--Ja kun sen vuoden olet siivosti palvellut, ettei mitään muistuttamista
ole, ja kaartin herrat upseerit ja korkea päällystö kuin myös
alipäällikkökunta--
Hyvä jumala, niin mitä sitten?
--Ovat sinuun tyytyväiset ja sinä opit sotakurin säännöt, niin he
komentavat sinut Ryssänmaalle junkkarikouluun.
Junkkarikouluun! Mitä se on--junkkarikouluun? Ja Ryssänmaalle!
Hannes sanoo: On Suomessakin sotakoulu--Haminassa on kadettikoulu.
Kustaava sanoo:--Hannes on hyvä ja kuuntelee vaan eikä puhu mitään.
Suomessa on sotakoulu, sanoi everstikin, mutta ei sinne ketä tahansa
oteta; parempain ihmisten lapsia sinne otetaan eikä semmoisia, joita on
toisesta koulusta erotettu ja jotka tappelevat.
Nyt olivat kauan aikaa ääneti kumpikin.
Sitten sanoo Kustaava:
--Hannes ei saa vihotella.
Kaiketi Hannes kiristeli yhteen hampaitansa, ehkä itkikin, koska
Kustaava näin sanoi. Voi, hyvä jumala!
Taas Kustaava puhuu:
--Kolmen vuoden kuluttua, sanoo eversti, pääset vänrikiksi.
--Ai, ai, ai, ai--rupesi Kerttu itkien huutamaan, ja sekä Kustaava että
Hannes tulivat katsomaan mikä hänen oli.
Kerttu ulvoi ikkunarahilla.
--Kun poltin sormeni, selitti hän heidän kysymyksiinsä.
--Eihän täällä valkeatakaan ole, ihmetteli Hannes.
--Näytä tänne sormes, sanoi Kustaava.
Mutta Kerttu työnteli itsensä kyynärpäillään irti heidän käsistään ja
meni rappusille ja itki koko päivän, pimeään iltaan asti.
Kuitenkaan ei olisi Kertun pitänyt vielä itkeä, vaan itkeä vasta vuoden
perästä. Sillä eihän Hannes vielä Suomesta lähtenyt, vaan läksi Suomesta
vasta vuoden perästä. Unohtaa lintukin surunsa, kun syksyyn on vielä
pitkälti ja aurinko joka aamu aina uudestaan nousee metsäin takaa; miksi
ei olisi Kerttu unohtanut, kun hän vuoden mittaan joka päivä näki
Hanneksen.
Olivat kaikki hämmästyneet Hanneksen komeutta, kun hän ensi kertaa
Keisarillisen kaartin kolmannen Suomen tarkk'ampuja-pataljoonan I
komppanian ensimäisen plutonan miehenä, pitkässä harmaassa sinellissä,
pajunetti vyöllä, siniset olkalaput helottavina, napit kiiltävinä,
kokardilakki vähän kallellaan ilmestyi ihmisten eteen. Hänet nähtyään ei
kukaan olisi enää tahtonut nähdä häntä muuna kuin sotilaana. Oli kuin
luotu siksi. Sitä varten hänen kokonsa, sitä varten hänen rehellisesti
räpyttelevät silmänsä, sitä varten hänen jäykkä niskansa ja suora
ryhtinsä, sitä varten hänen voimansa. Se kaikki mikä oli hänelle
sivilinä ollut kompastukseksi, se nyt kaartissa näytti nostavan hänet
kunniaan ja arvoon.
Hämmästyivät ja ihastuivat kaikki.
Yksin vaarikin kallisti päätänsä toiselle puolelle Hannesta
katsellessaan.
Kustaavankin totisissa kasvoissa käväsi hymähdys vuosimäärien takaa,
sillä ei kukaan muistanut hänen sitä ennen hymyilleen.
Ja Franssilta pääsi hieno, kateellinen älähdys. Hän oli aikoinaan
vaivoin saanut Kustaavan myöntymään kouluuttamisasiaan. Nyt oli hänen
oma Hinkkinsä ties millä merillä, mutta Kustaavan Hannesta odotteli
junkkarikoulu, sapelit ja kilisevät kannukset.
Minä myös! ajatteli Frans. Ainakin toinen pojistani, se rotevampi,
menköön kaartiin. Jos Kustaavan poika kelpaa junkkarikouluun, niin
miksei minunkin. Tästä Franssin aatteesta ei tullut kuitenkaan sillä
kertaa vielä mitään, sillä kun hän vei molemmat poikansa tarjolle,
vaadittiin mainetodistuksia, ja ne nähtyä luvattiin ottaa vasta poikien
täysi-ikäisiksi tultua, jos papinkirjoissa ei silloin enää mitään mustaa
ollut. Ja niin pojat jäivät toistaiseksi edelleen isänsä
ajurinrengeiksi.
Sen vuoden piti Hannes Kertulle koulua niinkuin ennenkin, milloin kotona
kävi, erittäin Napoleonin sotahistoriaan pääpainoa pannen. Oikasi hän
sentään laskuvirheetkin ja kovisti ankarasti, kun Kerttu alkoi lauseen
pienellä kirjaimella, mutta kirjotti ja-sanan isolla J:llä.
Vaikeinta ei Kertusta kuitenkaan olleet isot eikä pienet j:t, ei laskut
eikä Napoleonin vasemmat ja oikeat sivustat, vaan Hanneksen yhä
ankarampien käyttäytymisvaatimusten noudattaminen.
Kerttu ei mitenkään osannut olla hänen mieleensä eikä voinut päästä
perille hänen vaatimustensa johtolangasta.
Erään kerran sanoi Hannes: Kun me tänään tultiin ampumaharjotuksista,
näin minä tulliportin luona nelijalkaisen. Minä kysyin mikä se on. Muut
sotamiehet sanoivat: se on lehmä. Tietääkö Kerttu minkä vuoksi minä
heiltä kysyin.
Kerttu ei tiennyt.
Senvuoksi, että Kerttu kävelee juuri niinkuin se nelijalkainen. Saako
kävellä katsomatta eteensä ja astua minne tahansa?
Kerttu katsoi jalkoihinsa ja--varmaan hän oli astunut johonkin
puolikuivaan lätäkköön, sillä ison ja keskivarpaan välissä oli
savipötky. Kerttu ymmärsi nyt Hanneksen tahtovan, että hän kävisi
kengissä. Mutta kun hän sitten ilmestyi niissä narisevissa
lainakengissä, suuttui Hannes.
Yhtä paljon saattoi Hannes suuttua, kun Kerttu ilmestyi äitinsä
vanhoissa kengissä ja ne lotkahtelivat jalassa.
Vielä vaikeampi oli arvata Hanneksen vaatimuksia päähineiden suhteen.
