Olihan kapteeni aina, katsellessaan sekä kotimaisten isänmaanystäväin

itsenäisyyspyrintöjä että myös mustatukan oppilaitten

vallankumouksellisia vaatimuksia, ollut sitä mieltä, että kumpaisetkin

olivat ainoastaan ehdonalaisia pikku liikkeitä, jotka viime asteessaan

kokonaan riippuivat siitä mihin suuntaan Helsingin sylissä lepäävän

venäläisen linnotuksen tykit olivat kääntyneet. Sitä ymmärtäen hän oli

heti ylimpään valtaan päästyänsä sekä vedättänyt alas senatin katolle

kohotetun itsenäisyyslipun että myöskin antanut julistuksen siitä, että

rautatientorilla valittava väliaikainen hallitus oli alistettava

hallitsijan vahvistettavaksi.

Mutta nyt, kun lakkoviikko päättyi sellaisiin suuriin voittoihin, jotka

takasivat yksikamarisen eduskunnan ja yleisen ja yhtäläisen

äänestysoikeuden, ymmärsi kapteeni vielä selvemmin kuin koskaan ennen

sellaisen linnotuksen merkityksen. Koko voitosta voi puhua ainoastaan

siinä tapauksessa, että venäläinen vallankumous tulee sen tueksi. Muuten

on kaikki haihtuva kuin suopakupla, ja äänestäminen yksikamarisessa

eduskunnassa Viaporin tykkien alla lopultakin muuttuva pelkäksi

ivanäytelmäksi, jonka ainoa hyöty on sen huvittavuudessa.

Sentähden kapteeni hytkähteli ilosta ja onnesta, kun huomasi, että

Venäjän vallankumouksen johtajat heti lakkoviikon tapausten jälkeen

käänsivät koko huomionsa Suomeen. Se suunnitelma, jonka tarkotuksena oli

ollut kapinan alottaminen Viaporista, jotta laivasto voisi käyttää tätä

nojakohtanaan hallitessaan Suomenlahtea ja suojellessaan Suursaarelle

sijotettua väliaikaista vallankumouksellista hallitusta, oli Vasilin

kertomusten mukaan joutunut melkein kokonaan unohduksiin ja oli hänen

matkansa tarkotus ollut noutaa kapteenin mietintö pääkortteeriin

koettaakseen pelastaa suunnitelmaa kokonaan paperikoriin joutumasta.

Mutta nyt näiden Suomessa niin äkkiarvaamatta sattuneiden tapausten

jälkeen, erittäinkin kun kapteeni jäi edelleen vallankumouksellisen

punasen kaartin ylipäälliköksi, ja koko maan mieliala näytti

vallankumoukselle niin odottamattoman suotuisalta, tuli suunnitelma

uudestaan pohdinnan alaiseksi ja asianomaiset hämmästyivät nähdessään

kuinka kaikki asianhaarat joka suunnalta tukivat suunnitelmaa, aivankuin

jokin järjellinen kohtalo olisi sen juuri tätä tapausten muodostumaa

varten kaikkinäkevästi edeltäpäin luonut.

Suunnitelman heikoin kohta--väliaikaisen hallituksen asettuminen

laivaston suojaamana avonaiselle merisaarelle,--jota aatetta kapteeni

oli jo mietinnössään hyvin ankarasti arvostellut, muutettiin nyt siihen

suuntaan, että vallankumouksellinen hallitus sijaitsi Helsingissä

itsessään, joka aate näyttäytyi nyt sitä mahdollisemmaksi, kun

paikallinen väestö oli vapautusliikkeelle suotuisa ja kapteenin yli koko

maan levinneen kaartin vakinainen miehistö laskettiin nousevan

toiseenkymmeneen tuhanteen, joista Helsinkiä kohti tuli noin kolme

tuhatta kokardimiestä.

Näin muutettuna tuntuikin suunnitelma saavuttavan paljon suurempaa

kantavuutta, ja kapteeni teki väsymätöntä työtä tarkemmin

määritelläkseen sen erikoiskohtia. Koko hänen huomionsa kiintyi nyt

Helsingin täydellisen suojaamisen mahdollisuuksiin. Se tehtävä tulisi

nyt meren puolelta Viaporille ja maan puolelta punaselle kaartille,

laivaston pyrkiessä täydellisesti vallitsemaan Suomenlahtea. Näiden

seikkain äärimmäisyyksiin tarkka selosteleminen täytti kapteenin mitä

palavimmalla innolla, mutta hän arveli parhaimmassakin tapauksessa

valmistusten vaativan vielä vähintäin kahden vuoden ajan.

Nuoremmat nauroivat hänen turhantarkkuuttansa yksityiskohdissa ja

äärimmäisen varovaisuuden vaatimuksiaan mitä suunnitelman salassapitoon

tuli. Sanoivat sitä jonkinlaiseksi »kiinneaatteeksi» hänen aivoissaan,

ja lähettivät uhallakin sotamiehiä sotilaspuvussa hänen luokseen

asioille, siten huvikseen häntä härnätäkseen.

Vallankumoukselliset suuntasivat siis nyt kaikki voimansa paitsi

laivaston käännyttämiseen, joka oli heidän toimenaan tähänkin asti

ollut, myöskin Suomeen sijoitetun venäläisen maaväen ja erittäinkin

Viaporin varusväen kiihottamiseksi kapinaan.

Vasililta tuli kapteenille kirje, joka hehkui innostusta ja toivoa.

Siinä oli (paitsi mainio valokuva Vasilista itsestään, jonka hän pyysi

sijottaa Kertun albumiin jonnekin hänen sukulaistensa läheisyyteen)

lopussa tämmöinen lause:

... ja kun syistä, jotka ovat sinulle hyvin tunnetut, suuren yrityksemme

onnistuminen riippuu aivan yhtä paljon teidän suomalaistenne

suhtautumisesta siihen kuin meidän venäläistemme urhoollisuudesta itse

taistelussa, niin voi täydellä syyllä sanoa, että sinun käsiisi uskotaan

enemmän kuin puolet koko tehtävästämme. Vastaa sinä suomalaisistasi.

Vastaa sinä siitä, että Viapori suomalaistesi avulla pysyy maan puolelta

suojattuna, silloin kun sen kanunat vapaudentaistelussa jylisevät...

Kapteeni ajatteli: Vasili raukka näyttää olevan kokonaan syrjäytetty,

sillä hän ei tiedä muuttuneesta suunnitelmastamme yhtään mitään! Mutta

varovaisuuden vuoksi ei kirjottanut mitään Vasilille.

Jos Kustaava olisi kapteenin ja Kertun naimisiinmenon varalta ymmärtänyt

järjestää heille kymmenen kertaa suuremman asunnon kuin missä he nyt

asuivat,--jos olisi varustanut salin vaikka 15 metrin pituiseksi ja 10

metrin levyiseksi, niin sittenkään heidän kaikki huoneet yhteensä eivät

olisi suoneet mitään väljää tilaa kaikille niille vieraille, joita alkoi

heidän luoksensa tulvata, puhumattakaan niistä kokouksista, joita heillä

pidettiin. Kerttu melkein oppi sujuvasti venättä puhumaan. Ainakin

ymmärsi hän lopulta aivan hyvin heidän puhettansa ja saattoi vapaasti

kuunnella pitkiäkin kertomuksia, kun ei vaan liian nopeasti puhuttu.

Mitä olikaan seurustelu vapaaherrattaren luona ollut verrattuna

seurusteluun näiden kanssa!

Vapaaherrattaren hienous oli ollut käytöksen ja ikäänkuin ylpeyden

hienoutta, mutta näiden hienous oli ajatusten ja tunteiden hienoutta,

sillä he eivät koskaan ajatelleet eivätkä tunteneet muuta kuin suuria

vapaustaistelun asioita. Käytöksessä ei ollut ylpeyden vivahdustakaan,

vaan kaikki koettivat olla niinkuin ihmisten välillä ei olisi mitään

eroa koskaan ollutkaan.

Kaikessa mitä he kertoivat kotimaastaan ja vallankumouksellisten

taisteluista oli aina jotain, joka samalla sekä kammotti että veti

vastustamattomasti puoleensa, jotakin, joka oli samalla sekä hirveää

että ihanaa, ja kun Kerttu istui heidän seurassansa, oli hän aina ylpeä

siitä, että he kohtelivat häntä aivankuin hän olisi ollut jo kauan

sitten tuttu heidän kanssansa ja he pitäneet päivän selvänä, että Kerttu

tietysti menisi arvelematta kuolemaan, jos vaan vapauden asia olisi

vaatinut. Kerttu antoi heidän luulla, mutta itsekseen, kun hän ajatteli

heidän kertomuksiaan vankeuksista ja kosteista pimeistä kopeista ja

hirmuisista Siperianmatkoista, tunsi niin kouristavaa kauhistusta, että

varmaan hänen olisi pitänyt elää vielä ainakin kolme ihmisikää ennenkuin

olisi oppinut pitämään jotakin asiaa semmoisten kärsimysten veroisena.

Jaa no,--jos juuri omien lasten pelastaminen ryövärien kynsistä olisi

siitä riippunut, niin silloin kyllä.

Suuria uskalikkoja ne olivat Kertun mielestä nytkin näissä sotaväen

käännättämispuuhissaan. Pukeutuivat sotamiehen valepukuun ja

tunkeutuivat keskelle kasarmeja, nousivat matruuseina sotalaivoihin,

viettivät viikkokausia piileskellen itse Viaporin linnotuksessa ja

kiipesivät valleille vapauspuheitansa pitämään. Monta, monta vangittiin,

mutta mitäs toiset siitä! Nyykäyttivät vähän päätä, vähän silmä vettyi,

ja taas yhtä innoissaan jatkoivat työtään.

Erittäin hämmästytti Kerttua muuan hänen mielestään melkein

ylenluonnollista uhrautuvaisuutta osottava teko. Heidän joukkoonsa

saapui Pietarista kaksi aivan häikäisevän kaunista neitiä, jotka

kuuluivat sen korkeimpiin ylimyspiireihin--kaikkein korkeimpiin!--ja

rupesivat ravintolaneideiksi suureen venäläiseen upseeriklubiin

palvellakseen tarjoilijattarina upseerien pidoissa ja juomingeissa.

Mutta salaa harjottaakseen kapinallista kiihotusta!

Nytpä se kerrankin tuli ilmi, missä ne kapteenin »mallit» oikein

istuivat! Mutta jos se vaan olisi ymmärtänyt Kertulle alusta asti

puhua niinkuin nämä, niin olisi Kerttukin varmaan tullut

vallankumoukselliseksi, ja kapteenin kanssa naimisten sijaan kukaties

hänkin--jaa-a!--ruvennut tarjoilijattarena kaartinupseereja

vallankumoukseen käännyttämään! Mutta eihän se kapteeni osannut puhua

muuta kuin mörähdellä vaan.

Kaikkein enin (melkein yhtä paljon kuin Vasilista) piti Kerttu sentään

eräästä aivan nuoresta luutnantista, joka hyvin harvoin pääsi heillä

käymään ja silloinkin useimmiten valepuvussa ja myöhään illalla, sillä

hän oli tykkiväenluutnantti Viaporista. Kuitenkin hän aina sisälle

tultuansa riisui pitkän sivilipalttoonsa ja istui luutnantinpuvussa

heillä. Ei hän ollut mikään niin erittäin kaunis, mutta innokas ja

samalla niin ilonen ja lystikäs, että aina ja kaikissa asioissa puhui

niinkuin olisi vaan pilaa laskenut, vaikka kysymys olisi ollut kuinka

vaarallisesta tehtävästä tahansa. Semmoisista Kerttu piti. Ja sen

päälliseksi taisi ruotsia, joten Kerttu sai hänen kauttansa selvän

kaikesta mistä vaan halusi tietää. Kun Kerttu puhui paljon tästä

ihastuksestaan, rupesivat muut sanomaan luutnanttia »Ihastukseksi». Niin

että lapsetkin, kun ikkunasta näkivät hänen tulevan, huusivat: Äiti,

äiti, Ihastus tulee!

Ja saikin se Ihastus Kertun niin pitkälle vallankumoukseen taipumaan,

että Kerttu ompeli punaselle kaartille lipun ja otti osaa suureen

mielenosotusretkeen, jonka tarkotuksena oli pakottaa Suomen viimeisen

kerran kokoontuneet säädyt hyväksymään lakkoviikolla päätetty

yksikamarinen eduskunta ja kaikkien äänestysoikeus. Joka sitten

hyväksyttiinkin. Itse oli Ihastus kovin kärsimätön vanhempien toveriensa

viivyttelemiseen. Hän olisi tahtonut oitis vaan panna kanunat

jylisemään, ja sanoi Kertulle, että he nuoremmat eivät kovinkaan kauan

aijo enää suostua tähän vitkastelun ja varovaisuuden henkeen, jota sekä

kapteeni että muut vanhemmat vallankumoukselliset tahtoivat noudattaa.

Yksi ainoa oli koko tässä ihastuttavassa ihmisjoukossa sellainen, jota

Kerttu ei voinut oikein sietää. Se oli hyvin pitkä mies, joka kyllä

istui aina kaikissa kokouksissa, mutta ei koskaan puhunut mitään eikä

koskaan nauranut. Se oli todella Ihastuksen täydellinen vastakohta, ja

sentähden häntä ruvettiinkin nimittämään Kertun antamalla nimellä

»Vastakohdaksi». Mutta kun Kerttu kerran ilmaisi vastenmielisyytensä

jopa epäluulonsakin tähän Vastakohtaan, räjähti kapteeni nauramaan, ja

sanoi: Elä herran nimessä Kerttu kulta, sehän on koko suunnitelman

keksijä ja oikea henki!

Tässä hirveässä touhussa kului aika yli talven kesään asti ja Kerttu

rupesi jo luulemaan, että tulee rauhallisempia aikoja. Mutta kun hän

sanoi kapteenille, että pitäisi muuttaa maalle, jotta kapteeni saisi

vähän levähtää, iski kapteeni merkitsevästi silmää, ja sanoi Kertulle

olkansa taakse:

--Nyt ei tästä enää lähdetä minnekään.

Kerttu kysyi mitä hän tarkottaa. Kapteeni sanoi:

--Olemme joutuneet niin kummalliseen asemaan, että meidän täytyy joka

hetki kaikin voimin estää taistelun alkamista.

Kerttu teki silmänsä suuriksi.

--No eikö vallankumousta tulekkaan?

--Se ei saa tulla liian aikasin, sanoi kapteeni,--mutta kiihotus on

käynyt liian suurella höyryllä, ja meidän omatkin työmiehet ... ah,

Kerttu! ... käsitteiden sekaannus on käynyt hirmuiseksi!

Harvoin puhui kapteeni Kertulle näin totisesti, ja siitä hän päätti

varmasti, että nyt ei ollut mikään leikki kysymyksessä enää.

Osottaakseen olevansa asioissa mukana Kerttu kysyi:

--Ovatko he siis taas saaneet dynamiittia?

Mutta kapteeni tähän heiskautti vaan kädellään ja huokasi syvästi:

--Niitä ei pidätä enää mikään. Ymmärrätkö sinä Kerttu, vallankumouksessa

on kaksi, toinen on hienon-hienon valkea ja kirkas, mutta toinen on

verisen raaka ja musta, eikä niitä kahta mikään erota toisistaan, ei

mikään! Ne ovat samassa ihmisessä.

Joten oli Kertusta oikein suuri helpotus, kun näiden kapteenin synkkien

sanojen perästä huoneeseen astui Ihastus ja heti täytti koko asunnon

hilpeällä naurullaan ja valoisasti eteenpäin katsovilla silmillään.

Semmoisista, semmoisista Kerttu piti.

Kesää oli jo kulunut hyvän joukon yli puolivälin, kun heille saapui

uusia vieraita pitämään hyvin salaista kokousta. Kerttu oli sellaisissa

kokouksissa aina ennenkin tehnyt pöytäpalvelusta varmuuden vuoksi itse,

niin ettei palvelustytön tarvinnut kuljettaa edestakasin teekyökkiä, ei

kaadella vettä kannuun eikä edes pestä laseja, vaan Kerttu pesi ne kohta

siinä, teekyökistä lähtevällä kuumalla vedellä. Hän oli jo niin tottunut

kaikkiin tämmöisiin kokouksiin, ettei enää juuri välittänyt paljon edes

kuunnella, erittäinkin kun Ihastuskaan ei ollut tällä kertaa saapuvilla,

eikä kumma kyllä myöskään Vastakohta, joka muuten aina jossain nurkassa

mukana kökötti. Mutta tällä kertaa Kerttu sensijaan sai ensikerran

kuulla kapteenin pitävän oikeata puhetta, avaten kaikellaisia papereita

ja näytellen karttoja. Vaikka se puhui venättä, ymmärsi Kerttu kuitenkin

niin paljon, että kapteeni oli tapansa mukaan äärimmäisen varovaisuuden

kannalla ja neuvoi kaikin mokomin lykkäämään ratkaisevan askeleen

ottamisen siksi kunnes saatiin täydet takeet muutamista laivastoa

koskevista asioista. Jos vieraiden joukossa olisi ollut Ihastus, olisi

kapteeni ihan varmaan saanut hänestä ankaran vastustajan. Vastustanut

olisi myöskin se Vastakohta, sillä Kerttu oli itseksensä kyllä

huomannut, että tämä kallistui nuorempien puolelle, ikäänkuin eri seuraa

pitämään. Mutta nyt oli melkein vaan vanhempia ja keski-ikäisiä läsnä ja

ne kaikki olivat nähtävästi samaa mieltä kuin kapteeni, selittäen

etteivät kaikki valmistukset olleet lähimaillekaan loppuunsuoritetut.

Mitä oli nuorempia, ne istuivat happamina ja unisina.

