneen näköinen ja kasvoiltaan

kellertävän kalpea.

Kun Kerttu näki hänen huolestumisensa, ei Kerttu voinut olla sanomatta:

--No, sinun vallankumouksesi täisikin tulla vähän liian pian?

--Herran nimessä, mitä he tekevät! Voi onnettomia! Näyttäytyisi

parikymmentä kasakkaa, niin saisimme kymmeniä tuhansia raajarikkoisia!

Kerttu! Kerttu! He ovat unohtaneet Viaporin! He ovat unohtaneet kaikki!

He ovat panneet senaattorit ja kenraalit viralta! He ovat nostaneet

Suomen itsenäisyyslipun! He huutavat peruslakia säätävää

kansalliskokousta! Kerttu, kuuletko sinä! Kansalliskokousta niinkuin

vallankumouksessa, ja Viapori näkyy kaikkien ikkunoihin! Viapori,

Kerttu, valmistumaton Viapori! Mielettömät! Mielettömät! Kerttu, kuule

minua, minä kävin kaikki kaupungin kasarmit. He liikuttavat tykkejänsä,

Kerttu! Yksi seisoi jo kadulla, ei muuta kuin pieni vetäsy ja bum-,

bum-, bum-, se kaataa niinkuin viikate heinää... Trah! lovi kivimuuriin,

läpi ruokasalin, lapset murskaksi...

Kapteeni katsahti äkkiä ympärillensä.

--Missä ovat lapset?--huusi hän säikähtyneenä, kurottaen kaulaansa

ikäänkuin näkemään yhtaikaa yli kaikkien huoneiden.--Herran tähden,

Kerttu, tämä on hengen vaarallista, usko minua! Minä sanoin tosin:

sotajoukko ei ole vielä valmistunut kapinaan nousemaan. Ei kyllä ole

valmistunut, mutta he itse eivät ole _vallankumoukseen_ valmistuneet, he

eivät tiedä, että vallankumous vaatii miehekkyyttä, mutta minä sanon:

näyttäytyisipä vaan parikymmentäkin kasakkaa... Totisesti, Kerttu,

muistatko mitä tapahtui Senatintorilla, kun viimeiksi kasakat ihmisiä

ajoivat? Mutta nyt on tuhat kertaa suurempia joukkoja kaduilla.

Vallankumous! Voi te mielettömät! (Kapteeni takoi raivokkaana otsaansa

yhä ja yhä huutaen:) Voi te mielettömät, te mielettömät!

Mutta Kerttu ei silloin enää kuunnellut häntä.

Ajatus, että lapset todella voisivat joutua pakenevan ihmislauman

jalkoihin, oli niin säikäyttänyt Kertun, että hän suin päin juoksi

kadulle, ehtimättä ottaa muuta kuin huivin päähänsä.

Kadulla oli sakea sumu. Oli jo alkanut hämärtää. Siellä täällä näkyi

vaan joitakin ihmisiä nopeasti kulkevan kadulla tai vilkkuvan

kulmauksissa. Askelien kopina kuului selvästi, mutta ei missään ajoa.

Samassa kuitenkin alkoi kuulua huimaavaa vauhtia lähestyvä kavioiden

kopse, ja ennenkuin Kerttu ehti ympärilleen katsahtaa, lensi kolme

kasakkaa pitkin katua hänen ohitsensa, että oikein hänen kätensä ja

kasvonsa kauhusta kylmenivät.

Mutta eihän Kerttu nyt voinut pelolle valtaa antaa. Vaikka keskelle

villeintä kasakkarykmenttiä olisi Kerttu tunkeutunut, jos vaan olisi

tiennyt lasten siellä olevan. Minne hän oikeastaan nyt juoksi, ei hän

itsekään tiennyt. Jonnekin vaan, missä olisi kaikkein enin ihmisiä

koolla ja kaikkein suurin tungos, sillä siellä tietysti olivat hänen

lapsensa, missäs muualla!

Siis yhä vaan keskemmälle kaupunkia hän juoksi, ajatellen mennä pitkin

Kasarminkatua alas ja siitä kääntää rautatientorille, jossa olivat

hänelle kertoneet niin suuria kansanjoukkoja olleen. Ja ennenkuin hän

aavistikaan oli hänen ympärillään ihmisiä joka taholla, meneviä,

tulevia, juoksevia, seisovia, huutavia, nauravia, hätääntyneitä,

riiteleviä, innostuneita--niin paljon, että Kertun täytyi juoksustansa

pysähtyä ja ruveta pujotteleimaan yksitellen jokaisen ohitse. Paljon oli

Kertulle päivän kuluessa kerrottu tapauksista kaupungin kaduilla, mutta

että väkijoukko näin suuri olisi ollut, sitä hän ei sentään ollut

aavistanut. Ei iki maailmassa hän tämmöistä ollut nähnyt näillä

kaupungin kaduilla.

Kun hän näin pujottautumalla oli päässyt Esplanaadille asti, ei joukko

tuntunutkaan sakenevan rautatientorilla päin, vaan päinvastoin

kauppatorille päin. Ja tuskin oli hän muutaman askeleen sinnepäin

tunkeutunut, kun hänen sydämmensä seisahtui kauhusta. Torinpuoleisessa

päässä esplanaadia, kenraalikuvernöörin palatsin kohdalla, näytti

todella tapahtuvan jotain peräti kummallista. Se on vallankumous,

ajatteli Kerttu, ja kysyi ihmisiltä:

--Mitä se on?

Toiset vastasivat: Ne huutavat senaattia alas.

Toiset sanoivat: Ne vaatii itse ruhtinaan viralta.

Näistä ei Kerttu mitään ymmärtänyt, mutta kolmannet Sanoivat:

--Kasakoita on kenraalikuvernöörin pihalla.

Silloin alkoi Kerttu tunkeutua niin voimakkaasti eteenpäin, että suuret

miehetkin horjahtelivat kummallekin puolelle.

Jo näki hän hämärästä huolimatta selvästi palatsin edustan, näki jonkun

seisovan toisen kerroksen ikkunaeteisellä ja jotakin huutaen kaksin

käsin huitovan ilmaan. Alhaalta vastasivat huudoilla. Sieltä näkyi sikin

sokin ojennettuja käsiä, keppejä, hattuja.

Mutta juuri kun Kerttu oli pääsemäisillään perille, hulpahti väkijoukko

taaksepäin ja kohta alkoi kuulua: kasakat tulevat! ja pakokauhun

valtaamia ihmisiä juoksi mustana tulvana tungoksen keskuksesta poispäin.

Kerttu koetti vimmatusti ponnistaa vasten virtaa, vaikka juoksijat,

jotka häntä vastaan töytäsivät, huusivat hänelle: kasakat tulevat! Mitä

Kerttu kasakoista, kun hän tiesi niin varmaan lasten olevan siellä, että

hän melkein näki ne jo edessään!