Hän ei kärsinyt, että Kerttu juoksi kadulle paljainpäin. Mutta pääliina
ei ollut myöskään hänen mieleensä. Nyt syntyi kysymys: mikä siis oli
Hanneksen mielestä päähän pantava? Sillä kun Kerttu sai Franssin poikain
kautta lahjaksi hienolta naiselta hatun, jossa oli oikein paperista
tehtyjä kukkia, ja ilmestyi siinä, odottaen Hanneksen ihastuvan,
raivostui Hannes niin että tahtoi ilmaan hypätä.
Vielä esimerkki: Jos Kerttu koetti--Hanneksen vaatimuksia
arvaillen--käyttää jotakin sanaa, jota säätyläiset käyttivät, saattoi se
ensi kerralla onnistua mainiosti. Hän huomasi selvästi, että Hannes
salavihkaa katsahti häneen ja tyytyväisesti hymyili. Mutta toisen kerran
taas--vaikka Kerttu käytti juuri samaa sanaa, Hannes torui, heristi
sormea ja ilmotti, ettei oppi ja sivistys ole mitään ihmisten
matkimista, sekä otti esille sen kauhean ikävän vieraskielisen kirjan,
josta vaivaloisesti parin tunnin aikana käänsi Kertulle vanhoja
viisauden lausuntoja, kuten:
§ 1. Älä naura kauan, ei usein eikä liian kovasti.
§ 2. Ole useammin ääneti, tai sano ainoastaan mikä on tarpeellista, ja
vähillä sanoilla.
§ 3. Ihmisen hienous tulee hyveistä eikä syntymästä.
§ 4. Kun Antistheneelta kysyttiin, mikä oppi on tärkein, hän vastasi:
olla oppimatta turhia.
§ 5. Älä puhu ihmisistä milloinkaan pahaa, älä naura heitä äläkä vertaa
heitä toisiinsa.
Ja niin edespäin.
Kesäkuuman tultua matkusti kaarti leiriin Venäjälle ja Hannes vietiin
mukana. Tämä oli Kertulle vastaisen pitkän eron esimakua.
Mutta Kerttu käytti aikaa hyväkseen.
Yksikseen jäätyäänkin hän lakkaamatta tutki käyttäytymissääntöjä, joista
nyt kerran koko hänen vastainen onnensa ja elämänsä näytti riippuvan.
Kaikista Hanneksen opetuksista, suuttumisista ja leppymisistä oli
Kertulle jäänyt varmimmaksi tulokseksi se tieto, että Hannes ei kärsinyt
Kertun matkivan muita ihmisiä. Siitä tahtoi Kerttu nyt tehdäkin
itsellensä periaatteen, ja pienellä nyrkillänsä lyöden otsaan koetti
takoa sitä opetusta päähänsä. Mutta juuri tämäpä Hanneksen vaatimus se
tekikin kaikki niin vaikeaksi. Sillä kuinka saattoi ilman mallia tietää
millaisena pitää olla! Ja sitäpaitsi Kerttu suuresti epäili, että
Hanneksella itsellään oli jokin salainen malli, jonka mukaan hän
arvosteli ihmisten käyttäytymistä. Jo kauan aikaa oli Kerttu epäillyt,
että everstin perhe, josta Hannes ei Kertun kanssa koskaan puhunut,
koska piti häntä siihen liian ymmärtämättömänä, oli juuri se Kertulta
salattu »kaikkein pyhin», josta Hannes ammensi tietonsa ja vaatimuksensa
mitä käyttäytymiseen tulee. Nyt oli everstillä paitsi poikia myöskin
neitejä. Ja Kerttu sentähden pani ensimäiseksi tarkotusperäksensä päästä
näitä neitejä näkemään ja niistä jotain mallia itsellensä ottamaan. Ei
tietysti hän toivonut koskaan voivansa laittaa itseänsä niin hienoksi
kuin kuvaili everstin neitien olevan, mutta ehkä hän jotain sinnepäin
voisi saavuttaa--tai ainakin päästä edes ymmärtämään mikä se oikeastaan
Hannesta ihmisissä miellytti.
Eikä kestänyt kauan ennenkuin Kerttu pääsi jo niin pitkälle tässä
tarkotuksessaan, että tutustui everstin palvelijain kanssa. Köksä lupasi
hänen istua odottamassa sattuisiko joku neideistä tulemaan kyökkiin,
että Kerttu olisi saanut niitä nähdä. Mutta odottamisesta ei ollut apua.
Köksä kyllä kertoi herrasväestä kaikellaista ja sai Kertun
uteliaisuudesta melkein pakahtumaan, mutta elävää mallia ei Kerttu vaan
saanut nähdä. Kerran kävi everstinna. Katsahti vähän oudoksuen Kerttuun
ja meni, jonka jälkeen palvelija sanoi: nousisit ylös, kun herrasväkeä
tulee. Kerttu punastui, mutta pani visusti mieleensä tämän ensimäisen
käyttäytymis-säännön. Ajatella, että Hannes tulee kerran upseerina
sisälle ja Kerttu ei edes ymmärrä nousta ylös!
Vasta talven jälkeen, kun ensimäinen laiva oli jo vienyt Hanneksen meren
yli Rääveliin, ja Kerttu, itkettyänsä kyllältä, tuli köksänsä luo
lohdutuksille, onnistui hänen saada nähdä molemmat everstin neitoset.
Sisäpiika tuli kyökkiin ja, tietäen hänkin Kertun asian, sanoi: nyt
juuri lähtevät neidit kävelylle. Eikä hänen tarvinnut sanoa
toistamiseen, sillä Kerttu juoksi vikkelästi kadulle. Samassa neidit
tulivat katuovesta ulos.
Kertun hämmästys oli suuri. Sata kertaa fiinimpiä hän näki joka päivä
kaduilla. Nämä olivat niin yksinkertaisia, että oikein häntä nauratti.
Hän rupesi kulkemaan heidän jälessänsä ja tarkasteli tyystin kaikki
paikat heidän puvuissansa. Päässä niillä oli vaan mustavillainen,
hienokiharainen karvalakki ja kaulassa samallainen korkea kaulus, ja
kaikki muukin oli tosin hyvin puhdasta ja istuvaa, ehkä myös kallista,
mutta semmoista, jota Kertun ei ollut suinkaan mahdoton ajatella kerran
saavuttavansa.