Palvelustyttö koputti ovelle.

Kerttu meni ulos ja vähän ajan perästä toi kapteenille sähkösanoman.

Kapteeni antoi sähkösanoman muiden avattavaksi ja meni itse

kirjoittamaan kuittia.

Kerttu otti kuitin ja vei sen takasin sanomantuojalle. Hän pistäytyi

samalla kyökkiin hakeakseen sitruunaa, jota venäläiset aina rakastivat

sekottaa teehensä. Kun hän tuli takasin, olivat kaikki seisaallaan ja

suuri hälinä vallitsi vieraiden joukossa. Toiset näyttivät

riemastuneilta, toiset vähän niinkuin sekapäisiltä. Kapteeni yksin ei

ollut kumpaakaan. Hän sanoi: En usko ennenkuin itse näen,--ja otti

sähkösanoman heidän käsistään. Hän luki sitä moneen kertaan, ja hänen

silmäkulmansa vetäytyivät yhä ankarampiin ryppyihin. Pyöristyneet silmät

rupesivat värähtelemään uhkaavan nopeasti, huulet menivät hörölleen ja

se tuttu, Kertusta niin miellyttävä loukkaantumuksen juova hänen

alaleuvassaan tuli entistä selvemmin näkyviin. Samassa rupesi

ihmeellinen kalpeus levenemään hänen poskilleen, aivankuin ihmisen

pelästyessä jotakin. Kun Kerttu suurella vaivalla sai heidän puheistaan

vihdoin selville, että sähkösanomassa ilmotettiin taistelun alkavan

Kruunstatissa ja siellä oltavan voitosta varmoina, ihmetteli hän

suuresti, että kapteeni oli saattanut semmoisesta pelästyä.

Mutta kapteeni sanoi töykeästi:

--Kuka on Juudas meidän joukossamme?

He tulivat kaikki kuolleen totisiksi ja katsahtivat toisiinsa ja

ymmärsivät, ettei heistä kukaan voinut olla Juudas.

Mutta hetken vaiti oltua joku, helpottaakseen mielenraskautta, kysyi

piloilla: Kuinka lienee Ihastuksen laita, joka on poissa?

Tämä pilasana tuntui kaikista niin hassulta, että he rupesivat nauramaan

ja kapteeninkin täytyi lopulta vetää suunsa hymyyn.

Mutta Kerttu huomasi, ettei kukaan heistä ajatellut Vastakohtaa, joka

myöskin oli poissa.

Ja he rupesivat kapteenin synkkää mieltä lauhduttelemaan, selitellen

kuinka nopein suoritus on usein parhain suoritus.

Mielialan näin tultua paremmaksi he keskustelivat jo aivan rauhallisesti

siitä millä keinoilla kapinan puhkeamista Kruunstatissa paraiten ja

nopeimmin voisi saada siirretyksi tuonnemmaksi. Kapteeni rupesi

osottamaan vielä kertaalleen kaikkia niitä syitä, jotka tekivät

siirtämisen aivan välttämättömäksi. Muut asettivat silloin kapteenille

yhden kysymyksen ja tuli syvä hiljaisuus, sillä kapteeni tahtoi

tarkalleen punnita vastauksensa.

Kerttu aikoi juuri ryhtyä keräämään tyhjentyneitä teelaseja,

täyttääkseen ne uudelleen, kun samassa lasit rupesivat aivan itsestään

hienosti kilisemään ja kohta se kilinä siirtyi ikkunaruutuihin, jotka

alkoivat täristä niinkuin ukkosen käydessä.

Herrat olivat niin asiaansa kiintyneet, ettei heistä yksikään pannut

huomiota myöskään siihen selvästi kuuluvaan jysäykseen, joka tuli heti

kilinän perässä. Mutta Kerttu tiesi hyvin, että sellainen kumiseva ääni

kuuluu ainoastaan silloin kun Viaporissa ammutaan.

Vasta pitkän ajan perästä, kun Kerttu oli laskenut ainakin kymmenen

jysähdystä, nousi hän ylös ja tahtomatta herrain keskustelua häiritä

pani kätensä kapteenin olalle ja sanoi hänelle hiljaa:

--Viaporissa ammutaan.

Tuskin oli Kerttu tämän sanonut, niin rappusissa kuului juoksua ja joku

rupesi, ymmärtämättä soittaa ovikelloa, kovasti ovea rytyyttämään.

Kapteeni meni nopeasti eteiseen, avasi oven, ja nyt kuulivat kaikki,

kuinka hengästynyt sotamies kertoi taistelun alkaneen Viaporissa ...

tykkimiehet--sanoi--alkoivat humalapäissään tappelun jalkaväen kanssa ja

kun toiset rupesivat ampumaan kivääreillä vastasivat toiset

tykkitulella... Nyt on kaikki ilmisodassa...

Liikkumattomina ja kalpeina istuivat nyt vuorostansa vieraat, aivan kuin

olisivat siihen tuoleillensa kivettyneet. Kapteeni tuli sisälle.

Kylmällä ja komentavalla äänellä sanoi hän lyhyesti:

--Vallankumouksellisten pääkortteeri on Katajanokalla.

Jonka jälkeen hän läksi ulos eikä tullut enää sisälle.

Niin nousivat vähitellen muutkin ja sanaakaan sanomatta läksivät

yksitellen ulos, kunnes huone jäi aivan tyhjäksi.

--Arpa on heitetty, arpa on heitetty, hoki Kerttu itsekseen. Miksikä hän

sitä oikeastaan hoki?--Arpa on heitetty, arpa on heitetty.--Ja mitä se

edes merkitsikään? Varmaan oli joku vieraista niin sanonut, mutta ei hän

voinut muuta kuin koko ajan vaan sanoa itsekseen: arpa on heitetty, arpa

on heitetty...

Hän meni kyökkiin, mutta ei sielläkään voinut mitään järkevää sanoa.

Hänen päänsä alkoi mennä ihan sekasin.

Kustaava tuli taas ylös yöpuvussaan, kuulumattomasti rappusilla

sipsuttaen.

Tuli ja lämpimällä kädellään pehmeästi painaen Kertun poskeen sanoi:

--Kerttu kulta, mikä Kerttua vaivaa?

Kerttu katsoi Kustaavaan ja sanoi: Arpa on heitetty, arpa on heitetty!

--Eikö Kerttu Israelin herraa enää muistakaan?

Silloin Kerttu selvisi ja itkien lankesi Kustaavan kaulaan.

He pitivät sitten koko yön toisillensa seuraa, ja kanunain jyskyttäissä

seiniä niin että ruudut ja usein lampunkin lasit kilisivät, Kerttu

kertoi hänelle kaikesta mitä tiesi.

7.

Suunnitelman mukaisesti leiriytyi kapteenin kaarti ja siihen

kapinallisena yhtynyt osa venäläisestä meriväestä kapinan puhjettua

kaupungintakaisiin puistoihin, vartiostojensa kautta ketjuna halliten

rautatielinjaa ja kaikkia sisämaan puolelta johtavia teitä.

Toinen yö oli jo tulossa.

Pääleiripaikkaan kokoontunut miehistö alkoi jo sytytellä tulia,

levähtääkseen niiden ääressä päivän juoksujen ja liikkeiden jälkeen. He

istuivat nuotioiden ääreen suurissa joukoissa, toinen toisensa niskan

takaa kuunnellakseen mitä kullakin oli sanomista ja edes jonkinlaista

kokonaiskäsitystä saadakseen asemasta niiden lukemattomien huhujen

johdolla, jotka pitkin tätä vaiheikasta päivää olivat niin

ristiriitaisina tuoneet tietoja kapinallisten menestyksestä.

Suuri mieltenkuohu vallitsi miesten joukossa monesta eri syystä.

Ensiksikin oli työväen johtajat kieltäytyneet omissa nimissään

julistamasta lakkoa, joka olisi ollut välttämätön, jotta kaikki liike

olisi seisahtunut, hallitus tullut voimattomaksi ja kaupunki ilman

verenvuodatusta joutunut vallankumouksellisten valtaan. Kapteeni oli

silloin julistanut lakon omassa nimessään, mutta sitä ei totellut koko

työväestö, vaan ainoastaan punanen kaarti ja jotkin vielä. Mutta

kaupungin kasarmeissa oleva sotaväki kielsi yhtymästä kapinallisiin

ennenkuin lakko oli kaupungissa. Ainoastaan meriväen kasarmista olivat

miehet liittyneet punaseen kaartiin ja oleskelivat leirissä.--Toinen syy

mielten kuohuun oli se, että kapteeni ei jo komentanut rynnäkköön

niskottelevaa kaupunkia vastaan. Oli vaan miesten jalottelemiseksi ja

liikkeellä pitämiseksi revityttänyt siellä täällä rautatienlinjaa ja

paikotellen hävittänyt lankatolppia. Kun sitävastoin joku

alipäälliköistä, kansan koettaessa väkivallalla pysäyttää liikettä

Pitkänsillan kautta kaupunkiin, oli komentanut meriväen ampumaan herrain

suojeluspoliseja, jotka tahtoivat liikettä väkivallalla ylläpitää, niin

oli kapteeni, kahakasta tiedon saatuansa kauheasti raivostunut, että

hänen luvattansa semmoisia tehtiin.

Tämän tapauksen johdosta miehet lausuivat eri suuntiin arvelujaan.

Toiset sanoivat, että kahakassa oli kaatunut kapteenin herrastovereja,

joiden kuolemaa hän suri; toiset väittivät kapteenin pelkäävän herroja;

useimmat sentään puolsivat kapteenia, muistutellen lakkoviikon aikoja.

Mutta kaikki olivat yksimielisesti kiukuissaan, ettei hän jo

väki-rynnäkköön komentanut.

Ihmeellinen mies se kapteeni! Istuu leirimajassaan yksin, ja,

silloinkuin muut riemuitsevat voitonsanomista, synkistymistään

synkistyy. Vielä ihmettelivät miehet suuresti, mitä sekin saattoi

merkitä, kun kapteeni viimeksi kaupungista palattuaan oli lähettänyt

miehiä olkikupojen hakuun ja miesten palattua mennyt heidän kanssaan

korkeimmalle kalliolle, ja sinne pystyttänyt hongan pituisen kuiviin

olki-tupsuihin käärityn riuvun, jättäen neljä miestä sitä vahtimaan.

Jotkut arvelivat, että jos se oli hyvinkin käynyt sekapäiseksi,

kun niin suri. Mutta toiset, jotka olivat hajotetun Suomen

tarkk'ampujapataljoonan miehiä, ja olleet leirissä Venäjällä, sanoivat

sellaisia riukuja käytettävän sotamerkkien antamiseen öiseen aikaan.

Kapteenin päämajan ympärillä seisoi sankka parvi kaartin miehiä,

päästämättä ketään sisälle, sillä niin oli kapteenin käsky.

Hän käveli nopeasti edestakaisin huoneessa.

Kasvot olivat syvän murheen raatelemat, katse palavasti sisäänpäin

kääntyneenä, suupielissä tuskan väreily. Silloin tällöin hän kävi

molemmin käsin päälakensa tukkaan, ja sieraimista huohotti tukahutettu

raivo.

Vallankumouksellisten pääkortteerissa oli päivällä, kolmen ylimmän

johtomiehen neuvottelussa, johon kapteeni oli yhtenä ottanut osaa,

lausuttu julki se, mitä kapteeni oli viimeisiin asti tahtonut itseltänsä

peittää, nimittäin, että ainoa vaikuttava keino tässä tukalassa asemassa

oli kaupungin pommittaminen.

Suunnitelmassa oli kapteeni itse käsitellyt sellaista mahdollisuutta,

että kaupunki tulisi niskottelemaan. Kuitenkin kosketeltiin tässä hänen

lisämietinnössään asiata ainoastaan ohimennen, ja oli siinä edellytetty

ainoastaan se mahdollisuus, että porvariluokka, epävarmana kapinan

menestymisestä ja vastasaavutettujen valtiollisten oikeuksien

menettämisen pelossa, olisi suostumatta alistumaan väliaikaisen

vallankumouksellisen hallituksen käskynalaisuuteen. Sen tapauksen

varalta suunniteltiin siinä ainoastaan muutaman laukauksen lähettämistä

Viaporin järeimmistä tykeistä kaupungin ylitse, jotta ne, ketään

vahingoittamatta, ainoastaan hirmuisella äänellään saisivat aikaan

tarkotukseen riittävän pelästymisen ja sitä välittömästi seuraavan

mukautumisen.

Mutta nyt täytyi kapteenin pääkortteerissa myöntää, että asema oli

kokonaan toinen kuin mikä mietinnössä oli edellytetty.

Hirmuisinta oli, että hän juuri itse sekä sotataidon tuntijana että

laumavaistojen arvaajana oli sitä mieltä, että kaupungin pommitus oli

tässä tapauksessa ainoa mahdollisuus, eikä mikään leikkipommitus, vaan

äkkinäinen, täydellinen, musertava, joka lyö rohkeimmankin miehen ja

muuttaa hänet käsiä kurottavaksi hätähuudoksi!

Asia tuli niin päätetyksi.

Kuitenkin sellaisella muodostelulla, että aika, milloin pommitus

alkaisi, tuli riippumaan kapteenista, eli siitä, milloin kapteeni näkee

kaiken toivon kaupungin antautumisesta hyvällä--rauenneeksi.

Kaupunki oli, saman niskottelunsa vuoksi, siihen määrään eristetty

Viaporista, jossa taistelu riehui yhä hurjistuneemmalla voimalla, että

kaikki yhteys vallankumouksellisen pääkortteerin kanssa saattoi millä

hetkellä hyvänsä tulla kokonaan katkaistuksi. Kaupungin rannat

olivat täynnä laivoja, mutta yksi ainoa höyrypursi oli enää

vallankumouksellisten käytettävissä.

Tästä syystä, eli yhteyden katkeamisen pelosta, päätettiin antaa kapinan

pääjohtajalle tieto, että merkkinä pommituksen alkamiseen tulisi olemaan

tulipatsaan nouseminen kaupungintakaisilta kallioilta. Pommituksen oli

tapahtuminen yllätyksenä, ja niin rajusti, ettei kaupunki ehtisi mitään

menettelyn suuntaa omistamaan, vaan heti antautuisi armoille.

Leirimajaan tultuansa ja olkiriuvun pystytettyänsä oli hän lähettänyt

parhaiksi puhujiksi tunnetut miehensä ympäri kaupunkia tekemään

viimeisen yrityksen työväestön taivuttamiseksi vastoin kaikkia muita

määräyksiä jättämään verstaansa. Erittäin hän käski terottamaan mieliin,

ettei lakkoviikolla saavutetut voitot mitään merkinneet, vaan jäisivät

vaikutuksiltaan aivan mitättömiksi, ellei vallankumous tulisi niitä

tukemaan.

Itse hän ei minnekään mennyt, sillä päivän kuluessa hän oli havainnut,

että minne ikinä hän meni, siellä mielet jo olivat kiihotetut häntä

vastaan, joten näyttäytymättä pysyminen oli parempana takeena rauhasta

kuin sen puolesta työskenteleminen.

Miehet olivat palanneet ilmottaen, että porvaristo oli pannut pystyyn

aseellisen suojeluskunnan estämään liikkeen pysäyttämistä. Ja kun

kapteeni sitten kuuli ensimäisestä kahakasta vallankumouksellisten ja

tämän suojeluskunnan välillä, keskeytti hän kaikki yritykset, ja

sulkeutui majaansa, kieltäen ketään puheillensa päästämästä.

Kaupungin asemakarttojako, linnotuksen piirustuksiako oli kapteenilla

pöydällä edessään? Ei. Hän oli taskustaan ottanut esille ainoastaan

pienen, 12 x 8 cm kokoisen kirjasen, jonka kannella seisoi: Les Maximes

d'Epictète. Siitä hän tuon tuostakin katseli punakynällä merkittyjä

paikkoja, ja taas aina heitti kirjan takasin pöydälle. Pelkkiä

jokapäiväisiä pikkusääntöjä, jotka hän muisti ulkoa! Kun hän ei

mitenkään nyt voinut muistaa erästä toista kirjaa, jota nyt juuri tätä

yötä odottaessa olisi paljon enemmän tarvinnut! Se oli se kirja, jota

Vasili oli muinoin hänelle lukenut, mutta hän ei silloin ollut

ymmärtänyt kuunnella. Yksi lause vaan oli sattumalta tarttunut hänen

muistiinsa. Se oli jotenkin näin: »Ei mikään ole epäterveellisempää kuin

kristillinen sääli. _Tässä_ olla lääkärinä, _tässä_ olla heltymätön,

_tässä_ käyttää veistä--se on _meidän_ tehtävämme, me olemme _siten_

filosoofeja!»--Sitä kirjaa hän nyt olisi tarvinnut, niin kipeästi, niin

tuskaisesti tarvinnut! Se kirja oli tämmöisiä hetkiä varten! Eikö se

ollut jotain semmoista kuin Nitsh ... Nitsh... Mahdotonta muistaa ...

mahdotonta siis myös pyytää keltään. Ja sääli raateli mielin määrin

hänen sydäntänsä. Jo oli hän kuulevinaan tautivuoteella makaavien

ihmisten avuttomia hätähuutoja, kun ensimäiset pommit putosivat

räjähtäen kivimuureja vastaan... Jo oli hän näkevinään, miten hädissään

katuja pitkin juoksevat äidit hakevat lapsiaan, miten palavien

rakennusten yläkerroksista ihmiset heittäytyvät alas murhaavia

raudansirpaleita purkavien pommien keskelle!

Yö teki armotta tuloansa. Vihreän kelmeällä taivaalla, puiden välissä,

näkyi ikkunasta jo kimalteleva tähti...