Äkkiä kasvoi väen pakeneva tulva kuitenkin niin, ettei Kerttu enää

voinut edetä, vaan alkoi sen mukana työntyä askel askeleelta takasin

päin. Estääkseen tätä onnetonta peräytymistä, Kerttu tarttui

sähköpatsaaseen, kiertäen molemmat kätensä sen ympärille. Ja patsaan

halkaistessa väkijoukkoa kahtia Kerttu pysyi perääntymättä, riippuen

siinä silmät ummessa, kaikin voimin kiinnipuristuneena, ikäänkuin olisi

pidellyt kiinni ainoasta jälelläolevasta mahdollisuudesta pelastaa

armaat lapsensa varmasta perikadosta. Hän tunsi vaatteittensa repeytyvän

ihmisvirran armottomassa puristuksessa, mutta voimiansa ei hän

sittenkään kadottanut. Hän alkoi kuulla ympärillään hirmuista tuskan

vikinää, joka oli niinkuin tuhansia rottia olisi terävällä raudalla

painettu kuoliaaksi. Myös kuuli hän samalla kertaa maammelaulun tuttuja

sanoja laulettavan tai huudettavan. Ja kun hän silmänsä vihdoin avasi,

näki hän kaatuneita ihmisiä ja yhden naisen makaavan katuloassa ja

suurten miesten juoksevan hänen ylitsensä, raskailla saappaillansa

astuen suoraan hänen tiedottomiin kasvoihinsa. Mutta mitään kasakoita ei

näkynyt missään. »Mielettömät! mielettömät!» muisti hän kapteenin

huutaneen.

Nyt oli jo pahin tulva ohitse ja Kerttu, päästyään tunkeutumaan keskelle

onnettomuuspaikkaa, järjettömänä hirmuisesta aavistuksesta kaivautui

ruhjoutuneiden ihmisruumisten sekaan lapsiansa etsien. Oli jo niin

pimeä, että täytyi aivan läheltä tarkastaa.

Ei ollut missään.

Vasta senmukaan kuin Kertussa alkoi kasvaa iloinen toivo, ettei hänen

lapsiansa ollutkaan tuossa avuttomasti vikisevässä, toinen toisensa

päälle sulloutuneessa ihmisläjässä, kääntyi hänen huomionsa muihin

ruhjoutuneihin ja hän ajatteli: tämmöistäkö se vallankumous nyt onkin!

Ilo omien lasten pelastumisesta avasi yhtäkkiä hänen silmänsä, ettei hän

enää pitänyt muita ainoastaan hänen omien lapsiensa tieltä ja päältä

mitä pikemmin syrjäytettävinä painoina, vaan apua tarvitsevina

raukkoina. Ja se sama ilo antoi hänelle ihmeellistä voimaa ja

neuvokkuutta tässä hirveässä vallankumouksessa, jonka tekijöitä niin

häpeällinen pakokauhu oli vallannut, etteivät edes avunhuutoihin

uskaltaneet takasin palata. Jopa sentään palasivat muutamat uskalikot,

jopa ilmestyi lääkärejäkin, jopa ruvettiin nostamaan, tukemaan,

sitomaan, jopa tuotiin paaritkin, apteekit avattiin, kahvilasta tehtiin

sairashuone, ja Kerttu pääsi juoksemaan kotiin...

Aivan oikein! Siinä istuivat kuin istuivatkin kaikki kolme ruokasalin

pöydän ympärillä, lampun ylhäältä valaistessa heidän päitänsä, ja

odottivat mitä äiti sanoo ... sillä he todella olivat olleet siellä.

Missä kapteeni?

Ei kukaan tiedä.

Olivatko lapset jo kotona kun isä läksi?

Eivät. Kustaava vaan tiesi kertoa, että miehiä oli juossut sisälle

huutaen: tulkaa, tulkaa! Ja kun he olivat vähän aikaa kapteenin kanssa

puhuneet, oli kapteeni ottanut hatun päähänsä, ja sanottuaan kovalla

äänellä kaksi kertaa: mielettömät, mennyt miesten kanssa ulos. Kadulle

päästyä he olivat kaikin ruvenneet juoksemaan.

Tapasiko isä lapsia kadulla?

Ei.

Tämä oli Kertun mielestä selvä todistus siihen, että kapteeni oli,

kuultuaan ehkä miehiltä mitä kenraalikuvernöörin palatsin luona

tapahtui, myöskin juossut sinne lapsia pelastamaan. Kummallista tässä

oli ainoastaan se, kuinka ei Kerttu eikä lapset olleet kapteenia siellä

ollenkaan nähneet.

Alkoi tulla yö.

Lapset nukkuivat kukin rautasänkyynsä.

Lamput paloivat kaikissa huoneissa. Kerttu ei tahtonut sammuttaa niistä

ainoatakaan ennenkuin kapteeni tulee ja hän saa sen kanssa elää

uudestaan riemun nähdä lapset pelastettuina, lämpimän peitteen alla

vuoteissaan nukkuvina.

Joutessaan Kerttu laitteli kapteenin vuoteenpuoliskon aivan

mallikelpoiseen yökuntoon. Oikein hän itse ihmetteli kuinka tarkkaan hän

tätä teki, ei saanut olla muka mitään vinoa eikä ainoatakaan poimua

lakanoissa, lakanainpäitten piti olla ihan tasaisesti yhtä pitkällä ja

tyynyn ihan-ihan keskellä. Jos vaan näki vähänkin vikaa, niin meni ja

korjasi. Yöpaidan taittoi tarkkaan neliskulmaiseen laskokseen ja pani

juuri keskikohdalle tyynyn ja peitteen yhtymän päälle.

Kun ei siinä vuoteen luona enää ollut mitään tekemistä, kulki Kerttu

huoneesta huoneeseen ja korjasi meluisan päivän jälkiä, korjasi niin

tarkkaan, ettei missään pienintäkään epäjärjestystä näkynyt.

Ikkunaverhotkin muisti pöyhistää, tuolit salissa asetti säännölliseen

asentoon, tuuletti huoneet raikkaiksi, eteisessä järjesti hatut ja

päällysvaatteet mahdollisimman vähä tilaavaativasti ja korukirjatkin

asetti nurkkahyllylle sievempään järjestykseen.

Mutta kapteenia ei vaan kuulunut tuntikausiin.

Tämä viipyminen ei ollut ollenkaan kapteenin näköistä. Jos se olisikin

huomannut lasten tulevan kotiin, niin eipä hän kuitenkaan ollut nähnyt

Kertun tulevan, ja lähtiessään kotoa se tiesi Kertun juosseen lapsia

hakemaan ja siis täytyneen joutua vaaran alaiseksi. Nyt ei ollut

ollenkaan kapteenin näköistä, että hän olisi voinut olla näin kauan

kotoa poissa tietämättä miten Kertun on käynyt. Yli kaksitoista vuotta

olivat he Kertun kanssa olleet naimisissa ja koko tänä aikana ei

kapteeni ollut kertaakaan unohtanut tarkkaan tiedustaa missä Kerttu

kulloinkin on ja aina joutunut suuresti huoliinsa, jos epäili

vähintäkään pahaa Kertulle voivan tapahtua, vaarasta puhumattakaan.