Mitä kauemmin hän kuitenkin kulki heidän jälessänsä sitä uteliaammin hän
alkoi tarkastella heitä. Jotakin oli heidän liikkeissänsä,
askeleissansa, pään käänteissä, joka väkisin kiinnitti heihin,--
kiinnittämistään kiinnitti. Ja Kerttu seurasi heitä lakkaamatta
ja tuli hyvin lähelle heidän taaksensa. Nyt hän näki että heidän ihonsa
oli hyvin hieno. Toisella heistä kurkotti nahkakauluksen alta hienon
hieno ryyshivaatteen reuna, ja vaikka niskatukan irtautuneet haivenet
sitä hieroivat oli se kuitenkin aivan puhdas, samoin myös niska. Tätä
katseli ja ajatteli Kerttu senvuoksi, että muisti Hanneksen kerran
sanoneen: mistä se tulee, että muutamilla ihmisillä on niin hieno
iho, ... ja kysyi oliko Kerttu niskaansa pessyt... Mutta vielä
viehättävämpää oli Kertusta katsella heidän poskiansa, kun he käänsivät
päänsä kohti toisiaan ja nauraen puhuivat keskenään. Kaikki oli yhtä
puhdasta ja hienoa. Ja silmäin seudut ja ohimo erittäinkin vetivät
puoleensa.
Erään suuren puodinikkunan eteen he pysähtyivät ja rupesivat katsomaan
siihen näytteille pantuja kuvia.
Nyt oli Kertun tahtomattaankin kulkeminen heidän ohitsensa ja silloin
hän kuuli heidän puhuvan keskenään suomea. Hänen täytyi oikein
säpsähtää, niin kummalliselta se tuntui. Sillä ei hän ollut vielä ikinä
kuullut parempain ihmisten puhuvan suomea, vaan suomea puhuivat
ainoastaan huonompi väki, semmoiset kuin Kerttu ja muut siellä
Punavuoren kaduilla, kaikellaiset paljasjalkaiset. Kerttu ei ensi
kerralla uskonutkaan korviansa, vaan meni vielä toistamiseen heidän
ohitsensa. Suomea he puhuivat,--ja millaista suomea! Niin kauniisti he
puhuivat, ettei hän uskaltanut ajatella sitä todella hänen omaksi
suomeksensa. Samaa, juuri samaa se oli sittenkin--ihan tutut
sanat--noin, noin juuri mekin sanotaan. Ja kuitenkin oli aivan kuin
eivät ihmiset olisi puhuneet, vaan enkelit soittaneet harpuilla Kertun
kieltä.
Eipä ihme, eipä todellakaan ihme, että Hannes oli heihin niin kiintynyt,
koskapa Kerttukin oli jo suoraan rakastunut heihin--poismenneen
Hanneksen asemesta oli rakastunut heihin! Ei olisi malttanut enää jättää
heitä ollenkaan näkyvistä. Ties milloin niitä enää saa nähdä, ja niin
tulee kaikki kolkoksi ja pimeäksi: ei ole Hannesta eikä ole heitä.
Ja Kerttu seurasi heitä koko heidän kävelynsä ajan, milloin kauempaa
milloin lähempää. Mutta kun he jo kulkivat kotikatua poispäin
keskikaupungilta, kulki Kerttu hyvin lähellä ja ajatteli pysäyttää ja
sanoa: Kunpa ottaisitte minut mukaanne kadulta! Minä tulisin teidän
palvelijaksenne, minä palvelisin teitä aamusta iltaan, kunpa ottaisitte
minut! Minä pesisin laattiat, minä pyyhkisin pölyä teidän tieltänne,
etteivät teidän valkoiset kätenne milloinkaan tahraantuisi, minä
lämmittäisin teidän huoneenne, minä laittaisin vuoteenne, minä harjaisin
päällysvaatteenne ja pesisin alusvaatteenne, minä riisuisin teidän
kenkänne ja minä jälleen ne pauloittaisin, aamusta varhain ja iltaan
myöhään minä teitä palvelisin, enkä itselleni mitään pyytäisi, kunpa
ottaisitte minut ja minä näkisin ja oppisin--ja kelpaisin hänelle.
Mutta eihän Kertulla ollut mitään valmiita sanoja siihen mitä hän
ajatteli ja tunsi. Hän olisi voinut vaan kömpelösti pysäyttää hihasta ja
sanoa: seisahtukaa, ja kun he olisivat seisahtuneet, sanoa päivää ja
kysyä palveluspaikkaa. Johon he olisivat nauraneet ja sanoneet: kyllä
meillä on palvelijoita ennestäänkin.
Nyt he jo työnsivät auki asuntonsa raskaan katuoven. Kolisten, ulvahtaen
kohosi toisella puolella ovipaino ja neitien mentyä sisälle ovi vetäysi
jymähtäen kiinni.
Suuri suru vallotti Kertun sydämmen, paljon suurempi suru kuin se, joka
häntä oli polttanut silloin kuin Hannes meni laivaan ja laiva erkani
laiturista merelle. Sillä silloin hän vielä toivoi kerran kelpaavansa
Hannekselle, mutta nyt, nähtyänsä ja kuultuansa everstin neitejä, ei hän
toivonut enää mitään.
7.
Niinä viitenä vuonna, joina Hannes viipyi Venäjällä sotakoulussa,
Kustaava teki jättiläisponnistuksia voidakseen pyykinpesulla ylläpitää
poikaansa. Minkä hän päivin pesi, kuivasi tai mankelissa käytti, sen hän
yöllä silitteli. Lisäksi oppi vielä kiillottamisen salaisuuden, ja
Kertun toimelias äiti hankki hänelle töitä kaartin hienoimmilta
perheiltä.
Myöskin Frans, joka edelleen vietti ilotonta elämäänsä ja yhä useammin
aukoili kaappinsa konjakkipulloa, tarjosi Kustaavalle apuansa. Frans oli
aina ollut enemmän huvitettu sisarensa kohtalosta kuin omastaan. Ja nyt
kun hänen kaartissa palvelevien poikiensa pääsemisestä junkkarikouluun
ei voinut olla kysymystäkään--sillä ne istuivat arestissa yhtä usein
kuin olivat vapaina--jätti hän heidät herran nimeen, tunnusti kerran
kaikkiaan Kustaavan menneen hänestä edelle ja antautui täydellä innolla
tämän asioihin.
Huomattuaan miten Kustaava raataa, miten se käsien ankarassa
kolotuksessa kärsii saamatta niiltä edes unenkaan lepoa, pääsi Frans nyt
tilaisuuteen soutaa aina valmiina olleen veneensä vihdoinkin esille.
Tällä kertaa hän kuitenkin suoritti asian mitä suurimmalla
varovaisuudella, souti kautta rantain, niin ettei kokka ollut koskaan
suoraan Kustaavaan päin kääntyneenä. Eräänä päivänä hän aivankuin
satunnaisena mieleenjuolahduksena esitti, että Kustaava rupeisi myymään
eräänlaista tupakkia, jonka valmistelun ja muun käsittelyn hän kyllä
lupasi opettaa, samoin kuin myös hankkia polisin varalta valmistukseen
ja myyntiin tarpeelliset oikeudet. Tätä ehdotustaan Frans alkoi nyt
lakkaamatta uudistella luvaten vihdoin myynnistäkin pitää huolta, kunhan
Kustaava vaan ottaisi valmistaakseen. Ja niinpä, kun hän kymmenennen
kerran otti asian puheeksi, huokasi töihinsä tuskaantunut Kustaava
syvään ja huoaistessaan antoi suostumuksensa.
