Mielenjohde oli niin kauhea, ettei hän voinut sitä selviin sanoihin
puettuna eteensä ajatella. Koetti nousemalla seisaalleen ja tarttumalla
Boguslawskiin sekä avaamalla auki sen vaikeimmat sivut ja niitä
lukemalla karkottaa sitä mielenjohdetta ajatuksistaan. Mutta kirjan
rivien välistä nousi tukahutettu ajatus selvin sanoin:
Minä olen antanut hänen kärsiä häpeää aviottoman lapsen synnyttämisestä!
Hannes paiskasi kirjan voimakkaasti pöytään.
Miksi tahdoinkaan porttoloita hävittää? Nehän ovat juuri minun
kaltaisiani varten olemassa! Minun olisi pitänyt mennä porttolaan
silloin keväällä. Niin tekevät kaikki, joiden täytyy asioiden vuoksi
lykätä naiminen tuonnemmaksi. Mutta minä menin Kertun luo ja olen nyt
tehnyt hänelle sen minkä joku joskus teki minun äidilleni. He sanovat
sen olleen jonkun kapteenin. Miksi ei se kapteeni ottanut lapsen äitiä
vaimokseen? Vai pyrkikö hänkin sota-akatemiaan!
Tämä kamala vertaus tuotti Hannekselle suurta kipua ja hänen ruumiinsa
tunsi milloin kuumaa tuskaa, milloin värisi vilusta.
Vähän ajan perästä hän alkoi nopeasti koota jotain tavaroita.
Näyttää siltä kuin aikoisin minä matkustaa, ajatteli hän huomatessaan
tahtomattaan ottaneensa esille matkalaukun. Se ei voi kuitenkaan tulla
kysymykseen, sillä minulla on huomenna tutkinto taktiikassa.
Ja siitä huolimatta hän rupesi järjestämään kampoja, saippuoita ja
partaveitsiä laukkuunsa, panipa sinne jo tavallisen hajuvesipullonsakin.
Jos minä nyt lähden, voi tutkintotilaisuus tarjoutua vasta vuoden
perästä. Seis, mies!
Ja siitä huolimatta hän vähän ajan perästä astui jo ulos kadulle, huusi
ajurin ja ajoi rautatieasemalle.
Ehti viimeiseen yöjunaan kun tämä oli jo liikkeellä.
Helsinkiin tultuansa aamulla hän ajoi kohta asemalta suoraan kotiin
muistellen matkalla jonkun vanhan filosoofin lausuneen: Jos menet
velvollisuutesi ohitse sen tullessa vastaasi pukkina, kohtaa se sinua
ensi kerralla varmasti härkänä. Tätä hän ajatteli koska muisti kerran
odottaneensa illan hämärää ennenkuin meni kotiinsa, ja nyt hän kuitenkin
ajoi niille samoille kaduille kirkkaan aamun valossa, jolloin siellä
tavallisesti hoiperteli viimeisiä myöhästyneitä yökävijöitä, ja aika
siis oli kaikkein sopimattomin vastaisen esikuntaupseerin siellä
liikkua.
Kun hän astui sisälle, oli Kerttu yksin ompelukoneen ääressä. Kertun
kalpeista kasvoista ja siitä, että hän, Hanneksen nähtyään,
hämmästyksestä huudahtaen juoksi häntä vastaan, mutta ei ollenkaan
hymyillyt, vaan painoi heti päänsä hänen rintaansa vasten, hän päätti
kohta, että asianlaita oli niinkuin hän oli otaksunut. Kaikkein pahinta
aavistaen hän sanoi niin hellästi kuin vaan taisi:
--Missä on meidän lapsemme, Kerttu? Ja samalla silitti Kertun päätä.
Kertun suupielet vähän värähtivät ja pitäen päätänsä yhä niin lähellä,
ettei Hannes voinut nähdä häntä silmiin, sanoi:
--Kaikki on salattu niin, ettei kukaan aavista mitään, Hannes.
Jos Hannes olisi nyt langennut polvilleen Kertun eteen ja sanonut: minä
kadun tekoani, ja jos lapsen olisi jo ehtinyt käydä huonosti, olisi
Kerttu syyttänyt itseänsä eikä olisi eläessään saanut rauhaa. Sentähden
Hannes sanoi vaan:
--Se on hyvä. Ja oli ennen valmis kärsimään senkin, että Kerttu noiden
sanojen johdosta näytti ilmeisesti kylmentyvän häntä kohtaan.
--Se on hyvä, toisti hän vielä melkein tahallisen koleasti. Mutta itse
oli raueta suruun ja sanoi Kertulle:
--Minä näen, Kerttu, että sinä olet rakastanut minua enemmän kuin olen
ansainnutkaan.
Mutta Kerttu ei ymmärtänyt näiden sanojen tulleen Hanneksen itkevästä
sydämmestä, vaan meni vähän kauemmas hänestä sekä pyysi istumaan.
Kustaavalle, joka todella oli kovasti vanhentunut, ei Hannes myöskään
sanonut muuta kuin: Se on hyvä.
Äidiltä hän sai kuulla että he olivat Kertun omalla suostumuksella
ottaneet lapsen häneltä heti sen synnyttyä, niin ettei Kerttu ollut
ollenkaan lastansa nähnyt.
--Miksi te niin teitte? kysyi Hannes.
Äiti sanoi: Voihan Hannes ymmärtää että jos Kerttu olisi saanut lastansa
imettää ei hän enää olisi jaksanut erota.
Nämä sanat tahtoivat repiä Hanneksen kahtia, mutta hän sanoi vaan taas
jäykästi: Se on hyvä.
Ja »se on hyvä» sanoi hän myöskin silloin kuin hän kuultuaan ylhäältä
pianon rämpytystä kysyi mitä soittoa se on? ja Kustaava siihen vastasi:
Frans on nyt täällä isäntänä. Sillä Hannes ajatteli: he voivat olla
suruun pakahtumatta ainoastaan niin kauan kuin luulevat minun tätä
kaikkea vaativan. Ja sanoi äidillensä niinkuin ohimennen: Mihin te
olette lapsen vieneet? Mutta äiti sanoi: Se on parempi ettemme sitä
kukaan tiedä.
Mutta Hannes ei jättänyt asiaa tähän. Saatuaan tietää kätilöimen nimen
Hannes jätti Kertun ja äidin hyvästi ja matkusti junalla takasin,
pysähtyen siihen kaupunkiin, jossa lapsi oli synnytetty. Kätilöin
ilmaisi hänelle antaneensa lapsen sellaiselle naisihmiselle, joka piti
hylkylapsia hoidossaan. Hannes antoi kätilöimelle rahaa kieltäen
ikipäivinä ilmottamasta hänen käyneen lasta kysymässä.
Nyt meni Hannes sen neuvotun naisihmisen luo, sillä hän ajatteli:
Minä tuon heille lapsen takaisin, vasussa kantaen, keskellä Jumalan
kirkasta päivää minä sen heille tuon!
Mutta kun hän löysi sen naisihmisen ei sillä ollutkaan enää
lastenhoitolaa siinä kaupungissa, vaan se sanoi kaikki sellaiset lapset
nyt vievänsä Pietarin suureen hoitolaan. Hannes maksoi taas rahaa ja
vannotti olla ikinä kertomatta hänen käyneen lasta kysymässä.
Minä en lakkaa hakemasta ennenkuin löydän. Minä tuon sen heille
sittenkin! Tuon, tuon, tuon!
Pietariin palattuaan hän ajoi kortteeriinsa ainoastaan pestäkseen
itsensä, muuttaakseen vaatteet ja juodakseen teetä, jonka jälkeen aikoi
heti mennä neuvottuun kasvatuslaitokseen ottamaan selkoa Kertun
lapsesta. Mutta juuri kun hän oli itsensä täyteen pietarilaiseen kuntoon
saanut ja haki vaan laatikosta puhtaampia hansikkaita, kuuli hän
rappusissa kolmen venäläisen upseeritoverinsa iloiset äänet. He tulivat
meluten sisälle ja rupesivat kysymään mikä Hannesta vaivasi, kun ei
ollut tutkintoon tullut? Hannes selitti olleen laillisia esteitä. Mutta
he ihmettelivät mitä salaisuuksia ihmisellä voi olla, joita ei
tovereille sanota, ja rupesivat arvailemaan: hänellä on joku
rakkausjuttu.