Mitä kauemmas siis se hetki siirtyi, jolloin kapteeni olisi silmät

pystyssä juossut sisälle ja huutanut: missä Kerttu, missä Kerttu?--sitä

levottomammaksi Kerttu kävi, ja hänen mielikuvituksensa alkoi

läikähdellä ihmeellisissä näyissä.

Ehkä ovat hänet vanginneet ja hän nyt siellä tuskailee kauheassa

epätietoisuudessa siitä mitä Kertulle ja lapsille on tapahtunut. Kun

kapteeni tuskailee, on hän hirmuinen. Hän on niin väkevä, että särkee

millaisen vankikopin tahansa, ja silloin he suuttuvat häneen vieläkin

enemmän ja sulkevat ties millaisten salpojen taakse.--Tai on hän sitten

ryhtynyt jossain yksin jotakin väkijoukkoa pakokauhusta pysäyttämään ja

saanut siinä surmansa.

Kello puoli 12 Kustaava ilmestyi tohveleissa ja alushameisillaan hiljaa

alakerrasta, jonne hän oli kuullut Kertun yksinäisiä askeleita ja niistä

päättänyt, ettei kapteeni mahda olla kotona. Nyt Kustaava heti yhtyi

siihen Kertun mielipiteeseen, että jotain oli täytynyt kapteenille

tapahtua. He tulivat melkein varmaan vakaumukseen, että kapteeni oli

vangittu.

Kello yhteen asti he vielä odottivat, mutta kun ei sittenkään vielä

kuulunut, päätti Kerttu, tuli mitä tuli, lähteä jälleen

tiedustusretkelle. Kustaava jäi sillä aikaa kotia vartioimaan.

Kerttu sukelsi ulos asunnosta niinkuin olisi päättänyt jostakin

korkealta hypätä alas ammottavaan syvyyteen tai niinkuin olisi

varustunut hyökkäämään keskelle tuiminta miesten ottelua, sillä hän

kuvaili kadulla olevan vielä tuhat kertaa pahempaa elämää kuin äsken, ja

odotti varmaan joutuvansa kasakkain jalkoihin. Suuri oli sentähden

Kertun hämmästys, kun keskikaupungilla vallitsikin täysi ja pimeä

tyhjyys. Siellä täällä kulki katuja myöten jotain henkilöitä rivissä,

mutta sivilipuvussa, kalossit jaloissa, kuulumattomasti astellen.

Niinkuin jokin näkymätön leijona olisi äkkiä tukahuttanut tassunsa alle

koko kaupungin, sanoen: hiljaa nulikat! Kivimuurit kumottivat kuin

suuret pimeät haamut yössä, siellä täällä tuikahteli yösumussa himmeät

ikkunavalot. Ja hiljaisuus oli niin syvä, että olisi kuullut nuppineulan

putoamisen. Mutta ei ainoatakaan polisia näkynyt, jolta Kerttu olisi

voinut kysyä oliko mitään vangitsemista tai tapausta kuulunut. Silloin

Kerttu muistikin lasten kertoneen, että polisitkin olivat tehneet lakon,

ja hän kääntyi senvuoksi ja juoksi niiden miesten luo, jotka kävelivät

keskellä katua ja kysyi heiltä. Miehet sanoivat Kertulle: Me olemme

uuden polisimestarin käskyläisiä ja olemme tässä kolme tuntia

vahtivuorossa olleet emmekä ole mitään vangitsemisesta kuulleet, mutta

jos tietää tahdotte, menkää keskusasemalle, joka on senatintorilla,

siellä vangituita säilytetään.

Kerttu oikasi suoraa päätä sinne.

Täällä oli portin edessä tavaton vilinä samallaisia hiljaisia

sivilimiehiä, jotka tulivat ja menivät, tulivat ja menivät.

Kerttu ajatteli: Jospa vaan pääsisin niin pitkälle, että antaisivat

tulla vankikopin oven taakse, niin minä huutaisin sille raukalle niin

kovaa kuin jaksaisin: ole rauhassa, lapset ovat tallella!

Ja hän tunkeutui voimakkaasti miesten sekaan porttikäytävään mennäkseen

sisälle polisikamariin.

Miehet pysäyttivät hänet kysyen mitä asiaa hänellä oli.

Kerttu sanoi olevan asiaa polisimestarille ja työnteli itseänsä

väkivallalla eteenpäin. Mutta miehet sulkivat häneltä tien kysyen kuka

hän oli, joka ei järjestyksenvalvojia totellut.

Kun Kerttu oli sanonut nimensä, luullen jo häntäkin vangittavan,

astuivatkin miehet askeleen taapäin, tekivät hänelle kunniaa ja

sanoivat: Herra kapteenia on nyt vaikea tavata, mutta me raivaamme

teille tien. Ja kohta avasivat leveän tien keskellänsä, kahdelle

puolelle syrjäytyen.

Kerttu pääsi tällä tavalla kahden miehen kulkiessa hänen edellään tietä

avaamassa pitkälle yhä sakenevan väkijoukon sisään, kunnes joutui

suureen huoneeseen, missä eteenpäinliikkuminen alkoi väen paljouden

tähden tuntua jo mahdottomalta.

Silloin kuulee hän äkkiä ihan selvästi kapteenin äänen, kuulee hänen

ankaran komentavalla äänellä lausuvan jotain käskysanoja, ja melu

senmukaan hiljenee.

--Tuolla menee herra polisimestari,--sanovat sinnepäin osottaen Kertulle

hänen saattajansa.

Kerttu kurottuu varpailleen nähdäkseen sitä, johon he osottavat. Se on

kapteeni ilmi elävänä, hänen oma Hanneksensa! Hannes--polisimestarina!

Silmät ankarissa rypyissä, ei ikinä ollut Kerttu niitä niin ankarina

nähnyt...

Kerttu perääntyi. Hän oli kaatua hämmästyksestä.

--Enhän minä sinne--, sammalteli hän saattajillensa,--kunhan vaan

sanotte hänelle, että lapset ovat tallella...

Ja oli liikutuksesta hykertyä itkuun ihan siinä miesten nähden.

Mutta oikeastaan kohottausi Kertun mieli samassa kuin siivillä yli hänen

perhehuoliensa.

Semmoinenko, semmoinenko sinä olitkin!--Ja hänen rintansa paisui

ylpeydestä, kun hän muisti pimeän kaupungin, hiljaisena kuin

hautakammio, että olisi neulan kuullut putoavan!

