TOINEN OSA

1.

»Merkillisiä ihmisiä!» ajatteli Hannes, kun Vasili ilmotti hänelle

uutisen siitä, että tuo hänen paljotöinen, tarkkaan perusteltu ja joka

puolelta punnittu suunnitelmansa oli pääkortteerissa tullut hylätyksi.

»Merkillisiä ihmisiä, kun pelkäävät tappaa monta, mutta eivät pelkää

tappaa yhtä tai kahta!»

Vasili seisoi hänen edessään kädet riipuksissa, kasvot pitkinä ja

surullisina. Sillä Vasili rakasti Hannesta, ja vaikka Genevessä oli

itsekin äänestänyt suunnitelmaa vastaan, oli hänen nyt--hukkaan menneen

työn vuoksi--tuskallisen sääli Hannesta, kun ajatteli miten Hannes oli

kahden vuoden aikana lakkaamatta ja innosta säihkyvin silmin siitä

puhunut, lyönyt nyrkkiä pöytään, tärisyttänyt seiniä ja ikkunaruutuja

räjähdyksiä matkivilla huudoillansa.

--Ja tunnusta, sanoi Hannes,--että ilman sinun ääntäsi olisi asia mennyt

läpitse!

Vasili vaikeni, ja myönsi siten asian todella olleen niin, että hänen

äänensä oli ollut ratkaiseva.

Surullisesti alas katsoen hän jotakin epäselvää mielessään punnitsi,

jolloin hänen silmäluomensa säännöllisessä tahdissa painuivat kiinni ja

aukenivat, ja tummat, pitkät ripset löivät yhteen kuin kaksi luutaa.

Vasilin hienot ylimyskasvot suurine ruskeine silmineen ja naisellisen

sileine ihoineen olisivat sopineet ihanimman kaunottaren kasvoiksi.

Miksi Vasili ei ollut ennen, noiden kahden vuoden aikana, jolloin hän

joka päivä tapasi Hannesta, kertaakaan maininnut katsovansa suunnitelmaa

liian julmaksi, vaan oli päinvastoin aina innolla kuunnellut Hannesta ja

kaiken aikaa ikäänkuin ottanut asiaan osaa? Tämä seikka suuresti lisäsi

Vasilin surua, sillä näytti melkein mahdottomalta selvitellä Hanneksen

eteen koko se monimutkainen, tuhansien ristiriitaisten ajatusten ja

tunteiden vyyhti, joka olisi tuolle suoraviivaisesti ja mutkattomasti

ajattelevalle suomalaiselle osottanut, ettei tässä ollut Vasilin

puolelta harjotettu mitään tahallista kaksinaisuutta. Vaikeutta enensi

Vasilille vielä seuraava seikka:

Hän oli kerran ruvennut lukemaan Hannekselle Nietzschen kirjaa »Also

sprach Zarathustra», joka oli eräässä suhteessa muuttunut melkein

evankeliumiksi kaikille vallankumouksellisille, siinä kun arvosteltiin

säälintunne pelkäksi heikkouden hyveeksi, josta todellisen yli-ihmisen

täytyi olla vapaana. Tosin oli Hannes ollut luettaissa melko uninen,

kirjan voimatta missään suhteessa kiinnittää hänen huomiotansa, mutta

sensijaan oli juuri Vasili itse ollut aivan haltioissaan tuosta

vastailmestyneestä kirjallisuuden aarteesta. Vasilia oli suuresti

harmittanut Hanneksen uneliaisuus: eikö se mies todellakaan tuntenut

luissaan ja ytimissään kirjan ihmeellisesti vapauttavaa vaikutusta!

»Minä en tarvitse tuota kirjaa», oli Hannes vaan sanonut, ja se oli

vielä enemmän harmittanut Vasilia, sillä se kuului samalta kuin jos

Hannes olisi sanonut: kyllä säälintunnekin voi olla hyvä. Muutamana

hetkenä oli sohvalla loikova Hannes tuntunut Vasilista suoralta

viholliselta, jota olisi tehnyt mieli hävittää siinä silmänräpäyksessä

kokonaan olemattomaksi. Olla sellainen raakilo, sellainen tölppämäinen,

keskeneräinen, tunteeton ihminen, että nukkuu Nietzscheä luettaissa,

vaikka valmistelee vedenpaisumusta kokonaisen kaupungin ylitse! Mies ei

lainkaan tajua, että moisen jättiläisaikeen toteuttaakseen täytyy olla

yli-ihminen, vapaa sellaisesta mahdollisuudesta että ratkaisevalla

hetkellä säälintunne hänen kauttansa tunkeutuu tekijäksi historiallisten

valtatapausten keskelle, ja turmelee kaikki. Ei, hän loikoo sohvalla ja

mymisee unisena: kyllä säälintunnekin on hyvä! Vasili oli silloin

ehdottomasti ajatellut: ollakseen sellainen tölppä täytyy todellakin

olla suomalainen!

Mutta kuinka oli käynyt?

Vallankumoukselliset hylkäsivät suunnitelman sen julmuuden tähden,

ja--mikä ihmeellisintä--juuri saman säälintunteen vaikutuksesta oli

Vasilikin äänestänyt suunnitelman hylkäämistä,--siitä seikasta oli hän,

toimitettuaan kaikkien sisällisten vaikuttimiensa tarkan seulouksen, nyt

päässyt täysin perille.

Nämä sisäisimmät vaikuttimet olivat kuitenkin sitä laatua, ettei Vasili,

kuten sanottu, nähnyt mitään mahdollisuutta saada niitä Hanneksen

kohtisuoraan katsovien silmien läpitse hänen aivoihinsa ja sydämmeensä.

Vasilin lähtiessä matkalle Geneveen Hanneksen suunnitelma mukanaan oli

hänet täyttänyt sykähtelevä ylpeys siitä, että _hän_ oli saanut

viedäkseen niin tärkeän paperin tovereilleen, ja hänellä oli ollut

koottuna joukko tuoreimpia kertomuksia hallituksen viimeisistä

julmuuksista, joiden pontevalla esiintuomisella hän toivoi varmaan

nostattavansa toveriensa joukossa sellaisen määrän tervettä,

kuohahtelevaa ihmisvihaa, että suunnitelma tulisi yleisen innostuksen

purkautuessa pelkällä huutoäänestyksellä periaatteessa hyväksytyksi.

Berlinissä oli hänen täytynyt asiain tähden viivähtää useampia päiviä,

ja välttääkseen sikäläisten toveriensa uteliaisuutta hän oli tahallaan

pysytellyt heidän kaupunginosastaan erillään kuluttaen loput aikaansa

kaikkein virallisimmilla kaduilla ja kävelypaikoilla. Istuessaan

ikävissään Unter-den-Lindenillä oli hänen mieleensä muistunut Venäjän

paljon lämpimämmät, kotoiset olot ja niiden keskellä ties mistä syystä

erikoisesti--Vera Mihailovna.

Kuka oli Vera Mihailovna?

Vanha, vierasvarainen, kodikkaan hämärissä huoneissa asuva, puhelias,

iloisiin kinasteluihin aina valmis, aina teekyökin ääressä istuva ja

vieraillensa teetä jakeleva, lihava pietarilainen rouva, mielipiteiltään

mitä vanhoillisin--hän teki pitkiä kumarruksia kotijumalilleen, joiden

lämpimät tulet tuikahtelivat talon korkeissa, hämärissä nurkissa,--mutta

sydämmeltään niin herttainen, että nekin hänen vieraistaan, joilla oli

ennestään oma koti kaupungissa, tulivat hänen luokseen niinkuin vielä

parempaan ja lämpimämpään kotiin,--mitä sitten sanoakaan niistä

lukemattomista ylioppilaista, teknikoista, kurssilaisnaisista, joilla ei

kotia ollut! Ja saman Vera Mihailovnan luona Vasilikin, joka oli äidin

puolelta orpo, löysi äidillistä mielenkiintoa personallisiin asioihinsa,

joita tavallisesti ainoastaan oikeat äidit ymmärtävät ja tahtovat pitää

yhtä tärkeinä kuin ne itsestä tuntuvat olevan. Myöskin oikea äiti oli

Vasililla ollut jumalinen ja mielipiteiltään vanhoillinen.

Vasilin mieleen oli nyt Unter-den-Lindenillä juolahtanut tämmöinen kuva:

Vedenpaisumus. Vera Mihailovnan kasvoilla epätoivon ilme. Koettaa nousta

teepöydän äärestä, mutta ei kukaan auta häntä, sillä kaikki hänen nuoret

vieraansa ovat paenneet ja jättäneet ovet auki. Teekyökki on kaatumassa,

tehden 45 asteen kulman pöydän pintaa vasten. Vera Mihailovna on käynyt

kalman kalpeaksi ja huutaa: Vasili! Vasili! Tule auttamaan! Kylmä

vesilaine on hyökännyt vierashuoneeseeni! Vasili, nyt se huuhtoi kaikki

kupit pöydältä! Vasili, nyt se kaasi samovarin! Vasili, auta, minä

tukehdun!--Mutta Vasilia ei tule. Hän on pelastamassa toisia ihmisiä,

sellaisia, jotka eivät ole mielipiteiltään vanhoillisia!

Veri nousi Vasilin päähän, kutkutti tukan juuria, ja takasin painuessaan

jätti pään hienoon hikeen.

Hän ei tietysti ollut huomaavinaan koko tuota mielijohdetta eikä

myöskään sitä että hirmuinen kauhu oli hänen tukkansa juuria

kutkuttanut, vaan oli täydellisesti vakuutettu siitä, että tuo ohimenevä

ilmaus oli hänessä jotain jäännöstä lapsuuden ajoilta, jolla ei ollut

mitään valtaa hänen vallankumouksellisen toimintansa yleiseen kulkuun.

Siitä huolimatta, kun ratkaisevassa istunnossa ensimäinen puhuja alkoi

tuoda esiin suunnitelman teoreettisia heikkouksia, oli suuri ilo

levinnyt Vasilin muille näkymättömiin sydänlokeroihin, ja hän oli

tuntenut erikoista lämpimyyttä tuota pitkätukkaista, turpeahuulista

venäläistä toveriansa kohtaan, joka näitä vikoja esitti, sekä erikoista

vihaa sitä hienosti sivistynyttä, kauniskasvoista juutalaista kohtaan,

joka rauhallisesti ja erinomaisen seikkaperäisesti suunnitelmaa

arvosteltuansa antoi sille teoreettiselta kannalta täyden

tunnustuksensa. Äänien jo mennessä melkein tasan, antoi komitean

voimakkain jäsen, intohimoinen puolalainen insinööri lausuntonsa.

Puolustettuaan suunnitelmaa rajun tulisessa puheessa, mikä

vallankumouksellisten kesken ei milloinkaan ollut tapana, kun istuivat

omassa toveripiirissään, hän kääntyi suunnitelman vastustajien puoleen

ja viskasi vasten heidän silmiänsä väitteen, että he tuomalla esiin

keksittyjä heikkouksia salasivat todellista vaikutintansa, joka ei ollut

mikään muu kuin lyhytnäköinen, tunteiden maailmaan kuuluva kammo

joukkomurhaan.--Toverit!--huusi hän suu vaahdossa:--Ensi kerran

tarjoutuu venäläiselle vapaudenliikkeelle tämän mahtavan suunnitelman

kautta laajempi perspektiivi, tilaisuus terroristisen sissisodan

asteelta kohota ratkaisevaan historialliseen taisteluun! Mutta

joukossamme on--(hän huusi kimakasti:)--lalluksia!

Tämä teki suuren vaikutuksen.

Näin oli siis suunnitelmaa kannattanut: sivistynyt juutalainen,

sivistynyt puolalainen ja kolme köyhälistöön kuuluvaa sivistymätöntä

venäläistä; vastaan taas olivat neljä sivistynyttä venäläistä.

Nyt oli tullut vihdoin Vasilin vuoro sanoa sanansa ja antaa ratkaiseva

äänensä.

Hän tunsi siis pitävänsä Pietarin ja koko Venäjän kohtaloa käsissään.

Turhaanko hän oli kasvattanut itsessään Nietzschen yli-inhimillisiä

ominaisuuksia!

Hän nousi rauhallisena seisaallensa sanoakseen tietysti alistuvansa mitä

suunnitelman teoreetiseen kelpoisuuteen tulee esiintyneiden häntä

etevämpien asiantuntijain lausuntoon, samalla kuin indignatsionilla

torjuvansa luotaan sen jokaiselle vallankumoukselliselle häpeällisen

oletuksen, että mitkään muut vaikuttimet kuin vapausliikkeen menestys

olisivat olleet määräävinä suunnitelman vastustajilla. Mutta silloin

alkavat hänen kätensä vastoin hänen tahtoansa vapista. Vastoin hänen

tahtoansa kouristaa jokin vieras voima hänen sydäntänsä, niin että

kaikki veri pakenee kasvoista ja jalat herpautuvat:--Vasili, minä hukun!

huutaa Vera Mihailovna.--Vasili, minä vannotan sinua kaikkien pyhien

nimessä, en itseni vuoksi--minä olen jo vanha,--vaan sinun tähtesi,

Vasili, Vasili!

Ratkaisevat sanat eivät lähde Vasilin suusta.

Vasilin edessä ei ollut mikään muu kuin tunnustaa olevansa

hermokohtauksen alaisena ja pyytää sen perustuksella asian ratkaisun

lykkäämistä toiseen kertaan. Mutta tunnustaa olevansa tunteiden vallassa

näin tärkeässä tilaisuudessa olisi ollut samaa kuin todistaa olevansa

kokonaan kelpaamaton vallankumouksellisten pääkomiteassa toimimaan.

Vasili sentähden katsahti ankarasti ja merkitsevästi insinööriin, antaen

siten kaikille sen käsityksen että hänen vapisemisensa ja kalpenemisensa

oli muka vaivalla hillittyä raivostumista puolalaisen toverin viskaaman

insinuatsionin johdosta, sillä raivostuminen ei ollut niitä tunteita,

jotka tekivät vallankumouksellisena-olon mahdottomaksi. Tämä

teeskennelty värinmuutos antoi Vasilille aivan odottamatta erinomaisen

näyttelijätaidon. Voimatta nyt muka raivon tähden saada sanaakaan

suustansa hän sammalteli vapisevalla äänellä:

--Vaadin suljettua äänestystä!

Ja tarvitsematta enää näytellä istui melkein kaatumalla alas.

Tällä hetkellä Vasili oli vielä täysin varmana siitä että hän, kaikista

vapisemisistaan huolimatta, oli äänestävä suunnitelman hyväksymistä.

Mutta kun toverit olivat jakaneet jaa- ja ei-liput, ja hän kääntyi selin

heihin katsahtaakseen kumpi lipuista oli jaa-lippu, seisahtuivat hänen

silmänsä molempiin, ja vielä kerran asettui kysymys hänen eteensä

vaa'alle. Ei-lippu oli aivan yhtä suuri kuin jaa-lippukin. Ei-lipun

päällä oli hänen omatuntonsa, lapsuutensa, äiti-vainajansa. Ei-lipun

päältä Vera Mihailovnan hukkuva ääni yhä toisti hänen nimeänsä: Vasili!

Vasili!

Vasili teki jättiläisponnistuksen rikkoakseen kaiken sen mikä puhui

ei-lipusta. Yli-inhimillisiä voimia käyttäen hän pakotti oikeaan

käteensä jaa-lipun, mutta tulos oli sittenkin, että hän vasemmalla

pudotti ei-lipun sylinterihattuun, jonka juutalainen oli uurnaksi

pöydälle asettanut.

Hänen käytöksensä omituisuus, geneveläisten toverien oudostelu, tieto

siitä että suunnitelman muiden vastustajien oli ainakin näennäisesti

onnistunut piiloutua sen teoreettisten tekopuutteiden taa, mutta että

hän yksin oli auttamattomasti ilmaissut todelliset vaikuttimensa ja

siten tehnyt itsensä pääkortteerissa mahdottomaksi,--se kaikki oli

Vasilille verrattain helppo kantaa. Vaikeinta oli hänen sitävastoin

Pietariin palattuansa katsoa Hanneksen silmiin.

--Merkillisiä ihmisiä!--hoki Hannes.

Ja Vasili katsoi alas ja hänen tummat silmäripsensä löivät yhteen

tasaisessa tahdissa.

--Merkillisiä ihmisiä, kun pelkäävät tappaa monta, mutta eivät pelkää

tappaa yhtä tai kahta!

Vasili tunsi kuinka Hannes turhaan hakee tilaisuutta katsahtaakseen

hänen silmiinsä, mutta ei voinut mitenkään hänen katseeseensa vastata.

Ja vuoren raskaana painona laskeutuivat Vasilin hartioille Hanneksen

sanat:

--Tunnusta että ilman sinun ääntäsi olisi asia mennyt läpitse!

Mutta mitä olivat nämäkään sanat niiden rinnalla, jotka nyt tulivat

Hanneksen suusta:

--Teillä Venäjällä ei vallankumouksesta tule koskaan mitään, sillä ette

osaa erottaa järkeä tunteista.

Nämä sanat palottelivat jäännöksenkin siitä kokonaisuudesta, joksi

Vasili itseänsä ihmisenä vielä ehkä tunsi. Mitäpä jos hän, vaikuttamalla

ratkaisevasti etevän suunnitelman kukistumiseen, olikin tehnyt jotain

paljon pahempaa kuin Pietarin hukuttaminen olisi ollut! Mitäpä jos hän,

Vasili, oli tehnyt mahdottomaksi tai ainakin epämääräiseen

tulevaisuuteen siirtänyt Venäjän vapausasian! Jos niin, niin

lopputilinsä ei voinut olla muu kuin hirttäytyminen.

Mutta nyt kuului Hanneksen huolestunut huudahdus:

--Kuule, et suinkaan sinä vaan suuttunut?

Ja Vasili tunsi kuinka Hanneksen lämmin sydän kiehtoi hänet aivan kuin

lapsen äidinsyliin.