Yhdellä heistä oli hyvin vähän menestystä sota-akatemiassa, koska ei
voinut oppia kieliä. Mutta myöskin nyt taktiikan tutkinnossa hän oli
tullut hylätyksi. Hän aikoi senvuoksi antautua jälleen santarmilaitoksen
palvelukseen osaksi siitä syystä, että tämä laitos oli nyt terroristien
viimeisten tekojen jälkeen muuttunut kaikkein suosituimmaksi ja myös
kannattavimmaksi toimialaksi, mutta osaksi myös puhtaasti aatteellisista
syistä.
Tämän toverin kanssa oli Hannes mitä parhaimmissa ystävyyden suhteissa
senvuoksi, että he kerran yleisessä keskustelussa olivat huomanneet
olevansa täsmälleen samaa mieltä ja juuri siinä asiassa, mikä näytti
Hanneksesta kaikkein tärkeimmältä. Asia koski porttoloita ja kapakoita.
Toveri, Boris Mihailovitsh, oli sanonut: hallituksen täytyy paisua niin
mahtavaksi voimaksi, sen täytyy laajentaa valtaansa niin joka soppeen,
että se kerran voi pelkällä mahtisanalla yksinkertaisesti kieltää sekä
viinan että siveettömyyden.
Näiden sanojen jälkeen oli Hannes puristanut toverin kättä niin lujasti
että tämä vastedes aina otti nimettömästä sormestaan kihlasormuksensa
pois, kun joutui Hanneksen kanssa samoista asioista puheisiin.
Toisella tovereista, Gregor Gregorovitshillä, vaikka hän oli
ruhtinaallista sukua, oli myöskin sangen vähän toiveita suoriutua
koskaan sota-akatemiasta--ja monesta syystä, mutta ei vähin siitä, että
hänellä oli suuri taipumus juopumukseen. Hänen olemassaolonsa riippui
kokonaan suosituksista.
Heti sisälle tultuaan ja huomattuaan että Hanneksella oli jotain
sydämmellä Gregor Gregorovitsh, luvaten silmänräpäyksen kuluttua palata,
pujahti takaisin ulos.
Hänen kanssaan oli Hannes ystävyyden suhteissa senvuoksi vaan, että
häntä miellytti Gregorin rajaton avomielisyys kaikkein arimmistakin
sukupuoli-asioista keskusteltaessa.
Kolmannella toverilla Aleksei Dmitrievitshilla sitä vastoin oli aivan
varmat toiveet päästä sota-akatemiasta ja hänestä oli ilman vähintäkään
epäilystä kerran tuleva mitä loistavin sotapäällikkö, jos vaan joku sota
onnistui hänen aikanaan syttymään. Hanneksen suuri ystävyys tämän
toverin kanssa perustui siihen, että heillä oli sama lempi-ala
sotatieteissä, nimittäin linnoitus- ja aseoppi. Ollen aivan vastakkaisia
mielipiteiltään ja elämäntavoiltakin he saattoivat, päästyään
mieliaineeseensa, tuntikausia istua päät yhdessä tutkimassa piirustuksia
linnoitusjärjestelmistä. Oli silloin muilla mitä hauskaa hyvänsä, kyllä
heillä kahdella hauskempaa oli. Tavallisesti rupesi kuitenkin muita
kohta alussa nukuttamaan, kun he pääsivät siihen lempiaineeseensa
käsiksi. Toinen puolusti niinsanottua linnoitustieteen »uutta koulua»,
mutta Hannes oli Velitshkon miehiä. Näitä asioita koskeva väittely ei
kuitenkaan ollut vielä mitään erinomaista ja nukkujat saivat makeasti
kuorsata sohvannurkissa. Mutta annas kun puhe siirtyi shrapnelleihin!
--Trah! huutaa Hannes silmät säkenöivinä. Trah! vastaa toinen. Se
merkitsi heillä shrapnellien sattumista maaliin. Mutta joka huudolla
pompahtelevat nukkuneet säikähtyneinä sohvannurkista. Toivottomina he
lähtevät vihdoin pois. Mutta Hannes ja Aleksei Dmitrievitsh jatkavat
puoliyöhön, milloin kumartuneina piirrosten yli, milloin kiihkeinä ja
innostuneina kävellen vastakkain pitkin huonetta hirmuaseiden tuhoavaa
vaikutusta eri ääntein ja liikkein kuvaten.
Gregor Gregorovitsh ilmestyi ulkoa juuri oikeaan aikaan, sillä vastoin
tavallisuutta alkoi puhe toveruksilta kokonaan loppua Hanneksen
merkillisen hajamielisyyden takia.
--Oletteko hänelle jo sanoneet? kysyi ruhtinas tullen neliskulmaiseksi
laaditun kannoksensa kanssa, jossa kuitenkin oli pelkkiä viinipulloja.
--Emme ole hänelle mitään vielä sanoneet, mutta anna tänne pullot, niin
ehkä tässä kielen kanta heltii.
--Kyllä se vaan on päivänselvää, että tässä pelaa joku nainen ensi
viulua,--arveli Gregor Gregorovitsh asetellessaan kauniita pullojaan
pöydälle.
Aleksein avattua korkit--sillä hänellä oli aina se merkillinen
korkkiruuvilaitoksensa taskussa--ja Boris Mihailovitshin haettua lasit
Hanneksen kaapista sekä Gregorin ne täytettyä ja käskettyä juomaan,
joivat kaikki, mutta Hannes esteli.
--No sanoinhan minä, että tässä on ollut nainen mukana, äh! sanoi Gregor
sylkäisten.
Ja toisetkin nyt uskoivat sairauden olevan syynä Hanneksen
alakuloisuuteen.
--Varovasti, varovasti veljeni, murahti Aleksei, ei nyt ole ajat
sellaiset, että sopii vapaasti tyttöjen kanssa elellä. Tuonaan
raportteerasi urkkija, että Didrichs oli nähty Shtsherbagofskin kadulla
ja se mies älköön enää avatko akatemian portteja.
Hannes tuli uteliaaksi ja kyseli häneltä tarkkaan tuota tapausta, mikä
vielä enemmän vahvisti toverien epäluuloa.
--Ai, ai, puheli ruhtinas, katsotaanpa mitä Epikteetillä on tähän
sanomista!--
Näin sanoen hän rupesi tarkastelemaan kirjoja kaapin hyllyltä, sillä
Hannes oli heidän keskuudessaan tunnettu hartaana moraalifilosofian
tutkijana.
--Entä Bacon, luki Gregor kirjahyllyltä.--Ja mistä hitosta se on ne
kaikki kaivellutkin, puhui Gregor syleskellen.
Lopuksi he ilmaisivat Hannekselle sen ilosanoman, jonka vuoksi olivat
tulleet, nimittäin että Hannekselle oli osotettu erityinen armo ja
myönnetty oikeus suorittaa taktiikan tutkinto ylihuomenna.
Äkkiä kohdanneen ilonpuuskauksen johdosta Hannes löi Gregoria olalle
semmoisella voimalla, että tämä lyyhistyi veteläksi mytyksi sohvalle.
--Nyt veljet minun täytyy lähteä tärkeälle asialle, mutta jos hyvin käy,
niin vielä me sinun kanssasi, Boris, rautaisella kädellä--rautaisella
kädellä--!
Näin sanoen Hannes silmät säkenöivinä leijonan voimalla pudisti vahvaa
nyrkkiään ilmassa. Se merkitsi, että vielä me sinun kanssasi, Boris,
rautaisella kädellä hävitämme pahuuden maailmasta!
Juotuaan toveriensa mieliksi muutamia laseja viiniä ja erottuaan heistä
hän läksi ajamaan asiallensa.
Kaikki oli äkkiä taas valjennut hänelle. Toverien toivehikkaat,
elvyttävät puheet ja huudahdukset, aamupäivä-auringon häikäisevä loisto
kirkkojen kultaisissa kuvuissa, mahtavat palatsit, rantapuistojen
suihkulähteet, muistopatsaat, Nevskin loppumattomat ihmislaumat, joiden
keskellä yksityisen personalliset ristiriidat väkisin häipyivät
tietoisuudesta, äsken juotu erinomainen viini, ja pika-ajurien pyöräin
puisella katusillalla äänettömästi lentävä hurina, se kaikki taas
nostatti Hanneksessa vanhan ihastuksen hänen upseeriammattiinsa ja
erittäin hänen sotatieteelliseen lempi-aineeseensa, linnoitus- ja
aseoppiin. Pää, joka tuota yhä laajenevaa tieteellistä ainehistoa
sisälsi, tuntui muuttuvan maailmalle yhä tärkeämmäksi esineeksi.