He antoivat kapteenskalle kaksi miestä saattajiksi, joilla oli käsissä

kirkkaat heijastuslyhdyt.

Yksi kummallakin puolella Kerttua he kulkivat kertoen suurten tapausten

menosta ja kapteenin ottamisesta järjestyksen valvomisen käsiinsä.

Kerttu innostui yhä enemmän. Kadut muuttuivat ikäänkuin hänen kodikseen,

ihmiset kaikki, sekä ulkona että sisällä olevaiset, tutuiksi omaisiksi.

Yhtä, yhtä olemme kaikki, sekä rikkaat että köyhät, yhtä koko maailma.

Tämmöistä, näinkö ihanaa se vallankumous siis onkin!

Kiivaasta käynnistä nuorten henkivartijainsa välissä hänen hattunsa

lepatti vähän silmillä,--mutta mitä siitä!

--Hän on poliisimestarina!--huusi Kerttu heti sisälle päästyänsä, ja

lensi Kustaavan kaulaan.

Kustaava tyypertyi. Kerttu ei saanut kerrotuksi järjestyksessä, vaan

hänen sanansa menivät toistensa edelle tai rupesi hän kesken kaikkea

ajattelemaan ja jätti lauseensa lopettamatta.

--Työmiehet ovat hänet valinneet ... ja herrasväet tietysti myöskin ...

siellä ovat kaikki yhdessä, herrat käsikkäin työmiesten kanssa ...

kaikki ovat niinkuin yhteen koottu ja keskellä on kapteeni...

Ja taas puristi Kustaavaa vasten rintaansa.

Hän kertoi ja puhui ja kertoi ja he valvoivat neljään aamua, eivätkä

sittenkään vielä malttaneet erota, vaan menivät käsi kädessä kaikkia

huoneita katsomaan, että miltä nekin näyttivät näiden suurten tapausten

perästä. Kaikki paikat he kävivät. Yksin pellinnyöristäkin, joka oli

punojalta aikoinaan ostettua punanyöriä, Kerttu ajatteli päätänsä

nyykäytellen: Tuokin tuossa...

Yksikseen jäätyään hän ei sittenkään pannut maata, vaan nautti yhä

suurten tunteiden ja ajatusten vaellusta itsessänsä.

Ihmeellistä! Kuinka Kerttu nyt oli häneen rakastunut! Ja rakastunut

yhtäkkiä sillä entisellä rakkaudella kaukaa lapsuudesta, jolloin

kapteeni häntä opetti ja ankarasti kuritti. Oli yksi ainoa pieni varjo

vaan siinä. Se oli vaan muuan kaukainen muisto, joka ihan huomaamatta

pujahti hänen mieleensä, kun hän näki jälleen Hanneksen neliskulmaiseksi

taitetun yöpaidan siinä tyynyn alapuolella,--muisto unesta, jonka hän

oli joskus melkein vielä lapsena nähnyt, ja josta hän ei edes kaikkia

paikkoja senvuoksi voinut tarkemmin muistaakaan. Siinä unessa oli vaan

ollut niin, että Hannes oli tullut polisimestariksi, ja kaikki

kumarsivat häntä, niinkuin nyt polisikamarissa; mutta unessa oli sen

yhteydessä ollut jotakin hirmuista. Oli niinkuin joku kuoppa ja Hannes

perääntyy--perääntyy eikä huomaa sitä ja putoaa siihen...

Jos tätä nyt ollenkaan kannatti muistella näin suuren hyväntunnon

rinnalla! Mitä ihmeen kuoppia tai onnettomuutta voisi siitä tulla, että

ihminen on niinkuin leijona pannut tassunsa kaupungin päälle ja sanonut:

hiljaa nulikat! Ja kaikki on hiljennyt niin että kuulisi nuppineulan

putoovan...

Sinä rakas ... sinä voimakas ... sinä suuri!

5.

Se tapaus, josta Hinkki sai niin odottamattoman tiedon silloin

anniskelumyymälän luona kapteenin kanssa puhellessaan, oli suuresti

hänen mieltänsä järkyttänyt. Ei kuitenkaan itse se murha missään

suhteissa vaikuttanut hänen tunteihinsa tai tasapainoa hänessä

häirinnyt, vaan ainoastaan se seikka, että kuinka hän, Hinkki, ei ollut

itse ennen keksinyt, että sellaistakin voi tehdä. Ei vielä ikinä hän

ollut tullut ajatelleeksi, että oikeastaan eihän yhtään mikään estä

tappamasta jotakin hänen vihaamaansa henkilöä, kuten esimerkiksi isä

Franssia tai jotakin muuta vielä rikkaampaa ja hävyttömämpää. Ei yhtään

mikään, ei yhtään! Ja tätä hän ei voinut antaa itselleen anteeksi, ettei

hän ollut ennen keksinyt. Se oli hänelle nyt ilmeisenä todistuksena

siihen, että hän oli ajan kuluessa jäänyt jotenkin takapajulle. Ne

siellä jossain kulkivat ilmeisesti hänestä edellä. Hän ei ollut enää

asiain kärjessä. Tämäpä se vaan järkyttikin Hinkin mieltä.

Ei Hinkki voinut jättää asioita tälleen.

Vaan heti kun komisarius jälleen määräsi hänet olemaan

kotitarkastuksessa läsnä, meni Hinkki illalla sivilivaatteissa ja kasvot

noettuina sen luo, jonka huoneessa kotitarkastus oli määrätty

pidettäväksi, ja sanoi: Paljokos annatte tärkeästä ilmotuksesta? Ja kun

hänelle oli luvattu 20 markkaa siinä tapauksessa, että hänen

ilmotuksensa osottautuisi oikeaksi, sanoi Hinkki: Tänä yönä kello neljä

ne tulevat. Vieläpä auttoi itse luvattomien kirjain ja paperien

poiskantamista. Mutta polisikomissariukselle raportteerasi, sittenkuin

oli polisipuvun jälleen päällensä vetänyt: Kaikki on sen asunnon

ympärillä rauhallista.

Muutaman ajan hän vielä oli polisina ja ansaitsi tämmöisillä

ilmiannoilla, jona aikana hän hyvin tutustui näihin ihmisiin; ja vaikka

ne olivat herroja, miellyttivät ne Hinkkiä jotakuinkin.

Mutta pian hän jätti polisitoimen kokonaan ja rupesi pommeja

valmistamaan.

Sellaisia käsipommeja hän oli nähnyt Afrikan sodassa, jossa oli sotinut

englantilaisten puolella alkuasukkaita vastaan, ja oli silloin ottanut

yhden pommin, raapinut hajalle ja hyvin tarkkaan tutkinut sen

rakennetta. Nyt oppi hän myös oikean räjähdyspommin rakenteen, jota

virolainen mestari sanoi helvetinkoneeksi.