Heistä oli muutaman vuoden kuluessa tullut suuret ystävykset. Vasilia

oli vastustamattomasti vetänyt puoleensa ensiksi vaan Hanneksen

harvasanainen, mörähtelevä miehekkyys, sitten hänen ehdottoman luja

toveri-uskollisuutensa, ja vihdoin tuo ihmeteltävä sekotus

hämmästyttävästä voimasta ja samalla lämpimästä sydämmestä. »Kuule, et

suinkaan sinä vaan suuttunut»--ne sanat vetivät Vasilin

itsensähalveksimisesta takasin ihmisten ilmoille kuin väkevä käsi vetää

hukkuvan suosta. Ja silmät täynnänsä kyyneleitä Vasili katsahti

Hannekseen.--Mikä ihmeellinen mies! ajatteli hän nähdessään

huolestumisen jopa tuskan ilmeen Hanneksen kasvoilla.--Ei voi tuskatta

nähdä kyyneleitä, vapisee toverin puolesta, jos näkee tämän käsittelevän

varomattomasti browninkia, mutta samalla, kun kysymyksessä on _asia_, ei

epäile avata meren sulkuja kokonaisen miljoonakaupungin hukuttamiseksi!

Nukkuu Nietzscheä luettaissa, ja kuitenkin juuri hän yksin on oikea

yli-ihminen. Sillä viisas ja voimakas oli ollut tuo geneveläinen

juutalaistoveri, tätäkin vielä voimakkaampi se kaunopuheinen insinööri,

mutta mitään yli-ihmisiä ne eivät olleet kumpikaan. Heitä tuhat kertaa

voimakkaampi oli tämä suomalainen, jolla oli ikäänkuin toisena luontona

pettämätön kyky erottaa toisistaan asia ja persona, järki ja tunne,--tuo

ihmeellinen mies, joka suotta ei tappanut kärpäistäkään, mutta asian

vuoksi upotti vaikka puolet maailmaa,--jonka luona oleminen sentähden

yhtaikaa sekä pelotti että tuntui turvallisen lämpimältä. Pelotti hänen

luonansa ikäänkuin jokin kaukaa tuleva, raakain ja nokeentuneiden

työmiesten rintamassa kulkeva, maan pimeästä sydämmestä nouseva

hirmuinen kostonvoima, joka puhjettuaan kerran toimintaan ei ole ketään

säästävä, ei ystävää ei omaista, ei kokonaista kaupunkia, vaan lyövä

murskaksi kaikki mikä sen tielle asettuu. Lämmitti hänen luonaan taas se

uskollinen toveruus ja turva, joka hänestä huokui tämän kumouksellisen

voiman rinnalla, jokin siitä riippumaton, siitä tietämätönkin

sivistynyt, hieno, altistuva inhimillisyys, joka oli siihen liittynyt

ulkoapäin, aivankuin välttämättömästä katastrofista tietämätön karitsa

olisi viattomasti hakenut tyyssijansa nukahtaneen leijonan pehmeälle

turkille.

Hannes puolestaan oli kiintynyt Vasiliin aluksi vaan tämän hienon-hienon

ylimyksellisyyden vuoksi, joka oli junkkarikoulussa ja sivistymättömien

armeijaupseerien keskuudessa kasvaneelle Hannekselle jotakuinkin uutta.

Ensin se oli herättänyt hänen uteliaisuuttansa, sittemmin, lähemmän

personallisen tutustumisen jälkeen, kunnioitusta ja salaista ihailua.

Todelliset ystävyyden tunteet heräsivät hänessä, kun Vasili, vaivoja

säästämättä, alkoi lukea hänen kanssaan venäläistä kaunokirjallisuutta,

käyden läpi Gogolit, Turgenjevit, Dostojevskit, ja samalla vihkien hänet

viimeisinten ja hienostuneimpain kirjallisuudentuntijain arvosteluihin

ja ajatuksiin. Se avasi uusia maailmoja Hanneksen omassa sielussa,

saattaen hänet ymmärtämään sellaisia sieluelämän hienouksia, joista

hänellä ennen ei ollut aavistustakaan, avarsi hänen katsettansa ja

kehitti kaikkia aisteja. Mutta ei Vasilin ylimyksellinen hienous ja

hänen olentonsa kauneus, ei syvä kiitollisuus häntä kohtaan uusien

maailmojen avaamisesta vielä olisi aikaan saanut sitä ihmeellistä,

ikäänkuin aivan ylenluonnollisilla siteillä solmittua sielujen yhteyttä,

jossa Hannes tunsi olevansa Vasiliin nähden. Sen oli saanut aikaan

seuraava sielullinen tosiasia:

Olojen täydellistä kumousta janoova intohimo, joka oli näennäisesti niin

äkkiarvaamatta leimahtanut ilmiliekkiin tuon nuoren, ulkonaisesta

esiintymisestä tärkeätä ja turhan tarkkaa huolta pitävän upseerin

povessa, ei ollut Natalia Feodorovnan herättämä;--se oli siellä jo

ennestään, jo Hinkin ajoilta asti, niiltä vuosilta, jolloin hän,

seurauksia ajattelematta, oli lakaissut puhtaaksi porttolan,--jolloin

hän sitten, välittömän oikeudentuntonsa kanssa kieräillen ja olojen

parannuksen lykäten tulevaisuuteen, oli Hinkin-vastaisessa hengessä

mennyt niin pitkälle, että valhe joka taholta ympäröitsi häntä ja hän,

samalla kuin kulki hajuvesissä ja hansikkaat käsissä, odotti sitä

välttämätöntä hetkeä, jolloin hän voimatta enää sisällistä pakkoa

vastustaa antaa vallan raivollensa, repii jossain julkisessa paikassa

upseeripuvun yltänsä, alkaa huutaa ja ilmaan hyppiä ja koko maailman

hävittämisen esikuvaksi nakkelee tuolit ulos, särkee peilit ja rikkoo

tieltään esineitä niinpaljon kuin suinkin mahdollista. Sillä tällaisiin

katastrofeihin olivat aina päättyneet kaikki Hanneksen yritykset

viekkauden ja itsepetoksen avulla päästä vapaaksi Hinkin osottamasta

elämänsuunnasta. Ja siihen oli ennen tai myöhemmin varmaan tämäkin hänen

upseerikieräilynsä päättyvä, niin totta kuin aurinkoa ei voi estää

nousemasta tai maailmata radaltansa muuttaa.--Silloin, juuri tämän

katastrofin viimeisimmällä hetkellä, oli hänen tiellensä sattunut

Natalia Feodorovna ja Vasili. Suureksi ihmeekseen Hannes nyt näki, että

Hinkin edustamalla ja hänen omassa sisimmässä sydämmessään piilevällä

kumoushengellä oli vastineensa maailmassa, että se oli siellä jo

valmiiksi opiksi muodostunut ja ikäänkuin häntä odottamassa. Ihmisille

tapahtuva vääryys, josta hänellä oli ollut ainoastaan hämärä,

jonkinlaisena painajaisena sydäntä kalvava ja sanoihin kokonaan

pukematon tuntumus, oli tässä opissa lausuttu julki niin selvin ja

voimakkain sanoin, että Hanneksen väkevä kumoushenki, näistä tietoisista

perustuksista lähtien, kasvoi satakertaiseksi ja valtasi koko hänen

olentonsa. Sen puhkeamista ei mikään olisi enää voinut estää, ellei tämä

oppi itse olisi juuri vaatinut kumoushengen talttumista järjen kylmien

lakien alaiseksi tulevaisuuden suunnitelmaksi. Järjetön katastrofi oli

vältetty, ja Hannes pani sen sijaan koko uhkuvan voimansa suuren

suunnitelman luomiseen vallankumoukselle, josta suunnitelmasta olikin

sitten paisunut todellinen näyte hänen sisällisestä voimastaan. Mutta

samalla kuin tämä kumouksellinen intohimo näin sai yhä laajemmalle

ylettyvää ilmaa siipiinsä, kulki sen rinnalla hänen sielussansa

lakkaamatta myös tuo toinen kehitys: ihanoiva ihmettely, että se

vapautta rakastava, hänen sisintä itseään edustava, vaikka kyllä tähän

asti ikäänkuin päivän valoa kammonut ja Hinkin nimellä kulkenut

mielihalu oli sama myös maailman hienoimmilla ja sivistyneimmillä

ihmisillä, jommoisina hän piti Natalia Feodorovnaa ja Vasilia. Eikä

ainoastaan sattumalta sama, vaan se oli siltana heidän luoksensa,

siltana yli koko porvarimaailman, siltana heidän hienostuneeseen,

syvintä siveellisyyttä ja lahjomattominta rehellisyyttä henkivään

elämäänsä.

Tämä tosiasia se oli perustuksena siihen ihmeelliseen, aivankuin

yliluonnolliseen vetovoimaan, jota Hannes puolestaan tunsi Vasilia

kohtaan.

Kyyneleistään selvittyänsä Vasili sanoi:

--Jospa vaan olisit nähnyt millaisia ne olivat, ne, jotka suunnitelmaa

puolustivat!

--Millaisia ne olivat?

--En tarkota sitä juutalaista, enkä puolalaista,--ne olivat kyllä

oikeassakin, vaan niitä kolmea venäläistä,--sivistymättömiä,--raakoja--.

Jumala varjelkoon vallankumouksen milloinkaan joutumasta sellaisten

miesten käsiin!

--Hm, pani Hannes.

Vasili katsahti Hannekseen.

--Sinä ajattelet varmaan, että sellaisiakin tarvitaan?

--On hyvä,--sanoi Hannes,--että komiteassa on myös voimamiehiä.

--Ei,--sanoi Vasili.--Voima ja hienous täytyy olla _yhdessä_ ihmisessä,

mutta ei niin että toisessa on voima ja toisessa hienous,--siitä ei tule

koskaan mitään, ei koskaan!

Vasili kirjotti tästä huomiota herättäneen kirjotuksen parisilaiseen

vallankumoukselliseen lehteen. Hän oli sitä mieltä että ylin johto olisi

ollut välttämättä annettava yhden ainoan miehen käsiin, joka olisi

henkilöönsä yhdistänyt ne ajan vaatimat, Friedrich Nietzschen esittämät,

korkeimmat luonteenominaisuudet,--jossa hienoin sielullinen kulttuuri

olisi yhtynyt tunteita täydellisesti hallitsevaan tahdonvoimaan.

Niinkauankuin sellaista henkilöä ei ollut--kirjotti Vasili--niinkauan

puuttui vallankumoukseltakin välttämättömin edellytys onnistumiseen.

Komitean enemmistöpäätökset olivat yksipuolisia, milloin yksistään

vihaan milloin yksistään sääliin milloin näiden hedelmättömään

sekotukseen perustuvia elottomia ja voimattomia sokkoliikkeitä.

Oli ilmeistä, että Vasili ajatteli: Hanneksesta on se tulevaisuuden mies

tuleva,--ja yksityiskeskusteluissa vaikuttavien toveriensa kanssa hän

lakkaamatta toikin esiin Hanneksen ihmeteltävää sopivaisuutta

vallankumouksen palvelukseen: mitä hienointa käsityskykyä, täydellistä

vapautumista porvarillisista ajatustavoista, ja samalla kuitenkin

rajatonta kumouksen voimaa, jonka lähteet olivat aivan kuin jossain maan

tuntemattomissa, syvissä onkaloissa ja jonka pettäminen oli yhtä

mahdoton kuin tulivuoren muuttuminen lakeaksi laaksoksi.

Kuitenkin, kun vallankumoukselliset sitten todellakin kääntyivät

Hanneksen puoleen, eivät he sitä tehneet Vasilin kautta.

Eräänä pimeänä syysiltana Hannes istui huoneessaan odottelemassa

sovittua kellonlyömää, joka oli määrätty salaperäisessä hänen pöydälleen

ilmestyneessä kirjeessä. Tuuli ulvoi ja toinen toistaan vinhemmät

puuskat paiskelivat ikkunoihin lakkaamatta virtanaan valuvia

sadepisaroita. Sateen ja tuulen kohinalta aniharvoin kuului kadulta

rattaiden räminää ja kavioiden kopsetta, mutta aina ajoivat ohitse.

Hannes ei ollut tyytyväinen tähän näin järjestettyyn kohtaukseen. Hän

tuskaili ja nousi tuon tuostakin kädet taskuissa kävelemään edestakasin

nurkasta nurkkaan. Hän liikkui nopeasti ja silmät vilkkuivat

kiukkuisesti sivuille:

»Että ne saattoivatkin panna näin varomattomasti toimeen yhtymiä! Eivät

lainkaan ottaneet lukuun että toinen on upseeri ja siis tuhat kertaa

aremmassa asemassa kuin he kaikki yhteensä.»

Tuuli yhä yltyi ja sen puuskat jyskyttivät ikkunoita.

Hannes pysähtyi äkkiä:

»Pelkäänkö minä»? hän ajatteli ja alkoi tehdä itselleen tiliä siitä

ihmeellisestä tunteesta, joka saattoi häntä tällä hetkellä levottomaksi.

Tähän asti hän oli, muodollisesti vallankumouksellisiin kuulumatta,

ainoastaan kirjojensa ääressä vallankumousta suunnitellut, mutta nyt hän

odotteli henkilöä, joka oli vallankumouksellisten puolesta ottava

häneltä sitoumuksen ja antava hänelle aktiivisen toimen. Ehkä määräävät

he hänelle koetehtäväksi sellaisen murhan suorittamisen, johon hänellä

on upseerina parempi tilaisuus kuin muilla. Sen he tekevät, siitä hän

oli varma. Sitäkö hän pelkäsi?

Ei. Ei hän sitä pelännyt. Inhosi yksityismurhia, mutta ei pelännyt. Jos

asia vaati oli hän valmis kaikkeen.

Mutta tässä tuulen ulvonnassa oli jotakin--. Kuinka lapsellista ja

sittenkin kuinka voittamatonta! Äiti oli ukkosen käydessä aina sanonut:

se on Herran voima, onko Hanneksella syntiä sydämmellä? Ja Hannes oli

uskollisesti aina miettinyt oliko hänellä syntiä sydämmellä, ollakseen

valmis astumaan iankaikkisen tuomarin eteen, jos salama hänet tappaa.

Vaikka hän mieheksi tultuaan oli aikaa sitten vapautunut uskosta

sellaiseen ukkospilvissä elävään jumalaan,--vaikka hän varmaan muisti

jossain tieteellisessä teoksessa lukeneensa, että kaikkein alkuperäisin

ja raain jumaluuden käsite oli kansoissa syntynyt pelon ja erittäinkin

luonnonvoimain pelon tunteesta, heräsi hänessä vastoin hänen

tahtoansakin aina sama lapsellinen tunnelma jokakerta kuin jokin

luonnonvoima näytti mahtiansa. Niinpä nytkin: myrskyn kauheat

jyskytykset asettivat hänen tahtomattansa tuon murhakysymyksen

lapsuudenaikuisen jumalantunnelman rinnalle, ja joka kerta kuin

tuulispää vavahutteli seiniä hän aina uudestaan ja uudestaan kuuli

äitinsä sanat: onko Hanneksen sydämmellä syntiä? ja katsoi sydämmeensä

oliko siellä syntiä, ja joka kerta nosti verinen kummitus päänsä. Kuinka

lapsellista ja sentään kuinka voittamatonta! Eivätkö he olleet myöskin

Vasilin kanssa monta kertaa puhuneet juuri tästä samasta asiasta:

jumala-tunnelman turmiollisuudesta inhimillistä tarmoa estävänä

vastavoimana. Lapsuudesta asti ihmiseen istutettuna se oli niin

juurtunut häneen, ettei siitä vielä miehenäkään voinut päästä. Tämä

oli--niin he ajattelivat--valtaluokkien tahallista, hienoa petosta.

Papistonsa avulla nämä olivat istuttaneet kansoihin tuon merkillisen

psykologisen voiman, joka herpaisee kansan käden, kun se nousee omaa

sortajaansa vastaan. Ainoastaan niin saattoi olla mahdollista, että yksi

omistaa maan, jolla sata hänen pituistansa häntä renkinä palvelee.

Ainoastaan niin saattoi olla mahdollista, että yhden komentaissa tuhat

kovilla patruuneilla varustettua sorronalaista tekee pelkkiä viattomia

kivääritemppuja eivätkä ammu sortajaansa. Sotakuri! Hölyn pölyä! Ellei

olisi tuota pientä sydämmeen istutettua: ei sinun pidä tappaman, niin

olisivat jo aikaa sitten ihmiset oikeuksissaan keskenään olleet yhtä

pitkiä kuin olivat kasvultaan.

Näin he olivat Vasilin kanssa keskustelleet. Vasili oli tosin sanonut,

ettei hänellä personallisesti ollut mitään sellaista jumalatunnelmaa,

sillä hän oli lapsuudesta ollut ateistinen, vallankumouksellisen isänsä

vaikutuksen alaisena, mutta puhui sen sijaan jostakin »säälistä», jonka

herpaisuvoimaa sanoi yhtä suureksi. Jumalatunnelman sanoi olevan

ominaisen erityisesti »kansanlapsille». Siitä saakka kuin Vasili oli

näin sanonut, oli Hannes ruvennut panemaan merkille tätä asiaa, sillä

hänkin tunsi itsensä »kansanlapseksi».

Ei kertaakaan niinä vuosina, joina hän suunnitelmaa valmisteli, hän

ollut tuntenut itsessään sitä herpaisevaa voimaa, jota Vasili oli

sanonut »kansanlapsille» ominaiseksi. Mutta nyt kun kysymys oli

aktiivisen tehtävän vastaanottamisesta vallankumouksellisilta, sai

myrskyn ulvonta hänen tukkakarvansa kauhusta kohoamaan! Häpeällistä!

Halpamaista!

Kun odotettu vieras määrätyllä kellonlyömällä saapui eikä heti huomannut

tarpeellisella varovaisuudella valita sanojaan ja alentaa ääntänsä,

hermostui Hannes siitä niin, ettei tervehtinyt häntä, vaan uhkaavasti

rypistäen silmäkulmiansa enensi vaan kävelemisensä vauhtia.