Nyt Frans vilkastui. Hänen alituisesta kaappiryypyistään tihkuisesti
kimaltelevat silmänsä kirkastuivat ja kaikkiin liikkeihin tuli vanha
eloisuus. Asian käytännöllinen järjestäminen oli hänelle aivan
vähäpätöinen homma. Pian oli Kustaavalla tarpeelliset kojeet ja vehkeet.
Tupakka osottautui heti niin merkillisen halutuksi tavaraksi, että
Kustaava sai ainakin puolet entisestä pitkästä työajastaan käyttää tähän
käsiä lepuuttavaan ja samalla monin verroin tuottavampaan työhön.
Kun asia oli nyt alulla, tunsi Frans kuitenkin ottaneensa vasta
ensimäisen askeleen voittoon päin. Mutta hän jatkoi väsymättä.
Frans oli aivan viime vuosina rikastunut tavattomasti, vieläpä itse
siitä melkein tietämättä; ainakaan ei ollut tikkua ristiin pannut tämän
rikastumisensa vuoksi. Kaupunki oli vaan ruvennut Franssille aivan
tuntemattomista syistä huikeasti kasvamaan. Sanottiin norjalaisten
insinöörien tulleen maahan ostamaan talollisilta tukkipuita ja maksavan
niistä ennen kuulumattomia hintoja, niin että jolla metsää oli, hän
rikastui kohta. Mutta niitä asioita ei Frans ymmärtänyt. Hän näki vaan,
että rahaa alkoi tulla kuin syytämällä kaupunkiin. Ihmiset väljensivät
kukkaroitaan, toiset eivät päässeet rahoistaan heittelemälläkään, kassat
täyttyivät, pankit paisuivat, tehtaat tupruttelivat savujaan, junat
vihelsivät, laivat puhalsivat. Mutta kaikista tulliporteista tulvi
tulvimalla maattomaksi ja metsättömäksi jäänyttä kansaa raha-ansiolle.
Ja kun kerran tulivat, eivät koskaan enää lähteneet. Niinpä kasvoi
kaupungin väkiluku Franssin aikana 20 tuhannesta lähes 100 tuhanteen.
Mutta Franssin rikkaus tuli ilmi näin: Hän rupesi panttaamaan vanhaa
taloansa saadakseen lainan, jolla aikoi ostaa sen talon, missä Kustaava
asui. Kun hän rupesi rahapaikoista rahaa tiedustamaan luvattiin hänelle
lainaa kolmas osa talon arvioidusta arvosta, mutta sen johdosta
tapahtuneen arvion mukaan teki tämä kolmas osa kolme kertaa suuremman
summan kuin minkä Frans oli alkujaan talostaan vaarin rahoja maksanut.
Näin huomasi Frans olevansa tonttien huikean hinnannousun vuoksi lähes
kymmenen kertaa rikkaampi kuin oli itse luullutkaan. Ajaa huristella
öisin jonkun vuoden pitkin katuja, ryypiskellä, nautiskella, sitten
mitään tekemättä maata selällänsä ja herätä sadantuhannen omistajana!
Taikalinna, satujen ihmemaa oli hänelle tämä kultainen kaupunki
ehtymättömine rikkaudenlähteineen.
Semmoisesta pikkuasiasta kuin Kustaavan pienen talorähjän ostamisesta ei
hänen asioissaan siis kannattanut puhuakaan. Sitä taloa ei oltu koskaan
arvioitu ja hän sai sen halvasta. Itse hän jäi vaarin ja poikien kanssa
sentään asumaan vanhaan taloon siirtäen ainoastaan viini- ja
portterikaupan uuteen.
Tämä tuli kaikki jotensakin Kustaavan tietämättä. Frans selitti hänelle
syyksi puodin siirtoon sen, että tämä paikka oli viinikaupalle paljon
edukkaampaa kuin entinen, koska sekä vastapäätä että aivan lähellä
kummallakin puolen oli taloja, joihin meni lujasti viiniä ja portteria
kaikkina vuorokauden aikoina. Tämän hän oli näin tunnustavinaan
Kustaavalle, mutta muuten, pelosta, ettei Kustaava vaan alkaisi mitään
suunnitelmia hänen puoleltaan epäillä, oli kokonaisen vuoden ajan ihan
hiljaa, ainoastaan kaikin tavoin yritteli Kustaavan viihtymistä edistää
ja ennakolta arvata hänen vähimpiäkin toiveitaan mitä mukavuuksiin
tulee. Vasta vuoden perästä ja muuttoajan onnellisesti mentyä ohitse hän
taas souti veneensä esille:
Kustaavan sairastellessa lähes kuukauden päivät niin kovaa
luunkolotusta, ettei päässyt makuulta eikä voinut mitään ansaita,
ehdotti Frans, että sisar nyt ottaisi haltuunsa hänen viinikauppansa,
jossa tapauksessa he vaikka tasaisivat voiton keskenään ja Kustaava
voisi silloin varmaan jättää kokonaan sikseen ei ainoastaan pyykinpesun
vaan silityksenkin ja saada käsivartensa jälleen terveiksi. Nämä syyt
eivät vielä olisi saaneet Kustaavaa suostumaan Franssin ehdotukseen.
Mutta Frans rupesi yhä suuremmalla ponnella todistelemaan, kuinka
vaikeissa oloissa Hannes oli saadessaan kärsiä toveriensa rinnalla
köyhyyden häpeää. Sellainen ei sovi upseeriksi aikovalle, sanoi Frans;
sillä upseeri on korkean esivallan palvelija; suutari pysyköön
lestissänsä, voivat Hannekselle sanoa, ja ehkä sellaisesta
kitsastelemisesta hänen majesteettinsakin saattaa suuttua. Ajattelepas
sitä, Kustaava kulta!
Tämmöinen puhe vaikutti Kustaavaan, sillä hän myönsi veljensä olevan
oikeassa. Eikä Franssin tarvinnut kuin pari kertaa terästellä näitä
samoja sanojaan, niin Kustaava taas raskaasti huokasi ja huokaistessaan
suostui viini- ja portteripuotiin.
Frans sai aivankuin uutta elämisen intoa. Raskas paino, jolla hänen
sisarensa mykkä tuomitseminen oli toistakymmentä vuotta alinomaa häntä
painanut, ja joka oli saattanut hänet ikäviinsä väkeviä maistelemaan,
helpponi nyt tuntuvasti. Sillä mitään muuta omaatuntoa kuin tämän
sisarensa mielipide ei Franssilla ollut. Mutta haave, että Kustaava
kerran suostuu alkamaan rikastumista samalla tavalla kuin hän itsekin
oli alkanut, oli sentähden hänen mielessään valoisimpana,
vapauttavimpana tulevaisuuden toiveena. Hei vaan! Jos kerran niin
kävisi, saisi hän sellaista tarmoa, että pääseminen kivimuurien
omistajaksi ja vaikkapa pääkaupungin kaikkein rikkaimmaksi mieheksi
olisi hänelle pelkkää leikintekoa. Maailman me sinun kanssasi
valloittaisimme, Kustaava kulta!