Mihin tarkotukseen Hinkki näitä pommeja nimenomaan valmisti, ei hänellä

toistaiseksi ollut itselläkään varmaa selvää. Hän oli vaan kerran

seistessään rautatientorilla nähnyt armottoman pitkän jonon ryssän

sotamiehiä, jotka ylettyen toisesta päästä toria toiseen, ja sittenkään

häntää vielä näkymättä, kantoivat olallaan kaksi kivääriä kukin. Kun

Hinkki tiedusteli syytä tähän omituiseen ilmiöön, sanottiin hänelle,

että siinä vietiin pois Venäjälle Suomen hajotetun sotaväen aseita ja

että nämä nyt olivat viimeiset kivärit mitä enää oli. Silloin Hinkki

laski niin, että kun Suomen herroilla nyt ei ole enää sotamiehiä, ja

ovat vihoissa ryssän kanssa, niin ei ryssä ampuisi Viaporista eikä

kasarmeista, vaikka mentäiskin vähän niinkuin tasajaolle Franssin

kaltaisten kanssa. Ja rupesi valmistamaan pommeja vastaisen varalle.

Toistaiseksi oli hän kuitenkin enemmän huvitettu niiden laittelemisesta

kuin niiden käyttämisen tarkemmasta ajattelemisesta.

Mutta kun hänen toverinsa--kaikkia ei hän suinkaan ollut lukutaitoisiksi

opettanut--saivat vihiä näistä valmistuksista, ei Hinkki enää mitään

rauhaa heiltä saanut. Tulivat kuin hassuiksi. Ymmärsivät hyvin Hinkin

selitykset miksi ryssä ei ampuisi eikä liioin mitään paukkua Viaporista

olisi pelättävä. Ja tulvasivat Hinkin ympärille niin suurissa joukoissa,

että hänen aivan pian täytyi heidän rauhoittamisekseen ruveta

ajattelemaan vielä lisäverstaiden perustamista, yhden itäiseen

ulkokaupunkiin ja yhden läntiseen. Väkeä meni niin paljon Hinkin

puolelle, että hänen entisten oppineittenkin toveriensa--niitten pirun

maitopartain--täytyi ottaa hänet taas armoihinsa, tunnustaa hänen

mahtinsa ja kirjottaa sakkiinsa.

Kun tämä oli tapahtunut, rupesi mustatukan oppi--ilman

mustatukkaa--Hinkin miesten selittämien tosiasiain ja näkökohtain

valossa leviämään niin hurjaa vauhtia, etteivät tämän kaupungin nurkat

enää sen rajoiksi riittäneetkään, vaan se meni kaupungista kaupunkiin ja

maapaikasta maapaikkaan täyttäen kaikki kaupungit ja kaikki maat. Ne

oppineet Hinkin tovereista olisivat jo tahtoneet ruveta niinkuin vastaan

pitämään, mutta joutuivat kohta vähemmistöön ja paikkojensa menettämisen

vaaraan, jos vähänkin poikkesivat Hinkin suunnasta.

Kun sitten junat pysähtyivät, tehtaat seisahtuivat ja itse polisitkin

tekivät lakon, katsoi Hinkki ajan tulleeksi. Miehille nyt vaan hyvä

annos viinaa, ja asia olisi ollut pian suoritettu. Sillä ei Hinkki

mitään tuhatvuotista valtakuntaa ajatellut, eikä liioin

pelastusarmeijalaisten taivasta, vaan sievää tasajakoa vaan ja pian. Jo

kulki hänen miehiänsä rohkeissa nousuviinoissa rivittäin pitkin

Pitkänsillankatua, sulkien tieltään kaiken katuliikkeen ja lakaisten

edestään kaikki hajallaan olevaiset ja säikkyväiset.

Silloin juuri parhaiksi sukelsi itse mustatukka jostain jälleen esille.

Oli kai vaaninut niinkuin korppi haaskaa. Jätti kesken kaikki

sointulansa, tuli ja rupesi kyntämään vierailla härjillä. Omisti kohta

kaikki omaksensa, vaikkei hänen oppinsa olisi ikinä ulkopuolelle

haljusilmäisten ja vaimoväen piiriä levinnyt, ellei herrat olisi hänen

poissa ollessaan vähän pistoolia paukutelleet, ellei ryssä olisi vienyt

kivärejä ja ellei Hinkki olisi sitä lammasuskoa vihjauksillaan

terästellyt.

Jo näkee Hinkki mustatukan taas haraavan ilmaa pitkillä käsillään.

Seisoo keskellä rautatientoria huutaen väkijoukolle: »Veljet, sisaret,

kapakat kiinni, jakkaus, jakkaus»... Aih, aih, kuinka Hinkkiä luihin ja

ytimiin asti inhotti se mies!

Tietäähän sen! Väki seisoo ympärillä, mojottaa suu auki, sylki suusta.

No ja eläköön! Otetaan jakkaudella! äänestetään! ää-bää-bää!

Tosin mustatukasta olisi kyllä suoriutunut. Anniskelut saa miesvoimalla

helposti auki, eikä tynnyrien tapit niin lujassa istu. Panimon

portinlukkoja ei myöskään tarvitse rikkoa, kun jokapaikassa pääsee

sisälle aitojen ylitse ja alitse. Ja kun polisitkin olivat lakossa,

olisi muutama kymmen miestä riittänyt asiain suoritukseen. Alkoi olla jo

pimeäkin.

Mutta silloin juuri tuli kapteeni.

Rupesi polisimestariksi ja teki kohta liiton mustatukan ja Hinkin

entisten, oppineitten toverien kanssa.

Ei olisi Hinkki uskonut kapteenia niin viekkaaksi kuin se tässä asiassa

näyttäytyi olevan.

Pani oman kaartin pystyyn ja siihen otti Hinkin parhaat miehet! Sitoi

heidän käsivartensa ympäri veripunasen nauhan, sanoen: tämä on verisen

vallankumouksen merkki, joka tuleva on. Ja joka vannoo minun käskyni

täyttää, hänen käsivarteensa sidon minä tämän merkin. Ja he vannoivat.

Mutta kun toiset miehet näkivät toistensa käsivarsissa punaset nauhat,

kysyivät he: mikä merkki se on? Toiset sanoivat: se on verisen

vallankumouksen merkki, joka tuleva on. Silloin menivät kaikki kapteenin

luo tahtomaan veripunasta nauhaa vannoen: mitä meille kasketkin, sen

teemme. Mutta kapteeni sanoi: sulkekaa kapakat, ja joka ei teidän

käskyjänne tottele, se vangitkaa ja tuokaa tänne! Ja kohta levisi hänen

kaartinsa yli koko kaupungin eikä kapakkoihin olisi enää millään

miesvoimalla kukaan päässyt.

Tämä manööveri osotti Hinkin mielestä kapteenissa niin suurta

viekkautta, että hän oli melkein taipuvainen senjohdosta antamaan sille

anteeksi oman täydellisen mieshukkansa.