Sen nähtyänsä kapteeni muisti jonkun hämärän tunteen taistelustaan

tähtien kanssa: »Onko Hanneksella syntiä sydämmellä?» Jolloin hän oli

lyönyt rintaansa kumahtavan iskun, vannoen voittavansa, kun myrsky

uudestaan mylvähtää! Se isku oli niinkuin sinettinä siihen, ettei hän

päätöksestään peräänny. Mutta nyt sanoivat tähdet: Odota, meitä tulee

kohta paljon enemmän!

Kuiskatako Kertulle: lähde lasten kanssa heti kaupungista?

Ei. Se olisi kurja teko. Olla heltymätön, käyttää veistä tätä

synnyinkaupunkia vastaan--siihen kuului jättää myös Kerttu pommien

reveltäväksi--kuului ehdottomasti, luonnon välttämättömyydellä! Sen

sanoi järki, ja sen ymmärtämiseen hän ei tarvinnut mitään kirjaa. Ainoa

mihin hänellä oli oikeus, oli jättää Kertulle hyvästi...

Ja kapteeni nähtiin tulevan majastansa ja ajavan kaupungille.

Hän ei ajaessaan enää mitään välittänyt siitä mitä kaupungissa tehtiin,

tapeltiinko siellä vai oltiin siivolla. Kaikki oli päätetty.

Nukkuukohan Kerttu jo, vai palavatko lamput huoneissa niinkuin aina

ennen hänen poissa ollessansa. Tietysti se valvoo, ehkä uneksien suuren

vapaudenpäivän koitosta. Mutta ennenkuin aamu valkenee, on pommi

musertava sinun kotosi seinät ja sen sirpaleet repelevät sinun viattoman

ruumiisi ja lapset vuoteihinsä tappaa.

Niinkuin hän oli arvannut, paloi Kertulla kaikissa ikkunoissa valot.

Kerttu juoksi kapteenin kaulaan, onnellisena saadessaan näin odottamatta

nähdä häntä.

Kapteeni sanoi:

--Kerttu, ainoastaan viideksi minutiksi! Missä lapset?

Ja meni niitä katsomaan.

Olivat juuri niinkuin hän oli ajatellut, kukin rautavuoteissansa,

nuorimmalla oli pulleat kädet päälaella, peite puoleksi pois potkittuna,

keskimäinen makasi mahallansa ja kuorsasi pihisten, vanhin nukkui

kyljellänsä, nokanpää peitteen alla...

Kapteeni korjasi peitteen nuorimmalle, pistäen reunat lapsen kylkien

alle, ja ajatteli: kuinka tarpeetonta! sillä pommi kuitenkin kohta...

--Kerttu! Hyvästi!

--No miksi sanot hyvästi?

--Siksi vaan, että lähden.

Kerttu sanoi säikähtäen:

--Viaporiin?!

--Ei Kerttu, en mene Viaporiin, mutta kuka tietää milloin taas näemme

toisiamme. Hyvästi!

--Voi, voi,--sanoi Kerttu ja käpristyi kokoon, näin varustuen kapteenin

puristusta vastaan, sillä hän tiesi kokemuksesta mitä se puristus

merkitsee.

--Mutta Hannes kulta, sinähän vapiset, mikä sinun on? Miksi sanot

hyvästi? tunnusta!

Silloin sanoi kapteeni:

--Jos vapisen, niin kai pelkään. Ja jos tulisin paenneeksi sinua enää

näkemättä--

--Kerttu katsahti epäluuloisesti häneen:

--Kaikkea sinä osaat, mutta viisaasti valehdella et ymmärrä. Sinäkö

pakenisit!

Ja rupesi nauramaan.

Mutta silloin Hannes puristi hänet syliinsä niin että kylkiluut

rytisivät. Ja äkkiä irrottui hänestä ja kovasti kolisten läksi menemään

rappusia alas.

Kerttu huutamaan ovesta alas rappusille:

--Hyvästi, hyvästi, Hannes, miksi sinä niin äkkiä... Hyvästi, kulta!

Kapteeni vaan meni kuin tuulispää. Alaovi paiskautui kiinni hänen

jälkeensä. Ja kohta Kerttu kuuli kuinka hän hevosen nelistäessä hurjaa

vauhtia ajoi pois.

Vasta ajaessaan kapteeni muisti ettei tullutkaan äitiä hyvästelleeksi.

Mutta hänestä näytti jostakin syystä, että äidin kanssa kyllä voi puhua

vielä vaikka he molemmat olisivat jo haudassa...

Saapuessaan takasin leiripaikalle hän jo kaukaa huomasi, että siellä oli

syntynyt jokin häiriö. Ja hän tiesi hyvin mitä se oli. Miehiä oli

suurissa joukoissa kokoontunut hänen majansa ympärille. Ja kun hän ajoi

esiin, sanoivat he hänelle, että Viaporista oli tullut luutnantti

hakemaan linnaan lisäväkeä kaartista. Ja oli pitänyt puheen portailla ja

nostattanut koko leirin pystyyn.

--Olemme valmiit antamaan henkemme ja veremme vapaudentaisteluun,

sanoivat miehet.

Kapteeni meni sisälle ja hetken kuluttua he tulivat ulos luutnantin

seurassa (jota Kerttu sanoi Ihastukseksi), valitsemaan 400 miestä, sillä

kapinallisten ainoa laiva ei voinut enempää viedä.

Kun miesten kesken tuli riita siitä kuka saisi mukaan mennä kuka ei,

sanoi kapteeni:

--Jos ken naimattomista tahtoo kuolla rehellisessä tappelussa, en minä

estä, mutta naineet jääkööt tänne.

Miehistö alkoi kuuluvasti nurista.

Silloin sanoi kapteeni:

--Rauhottukaa, kohta saamme täällä kotona vielä kuumempaa.

Ja miehet alkoivat keskenään arvailla näiden sanojen merkitystä, ja

hiljenivät.

Mutta kapteeni meni synkkänä jälleen majaansa ja sulkeutui sinne.

Silloin erottui osa leiriväestä luutnantin ympärille, noin 400 miestä,

naimatonta, ja he marssivat kohta kaupungin läntiseen satamaan,

mennäksensä höyrypurteen ja yön pimeässä pyrkiäkseen aavan meren kautta

kapinallisten hallussa oleville linnotuksen saarille.

Mutta päävoima, ylipäällikkönsä käskyä totellen, painui takasin

puistojen metsikköihin.

Puoliyön aikaan kapteeni tuli ulos majastaan, ja silloin hän näki Hinkin

seisovan yksinänsä leuka ja kädet portaiden kaidepuita vasten

nojautuneina. Hinkki oli tullut kapteenin leiriä katsomaan.

--Tule Hinkki minun kanssani, sanoi kapteeni.--Onko sinulla tulta?

Hinkki veti taskustansa esiin tulitikkulaatikon, ja antoi täristämällä

kapteenin kuulla, että siinä oli tikkuja.

Heidän mennessänsä kalliolle päin kapteeni sanoi:

--Mistä Hinkki tulee?

Hinkki sanoi olleensa Hietalahden rannassa katsomassa kaartin lähtöä

Viaporiin.

Kapteeni huokasi raskaasti sanoen:

--Ei heistä yksikään osaa tykkiä virittää.

Hän vei Hinkin kilometrin päässä olevalle korkealle kalliolle, jossa oli

olkiin kääritty suunnaton pystyriuku.

Siellä sanoi kapteeni vahtimiehille:

--Saatte mennä, nyt ei täällä vahtia enää tarvita.

Mutta Hinkille sanoi: Onko sinulla tulta?

Hinkki vastasi: On.

Vahtimiesten mentyä kapteeni kääntyi päin kaupunkia, joka tuhansine

tuikkivine valoineen lepäsi kirkkaan tähtitaivaan alla. Hinkki katseli

häntä, istuen kalliolla. Kapteeni seisoo kauan liikahtamatta. Nyt se

nostaa molemmat kätensä päälaelle ja käy tukkaansa. Katsoo kauan ylös

tähtiselle taivaalle. Ja Hinkistä alkaa näyttää, että se on kuin

jättiläinen, ja että jos sillä vaan olisi kirves kädessä, niin se

halkaisisi taivaankin kahtia, ja tähdet tippuisivat kilisten alas...

--Sanoitko sinulla olevan tulta?--kysyy kapteeni äkkiä.

Mutta ennenkuin Hinkki ehtii vastata kapteeni horjahtaa ja maahan

vaipuen huutaa:

--Hinkki, Hinkki, tuo minulle konjakkia!

Sen ymmärsi Hinkki hyvin, sillä hän oli nähnyt kapteenin olevan jostakin

asiasta kahden vaiheella, ja tiesi, ettei semmoisissa tiloissa mikään

niinkuin viina auta.

Senvuoksi ei kestänyt kauan ennenkuin kapteeni näki Hinkin laskeutuvan

alemmas ja alemmas kalliopolkua myöten, ja nopeasti katoovan pimeyteen.

Itse meni kapteeni voivotellen pitkäkseen kalliolle.

Ja kadotti kaiken ajan ja paikan tunnon.

Hän oli ryömivinään jollakin hienolla huonematolla... Vasili seisoo

hänen edessään, kättänsä nojaten mahonkisen kirjotuspöydän kulmaukseen,

ja puhuu kapteenille vieraan kylmällä äänellä, mutta tutusti räpytellen

raskaita, pitkäripsisiä silmäluomiansa:

--Emmekö sanoneet sinua leijonamieleksi? Emmekö uskoneet sinun käsiisi

vapauden pyhää asiaa, ja sinä _petät_ meidät tämän kaupungin tähden!

--Armoa, Vasili, armoa! Katso sen tulia...

--Etkö sinä sanonut: Vallankumous on Venäjällä mahdoton, sillä ette osaa

erottaa järkeä tunteesta?

--Armoa, Vasili! Tämä on kotikaupunkini...

--Etkö sinä käskenyt avata meren sulkuja, upottaaksesi Pietarin

miljoonakaupungin, ja nyt säälit tätä kylää!

--Olin siellä suomalainen, ja puolalainen ja juutalainen kannatti minua.

Vasili, täällä olet _sinä_ muukalainen!...

--Astu siis riveistä!--sanoi Vasili.

Tämän tuomion kuultuansa oli kapteeni juuri astumaisillaan, pää

painuksiin masentuneena, vallankumouksellisten riveistä, kun joku toi

hänelle viinaa, antaakseen hänelle toimeen tarvittavaa voimaa.

Kapteeni heräsi ja näki Hinkin ojentavan hänelle puolillaan

läiskähtelevää konjakkipulloa ja kuuli sanovan: Tuoss' on, ryyppää!

Kapteeni tunnusteli kädellä maata ja ihmetteli, ettei siinä olekaan

Vasilin huoneen hieno matto, vaan ainoastaan sammalta, ja että raaka

Hinkki likasen punasella kädellä tarjoaa hänelle semmoista, mikä auttaa

toimeenpanemaan hienon Vasilin tahtoa... Ja kuitenkin oli Vasili juuri

itse sanonut, että vallankumous hävittää kapakat...

Mutta kun hän kokonaan valveille kavahti ja näki kaupungin, kävi hän

taas tukkaansa, sieppasi pullon Hinkin kädestä ja mäiskäsi sen rajusti

vasten kalliota.

--Hullusti käy, Hinkki!--sanoi hän hiljaa, maahan katsoen. Ja hänen

sieraimensa huohottivat, ja silmät pyörivät mulkoillen päässä.

Tämä kapteenin tunnustus suuresti liikutti Hinkkiä. Se oli niinkuin

ehdoton nöyrtyminen, semmoinen kuin ihmisen pyytäessä toiselta anteeksi.

Niinkuin kapteeni olisi tullut alas siltä korkeudelta, jolle oli noussut

Hinkin yläpuolelle, ja sanonut: tunnustan ylemmyytesi!

Peittääkseen kapteenin puolesta sitä noloutta, jota tämmöinen

nöyrtyminen hänen mielestään täytyi kapteenissa synnyttää, Hinkki sanoi

haihduttaen:

--Saatanatakos sen pullon rikoit!

Ja vähän istuttuansa, kun ei kapteeni näyttänyt mielensä masennuksesta

selviävän, Hinkki sanoi häntä lohduttaakseen ja hyvittääkseen:

--No jos minä nyt sitten menisin sinne heitä opettamaan.

Ymmärtämättä minne Hinkki tahtoi mennä, ja haluten olla yksin kapteeni

sanoi:

--Mene, mene--

Hinkki nousi ylös.

--Annas rahaa!--sanoi hän ojentaen kätensä kapteeniin päin.

Kapteeni antoi hänelle kukkaronsa, ja Hinkki läksi ketterästi kallioita

alas yön pimeyteen.

8.

Hinkki osti kapteenin rahoilla suuren joukon tupakkia ja viinaa,

ilahuttaakseen Viaporin miehiä eväillänsä, koska oli kuullut heidän

eväänsä olevan juuri loppumaisillaan. Hän pani kaikki koriin ja se oli

silloin niin täynnä, ettei ainoatakaan tulitikkulaatikkoa olisi enää

mahtunut. Mutta olipa myös kaikki kapteenin rahat viimeistä penniä

myöten menneet. Kukkarossa ei ollut enää muuta kuin laidimmassa

osastossa kortti, jossa oli kapteenin nimi venäläisillä kirjaimilla.

Kun soutaminen Kuninkaansaarelle, jonne kaarti oli avomeren kautta

viety, olisi sitä tietä ollut liian pitkä, ja Hinkki tiesi, että

Harakka, joka lännestä käsin oli lähinnä kaupungin rantaa, oli

hallituksen puolella eikä siis olisi maan puolelta päästänyt ohitsensa,

valitsi hän toisen tien. Hän päätti pyrkiä eteläsatamasta, suoraan

Kruunperin selällä olevien sotalaivojen ohi, jotka kaupungin

antautumista odotellen toistaiseksi olivat nekin hallituksen puolella ja

pitivät kaupungin ja Viaporin välistä merta heijastimillansa alituiseen

valaistuna, niinkuin revontulet olisivat taivaista vetten päälle

siirtyneet.

Asia ei Hinkille onnistunut. Hän tuli venheineen, johon oli kokkaa

vastaan pystyyn sijoittanut joukon ongenvapoja, heti huomatuksi ja

joutui keskelle häikäisevän kirkasta valovirtaa. Ei auttanut koukistaa

selkää ja matkia vanhaa kalastajaäijää. Kuulat lensivät kohta ratisten

ja vinkuen yli pään.

Toisen yrityksen teki Hinkki pohjoissatamasta käsin, aikoen kiertää

sotalaivojen takaa.

Mutta heijastusvalot ylettyivät sinnekin, ja Hinkin täytyi soutaa

kiertäen Korkeasaaren etelärannatse Degerön pohjoisrantaan ennenkuin

pääsi pikku saaria ja rantapoukamia myöten etenemään Santahaminaa

kohden, joka oli idän puolelta lähinnä mannermaata oleva linnoitussaari.

Hän aikoi nyt Vasikkasaaren taitse oikaista suoraan kohti

Kuninkaansaarta, ja souti vinhaan, mutta lähestyessään sen ja

Santahaminan välistä salmea hän kuuli selkänsä takaa, että ankara pauke

käy juuri siinä salmessa. Hän hellitti soutamasta ja kääntyi katsomaan.

Kuninkaansaarelta ammuttiin tykeillä suoraan salmen yli Santahaminan

valleihin, ja Santahaminasta välkähteli rätisevä kivärituli

Kuninkaansaarta kohden.

Hinkiltä pääsi pitkä vihellys, joka merkitsi yhtäkuin: ohhoh, pojat,

niinkö teidän asianne olikin! Sillä jos tämä itäinenkin mannermaata

lähin oleva saari oli hallituksen miesten käsissä, oli Hinkistä selvää,

että kapinalliset olivat näiden välissä kuin loukossa. Hallituksen oli

täytynyt edeltäpäin tietää milloin kapina alkaa, koska oli ehtinyt

varmat miehensä koota maanpuoleisille saarille sekä idässä että

lännessä.--Tätä kaikkea merkitsi Hinkin pitkä vihellys.

Hän nosti airot vedestä, otti lakin päästänsä ja rupesi otsahikeänsä

kuivaamaan. Ongenvavat sillävälin piirsivät puolikaaren Viaporista

kaupunkiin takaisin. Mutta levättyänsä ja tupakoimaan Hinkki pani airot

jälleen hankoihin ja voimakkaalla vetäsyllä käänsi veneen takasin

Degerön maata kohden. Hän laski maihin toisella puolen Stansvikin

lahtea, jätti veneensä siihen ja läksi koreineen ja onkivapoineen

kulkemaan puolijuoksussa pitkin rantaa itäänpäin. Noin viisi kilometriä

mentyänsä hän irrotti huvilanrannasta vanhan ruuhen ja läksi soutamaan

avomerelle päästäkseen Santahaminan etelärantaa seuraten

Kuninkaansaarelle, sillä hän laski niin, ettei nyt voinut mitään vaaraa

avomeren puolelta olla, kun sota kävi lännessä olevaa linnoitusta

vastaan.

Soutumatkaa tätä kautta Kuninkaansaarelle oli päälle peninkulman ja

puoliväliin päästyä alkoi päivä valeta idän taivaalla, niin että selvään

saattoi erottaa vahtisotamiehiä rantapatterin harjalla. Ensimäisen

patterin ohi mennessä Hinkki alkoi soutaa hiljaa, sillä hänet oli

ilmeisesti huomattu. Joukko sotamiehiä kokoontui yhteen ja rupesivat

toisilleen osottelemaan Hinkkiä. Tulipa niiden joukkoon upseerikin ja

nosti kiikarin silmilleen. Silloin ei Hinkin todellakaan auttanut muu

kuin ruveta ongelle. Hän pysäytti veneen karin reunaan ja istui selin

rantapatteriin, sivahuttaen siiman ulapalle päin.