Franssin laskut, mitä viini- ja portterikauppaan tuli, näyttäytyivät
täsmälleen oikeiksi. Menekki oli uudessa paikassa lähes kolminkertainen.
Ja kun hän sai aikaan vielä sen, että sisar otti talon puotineen
vuokralle, nousivat Kustaavankin tulot kohta niin suuriksi, että saattoi
lähettää Hanneksellensa toista sataa markkaa kuukausittain.
Saatuaan näin sisarensa sidotuksi viini- ja portteriliikkeeseen Frans
ryhtyi tekojensa kauniiseen viimeistelyyn.
Hanneksen tulevaisuuteen vetoaminen oli näin osottautunut siksi
pettämättömäksi sillaksi, jota myöten Kustaavan sai astumaan kaikkien
entisten epäilyksiensä ylitse.
Punaseen nokkaansa nuuskaa töhertäen Frans nyt rupesi sanomaan:
--Kuuleppas Kustaava kulta, oletko sinä nähnyt minkään upseerin keskellä
päivää kulkevan näillä meidän kaduillamme?
Kustaava vastasi:
--En ole kyllä nähnyt.
Frans aivasti ja sanoi: Et ole nähnyt, sillä upseerinpuku on arka
kunniasta ja ainoastaan hienoimmat kadut ovat heille kyllin hienoja.
Hetken vaiti oltuaan ja annettuaan Kustaavan rauhassa sulattaa näitä
viisauden sanoja Frans jatkoi:
--Mutta Hannes--jos hän joskus tahtoisi tulla vanhaa kotiansa katsomaan,
saisi kai niellä häpeän.
Taas antoi Frans Kustaavalle sulattamisaikaa ja nyt vielä pitemmän.
Nähtyään että Kustaava jo alkaa olla tästä uutisesta hämillään ja
liikuttelee huuliansa Frans sanoi: Noh', mitä me voimme kadullemme, se
on sen näköinen kuin on, mutta voisimme ainakin laittaa tämän oman
hökkelimme vähän parempaan kuntoon, ettei hän ainakaan tänne sisälle
astuessaan häpeää tuntisi.
Kustaava hämmentyi kokonaan. Hän ei ollut tätä asiaa tullut koskaan
vielä ajatelleeksikaan. Nyt kun Frans sen sanoi, tuntui hänestä
itsestäänkin aivan mahdottomalta, että Hannes upseerina ollen istuisi
näille mustuneen keittiön penkeille ja söisi yhdessä heidän kanssaan
heidän ruokakupeistaan kattamattomalta pöydältä. Uusi ajatus tuli niin
äkkiä, että Kustaava peräti hätääntyi.
--Sinunhan tämä talo nyt on, kun olet sen minulta vuokrannut, mutta
kyllähän minä sinua autan tässäkin asiassa, jos vaan tahdot, sanoi
Frans--ja jos vaan enää ehdimme, ärsytteli Frans edelleen.--Syksyllä
pitäisi hänen jo olla upseerina ja silloin hän varmaan tulee käymään.
Kustaava tarttui kuin tarttuikin Franssin avuntarjoukseen. Mutta ei hän
sentään sellaista siitä tulevan aavistanut kuin mikä tuli.
Eräänä aamuna varhain hän heräsi omituiseen yksitoikkoiseen kivien
kilahtelemiseen ja kun hän katsoi ulos oli siellä kolme kuorma-ajuria,
jotka laittoivat tiilikiviä neliskulmaisiin läjiin hänen pihallensa.
Mitä tästä nyt tulee? ajatteli Kustaava. Mutta hänen ihmetyksensä kohosi
korkeimmilleen, kun pihalle rupesi tulemaan hirsiä, lankkuja, lautoja ja
niin suuriin läjiin, että koko piha täyttyi, jokainen nurkka ja sopukka.
Viimein tuli Frans ja esitti, että Kustaavan olisi paras muuttaa
joksikin aikaa hänen kortteeriinsa niiden »pienten korjausten vuoksi»,
sanoi hän, joita talossa tulisi tehtäväksi.
Kustaava ei pitänyt kiirettä.
Mutta jo taas eräänä aamuna hän sai hypätä vuoteeltaan säikähdykseen,
kun koko talon vesikatto suurella pauhinalla romahti alas pihalle.
Sitten alkoivat vuorilaudat lentää irti seinistä, ovet irtaantuivat
saranoistaan ja kannettiin syrjään, ikkunat reväistiin säpeistään, uunit
kolisteltiin alas ja hävitys lähestyi Kustaavan huonetta niin nopeasti,
että kiireimmän kautta hän sai korjata vaatteensa ja kamsunsa ja paeta
Franssin luo. Franssin »pienet korjaukset» päättyivät siihen, että koko
vanha rakennus purettiin maan tasalle ja aivan uusi rakennus nousi kuin
loihdittuna sijalle. Alakerta oli siinä tiilestä. Siihen tuli huoneisto
viini- ja portteripuotia varten ja toiselle puolelle holvattua
pihakäytävää huoneisto Kustaavaa varten. Yläkerta taas laitettiin
jotensakin samalla tavalla kuin Franssin talossa. Huoneet verhottiin
valoisilla seinäpapereilla, kaakeli-uuneihin pantiin siroja koristuksia,
suuret, isoruutuiset ikkunat katsoivat kadulle päin. Frans selitti
Kustaavalle, että jos niin kävisi ettei Hannes saisikaan upseerin
paikkaa kaartissa, niin kyllä tämä yläkerta kelpaisi sitten muillekin
hienoille ihmisille vuokrata; ja kun Kustaava tämän johdosta katsahti
häneen vähän pitkään, lisäsi: no, no, eipä siltä, tietysti Hanneksesta
tulee kaartin luutnantti. Tällainen asunto, sanoi hän, on sittenkin
vielä kaikista huonoin, mihin kaartin upseeri voi asettua asumaan, ja
hän piti välttämättömänä että huonekaluston suhteen kaikki jätettäisiin
hänen, Franssin, huostaan. »Kyllä minä olen ennenkin osannut huoneita
sisustaa», sanoi hän.
Mitä enemmän Frans näin hommasi, sitä paremmin Kustaava alkoi myöntää,
kuinka tuiki välttämätöntä tämä oli, kuinka kehnossa tilassa hänen
asiansa todella olisivat Hanneksen tultua olleet, ellei Frans olisi
ajoissa puuhiin ryhtynyt.