Ja mistä ihmeestä se olikaan aivan ilman Hinkkiä niin läpiviisaaksi

oppinut? Opetettiinkohan sellaisia temppuja sotakoulussa?--ajatteli

Hinkki.

Kaikissa tapauksissa hän, Hinkki, oli nyt kokonaan puilla paljailla, ja

käveli seuraavina päivinä toimettomana ja haluttomana pitkin

keskikaupungin katuja, katsellen ihmisjoukkojen järjetöntä

laumavaellusta rautatientorilta senatintorille ja senatintorilta

rautatientorille, joka vaellus häntä nyt suuresti inhotti ja

kyllästytti, koska sen syynä oli hänen mielestään niin tyhmän perättömät

huhut piakkoin muka alkavasta pommituksesta Helsingin kaupunkia vastaan.

Niihin ollenkaan uskomatta ja puolinaisella mielenkiinnolla eteensä

tuijottaen Hinkki vaan käveli ilman mitään määrää ja lakkaamatta

haukotteli.

Vihdoin hän, kun ei mitään huvia voinut keksiä, meni vaaria katsomaan ja

ehkä saamaan mukaansa kadulle.

Vaari, vaikka ei ollut vuosikymmeniin liikkunut kaupungilla sen kuin

vaan Franssin asunnon ja Kustaavan asunnon väliä ehkä kerran kolmessa

vuodessa, ei voinut vastustaa rakkaan Hinkkinsä vaatimusta, vaan läksi

sauvan nojassa liikkeelle.

Kyllä siitä olikin huvia Hinkille aika lailla, kun hän katseli vaarin

yhtämittaa nieleskelevää, hampaatonta suuta ja ihmeissään vasemmalle ja

oikealle kääntelevää päätä. Vaarin liikkeistä Hinkki näki jokaisen hänen

ajatuksensa, mutta ei puhunut mitään, eikä vaarikaan puhunut.

Mikonkatua he menivät alas rautatientorille päin ja kääntyivät sieltä

hiljakseen takasin, kun Hinkki huomasi vaarin väsyvän.

--Katos, katos,--sanoi Hinkki elvytellen vaaria, ja osotteli kaikkein

rikkaimpien talojen ikkunoihin:--Jos nyt tämän kaupungin sytyttäisi,

niin toinen leikki siitä tulisi kuin ennenmuinoin Hämeenlinnan

markkinoilla! (Näin sanoi Hinkki muistutellen vaarin kertomusta

aikeistaan Riikin miesten kanssa polttaa Hämeenlinnan kaupunki, josta

syystä se sitten Siperiaankin oli joutunut.)

--Toinen tulisi!--myönsi vaari, sillä hän oli jo nähnyt, että kaupunki

oli ilman poliseja, kuten Hinkki oli hänelle sanonut.

--Mutta eiköhän se vaari olisi kasakoilta pelastunut, ellei vaan olisi

sitä äijää tulesta auttamaan mennyt, sanoi Hinkki ja nauraen työnteli

vaaria kylkeen: höö-hää-hää, jolla äänellä Hinkki tahtoi pilkata vaarin

siinä tilaisuudessa osottamaa tyhmyyttä.

Vaari nauraa hohotti sydämmellisesti rakkaalle Hinkillensä.

--Katos, katos, hoki Hinkki taas, harmistuneena ja kihelmöivin sormin

osotellen aivan suojattomia rikkauksia kivimuurien ikkunoissa,

pankkipalatseissa ... ja pani tuskitellen: aih, aih! kuten tapansa oli

saadessaan jotain oikein tyhmää todistaa.

--Sitäkö mustatukkaa ne vaan uskovat? sanoi vaari, tahtoen ottaa osaa

Hinkin huoliin.

--Vielä mitä, sanoi Hinkki,--meidän kapteenia ne uskovat.

--Kas vaan sitä äpärää!--sanoi vaari, ja lisäsi: Turhaan, turhaan minä

sen likan sarkasäkissä maailmalle kannoin!

--Älkää sanoko, sanoi Hinkki ja hänen ylähuulensa vasen pieli vähän

kohosi:--Jos se kapteeni kuninkaaksi pääsee, ehkä se maatkin

Veneh'ojalle jakaa.

--Jakaa se,--sanonko minä!

Eteenpäin maleksiessaan he tulivat patsaan kohdalle, jonka ympärillä

suuri väkijoukko seisoi lukemassa kapteenin julistusta. Toiset tulivat,

toiset menivät,--toiset vaan suu auki katsoivat silmien turhaan

haratessa jotain selittävää vastausta äkkiä nousseihin, yllättäviin

kysymyksiin,--toiset nyykäyttelivät hyväksyvästi päätänsä, toiset

näyttivät huolestuneilta, toiset naurahtelivat...

Hinkki tunkeutui vaarin kanssa myös esille patsaan juureen.

--Mitäs siinä on?--kysyi vaari.

Hinkki luki:

TÄSTÄ PÄIVÄSTÄ ALKAEN ON PROSTITUTSIONI SUOMEN PÄÄKAUPUNGISSA

LAKKAUTETTU.

--Soo-o?--pani Hinkki, ja hän muisti kuinka kapteeni oli aikoinaan

laassut puhtaaksi tyttöpaikan. Aikookohan se nyt laasta koko kaupungin?

--Häh?--kysyi vaari uudestaan.

Mutta Hinkki ei katsonut maksavan vaivaa ruveta vaarille sellaista edes

selittämään. Ja haukotellen ja äijän hitaasta etenemisestä laiskistuen

Hinkki maleksi vaarin asunnolle takasin.

Täällä hän rupesi, loikoen vaarin vuoteella, ajan kuluksi ikävissään

soittelemaan harmonikkaansa, jota vaari häntä varten kaapinnurkassa

talletti. Sillä ei Hinkki tahtonut ajatella niitä ikäviä ajatuksia,

joita kapteenin plakaatti oli hänessä virittänyt, kun hän siitä muisti

koko oman elämänsä ja erittäinkin isä Franssin elämän, sen inhottavan

möhömahan kaikki rikastumisen alkusyyt, sen vaaria kohtaan osottaman

suuren hävyttömyyden, kun oli ensin viekotellut vaarilta kaikki rahat ja

sitten antoi sen asua puolimädänneessä piharakennuksessa, pimeässä,

hämähäkkien ja homeen seassa... Kyllä se mies olisi ollut aivan

ensimäiseksi tapettava, jos vaan joku oli tapettava. Mutta juuri näitäpä

Hinkki ei nyt viitsinytkään ajatella. Hän aikoi ensin pyytää vaarilta

viinaa, jota tiesi kyllä kaapissa hänen varalleen olevan, mutta sitten

ottikin harmonikan, koska se teki hänelle tavallisesti melkein saman

palveluksen ikävien ajatusten karkottajana.