Hänen huoneeseensa oli astunut pitkä, rauhallisen ja synkän näköinen

mies, läpimärkänä sateesta, ja istui viluisena ja haluttomana tuolille

odottamatta siihen kehotusta.

Hannes meni eteiseen, kuunteli visusti, sulki sitten tarkasti oven ja

iski vielä kerran tuiman, nuhtelevan katseen tuntemattomaan.

Silloin tämä veti suunsa ivalliseen nauruun, mikä vieläkin enemmän

suututti Hannesta. Hän tunsi inhoa tuota vierasta henkilöä kohtaan sen

johdosta että tämä ei välittänyt noudattaa sivistyneen maailman tapoja.

Mutta vieras, sanallakaan esittämättä itseään, ja tarkasti varoten

lausumasta mitään mikä ei kuulunut asiaan, avasi kääreestä

muistikirjansa, katsoi siihen ja sanoi rauhallisesti:

--Onko serkkunne tila tyydyttävä?--tällä lauseella vaatien Hannekselta

vallankumouksellisten tunnussanaa.

Nyt tuli Hanneksen eteen ratkaiseva hetki.

Pudistaa kieltävästi päätä vieraan kysymykseen olisi merkinnyt samaa

kuin ainiaaksi luopua yhteydestä vallankumouksellisten kanssa. Se viha,

jota hän tunsi tällä hetkellä tuota henkilöä kohtaan, joka ilmeisesti

tavotteli käytöksen raakuutta siinä luulossa että Hannes, ollen tunnettu

hirmuaikeistansa, sellaista suosi,--se viha kyllä puhui päänpudistamisen

puolesta.

Hannes katsoi kauan vieraan silmiin ja hänen sieramensa hengittivät

kauheata uhkaa.

--Minä kysyn onko serkkunne tila tyydyttävä,--toisti vieras tahallisen

laiskasti venytellen jäseniänsä, aivankuin kysymys todellakin olisi

ollut jostakin serkusta.

Jäädä taas upseeriksi kadotettuaan uskonsa hallituksen absolutisen

vallan mahdollisuuteen tuntui Hanneksesta niin mitättömältä ja

raukkamaiselta, että hän mieluummin olisi vaikka heti mennyt päävahtiin,

riisunut miekkansa ja antanut itsensä ilmi.

»Millä oikeudella he laittavat ihmiselle tämmöisiä hetkiä!»

Hanneksen teki mieli ottaa mies niskasta ja kantaa ulos.

Voi, että he olivatkaan sysänneet Vasilin syrjään, joka oli ollut

Hannekselle kuin majakkana pimeästi myrskyävässä meressä! Vasili oli

ollut hänen kumouksellisen intohimonsa pyhitys, ja ilman Natalia

Feodorovnan aatteellista pohjaa ei koko tässä intohimossa ollut mitään

muuta kuin järjetöntä sisällistä raivoa, joka ei tuntenut lähteitään

eikä lopullista päämääräänsä.

--Täällä arkaillaan?--sanoi vieras vihdoin sama ivahymy huulillaan.

Vetoominen rohkeuden puutteeseen oli kyllä Hanneksen kaikkein arimpaan

kohtaan koskettamista. Koko hänen olentonsa vavahti. Oli ilmeistä, että

vieras ajattelee ivallisesti: olet kamarissasi uskaltanut luoda rohkean

suunnitelman, mutta kamaristasi et uskallakaan astua toimintaan! Hannes

oli kuitenkin liian paljon aikoinaan stoialaisia filosofeja lukenut,

että olisi tällaisen yllytyksen antanut itseensä vaikuttaa. Hän

viivytteli vastaustaan.

Silloin ulvahti tuuli uuninpellissä, ulvahti seinien liitoksissa,

ulvahti katossa, ulvahti maassa,--ikkuna-uutimet imeytyivät kiinni

lasiruutuihin, kuului kumeata, jostakin kaukaa lähestyvää kohinaa, se

kasvoi, kasvoi, ja vihdoin jysähti hirmumyrskyn ensimäinen tuuliaispää

vasten seiniä ja ikkunoita ja koko talo tuntui huojuvan ja vavahtelevan.

--»Onko Hanneksella syntiä sydämmellä?»

Voi, äiti, äiti, sinä olet poljettu, sinä olet häväisty, ja kuitenkin

olet itse istuttanut tietämättömyydessäsi poikasi vereen sen orjamaisen

taikauskon, joka hänen kostavan kätensä herpaisee! Vaiti äiti, vaiti!

Ikkunaruutu irtausi ja lasi putosi kilisten permannolle. Lampunliekki

alkoi läpättää.

Kuului kattopeltien rämisevä irtautuminen, kuului kokonaisen katon

särkyvä luhistuminen, kuului kirkonkellojen kumajavat hätäsoitot.

Ja Hannes ajatteli:

»Se, jota sanotaan jumalaksi, tahtoo pelottaa minua!»

Vieras kalpeni ja höpisten jotakin, joka ei mitenkään kuulunut asiaan,

rupesi panemaan lakkia päähänsä pelastuakseen pian korkean talon

ylimmästä kerroksesta jonnekin alemmas ennenkuin koko talo kaatuu.

Mutta Hannes ojensi kätensä ja pani oven lukkoon.

Hänestä näytti kuin olisi hän ollut korkealla vuorella, jossa ylimmän

taivaan hirmutuulet repivät hänen vaatteitaan ja tukkaansa, ja kuin

olisi vihdoin lyönyt se kauan aikaa yhä tuonnemmaksi lykätty hetki,

jolloin hänen oli taisteleminen jumalan kanssa.

Sadat heikot äänet huusivat alhaalta: tee se meidän puolestamme, me emme

voi, me olemme heikot, mutta sinä olet väkevä meidän joukossamme, sinä

jaksat, sinä ainoa uskallat, tee meidän puolestamme se mikä kumminkin

kerran on tehtävä: voita jumala!

Ja kun Hannes nämä äänet sisässänsä kuuli, huusi hän myrskyn

vihellyksessä vallankumouksellisten tunnussanan vieraan korvaan.

Mutta vieras rupesi peloissansa lukemaan lapsuudenrukousta, sillä

hän oli syntyjään talonpoika ja semmoisissa kasvatettu. Ja

vallankumouksellisten tunnussana tuntui hänestä tällä myrskyn hetkellä

jumalan herjaamiselta.

Ja kun Hannes nauroi hänen höpinäänsä, säikähti vieras vielä enemmän sen

voiman tähden, joka Hanneksessa oli.

Mutta myrsky, huippunsa saavutettuaan, alkoi hiljetä ja Hannes tukki

ikkuna-aukon uutimilla. Silloin he istuivat pöydän ääreen ja Hannes oli

valmis kuulemaan, minkä tehtävän vallankumoukselliset olivat hänelle

määränneet.

Kuivattuaan otsahikensä vieras veti jälleen muistikirjansa esille, jonka

sivut olivat täynnänsä merkkejä ja salakirjaimia, ja rupesi tekemään

Hannekselle selvää uudesta suunnitelmasta, jonka mukaan Pietarin

keskushallituksen kukistaminen ei tulisi tapahtumaan Laatokan sulkujen

avaamisella, vaan Kruunstatin kanunain avuilla sekä laivaston

saattamisella vallankumoukselliseksi. Kapinan oli syttyminen yhtaikaa

niin monessa eri kohdassa kuin mahdollista, jotta keskushallituksen

äkkinäinen lamautuminen vaikuttaisi sitä tuntuvammin ja sotavoimain

nopea kokoominen sinne missä niitä tarvittiin olisi niin vaikeutettu

kuin suinkin.

Väliaikainen vallankumouksellinen hallitus sillä välin asettuisi

johonkin laivaston turvaamaan paikkaan ja käyttäen yleistä sekasortoa

hyväkseen otttaisi ohjakset käsiinsä.

Näin pitkälle päästyänsä vieras vaikeni ja rupesi silmäkulmiensa alta

kysyvästi katsomaan Hannekseen, ilmeisesti tämän vastausta odottaen.

Mutta Hannes ei ollut vieläkään päässyt siitä hermostuksesta, minkä

vieras oli hänessä herättänyt, vaan nousi ylös kävelemään ja sanoi

vihasesti:

--Mitä laivasto minuun kuuluu? Minä olen maamyyrä! Silloin vieras kaivoi

muistikirjansa lehtien välistä Venäjän valtakunnan kartan, levitti sen

pöydälle ja osottaen erästä punasella kynällä merkittyä kohtaa

Suomenlahdessa sanoi:

--Tätä saarta on ajateltu laivaston suojaamaksi väliaikaisen hallituksen

paikaksi.

Se oli Suursaari.

--Nerokasta! Sangen nerokasta!--sanoi Hannes ivallisesti, sillä ei

mikään näyttänyt hänestä tällä hetkellä hullunkurisemmalta kuin tuo

»laivaston suojaama» saarivaltio, joka mahdollisesti kyllä saattoi

tarjota vallankumouksen johtajille hyvää turvaa, mutta ei mitään takeita

pääasiasta, nimittäin välttämättömän, nopean ja helpon yhteyden

saavuttamisesta uuden hallituskeskuksen ja itse hallittavan valtakunnan

välillä. Hannes ei voinut pidättää naurahdusta.

Mutta kasvojensa ilmettä vähääkään muuttamatta vieras pyysi Hanneksen

istumaan ja jatkoi selostustansa.

Tämä oli suunnitelman toinen puoli.

Toinen puoli tarkotti Mustanmeren linnotuksen, Sevastopolin, muutaman

Itämeren sotasataman, ja Suomenlahden linnotusten, Viaporin ja

Kruunstatin saattamista vallankumouksellisten käsiin.

Näistä oli tärkein sija Viaporilla, jonka oli oleminen laivaston

nojakohtana ja välittää väliaikaisen hallituksen yhteyttä muiden

kapinallisten satamain ja linnotusten kanssa sekä sähkötysyhteyttä

Suomen ja ulkomaiden kautta Sevastopoliin.

Tässä kohden Hanneksen suupielistä katosi hymy ja hän höristi korvansa.

Vähän aikaa kuunneltuansa hän hyppäsi pystyyn ja kulki pari kertaa

edestakasin, valtavasti huohottaen ilmaa sieramistaan. Vielä pari

sanaa--ja Hannes pysähtyi pöydän ääressä istuvan vieraan luo ja huutaen:

--Ystävä!--löi häntä olalle niin että koko mies tärähti

lyyhyksiin.--Tätä kelpaa kuunnella, jatkakaa!--sanoi hän, uudestaan

alkaen kävellä, ja vielä voimakkaammin puuskutti ilmaa sekä suustaan

että sieramistaan.

Vieras muutti nyt äänensä tahallisen kuivaksi ja asialliseksi, mutta ei

voinut estää sen silloin tällöin värähtämästä, joka selvään ilmaisi

kuinka suuresti hän nautti suunnitelman yksityiskohtien selostamisesta

nyt kun Hannes oli pääasiasta ilmeisesti innostunut. Sillä

yksityiskohdat kaikki seurasivat toisiansa kuin hammasrattaat lovesta

loveen, missään kohden menemättä vastakkain. Ja ne vierittivät esiin

mahtavan kuvan suuren vapaustaistelun vastaisista pääpiirteistä.

Selostajan ääni värähteli ja vapisi lopulta niin, ettei hän voinut enää

puhua.

--Suunnitelma on teidän! huusi Hannes arvaillen.

--Valitettavasti olen ainoastaan lähettiläs ja tehtävääni kuuluu pysyä

teille tuntemattomana siihen asti kuin suuri päivä koittaa,--sanoi

vieras nousten seisaallensa, ja jatkoi juhlallisena:

--Nyt siirryn siihen tehtävään, joka tässä näytelmässä tulisi _teidän_

osaksenne.

--Olen valmis, sanoi Hannes.

--Minulta puuttuu vielä teidän toverivalanne.

Näin sanoen vieras otti povitaskustaan paperin ja avonaisen kirjekuoren.

Hannes katsahti paperiin, jossa oli ainoastaan kolme sanaa ja

päivämäärä. Hän otti paperin ja kirjotti siihen nimensä.

Vieras pani paperin kirjekuoreen.

Tämän tapahtuessa Hannes jostakin syystä muisti Hinkin kertomuksen miten

sen, joka tahtoo itsensä pirulle myödä, täytyy kirjottaa nimensä omalla

verellään. Mutta hän vaan naurahti sitä hullunkurista ajatusten yhtymää.

Vieras antoi kirjekuoren Hannekselle ja pyysi hänen itsensä lähettämään

se pääkomitealle osotteen mukaan, joka oli kuoressa. Sitten sanoi:

--Tehtävä, jonka pääkomitea minun kauttani antaa teille, tarkottaa

Viaporin linnotuksen strateegisen merkityksen tutkimista puheenaolevassa

suhteessa, ja erittäinkin sen vastustuskykyä maalta päin uhkaavaa voimaa

vastaan. Se ensiksikin. Toiseksi antaa pääkomitea tehtäväksenne

väsymättä työskennellä paikallisen väestön saattamiseksi

vapausliikkeelle suotuisaksi, jotta se voisi osaltaan tehdä tehtävänsä

uuden keskushallituksen suojaamiseksi maan puolelta ja esteettömän

sähkötysyhteyden ylläpitämiseksi Suomen kautta valtakunnan eri osien

kanssa.

--Sitä kelpaa kuunnella, sitä kelpaa kuunnella, hoki Hannes, mutta hänen

silmänsä olivat aivan hajalla ja ajatuksensa jo kaukana strategian

lempialoilla, Ehrensvärdin seitsemälle kalliosaarelle rakennetussa

linnotuksessa, vastapäätä kotikaupungin rakkaita rantoja.

Hän tuskin huomasi milloin vieras läksi, niin valtavina nyt tunkivat

heränneen aatteen aallot kaikkea epäoleellista tieltään. Epäoleellisia

olivat tällä hetkellä hänelle kaikki erityiset ihmiset, epäoleellista

vasta hiljennyt myrsky ja kaduilta uudestaan kuuluvat liikenteen äänet,

epäoleellista koko tämä tyhmä nykyisyys. Oleellista oli ainoastaan tuo

äkkiä auennut, tulevaisuudesta loistava, häikäisevä kirkkaus.

»Elämän tehtävä! Minulla on elämän tehtävä!»

Hannes siveli otsaansa, siveli päälakeansa ikäänkuin auttaakseen

huimaavain ajatustensa koossapysymistä.

Huone tuntui liian pieneltä, liian ahtaalta hänen tunteilleen niinkuin

hänen askeleillensakin.

Lamppu kitui öljyttömyyttä ja käryten teki pimenemistä.

Hän sammutti sen ja yhdellä iskulla repäsi uutimet lasittoman

ikkunakaaren edestä.

Hah, mikä raikas avaruuden henkäys tuoksahti häntä vastaan!

Myrsky oli kokonaan tyyntynyt. Pilvet olivat hajonneet ja syvän pimeällä

taivaalla kimalteli Siriuksen monivärinen liekehtiminen venäläisen

pääkaupungin mustien katonharjain ylitse.

Ihmeellinen järki sokean kohtalon kulussa: hän tutkii upseerina

strategiaa ja linnotusoppia lempiaineinaan, sitten viskaa kaikki

luotansa, ja saa vallankumouksellisena uuden elämäntehtävän, jonka

kunnolliseksi suorittamiseksi hän ei mitään niin tarvitse

kuin--strategiaa ja linnotusoppia!

Riemu tuli niin repäisevänä sydämeen ja olo tuntui niin lapsellisen

hyvältä.

Silloin muisti hän äskeisen kamppailunsa ja ajatteli siitä:

Paistoivatko kaikkeuden tähdet hänelle vai paistoivatko, että hän tällä

hetkellä tuntisi kenen hän oli sydämmessään kironnut? Mutta ei hän

kamppailuansa katunut, eikä hän katsettansa tähdistä pelästyen

kääntänyt. Päin niitä hän katseli, suoraan kohti kääntyi, ja nyrkillänsä

löi kumahtavan voima-iskun vasten rintaansa, ikäänkuin olisi tähdille

sanonut: Kamppaillaanko vielä kerran? Antakaa myrskyn tulla, minä olen

valmis!

Olisiko kukaan toinen hänen sijassansa tämän valan tehtyänsä saanut yön

rauhaa, tarvitsematta kauhun tuskissa itseänsä väännellä, on

epätietoista. Mutta yö tuli ja Hanneksen leveä rinta, jonka hän oli

vaariltaan perinyt, hengitti rauhallisesti kuin myrskyn jälkeen

tyyntyneen meren maininki.

2.

Näiden tapausten jälkeen Hannes otti kohta eron sotapalveluksesta ja

matkusti Helsinkiin, sinne pysyväisesti asettuakseen.

Toverit jäivät ihmeihinsä.

Jotkut arvelivat, että hän oli antanut itseensä vaikuttaa sen

merkillisen kirjailijakreivin, joka rikkautensa ja maineensa ylimmiltä

kukkuloilta oli aivan odottamatta laskeutunut evankeliumin lukijaksi,

pukeutunut talonpojan mekkoon ja ruvennut saarnaamaan asevelvollisuutta

vastaan, käskien kansan siitä kieltäytymään.

Oikeata syytä ei yksikään syrjäisistä voinut aavistaa.

Mutta kaikkein vähin sitä osattiin ymmärtää Hanneksen kotona.

Se vastaanotto, joka tällä kertaa tuli Hanneksen osaksi Helsingissä

sukulaisten puolelta, oli peräti toisenlainen kuin ennen muinoin hänen

saapuessaan vastaleivottuna vänrikkinä kotiinsa Kustaavan asuntoon.