Nyt kun vaan saisi selvän siitä Kertun lapsesta, ajatteli Hannes, kun
ajuri käänsi pimeämmille syrjäkaduille.
Mutta mitä kauemmin he ajoivat, sitä ihmeellisempiin kaupungin
lokeroihin ajuri häntä vei ja sitä tukalammalta alkoi olo tuntua. Hän
etsi turhaan jotain tähän tilaisuuteen sopivaa viisauden sanaa, josta
olisi saanut tarpeeksi selkärankaa halveksiakseen sellaisten
sotilas-urkkijain vaaraa, kuin ne jotka olivat Didrichsin tuhonneet.
Lopulta oli kaupunginosa jo sitä laatua, ettei ainoatakaan säätyhenkilöä
siinä enää liikkunut. Ja pika-ajurilla esiintyvää upseeri-ilmiötä
kääntyivät sentähden kulkijat ihmeeksensä katsomaan.
Itse kasvatuslaitos oli tässä ympäristössä kuin mikä palatsi, mutta
ovesta tuli ja meni pelkkiä epäilyttävän näköisiä henkilöitä.
Kulmakarvat koholla, silmäluomet räpyttelevinä, mutta katse ja käytös
vihaista ankaruutta teeskentelevänä Hannes astui sisälle. Hän olisi
tuhat kertaa mieluummin mennyt avonaiseen tykkituleen tai vaikkapa
suoraan ryöminyt ladatun kanuunan kitaan.
Käynti loppui kuitenkin lyhyeen, sillä konttorissa sanottiin, että lasta
oli mahdoton löytää, ellei ulkonäköä tuntenut tai ainakin numeroa
tiennyt.
Hannes suoritti loistavan tutkinnon taktiikassa ja ensimäisellä
yöjunalla matkusti uudestaan kätilöintä ja sitä naishenkilöä tapaamaan.
Pietariin palattuaan tapasi Hannes huoneensa pöydällä avonaisen kirjeen,
jossa oli kutsumus strategian tutkintoon samana päivänä kello 5. Mutta
kello oli jo 10 iltaa.
Hannes räpytteli vähän aikaa silmiänsä, pyyhki otsansa hienosta hiestä,
joka oli siihen kirjettä katsellessa kohonnut, meni kirjahyllylle, otti
viisauden kirjan esille, selaili kauan aikaa ja löysi kuin löysikin
siitä paikan, jota haki. Siinä seisoi: »Elä anna tapausten syödä sinun
sydäntäsi,--elä itke menneisyyttä, joka on jo haudattu, vaan tee sinä
mitä pitää tehdä, ole voimakas, miehekäs, ja niinkuin tähti, joka ei
lepää eikä kiirehdi.»
Tämän luettuaan hän pani maata, sammutti kynttilän ja nukkui sikeästi
aamuun asti, jolloin ajoi uudelleen kasvatuslaitokseen.
Mutta täällä tehtiin asiaan uusia vaikeuksia. Milloin sellaista numeroa
ei sanottu lainkaan olevan, milloin sanottiin sen numeroisen lapsen jo
kuolleen, milloin taas arveltiin numeron mahdollisesti vaihtuneen. Muuta
ei ollut Hanneksella neuvona kuin pyytää saada tarkastaa kaikki lapset
siltä varalta, että jollakin näistä sattuisi olemaan Kertun ulkomuoto,
josta sen voisi tuntea omakseen.
Hannes johdettiin pitkään käytävään, jossa oli ovia kummallekin
puolelle, ja hän joutui näin yleisen huomion esineeksi. Joka paikasta
tunki esille uteliaita päitä katsomaan kummaa ilmiötä: komeata,
korskeata upseeria kätilöinten, lastenhoitajain, kaikellaisten
epäilyttävien asialla kävijäin joukossa, hakemassa salattua lasta.
Hänelle avattiin ovi oven perästä. Jokaisessa huoneessa oli kymmenkunta
lasta, mutta näistä oli hänen tarkastaminen ainoastaan ne, jotka olivat
olleet laitoksessa kahta kuukautta vähemmän aikaa. Ensimäisiä lapsia
katsellessaan hän oli vielä niin hämillään häntä seuraavien
hoitajattarien läsnäolosta ja kaikesta siitä huomiosta, minkä oli
vetänyt puoleensa, ettei hän nähnyt mitään eteensä. Joitakin pieniä
olentoja tuotiin hänen nähtäväkseen ja taas vietiin nopeasti pois, kun
ei hän sanonut mitään. Kun yhdestä huoneesta olivat kaikki lapset
näytetty, mentiin toiseen huoneeseen, sitten kolmanteen ja niin hän
vähitellen alkoi todella katsella noita rimpuilevia pikku olentoja. Ne
olivat ensin hänen mielestään samannäköisiä kaikki ja jotenkin vähän
puoleensavetäviä. Hän alkoi pysäyttää kaikki ruskeasilmäiset, kyseli
niiden ikää, tuojan nimeä, ja päästi pois vasta kun oli saanut täyden
varmuuden ettei lapsi ollut Kertun.
Tähän päivään asti hän oli puuhannut lapsen hakemisessa yksinomaan siinä
tarkotuksessa ja mielessä että olisi saanut sitten viedä sen Kertulle,
jotta Kerttu olisi nähtyänsä hänen katumuksensa jälleen lämminnyt
hänelle. Sillä niin äärettömäksi kuin Kertun rakkaus häntä kohtaan
olikin osottautunut, kun Kerttu oli hänen tähtensä omasta lapsestaankin
luopunut, niin oli Hannes kuitenkin varma siitä, että Kerttu oli hänen
kylmän »se on hyvä» sanansa vuoksi kokonaan lakannut häntä rakastamasta.
Senvuoksi Hanneksen palavalla innolla löytää lapsi ei ollut mitään
rajoja.
Mutta nyt omin silmin saadessaan nähdä noita lukemattomia hylätyitä
olentoja ja totuttuaan niihin niin, että alkoi erottaa toisistaan kunkin
heidän pienen yksilöisyytensä, oli hänen sydämmensä kuin revennyt ja hän
haki yhtä suurella innolla lasta jo sen lapsen itsensä vuoksi. Kertun
maidotta jäänyt Kertun lapsi! Jossain tässä aivan lähellä Hannesta ja
kuitenkin hukkumaisillaan vieraan kaupungin pohjattomiin syvyyksiin!
Yhä kasvavaa sydämmen ahdistusta tuntien hän kirjotteli listaan ne
lapset, joista sitten vielä aikoi merkitä erikseen mahdollisimmat ja
lopulta näiden joukosta sen oikean löytää. Mutta kun sen päivän
vastaanotto-aika päättyi, ei hän ollut vielä ehtinyt tarkastaa kuin osan
kasvatuslaitoksen kaikista kahden kuukauden ikäisistä lapsista. Täytyi
jättää seuraavaan päivään.
Kun hän tuli kortteeriinsa, oli pöydällä kirje tovereilta, jossa seisoi
vaan nämä sanat:
»Mitä tämä on? Ilmesty huomenna kello 11 Hänen Ylhäisyytensä luo ja ehkä
saat vieläkin armon!»
Hannes ei tämän johdosta mennyt edes viisauden kirjaa selailemaan, vaan
työnsi toverien kirjeen syrjään ja painoi päänsä käsien varaan
miettiäkseen asemansa selväksi.
Paitsi Kertun hyvittämistä, paitsi lapsen itsensä pelastamista oli vielä
kolmas seikka, joka tuli kaiken lisäksi ja joka teki aivan
välttämättömäksi löytää lapsi. Se oli koko tämän asian painava
rikoksellisuus ja se oli hänelle vasta nyt koko musertavalla voimallaan
ruvennut tuntumaan.
Ei hän kuitenkaan voinut mitenkään myöntää tehneensä rikosta siinä, että
silloin keväällä oli matkustanut Kertun luo. Se oli rehellisyyden, se
oli siveellisyyden vaatimus, ja senvuoksi heidän silloinen kohtauksensa
oli vieläkin hänellä mielessään elämänsä suurimpana onnena, jota
muistellessa yhä samat onnen aallot alkoivat läiskyä. Mutta ei hän
myöskään paraalla tahdollansakaan ymmärtänyt, kuinka hän olisi voinut,
pyrkiessään kenraali-esikunnan upseeriksi, julkisesti vihityttää
itseänsä Kertun kanssa ennenkuin tämä oli saatu pois piian kirjoista.