Ja soitteli soittelemistaan aivan loppumattomiin.

Vihdoin alkoi pitää niinkuin pieniä väliaikoja ja silloin aina hymyili

ajatuksissaan. Vaari huomasi siitä, että nyt se on vihdoin jotain taas

huvikseen keksinyt.

Ja aivan oikein.

Vielä yksi valssi, ja Hinkki nousi päättävästi vuoteelta ja meni suu

hymyssä ajurirenkien puolelle.

--No, ettehän te sitä möhömahaa vanginneetkaan!

--Ei meidän pitänytkään, vaan lakkokomitean, vastasivat he hänelle.

Silloin Hinkki kysyi, eikö lakkokomitea siis käskenyt vangita.

He vastasivat: siellä sanottiin, ei nyt ole semmoisiin aikaa, mutta

vartokaa kunnes käsky tulee. Sitä me varromme.

--Ja voi teitä löyhäpäitä, sanoi Hinkki,--sillä kun lakko loppuu,

vangitsee möhömaha teidät, mutta nyt on teidän vuoro vangita hänet.

Menkää siis polisikamariin ja pyytäkää oitis punanauhat käsivarsiinne,

ja ottakaa mukaanne vielä kaksi miestä, joilla on punanauhat, ja tulkaa

viipymättä tänne minun puheilleni. Saakos ihmisiä kepillä hutkia!

He tekivät niinkuin Hinkki oli heidän käskenyt ja tulivat hänen eteensä

nelin miehin, nauhat käsivarsissa.

Kun nyt Frans tuli ulos, kävelylle lähteäkseen, menivät miehet hänen

luoksensa ja sanoivat niinkuin Hinkki oli heille opettanut:

--Lakkokomitea on meidät lähettänyt sinua polisikamariin tuomaan, koskas

olet heidän käskyjänsä vastaan rikkonut.

Ja kun Frans kielsi heitä tottelemasta, rupesivat he häntä taluttamaan.

Mutta Hinkki itse istui ikkunassa ja katseli tätä menoa. Katseli ja

hykerteli mielihyvästä käsiään. Niin käy isäntien, kun kerran rengitkin

asettuvat esivallan istuimille!

Frans ei enää vastustellut. Mutta kun hän mahdottoman lihavuutensa

vuoksi saattoi ainoastaan hitaasti sipsutella eteenpäin, piteli kaksi

miehistä häntä käsistä niinkuin rinkitanssissa, ja eteenpäin

kumartuneina vetivät häntä perässään. Franssin nopeat ja lyhyet askeleet

töksähtelivät Hinkin mielestä kovin hauskasti maahan, pullean ruumiin

ollessa nojallaan taapäin. Liikkumattomissa, tumman tiilen karvaisissa,

pitkänenäisissä kasvoissa ei näkynyt vähintäkään ulkonaista

rauhattomuuden merkkiä, vaan suuret silmäluomet olivat päinvastoin

painuneet vielä tavallistakin alemmas, joten olisi syrjäinen luullut

hänen nöyrästi taipuneen kohtaloonsa. Mutta joka hänet tunsi--niinkuin

Hinkki--se tiesi, se melkein kuulemalla kuuli, kuinka Frans sisässään,

ruumiinsa puolijuoksussa töksähdellessä uhkaavasti ajatteli:

Ma-a-a-alt-taka-a-a-han! ma-a-a-alttaka-a-a-han!

Kolme pitkää tuntia istutettiin Franssia polisikamarissa odottamassa

milloin hänen asiansa tulisi esille.

Mutta kun kolme tuntia oli kulunut, tultiin häneltä kysymään: Mitä

teillä on asiaa?

Frans selitti, ettei hänellä ollut yhtään mitään asiaa.

Silloin sanottiin hänelle: Jos teillä ei ole mitään asiaa, niin menkää

pois, sillä täällä ei ole tilaa asiallisillekaan.

Kotiin tultuansa oli Frans lujasti kiroillut. Hän oli ollut

kolmituntisen oleskelunsa vuoksi väentungoksessa niin märkänä, että oli

vaatteineen päivineen kuin merestä nostettu. Ohikulkevaiset olivat

astuneet hänen varpaansa turvoksiin ja liivit olivat peräti

harvanappisiksi repeytyneet.

Paljon oli Frans eläessään kokenut ja nähnyt, oli kerjäläisenä vaeltanut

maantien loassa, oli ollut juoksupoikana kaiken maailman mestareilla,

oli sen seitsemässä myllyssä onneansa koettanut, oli vihdoin

rikastumisen salaisuuden keksinyt ja sen avulla hyvään alkuun päästyänsä

vihdoin tullut kivimuurin omistajaksi. Mutta niin monessa metkussa ja

mutkassa kuin hän eläessään olikin ollut, oli hän aina tullut yhä

varmempaan vakaumukseen siitä, että ainoastaan ollen lujassa liitossa

esivallan ja polisin kanssa saattoi ihminen saavuttaa rikastumisen

tarkotuksen. Kun siis Frans kuuli polisien tehneen lakon, oli tämä hänen

mielestään niin nurinkurinen eli kaikkia käsityksiä ylösalasin kääntävä

tapaus, ettei hän olisi ottanut uskoakseen, vaikka Abraham olisi tullut

ilmottamaan. Yhtähyvin olisi jumala itse astunut alas maan päälle,

luopunut valtikastaan ja sanonut ihmisille: hallitkaa itse! Ihmeitä oli

Frans elämänsä aikana paljon nähnyt, mutta semmoista mitä hän nyt

polisikamarilla oli nähnyt, ei hän vielä ikinä ollut unissaankaan

aavistanut mahdolliseksi. Kaikki oli nurin ja ylösalaisin. Viimeiset

olivat tulleet ensimäisiksi ja ensimäiset viimeisiksi. Suuret herrat

sekasin kaiken maailman sällien kanssa. Polisia ei missään. Kapteeni

yksin istuu valtaistuimella. Raatimiehet, oikeusneuvosmiehet, viskaalit,

konsulit, tirehtöörit tulevat yksitellen kapteenin eteen, kumartavat

nöyrästi ja esittävät asioitaan. Mutta mitäs tämä vielä!

Pormestari--itse pormestarikin!--kumartaa kapteenille! Franssin täytyi

panna kämmenensä korvan taa ja kurottua sinnepäin, kuullakseen mitä

pormestarilla voi olla pyydettävää kapteenilta. Mitä?--Mitä?--Onko se

mahdollista! Kuulkaa, kuulkaa! Pormestari pyytää kapteenilta saisiko hän

oikeuden ja armon ottaa puoleksi tunniksi issikkaa! Ennen ei tarvinnut

kuin viheltää kadunkulmassa, niin sai niitä ympärilleen joka suunnalta,

että olivat toistensa päälle lentää. Ja monta kertaa oli Frans itsekin,

talvipakkasessa istuessaan keskipukilla, ollut onnellinen kun vihdoin

kuuli vihellyksen ja sai hutkia kaakkiansa selkään, etteivät muut ennen

ennättäisi. Olipa useasti suljauttanut rekensä juuri tämän saman

pormestarinkin eteen, kun näki hänen astuvan kahvilasta hansikoita

sormiinsa vetäen. Ja nyt olisi ollut hänen renkiensä vuoro palvella

herroja, mutta pormestari ei vihellä, vaan pyytää lupaa kapteenilta, ja

Frans ei voi lähettää renkiänsä, sillä rengit ovat hänet vanginneet!