Kaikkein tyytymättömin oli eno Frans, jonka merkitys ja sanavalta tätä

veneh'ojalaisten kaupunkilaista sukuhaaraa koskevissa asioissa oli sillä

välin paisunut ylimmilleen. Eikä ihme, että hänen valtansa oli suureksi

paisunut. Hänestä oli tullut tämän sukuhaaran kaunistus, jonka kanssa

itse Loviisakin, se hienon maailman suuri tuntija, piti jo ylpeytenään

olla sukulaisuudessa, vaikka itse ei ollut kuin Tyrväntäisiä: Frans oli

kolmikerroksisen kivimuurin velaton omistaja, Frans oli niin lihava,

ettei milloinkaan omien jalkainsa teriä nähnyt, Frans oli kasvoiltaan

niin punakas, että verevin ruusu olisi niiden rinnalla kalvennut, Frans

ei milloinkaan enää ajurinpukilla istunut, Frans käveli herrain kanssa

Esplanaadilla, Frans joi liikemiesten seurassa olutta Gambrinin

kellarissa, Frans nyykäytti vaan päätä missä toinen lakkia nosti, Frans

tiesi kaikki, ja olipa niitäkin, jotka sanoivat hänen rikkautensa

nousevan puoleen miljonaan. Frans oli Hanneksen asiaan hyvin, hyvin

tyytymätön.

Se tahtoo sanoa, ne syyt, jotka Hanneksella oli esiintuotavana eronsa

selittämiseksi, hämmästyttivät jopa suuresti katkeroittivat Franssin

mieltä.

Hannes ei tietenkään Fransille voinut sanoa oikeata syytä | eroonsa.

Vaikka hän olikin päättänyt alkaa tehtävänsä--eli vallankumouksellisten

aatteiden levittämisen Suomessa--kaikkein ensiksi vaikuttamalla omiin

lähimpiin sukulaisiinsa,--vaikka hän olikin eritoten juuri Franssiin

nähden valmistanut mielessään mitä sitovimpia järjen todistuksia, joilla

aikoi oikean hetken tultua niinkuin suurella sähköreflektorilla äkkiä

häikäistä Franssin ihroittunutta ajatus- ja tunne-elämää saadakseen

hänet ehkä kerran laskemaan kaikki rikkautensa vallankumouksellisten

jalkain juureen, ei hän kuitenkaan olisi muuta kuin vahingoittanut tätä

aijettansa jos olisi heti ilmaissut kumoukselliset mielipiteensä.

Sellaisesta ilmoituksesta Frans olisi saanut, jos oli kokonaan

valmistumaton, vähintäin halvauskohtauksen. Asia oli aluksi tyystin

salattava.

Tahtomatta kuitenkaan perustaa kohta ilmivalheeseen uusia suhteitaan

ihmisiin Hannes siis sanoi Franssille vaan eronneensa siksi, ettei

upseerin toimi häntä enää miellyttänyt. Mutta Hannes sai nähdä

ihmeekseen, että Frans jo tästäkin uutisesta oli saada halvauksen.

Franssin silmät suurenivat arpuusien kokoisiksi ja sanattomaksi

tyypertyen hänen oli astuminen kaksi askelta taapäin pysyäkseen

tasapainoaan menettämättä.

Olla lupaavana upseerina, kantaa olkalappuja ja kiiltonappista

kruununpukua, vieläpä saada maine koko maan terveimpänä, voimakkaimpana

upseerina, sen parhaimpana ampujana, sen etevimpänä kykynä mitä tulee

taitoon ylläpitää järjestystä ja innostaa miehistöä,--ja sitten ilman

muuta jälleen ruveta vaivaisesti toimeentulevaksi, kulunutta takkia

käyttäväksi, kiillokashousuiseksi siviliksi, se oli Franssin mielestä

jotain niin nurinkurista, että jos Hannes olisi puolustuksekseen tuonut

esiin vaikka kaikkein tärkeimpiäkin syitä ne olisivat Franssista

tuntuneet mielenvikaisuudelta. Mutta ei Hanneksella ollut yhtään mitään

muuta sanottavaa kuin--kehtasiko sitä edes ajatuksissaan toistaa!--kuin

että upseerin ammatti ei häntä _miellyttänyt_!

Ei miellyttänyt!!

Halvauksen asemesta Frans näitä sanoja kuullessaan tunsi sormiensa

päissä ihmeellistä pistelyä ja ihmeellistä halua päästä niin lähelle

Hannesta kuin mahdollista, jotta olisi voinut ryhtyä häntä nujuuttamaan.

Ei miellyttänyt!!!

--Aih, aih, aih,--hän lauloi aivankuin tuskasta, sillä Hanneksen maine

Suomen ja ehkä koko valtakunnankin väkevimpänä upseerina esti häntä

toteuttamasta sormiensa palavaa halua uppoutua hänen tukkaansa.

Ei miellyttänyt!!!

Oliko tässä kukaan muu saanut elämässään tehdä sitä mikä miellytti?

Luuliko Hannes todellakin näiden kaikkien Franssin rikkauksien syntyneen

siten että Frans olisi tehnyt sellaista mikä häntä kulloinkin miellytti?

Sittenpä olisi Frans totisesti syönyt suuhunsa ensimäisen 10-pennisen

makeana maroosinahyytelönä, jota ryssät ennen aikaan kantoivat pöntössä

päänsä laella ja jonka kylmän imelä maku edelleen oli Franssin mielestä

mieluisinta mitä elämä yleensä saattoi tarjota. Ei, poika! Kyllä eivät

10-penniset marosiin joutaneet. Oliko ollut miellyttävää Franssin istua

yökaudet kuskipukilla porttolain pihoilla milloin sateessa milloin

paukkuvassa pakkasessa nuoria mässääviä herrasnulikoita odottelemassa?

Oliko ollut miellyttävää sitten tanssittaa lutkuja omassa talossa ja

kantaa ihmisten suurta halveksimista? Nyt oli tosin kaikki unohdettu ja

Frans täydessä kunniassa, mutta hän kysyi vaan: oliko se ollut

miellyttävää? Häh?

Hannes aikoi tähän vastata ettei rikkauden kokoominen ollut mitään

välttämätöntä, jonka vuoksi olisi tarvinnut kärsiä pakkasta ja palvella

pikku herrain intohimoja, mutta koska hän itse aikoi kerran anastaa

samat Franssin rikkaudet vallankumouksen hyväksi, ja koska siis oli

tärkeätä ettei Frans päässyt suuttumaan, piti Hannes parhaana olla häntä

pahemmin loukkaamatta, ja sanoi vaan:

--Kerran tulee se päivä että eno näkee miksi minä olen eronnut ja että

eroni on ollut kaikille hyväksi.

Frans vaan ällistyi näistä sanoista entistäkin enemmän eikä osannut

keskustelua enää jatkaa. Heiskauttaen kättään ja vaijeten hän meni pois

asioilleen.

Paremmalla menestyksellä toivoi Hannes voivansa äitiin vaikuttaa, joka

nytkin oli ottanut hänet vastaan avosylin ja perin taidokkaasti osannut

salata suuren pettymyksensä sen johdosta että hänen poikansa oli

palannut kotiin sivilinä.

Hannes ei kierrellyt äidin edessä niinkuin Franssin, vaan meni kohta

suoraan asiaan selittäen hänelle laajalti kaikkea sitä mitä Natalia

Feodorovna oli kerran hänelle itselleen selittänyt, vieläpä koetti

käyttää samoja sanoja ja lausekäänteitä, että vaikutus olisi vaan tullut

juuri sama kuin se, joka oli hänet itsensä herättänyt. Puhuessaan

äidille hän samalla käytti tilaisuutta ikäänkuin vielä kertaalleen

itsekin punnitakseen ja tarkastaakseen suuren vapausasian kulmakivet ja

perusmuurit. Hänelle muodostui ihmeellinen ajatusten ura, jota hän

selityksissään yhä suuremmalla nautinnolla seurasi, terästellen sitä,

saattaen yhä voimakkaammaksi, laajentaen perusteluja ja kärjistäen

huippua yhä korkeammalle. Ensin tulivat premissit eli perustelut mitä

huolellisimmassa järjestyksessä, sitten seurasivat johtopäätökset

kaikessa musertavuudessaan. Siirtyminen perusteluista johtopäätöksiin

tuotti kaikkein suurinta nautintoa Hannekselle, jonka säästämiseksi hän

ei raatsinut tarpeellisen nopeasti siirtymistä suorittaa, vaan viipyi

perusteluissa ehkä liian kauan. Usein hän myöhään yöhön käveli

edestakaisin äidin huoneessa pitäen tälle puhetta yläluokan ja alaluokan

suhteista toisiinsa.

Äiti meni ensimäisestä puheesta aivan hajallensa ymmärtämättä juuri

mitään. Sitten alkoi kuulostella, mutta toisinaan myöskin torkahdella.

Erittäin kiusallista oli Hanneksesta se, että äitiä melkein aina rupesi

nukuttamaan juuri silloin kuin Hannes, kaikki premissit vaivalla

esitettyänsä, aikoi nautinnolla antautua johtopäätösten latelemiseen.

Säkenöivin, onnistunein, kärjistynein ajatusjohdelma, kaikkein

huutavimman yhteiskunnallisen vääryyden täsmällisimmin läiskähtelevä

piiskaus ei jaksanut kiinnittää äidin mieltä eikä herättää häntä täysin

valveille.

Vai oliko syy sittenkin Hanneksen? Ihmeellistä kyllä oli, että Hannes

täällä kotona ei lähimainkaan muistanut kaikkia Natalia Feodorovnan ja

Vasilin ajatuksia, sellaisina kuin oli ne heiltä kuullut. Vaan kun piti

äidille selittää niinkuin lapselle ja erittäinkin kun äiti teki

kysymyksiä, joihin piti vastata ulkopuolelle tuota uraa, tunsi Hannes

ikäänkuin sekaantuvansa ihmeellisiin ristiriitaisuuksiin, joista ei

tahtonut osata mitenkään selvitä, ja sentähden suuttui. Äiti silloin

luuli tyhmästi kysyneensä ja lakkasi kysymästä, mikä puolestaan suuresti

edisti hänen uneliaisuuttaan. Nukahtaminen heti kun tuli puhe

kumouksellisista asioista kehittyi äidissä vihdoin niin pitkälle, että

lopulta Hannes ei tarvinnut kuin avata suunsa niin äidin silmät jo

mulskahtivat nurin.

Äiti heräsi täysin valveille vasta silloin kuin Hannes kauan turhaan

koetettuansa häntä herättää, sattumalta tuli maininneeksi saaneensa

sotapalveluksesta erottuaan kapteenin arvonimen.

--Mitä?--sanoi äiti silmiänsä unen pöpperöstä selviksi räpytellen.

Hannes toisti leikillänsä:

--Minua on tästä lähin sanottava kapteeniksi.

Äidin katse alkoi ensin loistaa. Sitten hän punehtui kovasti, nousi

istuviltaan, rupesi nopeasti liikkumaan paikasta paikkaan ja entiseen

tapaansa sangen kovakouraisesti kohtelemaan esineitä, jotka hänen

käsiinsä sattuivat.

--Vai on Hannes kapteeniksi korotettu? Mutta kuinka se vieras herra,

joka tänään kävi, kysyi ovessa: onko herra luutnantti kotona?

--Se ei tiennyt.

--Jaha, ei tiennyt, mutta sopii kirjottaa ovelle nimen eteen: Kapteeni.

Suuresti kiihottuneena Kustaava katosi kohta ilmottamaan asiasta

lähimmälle ympäristölle, joten vielä samana päivänä kaikki, jotka

Hannesta puhuttelivat, kunnioittivat häntä kapteenin arvonimellä. Jos

joku erehtyi sanomaan luutnantiksi, ei Kustaava nyt koskaan unohtanut

huomauttaa: kapteeni! Tai jos ovelta vielä joku kysyi: onko herra

luutnantti kotona, oikaisi Kustaava arvokkaan sävyisästi painaen

silmäluomiansa alas: herra kapteeni! Sanalla sanoen, Kustaava soitti sen

viestin kelloa kunnes kaikki kuulivat sanoman, joka sisälsi hänen

elämänsä kaikkien tarkotusten ylimmän saavutuksen: pilkkanimestä hän oli

kuin olikin tehnyt pojallensa kunnianimen! Kustaava riemuitsi, Kustaava

nuortui, Kustaava kohosi.

Mutta mitä enemmän Kustaava riemuitsi, mitä enemmän hän nuortui ja

kohosi, sitä enemmän ihmetteli tätä asiaa hänen kapteeninsa:

Kuinka on tämä ihmeellinen kiertokulku, kuinka on tämä noiduttu

taika-ympyrä mahdollinen? Kapteeni!--ja kaikki näännytykset ja kaikki

häväistykset ovat unohdetut! Kapteeni!--ja vuosisatain vääryydet ovat

kostetut! Jo pienestä pitäen hän muisti, että äiti oli pitänyt hänen

kouluuttamistansa eli herraksi-tekemistänsä mitä huutavimpana kostona

kaikille niille, jotka olivat häntä häväisseet tai hänelle vääryyttä

tehneet. Mutta nyt Natalia Feodorovnan mukaan alaluokan häpäiseminen ja

kukistaminen tapahtuikin pääasiallisesti juuri sotakapteenien avulla!

Äitiä oli yhtä vaikea horjahuttaa pois tästä saavutuksensa riemukkaasta

tunnosta kuin Franssia saada uskomaan ettei rikkauksien kokoominen ole

mitään välttämätöntä.

--Ei!--ajatteli Kustaavan kapteeni,--tässä eivät äkkirynnäköt mitään

auta, tässä on edessä tuntematon, hyvin varustettu linnotus, jonka

vallottaminen voi käydä päinsä ainoastaan pitkällisen, harkitun

piirityksen avulla. Mutta kaikki puheeni ovat olleet yhtä hyödyttömiä ja

noloja kuin ratsuväen malttamaton hyökkäys pansaroituja linnotusvalleja

vastaan ilman edelläkäypää piiritystä tykistön ja jalkaväen puolelta,

jommoinen tyhmä hyökkäys ei ole ainoastaan kokonaan hyödytön, vaan

vieläpä suorastaan vahingollinenkin, koska se ennen aikoja antaa tiedon

hyökkääjän aikeista.

Siis piiritys! Tarkkaan punnittu, pienimpiin erikoisuuksiin asti

valmistettu piiritys! Ja ratsuväki viimeiseksi!

Näin kapteeni vaikeni kokonaan Franssiin ja Rustaavaan nähden. Ja että

hän sitten kaiken aikaa lakkaamatta heitä piiritti, se näkyi ainoastaan

salamyhkäisistä silmäniskuista, joiden merkitystä ei kukaan osannut

aavistaa. Tätä mykkää piiritystä kesti kymmenen seuraavaa vuotta.

Mutta sillä välin oli kapteenilla ankara tuli käymässä toisaalla. Se

olisi kai lähimmin ollut verrattava avonaiseen kenttätuleen. Se tuli

kesti vaihtelevalla voimalla vielä kauemmin kuin piiritys, milloin

hiljeten heikommaksi, milloin kohoten vimmattuun, raivoisaan taistelun

temmellykseen.

Alku oli tällainen.

Helsinkiin tultuansa kapteeni ei kohta tavannut Kerttua, sillä tämä ei

asunutkaan enää Kustaavan luona, vaan omassa kortteerissansa, joka oli

toisella puolella kaupunkia ja jossa hänellä oli ompeluverstaa ja

kahdeksan apulaista.

Ennenkuin kapteeni oli Kerttua tavannut, sattui niin merkillisesti, että

hän, kävellessään Esplanaadilla, huomasi kaikkien herrain kääntyvän yhtä

ihmistä katsomaan, joka kulki kapteenin edellä mustassa surupuvussa,

pitkä suruharso hauskasti roikkuen suuresta hatusta.

Ellei kapteeni olisi aikaa sitten jo tehnyt liittoa silmiensä kanssa

siitä, ettei hän käännä katsettansa naisiin, olisi hän ehkä

uteliaisuudesta katsahtanutkin, mutta nyt hän Epikteetillensä

uskollisena meni toiselle puolelle katua, (sillä tämä nainen oli

takaakin päin katsoen aivan tarpeettoman viehättävä).

Kohtalo tahtoi kuitenkin että sillä naisellakin oli asiaa kadun toiselle

puolelle, ja kun kapteeni oli vähän matkaa kulkenut, sivuutti

surupukuinen hänet kadunkulmassa, mennen toiselle kadulle.

Kerttu!

Kapteenin syöksähti sydän kurkkuun ja hän aikoi huutaa Kertulle, mutta

ei toki huutanutkaan, vaan antoi hänen kulkea ohitsensa häntä

huomaamatta.

Miksi Kertulla oli surupuku? Ja vielä sellainen, joka puki häntä niin

erinomaisesti, että vastaantulijat kääntyivät ympärinsä! Surupuku ei

voinut olla kuin lapsen kuoleman jälkeen jäänyt tapa. Mutta vaan siksi

että se puki!

Kapteeni meni Kustaavan luo ja kysyi:

--Mikä sitä Kerttua oikein vaivaa?

Äiti sanoi:

--Ei Kerttua mikään vaivaa.

Kapteeni kysyi vielä:

--Onko Kerttu tullut huikentelevaiseksi?

Äiti kielsi sanoen:

--Johan nyt, ei Kerttu ole huikentelevainen, vaikka herrat hänestä kovin

pitävät. Kerttu käy joka pyhä kirkossakin.

--Ai, ai, ai, ai, sanoi kapteeni,--se on pahinta kaikesta! Ja hän

huolestui suuresti.

Äiti katsoi poikaansa pitkään, sillä hän oli maininnut Kertun kirkossa

käymisestä Kerttua kehuakseen, niinkuin sitä sanomalla olisi luullut

jokaista muuta kehuvansa. Mutta kapteeni tuli hyvin murheelliseksi ja

sanoi:

--Joko te olette täällä niin pitkälle tulleet!

Ja ähki ja voihki ja sanoi:

--Äiti, laittakaa pian meille kaksi huonetta reilaan yläkertaan. Minä

menen heti naimisiin Kertun kanssa,--vielä tällä viikolla.