Näin Frans tuli vihdoin täydelliseksi isännäksi kaikkiin Kustaavan
asioihin ja hän nautti elämästä täysin siemauksin, aivan suunnattomia
tulevaisuuden tuumia päässänsä pyöritellen.
Hannes ei tullut kuitenkaan vielä syksyllä, mutta tasan viiden vuoden
kuluttua siitä kuin hän oli lähtenyt Suomesta, toukokuussa, siihen
aikaan kuin tuiman, paljolumisen talven perästä lauhkea kesäilma äkkiä
laskeutui maahan ja herätti elämän.
Kustaava varhain aamusilla rupesi irrottamaan yläkerran sisäpuolisia
talvi-ikkunoita. Silloin hän näki postiljoonin tulevan kirje kädessä
pihalle. Tuli ylös, ojensi kirjeen hänelle ja meni.
Kustaava otti kirjeen ja pani viereensä penkille, jolla seisoi ikkunoita
aukomassa. Hän ei osannut lukea. Veri lensi hänen kasvoihinsa ilosta ja
uteliaisuudesta, sillä että kirje oli Hannekselta, sitä ei hän
hetkeäkään epäillyt. Nyt kun vaan Kerttu tulisi iltapäivällä ja lukisi
hänelle mitä siinä seisoo.
Kustaava rupesi muka jälleen ikkunoita irrottamaan, mutta katse lensi
tavan takaa rahille silloinkin kuin käsien olisi pitänyt olla
ojennettuina ylös ja silmäin tarkata ikkunain rakoja, joista pumpulit
tippuivat. Ei, ei hän voinut jatkaa työtänsä ennenkuin oli ainakin vähän
aikaa istunut kirje käsissä. Ja hän istui rahille ja silitteli kirjettä
sylissään. Siinä, siinä nyt oli kaikki mitä varten hänen sydämmensä
tykki, vastaukset vuosien kysymyksiin ja kaipauksiin: missä sinä olet?
mitä ne tekevät sinulle? ajatteletko äitiäsi? tuomitsetko häntä, kun hän
on sinut viskannut vieraalle maalle vieraitten ihmisten pideltäväksi?
Kustaava varovasti avasi peukalollaan kirjekuoren kulmaa, aukasi
enemmän, kunnes kirje alkoi liikkua, vielä vähäsen repäsi kuoren paperia
ja kirje irtausi. Kun ei nyt vaan olisi tullut tehtyä mitään tyhmyyttä,
hän ajatteli,--mutta ei malttanut olla avaamatta kirjettä levälleen. Oli
siinä sivun verran rakasta töherrystä. Ja tuo on varmaan nimi; sellaisen
tapaista Kustaava oli ennen nähnyt Hanneksen kouluvihkojen päällä.
Ettei sentään voinut tietää, vaikka piteli käsissään,--vaikka oma poika
oli tuon ja tuon siihen piirrellyt! Kustaavalta putosi kirjotukselle
märkää, jonka hän säikähtäen pyyhki siitä pois. Oliko hän jotenkin muita
mitättömämpi, huonompi, koska ei elämä ollut hänelle antanut mitä hän
olisi nyt pitänyt omaa hengitystänsäkin tärkeämpänä, kykyä saamaan
tietää mitä hänen oma poikansa, hänen synnyttämänsä, hänen imettämänsä,
hänen kätkyessä heiluttamansa tässä hänen edessään, tässä hänen
käsissään hänelle puhui? Frans ja hänen poikansa ja monet lapsetkin
lukivat, ja lukivat kuin lystiksensä, ei muun vuoksi kuin saadaksensa
tietää sotauutisia ja muuta mitätöntä--Herra Jumala ja taivaallinen isä!
jospa Hannes kirjottaakin lähtevänsä sotaan! lämähti nyt Kustaavan
mieleen.
Hänen rupesi sydän pelosta niin sykkimään, että täytyi mennä kohta
tapaamaan Kerttua kenraalin herrasväen luo, missä Kerttu palveli,
vaikkei työaikana saanutkaan käydä palvelijain luona vieraisilla.
Ikkunat jäivät auki läpättämään.
Onneksi olivat herrasväki vielä makuulla, kun Kustaava tuli Kertun luo.
Toinen palvelija oli mennyt torille ja Kerttu sentähden hoiti tämänkin
tehtäviä; seisten hellan luona hän paraillaan odotteli kahvin
kiehautumista.
--Nyt en minä jouda, täti kulta, sanoi Kerttu.
Ettei Kerttu säikähtäisi hirmuista uutista, sanoi Kustaava hänelle
kohta:
Näin kauheata unta ... Hannes vietiin sotaan...
Kerttu rupesi nauramaan:
--Mihin sotaan?
--Turkin sotaan, sanoi Kustaava.
--Voi täti kulta, Turkin sota on jo päättynyt, luuletteko etten minä ole
sitä asiaa seurannut.
Kustaavan vierähti kuin kivi sydämmeltä.
--Minulla olisi tässä kirje, sanoi hän asettuen Kertun paikalle hellan
viereen, jossa kahvin höyry pannun kantta jo koholle puskutteli.
Kerttu lensi hehkuvan punaseksi; otti nopeasti kirjeen ja
silmänräpäyksen siihen katsottuansa kävi Kustaavan kaulaan ja yhtaikaa
sekä nauraen että itkien rupesi sanomaan: voi, voi, voi, voi! Sitten
nauru voitti ja hän rupesi riemuissaan pyörittämään Kustaavaa ympäri.
--Hannes tulee! Hannes tulee!
Kustaavan piti istua, sillä jalat eivät kannattaneet seista näin suuren
uutisen jälkeen. Kaikki meni sekasin hänen päässään. Viiden vuoden
perästä äkkiä yhtenä päivänä kaikki on ratkaistu!
Mutta sekasin meni kaikki kyökissäkin. Kello pirisi sisällä. Kahvi
kuohui ylitse. Kansi oli jäänyt Kustaavan käteen. Kerttu ennätti
paraiksi pelastamaan pannun tulelta. Kahvitarjottimen kanssa Kerttu
juoksi sisälle. Kun hän tuli pannua ja leipää hakemaan, oli Kustaava
saanut sen jo pyyhityksi, ja ennätti kysymään:
--Milloin?
Leikellessään tulisessa kiireessä ranskanleipää Kerttu selitti yhtaikaa
sekä ilosta vapisevana että kahvin kohtalosta närkästyneenä:
--Kolmen päivän perästä--illalla--iltajunassa Pietarista--niin,
niin!--Ja nyykäyttäen päätä, säteilevänä ilosta ja punasena kiukusta
meni taas sisälle.