Tässä kohden oli Franssin pää ruvennut menemään niin sekasin, että

nuokahti tainnuksiin. Ja häntä virvotellessa olikin häneltä sitten

kysytty mitä asiaa hänellä oli, ja päästetty kotiin. Franssin anomukseen

saada ajaa kotiinsa oli korkeimpaan paikkaan sitävastoin annettu

hylkäävä lausunto, ja hän sai kävellä.

Sentähden, kun kaksi hierojaa oli häntä kotona pari tuntia virvoitellut,

oli hänen ensimäinen sanansa kapteenista: Maltashan, kyllä minä sinulle

vielä näytän! Vai sinä tässä määräät milloin minä saan omilla

hevosillani ajaa! Malta, malta!

Sen enempää huvia ei Hinkille tästä Franssin asiasta koitunutkaan.

Ikävissään hän tuli joka päivä soittelemaan vaarin luo, sillä ei

milloinkaan vielä ollut elämä hänestä tuntunut niin kuivalta kuin tällä

lakkoviikolla. Vaikka kuinka olisi koettanut huvittaa itseään, aina tuli

kapteeni väliin ja esti kaikki. Leijonaliput se tietysti vedätti jo

kolmantena päivänä alas, ja kun Hinkki meni rautatientorille valitsemaan

väliaikaista hallitusta, naulasi kapteeni sellaisen plakaatin, ettei

koko vaali merkitse mitään ennenkuin esivalta siihen suostuu. Jolloin

Hinkki tunsi itsensä tavalliseksi virkamieheksi eikä ottanut osaa

vaaliin.

Kapteenin osottama suuri viisaus ei voinut antaa Hinkille mitään rauhaa.

Se yhtaikaa sekä ihmetytti häntä että myöskin jotenkin kalvoi hänen

sydänpohjaansa.

Ja ollakseen ajattelematta hän otti sen valssin, josta Hiltu--muuan--oli

vielä niin pitänyt »Kolmasti, neljästi...»

Mutta kun kädenranteet väsyvät, tulee taas ajatus:

Mistähän sekin asia johtuu, että kun ihmiset uskovat joskus tulevan

jotain parempaa, niin he kohta kesyttyvät? Hinkki tunsi erään

patajuopon--hyviä ystävyksiä olivatkin--, joka meni pelastusarmeijaan ja

rupesi uskomaan, että kuoleman perästä tulee paratiisi kaikille

ihmisille. Ja niin villi kuin se olikin ollut, kohta alkoi loistaa kuin

aurinko, ei ottanut enää viinan tilkkaa suuhunsa, vaan itki ja ylisteli

aamusta iltaan herraa, eikä Hinkki olisi saanut häntä maistelemaan enää,

vaikka olisi hienointa pomeranssia nenän alle tuonut.

Hinkki soitti kahdeksan kertaa peräkkäin Taavetinpolskan, ollakseen

moisia typeryyksiä ajattelematta. Mutta heti kun hän taas lepuutteli

käsiänsä ajoivat lakkoviikon tapaukset väkisin ajatuksia hänen päänsä

täyteen:

Niinkuin pelastusarmeija, niin mustatukkakin. Kuinka monta kaikkein

varminta ja luotettavinta järjenmiestä olikaan mustatukka jo häneltä

vienyt! Heti kun olivat saaneet mustatukan uskon, että noin sadan vuoden

perästä eli sittenkuin päästään äänestämään tulee maan päälle

tuhatvuotinen valtakunta, heti lakkasivat juomasta, kampasivat tukkansa

ja katselivat haljusilmin korkeuteen. Ja kun Hinkki koetti saada heitä

ravistettua ennalleen, työnsivät he hänet ylenkatseellisesti luotaan,

sanoen: sinä elät pimeydessä!

Osasi Hinkki yhden jenkankin nuotin, vaikkei ihan täsmälleen. Mutta hän

nyt soitti sitä niin monta kertaa peräkkäin, että tahti ei lopulta

kertaakaan rikkoontunut, ja hän päätti soittaa näin erehtymättä viisi

kertaa peräkkäin. Jos tuli pieninkin erehdys vaikka vasta viidennellä

kerralla, piti alkaa taas alusta. Kun tämä urakka vihdoin onnistui,

olivat Hinkin ranteet kuin poikki.

Näin pelastusarmeija ja mustatukka. Entä kapteeni? Juuri samalla

tavalla. Kesytti yhdellä ainoalla sanalla tulevaisesta vallankumouksesta

Hinkin rajuimmat miehet. Niin että kun Hinkki meni koetteeksi

anniskeluun pyrkimään, jossa näitä oli vahtina, heidän päämiehensä

hypäten poikasi molemmin jaloin maata ja rajusti hihkaisten kirosi että

ei vaikka perkele olisi! Kapakat ja porttolat pois ja oikeus maahan, se

olkoon tunnussanamme!

Ja jos nyt nuo pelastusarmeijan ja mustatukan ja kapteenin lupaukset

olisivat olleet jotain uskottavia asioita, mutta puhumattakaan

pelastusarmeijan paratiisista oli sekä mustatukan että myös kapteeninkin

puheet kaikkein typerintä typeryyttä, sillä kuinka voivat he tehdä ettei

sotamiehiä olisi ryssälläkään!

Voisiko Hinkki koskaan kesyttyä? Jos nyt ajateltaisiin, että joku

keksisi keinon muuttaa asiat paremmiksi niin viisaasti, ettei siinä

voisi löytää mitään vähintäkään tyhmyyttä...

Mutta Hinkki pelästyi itsekin, että oli antanut ajatustensa mennä niin

pitkälle. Ja tämä ajatus oli hänelle kirvelevän vastenmielinen. Hän

kirosi mielessään vielä kerran lakkoa, joka väkisin pani hänen päähänsä

siellä ennen milloinkaan olemattomia ajatuksia, ja huusi vaarille:

--Antakaa nyt sitten sitä viinaanne!

Vaari kolisteli esille potun kaapistaan.

Kun Hinkki oli juonut kolme ryyppyä, saattoi hän taas soittaa

esteettömästi. Ja näin hän ryypiskeli ja soitteli kunnes lakon päivät

päättyivät ja Hinkki oli päässyt elämänsä ehkä kaikkein ikävimmästä

ajasta.

6.