Äiti katsahti poikaansa niinkuin olisi suuresti ilostunut hänen

aikeestaan mennä naimisiin Kertun kanssa, mutta samalla ei voinut olla

nauramatta sitä nopeutta, jolla Hannes luuli sellaiset seikat

suorittavansa.

--Meneehän kolme viikkoa jo kuulutuksiinkin, sanoi Kustaava nauraen

tyytyväisenä.

Johon kapteeni vastasi:

--Mitään kuulutuksia ei tässä tarvita eikä pappia liioin. Me menemme

naimisiin kuuluttamatta ja vihkimättä.

Nämä sanat kuultuansa Kustaava jäi seisomaan suu auki paikoilleen,

voimatta pitkään aikaan liikahtaa tai löytää mitään mihin tarttua

epätietoisuudesta ja noloudesta päästäkseen. Sillä jos Kustaava olisi

nähnyt edessään kaiken kaupungin kirkkoineen ja katuineen koreasti

ylösalasin käännetyksi niinkuin tyynen veden kalvossa, ei hän olisi

ollenkaan enemmän hämmästynyt kuin nyt näitä Hanneksen sanoja.

Tämän suuren sanojensa vaikutuksen huomattuansa kapteeni huokasi ja

sanoi:

--Istukaa, äiti.

Ja Kustaava istui.

Nyt alkoi kapteeni ensin kävellä edestakasin huoneessa mymisten ja

selitellen jotakin itseksensä, sitten pysähtyi, avasi suunsa ja piti

äidille ensimäisen perusteellisen esitelmänsä siitä kuinka olevaisten

olojen suuret vääryydet köyhää kansaa kohtaan olivat saattaneet kestää

näin kauan ainoastaan siitä syystä että papit opettivat tulevaisen

autuuden tähden tyytymään köyhyyteen ja nöyrästi palvelemaan rikkaita.

Ikäänkuin ei olisi mitään tästä kaikesta ymmärtänyt äiti hoki vaan:

--Tietysti, kuinkas muutoin,--nöyryys on tarpeellinen ihmiselle, kuinkas

muutoin.

Jonka vuoksi kapteeni korotti äänensä jyliseväksi ukkoseksi ja huusi

sanoen:

--Kansa on voimakas eikä sen käsivartta vastaan mikään voima riittäisi,

mutta siihen on juotettu nöyryyden kirottu usko, joka panee sen

ompelemaan tohvelia omalle sortajallensa!

Äiti tosin vähäksi aikaa säpsähti, mutta sitten, kapteenin antautuessa

hiljentyvällä äänellä tarkempiin selityksiin, tuli yhä uneliaammaksi.

Sattui kuitenkin niin että vanha vaari oli kömpinyt Kustaavan luo ja

nukahtanut nurkkaan.

Koska kapteeni äänensä korotti ja jylisevän ukkosen tavalla puhui,

heräsi vaari ja jonkun ajan kuluttua alkoi nurkasta kuulua ihmeellisiä

pitkiä äännähdyksiä: ää, ää, ää-ä. Ja kädet ojentuivat kapteenia kohden

niinkuin lapsen, joka ei tiedä kuinka asiaansa selittää.

Ensin luuli kapteeni, että se muuten vaan vanhuuttansa horisee, mutta

puhuessaan eteenpäin huomasi ihmeekseen vaarin äännähtelevän sitä

kovemmin mitä voimakkaampia kohtia esitelmä tarjosi. Ja kun äitikin oli

jo sikeässä unessa, huusi kapteeni koetteeksi sen venäläisen

suuriruhtinattaren, Natalia Feodorovnan lempilauseen:

--He ovat kansalta maan ottaneet, he ovat kansan rengiksensä tehneet,

joka rahasta työvoimaansa myypi niinkuin markkinatavaraa kaupungin

torilla!

--Ää, ää, ää-ää--alkoi vaari panna ja ojennetuin käsin tulla kapteenia

kohden.

--Jaa, jaa, vaari,--sanoi kapteeni,--eikös niin: maa on sen, joka sitä

viljelee?

--Ää-ä--maa--ää--

--Eikös niin? He ovat tehneet kansan rengeiksi ja nyt on renki unohtanut

että maa sen on ollutkaan.

Tämän kuultuansa vaarilta loppui viimeinenkin ääni. Hän rupesi huitomaan

käsillänsä hyväksymisen merkiksi, mutta pian kädetkin tarvittiin taas

käsivarsineen päivineen niiden kyynelien kuivaamiseen, jotka alkoivat

tulvanaan hänen silmistään vuotaa.

Kapteenia harmitti suuresti, että ainoa, joka näytti hänen sanojansa

kuuntelevan ja hyväksyvän, oli tuollainen vanha rumilas. Ei hän

ollenkaan olisi välittänyt vaarin tunnustuksesta.

Olisipa edes Kerttu kuullut kaiken sen, minkä hän oli tässä niin

suurella voimalla saanut sanotuksi! Mutta Kerttu, kas hänpä ei vaan

tullut, vaikka oli jo kuinka mones päivä kulunut kapteenin tulosta

kotiin!

Jonkun päivän hän vielä odotti, että Kerttu, saatuaan tietää hänen

olevan kaupungissa, tulisi käymään. Mutta vihdoin ei malttanut enää

odottaa, vaan meni itse Kertun luo, jonka asunto oli lännen puolella

Kaivopuiston ratavalleja.

Että kapteenin täytyi viipymättä mennä naimisiin Kertun kanssa, siitä ei

nyt voinut olla kahta mieltä. Mitä häneen itseensä tuli, niin oli hän

pitänyt oikeutenansa lähestyä Kerttua tietysti ainoastaan senvuoksi,

että katsoi kärsimyksillään jo sovittaneensa rikoksen,--että heidän

lapsensa kuolema oli kääntänyt koko hänen elämänsä nurin,--että hän oli

juuri sen johdosta tullut vallankumoukselliseksi,--että hän oli kaikki

personalliset mielihalunsa ja tulevaisuudenpyyteensä rohkeasti heittänyt

luotaan. Mutta Kerttu! Mitä tiesi Kerttu hänen sisällisestä

muutoksestaan? Tai hänen kärsimyksistään? Luuliko Kerttu, että lapsen

kuolema oli yhtään mitään häneen vaikuttanut, tai että hän oli edes

hakenutkaan lasta! Ei. Sitä Kerttu ei tiennyt. Eikä ole milloinkaan

tietäväkään!

Näin ollen saattoi tulla kysymykseen ainoastaan noudattaa sitä vanhaa

toruvaa suhdetta Kerttuun, ikäänkuin tämän nykyisyyden ja heidän

viattoman lapsuutensa välillä ei olisi mitään juopaa olemassakaan. Ja

semmoinen olikin nyt hänen aikeensa.

Eteisessä vastaanotti kapteenin Kertun palvelustyttö, joka sangen

epäluuloisesti mittasi katseellaan tulijaa kiireestä kantapäähän, kun

kapteeni kysyi Kerttu Fagerlundia eikä neiti Fagerlundia. Tyttö ei

avannut ovea sisähuoneeseen, vaan meni ensin ilmottamaan.

Kapteeni ehti nähdä ovenraosta suuri-ikkunaisen valkeaseinäisen

salihuoneen, josta kuului tavatonta, kuuroksi tekevää ompelukoneiden

rätinää. Näkyi ompeluksien, hihojen, liivien valkoisen kirjava

sekamelska, näkyi silkkiin ja samettiin verhottuja seisovia pukukuvia.

Toisella puolen salia, sermin erottamana, näkyi Kertun solakan pitkä

vartalo ja hänen häikäisevän kauniiksi käyneet, kalpeat kasvonsa, kun

hän, milloin kumartuen milloin ojentuen säpitteli neuloilla hihatonta

liiviä jollekin lihavahkolle, töyhtötukkaiselle, muhkearintaiselle ja

kasvoiltaan sangen arveluttavasti maalatulle naiselle. Kapteeni ehti

nähdä myöskin Kertun keveän punehtumisen, kun palvelustyttö hänelle

hiljaa ilmotti tulijan. Mutta muuten ei Kerttu vähimmälläkään

liikahduksella tai pienimmällä pään käännähdyksellä osottanut aikovansa

heti jättää puvun koettelemisen sikseen ja juosta kapteenin kaulaan. Ei.

Vaan kapteeni käskettiin viereiseen, pienempään huoneeseen odottamaan,

ja Kerttu jatkoi säpittelemistä niinkuin ei mitään olisi tapahtunut tai

niinkuin olisi pitänyt työtänsä tuhat kertaa tärkeämpänä kuin kapteenin

ilmestymistä hänen luoksensa monivuotisen poissaolon jälkeen.

Sen pienen huoneen ovi ei ollut raollaan eikä kapteeni siis voinut ottaa

tarkempaa selkoa siitä mitä lajia naisia se Kertun puvuntilaaja

oikeastaan oli.

Sitä parempi tilaisuus hänen oli miettiä valmiiksi saarna, jolla aikoi

Kerttua tuliaisiksi läksyttää. Saarna perustui kahteen ankaraan

kysymykseen: 1) Mistä syystä Kerttu oli muuttanut Kustaavan luota? 2)

Miksi oli ruvennut tämmöisten ylellisyyspukujen valmistamiseen eikä

tyytynyt entiseen vaatimattomaan tehtäväänsä: paitojen ja alusvaatteiden

ompelemiseen?

Puolen tunnin odotusajan perästä Kerttu näyttäytyi silmänräpäykseksi

ovella:

--Oo! Eikö Hannes enää upseeri olekaan?--sanoi hän hirmuisesti

hämmästyneenä, ikäänkuin ei olisi sitä jo tiennyt.

--Sulje ovi! sanoi kapteeni, merkitsevästi kohauttaen silmäkulmiansa.

Mutta Kerttu nosti vaan hieman olkapäitänsä osottaakseen ettei oven

sulkeminen käynyt oikein laatuun.

--Odota, kulta, minä tulen kohta, sanoi hän ja katosi taas puoleksi

tunniksi--vähintäin puoleksi tunniksi--salihuoneeseen, jonne uusia

pukujen koettajia näytti saapuneen.

Oli ilmeistä että Kerttu kopeili näistä muka tärkeän tärkeistä

tehtävistään, jotka estivät häntä heti ottamasta vierastaan vastaan.

Ja erittäinkin hämmästytti kapteenia tuo hänen sanansa »kulta». Se oli

sanottu tavalla, jota hän olisi Kertulta vähimmin odottanut. Siinä

tuntui selvästi jotain ikäänkuin kokeneemman suhtautumista nuorempaan.

Tai ehkä jotakin vielä sitäkin arveluttavampaa.

»Odota, kulta, minä tulen kohta!»--niissä sanoissa piili ilmeisesti

sellainen käsitys--sitkeä, ikipäiviksi juurtunut käsitys,--että Hannes

oli pohjaltaan löyhän köykäinen, matalikoissa uiskenteleva mies, joka

nyt vielä päälliseksi ei malttanut edes upseerin uralla pysyä, vaan

tahtoi koetella taas jotain uutta.

Miten saada Kerttu irti sellaisesta kauheasta käsityksestä ja oliko hän

ollenkaan saatavakaan siitä irti, se asia näytti kapteenista tällä

hetkellä peräti sotkuiselta ja selvittämättömältä vyyhdeltä.

Kaikissa tapauksissa, kun se vanha torumistunnelma näin alkoi näyttäytyä

aivan mahdottomaksi, hän kadotti vähimmänkin kuvan siitä miten Kertun

edessä esiintyä. Kaikki konseptit menivät käsistä. Mitä sanoo hän

Kertulle, jos tämä nyt, juuri nyt ilmestyy ovesta?

Ja kapteeni joutui niin hämillensä, että hiki isoina karpaleina nousi

hänen otsallensa. Mennä polvilleen Kertun eteen ja sanoa katuvansa, sitä

tehköön joku vanha tohveli, mutta ei kapteeni. Hänen suhteensa

naisiin--ainakaan kauniisin naisiin--ei vielä ikinä ollut muuta kuin

äreän soturin.

Sitä paitsi olisi nöyrtyminen Kertun edessä Kertulle itselleen mitä

haitallisin. Kerttu kyllä heti nostaisi nokkansa pystyyn, mutta sitäpä

se juuri ei saanutkaan tehdä. Sillä jo muutenkin kaikki merkit

viittasivat siihen että Kerttu oli saanut haitallisia vaikutuksia omasta

kauneudestaan ja oli hyvällä alulla pilaantumiseen päin.

Näin ollen ei tässä ollut mitään aikaa välittää siitä mikä käsitys

Kertulla muka oli hänestä, vaan viipymätön naimisiin meneminen oli

Kertulle juuri hänen itsensä vuoksi tuiki välttämätön! tuiki

välttämätön!

Sitä oli siis sittenkin kohdeltava ankaruudella, eikä millään

leikkisällä, vaan todellisella ankaruudella.

Päästyään menettelytavasta selvyyteen kapteeni enempää Kerttua

odottamatta nousi ja läksi pois, aikoen pakottaa Kertun tulemaan lopulta

itse hakemaan häntä.

Mutta hän ei voinut ruveta monta päivää odottamaan, sillä Kertun kuva ei

mennyt hänen mielestään hetkeksikään. Hänen levottomuutensa kasvoi tunti

tunnilta. Ja niinpä hän vielä samana iltana, kun ajatteli Kertun

työpäivän pian loppuvan, meni uudestaan läntisille rantavalleille päin.

Lähestyessään Kertun asuntoa hän tuli portin kohdalla vastakkain kahden

herrasmiehen kanssa, ja kun jostakin syystä ei tahtonut että nämä

näkisivät hänen menevän siihen taloon, jatkoi matkaansa seuraavan kadun

kulmaan. Mutta sieltä kääntyessään takasin hän huomasikin että myöskin

nämä herrat kiertelivät samaa porttia,--inhottavat sivilit merkillisine

kauluksineen ja puoliknallineen, jalat pingotettuina, kävelykepit

kourassa, irstas hymy huulilla! Ei vielä kertaakaan ollut kapteeni

katunut luopuneensa sotilaspuvustaan, mutta nyt Kertun portin edessä ja

näiden rakkarien tähden hänen mieltänsä kirveli tuo katala

löyhäpöksyisyyden tunne, jossa hänen vaatimattomat sivilivaatteensa

häntä pitivät.

Ei ollut epäilemistäkään että nuo herrat odottivat milloin Kerttu

lopettaa työnsä lähteäkseen sitten hänen kanssaan kävelylle!

Kapteeni kulki vihapäissään heidän ohitsensa eikä mennytkään portista

sisälle, vaan jätti aikeensa ja meni sen sijaan valleille, josta näkyi

meri ja Viaporin ilta-auringon säteissä hohtava linnotus.

Siellä hän istui penkille ja koetti ajatella:

»Mitä tulee minun siihen naiseen! Tuo linnotus tuolla--se on minun!»

Mutta tämmöinen perääntyminen ja Kertun luovuttaminen tuntui hänestä

tällä hetkellä paljon häpeällisemmältä kuin jonkun linnotuksen

luovuttaminen ilman taistelua. Jälkimäisen voi tehdä tavallinen pelkuri,

mutta edellisen ainoastaan konna.

Ja kapteeni löi otsaansa sanoen:

»Olenko minä vallankumouksellinen?»

Ja vastasi: »Olen».

»Mutta jos minä olen vallankumouksellinen enkä mitään pappia, en

vihkimistä enkä kuulutuksia tunnusta, niin mitä semmoisissa oloissa

naimisiin meneminen merkitsee? Kuinka voin minä »mennä» naimisiin, jos

se meneminen merkitsee juuri kuulutuksia ja vihkimistä? Ei. Vaan minä

_olen_ jo naimisissa. Niin juuri,--siitä silloisesta hetkestä saakka me

olemme sinun kanssasi naimisissa, Kerttu! Ja se on tärkeämpää kuin tuo

linnotus ja tärkeämpää kuin sinun koneittesi rätinä. Se on pääasia,

josta kaiken muun olisi pitänyt riippua ja johtua. Mutta mikä pirullinen

valhe ja mikä hämmästyttävä tottumuksen voima onkaan voinut luulotella

meille, ettemme ole naimisissa ennenkuin »menemme» naimisiin, ja salata

minulta tätä jumalallista autuutta: Kerttu _on_ minun vaimoni?

Kuka on siis se, joka äsken nousi tänne ylös valleille? Se on Kertun

mies. Kuka se istuu tässä penkillä? Se on Kertun mies. Kuka se nyt

nousee penkiltä? Se on Kertun mies. Minne Kertun mies lähtee? Kertun

mies lähtee omaa vaimoansa tapaamaan. Ja vaikka hän ei lähtisi, vaikka

hän lähtisi maailman toiseen päähän, on hän aina vaan Kertun mies.»

Mutta hän lähti.

Hänen tullessa portille olivat samaiset herrat vielä siinä.

Kapteeni meni heihin vilkasematta ovesta sisälle. Nämä perässä. Pienet

rappuset noustua kapteeni kysyi heiltä Kertun oven edessä:

--Ketäs herrat hakevat?

Molemmat herrat nenästyivät tästä kysymyksestä ja toinen käski kapteenin

ensin sanoa ketä hän täältä haki.

Silloin kapteeni sanoi:

--Minä olen Kerttu Fagerlundin mies, mutta ketä te olette?

He sanoivat:

--Ohoh, sepä saadaan nähdä!

Kapteeni soitti ovelle.

Palvelustyttö päästi kaikki kolme sisälle ja nauraen ja makeillen niille

kahdelle hienommalle herralle antoi näiden mennä odottamaan siihen

viereiseen huoneeseen, jossa kapteeni oli aamupäivällä odotustuntinsa

viettänyt, mutta kapteenille sanoi happamesti, ettei neiti Fagerlund ole

tänäpäivänä enää tavattavissa.

Salista kuului vielä hienoa ompelukoneen käyntiä.

Kapteeni riisui päällystakkinsa ja pani sen naulaan.

Luullen miestä kuuroksi palvelustyttö huusi hänen korvaansa äskeisen

sanansa toistamiseen.