»Kolmen päivän perästä--yö--päivä--yö--päivä ja Hannes seisoo hänen
edessänsä! ajatteli Kustaava itseksensä. Valtavasti löivät tällä
hetkellä hänen sydämmensä tyyntyneen myrskyn mainingit.
Kerttu tuli silmät rypistyneinä taas kyökkiin.
--Teillähän se on! sanoi hän temmaisten kannen Kustaavan käsistä ja taas
meni.
Kunpa Kustaava nyt olisi saanut Kertun luoksensa tänä heidän elämänsä
ehkä onnellisimpana päivänä! Siellä ne kahvit vasta olisi keitetty! Ja
he olisivat istuneet ja puhuneet Hanneksesta kolme päivää ja kolme yötä.
Mutta Kerttu tuli ja sanoi:
--Nyt täti kulta, menkää, en jouda--ja paha on vielä sekin, että illalla
juuri kolmen päivän perästä täällä on vieraita enkä voi silloin tulla
Hannesta näkemään, mutta mitä siitä!
--Kuinka et sinä tulisi, johan Hannes pahastuisi!
Kerttu nosti silmäkulmansa ja alas katsoen sanoi:
--Vielä mitä, hän nyt siitä välittäisi!--Mutta itse oli onnensa huipulla
Kustaavan sanoista.
Ja taas otti äkkiä Kustaavan kaulasta, retuutti, pyöritti häntä ja
nauraen työnteli ovesta ulos.
Kolmantena päivänä alkoi Kustaavan luo alakertaan kokoontua naapureita
ja sukulaisia odottamaan Hanneksen ilmestymistä. Vaikka kirjeessä, jota
moneen kertaan luettiin, seisoi selvästi ja kahdessa eri paikassa: tulen
_ilta_junassa ja ajan kohta kotiin, älköön kukaan tulko asemalle, minä
tulen siis _illalla_, muistakaa--, niin siitä huolimatta vaari ilmestyi
jo aamulla. Frans oli hänelle sanonut: vaari menee nyt Kustaavan luo,
siellä on pidot. Ja tietämättä pitojen syytä oli vaari ajellut
parranhaivenensa ja pitkän, korvain taa kiertyvän harmaansekaisen
tukkansa vedellä kastellut ja harjalla silittänyt.
Ylleen oli saanut Franssilta lainaksi mustan syrtuutin, joka oli hänelle
kovin väljä ja vähän lyhythihainen, sillä vaarilla oli kookkaan miehen
pitkät kädet. Tämä hihain lyhyys oli vaarille hankalaa sen puolesta kun
hänen piti tavan takaa pyyhkiä silmiänsä, jotka olivat ruvenneet
vuotamaan. Toiset sanoivat: niissä on tauti; toiset taas sanoivat: hän
itkee. Niin sanoi etenkin Kerttu, sillä hän oli pannut merkille, että
vaari rupeaa aina pyyhkimään silmiänsä, kun tulee puhe Hinkistä, joka
viiteen vuoteen ei ollut antanut sanaakaan itsestään tietoa ja jota
vaari oli alkanut pitää hukkuneena.
Niistä kahdesta muusta Franssin pojasta, jotka kaartissa palvelivat, ei
vaari suurtakaan lohdutusta saanut, vaikka kyllä heitäkin rakasti. Hän
oli kaikki kuppinsa ja vehkeensä piilottanut, sillä näistä pojista hän
selvään näki, että niinkuin ne vääriä rahoja halusivatkin tehdä eivät he
Veneh'ojasta ilmoisena ikänä mitään olisi ymmärtäneet.
Tänäpäivänä, vaikka Kustaavan luona ei kukaan Hinkistä mitään maininnut,
rupesi vaari pyyhkimään silmiänsä heti kun oli sisälle tullut ja
ympärilleen katsahtanut. Sentähden Kustaava puolestaan ajatteli: tauti
niissä silmissä on, sillä kukapa tämmöisenä riemupäivänä itkuun
hyrähtäisi! Ilahuttaakseen vaaria Kustaava sanoi: varmasti hän
tänäpäivänä tänne sisälle astuu.
--Jaa kuka? sanoi vaari.
--Hannes, Hannes.
--Paniko ne sen taas koulusta? kysyi ukko elpyen ja selviten
kyyneleistään.
--Vai paniko koulusta! Upseerina hän tulee, _kapteenin_ he hänestä
tekevät!
Tämän sanan sanottuaan Kustaava ei malttanut istua, vaan nousi
seisaalleen, hengitys tahtoi ahdistaa kurkkua ja kädet vavahtelivat. Hän
oli voittamaisillaan. Pilkkanimestä oli hän tekemäisillään Hannekselle
kunnianimen. Sanokaa koreasti häntä kapteeniksi kaikki!
Mutta vaari ei voinut näin suuria asioita heti ensikuulemalla käsittää.
Hänen piti kaikissa tapauksissa ensin saada ajatella omiansa, jonka
vuoksi hänen silmäluomensa rupesivat painautumaan ikäänkuin uneen,
kunnes aukenivat ja hän alkoi vanhan virtensä:
--Siihen aikaan koska minä Siperiasta Suomeen kävelin--
Mutta Kustaavalla oli nyt paljon muuta tekemistä ja ajattelemista eikä
hän senvuoksi kuunnellut sanaakaan.
Jo aikasin saapui myöskin Frans.
Hän oli ottanut tapauksen täydellisen juhlan kannalta ja maistellut
pitkän päivän varoiksi kaapistansa niin vahvasti, että kasvot olivat
turpean punaisina ja silmät tahmeina.
Oli tuonut mukanaan kaksi suurta, loistavanväristä öljypainokuvaa, jotka
esittivät Heidän Majesteettejään Keisari Aleksanteri III:tta ja Hänen
Korkeata Puolisoansa Keisarinnaa kruunauspuvuissa. Tästä keksinnöstään
itse melkein kyyneliin asti liikutettuna Frans nyt ehdotteli kuvat
ripustettaviksi seinään niin, että ne heti näkyisivät ovesta sisään
astuville ja panisivat tuntemaan, mikä suuri siunaus oli tätä matalaa
majaa kohdannut, se kun oli nyt Hanneksen kautta tullut ikäänkuin
suhteisiin valtakunnan korkeimpien huippujen kanssa. Ehkä oli tässä
majassa niitä, jotka olivat eläessään vääryyttä tehneet, ehkä niitäkin,
jotka olivat suoraan esivaltaa vastaan rikkoneet, nyt oli sentään kaikki
sovitettu ja lainkuuliainen nöyryyden ja alamaisuuden henki oli tästedes
täällä vallalla. Kuvien seinään kiinnittäminen ja naulojen naputtaminen
suoritettiin äänettömällä juhlallisuudella. Ne muut vieraat, jotka
olivat silloin jo saapuneet, vaihtoivat ajatuksia kuiskuttelemalla, ja
jotka olivat sukua Kustaavalle tunsivat olevansa vieraampien kadehtimia.