Rikoksellisuus oli siis ilmeisesti siinä, että hän ollenkaan pyrki
kenraali-esikuntaan, koska juuri se oli tehnyt lapsen salaamisen
välttämättömäksi. Tähän asti oli kaikki selvää ja jollei mitään muuta
olisi ollut, niin helppo olisi hänen ollut heittää kaikki sellaiset
pyrkimiset hiiteen. Mutta juuri tässä kohtasi häntä uusi epäselvyys: hän
pyrki esikuntaan hävittääkseen kerran maailmasta juuri ne olot, jotka
pakottavat ihmisiä tulevaisuutensa nimessä välttämään avioliittoa ja
turvaamaan porttoloihin. Hän pyrki esikuntaan siksi, että oli rintaansa
kirjottanut: porttoloiden hävittäjä, muista! Oliko se pyrkiminen
sittenkin rikoksellista?
Mitä enemmän hän näitä asioita mietti--ja hän mietti niitä koko
yön--sitä ilmeisemmäksi hänelle kävi, ettei hän pysty tätä ristiriitaa
ratkaisemaan.
Valvomisesta ja ajattelemisesta näännyksiin asti väsyneenä, mieleltään
masentuneena hän seuraavana aamuna kello 11 meni Hänen Ylhäisyytensä
luo.
--Mikä on teidän laiminlyöntiinne syynä? kysyi tämä.
--Upseerikunniani kautta vakuutan, vastasi Hannes, että syyni ovat
lailliset.
Ja luutnantin rehellisesti räpyttelevät silmät miellyttivät Hänen
Ylhäisyyttänsä niin, että ukko heti armahti häntä. Matkien Hanneksen
karkeata ääntä ja leikillä nostaen sormensa kunniantekoon sanoi kenraali
lyhyesti:
--Huomenna kello 5, teidän jalosukuisuutenne!
Eikä sen enempää mitään syistä kysellyt.
Jospa hänen nyt onnistuisi kasvatuslaitoksessa yhtä hyvin!
Mutta kasvatuslaitoksessa ei onnistunut yhtä hyvin.
Sitten kun hän oli puoli päivää taas lapsia tarkastellut ja hetken aikaa
lepäsi, tuli hänen luoksensa hyvin lyhytkasvuinen, pitkäkätinen,
kyttyräselkäinen hoitajatar, jolla oli lyhyeksi leikattu, suora ja
kiilloton pikimusta tukka ja ruskeat, vilkuilevat silmät, kuten
positiivi-apinoilla.
--Te näytätte kovin väsyneeltä, herra luutnantti, sanoi tämä apina
sujuvalla ranskankielellä.
Hermostuneesti ja jyrkästi vastasi Hannes hänelle:
--Minun kieltäni ette osaa, puhukaa siis venättä, jos teillä on jotain
asiaa.
Loukkaantumatta ja yhtä sävyisästi sanoi nyt hoitajatar venäjäksi:
--Minulle on kerrottu teidän asianne ja, minun täytyy se sanoa, te
teette turhaa työtä, herra luutnantti, tämähän on pelkkää komediaa.
--Minulle se on luvallanne tragediaa, jota tuskin mitkään sivuhenkilöt
voivat millään komismilla lievittää.
--Vakuutan teille, herra luutnantti, että olisin valmis antamaan teille
kaiken apuni lapsen hakemisessa, ellen tietäisi sitä turhaksi.--Ja
muuttaen taas puheensa ranskaksi hoitajatar sanoi:--Mahdotonta on ettei
numeroa tiedettäisi, mutta jos lapsi on tänne tuotu vastasyntyneenä, on
se, kuten tavallisesti, kuollut ja he ovat ainoastaan laitoksen maineen
vuoksi hakevinaan.
Hannes sanoi masentuneena:
--Te tahdotte riistää minulta viimeisen toivon, mutta teette sen
jotenkin löyhillä perustuksilla.
--Herra luutnantti, kaksi vuotta olen palvellut tässä pesässä ja se
riittää nähdäkseni mikä laitos tämä on.
--Ihmeellistä, että saatatte murhalaitoksessa palvella, arveli Hannes
ivallisesti.
--Minä opiskelen, sanoi hoitajatar vähän kohauttaen olkapäitänsä,--mutta
se ei nyt kuulu tähän, pääasia on, että olen sanonut teille mitä
ajattelen ja sen olen tehnyt yksistään teidän itsenne tähden, sillä
minun on teitä hyvin, hyvin sääli.
Tämä odottamaton toivon menettäminen masensi Hannesta niin, ettei häntä
haluttanut enää väsymystänsä vastustaa, vaan hän herpautui voimattomana
käytävän päässä olevalle halkolaatikolle istumaan ja otti molemmin käsin
ohimoistansa.
Apina lähestyi häntä uudelleen.
--Herra luutnantti, ihminen on erehtyväinen, enhän minä--puhui hän
koettaen lieventää sanojensa vaikutusta.--Minä teen kaiken voitavani
hankkiakseni teille varmuutta tähän asiaan. Ja jos lapsi vaan on elossa,
niin kyllä se silloin myös löytyy. Jättäkää vaan kaikki minun huostaani.
Nyt huomasi Hannes uskaltaneensa olla tyly tälle hyvälle naiselle
ainoastaan sillä perustuksella, että se oli apinan näköinen ja sen
huomattuaan hän suuresti häpesi hengessä Epikteetin edessä. Rohkaistuna
neidin uutta toivoa antavista sanoista hän nousi reippaasti ja sanoi
mitä kohteliaimmin kumartaen:
--Suokaa minulle anteeksi. Teidän jalomielinen avuntarjouksenne on
minulle suunnattoman arvokas enkä voi teitä kyllin kiittää.
--No, mitään muuta en tahdokaan, sanoi apina ilostuen ja istui nyt
vuorostaan halkolaatikolle.--Menkää te vaan kaikessa rauhassa kotiinne.
Epäilemättä tämä paikka ei ole nuorille upseereille sovelias. Mutta minä
teidän puolestanne saatan tutkimukset loppuun ja annan teille tiedon
tuloksista.--Ehkä vielä tänä iltana.
Liikutettuna Hannes ojensi apinalle käyntikorttinsa ja he esittelivät
itsensä toisilleen sekä kirjottivat muistiin toistensa osotteet. Mutta
omaa osotettaan ilmaistessaan apina kielsi kiven kovaan tulemasta
luoksensa ja sanoi kyllä itse käyvänsä Hanneksen luona, kun asia
selviää. Tämän jälkeen sanoi Hannes apinaa Natalja Feodorovnaksi ja
apina sanoi häntä Ivan Ivanovitshiksi.
Lähtiessään ei Hannes kuitenkaan malttanut olla vielä kerran kysymättä:
--Luuletteko olevan jotain toivoa?
Natalja Feodorovna katsahti hänen silmiinsä, mutta ei raatsinutkaan
sanoa niinkuin ensin aikoi, vaan sanoi:
--Te kysytte siis mitä minä _luulen_?
--Niin, sanoi Hannes, jännittyneenä odottaen hänen vastaustaan.
Natalja Feodorovna pudisti hiljaa päätänsä, ja jäi sitten surullisena
katsomaan kuinka suurikokoinen mies, voimatta liikutukselta saada
suustansa hyvästiä, läksi menemään.
9.
Kaksi kertaa elämässään kohtasi Hannes vielä Natalja Feodorovnan.
Ensimäisen kerran jo saman päivän iltana.
Kello seitsemän aikaan Natalja Feodorovna koputti hänen huoneensa
ovelle.
--Niinkuin minä sanoin teille, Ivan Ivanovitsh, niin onkin. Minun on
onnistunut saada täysi selvä, kuten tästä todistuksesta nyt itse näette,
sanoi Natalja Feodorovna antaen Hannekselle paperin.
Täysin valmistuneena tällaiseen tietoon ja surtuaan suruansa itsekseen
Hannes nyt osasi jo jotenkin sujuvasti harjottaa isännän
kohteliaisuutta, siten paraansa mukaan sovittaakseen ensi tylyyttänsä
Natalja Feodorovnaa kohtaan. Hän tarjosi vieraallensa teetä ja koetti
puhua muusta, jopa laskea leikkiäkin.
--Muuan seikka, sanoi hän, herätti minussa aamupäivällä suurenlaista
uteliaisuutta. Te sanoitte »opiskelevanne» tuossa laitoksessa? Kuinka se
on selitettävä?
--No niin, opiskelen, tutkin elämää, vastasi Natalja Feodorovna.