--Saatanan kilohailiako tässä olisi aikaa vedellä!--kiroili Hinkki.

Mutta eipä hänen tarvinnut siinä kymmentä minuuttiakaan kyyköttää,

ennenkuin upseeri jo laski alas kiikarinsa ja sotamiehet hajosivat.

Toisen rantapatterin kohdalle päästyään ja jälleen jouduttuaan

huomatuksi Hinkki koetti samaa temppua, mutta nytpä ei auttanutkaan.

Kymmenkunta sotamiestä juoksi rantaan ja viitaten Hinkkiä tulemaan

rupesivat lataamaan kivärejänsä. Hinkki souti suoraan kohti sotamiehiä,

ja rantaa lähestyessään otti koristansa esiin viinapullon, ja rupesi

sitä heille kauppaamaan, huutaen:

--Kupii votku!

Sillä Hinkki oli polisina ollessansa oppinut jotakuinkin venättä.

Ryssät viittasivat vaan Hinkkiä maalle, vangitakseen hänet.

He löysivät hänen veneestään korin täynnänsä viinapulloja ja tupakkia,

ja nauraen rupesivat kohta jakamaan tavaraa keskenänsä.

Kun he olivat sen tehneet ärjäisi Hinkki vihasesti:

--Davai dengi! (Se merkitsee: Anna rahat.)

Ja rupesi vaatien tulemaan heitä kohti.

Sotamiehet perääntyivät nauraen ja koettaen häntä välttää. Mutta Hinkki

tuli yhä kovemmaksi. Hän koputteli ongenvavalla maahan, ärjyi ja uhkasi

lyödä. Sotamiehet sen mukaan perääntyivät. Vihdoin Hinkki rupesi muka

kiviä maasta hakemaan, ja kun sotamiehet lähtivät karkuun, juoksi hän

heidän jälkeensä kauheasti kiljuen ja kiroillen ja useita suuria ja

pieniä kivimöhkäleitä heitellen. Kunnes ryssät kokonaan pakenivat.

Hinkki läksi nyt soutamaan ulapalle ja kääntyi jälleen Kuninkaansaarta

kohden. Olivathan eväät tosin menneet, mutta olipa sensijaan vapaus

säilössä.

Kolmannen patterin kohdalla oli varusväen huomio nähtävästi niin

kokonaan länteen ja pohjoiseen päin kääntyneenä, että Hinkki souti ohi

aivan alitse, ja vasta kun hän oli jo puolitiessä salmea, joka erottaa

Santahaminan Kuninkaansaaresta, huomasivat he sieltä hänen aikeensa ja

alkoivat ampua. Hinkki veteli kuin viimeistä päivää. Kaksi kuulaa meni

veneenlaitain läpi, yksi osui kokkaan juuri silloinkuin Hinkki oli

parhaiksi hypännyt rannalle.

Hän oli jyrkän kallioseinän edessä, joka rantatöyräänä kohosi korkeuteen

ja muuttui siellä viheriäksi patterin penkereeksi. Monta kertaa oli

Hinkki ennen poikana meren saarissa soudellessaan nähnyt kuinka

taitavasti ryssät nousivat ja laskeutuivat tämmöisiä kallioseiniä

myöten, ja hän oli aina ajatellut, että niillä täytyi olla sitä varten

merkityt paikkansa ja tekopolkunsa. Nyt hän istuen suojassa irtiporatun

kivilohkareen takana koetti sellaista paikkaa keksiä, itätaivaan

valettua niinpaljon että vielä näkymätön auringonkerä jo säteili.

Samassa Hinkki jo viskautui kuin nuoli pitkin rantaa, ja kohta hän näkyi

Santahaminaan oravana nousevan Kuninkaansaaren rantatöyrästä ylös.

Tshik-tshak-tshuk panivat Hinkin korvaan kiviseinää vasten

mäiskähtelevät kuulat, ja juuri niinkuin hänen ampumansa revolverin

kuula oli Franssin kivimuuriin räiskäyttänyt loven, niin räiskäyttelivät

nämäkin kalliosta palasia irti.

Aivan eheänä Hinkki pääsi suojustörmän korkeimmalle harjalle ja

heittäytyi pitkäkseen sen suojanpuoleiselle vietteelle.

--Strastu!--sanoi hän nokiselkäiselle ja öljyyntyneelle sotamiehelle,

joka paitahihasillaan puhdisteli järeän tykin sisustaa ja

esiinpompahtaneen Hinkin nähtyään oli hämmästyksestä lentää selälleen.

Molemmilta puolilta juoksi nyt sotamiehiä pajunetin kärjet leimuavina

paikalle. He eivät olleet ampuneet tulokasta ainoastaan senvuoksi, että

näkivät vihollisen häntä ampuvan. Mutta nyt tiukasti vaativat tietoa

mikä mies hän oli, ja Hinkki näki, että heidän pajunettinsa olivat

hiotut.

Viimeisellä hetkellä Hinkki muisti jotakin, ja rauhallisena, aivankuin

olisi heille ruvennut rahaa antamaan, veti esiin kapteenin kukkaron,

kaivoi sieltä nimikortin ja viskasi heille alas. Sotamiehet lukivat,

päät yhdessä, ja jälleen hajoten rupesivat sanomaan:

--Snaem, snaem! (Se on: kyllä tunnemme.)

Heidän kasvonsa loistivat ja he olisivat varmaan syleilleet Hinkkiä, jos

hän vaan olisi ollut alhaalla. Mutta nyt ylettyivät mielisuosionsa

osotukseksi ainoastaan hänen saappaitansa taputtamaan.

Niin lähellä näitä Viaporin linnotuksia oli Hinkki parhaan ikänsä

elänyt, eikä vielä ikinä aavistanut, että täällä tämmöistä on! Jos

päätänsä suojusvallin yli kurkotti, näkyi aava meri, alkaen syvyydestä,

jossa laineet korkeudesta katsottuina näyttivät pieniltä

leikkilaineilta, ja päättyen siintävään taivaanrantaan. Jos taas kääntyi

maalle päin katsomaan, niin oikein sydänalaa hiipasi se mahtava

linnoituksen komento, kun kukkulalta kukkulalle ja saaresta saareen

jatkuivat patteriketjut, milloin vihreitä rintojansa levitellen, milloin

paljastaen sisäpuoliset linnotustantereet hautoineen ja pengerryksineen,

tykkirivien välkähdellessä ylimpänä, nousevan päivän säteissä. Pieneksi

ja melkeinpä olemattomaksi meni koko Helsinki siellä lahtien

pohjassa--tämän mahtavuuden rinnalla.

Ei ainoatakaan laukausta kuulunut mistään. Yön veristen ja tuimain

ottelujen perästä varmaan lepäsivät sekä täällä että siellä, raskimatta

kummaltakaan puolelta antaa ensi merkkiä uuden taistelun alkamiseen.

Päivä oli jo jättänyt merenpinnan, mutta yhä uskalsivat vahdit kävellä

patterien harjoilla.

Tykkimies selitti Hinkille, että kun tästälähin Santahaminasta

ensimäinen kivärinlaukaus kuuluu, alkaa Kuninkaansaarella tykistö

paukkua. Tykinsuut olivat kaikki käännettyinä Santahaminaan päin.

--Entäs Santahaminan tykit?--kysyi Hinkki.

Tykkimies sanoi siellä kyllä olevan tykkejä, mutta väki oli jalkaväkeä,

joista ei yksikään osannut niitä käyttää. Kaikki tykkimiehet olivat

kapinallisia.

Nyt alkoi Hinkki kauheasti kiroilla itseksensä, sillä olisipa hän tuon

asian ennen tiennyt, niin kyllä olisi ymmärtänyt soutaa kivärinkantamata

kauempana rannasta ja viinat olisivat säilyneet. Mutta mennyt mikä

mennyt!

Näitä tykkimiehen kanssa jutellessaan Hinkki samassa näki suuren

miesjoukon tulevan taajassa parvessa pitkin linnotuksen leveää tietä,

joka kävi lännestä käsin laaksoa myöten halki saaren. Ja hän näki kohta,

että se oli suomalaisten joukko.

Ihmeissään juoksivat tykkimiehet kokoon tätä kummaa katsomaan, kun

tuntematon sivilipukuinen sotajoukko lähestyi, kivärit olalla.

Kun Hinkki sanoi niiden olevan suomalaista apuväkeä, tulivat sotamiehet

hurjan iloisiksi, ja lakkejansa ilmaan viskellen rupesivat hurraamaan.

Suomalaiset vastasivat tieltä, hekin hurraten ja lakkejansa heilutellen.

Heidän edellänsä kulki venäläinen luutnantti, paljastettu miekka

kädessä. Kuninkaansaaren kapinallisten johtaja.

Kun joukko saapui tienkäänteeseen saaren itäiselle puolelle,

noustaksensa siitä eteläisille rantapattereille, joilta ryssät heille

hurraata huusivat, alkoi Santahaminasta käsin kova kivärinpauke.

Nuori luutnantti näkyi silloin ottavan pari askelta eteenpäin, ja, juuri

niinkuin Hinkki oli nähnyt niiden paraatissa tekevän, kääntyi miekkaa

huiskuttaen ja jotain huutaen miehiin päin, jotka kohta hajosivat ja

alkoivat juosta pitkää rinnettä ylöspäin.

Suuri rätinä kävi ilmassa, joista äänistä Hinkki saattoi hyvin tuntea jo

Afrikan sodassa oppimansa kuularuiskut, kranaatit, pommit ja shrapnellit

erilaisine mylvinöineen, vihellyksineen ja paukahduksineen.

Ainoastaan kolme miestä jäi sille leveälle santatielle, yksi

liikkumattomaksi, yksi polvilleen ryömimään ja yksi paikalleen

kieppumaan niinkuin ankerias veneen pohjaan. Kaikki muut nousivat

juosten pattereille.

Tullessaan miehet nauroivat kaikki ja huusivat toisilleen sukkeluuksia,

mutta ei kaikkien sentään onnistunut salata kalvenneiden suupielien

noloa jäykistystä ja suurenneiden silmämustuaisten säikkynyttä viikunaa

tämän odottamattoman tervehdyksen johdosta.

Ojennetuin käsin ja hurraten juoksivat ryssät heitä vastaan. Ja

suomalaiset ja venäläiset rupesivat syleilemään ja suutelemaan

toisiansa, upseeri mukana, niinkuin veli veljein joukossa...

Hinkki istui ylempänä, suojusvalliin selkäänsä nojaten, polvet

notkistettuina leuvan alle, kädet säärien ympärillä. Tavatonta oli tämä

näky Hinkistä. Niin pitkälle kuin hän ikäänsä muisti, oli ryssien ja

suomalaisten välillä aina ollut kopeilemista ja pilkkaa, vihaa ja

tappelua. Myös muisti Hinkki vielä kouluajoilta historiaa, ja tiesi

missä monissa vaiheissa tämä Ehrensvärdin linnotus oli aikojen kuluessa

ollut. Mutta että sen korkeimmalla ja vahvimmalla patterilla kerran

maailmassa venäläiset ja suomalaiset sotamiehet syleilisivät toisiansa,

sitä eivät nämä kivet ja kalliot olisi toki koskaan voineet uneksia...

Ja siinä oli Hinkistä taas jotain sitä samaa uutta, joka ihmeellisesti

hänen sisuksiansa kaivellen tahtoi aina todistaa hänelle, että hän oli

jotenkin jäänyt ajassa jäljelle eikä ollutkaan enää kaiken kärjessä.

Ilmat vavahtavat ... tanner tärähtää ... taivaita halkaiseva pamahdus

... toinen ... kolmas...

Kuninkaansaaren tykistö vastaa Santahaminan tervehdykseen. Päivän

taistelu on alkanut.

Upseeri puhuu jotakin miehille, ja paljastaa päänsä. Kaikki miehet

paljastavat päänsä, niin ryssät kuin suomalaisetkin. Upseeri nostaa

kätensä ja antaa merkin, ja silloin kajahtaa marseljeesin tuttu sävel

satojen miesten suusta. Toiset laulavat venäjäksi, toiset suomeksi.

Hinkinkin täytyi nousta seisaalleen ja paljastaa päänsä. Mutta hän piti

sentään lakkia nenän ja suun edessä, koska ei voinut olla vähän

häpeemättä sitä nousemistaan.

Ihmetellyt oli Hinkki aina, kuinka miehet voivat niin peräti toisiksi

muuttua heti kun saavat jonkun uskon, mutta nyt hän tunsi monta näistä

miehistä eikä ollut sentään vielä milloinkaan ennen nähnyt missään

kirkossa eikä liioin mustatukan kuulijain joukossa miesten silmissä

semmoista hartautta ja uskon loistetta, kuin noiden nyt siinä veisatessa

kaulatuksin ryssäin kanssa. Aivan paloivat niiden silmät kuin olisivat

pyhien enkelien vaellusta taivaan pilvissä todistaneet.

Jo nosta pääsi köyhä kansa!

On tullut päivä kunnian!

Te ylitsenne lippuansa

Nyt sorron näätte nostavan,

Vihaisna riistäjämme ärjyy,

Ne meidät orjantyöhön vie,

Äitimme viepi mierontie,

Lapsemme viluissansa värjyy.

Aseihin astukaa,

Ja vasten sortajaa!

Eespäin! Eespäin!

Lyökäämme näin pois valta riistäjäin!

--Kun eivät vaan veisaisi omaa hauta virttänsä!--ajatteli Hinkki.

Vavahtaa, vavahtaa taas ilmat, pamahtavat tykit...

Aseihin ... stukaa

... vasten ... tajaa

... päin! Eespäin...

Ei kuulu enää laulu ... jää kesken ... ryssät juoksevat parvittain eri

pattereille,--suomalaiset hajoovat neuvottomina sinne tänne tykkimiesten

luo, oppiakseen hekin sotakanuunain kumeata kieltä.

Nyt alkaa Hinkin toimi, ja hänen läsnäolonsa näyttäytyy kohta niin

välttämättömäksi, ettei kukaan voi ymmärtää kuinka ilman häntä ollenkaan

olisi voitu toimeen tulla. Tykkimiesten suureksi hämmästykseksi hän osaa

kaikki temput neuvomatta, ja he tekevät hänet kohta opettajamestariksi

suomalaisille. Kranaattien, shrapnellien, kuularuiskujen, kanunain

jyskeessä tuskin olisivatkaan suomalaiset mitään tolkkua venäläisten

selityksistä saaneet.

Koko päivän kävi tykkituli Santahaminaa vastaan, jossa kerrottiin viime

yönä yli 500 hallituksen puoluelaista kaatuneen. Mitään vastatulta ei

sieltä tykeillä annettu, ja näin oli suomalaisille hyvää harjotusaikaa

sekä itse kanunain käyttöön että mielen tottumiseen korvia kuuroiksi

tekevään sotapauhuun. Ensi aterian syötyänsä he jo taas osasivat

naureskella, ja nautinnokseen katselivat, kuinka suurta hävitystyötä

tykkituli teki vastapäisen saaren valleihin, kun joka laukauksella

suuret maakerrokset irtautuivat ja viskautuivat ilmaan. Heidän päänsä

yli kävi ankara shrapnellituli samaa Santahaminan saarta vastaan

Aleksanterin saaresta, joka myöskin oli vallankumouksellisten vallassa.

Iltapäivällä alkoi tykkituli vaimeta, ja äkkiä taukosi melkein kokonaan.

Silloin tuli Hinkin luo nuori, noin 18-vuotias mies ja sanoi:

--Kas kun olet niin noessa etten ollut tunteakaan.

Hinkki huomasi kyllä että sillä oli jotain muuta asiaa, ja niin olikin.

--Onkohan sota nyt lopussa?--kysyi nuorukainen.

--Vai lopussa! sanoi Hinkki,--eihän tämä ollut vasta kuin

harjotus-ammuntaa. Mutta katos tuonne!

Ja Hinkki näytti suoraan aavalle merelle.

Siellä oli kaukaisen merisaaren kupeelle asettunut muutamia suuria

sotalaivoja.

--Onko laivasto vihdoin tullut?--sanoi nuorukainen, ja lisäsi

asiantuntijan äänellä:--Laivasto on vallankumouksellinen.

Hinkki tunsi hänen puhuvan sillä sivistyneen ylemmyydellä, jolla

»järjestynyt» tavallisesti puhuttelee pimeää »järjestymätöntä».

--Taitaa, sanoi Hinkki, mutta jos se on meidän puolella, niin kas kun ei

se ole tullut lähemmäksi. Sitä laivastoa ne ovat täällä varttoneet kuin

nousevaa päivää. Siinä se on nyt!

--Luuletko ettei se olisikaan--vallankumouksellinen?

Hinkki viittasi kädellään Kuninkaansaaren patterien ulkolinjaa, ja

sanoi:

--Mitäs ne tuolla tekevät? Ne kääntävät tykkejänsä merelle päin, eikä

siellä nyt enää ketään naurata. Mene sinäkin vaan aliupseeris luo, ettei

suutu.

Nuorukainen meni nopeasti pois.

Hinkki alkoi taas puhdistaa kanuunaa, hyräillen valssiansa: Kolmasti,

neljästi...

Ei ainoatakaan laukausta kuulunut. Kuolon hiljaisuus kaikkialla,

linnotuksessa, saarilla, merellä... Toisilta pattereilta asti saattaa

erottaa miesten tavallista puhetta. Suuret kalalokitkin uskaltavat

vähitellen saapua takasin pesäkariensa ympärille kaartamaan ja alkavat

huudoillansa täyttää ilman. Meri on rasvatyyni.