Kapteeni otti esille taskupeilin, silitteli huulet hörössä pienellä

harjalla huolellisesti tuuheat viiksensä kahden puolen, ja pisti sitten

kaikki rauhallisesti jälleen taskuunsa. Nämä tehtyänsä hän meni salin

ovelle, avasi sen selko selällensä ja astui vakaasti sisälle.

Salissa nousi suuri hälinä.

Hihkaisten säikähdyksestä vetäytyi joku rouva, jolla hameliivin napitus

oli kesken, nopeasti sermin taakse. Ompelijattaret nousivat paikoiltaan

ja yksi juoksi telefoniin siltä varalta että tulisi käskettäväksi apua.

Korvia myöten punehtuen Kerttu rupesi jotain hätääntyneenä sanomaan

kapteenille, mutta kapteeni huiskutti etusormeaan ilmassa, vaatien

äänettömyyttä silmänräpäyksessä. Suhahtaen livahti puvun koettelija

sermin takaa eteiseen ja sieltä ulos.

Kapteeni kääntyi ompelijattarien puoleen sanoen:

--Työ lopetetaan. Saatte mennä!

Tytöt katsoivat hämmästyneinä Kerttuun, herrat kurkkivat viereisestä

huoneesta, kaikki odottaen milloin Kerttu osottaa röyhkeän komentajan

ovelle.

Mutta Kerttu tuli nöyränä ja pelokkaana niinkuin lapsi kapteenin luo, ja

katsoen häntä ylös silmiin sanoi:

--Hannes hyvä, annathan anteeksi--

Nyt lakkasivat herrat kurkkimasta ja kolistelivat kiireimmän kautta

ulos.

--Saatte mennä. Kuulitteko?--toisti kapteeni ompelijattarille, jotka nyt

alkoivat myöskin toinen toisensa jälestä kulkea varpaisillaan salista

eteiseen.

Kun viimeinenkin oli mennyt, sanoi kapteeni:

--Ei kaiketi Kerttu ole unohtanut, että Hannes on Kertun mies?

Ellei Kerttu olisi, nämät sanat kuultuansa, taitavasti kumartanut

päätänsä kapteenilta syrjään, olisi kapteeni nähnyt hänen huulillaan

ihmeellisen autuaan hymähdyksen ja ehkä sen johdosta tehnyt kohta sen

päätelmän, että Kerttu oli niistä onnellinen. Mutta kapteeni ei voinut

sillä hetkellä Kertun kasvoihin nähdä. Ja Kerttu sai sanotuksi,

mielestään erinomaisen onnistuneella ylenkatseen värähdyksellä

äänessään:

--Soo-o?

Ja vielä lisätyksi:

--Minulla olisi sentään ehkä parempi oikeus kysyä sellaista Hannekselta.

Tähän sanoi kapteeni:

--Minä en ole Kerttua unohtanut. Olen nähnyt siellä monta jalomielistä

naista, semmoista, jotka antavat vaikka elämänsä aatteen vuoksi, mutta

en minä silti ole Kerttua unohtanut. Mutta kun näin nuo kaksi rakkaria

Kertun huoneessa, ajattelin: Kerttu on unohtanut.

--Ne eivät olleet mitään rakkareita, sanoi Kerttu kiivaasti,--ne

palvelee fiinin konttorin päällä.

Kapteeni rupesi nopeasti kävelemään ja huusi:

--Tämä verstas suljetaan huomisesta päivästä. Kaikki on lopussa.

--Vai niin, sanoi Kerttu ja puri huulensa yhteen. Eikä osannut mitään

parempaa keksiä sanoakseen kuin:

--Emmehän me ole sentään _vielä_ naimisissa!

Silloin kapteeni pysähtyi aivan Kertun eteen ja sanoi ankaran uhkaavasti

sormeansa heristäen:

--Keerttuu!

Kerttu painoi päänsä alas, ja osasi vaan sammaltaen sanoa:

--Kun on niin paljon tilauksia vielä kesken--

--Sen asian saa Kerttu järjestää niinkuin paraiten ymmärtää, mutta

verstas suljetaan. Me muutamme äidin luo yläkertaan. Kerttu saa siellä

ommella paitoja ja alusvaatteita niinkuin ennen--köyhemmälle kansalle.

Nyt ei Kerttu voinut itseänsä pidättää, vaan purskahti pitkään ja

raikkaaseen nauruun, sillä niin hullunkuriselta tuntui hänestä ajatus

että hän rupeisi jälleen paitoja ompelemaan!

Kapteeni sanoi:

--Ei ole mitään nauramista. Kertun pitäisi hävetä ommella tuollaisia

silkki- ja samettileninkejä, kun on toisia ihmisiä repaleissa.

Kerttu joutui yhä enemmän ihmeihinsä.

--Kerttu muistaa nyt mitä minä olen puhunut, ja auttaa sitten äitiä

laittamaan kaksi huonetta reilaan yläkertaan.

Tämän sanottuansa kapteeni läksi pois.

Yksin jäätyään Kerttu oli niin ihmeissään ettei tiennyt mihin katsoa, ei

voinut päättää istuako vai seista, avasi ikkunan ja taas sulki ja taas

avasi. Juuri kun hänen piti ruveta jotakin asiaa tekemään, pysähtyivät

kädet ja silmät jäivät yhteen kohti katsomaan. Kalpea kuu paistoi

ruskoiselle merelle.

Välistä hänen kasvojansa kirkasti sama onnellisen autuas hymy, jonka hän

oli onnistunut Hannekselta salaamaan. Välistä taas, kun hänen eteensä

sattui keskeneräisten pukujen ompeluksia, hänen silmäkulmansa

rypistyivät kiukkuisesti ja uhmaavasti.

Pitikö todella ruveta korjaamaan noita ompeluksia kokoon! Niin hassua!

Ja mitä sanoa kaikille niille, jotka huomenna tulevat koettelemaan ja

ylihuomenna odottavat pukujansa valmiiksi! Vai että Kerttu saa sen asian

miettiä niinkuin paraiten ymmärtää. No, mietitään, mietitään!

Ja Kerttu pani hatun ja keveän päällystakin yllensä ja meni nopeasti

Kustaavan luo.

Siellä Kerttu, kuiskuteltuaan kiihkeästi Kustaavan kanssa, sai tietää

kaikki mitä kapteeni oli tälle puhunut kuulutusten ja vihkimisen

tarpeettomuudesta.

Ja niin Kertulle vähitellen selvisi kuinka asiat olivat.

Kustaavan kanssa hän ei tosin siitä puhunut. He vaan molemmat

onnellisina sopivat keskenään siitä miten yläkerta sitten oikein

järjestettäisiin, kun he Hanneksen kanssa sinne asettuvat. Onnesta

hehkuvina Kustaava ja Kerttu syleilivät toisiansa, kun sinä iltana

erosivat.

Mutta kun Kerttu sitten kulki pois Kustaavan luota, näki hän Hanneksen

tulevan kotiansa päin ja teki kasvonsa sangen totisen ja jumalisen

näköisiksi, sillä suuri hurskaudenhenki tuli juuri sillä hetkellä hänen

päällensä.

--Se oli kiltisti tehty, sanoi kapteeni, kun tuli kohdalle.

--Mikä niin?--kysyi Kerttu hienon sävyisästi.

--Totta Kerttu puhui huoneen laittamisesta äidille?

--Sehän on kyllä asia,--sanoi Kerttu,--mutta äitisi puhui sinun

ajattelevan ilman vihkiäisiä.--Hyi sinua!

--Mutta Kerttu hyvä, mehän _olemme_ jo naimisissa!

--Emme ole ihmisten edessä.

--Minkä ihmisten edessä?

--Ja siksi toiseksi,--sanoi Kerttu,--tiedä että minä olen tullut

jumaliseksi.

--Mitä se merkitsee? kysyi kapteeni.

--No, kyllähän sen tiedät, voi sitä pahemmaksikin tulla, kun pitkät

vuodet saa yksin surra.--Ja Kerttu pyhkäsi vihasen kyyneleen

silmästänsä:--Noh, antaa niiden asiain olla.

--Luuliko Kerttu, että minä olin unohtanut? Ei, Kerttu! Nyt sanon

sinulle, miksi en tahdo tietää kuulutuksista enkä papeista. Minä olen

tullut vallankumoukselliseksi!

--Mitäs _se_ sitten merkitsee? sanoi Kerttu matkien.

--Tulehan tännepäin.

Kapteeni alkoi mennä Kertun kanssa pois päin kotoa ja puhua

kuiskaamalla.

--Vallankumouksellinen--se on sellainen, joka tahtoo muuttaa kaikki olot

toisellaisiksi, esimerkiksi niin, ettei kukaan enää kärsi vääryyttä,

vaan saa täyden toimeentulon työstänsä. Kaikki muutetaan--ymmärtääkö

Kerttu--kaikki!

--Ai, ai, kuinka Hannes voi semmoista yksin toimittaa!

--Minä en ole yksin.

Ja katsahdettuaan ympärilleen, ettei kukaan kuulisi, kapteeni kävi

Kertun käteen, ja kovaäänisesti sähisten kuiskasi:

--Meitä on paljon. Mutta älä herrannimessä puhu tästä asiasta

kellekään!--Ja taas katsoi ympärillensä:--On ruhtinaitakin! Ole hiljaa

kuin myyrä tästä asiasta: on suurruhtinaitakin, kuulitko!

--Siksiköhän Hannes ei ole enää luutnanttikaan?

--Nyt sen tiedät.

--Osaakohan niihin sellaisiin ihmisiin luottaa? Ai, ai, Hannes.

--Sen parempia ei ole taivaan kannen alla. Rikkaita, mahtavia, ja

sittenkin antavat vaikka henkensä köyhän kansan edestä. Niin, Kerttu,

sinä sanoit, ettemme ole naimisissa ihmisten edessä,--emme olekaan

näiden täkäläisten edessä, mutta heidän edessänsä olemme. Voi sentään,

Kerttu, jospa sinä vaan näkisit niitä ihmisiä!

--Olkoon kuinka hyvänsä, mutta ilman vihkimättä minä en suostu, en

milloinkaan.

--Silloin sanon sinulle hyvästi, Kerttu, sanoi kapteeni ja seisahtui.

--Kas niin, äsken sanoit että olemme naimisissa ja nyt jo hyvästi!

--Minä en voi suostua semmoisiin temppuihin, sanoi kapteeni.

--No niin, kuinka vaan tahdot, sanoi Kerttu ja alkoi hiljaa edetä

kapteenista omalle suunnalleen.--Ollaan siis erossa!

Hän kulki rohkeasti, taaksensa katsahtamatta läheisen kadun kulmaan

asti, mutta siellä oli pudottavinaan jotain ja kumartaessaan nostamaan

vilkasi salavihkaa taaksensa, että vieläkö se häntä odottaa.

--Mieti tätä asiaa tarkkaan!--huusi kapteeni hänelle silloin,

varottavasti sormeansa heristäen.

Miettikö Kerttu tätä asiaa vai ei, on epätietoista. Mutta siltä varalta,

että »jos» kapteeni vihdoin suostuu vihkimiseen, Kerttu ryhtyi kyllä

kohta puuhiin, joten hänen ompeluverstaansa kävi seuraavanakin päivänä

täydessä höyryssä. Vimmatummin kuin koskaan polkivat tytöt koneitaan,

suuri oli rytinä, niinkuin kapteeni ei ikipäivinä olisi siinä talossa

komentelemassa käynytkään.

Eikä Kertun verstas käynyt ainoastaan seuraavan päivän, vaan vielä

sitten seuraavan, ja sitten vielä viikon ja monta, monta viikkoa.--Sillä

siellä oli nyt otettu valmistettavaksi sellaista, mitä ei siinä

verstaassa oltu ennen milloinkaan ajateltukaan valmistaa, nimittäin

käsiliinoja, tyynynpeitteitä, lakanoita, paitoja, alusvaatteita, tusinan

ja toista tusinaa kutakin lajia. Eikä suinkaan mitään köyhän kansan

tavaraa vaan hienointa morsiuskuosia ja myötäjäismyyniä. Paidat tehtiin

hihattomat, mitä kauniimpien väli- ja reunapitsien kanssa. Lakanat

varustettiin myöskin leveillä välipitseillä ja suunnattomilla,

punalangalla ommelluilla nimikirjaimilla: K.F.--Sekin huone, jossa

kapteeni oli istunut, otettiin nyt verstaan palvelukseen. Siellä

tikattiin mahdottoman leveätä peitettä punasesta satinista,

ruusunkuvioilla. Mutta pahin sihinä ja sähinä kävi sentään muutaman

ompelupöydän ympärillä, missä itse häähametta ruvettiin valmistamaan.

Siinä neuvoteltiin, siinä mittailtiin, siinä pää kallella katseltiin

lehdistä kuoseja, sillä kaikki ompelijattaret panivat parastaan, koska

ymmärsivät ja tiesivät kysymyksen olevan hääpuvusta heidän suositulle

neidille itselleen.

Kaikkea tätä tietysti ainoastaan että »jos» kapteeni tulee järkiinsä.

Kapteeni puolestaan katsoi kaikkien suhteittensa Kerttuun olevan

lopussa, niinkuin Kerttu oli hänelle sanonut. Mutta se ei estänyt häntä

olemasta huolissaan siitä ajatuksesta, että Kerttu nyt valtoinansa

antautuu konttoristiensa ihailtavaksi. Ajatus: syyttäköön itseänsä, ei

lohduttanut. Mutta tämä huoli oli suureksi pahennukseksi hänen

vallankumous-aatteellensa.

»Jos niinä vuosina kuin minä ehdin Viaporin strateegisen merkityksen

määritellä Kerttu menee pilalle, mitä on minulle silloin vallankumous?»

Miettiessään vastausta tähän kysymykseen hän huomasi, että se yksi

Kerttu oli hänelle yhtä tärkeä kuin koko vapaustaistelu ja vallankumous.

Tämä oli todellakin enemmän kuin arveluttavaa.

Vallankumouksen aate siis tältäkin kannalta vaatimalla vaati luopumista

Kertusta. Jo senkin vuoksi olisi pitänyt niin pian kuin mahdollista

lakata Kerttua ajattelemasta. Nyt oli Kerttu kaiken päälliseksi vielä

sanonut, ettei hän tunnusta Hannesta mieheksensä, ellei heitä kirkossa

kuuluteta ja papilla vihitä. Kerttu oli siis kolmesta eri syystä

lopullisesti jätettävä ajatuksista pois.

Selvyyteen tästä päästyänsä kapteeni teki lujan päätöksen olla Kerttua

ajattelematta ja jättää muutenkin koko asia mielestänsä.

Hän ryhtyi sensijaan työhönsä.

Ja ainoa yhteys, mikä hänellä pitkään aikaan oli Kertun kanssa, oli se,

että hän joka päivä, työstänsä levähtääkseen, käveli Kaivopuiston

rantavalleille, joilta näkyi Viaporin linnotus: tie niille valleille

kävi Kertun asunnon ohitse.

Melkein joka kerta hän kuuli Kertun huoneesta ompelukoneiden rätinää ja

tuli aina uudestaan siihen päätökseen, joka puhkesi hänellä sanoihin:

»Mitä tulee minun siihen naiseen? Ei yhtään mitään!»

Valleille tultuansa kapteeni, vapautuen vähimmänkin nauhasen

ajattelemisesta, joka saattoi olla Kertun puvussa, antautui kokonaan

strateegisiin mietelmiin linnotuksen asemasta laivaston nojakohtana.

Teki itselleen selkoa 12-tuumaisten kantovoimasta, ammuttuina

linnotuksesta tai laivastosta maallepäin. Ajatteli myös shrapnellien

rakennetta j.n.e.

Mutta ihmeellinen ja tuontuostakin uudistuva luonnonilmiö häiritsi perin

kiusallisesti kapteenin mietelmiä: Kertun kaunis pää alkoi näkyä joka

paikasta, mihin ikinä kapteeni katsahtelikaan, ei ainoastaan puiden

vihreissä latvoissa, jotka vallien alta nousivat hänen jalkojensa

tasalle, vaan meren läikkyviltä laineilta, ja itse Viaporinkin

valleilta, jotka ilta-auringon valossa hohtivat. Kertun ihanasti

räpyttelevät ruskeat, uskolliset silmät.

Tietysti olisi kapteeni mainiosti voinut katsoa Kertun pään ohitse joka

kerta kuin se ilmestyi, mutta siinä ilmiössä oli vielä se ominaisuus,

että niinkuin joskus musta pilkku seuraa katsetta niin Kertunkin kuva,

vaikka sen ohi katsoi, aina tuli mukana. Ja kun kapteeni silmiänsä

rypistäen kiinnitti mitä asiallisimman katseen johonkin linnotuksen

kohtaan, seurasi Kertun pää ihan--ihan sen kohdan viereen odottamaan,

hymyilevänä, rakastavana.

Kapteeni ymmärsi hyvin mikä tässä oli kysymyksessä, ja niinkuin jokainen

toinen ihminen olisi--ymmärrettyään että tämä oli rakkautta--katsonut

mahdottomaksi sitä vastustaa, niin kapteeni päinvastoin päätti panna

kaikki voimansa liikkeelle hävittääkseen itsestään juuria myöten

sellaiset oireet.

Hän lakkasi käymästä valleilla ja kuuntelemasta Kertun ompelukoneiden

rätinää. Hän teki työtä ja lepäsi aina silmät ankarassa rypyssä, ettei

se musta pilkku milloinkaan pääsisi juuri sille kohdalle, mihin hän

katsoi tai mihin hänen ajatuksensa olivat kiintyneet.

Mutta mitäs Kerttu teki?

Se tuli hänen luokseen unissa.

Ja vielä kuinka tuli?--Sopimattomasti puettuna!

--Oletko sinä noin kulkenut läpi koko kaupungin, että konttoristitkin

ovat sinut nähneet!

--Olen sanoi Kerttu kylmästä väräjävällä äänellä,--itsehän kielsit

minulta vaatteet.