--Mutta, luvallanne sanoen, tuota filosofiaa seuraten minä voisin
antautua vaikkapa rosvoksi ryövärijoukkoon, ryöstellä ja sanella: minä
opiskelen, tutkin elämää.
--Te sitä vastoin, sanoi Natalja Feodorovna, sulkisitte heti koko
laitoksen?
--Hävittäisin heti paikalla.
--Ehkä se kävisi päinsä pelkällä mahtikäskyllä, sanoi Natalja
Feodorovna,--mutta tämä laitos on kuitenkin aivan välttämätön niin kauan
kuin prostitutsioni kukoistaa, ja prostitutsionia emme voi mahtikäskyllä
hävittää.
Hannes nousi kuohahtaen seisaallensa.
--Miksi emme voi prostitutsionia hävittää? Se _on_ hävitettävä ja sen
_voi_ hävittää! En ainakaan minä tiedä mitä varten eläisin, ellen sitä
hävittääkseni.
Natalja Feodorovna katsahti häneen iloisesti hämmästyneenä, mutta sanoi
vitkaan:
--Minusta näyttää että täytyy olla upseeri käsittääkseen
yhteiskunnallisia asioita noin lapsellisesti.
--Ja _minun_ täytyy sanoa, että ellette katso prostitutsionilaitoksen
olevan heti perustuksia myöten hävitettävän, niin minä mieluummin olen
kanssanne keskustelematta yhteiskunnallisista asioista.
Natalja Feodorovna näytti yhä enemmän hämmästyvän.
--Niin juuri, jatkoi Hannes; tämä kysymys on minulle kaiken muun alfa ja
omega. Ja juuri tällä hetkellä, kun olen lapseni kadottanut, enkä
ainoastaan lasta, vaan--minun täytyy sanoa se teille--olen ikuisiksi
kadottanut sen naisen kunnioituksen, jota paitsi----
Hanneksen rinta kuorsahti näitä sanoja sanoessa vastoin hänen tahtoansa
ja koko hänen ruumiinsa hytkähti niin ettei hän voinut lopettaa
lausettaan.
Mutta huomattuaan että Natalja Feodorovna vedet silmissä kokoo nopeasti
muruja pöydältä hakien sanoja lohduttaakseen häntä, kokosi Hannes
miehekkyytensä kaikki voimat ja tavattoman kovalla ja karkealla äänellä
rykien kurkkuansa selväksi huusi, ettei Natalja Feodorovnalla ollut
teetä lasissa ja rupesi suurella puuhalla uutta teetä hänelle
valmistamaan.
--Sanalla sanoen,--huusi hän yhä samalla äänellä,--tarkotan sanoa, että
tämän tapauksen perästä minä olen lujemmin kuin koskaan ennen päättänyt,
että prostitutsiooni on hävitettävä--maan tasalle--kuulkaahan: maan
tasalle!
Natalja Feodorovna koetti nyt tämän kovan äänen viereen tulla
mahdollisimman sävyisällä ja varovaisella nuotilla:
--Ivan Ivanovitsh, te suuresti erehdytte, jos luulette, etten minä ole
prostitutsionilaitoksen vihollinen. Sellainen otaksuminen tuntuu minusta
päinvastoin melkein personalliselta loukkaukselta. Tietäkää siis, että
minä pidän prostitutsionia pahimpana yhteiskunnallisena
mätähaavana.--Tietysti, Ivan Ivanovitsh! Tietysti!.
--No?! No!? innostui Hannes ja oli lyödä Natalja Feodorovnaa olalle
suuren ystävyydentunteen merkiksi, niinkuin oli lyyhistänyt Gregorin.
--Mutta--sanoi Natalja Feodorovna.
--Älkää herran nimessä sanoko enää mutta!
--Mutta--naurahti Natalja Feodorovna ja lisäsi niin vienosti kuin taisi:
prostitutsioni on sittenkin välttämätön seuraus vääristä
yhteiskunnallisista oloista, jotka siis _ensin_ ovat hävitettävät.
--Mitä tarkotatte? Onko mitään suurempaa vääryyttä kuin prostitutsioni?!
--Ivan Ivanovitsh, onko mitään pahempaa tautia kuin isorokko, mutta
eihän sitä paranneta repimällä pois rupia. Taudin syy on löydettävä.
Prostitutsioni on kaupungin tuottama tauti. Eikö se ole äärimmäinen
seuraus köyhien pakosta jättää maansa ja muuttaa kaupunkiin
rahanpalvelukseen?
Sanoessaan sanat »köyhien pakosta» Natalja Feodorovna ei voinutkaan
säilyttää sitä vienon nöyrää äänilajia, jolla nähtävästi oli aikonut
loppuun asti keskustella. Ääni värähti mielenkuohusta ja silmät
ihmeellisesti terottuivat.
--Suokaa anteeksi, sanoi Hannes, mutta minä olen sangen tyhmä näissä
asioissa, enkä voi ymmärtää----te puhutte pakosta, mutta mikä voisi
pakottaa ihmisiä vastoin heidän tahtoansa muuttamaan kaupunkeihin?
Natalja Feodorovnan suupielissä värähti nolo hymähdys ja hän katseli
hyvän aikaa Hannekseen ennenkuin rupesi jatkamaan, ilmeisesti mielessään
harkiten oliko Hanneksen kysymys todella tietämättömyyttä vai ehkä
viekkautta. Yhä pitäen Hannesta silmällä hän sanoi hitaasti:
--Eiköhän talonpoikia pakota kaupunkeihin maan puute?
Mutta Hannes rupesi tätä asiaa niin rehellisen syvällisesti miettimään,
että Natalja Feodorovnalta katosivat kaikki epäilykset ja hän sanoi
hilpeästi:
--Niin, niin, Ivan Ivanovitsh, te katsotte minuun suu auki uskomatta
suuressa Venäjässä voivan olla maan puutetta, mutta kyllä meillä on
asianlaita sama kuin muuallakin maailmassa: maa on viekkaudella ja
väkivallalla riistetty työväen käsistä, joka senvuoksi laumoittain
siirtyy rahan palvelukseen. Eikö teidänkin maassanne ole niin?
Hannes joutui pulaan. Hän ei todellakaan tiennyt maalaisista asioista
mitään muuta kuin minkä oli kuullut joskus vaarin jankuttavan joistakin
Veneh'ojan metsäjaoista, joilla toiset olivat tehneet toiset
torppareikseen.
--No niin, sanoi Natalja Feodorovna, puhukaamme siis vaan Venäjän
oloista, joita ainakin _minä_ tunnen.--En tahtoisi kuitenkaan myöntää,
että yksistään meidän työväessämme olisi vapauden ja ihmisarvon tunto
sammunut, vaan minä olen paljon matkustellut ja kaikkialla näen samaa:
työväki ei enää tunne mitään häpeää siitä, että se rahan edestä palvelee
meitä, kumartelee meitä, kiillottelee meidän kenkiämme, juoksee meidän
asioillamme. Se myy itsensä mihin tahansa; se tekee kaikkea tuota
nöyryyttävää, minkä vuoksi me sitä juuri halveksimme, jopa pidämme
alempirotuisina olentoina. Se myy itsensä kuskiksi, lakeijaksi,
piiaksi,--yhdentekevää!--polisiksi, urkkijaksi...
Näitä sanoessa Natalja Feodorovnan hengitys kävi äkkiä epätasaiseksi,
joten hänen täytyi hetkeksi pysähtyä. Vasta kun hengitys oli jälleen
tasottunut koetti hän alkaa taas nöyrällä sävyllä, mutta ei onnistunut
pitemmälle kuin ensimäiseen lauseesen.
--Ivan Ivanovitsh, te sanotte: prostitutsioni on hävitettävä, mutta en
minä tiedä mikä ero tässä oikeastaan on. Jos ihminen kerran on oppinut
myymään ruumiinvoimansa enintarjoovalle kysymättä mihin niitä
käytetään,--miksi sitten pidettäisiin erikoisempana häpeänä itse
ruumiinkaan myymistä?
Nyt ei Natalja Feodorovna enää voinut hillitä itseänsä, vaan hengitti
taas tiheään ja hänen kasvojensa lihakset nytkähtelivät hullunkurisesti
ja ääni vavahteli mielenkuohusta:
--Myydä rahasta ruumiin voimat sille, joka niillä tekee mitä ikinä
haluaa, ja myydä rahasta ruumis sille, joka tekee sillä mitä
haluaa,--mikä ero siinä on? Edellistä harjottavat etupäässä miehet,
jälkimäistä etupäässä naiset. Eikö se ole vaan luonnollinen jatko ja
huippu asiain kehityksessä? Onko urkkija parempi kuin prostituerattu--
sanokaa te--minä--en todellakaan tiedä----
Hengen ahdistus ei antanut Natalja Feodorovnan sanoa pitemmälle.