Hinkki katselee ahnain silmin saaren kupeella kelluvan jättiläislaivan

hohtavia panssarikylkiä, valkoisia piipputorneja, mastotaklinkia,

ampuma-aukkojen rivejä.

Hänen siinä katsellessa samassa tuprahtaa valkonen savupilvi keskiaukon

kidasta ja yhdellä kertaa välähtää terävän kirkas liekki sen pilven

halki. Näkyy valkopilven hiljainen kohoaminen ja sen viaton kuvastuminen

pitkänä viiruna tyynen meren kalvoon. Tuprahtaa vierimmäisistä kidoista

liekkinä leimahtaen toinen ja kolmas pyöreäreunainen valkopilvi. Ja

samassa jo kuuluu kanunankuulan ulina menevän Aleksanterinsaaren yli

linnotuksen pohjoissaarille. Toinen ja kolmas menee Kuninkaansaaren yli,

kolmen kumean pamahduksen seuratessa toisiaan. Taas hiljaisuus. Lokit

lentävät äänettöminä hajalle.

Hinkin tykkiä tarkastava aliupseeri, tahtoen rohkaista, sanoo naurahtaen

ja päätänsä hyväntahtoisesti nyykäyttäen, että se oli vaan

koelaukauksia. Juu, juu, myöntelee Hinkki, vaikka selvästi näkee, että

aliupseerin naurahduksesta ei tullut mitään. Aliupseeri rupesi nyt

selittämään, miksi sotalaivat eivät voi olla ampumatta näitä

»koelaukauksia». Jos ne olisivat ampumatta, sanoi hän, niin asiasta

tulisi kysymys sotaoikeudessa, jolleivät vallankumoukselliset

pääsisikään voitolle. Mutta laivat eivät tahdo antaa vielä mitään

todistuksia kapinallisuudestaan, ennenkuin jotain tapahtuu, jota ne

odottavat, ja sentähden niiden _täytyy_ ampua. Juu, juu, pani Hinkki.

Mutta vaikka Hinkki olisi kuinkakin vakuuttanut ymmärtävänsä ja

täydellisesti uskovansa aliupseerin selityksiä, katsoi tämä

välttämättömäksi yhä uudestaan selitellä ja uusia perusteita löytää,

mikä saattoi asian yhä enemmän epäilyttäväksi Hinkin silmissä, ja hän

teki lujasti työtä kanunain tähtäinten suuntaamiseksi merelle, niinkuin

näki kaikkialla pattereilla tehtävän.--Ne odottavat, sanoi aliupseeri,

näes, täytyy odottaa, täytyy saada ensin tietää tuleeko siitä

vallankumouksesta mitään. Juu, juu, sanoi Hinkki, vaikka ei ollenkaan

ymmärtänyt miksi asia olisi voinut odottamisesta muuttua. Näithän itse,

sanoi taas tykkimies, että ne ampuivat ylitse. Juu, juu, myönsi Hinkki,

ja kysyi nyt vuorostaan tykkimieheltä, mitä oli tuleva sitten, jos

kapinalliset voittaisivat. Tasavalta ja presidentti, niinkuin

Amerikassa, sanoi tykkimies,--ja Suomikin saa silloin olla vapaa valtio.

Saa niin, sanoi Hinkki, hikeä otsaltansa pyyhkien.

Kuitenkin täytyi Hinkinkin lopulta itsekseen myöntää, että laivat

todellakin ikäänkuin jotakin odottivat. Sillä koko sinä päivänä eivät

ampuneet Kuninkaansaarelle yhtään laukausta, jota ei olisi voinut

selittää koelaukaukseksi. Kaikki laukaukset olivat tähdätyt linnotuksen

kaupunginpuoleisiin saariin.

Tuli uusi yö, ja miehet menivät makuulle illastamatta, sillä eväät

olivat loppuneet kapinallisilta, ja yhteys kaupungin kanssa kokonaan

katkennut. Hinkki ja venäläiset eivät olleet koko päivänä syöneet.

Miehet käskettiin yöpymään valleille, osaksi senvuoksi, että kasarmit

olivat Santahaminasta tulevan alituisen kivääritulen alaisina, osaksi

taas--kuten toiset väittivät--laivastosta uhkaavan pommituksen vuoksi.

Yöllä ei kuulunut laivastosta mitään.

--Odottavat!--sanoi tykkimies keskiyön aikaan Hinkille, kun huomasi

tämänkin valvovan. Sitten nukkui rauhallisesti uudelleen.

Jo kauan ennen päivännousua heräsivät miehet järeän tykistön

helvetilliseen pauhuun.

Hinkki kapusi tykkimiehensä viereen silloin kuin tämä oli ampunut

tykistään jo kolme laukausta, sillä Hinkki oli ajatuksissaan valvonut

koko yön ja vasta aamulla saanut näläntuskaltansa unta.

Koko laivasto oli yhtenä savu- ja tulimerenä.

Pommitus kävi Aleksanterin ja Kuninkaan saaria kohtaan. Nyt ei enää

odotettu. Nyt oli leikki loppunut.

Kuninkaansaarella paloivat pian ilmiliekissä kasarmit ja muut

puurakennukset, savussa ja tulessa oli kaikki, ilmain ulistessa

kaksitoistatuumaisten hirmu-uhkaa, suurten hietavallien hajotessa

niinkuin aaltojen viskaama hyrsky, pommien ja kranaattien räjähdellessä

kaikilla tantereilla, murhaavaa rautaromua levitellen.

Tykkimies jätti asiansa hetkeksi Hinkin hoitoon, sillä miehiä kaatui

paljon ja aliupseereja tarvittiin jokapaikkaan. Hinkki ammuskeli kyllä

ominkin päin. Tosin olisi hän paljon mieluummin ollut niiden puolella,

jotka laivoista ampuivat, sillä hän olisi sanomattomasti nauttinut saada

virittää laivatykkiä ja koettaa osua siihen Viaporin nupipää

kirkontorniin, joka kaupunkiin näkyvänä oli kaiken ikää Hinkkiä

vaivannut ja kutkuttanut. Ihmeelliset olot ja vaiheet olivat kuitenkin

kääntyneet niinpäin, että Hinkin nyt päinvastoin täytyi ampua noita

rakkaita laivojansa, jotka siellä meren viileässä sylissä ihanasti

kelluivat. Mutta--

--Soromnoo!--ajatteli Hinkki, ja lasketteli laukauksen toisensa perästä,

osui taikka oli osumatta.

Kun taistelu myöhemmin kiihtyi kuumimmilleen, tuli sama nuorukainen

Hinkin luo uudestaan ja silmät melkein ulkona päästä, soperrellen kuin

puolihullu, kävi molemmin käsin Hinkkiin, rukoillen lähtemään hänen

kanssansa karkuun Viaporista. Hinkki rupesi ensin laskemaan leikkiä

hänen kanssaan, sanoen: taisi olla mukavampi, hempukka kainalossa,

mustatukan puheita Kaisaniemen kentällä kuunnella, hä? Mutta mies ei

ymmärtänyt enää paljon. Hinkin kävi sitä surku, ja hän neuvoi sille

paikan mihin oli ruuhensa jättänyt, sanoen: souda kohta ulos merelle ja

vasta sitten käänny itään, Degerön maata kohden, ei sinua nyt kukaan

välitä ampua.--Mies oli kuitenkin niin saamaton ja tohlo, että Hinkin

täytyi saattaa hänet omin silmin venettä näkemään, ennenkuin se mitään

ymmärsi. Kuinka sen sitten kävi, ei Hinkki nähnyt, mutta itse hän ei

ainakaan vahinkoa ehtinyt saada.

Aliupseerin tultua takasin patterille Hinkki kysyi muista suomalaisista.

Aliupseeri sanoi: Urhoollisesti taistelevat, kelpomiehiä jokainen,--ja

rupesi vielä Hinkin mieliksi sanomaan jotakin, että heistä pitäisi tehdä

kenraaleja, mutta juuri silloin kranaatin sirpale lensi edestä miehen

kaulaan, ja hän kaatui selälleen, niin että pää joutui juuri penkereen

reunalle ja retkahtaen irti ruumiista jäi ainoastaan niskalihoilla

roikkumaan verisestä kaulasta.

Hinkki teki parastaan voidakseen hoitaa kaatuneen sotaystävänsä

kanunoita. Hän taisteli siihen asti kuin näki useimmat patterit jo

jätetyiksi ja niiden kanunat vaijenneiksi. Vielä sittenkin hän olisi,

kapteenin hukkaan menevää asiata ajatellen, pysynyt patterillaan, mutta

tapahtui niin, että linnotuksen ruutikellarit räjähtivät, ja Hinkki

lensi monta syltää asemaltaan tykin vierestä. Semmoista pamausta ei

Hinkki vielä eläessään ollut kuullut, ei Afrikassa eikä missään muussa

maanosassa, missä oli elinaikanansa vaeltanut. Siinäkö lennossa vai

hyvän aikaa tiedottomana maatessaan räjähtävien pommien keskellä Hinkki

oli saanut kaksi haavaa, ei hän itse voinut herättyään päättää. Ensin

hän ei huomannut muuta kuin sen haavan, joka oli tullut ohimoon ja

tahrannut kaikki kasvot vereen. Hän pyyhki kasvonsa kaikkein

puhtaimmilla paikoilla, mitä takkinsa liepeistä löysi. Mutta takkia

aikoessaan vetää jälleen ylleen hän vasta huomasi kaiken paitansakin

olevan siekaleina ja veressä, ja tunnusteltuaan tuli siihen päätökseen,

että kranaatinsirpale oli repinyt vasemmalta puolen hänen vatsansa auki.

Ampuivatko ne enää vai eivät, sitä ei Hinkki voinut kuulla, sillä hänen

korvansa olivat lukossa, niinkuin hänellä kuuloa ei enää olisi

ollutkaan.

Noustuansa ja huomattuaan voivansa hyvin pysyä pystyssä ja astua Hinkki

palasi tykkinsä luo ja kapusi siitä vallille.

Heti hän näki, että asia oli menetetty.

Ei ammuttu missään. Laivastokin oli savuista selkeänä. Hävitys

Kuninkaansaarella näytti täydelliseltä. Haavottuneita ja kuolleita

kuljetettiin pitkissä jonoissa lasaretteihin. Punasen kapinalipun

viereen olivat nostaneet valkosen lipun.

Nyt olisi kai Hinkinkin pitänyt mennä lasarettiin mahahaavaansa

sidottamaan, josta tuntui niinkuin suolet roikkuvan, mutta hän laski

niin, että jos hän sinne menee, niin hän joutuu varmasti vangiksi. Ryssä

antaa Suomen herroille raastupaan, ja Suomen herrat tuomitsevat

Söörnääsiin, eikä kun Kakolaan Turkuun.

Tästä selville päästyänsä Hinkki levitti takkinsa hihat ja sitoi ne

lujaksi vyöksi mahansa ympärille, niin että muu takki tuli pariin

kertaan taitettuna pinkaksi kääreeksi haavan päälle.

Sen tehtyänsä hän laskeutui vallin merenpuoleiselle vietteelle ja samaa

kallioseinää myöten, kuin oli tullut, kapusi alas rantaan. Hiukan oli

häntä keskikalliolla vain pyörryttänyt. Nuorukainen oli arvatenkin

päässyt pakenemaan, sillä venettä ei näkynyt missään. Mutta ei Hinkki

sitä odottanutkaan. Hän riisui saappaansa, katseli niitä vähän aikaa

punniten kannattaako niitä viedä mukaansa. Pani ne sitten selkänsä

taakse takista tehdyn vyön alle. Tässä rupesi häntä toisen kerran

pyörryttämään niin huimaavasti, että täytyi vähän aikaa istua kivellä.

Sama kivi, joka oli häntä tullessa Santahaminan kuulilta suojannut.

Mutta Hinkki ajatteli, että pyörrytys menee ohi, jahka hän menee veteen.

Ja kohta kun huimaus hellitti, hän astui vyötäryksiä myöten mereen ja

tasaisesti heittäytyi uimaan salmen yli Santahaminaa kohden.

Sillä Hinkki ei voinut kärsiä ajatusta että hän vankeuteen tulisi.

Jo puoli matkassa salmea Hinkki katsoi välttämättömäksi temmata saappaat

irti selän takaa ja antaa mennä. Mutta vyön solmu tällöin aukeni ja

takki solui vyötäisiltä ja jäi sekin. Melkein oli Hinkki siihen

tyytyväinen, sillä sekin kevensi ihmeellisesti väsyttävää uintia.

Vähissä voimin hän pääsi Santahaminan rantaan. Siihen kohti oli meri

ajanut hienoa hiekkaa, joka oli päivän paisteessa kuumennut. Hinkki

ryömi hiekalle ja katsahti ympärinsä pitkin rantoja. Santahamina oli

kuin kuollut. Ei ainoatakaan sotamiestä näkynyt missään, joten pako tätä

tietä näytti olevan paras kaikista mahdollisuuksista. Hymähtäen Hinkki

vaipui lämpimälle hiekalle, siinä levähtääkseen ja antaakseen

vaatteittensa kuivaa. Raukasi niin, ettei hän muuta olisi jaksanutkaan.

Ja pyörtyi tainnuksiin.

Liikkumattomana kuin kivi nukkui Hinkki iltaan asti.

Yöksi rupesi merivesi tekemään nousemista.

Ja vaikka pienet yölaineet jo hipivät Hinkin jalkoja polvia myöten, ei

Hinkki herännyt.

Tähdet jo syttyvät. Ei Hinkki herää.

Pikkulaineet nousivat jo rintaan asti. Ei Hinkki herää.

Nyt jo huuhtelevat hänen poskiansa, hienosti lipien ja pesten ruudista

nokeentuneita ja vereen tahraantuneita kasvoja. Pesevät ... pesevät...

Ei Hinkki herää.

Nyt menee meren maininki jo yli pään, ja Hinkin ruumis alkaa hiljaa

kellua, niinkuin kätkyessä, kunnes vesi vetää sen syvemmäksi, vielä

syvemmäksi, vielä syvemmäksi, ja se vihdoin painuu näkymättömäksi meren

pimeään nieluun.

9.

Kun kapteenia ei kahteen päivään eikä yöhön näkynyt kotona, siitä kuin

hän viimeiksi niin kummallisesti käyttäytyen siellä keskiyön aikaan

pistäytyi, ja kun kammottavia huhuja Viaporin kohtalosta oli jo alkanut

kaupungilla liikkua, läksi Kerttu häntä hakemaan.

Punasen kaartin kaikki leiripaikat hän tietysti ensin juoksi. Mutta

kaarti näytti olevan hajonnut viimeistä miestä myöten.

Sitten hän kävi työväentalot ja kansliat. Täällä hän ensi kerran huomasi

kuinka nurjamielisiksi ihmiset olivat äkkiä käyneet kapteenille.

Käytävässä hän kuuli jonkun sanovan, että kapteeni oli nähty tulevan

työväentalolta, mutta kadulla oleva kansa oli tahtonut ottaa hänet

kiinni ja revellä palasiksi, huutaen: nyt menee meiltä äänestysoikeus ja

yksikamari!

Kadullakin ihmiset osottelivat Kerttua. Useat vallassäätyiset eivät

olleet tuntevinaan, ja käänsivät päänsä pois, kun tulivat vastaan.

Katajanokalle vallankumouksellisten pääkortteeriin tultuansa ei Kerttu

siellä tavannut yhtäkään elävätä sielua. Ovet olivat selko selällänsä.

Pöytien ja tuolien päällä näkyi sekasin sotamiesten pukuja,

upseerintakkeja, sivilivaatteita, lakkeja, revolvereja,

patrunakoteloita, kivärejä, pulloja, tupakkia,--kaikki äärettömässä

sekasotkussa. Minne ne olivat kaikki hajonneet, ei Kerttu ymmärtänyt

aavistaa. Ei jälkeäkään missään niistä ihmisistä.

Kaikki paikat käytyänsä ei Kertun auttanut muu kuin käydä uudestaan

samat paikat. Vihdoin hän tapasi muutamia punasen kaartin miehiä, jotka

kertoivat nähneensä viime yönä kapteenin. Hän oli vienyt neljä miestä

mukanansa kaupungintakaiselle vuorelle, jossa heidän oli pitänyt

sytyttämän olkiriuku palamaan. Mutta juuri kun miehet olivat sen

alhaalta sytyttäneet, oli kapteeni rynnistänyt patsaan juurelle

vyörytetyn kiven syrjään, jolloin riuku oli, kahdesta kohden taittuen,

kaatunut. Sen jälkeen ei kukaan ollut kapteenia enää nähnyt.

Onkohan se raukka järkensä kadottanut?--ajatteli Kerttu, sydän kurkussa.

Vallankumouksellisten pääkortteeriin uudestaan tultuansa hän ei enää

päässytkään sisälle. Ovet oli pantu lukkoon ja kaksi suomalaista

kaupungin poliisia ja kolme venäläistä santarmia seisoi ovella vahtia

pitämässä.

Kerttu päätti nyt juosta välillä kotona kysymässä oliko kapteenia sillä

aikaa siellä näkynyt.

Kun Kerttu oli mennyt Katajanokan sillan yli, ja päävahdin ohi

päästyänsä rupesi laskeutumaan eteläsatamaan, näki hän sotakulkueen

tulevan Elisabetintorin rannasta. Hän seisahtui väenpaljouden tähden

keisaripalatsin kulmaan odottamaan saattueen ohikulkemista.

Ensin kulki kolme sotamiestä rinnakkain, keskimäisellä rumpu edessä ja

palikat käsissä. Sitten kulki joukko santarmeja ja sotamiehiä pyssyt

olalla. Sitten kolme upseeria paljastetuin miekoin kummallakin puolen

sitä sivilihenkilöä, joka kulki niiden keskellä. Sitten taas sotamiehiä,

ja viimeiksi kasakat.