Kapteeni varustui ankarasti torumaan, sillä ei hän vaatteita ollut

kieltänyt vaan ainoastaan liian _hienoja_ vaatteita. Mutta hänen kävi

kovin sääliksi Kerttu, kun se siinä värisi melkein alastomana ja sen

kaikki häikäisevän kauniit vartalomuodot, joista kapteenilla oli

saattanut olla Kertun puvun poimujen ja laskoksien mukaan ainoastaan

hämärä aavistus, nyt esiintyivät täydellisesti läpinäkyvän harson alla.

Oli kovin, kovin sääli Kerttu raukkaa siinä, ja kapteenin olisi tehnyt

mieli pyytää se vuoteeseensa lämmittelemään, joka olisi käynyt hyvin

päinsä, sillä olivathan he lapsuudentuttuja ja sitäpaitsi hehän jo

_olivat_ naimisissa. Mutta nyt oli heitä erottamassa mahdottomuuden

muuri, kapteeni oli päättänyt, ettei hän saa ajatella Kerttua, ja

Kerttua niinikään sitoi päätös olla menemättä kapteenille, ellei heitä

laillisesti vihitä.

Ja niin he nyt siinä olivat vaan jonkun sylen erottamina toisistaan,

Kerttu puoli-itkussa, vilusta väräjävänä, ja hän, kapteeni, lämpimässä

vuoteessa, äärettömän säälintuskan raatelemana, voimatta sulkea palavaan

syliinsä omaa hyvää, kultaista Kerttua!

Jos hän ei olisi ollut soturi, olisi hänkin vuodattanut saineita

kyyneleitä.

Tämä uni sai hänen, sittenkuin hän heräsi, ymmärtämään heidän asemansa

hullunkurisuuden: he _olivat_ naimisissa, Kerttu vaati vihkimistä,

kapteeni ei saanut Kerttua ajatella, mutta he _olivat_ naimisissa!

Ja kapteeni löi taas otsaansa sanoen:

--Minä kollo! Jos joku rakastuisi sanokaamme neekerityttöön,--Kerttu ei

tosin ole neekerityttöön verrattava, mutta minä sanon »jos»--. Nyt olisi

neekereillä omituisia häätemppuja, joita morsian ei suostuisi menoista

pois jättämään. Eikö sulho olisi sivistymätön aasi, jos hän senvuoksi

morsian raukan jättäisi? Tietysti pitäisi sulhon, jos hän tahtoo käydä

gentlemannista, suostua siihen häätemppuun ja sitten vasta naimisissa

ollessaan kasvattaa vaimonsa moisista taikauskoista vapaaksi!

Tosin kapteeni selvään tunsi, että vertaus ontuu, sillä hän oli ollut

suostumatta vihkimiseen pääasiassa senvuoksi, että papit tekivät

itseänsä sellaisen taikauskon avulla kansalle välttämättömäksi, eikä

suinkaan vaan siksi että se oli itsessään järjetön temppu, kuten ehkä

neekereillä. Mutta kapteeni ajatteli nyt siitä asiasta niin, että

papistosta vapautuminen oli vallankumouksen asia, joka oli toteutuva

tulevaisuudessa tykkien ja shrapnellien vaikutuksesta eikä suinkaan

siten että hän piti armasta Kerttua sellaisessa kiusauksessa.

»Aivan toista saatan minä vaatia Kertulta, niinkuin itseltänikin»,

ajatteli kapteeni edelleen.--»Käsitykset vihkimisen välttämättömyydestä

saattavat olla Kertulla perintöä esivanhemmilta vuosisatojen takaa,

mutta ne hienot vaatteet, joita hän on oppinut pitämään, ne ovat hänen

omia ompelemiaan. Mutta kas me asetumme asumaan kuin tavallinen

työmies-pariskunta. Minä rupean käymään ruskeassa puserossa ja takki

puseron päällä, ilman mitään kauluksia, ja Kerttu käyköön liina päässä,

niinkuin työmiehen vaimo ainakin. Ja yksi tai kaksi vaatimattomasti

sisustettua huonetta, joista toinen olkoon vaikka kyökkinä ja toisessa

seiskoon valkeapuinen, kattamaton ruokapöytämme, riittää asunnoksemme.»

Kapteeni innostui tästä uudesta aatteesta niin, että se huone, jossa hän

oli, tuntui hänen kävelläkseen aivan liian pieneltä,--seinät tulivat

liian usein vastaan ja katto tahtoi ottaa päälakeen.

»Kerran jylisevät nämä kentät, kerran paukkuu näillä

tantereilla!»--huusi hän itseksensä ja ryntäsi haltioissaan ulos

avaramman katon alle.

Hän meni suoraa päätä Kertun luo, vei kävelylle valleille, istutti

penkille ja sanoi:

--Näetkö linnotuksen tuossa?

Kerttu sanoi:

--Se on Viapori.

--Se on Viapori,--toisti kapteeni.--Sen kanuunat ovat nyt kääntyneinä

merelle päin sellaista vihollista vastaan, joka ei koskaan tule, ja sekä

Kerttu että kaikki muut tämän ison kaupungin asukkaat ovat aivan

unohtaneet, että tuon pienen salmen takana on sellainen uinuva voima,

joka puolessa tunnissa voisi koko kaupungin hävittää soraläjäksi niin

ettei yhtäkään tiilikiveä jäisi toisensa päälle.

Kerttu kuunteli tarkkaavasti vielä voimatta ollenkaan aavistaa minne

päin kapteenin ajatusten kanuna oikein tähtää.

Kapteeni jatkoi:

--Voisi kuitenkin tapahtua, että linnotuksen hirmu-kanunat kerran

kääntyisivät tätä samaa kaupunkia kohden.

--Hyi, älä semmoista!--sanoi Kerttu.

--Luuleeko Kerttu, että kaupunki silloin lupaisi kaikki kultansa ja

hopeansa, kunhan vaan pommitukselta säästyisi?

--Tietysti,--sanoi Kerttu.

--Mutta mitä tekisivät kaupunkilaiset, jos heille saman pommituksen

uhalla sanottaisiin: pois kapakat! pois porttolat! pois ylellisyys ja

hekuma! pois kansan orjuutus ja sorto!--Mitä tekisivät kaupunkilaiset,

kun ensimäinen järeän tykin kuula lentäisi kaupungin ylitse--kuuleppas,

näin: pang uu-u-u-uu-u--kapteeni matki 12-tuumaisen kauhistuttavaa

ulinaa sen halkaistessa ilmaa.--Mitä?

Kerttu jo vainusi mihin päin sitä mennään, ja tuli kohta aivan

väliäpitämättömäksi. Jalkaansa heilutellen ja päätänsä käännellen

milloin lännen milloin idän puolelle merta hän sanoi vaan:

--Sellaista aikaa ei tule koskaan.

Katsahtaen ympärillensä, etteivät edes kivetkään kuulisi, ja lykäten

kädellään Kerttua ikäänkuin syrjään kapteeni antoi rintansa

perimmäisestä sopukasta kuulua maanalaisen sähinän:

--Sellainen aika tulee, Kerttu, se tulee!

Kerttu nousi lähteäkseen ja ikäänkuin jo ompeluksiansa ajatellen sanoi:

--Tulkoon sitten, mutta ilman vihkimättä en minä vaan; suostu.

Nyt sanoi kapteeni ketterästi:

--Etkä tarvitsekaan enään suostua, lintuseni, kunhan vaan ymmärrät ja

suostut toiseen asiaan.

--Mihinkä sitten?--kysyi Kerttu eloisasti.

--Siihen vaan, että me sinun kanssasi rupeamme vapaaehtoisesti elämään

niinkuin tavallinen työmiespariskunta--jo ennenkuin Viaporin tykit meitä

siihen pakottavat.

--Ja sinä siis suostut?--sanoi Kerttu, itsekin uskoen, että suostumus

oli hänelle muka jotain odottamattonta.

--Saat mennä vaikka vielä tänäpäivänä pappilaan kuulutusta toimittamaan.

Kertun oli valtaavinaan aivan ihmeellinen vilkkaus ja ilo, josta

huomiosta kapteeni tuli niin onnelliseksi, ettei hän vielä koskaan

elämässään ollut niin onnellinen ollut.

--Mutta sittenhän minulle tulee ihan tulinen kiire,--liverteli

Kerttu,--sillä ajattele mitä kaikkea minulla on vielä tekemättä!

Ja rupesi luettelemaan mitä kaikkea hänellä oli kesken

myötäjäismyynistä.

--Kylläpä tässä tulee kiire, toisteli Kerttu innoissaan, ja välillä ehti

kertoa yhtä ja toista hääleningistäkin.

Mutta kapteeni sai pian nähdä, ettei ainoastaan Kerttu, vaan myöskin

vanha Kustaava äiti oli jo aikaa sitten ryhtynyt laajaperäisiin puuhiin

sen tapauksen varalta, että »jos» tai paremmin »kun» Hannes vihdoin

suostuu kuulutuksiin ja vihkimiseen.

Olihan kapteeni tosin jo pitemmän aikaa kuullut yläkerrasta omituista

koputusta ja nakutusta, välistäpä oikeita moukarinkin iskuja, jopa

kaakelien rysähdyksiä, niinkuin uuneja hajotettaessa. Äiti oli Hanneksen

kysymyksiin koputusten johdosta vastannut vaan, että siellä tehtiin

tarpeellisia »replatsuunia» talveksi. Mutta että tämä tasainen ja

kuukausmääriä yhtämittaa kestänyt kolina, olikin tarkottanut koko

yläkertapuoliskon, se on, neljän huoneen ja kyökin varustamista nuorelle

pariskunnalle, siitä ei kapteenilla ollut vähintäkään aavistusta

ennenkuin sinä päivänä, jona Kerttu, onnesta hehkuvana, tuli heille ja

oikopäätä lensi Kustaavan kaulaan ilmottaen tulevansa pappilasta

kuulutusta pyytämästä.

Sinä päivänä, heti Kertun lähdettyä, äiti vei Hanneksen katsomaan

yläkertaa.

Hannes huokaili ja iloitsi, suri ja nauroi--kaikkia yhtaikaa.

--Mutta enkö minä sanonut teille, äiti, että me Kertun kanssa asetumme

yhteen ainoaan tai korkeintain kahteen huoneeseen, joista toinen olkoon

kyökki? Ja te olette tämmöistä varustaneet!

Äiti seisoi syyllisenä hänen edessään, mutta ainoastaan niinkauan kuin

Hanneksen silmäkulmat pysyivät korkealla ja huulet hörössä. Sillä he

Kertun kanssa pitivät tätä Hanneksen ajoittain ilmaantuvaa komeuden

vihaamispuuskaa jonakin hänelle ominaisena hulluuden purkauksena, jota

ei auttanut vastustaa. Heti kun silmäkulmat laskeutuivat ja huulten

hörötys tasottui, alkoi Kustaava taas samalla innolla näytellä yläkerran

laitteita, niinkuin ei mitään ankaruuden välinäytöstä olisi ollutkaan.

--Älkää herran nimessä!--puhkesi Hannes sanomaan, kun astui saliin.

Mutta äiti huomasi kuinka Hanneksen katse kiersi asiantuntijan tavalla

tämän huoneen katosta lattiaan asti ja ilmaisi huonosti peitettyä

tyytyväisyyttä Kertun osottamaan mainioon makuun. Äiti pani kätensä

mahan päälle ja vettynein silmin tirkisteli hymyillen ylös Hannekseen.

Korkeat, valoisat huoneet, mainiot kaakeliuunit värillisine

kirjailuksineen, syvennyksineen, rykelmineen,--ikkunoissa automaatiset

rullakartiinit, sitten pitsiset väliverhot, sitten värilliset

päällysverhot,--ikkunain välissä lattiasta kattoon ylettyvät

trymoot,--piano, nuottihylly, keikarimaisesti seisova kirjahylly,

keveät, punasella verhotut sohvat, tuolit--

--Älkää, älkää herran nimessä!--hoki Hannes sekä mielipahoillaan että

iloissaan, sekä onnettomana että onnellisena, kun äiti avasi

makuuhuoneen ovet ja Hannes näki vilaukselta sen sisustuksen

salaperäisine budoarineen,--ja puoli alaa huoneesta ottavan, komean

kaksoisvuoteen, peitettynä yhdellä ainoalla, mahtavalla,

ruusukuvioisella peitteellä punasesta satinista.

Ainoa paikka, mikä ei vielä ollut aivan valmis, oli asumukseen vievät

pääportaat, jotka laveassa, valkoiseksi maalatussa, kumajavassa

eteisessä mukavasti ja väljästi tekivät käänteen alakerrasta yläkertaan

ja päättyivät ylhäällä himmeiksi hiotuilla, kuvioisilla laseilla

varustettuun paraadi-oveen, sähkönappuloineen ja nimikirjoitusta varten

varattuine posliinitauluineen. Se ainoa kohta, johon kapteenin

määräysvalta ehti päästä ulottumaan, oli juuri tämä posliinitaulu: hän

sai ajoissa estetyksi, ettei siihen, kuten Kustaavan aikomus alkujaan

oli, tullut nimikirjotuksen alle suurilla kirjaimilla: Kapteeni!

Kaiken summa oli, että hän vihittiin Kertun kanssa »herran pyhään

avioliittoon»,--että kapteeni oli frakkiin puettuna, tukka koreasti

kammattuna keskijakaukselle kahdelle puolen päätä,--että pyylevä pappi,

mustassa, juhlallisessa kauhtanassa, valkoset liperit leuvan alla

asettui kirja kädessä heidän eteensä ja he lankesivat Kertun kanssa

polvilleen pallille,--että he vastasivat liikutuksesta väräjävällä

äänellä papin kysymyksiin: jaa, jaa,--että pappi otti kapteenilta

sormuksen ja pani sen Kertun nimettömään sormeen,--että Kerttu,

punehtuneena ja huntuisessa morsiuspuvussaan ihanana kuin keväinen

valkopilvi antoi hänelle vihkimys-suudelman,--että suunnaton joukko

lähempiä ja kaukaisempia sukulaisia täytti hääsalin ääriä myöten,--äiti

kiitettyään niiaamalla pappia, tuli kyyneleitä vuodattaen onnittelemaan

nuorta paria,--että eno Frans, myöskin frakkiin puettuna, silmäluomet

arvokkaasti alaspainettuina lausui virallisen onnentoivotuksensa, ja

hänen jälkeensä kaikki muut, itsekukin arvonsa ja rankinsa mukaan.

Kapteeni oli voitettu, voitettu pahemmin kuin joku maan tasalle

hajotettu linnotus.

Voi ihanaa, voi katkeraa, voi onnea, voi onnettomuutta, voi kyyneliin

asti liikuttavaa, voi naurettavaa!

Keskellä hääyötä huusi hän suurella äänellä, istuallensa kavahtaen ja

käsiänsä puistaen: Kerran jylisevät nämä kentät--!

Hän heräsi omaan hourailuunsa, veti ylitsensä hienopitsiset,

hyvänhajuiset lakanat ja peitteet, ja laskeutui jälleen nukkumaan unissa

hymyilevän Kertun valkoiselle käsivarrelle.

3.

Vaarille luettiin ikää jo viisi yhdeksättä ajastaikaa ja luultiin pian

kuolevan, sillä hän alkoi viime vuosina heikkenemistään heiketä, niin

ettei jalat kantaneet, syönti ei sujunut eikä edes puhekaan enää käynyt.

Mutta juuri pahimmillaan ollessa, kun jo luultiin eron elämästä tulevan

huomenna tai viimeistään ylihuomenna, tapahtui jotain sellaista, mikä

kaikkien suureksi hämmästykseksi virkisti vaarin uudestaan täydellisesti

eleille, ikäänkuin hänen vanhenemisensa ainoa syy olisi äkkiä laannut

vaikuttamasta. Hän sai puhelahjansa takaisin, ruoka alkoi maistaa,

kyyneleet taukosivat vuotamasta, selkä ja sääret oikenivat, ja hän taisi

jälleen kävellä keppiin nojautumatta.

Tämä tapaus oli se, että eräänä syyspäivänä, kun lehdet jo olivat

lakastuneet, markkinat olleet, maa kohmettunut ja laivat menneet

talviteloilleen, vaarin rakas Hinkki, se vainajaksi luultu, hunningolle

joutunut Franssin vanhin poika, äkkiarvaamatta ja ilmi elävänä ilmestyi

vaarin eteen.

Kohta ensimäiseksi he, sanaakaan sanomatta toisilleen, rupesivat syömään

vaarin asunnossa, ennenkuin Hinkki vielä menikään isäänsä kivimuuriin

tapaamaan.

Vaari mutisteli suussansa ensin vaan kasteltua leipää, mutta ei

aikaakaan niin alkoi jo syödä perunoita, repäsipä silakastakin

ruodottoman palasen ja pisti poskeensa. Sitten tyhjensivät suuren

puurokupin ja nuolivat lusikkansa. Siitä hetkestä saakka vaari alkoi

elpyä.

Syötyä Hinkki kertoi vaarille vähäsen.

Hän oli seilaillut kaikki maailman meret, käynyt kaikki kaupungit, ollut

jossain Afrikan sodassa, ja tiesi nyt jutella melkein yhtä paljon kuin

vaari Siperian matkoiltaan. Hinkki kyseli myös vaarilta semmoista mitä

ei ennen ollut ymmärtänytkään kysellä. Tämä lähensi heitä jälleen

entisillä ystävyyden siteillä, sillä Hinkki kyseli nyt myös

maa-asioista.

Hinkki oli pysynyt vanhana Hinkkinä, tosin vähän tautien runtelemana,

jotka olivat jättäneet jotain kuoppamaista töherrystä hänen

kasvoihoonsa, mutta yhtä vilkkaana hän oli tullut, yhtä neuvokkaana ja

yhtä valmiina kaikkiin asioihin.

Frans oli Hinkille hyvin kovana. Tuskin tunnusti pojaksensa. Käski

asumaan vaarin kanssa pihan matalassa puurakennuksessa, jota kivimuuri

peitti pimeään ja nokiseen varjoon, lähestyen sen ikkunoita ainoastaan

kolmen jalan välimatkalle.