Väliajan täyttääksensä Hannes sanoi:
--Olette siis sitä mieltä, että täytyy ennen kaikkea antaa talonpojille
riittävästi maa-alaa?
Natalja Feodorovna voitti äkkiä mielenkuohunsa ja sanoi kylmän
tyyneesti:
--Olen mieluummin sitä mieltä, että talonpojan täytyy ennen kaikkea
_ottaa_ itsellensä riittävästi maata.
Ymmärtämättä mitään eroa tässä Hannes tokasi iloisesti:
--No, jos niin, niin mitäpäs muuta kuin _annetaan_ hänelle kylläksi
maata.
Natalja Feodorovna kohottautui vähän tuolillansa, katsahti väsyneesti
Hannekseen ja sanoi vieläkin tyynemmin:
--Maata ei voi antaa, ellei sitä joltakin oteta.
--Siis otettakoon! huusi Hannes, innostuneena saavutettuun
yksimielisyyteen heidän välillänsä.
Natalja Feodorovna piirteli sormellaan kirjainta leipämurujen joukkoon.
--Aivan oikein, Ivan Ivanovitsh, mutta siinä tapauksessa kehottaisin
teitä puhumaan ainoastaan kuiskaamalla, sillä seinätkin sellaisiin
ehdotuksiin höristävät korviansa.
Natalja Feodorovnan kasvot olivat muuttuneet ankariksi ja jokin voimakas
ylpeyden ilme alkoi tehdä ne yhä vieraammiksi ja pelottavammiksi
Hannekselle:
--Mutta te varmaankaan ette tiedä mitä sanotte, jatkoi Natalja
Feodorovna.--Keltä maa olisi otettava? Eikö juuri niiltä, joita te,
herra luutnantti, palvelette kantaessanne tuota upseeripukua? Vai ettekö
luule isäntänne pyytävän teidän palvelustanne juuri maan riistämiseen
talonpojilta? Olettehan valalla vannonut tottelevanne häntä. Älkää siis
puhuko minulle aikeestanne hävittää prostitutsionia. Sillä juuri te
itse, suojellessanne väkivallalla maan anastusta ja pakottaessanne
kansaa rahan palvelukseen, olette kaiken ihmis-alennuksen, sen alhaisen
orjamielen ja sen porttolain oikea synnyttäjä!
Nyt näytti Natalja Feodorovnan kasvot muuttuvan jälleen lempeämmiksi.
Mutta jokin ylimyksellinen, itsetietoinen ylemmyyden ilme oli yhä
vallalla. Hannes tunsi yhä enemmän pienenevänsä hänen edessään. Natalja
Feodorovna kasvamistaan kasvoi. Tuijottaen hänen kasvoihinsa Hannes
hämmästyen tarkkasi niiden piirteitä. Mistä olikaan Natalja
Feodorovnalle ilmestynyt tuo hieno ja kuitenkin niin korskea ilme nenän
ja silmäkulmien yhtymäkohtaan? Miksi ei Hannes ennen ollut huomannut
hänen ylpeästi kaareutuvaa aatelisnenäänsä? Kuinka oli käynyt, että se
sama pieni, apinamainen ihminen, jota Hannes oli vielä äskettäin
uskaltanut hermostuneesti kohdella, nyt oli kasvanut jättiläiseksi hänen
eteensä ja kohta kokonaan hallitsi häntä?
--Ainoastaan teidän hirmuinen tietämättömyytenne, herra luutnantti, voi
suoda teille jotain puolustusta. Minä näen, että tekin olette nousukas,
niinkuin enimmät teidän kaltaisenne. Te olette vapautensa jo unohtaneen
ja orjiksi kasvaneen työväen lapsia, siksi itsekin olette voinut
rahapalkasta myydä omantuntonne ja toimintavapautenne.
Lempeys taas katosi Natalja Feodorovnan kasvoista. Silmät alkoivat
säkenöidä, sanat hehkuivat kuin maanalaisen pätsin purkausta.
Hannes kalpenemistaan kalpeni.
--Voi teitä raukkoja, jotka porttoloita muka hävitätte ja huomenna
juoksette komennosta ihmisiä tappamaan! Voi teitä viheliäisiä, jotka
viekkaudella ja väkivallalla olette kansan opettaneet rahasta myymään
pyhät työvoimansa ja pyhät ruumiinsa teidän oikkujenne palvelemiseen!
Voi teitä elämän sammuttajia, voi teitä laulun ja runouden tukahuttajia,
voi teitä vapaan ihmisyhteyden hajottajia! Voi teitä kuolleiden kylien
ja mätien kaupunkien rakentajia, joissa te rahasta tanssitatte, rahasta
laulatatte, rahasta soitatatte! Voi teitä vapauden hävittäjiä! Voi teitä
mässääjiä kuolleen elämän haudalla! Voi teitä...
Natalja Feodorovna olisi sanonut vieläkin enemmän, mutta nyt kuului
koputus, ja Gregor Gregorovitsh, ollen jotenkin päissään, avasi oven
lupaa odottamatta. Hänen jälessään tulivat sisälle myös Boris
Mihailovitsh ja Aleksei Dmitrievitsh.
--Uuu! pani Gregor Gregorovitsh, nostaen silmäkulmansa hullunkurisen
korkealle, ollen hämmästyvinään niinkuin muka tahtomatta häiritessä
kahta rakastunutta.
Natalja Feodorovna katsahti Boris Mihailovitshiin, nousi ja nolosti
hymähtäen, odottamatta esittelyä poistui.
Kun Hannes, saatettuaan Natalja Feodorovnan, tuli eteisestä takasin,
sanoi Gregor Gregorovitsh:
--Nä, nä, nä, veliseni,--kyllähän me arvasimme, että tässä on nainen
pelissä, mutta että se olisi ollut niin loistava kaunotar, sitä emme
toki osanneet aavistaa!--Sanalla sanoen: me olemme tulleet tänne
vahtimaan sinua, ettet enää jäisi tutkinnosta. Pullot taskuissa
tietysti! Usko minulle kaunottaresi nimi! Nä?
Aleksei Dmitrievitshillä oli pinkka linnoituspiirroksia ja hän odotteli
nähtävästi kärsimättömänä milloin tervehdyksistä ja muista
syrjäseikoista päästään.
Mutta Boris Mihailovitsh, santarmiupseeri, seisoi kalpeana kuin lakana
oven luona.
--Boris, mikä _sinun_ on? sanoi Aleksei ihmeissään.
Boris Mihailovitsh sammalteli vähän puheessaan ainakin, mutta nyt ei
tahtonut saada sanaakaan suustansa.
Kaikki kääntyivät ihmetellen häneen päin.
--Tä-tässä ei ole a-ainoastaan ra-rakkausjuttu. Ivan, voitko sanoa
minulle missä olet tuohon naiseen tutustunut?
Hannes rypisti silmänsä eikä vastannut mitään.
--Tahtoisitko sanoa minulle hänen osotteensa?
Hannes otti esille Natalja Feodorovnan käyntikortin, johon tämä oli
kirjottanut osotteensa, ja vasta annettuaan sen Boris Mihailovitshille
muisti Natalja Feodorovnan nimenomaan kieltäneen ilmaisemasta tätä
osotetta.
Boris Mihailovitsh pisti käyntikortin taskuunsa.
--Sinä, Ivan, olet joutunut vallankumouksellisten pauloihin!
--Mitää? huusi juopunut ruhtinas pitkään.
--Mitä joutavia, sanoi Aleksei.
Boris Mihailovitsh teki nyt itsensä yhä tärkeämmän näköiseksi ja sanoi
sormea heristäen:
--Varo, varo! Tuo nainen on vaarallisimpia vallankumouksellisia,
hallitukselle miltei tärkein tällä hetkellä, sillä hän johtaa
propagandaa sotaväen keskuudessa.
Aleksei Dmitrievitsh, joka jo oli istunut, nousi levottomana ja
tyytymättömänä, ja rupesi kädet housujen taskuissa liikkumaan
edestakasin pienessä huoneessa. Hän sanoi kävellessään:
--Voithan selittää mitä tekemistä sinulla on tuon naisen kanssa.
--Sitä en voi, sanoi Hannes.