Kun saattue matkallaan päävahtiin tuli Kertun kohdalle, ymmärsi Kerttu,

että se sivilihenkilö oli Viaporista tuotu vanki. Ja samassa

Kerttu jo kauhistuen tunsi Ihastuksen, kapinallisten johtajan

Aleksanterinsaarella.

Ihastus kulkee hitaassa tahdissa, niinkuin sotamiehetkin. Hän katselee

maahan. Kasvot ilmaisevat kalpeaa väsymystä. Poskilihat ovat vähän

koholla, silmäkulmat haluttomasti rypyssä, ikäänkuin häntä vaivaisi

katukivien kuuma auringonheijastus.

--Mitähän sille tullee?--kuuli Kerttu jonkun yleisöstä sanovan. Toinen

vastasi siihen:

--Ammutaan parin viikon perästä.

Kertun sydän jäähtyi. Ja kuinka nuo sotamiehet--nehän olivat samoja,

joita Kerttu oli monta kertaa nähnyt vallankumouksellisten työväen

kokouksissa--kuinka ne nyt saattoivat kuolemaan sitä, joka tahtoi tehdä

heidät vapaiksi? Eivätkö ne olisi voineet kääntyä ja sanoa: emme tahdo!

Sillä ne olivat--ne olivat samoja! Varmaan eivät tiedä milloin kääntyä

ja pelkäävät, ettei kaikki sano yhtaikaa ... tai sitten pelkäävät

kasakoita, jotka ratsastavat takana. Eivät käänny ... kulkevat ...

kulkevat... Ai, ai, ei Kerttu tiedä kenenä olisi tukalampi olla, noinako

sotamiehinä vai Ihastuksena.

Päävahdin kello kilahtaa. Vahtimiehet tulevat kaksittain ulos, kivärit

käsissä. Kaksoisovet jää auki.

Rumpu pärisee.

Upseerit menevät Ihastuksen kanssa päävahdin ovista sisälle. Vahtimiehet

menevät kaksittain jälestä. Ovet sulkeutuvat. Kasakat ratsastavat pois.

Väki hajoo hiljaa. Kerttu juoksee henkensä edestä, sillä jos hän ei nyt

kohta löydä kapteenia ja piilota häntä, vangitsevat ne senkin ja

ampuvat.

Kerttu tahtoo poiketa uudestaan kaartin kanslialle, mutta ei pääse enää

lähellekään. Kadut ovat suljetut, kanslia on kasakkain vallassa, jotka

ottavat kiinni kaikki, mitkä vaan siitä talosta tulevat tai sitä

lähestyvät.

Karkulaisilta Kerttu saa tietää, ettei kapteenia ole nähty kansliassa.

Nyt juoksee Kerttu vihdoin kotiin.

Kustaava on jo ulko-ovella vastassa, ja sanoo surkeasti hätääntyneenä

käyneensä Franssin luona neuvottelemassa. Ja oli Frans sanonut polisien

tulevan kohta kapteenin asuntoon kotitarkastukselle ja vangitsemaan

häntä. Sen oli Frans saanut tietää siten, että hänen poikansa Haagert ja

Vilhelm, jotka Suomen kaartin tarkk'ampujapataljoonan hajottua

palvelivat uusina kaupunginpoliseina, olivat muiden polisien mukana

määrätyt tätä vangitsemista toimittamaan. He eivät olleet

sukulaisuuttansa ilmaisseet, sillä se olisi nyt heidän nimeänsä

haitannut, ja sitäpaitsi oli heidän välinsä kapteenin kanssa aina ollut

huono, mutta erittäinkin nyt tähän uuteen polisikuntaan tultuansa, jota

kapteenin miehet olivat haukkuneet »lahtarikaartiksi». Kun vaari oli

sanonut heille: huonosti teette, olivat he moittineet vaaria sanoen:

saako esivaltaa vastaan olla? Vaarin pitäisi olla hiljaa, joka on

Siperian karkulainen! He olivat vaan nauraa virnistäneet vetäessään

valkoisia polisihansikkaita käsiinsä, ja sitten punaviiksiään

kohennellen lähteneet kotoa.

Frans, nähtyään Kustaavan epätoivon, oli vihdoin heltynyt ja käskenyt

piilottaa kapteeni vinnille, jos tulisi kotiin, mutta itse oli mennyt

puuskuttaen pois, niinkuin tärkeälle asialle, mikä seikka oli antanut

Kustaavalle salaista toivoa Franssin myötävaikutuksesta kapteenin

pelastamiseksi. Franssilla oli suuria tuttavuuksia.

Kustaava sanoi kaikille: tehkää niinkuin eno Frans sanoo, sillä kaikki

käy kuitenkin aina juuri niinkuin eno Frans tahtoo.

Hyvä olisi Kertun ollut piilottaa kapteeni vinnille, jos vaan olisi

tiennyt missä se kapteeni on.

Tähän hätään tuli vielä Loviisa (joka saman tarkk'ampujapataljoonan

hajottua palveli ruuanlaittajana vapaaherrattarella) ja sanoi kaikkien

parempien ihmisten neuvovan, että Kertun pitäisi ilmaista kapteeni

polisille ja ottaa ero semmoisesta miehestä.

--Mutta _mimmoisesta_ miehestä?--huusi Kerttu kadottaen vihdoin

kärsivällisyytensä, sillä koko päivän olivat ihmiset puhuneet hänelle

_semmoisesta_ miehestä, ja nyt vielä vapaaherratarkin! Hän purskahti

itkemään, jolloin Loviisa muutti kohta mielipiteensä, ruveten nyt hänkin

innolla ottamaan osaa neuvotteluun kapteenin toimittamisesta säilöön.

Lapset olivat jo kauan aikaa tahtoneet jotain sanoa, ja kun vihdoin

saivat suunvuoron, ilmottivat hakeneensa isää merikallioilta, joita

sanotaan myös Kaartinkallioiksi, ja nähneensä siellä isän kävelemässä

edestakasin, mutta isä oli sormea heristäen sanonut heille: menkää

joutuin kotio!

Merikallioista tuskin puoli sanaa kuultuansa Kerttu jo lensi jälleen

ulos. Kuinka hän ei ollut ennen tullut sitä ajatelleeksi, vaikka

kapteeni oli toistakymmentä vuotta aina ollut niillä merikallioilla,

milloin ei ollut kotona tai jossain tarkkaan ilmotetussa muussa

paikassa!

Aivan oikein. Ensin näkyy vaan musta pilkku taivasta vasten. Sitten

erottuu ilmeisesti kapteenin tutut piirteet. Katselee Viaporiin päin.

Kävelee nopeasti edestakaisin. Taas seisahtuu, taas katselee.

Kerttu oli hurjasta juoksusta, monista harhaanastumisista ja

kompastuksista näillä kallioilla niin hengästynyt, että hänen täytyi

istua levähtämään ollessaan jo aivan lähellä kapteenia. Sanaakaan hän ei

saanut hengästyksen tähden suustansa.

Kapteeni näytti hänestä ensi katsaukselta melkein mielipuolelta, niin

tuhkan harmaa se oli kasvoiltansa ja puhui itseksensä, milloin

pysähtyen, milloin nopeasti siirtyen toiseen paikkaan. Mutta kun Kerttu

tuli lähelle, ei kapteenin kasvoissa näkynyt mitään muuta erinomaista

kuin tavattomasti suurenneet silmien mustuaiset. Kerttu kävi kohta

tarmokkaasti kapteenin käteen ja rupesi vetämään pois sanoen, että

polisit olivat tulossa.

--Mitä pahaa olen minä tehnyt, että minua vangittaisiin?--sanoi kapteeni

ajatuksistaan reväistyn ihmettelevällä ilmeellä. Ja Kerttu tunsi, että

helpompi olisi ollut saada liikkeelle sellaista satamapollaria, johon

siirtolaislaivat viskaavat köysisilmukkansa, kuin kapteenia

hievautetuksi siltä paikalta missä hän seisoi.

--Enkö minä lakkoviikolla pelastanut tätä kaupunkia verilöylystä omien

kansalaisten kesken? Enkö minä nyt ole pelastanut tätä kaupunkia

pommituksesta, joka olisi sen maan tasalle tuhonnut? Miksi he siis minua

vangitsisivat? Johan sinä olet järjiltäsi, Kerttu!

Kerttu tiesi, että kun kapteeni rupeaa jotakin ajatuksenjuoksua puheessa

selvittämään, on paras antaa hänen rauhassa sanoa sanottavansa. Kerttu

sentähden päätti antaa sen puhua korkeintaan 5 minuuttia, jonka jälkeen

aikoi ryhtyä viimeiseen keinoon, sillä jokainen hetki oli tärkeä.

--Ei, Kerttu! Olkoon Kertulla oikein: ei saa tappaa. Olkoon ettei saa,

kun ei kerta voikaan. Mutta sitten ei saa myöskään totella. Hyvä on: nyt

en aijo enää totella ketään, ei jumalia, ei piruja, ei hallitusta, ei

vallankumouksellisia, ei Vasilia, ei Natalia Feodorovnaa, ei tovereja,

ei ystäviä, ei vihollisia, eikä Kerttuakaan, kuuleeko Kerttu? Ei

Kerttuakaan, ei ikinä!

Kapteeni oli ilmeisesti saada raivokohtauksensa.

Mutta Kerttu ehti ennen. Viisi minuuttia oli kulunut.

Hän heittäytyi suulleen maahan, pani kasvonsa käsivarsien päälle ja

alkoi päätänsä heilutellen ääneensä itkeä, surkeasti voivotellen lasten

ja hänen omaa kohtaloansa, kun nyt jo ihmiset melkein sylkevät

heitä,--ja paljon muuta semmoista sanoi, mitä vaan saattoi kiireessä

keksiä. Sillä kun on ihmishengestä kysymys, ei voi mitään keinoja olla

käyttämättä, jotka pelastusta lupaavat. Ei Kertun tarvinnut suoraan

teeskennellä; hän antoi vaan valtaa tuskan raatelemalle sydämmellensä,

ja niin syntyi sellainen raju itku kuin nyt oli välttämätön.

Ja niinkuin Kerttu oli arvannut, ei kapteeni nytkään voinut itkua nähdä,

ja Kerttu jo tunsi kuinka se koputtaa häntä selkään:

--No, no, Kerttu, älä huoli itkeä, nouse istumaan!

Kerttu nousi istumaan, ja valtoinansa nyyhkyttäen sanoi:

--Jos minä sinua johonkin pahaan käskisin, niin tietysti et

tarvitsisikaan totella...

--Mitä siis vaadit minulta?

--Ei muuta kuin että tulet kotiin. Sano rehellisesti, onko siinä mitään

pahaa, että joku ihminen menee kotiin? Sano!

Kapteeni räpytteli vähän aikaa silmiänsä ja sanoi sitten:

--Ei.

Muuta ei Kerttu toistaiseksi tarvinnutkaan. Hän tarttui kapteenia käteen

ja alkoi vetää. Kapteeni tuli.

Kaupungin kadulle päästyänsä Kerttu rupesi käymään kapteenin kanssa

käsikynkässä ja hiljensi vauhtia niin ettei käynti näyttänyt

kiireiseltä.

Ihmiset katselivat heitä pitkään joka puolelta, mutta Kerttu ei ollut

millänsäkään. Ei edes passipolisin hämmästynyt naama, polisipillin

esilleottaminen ja epäröivä seuraaminen saanut Kertun kasvoista pois

sitä viatonta hymyä, jonka hän oli niihin ottanut. Vasta kotitalon ovea

lähestyessä Kerttu yhtäkkiä rupesi vaatimaan kapteenilta nopeutta ja

hymy vaihtui kalpenemiseksi. Ovessa hän jo kaikin voimin työnsi

kapteenia, ja rappusissa sai hirveän kiireen ja hädän.

Tuskin olivat he tulleet ylös toiseen kertaan, kun Kerttu näki tyhjän

ajurin tulevan heidän portillensa ja ajavan heidän pihaansa.

Kertun sydän seisahtui. Hän ajatteli: tuolla ajurilla aikoo polisi viedä

kapteenin. Myöhäistä! Hän oli pyörtyä Kustaavan syliin. Silloin Kustaava

töykkäsi häntä kylkeen ja sanoi: Ole hiljaa, etkö nähnyt, että se oli

eno Frans itse!

Nyt huomasi Kerttu, että ajuri oli todellakin ollut hirmuisen

suurikokoinen, ja sydän alkoi taas toivokkaasti pampattaa.

Samassa astui sisälle Frans suuressa vanhanaikaisessa ajurinkauhtanassa,

ja rupesi sitä riisumaan yltänsä, sanaakaan sanomatta. Hän oli puettu

nyt keveään kesäpalttooseen, ja hattukorista hän otti esille tavallisen

knallinsa. Sitten, silmäluomet alhaalla ja kasvot liikkumattomina, tuli

kapteenin taakse, pidellen ajurinkauhtanaa levällään edessään, niinkuin

toista pukeutumaan auttaessa.

--Mikä nyt?--sanoi kapteeni hämmästyen.

Frans sanoi hiljaisella ja yksitoikkoisella äänellä:

--Vedä päälles.

--Tehkää kaikki niinkuin Frans käskee, sanoi Kustaava Hartaudella.

--Älä anna enon odottaa, sanoi Kerttu viattomasti.

Kapteeni katsahti Kerttuun tuimanlaisesti:

--Mitä tämä merkitsee?

Sillä kapteeni huomasi selvästi, että eno Frans tahtoo valmistaa hänelle

paitsi pakoa myöskin kostoa lakkoviikon tapahtumista.

--Mutta Hannes kulta, onko tässä mitään pahaa?--sanoi Kerttu itkuun

valmiina.--Minä vannon sinulle, etten milloinkaan tule vaatimaan sinulta

pahaa.

--Pidä siis valasi!--sanoi kapteeni ankarasti, ja alkoi pujottaa käsiään

eno Franssin tarjoaman kauhtanan hihoihin.

Hänen molempien käsiensä ollessa näin toimessa ennätti Kerttu sipaista

saksilla pois suuren palan hänen pitkistä viiksistään. Ja kun toinen

puoli oli kerran sipaistu, ei tietysti voinut enää jättää toistakaan

puolta leikkaamatta.

Tämä temppu muutti kapteenin ulkonäön hämmästyttävästi. Mutta

katsahdettuaan peiliin, ei kapteeni voinut sellaista ulkomuotoa lainkaan

hyväksyä ja lyhensi nyt itse viiksensä niinkuin vaan saksilla sai, sillä

kapteeni oli aina pysynyt ulkomuodostaan sangen arkana. Anna tulla vaan

Kerttu! Suurimmankin häpeän minä otan kantaakseni sinun tähtesi, mutta

maltahan, kohta tulee: stop!

Ja he sitoivat vyön väljän kauhtanan ympärille, ja panivat ajurinlakin

kapteenin päähän, ja eno Frans sanoi:

--Mene, istu kuskipukille.

Mutta Kustaava oli sillä aika Loviisan kanssa laittanut mankelikoriin

kapteenin päähineen, päällys- ja alusvaatteita. Ja kun kapteeni oli

kuskipukille istunut, sovitti Kustaava korin hänen jalkoihinsa.

Silloin tuli Frans keppi kädessä ulos, istui rattaille, ja niin kapteeni

ajoi kädet ojona kauniisti kaartaen portista kadulle.

Ohi ajaessa hän vilkasi, päätään kääntämättä, yläkerran ikkunoihin:

siellä näkyi vaan joukko huiskuvia liinoja, ja viimeisessä ikkunassa

Kerttu, joka silmät ilonitkusta punaisina suuteli käsiänsä ja heitteli

niitä kapteenille.

--Aja hiljaa, kuului kapteenin selän takaa eno Franssin tyynesti laulava

ääni.

Eno Frans istui jäykkänä ja liikkumattomana, keppi polvien välissä ja

molemmat kädet kepinkoukun päällä, silmäluomet mahdollisimman alhaalla.

Silloin tällöin hän kadun kulmauksissa kosketti kepillä kapteenin

kylkeen, ilmaistakseen tälle minne oli käännyttävä.

Keskikaupungin keskisimpiä katuja mentiin.

Yhtämittaa Franssia tervehdittiin. Kapteeniin ei katsahtanut kukaan.

Monet polisikonstaapelitkin tekivät Franssille kunniaa, sillä hän tunsi

aina kaikki kaupungin suuret ja pienet virkailijat. Eteläesplanaatia

ajettaissa itse polisimestari ajoi ohitse ja tervehti.

Pitkänsillan yli ajettaissa, jossa hevosen juoksuttaminen oli kielletty,

kapteeni saattoi selvästi kuulla, että eno Frans kaiken aikaa itseksensä

mymisee. Ja vaikka hän ei voinut erottaa sanoja, oli myminän äänenpaino

sellainen, että ajatus ikäänkuin itsestänsä antautui: Hyvä oli

polisikamarissa minua kolme tuntia vankina istuttaa; mutta onnenpyörä

kääntyy, poikaseni! Miltäs tuntuu nyt itsesi ajurina kuskipukilla

kekottaa, hä?

--Aja tulliportissa oikealle!

He ajoivat ulos kaupungista ja pysähtyivät erään suuren konetehtaan

taakse ja menivät pieneen huoneeseen. Rannassa oli moottorivene, joka

vei kapteenin saaristoon. Täällä hän astui avonaiseen purjealukseen,

jonka miehet saattoivat hänet Itämeren yli Ruotsin rannikolle.

Sieltä matkusti kapteeni Englantiin, ja jonkun aikaa Englannissa

oleskeltuansa jatkoi matkaa valtameren yli toiseen maanosaan.