Frans ei voinut tunnustaa pojakseen sellaista heittiötä, joka kaikki

maailman metkut koettuansa ei ollut osannut hankkia itsellensä mitään

omaisuutta. Jos Hinkki olisi tuonut matkoilta edes satakin dollaria,

olisi Frans antanut hänelle kehotukseksi tuhannen. Mutta Hinkki ei

tuonut roposen rahtuakaan. Frans ei tahtonut hänestä mitään tietää sen

jälkeen kuin Hinkki ilmaisi taloudellisen tilansa.

Mutta vaikka Frans olisi kaikkia virallisia muotoja seuraten julistanut

hänet perinnöttömäksi, ei se seikka olisi tehnyt juuri mitään vaikutusta

Hinkkiin. Sillä Hinkki ei rakastanut rahoja lähimaillekaan niinkuin

vapauttansa.

Kun Frans, pakottaakseen Hinkin itsenäisesti ansaitsemaan, ei antanut

hänelle edes tupakkirahoja, nautti Hinkki enemmän kuin pahotteli siitä

että sai olla taas täällä kotikaupungissaan kokonaan vapaana halunkkina,

vapaasti keksimässä keinoja tupakki- ja muun vehkeilyrahan saamiseen,

isän aseman mitenkään sitomatta häntä.

Hän tahtoi taas elää täyteläistä nykyisyyden elämäänsä tässä niin paljon

muuttuneessa, niin suunnattomasti kasvaneessa ja niin lukemattomia uusia

tilaisuuksia tarjoovassa suurkaupungissa, samaa elämää, jota oli

lapsuudessa elänyt kaupungin vielä ollessa pikkukaupunkina.

Oikein Hinkki vetäsi syviä savuja kitaansa, kun ensimäiset isän kirot

kestettyänsä läksi tallustamaan näitä uusia asfalttikäytäviä. Sellainen

suuri, sanomattoman ihana vapauden tunnelma täytti koko hänen olentonsa.

Ei ollut laivakapteenia, ei perämiehiä, ei hoidettavia purjeita, ei

päivä-, ei yövuoroja, ei ahdasta laivankantta kävelläkseen; vaan

vilkastuneen, väekkään kaupungin kotoiset ja sittenkin niin vieraiksi

käyneet kadut. Sen salaperäiset nurkat viettelivät Hinkkiä paikasta

paikkaan, vetivät, kutsuivat,--aivankuin joku haltija tai sanokaamme

Hinkin jumala olisi taluttanut häntä ja yhä sanonut hänelle: katsos

tätä, ja katsos tuotakin paikkaa, ja muistatko sitäkin sokkelia siellä

Katajanokalla, tai vielä sitäkin siellä Hermanninkaupungilla, tai

Söörnäisissä, tai siellä Töölöön puolella. Ne paikat käytti Hinkkiä

hänen jumalansa ensin, sitten vasta vei keskemmälle kaupunkia.

Meni kauniit viikon päivät Hinkiltä tähän alkajaisnuuskintaan, meni

toinen viikko, meni kuukaus: ei hän vaan mihinkään koukkuun tarttunut.

Sillä juuri sitä tilaa, sitä hetkeä, jona ihminen ei vielä ole sidottu

mihinkään, vaan vapaa ryhtymään mihin tahansa, juuri sitä tilaa Hinkki

enin rakastikin eikä olisi siitä millään hennonnut luopua. Maailma

esiintyi hänen silmissään kokoelmana tyhmyreitä, jotka kaikki olivat

sitoneet itsensä johonkin määrätehtävään, ja juoksivat ja hikoilivat,

mutta eivät eläneet.

Satama-työmiesten parvessa käydessään Hinkki tapasi monta tuttua, jotka

häntä muistivat nuoruutensa parhaana toverina. Samoin lautatarhoilla

Söörnäisissä. Kone- ja silta-tehtaalla hän myös vietti päivän, ja

sielläkin hän pian sai nähdä, että liukkaimmat ja tunnetuimmat, joita

koko muu sakki seurasi, olivat hänen vanhoja kasvattejaan ja

katutoverejaan. Hinkki nimitteli nimiä ja kyseli, ja aina nousi huuto ja

hälinä miesten joukossa, sillä kaikki tunsivat juuri hänen nimittämänsä

ja tiesivät suosituimmiksi veijareiksi. Monessa paikassa ja monella

työmaalla oli niinä päivinä puhe Hinkistä: vanhat kertoivat nuoremmille

asioita, joita nämä suu auki kuuntelivat.

Kaikista niistä toimista ja työpaikoista, joita toverit hänelle

tarjosivat, kilvan koettaen saada Hinkki omalle työmaalleen, ei hän

paljonkaan viitsinyt kuunnella. Ainoa ehdotus, jolle hän hetkeksi

korvaansa kallisti, oli vanhoilla virkaheitoilla poliseilla ja

juoppoudesta rangaistuilla veronkantomiehillä. Niillä oli oma

järjestetty sakkinsa, ja tarkotti toimi kaikellaisten maksujen ja

ulostekojen kiristämistä rikkailta leskiltä väärennettyjen verolippujen

ja hakupaperien avulla. Mutta ei hän siihenkään lopulta suostunut, koska

tällä sakilla oli ankarat säännöt ja tarkat rahainjakomääräykset.

Asianajoammatti, jota hänelle myöskin tarjottiin, ei häntä

miellyttänyt--täsmällisen ajanmäärän vuoksi, jona piti joka aamu olla

polisikamarissa juopoilta ja varkailta asioita ottamassa. Kaikki

vahtimestarinpaikat hän hylkäsi järkenään, ei ottanut edes kuuleviin

korviin, vaikka monessakin olisi ollut mitä loistavin tilaisuus

sivutuloihin.

Ei. Vaan suurinta ja pitkällisintä huomiota herätti

Hinkissä--pelastusarmeija! Se oli Hinkille jotakin aivan uutta ja

kiinnitti sentähden hänen mieltänsä sangen suuresti.

Ensi kerran Hinkki näki tämän armeijan sen marssiessa torvia toitottaen

ja suurta rumpua paukuttaen Pitkänsillan yli.

»Ne on poikia!--ajatteli Hinkki,--eipä tämmöistä minun aikanani

ollutkaan».

Ja seurasi kulkuetta uteliaana heidän kokoushuoneelleen.

Täällä Hinkki vaipui silmilleen rukouksiin, niinkuin kaikki muutkin, ja

otti viereensä neitosen, joka tuli kysymään tunteeko hän Jeesuksen.

Hinkki vakuutti tuntevansa hyvin Jeesuksen, ja istuutuen kaulatuksin

penkin eteen he antautuivat hartaihin rukouksiin. Venyvien, itkevien

rukousääniensä keskeltä Hinkki äkkiä muuttuneella äänellä kysyi

neitoseltaan: paljokos palkkaa annetaan armeijan luutnantille? Ja

neitonen, keskeyttäen hänkin rukousnuottinsa, vastasi Hinkille ja

ilmaisi palkan, sekä jatkoi sitten itkujansa, hyvässä toivossa Hinkin

sielun pelastamisesta ja armeijaan astumisesta. Sillä pitäähän ihmisen

vähän maallisestakin palkasta tiedustella.

Hinkki otti tytön morsiameksensa, sillä mielenkiintonsa kasvoi

kasvamistaan ja hän tahtoi tutkia armeijan asiat perin pohjin.

Näiden tutkimustensa aikana hän pelasi kaiken aikaa myös isänsä edessä

hurskasta. Frans uskoi vihdoin pojassa tapahtuneen suuren kääntymyksen,

ja kun itsekin oli jumalinen ja kävi joka pyhä kirkossa, miellytti häntä

tämä asia sanomattomasti ja hän teetti Hinkille hienot vaatteet ja

tarjosi siistin asuinhuoneen kivimuurissaan, ja vähän rahaa.

--Näetkös, näetkös, että sinun käy hyvin, kun vaan uskot!--iloitsi

morsian korviin asti Hinkkiin rakastuneena.

Hinkki alkoi olla jotenkin selvillä pelastusarmeijan perustuksista.

Paljon yhteistä hän kyllä huomasi oman uskonsa ja heidän uskonsa

välillä. Nämäkin ihmiset näet hänen mielestään _elivät_, sillä ei heillä

ollut entisyyttä eikä liioin tulevaisuutta mielessään, vaan he

kukoistivat jokaisen päivän paisteessa semmoisena kuin kukin päivä oli.

Eikä Hinkillä olisi ollut mitään sitä vastaan, että olisi ruvennut

heidän kanssansa kukoistamaan ja vielä päälliseksi päässyt kuolemansa

jälkeen iankaikkiseen autuuteen, mutta siinä oli yksi arveluttava ja

paha kohta: He kyllä sanoivat tekevänsä Jeesuksen tahtoa, mutta lähemmin

tarkastellessa tottelivatkin kaikki omia kapteenejansa, jotka tottelivat

jotakin kenraalia. Tämä seikka oli Hinkistä nähden ratkaiseva. Hänen

omassa uskossansa oli pääasiana juuri se elämänviisaus, että ymmärsi

aina ja kaikkialla pysyä irti toisten komennusvallasta, säilyttäen

itselleen tilaisuuksia livahtamaan vapaaksi, jos milloin satimeen

joutui. Ja sentähden tuntui hänestä pelastusarmeijaankin meneminen

samalta kuin jos joku hyvin, hyvin viekas ihminen olisi hänelle sanonut:

annappas kun sidon kätesi, niin pääset kokonaan vapaaksi! Kenraalin

tottelemista taas tulevaisen autuuden tähden ei Hinkki voinut ottaa

mitenkään edes totisen punnitsemisenkaan alaiseksi. Ei hän koskaan olisi

antanut pois sitä voileipää, joka hänellä oli, sen voileivän tähden,

jota ei vielä oltu voideltu.

Ja niinpä, puijattuaan isältään yhdellä kertaa kokonaista 200 markkaa,

Hinkki katsoi tarkotuksensa täysin saavutetuksi ja jätti jälleen sekä

isänsä että pelastusarmeijan ja morsiamensakin, jolle tosin antoi

kymmenen markkaa, sittenkuin oli pantannut tätä tarkotusta varten isältä

saamansa hienot pöksyt.

Sitten eleskeli vuosikausia milloin missäkin toimessa ja alkoi jo

vähitellen kadottaa uskoansa siihen, että mitään sen ihmeellisempiä voi

elämässä tapahtua maalla yhtävähän kuin merellä. Mutta silloinpa kiintyi

Hinkin mieli taaskin erääseen aivan uuden uutukaiseen ilmiöön ja

valveutti hänet virkeämmäksi kuin hän ehkä milloinkaan ennen oli ollut.

Asia oli tällainen.

Hinkki ei ollut koskaan voinut sietää mitään kansanjuhlia niiden

kuolettavan, sisäänpääsymaksusta tarjotun ja ohjelman mukaan anniskellun

huvituksen vuoksi. Hinkkiä ei olisi semmoisiin mistään maksusta saanut

menemään. Nytpä rupesivat toverit kuitenkin viettelemään häntä

sellaiseen tulemaan. Sanoivat, että joku merkillinen mustatukka oli

puheillansa kansankokouksissa pannut monen miehen pään pyörälle ja

koonnut sakkia ympärilleen satamääriä, sekä vanhaa että nuorta kansaa.

Itse eivät osanneet arvostella, vaan tahtoivat tietää Hinkin mieltä.

Hinkki lupasi vihdoin mennä katsomaan sitä otusta.

Hän meni tovereinensa Hesperiaan, ja kun kansaa oli paljon kokoontunut

puhujalavan ympärille, asettui Hinkki parhaine tovereineen joukon taakse

ylennykselle, missä toiset istuivat puiden juurilla, toiset seisten

nojautuivat runkoihin. Hinkki istui. Hänen eteensä asettui selin

puhujaan joukko miehiä, jotka paljon mieluummin tahtoivat nähdä Hinkin

kasvoihin tietääkseen mitä Hinkki meinasi puheesta, kuin itse puhujaa

kuunnella.

Kun mustatukka vihdoin nousi puhujalavalle ja uteliaisuuden ja

ihastuksen sohina kävi yli suuren väkijoukon, haukotteli Hinkki silmänsä

vetisiksi jo pelkästä ajatuksestakin että hänen piti nyt ruveta puhetta

kuuntelemaan.

--Älä nuku Hinkki, kylläs kohta saat kuulla!--sanoivat miehet. Mutta

Hinkki haukotteli vielä leveämmästi, ja miehet purskahtivat nauramaan.

Vasta sittenkuin ensimäinen hyvähuudon volina kajahti tantereelta,

heräsi Hinkkikin uneliaisuudestaan.

--Mitä piruja se oikein poraa?--sanoi hän ja pystympään istuen höristi

korvansa.

Mustatukan silmät säkenöivät tulta, pitkät suortuvat hulmusivat tuulessa

ja kädet ilmaa syleilivät. Mutta puheen sisällyksestä ei tahtonut selvää

saada ihmeellisten sanojen vuoksi, joita hän suustansa päästeli.

--Se käskee työväen omaa sanomalehteä laittamaan,--selitti joku

miehistä.

Hinkki nousi nyt pystyyn ja rupesi toden teolla kuuntelemaan. Ei hän

vaan päässyt käsittämään, mikä se väen sai noin innokkaasti mustatukalle

volisemaan.

Se käsitys, minkä Hinkki puolestaan puheesta sai, kun hän terotti

parhaan kuulokykynsä ja neuvokkaimman älynsä, oli tämmöinen:

Mustatukka käski kaikkien työmiesten mennä yhteen ainoaan sakkiin, niin

että uusperilaiset ja tokanmiehet, sineprykovin miehet ja sokeritehtaan

miehet, Hietalahden sahamiehet ja Söörnäisten sahamiehet, jotka kaikki

olivat keskenään ennen hurjasti tapelleet, nyt tekisivät sovinnon ja

menisivät kaikki herroja vastaan. Mutta ilman puukkoja, sanoi

mustatukka.

--Polisi vie sun putkaan!--huusi Hinkki väen takaa puunjuurelta, ja

miehet purskahtivat nauruun. Ainoastaan ne, jotka olivat lähinnä

puhujalavan ympärillä, kääntyivät ja puivat nyrkkiä meluaville.

Mutta ikäänkuin vastaten Hinkin välihuutoon mustatukka sai nyt vasta

oikein tuulta siipiinsä.

--Polisiko? Mikä on polisi?--puhui hän,--polisi on sama Suomen poika

kuin jokainen meistä,--sama työmies, joka niinkuin jokainen muu työmies

on rahan edestä myynyt työvoimansa herroille. Mutta kun sosialismi

pääsee leviämään,--kun jokainen kerran ymmärtää, ettemme ainoata ja

kalleinta, mitä työmies omistaa, nimittäin työvoimiamme, saa kaupata

niinkuin markkinatavaraa,--silloin polisikin tulee meidän puolellemme.

Silloin me vaadimme ja me saamme oikeuden äänestää joka mies kansan

yhteistä onnea koskevissa asioissa, ja silloin me äänestämme kaikki työn

välineet, kaikki ne tehtaat, jotka nyt idässä ja lännessä savujansa

meidän ympärillämme tupruttavat, me äänestämme ne kansan yhteiseksi

omaisuudeksi, josta älköön kenkään suurempaa palkkaa nostako kuin minkä

hän työllänsä ansaitsee. Silloin me äänestämme veljeyden ja tasa-arvon

valtakunnan maan päälle, silloin me--

--Tulee paukku Viaporista!--huusi taas Hinkki.

Kaikki väki äimistyi ensin sanattomaksi. Ja puhujakin jäi ikäänkuin

sammaltelemaan, yhtyen yleiseen äänettömyyteen. Sillä niin olivat kaikki

nämä kaupunginlapset tottuneet Viaporin aina näkyviin sotavalleihin ja

kaduilla marssiviin sotamiehiin, etteivät he milloinkaan tulleet

ajatelleeksikaan mitään kaupunkia kohden tähdätyn pommituksen

mahdollisuutta sieltäpäin. Mutta heti kun odottamaton ajatus ehti heille

selvitä, remahti väki nauruun.

Mustatukka ei ollut kauan aikaa hämillänsä. Pian hän kokosi yhteen

käteen jälleen kaikki puheensa langat ja viritti entistäkin tulisemmalla

innolla nuottinsa.

--Yhteenliittyminen on voimaa!--huusi hän.--

Hinkki huokasi, istui jälleen puunjuurelle ja sanoi lähimmillensä:

--Se on heikkojärkinen.

Eikä hän enää kertaakaan keskeyttänyt puhujaa, vaan tämä pääsi täyteen

vauhtiinsa. Ja pian olivat Hinkin vastaväitteet unohdetut polisineen ja

Viaporineen.

Mitä siinä auttoi Hinkin selitellä puhetta järjettömäksi! Niinkuin meren

hyöky, aalto aaltoa ajaen, levisi uuden uskon innostus laumaan. Jo

alkoivat Hinkin lähimmätkin kääntää kasvonsa hänestä puhujaan päin.

Toiset nousivat ja hänen ympäriltänsä hajoten tunkeutuivat lähemmäksi

puhujalavaa. Kun Hinkki katsahti sivuillensa, ei siinä ollut hänen

rinnallaan enää kuin hänen uskollinen seuraajansa muurarinsälli ja

toisella puolella peltisepänsälli, joka vasta pyrki Hinkin suosioon.

Ilman mitään tappelua, ilman mitään ovelaa kaappausta, pelkällä suun

porinalla oli mustatukka vienyt puolelleen Hinkin lauman ja jättänyt

hänet yksinäiseksi kuin kuikan meren tyhjille kallioille. Paljon, paljon

oli maailmaan sillä aikaa uutta tullut! Mutta maltahan, sinä mustatukka!

--Yhteenliittyminen on voimaa!--huusi mustatukka huutamistaan. Ja rupesi

nyt toista kautta todistamaan tätä mahtilausettansa.