Kavahtaen katsahtivat kaikki kolme äkkiä häneen, ja tuskallinen
äänettömyys seurasi.
--Kehenkä se kuuluu, sanoi ruhtinas.--Ja antakaa te kaikkien olla
rauhassa, hallituksen hallituksena ja vallankumouskel-uksellisten
vallankumouskil--Hän ei nyt osannut toistaa tätä monimutkaisuutta, ja
sanoi sentähden: piru vieköön kaikki!
Hannes sanoi:
--Sen sanon ainakin sinulle, Boris, että Natalja Feodorovna vihaa
porttoloita yhtä paljon kuin me ja tahtoo niiden hävittämistä
juurinensa.
--Ivan, he tahtovat ennen kaikkea hallituksen hävittämistä juurinensa.
Mutta me sinun kanssasi tahdomme hallituksen vahvistamista absolutiseksi
voimaksi. Vai emmekö?
Hannes ei vastannut mitään.
Aleksei, estääkseen tuskallisen äänettömyyden uudestaan syntymästä,
kysyi Boris Mihailovitshiltä oliko Natalja Feodorovna ollut
sekaantuneena viimeisiin skandaaleihin.
Boris Mihailovitsh vastasi:
--Istunut tutkintovankilassa keisarimurhasta asti. Päästettynä vapaalle
jalalle joutunut uudelleen epäluulonalaiseksi. Piileskellyt
menestyksellä Pietarin lokeroissa. Syntyjään ruhtinatar--(hän nimitti
Venäjän vanhimman ruhtinassuvun nimen).
--Ahaa! Malttakaa, huusi Gregor Gregorovitsh,--Natalja Feodorovna--. Se
kyttyräselkä. Tunnen. Hänen äitinsä, Vera Vannovskaja, synnytti hänet
siirtovankilassa mitä kamalimmissa oloissa. Todellakin, Boris, sinä
pääset everstiksi, jos hänet nappaat.
Hanneksen kasvoihin nousi hehkuva puna.
--Senkö vuoksi sinä hänen osotettaan pyysit? kysyi hän Boris
Mihailovitshiltä.--Minä vakuutan sinulle: Natalja Feodorovna on mitä
jalomielisin nainen, ja hän on tehnyt minulle palveluksia, joita en tule
koskaan unohtamaan. Enkä ole koskaan ketään ihmistä kohtaan tuntenut
sellaista ystävyyttä.
Boris Mihailovitsh sanoi:
--Se on ikävä,--se on todellakin valitettava asia, mutta ymmärräthän
itse, että asemani santarmiupseerina----
--No niin, sanoinhan minä sen, huusi ruhtinas väliin:--hän aikoo tulla
everstiksi!
Aleksei Dmitrievitsh rupesi lähtemään pois, sanoen, ettei häntä haluta
tulla todistajaksi mahdollisiin ikävyyksiin.
Mutta ruhtinas, nähtyään Hanneksen kiivaasta hengityksestä värähtelevät
kalvenneet sieramet ja hampaitten lujasta yhteenkiristämisestä korvain
luona liikahtelevat mukulat, älysi että tästä alkaa tulla täysi tosi ja
selvisi kohta humalastaan. Nousten sohvalta hän tuli Boris
Mihailovitshin luo ja sanoi hiljaa:
--Olisi sentään suoraan konnamaista tässä tapauksessa käyttää
hyväksensä--oman ystävänsä luona.--Boris, jätä!
--Konnamaista taikka ei, se riippuu miltä kannalta katsoo.
Armeijaupseerilla on yksi näkökanta, keisarillisella santarmistolla voi
olla toinen. Siinähän meillä on vanha ero.
--Voit toisin sanoen vaikka oman veljesi antaa ilmi?!
--Silmää räpäyttämättä. Pyhin kaikesta on keisari ja isänmaa, eli
hallituksen absolutinen voima, jos Ivan sen paremmin ymmärtää. Ystävä,
veli,--se tulee toisessa sijassa.
Nyt huomasi ruhtinas, että Ivan Ivanovitshistä oli kadonnut kaikki, mikä
hänessä oli hienostunutta upseeria ja jokin seurauksia laskematon
luonnonvoima huohotti hänen auenneista sieramistaan ja silmistään.
Ruhtinas ymmärsi silloin, että jotain täytyy heti tehdä hirmuisen
katastrofin välttämiseksi. Ja siinä tarkotuksessa hän veti miekan
huotrastansa. Hän tahtoi alkamalla tappelun estää Hanneksen alkamasta.
--Ja minä sanon sinulle, huusi hän muka äärimmäisessä vimmassa Boris
Mihailovitshille,--että ellet heti vanno luopuvasi siitä aikeesta,
sivallan minä sinut päättömäksi tuohon paikkaan!
--Unohdatte, että minullakin on miekka kupeellani, huusi Boris
Mihailovitsh käyden miekkansa kahvaan.
--Me taistelemme sääntöjen mukaan. Valitkaa aseet! sanoi Gregor
Gregorovitsh.
Kun Hannes heräsi jälleen tuntoihinsa olivat molemmat lähteneet.
Hän vaipui ymmärtämättä mitään sohvalle, ja kauan hieroi päätänsä,
sekottaen kaiken tukkansa.
* * * * *
Kolmannen ja viimeisen kerran tapasi Hannes Natalja Feodorovnan tämän
asunnossa.
Täynnä kysymyksiä ja kiihkeätä vastausten janoa, täynnä valtoinansa
lainehtivaa mielenkuohua Hannes meni pari tuntia ennen viimeistä
tutkintoa Natalja Feodorovnan luo, joka asui annetun osotteen mukaan
aivan lähellä kasvatuslaitosta.
Pimeät ja kapeat porraskäytävät noustuansa Hannes pysähtyi oven eteen,
jonka takaa kuului miesten iloista lauluääntä ja naisten naurua.
Hän koputti varovasti.
Silloin kaikki hiljeni ja vasta pitkän ajan kuluttua ääni kysyi juuri
oven takaa: kuka siellä?
Hannes nimitti nimensä, mutta ovea ei avattu ennenkuin kiihkeiden
kuiskausten ja juoksujen jälkeen, jotka selvään kuuluivat ulos.
Hän päästettiin nyt suureen, pimeään eteiseen, josta useita ovia oli
auki valoisampiin huoneihin. Näistä kurkisteli uteliaasti nuorta väkeä,
isotukkaisia miesylioppilaita ja säikähtäneitä kurssilaisnaisia. Siis
niitä tavallisia ylioppilas-korttereja, joissa mies- ja naisylioppilaat
elävät keskinäistä siviliavioliittoa, siten tarvitsematta porttoloita.
Hanneksen kysymykseen Natalja Feodorovnasta vastattiin hänelle yhtaikaa
kahdella tavalla. Toisaalta sanottiin: täällä ei asu mitään sellaista;
toisaalta kuului: ei ole kotona! Ilmeisesti eivät olleet ehtineet sopia
yhteisestä valheesta, jonka vuoksi Hannes sanoi: minä odotan.
--Täällä ei ole teitä varten mitään sopivaa odotuspaikkaa, rohkeni
kaunis pieni nainen huomauttaa.
Mutta ennenkuin tuli ratkaistuksi Hannesko suostuu tottelemaan
ulos-käskyä tai toiset tulevat pakotetuiksi tarjoomaan hänelle tuolia,
ilmestyi Natalja Feodorovna esille.
Sekä iloisesti että nuhtelevasti hän sanoi kohta:
--Ivan Ivanovitsh, enkö kieltänyt teitä?!
Muut asukkaat vetäytyivät nyt huoneihinsa niinkuin simpukat kuoriinsa.
Natalja Feodorovna vei Hanneksen pimeästä eteisestä pieneen kyökkiin,
joka samalla oli hänen oma olinpaikkansa.
Täällä he, istuen toinen pienen kirstun päällä ja toinen selättömällä
tuolilla keskustelivat ensin kauan aikaa ylioppilaiden ja
kurssilaisnaisten elämästä. Sillä niin paljon kuin Hannes aikoikin vielä
kysellä niitä samoja asioita, joista Natalja Feodorovna oli hänen
luonaan puhunut, oli tieto ylioppilaiden ja heidän hilpeäin säestäjäinsä
elämästä ja suhteesta porttoloihin hänelle melkein yhtä tärkeä.
--Hyvä. Jos sellainen miekkoinen saapi tulevaisuudessa sen viran, jota
varten hän nyt lukee, ottaa hän tytön kyllä vaimoksensa ja omistaa
lapset. Mutta jollei luvut onnistu?