Kun kapteeni siis näin kaikessa totteli Kerttua, niin milloinka hän

oikeastaan sitten toteutti sen ankaran tottelemattomuudenvalansa, jonka

oli Kerttua vastaan vannonut?

Sen hän toteutti vasta siellä toisessa maanosassa, sittenkuin oli sen

rannikolta vankan vastustusasennon ottanut.

Kerttu kirjoitti hänelle heti osotteesta selvän saatuansa: Saako

tulla?--Kahdenkymmenen neljän päivän kuluttua kapteenilta tuli vastaus:

Et saa tulla.

Kerttu koetti elää odotuksessa. Sekä hän että Kustaava tulivat nyt

jyrkästi vallankumouksellisiksi, sillä he toivoivat, että jos

vallankumous vielä tulisi, niin kapteeni palaisi kotiin kapinallisten

panssarilaivalla, ylimmällä komentosillalla seisten. Myöskin kapteenin

jyrkkä kielto Kertun tulemisesta sinne tuntui heistä osottavan, että

kapteeni itsekin luuli vallankumouksen vielä tulevan. He eivät siis

olleet aikoihin huomaavinaankaan, että heidän omat toiveensa uuden

vallankumouksen tulosta päivä päivältä yhä enemmän raukesivat.

Vihdoin Kerttu ei voinut enää pidättää, vaan kirjotti uudestaan: Saako

jo tulla?--Kahdenkymmenen neljän päivän kuluttua kapteenilta tuli

uudestaan vastaus: Et saa tulla.

Silloin Kerttu tuskaantui ja kirjotti: Tuleeko

vallankumous?--Kahdenkymmenen neljän päivän kuluttua kapteenilta tuli

vastaus: Vallankumous ei tule milloinkaan, sillä hienot ihmiset eivät

henno, vaikka pystyisivätkin, mutta raa'at eivät pysty, vaikka

hennoisivat.

Tämän alakuloisempaa ei Kerttu ollut vielä milloinkaan lukenut. Hän,

joka oli kapteenille saarnannut: ei saa tappaa, olisi nyt tahtonut koota

ympärillensä sata tykkiä ja ampua ympäri maailmaa niin että olisi

räiskynyt! Kuinka ihmeellisesti osat elämässä vaihtuvat! Kerttu olisi

ollut valmis nyt luopumaan kaikesta entisestä, itse jumalisuudestaankin,

saadakseen vaan ajatella vallankumousta välttämättömäksi. Mutta

kapteeni, joka oli aina ennen kaikkiin Kertun jumalisuuksiin huutanut:

trah! nyt noissa lyhyeissä vastauksissaan tuntui selvästi asettuneen

juuri sille entiselle Kertun kannalle, vaikka Kerttu hyvin tiesi, ettei

kapteeni mitään Israelin herraa tunnusta.

Kun aikaa taas oli kulunut ja talven yli uusi kevät tullut, kirjoitti

Kerttu kyynel silmin kapteenille: Selitä vihdoin _miksi_ Kerttu ei saa

tulla oman Hanneksensa luo?

Kahdenkymmenen neljän päivän kuluttua saapui kapteenilta selittävä

vastaus: Jos ei saa tappaa, niin ei saa myös totella. Minä elän täällä

kätteni työllä. Semmoista elämää ei Kerttu jaksa kestää. Kerttu jää siis

äidin luo, niinkuin ennenkin. Hannes.

Ja sitäkö se vaan olikin, ajatteli Kerttu. Heti paikalla hän alkoi

valmistella matkalle lähtöä. Kustaavan kanssa he päättivät niin, että

Kustaava jää kotiin edelleenkin taloa hoitamaan siltä varalta, että

vallankumous sittenkin vielä tulee ja he pääsevät kerran rakkaaseen

kotikaupunkiinsa takasin. Kustaava lähettelisi heille sillä välin mitä

irti saa, ja ehkä Franskin antaisi ensi hätään apua. Kerttu oli varma

siitä, että hän kyllä pian saisi taas kapteenin päästä tuon merkillisen

»ei saa totella», jonka se oli niin itsepäisesti lisännyt Kertun

sääntöön »ei saa tappaa».

Mutta kuinka kävi?

Kun Kerttu tuli lapsineen perille, oli kapteenilla siellä pieni farmi,

se on, vähän maata, kaksi lehmää, pieni navetta, pari huonetta sisältävä

asumus, joku ulkohuone ja vähäinen sauna. Tämä olisi kaikki ollut hyvä,

mutta ei ollut minkäänlaista apuihmistä. Kerttu sanoi: Tässä tarvitaan

apuihmistä. Kapteeni vastasi: Ei.

Ja vaikka Kerttu olisi kuinka sitovilla syillä koettanut selittää, että

ilman apulaista oli mahdotonta tulla toimeen, oli kapteenin vastaus aina

yhtä jyrkkä: Ei!

Sen maan tavan mukaan kapteeni itse syötti, juotti, ruokkosi ja lypsi

lehmät, joten Kertun oli mahdotonta kieltäytymällä navettaan menemästä

pakottaa kapteeni hankkimaan lehmänhoitajaa. Mutta kyllä se vielä siihen

kyllästyy, ajatteli Kerttu, ja vältti visusti jalallansakaan navettaan

astumasta.

Kerran sanoi Kerttu: Suuressa farmissa avaa lehmänhoitaja vesikraanan ja

puolessa tunnissa juottaa tuhat lehmää, mutta sinulta menee puoli päivää

kahden lehmän hoitoon!--Kapteeni vastasi:

--Vähemmin menisi, jos Kerttu auttaisi.

Toisen kerran Kerttu sanoi: Tavallisena palkkalaisenakin pääsisit

vähemmällä työllä, ja me kaikki eläisimme.--Kapteeni vastasi: Upseerina

olisin päässyt vielä vähemmällä.

Monasti tarjottiin kapteenille hyväpalkkaisia päällysmiehen toimia

erilaisille työmaille. Kapteeni hylkäsi kaikki.

Ikävissään rupesi Kerttu kerran valittamaan, ettei tässä vieraassa

maassa ole edes jumalanpalvelukseen tilaisuutta.--Kapteeni mörähti

äreästi: Mitä on jumalanpalvelus? Tee mitä pitää, äläkä tottele ketään,

se on jumalanpalvelus.

Tämä sana jäi Kertun mieleen.

Kapteenin äreys ja synkkämielisyys rupesi surkuttamaan Kerttua, ja

kerran hän pani huivin päähänsä ja esiliinan eteensä mennäkseen vihdoin

navettaan katsomaan mitä se siellä oikein tekee.

Kapteeni oli siivonnut navetan, ja istui lypsämässä.

Kerttu tuli oikein liikutetuksi. Katseli vähän aikaa entistä komeata

upseeriansa, meni ja pani kätensä sen olalle, sanoen:

--Minä ja maailma olemme sinulle vääryyttä tehneet.

Kapteeni nousi äkisti ylös, rypisti ankarasti silmäkulmansa ja tiuskasi:

--Jos vääryyttä, niin istu lypsämään!

Mutta kapteenin hämmästys oli suuri, kun Kerttu, laitettuaan pääliinansa

solmun leuvan alta niskan taakse, tuli ja otti häneltä kiulun ja istui

lypsinpallille. Ensin se vähän säpsähti, kun lehmä häntäänsä huiskautti,

mutta sitten nipisti tarmokkaasti hienot sormensa lehmän ruusunpunaisiin

nänneihin. Eikä aikaakaan, niin jo kuului maidon ruiskahdus lakkisen

kiulun laitaan, ensin vaan lyhyesti: pshiu,--pshiu, mutta sitten kohta

jo paljon pitemmin: pshiiu, pshiiu, ja niin läksi maito herumaan, ja

Kerttu ajatteli: Oikeinko todella on niin, että kaikki maito tulee

maailmaan näin lypsämällä, ja hän kun ei ollut tähän asti sen pitemmälle

ajatellut, kuin että maito tulee kotikadun kulmapuodista, josta

palvelustyttö sitä aina nouti!

Punehtuneena nousi Kerttu lypsämästä, sittenkuin oli kapteenin neuvon

mukaan vetänyt viimeiseen tippaan.

Jumalanpalvelustako tämä oli, niinkuin kapteeni oli sanonut, vai mitä,

hyvä oli Kertun vaan olla.

--Mene sinä vaan lehmille heiniä kylvämään, kyllä minä tämän navetan

hoidan,--sanoi hän kapteenille.

Ja oikeassa oli kapteeni siinäkin, että asiat todellakin rupesivat

käymään paremmin, kun Kerttu otti navetan haltuunsa.

Tosin hän kaikessa hiljaisuudessa vielä otti vastaan Kustaavan

rahalähetyksiä, ja ehkä he ilman tätä apua olisivat ensi alussa

nälkäänkin kuolleet. Mutta kun lapsetkin yhä enemmän innostuivat uuteen

maailmaan, alkoi Kerttu toden perästä toivoa kerran sen suuren onnen

voivan heille tapahtua, että Kustaavakin voisi jättää viini- ja

tupakkikauppansa, myödä talon ja tulla valtameren ylitse tänne heidän

keskellensä.

10.

Hinkin jälkeen kyyneleensä kuiviin itkettyään ja kyllikseen tässä

kaupungissa kahleiden kalinata kuunneltuaan, vaari kokosi viimeiset

voimansa, vyötti kupeensa, pani evässäkin selkäänsä, otti sauvan

käteensä ja läksi Franssin talosta.

Ja niin tapahtui, että kantomiehet, jotka rautatieaseman kivisillä

portailla seisoivat, näkivät vanhan miehen toisessa päässä toria

hoippuvan asemaa kohden, pitkää matkasauvaansa käyttäen askelvuorossa

kuin kolmatta jalkaa, tutisevalla hitaudellaan pysäyttäen kaikki

hevoset, raitiovaunut ja muut hevosettomat sähköpuskurit. Ja miehet

naurahtelivat: Onkohan sillä ikää jo sata vuotta? Mutta koska junan

lähtökello oli jo kahdesti soinut, kyselivät he keskenänsä: Jättääkö sen

juna vai vieläkö äijä ehtii? Ja jotka olivat sanoneet: Se ehtii,

juoksivat vaarin luo ja kainaloista kannattaen jouduttivat hänen

kulkuansa.

Ja kysyivät häneltä: Minne matkalippu ostetaan?

Mutta vaari sanoi: Hämeenlinnaan.

Ja ottivat hänen rahansa ja juosten edelle ostivat hänelle matkalipun.

Mutta kun lähtökello kolmannen kerran soi ja vaarin jalat kiireessä

löivät ristiin ja toisiinsa sekaantuivat, kävivät miehet häneen toiset

jaloista toiset kainaloista ja kantoivat vaunuun. Ja sillä hetkellä juna

läksi liikkeelle.

Mutta että vaari oli niin vanha ja voimaton, kokosivat matkustajat

alusia hänen päänsä alle; ja koska maat ja metsät kohta alkoivat vaarin

silmissä huikeasti vilkkua, tulivat hänen silmäluomensa ylen raskaiksi

ja hän vaipui uneen, ja nukkui Hämeenlinnaan asti.

Junan lähestyessä Hämeenlinnaa, kun sinne meneväiset jo olivat

paikoiltansa nousseet, herättivät he vaarin, sanoen: Eikö tämä äijä

ollut Hämeenlinnaan tuleva? Ja taluttivat hänet sillalle, missä oli

suuri väen tungos ja vilinä.

Ja sittenkuin juna oli eteenpäin lähtenyt, kysyivät Hämeenlinnaan

jääneet vaarilta, minne käsin hän tästä oli lähtevä. Vaari vastasi:

--Siihen kylään, joka Veneh'ojaksi sanotaan.

Mutta ei heistä kukaan siitä kylästä mitään tiennyt. Ja kun vaari oli

nimittänyt sen kaupungin ja kauppalan, joka lähinnä vanhaa Veneh'ojaa

oli, sanoivat he hänelle: Sinne olisit tuolla lähteneellä junalla

päässyt, miksi Hämeenlinnaan seisatit?--Ja menivät tiehensä. Mutta ei

vaari heidän neuvojansa kaivannut, sillä ei hän ensikertaa näillä mailla

liikkunut.

Ja koska suuri kasakkaparvi, jotka olivat juuri tähän kaupunkiin tuotu,

ratsasti asemahuoneen ohi, ja kasakkaparven jälkeen kohta alkoi

tykkiväen loppumaton jono, joka vaarilta tien sulki, istui vaari

rauhassa asemahuoneen alimmalle rappuselle eväitänsä syömään ja

ajatteli: Ei tämäkään kahleiden kalina ole entisistä ajoista muuksi

muuttunut. Mutta kun minä Veneh'ojaan pääsen, siellä vanhat kuuset

laulavat ja minun korvani saavut rauhan.

Tien auettua vaari nosti evässäkin jälleen selkäänsä, kokosi voimansa,

ja taas sauvaansa kolmantena jalkana siirrellen meni linnan lahteen, ja

kysyi miehiltä, jotka rannalla olivat, oliko heidän tiedossansa haahta,

joka oli pohjoisille vesille lähtevä. Mutta miehet eivät vaarin

vanhanaikaista puhetta ymmärtäneet, vaan sanoivat: Emme täällä mitään

haaksia tiedä. Ja veivät vaarin suuren, mustan proomun kannelle, sanoen:

Yöllä tämä lähtee. Mutta kaksi proomua oli kummallakin puolen sitä

proomua, johon vaari astui, eikä mitään airoja eikä airojen sijoja, ei

myös purjeita näkynyt, kuten vaarinaikuisissa haaksissa.

Hepä sen paremmin tiennevät, ajatteli vaari, ja pani maata proomun

kannelle.

Hänen siitä herätessään jo rusottivat taivaat laskenutta päivää, ja

nousevan yöpilven päällä kaameana kumotti vanhan linnan kivinen torni,

jossa hän lähes kaksi ajastaikaa oli istunut Siperianmatkaa odotellen.

Ja vaari ajatteli: Ei sekään torni ole niistä ajoista asti muotoansa

muuttanut. Polttamatta oli häneltä jäänyt tämä pahainen kylä,

polttamatta nyt myöskin se kaikista isoin kylä, johon paholainen oli

hänet Siperian jälkeen tuonut,--polttamatta, vaikka kaikki rikkaudet

olivat avoinna olleet ja esivallan käsi voimatonna, polttamatta häneltä

ja hänen jälkeläisiltänsä. Sillä ei ole tähtien alla sitä miestä, joka

olisi piru itsessänsä, vaan kun hetki tulee, soittaa toinen kannel hänen

sydämmeensä, ja katso, hetki on ohitse, ja esivalta jo taas kahleitansa

kalistaa.

Ennen aamunkoittoa, yön hämärässä tuli pieni höyryalus jyskyttäen

proomujen eteen, ja kun miehet olivat ensimäisestä proomusta sinne

varpinpään ojentaneet, läksi se kohta silleen puskuttamaan lahden

selälle.

Vaari kökötti viimeisessä proomussa. Ja niin häipyi pian hänen

silmistänsä ikipäiviksi tämä kylä, ja linna vaipui pilven päältä

aamusumuissa uinuvien rantametsikköjen taa.

Mutta aamun koitossa, kun sumuiset saaret ja terhenniemet kirkastuivat

usvistansa, katseli vaari rantoja ympärinsä ja tunsi maat ja vedet, ja

näki saaren, jonka rannassa lähes seitsemänkymmentä ajastaikaa sitten

heidän haahtensa kuutamoisena yönä laineilla lepäsi, miesten mentyä

kylälle ja yksinäisen haaksimiehen laulellessa tuutulaulua vakkasessa

vivun päässä nukkuvalle lapselle.

Ja hän muisti nuoruutensa voimakkaan uhman, joka oli sammunut mitään

polttamatta ja rynnistänyt mitään kaatamatta. Ja hän muisti Franssin ja

muisti Rustaavan ja kapteenin ja Hinkin, ja rupesi jälleen itkemään.

Mutta nouseva päivä kerkesi korkeuteen ja lämmitti hänen jäsenensä ja

paistoi vedestä ja rannan kivistä ja nukutti vaarin sikeään uneen hamaan

siihen asti kun he sen kaupungin rantaa lähestyivät, josta hän

seitsemänkymmentä ajastaikaa sitten vesille läksi. Ja oli tulossa toinen

yö siitä kuin vaari »sen kaikista isoimman kylän» oli jättänyt.

Silloin herätti hänet proomun perämies, sanoen: nouse, äijä, jo tullaan

perille.

Mutta koska vaari silmänsä avasi, ei hän muistanut missä oli, ja

ihmeelliset taikalinnat näkyivät hänen silmäänsä, toinen toistaan

korkeampina, ja kirkas valo loisti niiden tuhansista ikkunoista, ja

kaikki oli sen valon tähden kuin tulimeressä.

Ja vaari katsoi alas ja näki veden lipuvan sen valon punasessa

heijastuksessa, ja tunsi proomun mustat laidat, ja sanoi perämiehelle:

Mikä palo tuolla on?

Mutta perämies vastasi:

--Ne on Tampereen tehtaita.

Silloin vaari ajatteli: Jos Veneh'ojan rengit täällä tämmöistä

ilotulitusta pitävät, mitä onkaan minun silmäni näkevä, koska minä

Veneh'ojan maille astun!

Kun vaari oli proomusta laiturille autettu, ei hän sittenkään tätä

kaupunkia samaksi renkikyläksi tuntenut. Lyhdyt paistoivat torilla hänen

silmiinsä ja ajurit rämisivät kivisillä kaduilla niinkuin siinä kaikista

isoimmassakin renkikylässä, jonka hän oli ikipäiviksi jälkeensä

jättänyt.

Ei vaari pitkälle hoippuilemaan päässyt, ennenkuin polisi otti hänet

taluttaakseen ja talutti polisikamariin, sinne yövyttäen putkan

pritsille.