--Heillä tavallisesti ei ole lapsia, sanoi Natalja Feodorovna.
--Kuinka se on mahdollista? sanoi Hannes ihmetyksestä kohottautuen ja
rehellisesti räpyttäen silmiänsä.
--Se on kyllä mahdollista, vaikka tosin hirmuista, sanoi Natalja
Feodorovna alakuloisesti. Ja ikäänkuin puolustaakseen niitä raukkoja,
joita hän täällä nähtävästi äidillisesti hoiti, kyökistänsä ruokkien,
koetti hän ihmettelevälle Ivan Ivanovitshille selittää:
--Teidän täytyy ymmärtää, etteivät he ajattele tulevaisuuttansa minkään
viransaannin muodossa, vaan he elävät kaikki pikaisen ja täydellisen
olojen mullistuksen toivossa.
--Mutta miksi he sitten lukevat? Mullistaisivat!
Natalja Feodorovna huokasi raskaasti:
--Täytyyhän kahleissakin ollen _jotain_ tehdä. Ei, Ivan Ivanovitsh,
jättäkäämme tämä asia. Siihen minun sydämmeni vielä kerran pakahtuu. En
kestä.
Nyt rupesi Hannes kyselemään vallankumouksellisista ja samassa muisti,
ettei hän ollut vielä kertonut siitä, mitä Natalja Feodorovnan käynnin
jälkeen oli hänen kotonansa tapahtunut.
Natalja Feodorovna näytti kovin säikähtävän, mutta ei lainkaan omasta
puolestansa, vaan ainoastaan Hanneksen, johon hän, oli ruvennut yhä
enenevällä lämmöllä katsomaan.
--Ja senjälkeen olette te uskaltanut tulla tänne! Rakas Ivan Ivanovitsh,
poistukaa niin nopeasti ja niin salaa kuin mahdollista!
Hannes tahtoi kuitenkin vielä vastauksia muutamiin tärkeihin
kysymyksiin.
--Ei-ei-ei-ei--lähtekää heti, heti,--ei saa suotta panna itseään vaaran
alaiseksi--no-no-no, ei mitään puheita, lähtekää nyt vaan.
Hän melkein väkivallalla lykki Hannesta ovelle.
Mutta kun Hannes oli saanut päällystakin ylleen, ja seisoi jo ovessa,
sanoi Natalja Feodorovna vedet silmissä:
--Me emme näe enää toisiamme koskaan.
--Miksi? kysyi Hannes ja ensi kertaa tunsi kuinka lujilla siteillä hän
oli Natalja Feodorovnaan kiintynyt.
Natalja Feodorovna ei vastannut, vaan sanoi:
--Minä neuvon teidät toisen ystävän luo, joka teille kaikki selittää,
mutta me emme näe enää toisiamme.
Nimitti kadun ja numeron.
--Sanokaa häntä aina vaan _Vasiliksi_, älkää koskaan kysykö muuta nimeä,
sinutelkaa ja sallikaa hänen sinutella teitä, hän selittää teille kaikki
ja paljon paremmin kuin minä. Vähän voin ilmaista: hän on kuuluisan
vallankumousperheen jäsen, toiset ovat kaikki mikä kotivankiloissa, mikä
Siperiassa. Ja jos joku pääseekin vapaaksi, joutuu kohta jälleen. Isä,
kenraali, suuri, joka suunnalle jäykkänä törröttävä tukka, silmät
huhkaimen, itse ajaa lapsiansa kokouksiin: mikä mies sinä olet, sanoo,
kun tämmöisenä aikana et mene kokoukseen! Ja kun saa tiedon lapsiensa
vangitsemisesta, murahtaa: Aina ovat sanoneet kelpo pojaksi, nyt itse
näin.--Mutta Vasili asuu erillään, paremman toimintamahdollisuuden
vuoksi. Jos he ottavat teidät perheeseen, onnittelen minä teitä.
Pääsette kaikki tietämään. Tulette maailmalle tarpeelliseksi
ihmiseksi--! Hyvästi ainiaaksi, Ivan Ivanovitsh!
Kun Hannes tuli kadulle, löivät tapulin kellot jossain kuutta. Hän oli
tunnin verran myöhästynyt tutkinnosta.
--Se on hyvä, sanoi hän itsekseen, räpytteli vähän aikaa silmiään ja
sitten, päättäväisyyden ilme katseessa suuntasi askeleensa Natalja
Feodorovnan antaman osotteen mukaan.
Natalja Feodorovna oli oikeassa: he olivat nähneet toisensa viimeisen
kerran, sillä kolmen päivän kuluttua antoi Boris Mihailovitsh hänet ilmi
ja hän hävisi ainiaaksi vankiloihin.
10.
Kahden vuoden kuluttua näiden tapausten jälkeen levisi Venäjän
vallankumouksellisten keskuudessa huhu jostakin merkillisestä
suunnitelmasta, joka oli jätetty heidän Genevessä sijaitsevaan
pääkortteeriinsa. Huhu suunnitelmasta saattoi levitä ainoastaan sen
vuoksi, että ehdotus sen toteuttamisesta tuli pääkortteerissa hylätyksi.
Mutta hylätyksi ei se suunnitelma tullut senvuoksi, että olisi ollut
vaillinaisesti kokoonpantu tai että sen toteuttaminen olisi ollut
missään suhteessa mahdoton, vaan ainoastaan häikäilemättömän,
hämmästyttävän, sydäntä kouristavan julmuutensa vuoksi. Vallankumous oli
siinä suunniteltu alotettavaksi yhtaikaa Moskovasta ja Pietarista. Mutta
Moskovaa koskeva osa suunnitelmasta oli jätetty muodostelematta ja
riippuvaksi edellisen eli Pietaria koskevan osan hyväksymisestä.
Suunnitelman nerokkaasti mietitty pääjuoni tarkotti Pietarin kaupungin
hukuttamista veden alle avaamalla Laatokan puolelta pitkin Nevan virtaa
tulevien vesien sulut.
Kun asia oli lopullisen ratkaisun alaisena vallankumouksellisten
pääkortteerissa, jakautuivat johtomiehet kahteen kiivaasti keskenään
taistelevaan joukkoon, joista vähemmistö kannatti suunnitelman
omaksumista. Voimakkaassa puheessa koetti jyrkemmän puolueen edustaja
tuoda esiin suunnitelman hämmästyttävää nerokkuutta ja sen yhtä
ihmeteltävää viimeistelyä, jossa kaikki sotatieteen vaatimukset olivat
mitä huolellisimmin noudatetut ja punnitut. Todistetuksi tuli myöskin,
että vallankumouksellisten asejoukkojen taidokkaasti suunnitellun
asetuksen avulla ympäri hukkuvaa kaupunkia voisi suurin osa
vallankumouksellisiksi itsensä tunnustavista kaupungin asukkaista tulla
pelastetuksi. Mutta äänestyksessä saavutti sittenkin voiton hylkäävä
lausunto, joka perustui yksistään suunnitelman julmuuteen.
Ne samat miehet, jotka olivat tikari- ja pommimurhiin valmiina,--jotka
sellaisiin olivat tovereitansa äänestäneet ja arvoilla määränneet,
perääntyivät sentään, kun tuli kysymys kokonaisen kaupungin
upottamisesta.
Mikä mies se oli heidän joukossansa, joka oli tuon suunnitelman tehnyt?
Kuka oli se jättiläinen, josta uhkasi niin peloton ja häikäilemätön
leijonamieli? Kuka oli pitänyt ikäänkuin koko maapalloa kädessään,
katsonut Venäjän paikkaa ja sormellansan osottaen sanonut: tuo kohta
upotettakoon veden alle ja tuosta kohdasta nostakoon vallankumous
verisen päänsä?
Kun suunnitelma oli tullut hylätyksi, ilmaisi Vasili, joka oli sen
Schveitsiin tuonut, johtomiehille sen tekijän. Se oli entinen
sota-akatemian upseeri, Ivan Ivanovitsh, jolla nimellä häntä sitten
vallankumouksellisten kesken sanottiin.
Ja pääkortteerissa oltiin yhtä mieltä siitä, että sellaisen miehen
liittyminen vallankumouksellisiin oli katsottava suureksi voitoksi, ja
että hänen ilmeistä kykyänsä oli nyt välttämättä käytettävä erääseen
toiseen tekeillä olevaan yhtä laajaan, mutta vähemmän julmaan
suunnitelmaan.