Seuraavana aamuna sanoivat polisit vaarille:

--Minne äijä matkaa tekee?

Ja vaari vastasi:

--Veneh'ojan kylään.

Silloin sanoivat polisit:

--Mitä sinä siihen pahaan kylään menet, joka on järjestysvaltaa vastaan

kapinaan noussut?

Mutta vaari sanoi:

--En minä siihen kylään mene, Veneh'ojan kylään minä menen.

Polisit sanoivat:

--Nyt on sunnuntaipäivä, katsokaamme meneekö sinne joku huvilaiva.

Ja ottivat sanomalehden ja löysivät ilmotuksen työväen huvimatkasta

niille samoille Veneh'ojan kylän maille.

Niin yksi polisimiehistä istutti vaarin viereensä ajurinrattaille ja vei

rantaan, jossa oli laiva, köynnöksillä ja lipuilla koristettuna,

täynnänsä huvimatkalle lähtevää väkeä. Ja laiturin ääreen ajettuansa

huusi: Tässä on vielä yksi sosialisti, ottakaa sekin!

Ja kaikki väki herahti nauramaan, kun he tutisevan vaarin ja sen pitkän

matkasauvan näkivät. Ja nostivat sillan jälleen maihin, josta ne sen jo

ottaneet olivat, ja ojentaen käsiänsä ottivat vaarin vastaan, ettei hän

kapealta sillalta horjahtanut. Ja istuttivat hänet keskellensä laivan

kokkaan.

Mutta laivan lähtiessä vesien siniselle selälle he puhalsivat torviin,

ylimmällä komentosillalla seisten.

Ja vaari ajatteli: En ilmoisna ikinä olisi luullut lippujen ja musikin

kanssa Veneh'ojan maille takasin palaavani.

Ja kun hän tällä nuorella väellä näki kiillokkaat kellonperät ja

verkavaatteet ja kaulukset kaulassa ja hatut päässä, hän vielä ajatteli:

Jos nämä Veneh'ojan rengit näin ovat, niin kuinkasta sitten Veneh'ojan

isännät!

Ja vaari rupesi kyselemään heiltä Veneh'ojan asioita.

Niin he kertoivat hänelle semmoista, jota ei hänen korvansa voinut

todeksi uskoa, sillä he sanoivat Veneh'ojan miesten nousseen kapinaan.

Ja olivat takoneet viikatteensa miekoiksi ja tulella ja pistimellä

tahtoneet nousta kartanon herraa vastaan, joka heitä heidän

asuinsijoiltansa olisi poishäätänyt. Niin oli tämä laivaväki, joka ei

itseänsä punakaartiksi vaan suosiolliseksi timokaartiksi sanoi,

viimeisellä hetkellä sanansaattajansa heidän sekaan lähettänyt, heille

sanomaan: Älkää aseihin ryhtykö, älkääkä tulella ja miekalla asiaanne

ajako, vaan yhtykää meihin, ja koska heinä parhaallansa kukkii, että se

jo viikatteen ala pantava on, silloin tehkää lakko. Ja he olivat sen

sanan jälkeen tehneet. Ja sanoivat kartanonherralle: uudistatko vanhat

kontrahdit taikka heinäsi mätänee ja lehmäsi lypsämättä ehtyy. Mutta

kartanonherra, joka heinänsä mätänevän ja lehmänsä ehtyvän näki, tuotti

kaupungista pölisit ja alkoi Veneh'ojan miehiä yksitellen asumuksilta

häätää. Silloin suosiolliset sanoivat heille: Älkää tätä peljästykö,

vaan kun se teidät häätää, niin muuttakaa takasin, ja kun se toisen

kerran häätää, niin tehkää samaten, ja samaten jos vielä kolmannenkin

kerran häätää. Sillä me nostamme häntä vastaan huikeat vastakäräjät. Ja

panivat heidän eteensä kirjan, sanoen: Joka tähän kirjaan nimensä

piirtää, ja viisikolmatta penniä kuukaudessa maksaa, se kuuluu

riveihimme, sillä meillä on nyt yksi kamari, ja kun me siellä

enemmistöön tulemme, niin valtakunnat vapisevat ja vallanpitäjät

istuimiltaan sortuu, ja me maat teille vapaiksi äänestämme. Ja kohta oli

kolmas osa alustalaisista nimensä kirjaan kirjottanut.

Nämä kummat kuultuansa ja kun tämä kansa oli vaarin mielestä lystikästä

ja puheliasta väkeä, päätti hänkin heille jotain maailman kummista

kertoa, ja kurkkunsa selväksi ryittyään hän avasi suunsa ja sanoi:

--Siihen aikaan koska minä Siperiasta Suomeen kävelin----

Niin he huusivat: Toverit kuulkaa, tämä on Siperiassakin käynyt. Ja

kerääntyivät kaikki hänen ympärillensä.

Ja vaari alkoi uudestaan:

--Siihen aikaan koska minä Siperiasta Suomeen kävelin----

Mutta ylimmällä kannella rupesivat toiset taas torviin puhaltamaan, ja

vaarin ääni hukkui kuulumattomiin.

Jo lähestyi liputettu laiva, viehkeää valssinsäveltä kaijuttaen,

veneh'ojalaisten pientä laivasiltaa.

Mutta ei vaari voinut näitä maita tuntea, sillä nämä olivat hänen

aikoinansa vielä asumattomia korpia olleet.

Maihin noustua he menivät kentälle, kuhunka kartanon alustalaiset olivat

kokoontuneet. Ja niinkuin ei vaari ollut maita samoiksi tuntenut, niin

ei hän näitä ihmisiä samoiksi tuntenut. Sillä veneh'ojalaiset olivat

hänen aikanansa olleet kookasta ja voimakasta väkeä niinkuin hän itse,

mutta nämä olivat lyhyenläntiä, pitkäkätisiä, kierosäärisiä suurpäitä,

eikä mitään Veneh'ojan miehiä.

Ja keskellä tannerta oli vanha petäjä, jonka runkoa vasten oli

saarnastuoli laitettu ja punaisella veralla ympäröity.

Niin yksi suosiollisista nousi saarnastuoliin ja löi kirjansa auki,

sanoen: Suuri on ollut pimeyden valta näillä Veneh'ojan mailla. Tuhat

vuotta varmaankin olette näitä korpia perkailleet, ettekä tähän päivään

asti ole yhteenliittymisen voimaa ja siunausta tienneet. Mutta nyt sen

tiedätte. Nyt olemme teille tänne osuuskaupan perustaneet ja työväentalo

on rakennuksen alla. Tosin on joukossanne vielä niitä, jotka

väkivallantöitä ajattelevat, ja myös niitä, jotka piplian kansista

taktiikkaa hakevat. Mutta poistukoot jo viimeisetkin yöpeikot teidän

keskeltänne, ja joka ei vielä ole tähän kirjaan nimeänsä piirtänyt, hän

sen tehköön.

Ja oli laitettu lava keskelle kenttää, ja he menivät sinne ja puhalsivat

torviin, ja tanssivat ja hyppelivät.

Ja oli riuku nostettu Veneh'ojan miesten kiivetä, jonka päähän oli

suun-imellystä pantu kullankiiltävään paperiin, että he sitä käsiinsä

kiistäisivät.

Oli myös pukki pölkyistä tehty, että he sen päälle hajareisin istuisivat

ja heinäpusseilla lyöden toisensa maahan kukistaisivat.

Ja oli paukuttimia, joilla he pilkkaan ampuivat, ja ongenvapoja, joilla

he nauhasia ja lastentossuja paperiseinän takaa nostelivat. Ja paljon

muuta sellaista oli.

Mutta vaari, kyllikseen näitä kujeita katseltuaan, kysyi väeltä: Missä

ne Veneh'ojan miehet ovat, jotka eivät vielä ole kirjaan nimeänsä

piirtäneet ja jotka väkivallantöitä ajattelevat ja pipliaa lukevat?

Ja he sanoivat: Katajiston torpassa ne visapäät istuvat.

Ja antoivat vaarille pienen tytön oppaaksi, joka hänet Katajiston taloon

johdattaisi.

Mutta että vaari muisti Katajiston talon ja tiesi, ettei se talo

kartanon herran lääniin kuulu, kysyi hän oppaaltansa, sitten kuin he

lähes kolme hetkeä vaeltaneet olivat: Miksi Veneh'ojan miehet Katajiston

talossa ovat, joka ei kartanonherran lääniin kuulu?--Niin pani tyttö

sormen suuhunsa ja ajatteli, mitä hän äijälle vastaisi, ja kun ei hän

vielä pitkältä puhua osannut, sanoi: Kohta näkyy.

Ja he vaelsivat jälleen.

Mutta vaarin silmä alkoi jo näitä maita ennen nähdyiksi tunnella, ja hän

suuresti ihmetteli, sillä eivätkö nämä silloin korpia olleet, ja nyt

kaikki rinteet viljavainioina helottivat? Eikö tämä mäki, jonka harjalle

nyt pieni tyttö taluttaa vanhuuden voimattomuudessa hoippuilevaa vaaria,

juuri sama mäki ole, jota myöten hän muinoin, sarkasäkki selässä ja

lapsenpää säkinsuussa, voimainsa kukoistuksessa, laskeutui alas,

viimeisen kerran katsahdettuansa jumalisten veneh'ojalaisten kurjille

uutis-asumuksille, kun he tölleistänsä ulostullen pirunpalvelijan

maailmalle-lähtöä jäivät ihmettelemään? Totisesti sama mäki, mutta missä

hänen oman uhmansa silloinen voima?

Ja koska he tytön kanssa mäen harjalle nousseet olivat, riutuivat vaarin

voimat ja hän vaipui polvillensa kanervikkoon polun laitaan.

Mutta pilven repeämästä paistoi silloin kirkas päivän säde alas

laaksoon, ja Veneh'ojan suuri kylä lukemattomine taloinensa,

aittoinensa, kaivonvinttinensä, latoinensa, riihinensä, teinensä,

kujinensa, kultaisine elopeltoinensa levisi vaarin sammuvan silmän

eteen,--kylä vielä suurempi ja vielä komeampi, kuin se muinainen kylä,

josta veneh'ojalaiset, sen sata ja kahdeksan ajastaikaa eläneen Heikin

kuoltua, olivat tähän silloiseen korpeen muuttaneet.

--Nyt sen näkee, sanoi tyttö. Ja ikävystyen vaarin pitkään lepäämiseen

ja alas laaksoon tuijotukseen istui maahan ja laittoi polulle kaksi

rinkiä pienistä kivistä, toisen itsellensä, toisen vaarille. Ja otti

kiven vaarilta ja pani omaan rinkiinsä ja kysyi: Minkä kiven olen

teitiltä ottanut?

Vaari näytti väärän kiven, ja tyttö pani oikean kiven rinkinsä keskelle,

sanoen: Käyppäs härkä kä-rä-jille! Nyt Leena ottaa toisen kiven

teitiltä.

--Sano sinä Leena, lukkoonko on vanhan korva mennyt, vai oikeinko on tuo

kylä kuollut, sillä ei siellä halli hauku eikä miesten ääntä kuulu?

Tyttö sanoi:

--Ei siellä ketään ole. Mutta minkäs kiven olen teitiltä ottanut?

Taas näytti vaari väärän kiven, sillä hänen katseensa kävi alas

laaksoon. Ja tyttö riemuitsi ja pani oikean kiven jälleen rinkinsä

keskelle, sanoen: Käyppäs härkä kä-rä-jille! Käyppäs härkä kä-rä-jille!

Nyt Leena ottaa teitiltä kolmannen kiven.

Mutta vaari kuivasi silmänsä ja kädellänsä varjostaen katsoi alas

laaksoon.

--Sanoppas sinä vähäinen, väärinkö vanhan silmä näkee, vai oikeinko ovat

sen kylän katot piippuinensa maahan sorretut?

--Sata polisia kävi, ne sorti.

--Ja mistä niitä niin paljon polisia?

--Sata polisia kävi Helsingistä asti, ne sorti.

--No jos Helsingistä--siellä niitä on. Ja vaari ajatteli: Vieläkö minun

täälläkin sitä kahleiden kalinata kuuleman pitää!--Ja sanoi tytölle:

--Taisi olla niitten joukossa kaksi punaviiksistäkin, suurta...

Tyttö mietti hetken:

--Oli niinkin kaksi punaviiksistä. Mutta mikäs kivi?

Ja vaari muisti mitä suosiolliset olivat saarnastuolistansa puhuneet:

Tuhat vuotta olette näitä korpia perkailleet, ettekä tähän päivään asti

ole yhteenliittymisen siunausta ymmärtäneet! Ja muisti vanhan tarinan

paholaisesta, joka kuninkaalle oli vannonut Veneh'ojan kylän

hajottavansa mihin ikinä se rakettiinkaan, ja jotka heistä viisaat

olivat ja lauluun ja soittoon pystyväiset, kokoontuvansa kuningasta

palvelemaan hänen kaupunkiinsa. Niin oli nyt sama paholainen vaarin

omilla jälkeläisillä Veneh'ojan kylän hajottanut, ja vielä hänet pelin

ja musiikin kanssa tätä hävitystä näkemään tuonut. Ja vaari sanoi

tytölle:

--Onko tästä vielä pitkältä Katajiston taloon?

Niin tyttö vastasi:

--Jaa Katajistoon? Vielä mennään niityn kujaa ja sitten mennään myllyn

ojan yli ja sitten pellon poikki ja--ja--ja minkäs kiven olen teitiltä

ottanut?

Mutta sillä aikaa kuin vaari ja pikku Leena näin kanervikkopolulla

»käyppäs härkää» leikkivät, istuivat vanhat veneh'ojalaiset vieri

vieressä Katajiston tuvassa, täyttäen sen kaikki penkit.

Ja heidän keskellänsä oli kysymys noussut elosta, joka oli korjattavaksi

kypsynyt, jonka he aikoinansa kylväneet olivat, joka oli heidän

säästösiemenistänsä itänyt ja heidän lannottamassansa ja heidän

kyntämässänsä ja heidän karhitsemassansa maassa orastanut, kasvanut ja

tuleentunut. Mutta että he häädetyt olivat ja tuomiotansa odottivat, oli

kartanon herra vierasta väkeä paikalle kuuluttanut heidän eloansakin

kartanon vilja-aittoihin korjaamaan.

Ja koska poutaa oli kauan kestänyt, että olki oli kuivaa, sanoivat

jotkut heistä: Mikä minun omaani on, sen minä vaikka tulella poltan.

Toiset sanoivat siihen: synti on jumalan viljaa polttaa. Mutta vielä

kolmannet sanoivat: emme ainoastaan viljaa polta, vaan kartanon poltamme

herroinensa päivinensä, ettei Veneh'ojalle sitä häpeää ikinä tapahtuisi.

Ja taas lukivat toiset pipliasta: ei sinun pidä tappaman. Ja sanoivat

siihen: Jos me vielä häneltä armoa rukoilemme ja uusiin kontrahteihin

suostumme, on hän meille viljammekin säästävä. Mutta toiset sanoivat:

parempi olisi ihmisen maassa matona madella kuin kaksijalkaisena

polvillansa ryömiä. Eivätkä tienneet neuvoa, vaan niinkuin aina ennen,

milloin tämä kysymys oli veneh'ojalaisten eteen tullut, niin he nytkin

hajaantuivat kahteen joukkoon, vihaa toisiansa vastaan kantaen, ja sillä

vihallansa vielä tuhatkertaiseksi tuimentaen sitä haavaa, jonka heidän

asuntojensa hajotus oli heille tuottanut.

Mutta heidän parhaallansa riidellessä tuvan ovi aukesi, ja vaari astui

rauhaa toivottaen heidän keskellänsä.

Ja kun he häntä tervehtineet ja puhutelleet olivat, sanoivat he

keskenänsä: Eikö tämä ole se, joka muinoin kartanon-voudin otsaluun

sisälle mursi? Kuulkaamme mitä hän sanoo.

Ja kertoivat hänelle asiansa, ja panivat hänen eteensä kysymyksen, oliko

vilja kartanon käsistä väkivalloin ryöstettävä vai kartanon herralta

armoa anottava.

Mutta että vaari oli viimeiset voimansa tielle jättänyt, ei hän voinut

kuuluvaa sanaa suustansa saada. Ja nousi sauvansa nojassa ja käveli

hoippuen keskelle permantoa. Ja kun hän siihen asti tullut oli, ja he

äänettöminä odottivat, viittasi hän kädellänsä ikkunaan.

Mutta ikkunasta näkyi sininen korpi.

Niin he katsoivat toisiinsa ja vanhin heistä sanoi:

--Korpeen käskee.

Ja taas katsahtivat toisiinsa ja vakaasti nyykäyttivät päätään. Sillä he

olivat jo kauan toimettomina olleet ja heidän kätensä syhyivät kuokan

varteen päästä, eikä rauhaa ja vapautta heille kuitenkaan muu kuin korpi

tarjonnut.

Ja nousivat toimekkaina penkeiltänsä, reipastunut ilonilme kasvoissansa,

niinkuin vaikeassa asiassa päätöksen tehtyänsä jo kohta olisivat muuton

touhuun saaneet käsiksi käydä.

Mutta eivät he vielä kohta korpeen muuttaneet. Sillä paitsi muuta, oli

vielä vaarikin haudattava, joka Katajiston lämpimän saunan lauteille

kuoleman uneen vaipui.

Yksivakaisina toinen toisensa jälessä kulkien he saattoivat vaaria

viimeiselle taipaleelle ja hautasivat hänet pienen kirkkonsa maahan.

Siellä pitkät, harvaoksaiset kuuset tuulessa lauloivat, eikä vaarin

korva kahleiden kalinata enää milloinkaan kuullut.