Loviisa, Kertun äiti, se hienon maailman tuntija, joka oli saanut lomaa
kasarmilta ja myöskin tullut Kustaavan luo, katseli kuvia päätänsä
kallistellen ja pitäen nyrkkiään toisen silmänsä edessä, jonka jälkeen
sanoi kuvat erittäin onnistuneiksi. Tämä Loviisan käytös kohotti myöskin
suuresti juhlatunnelmaa.
Kustaavan huone täyttyi illemmalla vieraista. Saapuneet olivat myöskin
Franssin neljä poikapuolta, hänen vaimovainajansa lapsia ensimäisistä
naimisista, Albert, Eemil, Johan ja Oskar, jotka Frans oli jo pieninä
toimittanut pois läheisyydestänsä oppipojiksi verstaihin. He olivat nyt
lähes 30-ikäisiä, juroja, karkeakouraisia työmiehiä, seisoivat
seinävierillä ujostellen väen paljoutta. Muut kaikki istuivat suuressa
ringissä, punakasvoisina viinin ja kahvin paljosta juomisesta,
juhlallisen äänettöminä.
Viimeiseksi saapuivat Franssin omat pojat, kaartilaiset Haagert ja
Vilhelm; he olivat molemmat kookkaita, ylpeän näköisiä miehiä, ivan hymy
huulilla.
Frans nosti kysymyksen, oliko sopivaa, että sotamiehet esiintyivät
samassa huoneessa kuin upseeri, mutta Haagert ja Vilhelm sanoivat itse
paremmin ymmärtävänsä sen asian, eikä tarvittu muuta kuin luutnantin
sisään astuessa komentaa: »staatj!» sekä nousta seisaallensa, jonka
jälkeen luutnantti antaa merkin kädellä ja he saavat jälleen istua.
Frans arveli tähän, että samasta komennuksesta olisi paras muidenkin
nousta seisaalleen, mutta Loviisa vastusti jyrkästi tätä mielipidettä ja
neuvoi, että tervehdys oli tapahtuva näin: ensin menee Kustaava
kynnykselle vastaan ja tervehtii, sitten tervehtii Frans ja sitten muut.
--Vaarin unehutit, sanoi Haagert Loviisan takaa bassollansa. Ja kun
kaikki katsahtivat vaariin, istui tämä muista syrjässä,
rintaperillistensä ja jälkeläistensä lauman takana, joka oli
kotimaastansa tietämättömäksi tähän kaupunkiin syntynyt, ja itki niin
katkerasti, että pää tutisi. Silloin kaikki rupesivat sanomaan: ei
silmissä vikaa ole, mutta joku suru sitä vaivaa. Ja jättivät hänet
omillensa.
Sillä välin kun vieraat näin istuivat ringissä Hannesta odottamassa, oli
hän kuitenkin aikaa sitten Helsingissä. Hän oli tullut jo aamulla
voidakseen ensin käydä komendantin ja pataljoonan päällikön luona
tervehdyksellä ja rauhassa suorittaa muut viralliset asiansa. Asemalta
hän oli ajanut hotelliin ja ottanut siellä itsellensä huoneen niiksi
päiviksi, joina aikoi viipyä Helsingissä; mutta kotiinsa aikoi mennä
vasta hämärtäessä, kun oli kaikista muista asioista vapaa, ja
myöskin--kun ei hänen liikkumisensa niillä kaupungin huonomaineisilla
laitakaduilla olisi tarpeettoman julkista.
Riemu sydämmessä, veikeänä, nuorena viiksiniekka upseerina hän asteli
niitä kotikaupunkinsa katuja, joilla oli koulupoikana juoksennellut,
joista joka soppi ja käänne oli hänelle tuttua ja kodikasta. Kulkiessaan
nopeasti toimehikkaan näköisenä niinkuin tärkeissäkin asioissa hän
vasemmalla kädellään piteli miekkaa, ettei se jaloissa hoippunut, ja
oikealla taas oli aina valmis sotilastervehdyksiin. Joka toinen
vastaantulevista, tai joka kolmas, jos vaan olivat pääkaupunkilaisia,
tunsi hänet näöltä, mutta melkein kaikki ällistyivät vähän liian
myöhään, niin että hän, nopeasti kulkiessaan, oli jo ehtinyt ohitse
silloin kuin toinen vasta pääsi perille siitä kummasta, että tuokin nyt
on siis upseerina. Odottakaa, odottakaa, soi hänessä riemuisa lupaus
vastaantulijoille. Odottakaa, tämä on vasta alkua!
Ei hän sentään malttanut iltaan asti kulkea kaduilla poikkeematta sille
pienelle torille, mistä tiesi kotitalonsa kaukaa näkyvän tutussa rivissä
muiden katutalojen kanssa. Sykkivin sydämmin hän lähestyi sitä katujen
kulmaa, sillä kuka ties juoksee Kerttu paljasjalkaisena kadun yli, ihan
elävänä se Kerttu, jota hän oli monta vuotta saanut ainoastaan
ajatuksissaan kuvailla. Ehkä myös äiti, Frans tai joku muu sattuu
olemaan tulossa tai menossa. Mutta kun hän siihen paikkaan saapui, ei
hän voinutkaan kotitaloa nähdä. Joku vieras talo oli asettunut eteen.
Hän katseli puolelta ja toiselta ja yhä enemmän hämmästyi, sillä sen
vieraan, tiilisellä jalustalla seisovan, uudelta hohtavan rakennuksen
täytyi olla juuri hänen kotitalonsa paikalla, se oli uutisrakennus,
josta hän ei ollut tiennyt mitään. Ja se on kaksinkertainen, toisessa
kerroksessa suuret ikkunat, yksi, kaksi, kolme, ja vielä neljäs, ei,
vielä viideskin. Tiilijalustassa on kyltti--Hannes meni sinnepäin kunnes
erotti kyltissä sanat _Viini- ja Portteripuoti_. Silloin hän kääntyi
nopeasti takasin aivankuin joku olisi hänet nähnyt ja hän ruvennut
pakenemaan.
Niinkuin pimeä pilvi olisi äkkiä tullut hänen iloisen mielensä eteen;
tunteet ja ajatukset viskautuivat valtoinaan joka suunnalle hänen
tietämättään vielä mikä ne oli lentoonkaan ajanut.
Ensin hän koetti vaan käyntinsä nopeudella ja hienolla viheltämisellä
tukahuttaa nolouden tunnetta. Sitten alkoi hakea jotain ajatusta, joka
olisi samaa noloutta lieventänyt.
Kuinka olenkaan voinut tähän asti kuvailla, että minua olisi näin kauan
elätetty pelkällä pyykinpesulla. Enkö ole saanut yli sata markkaa
kuussa? Johan äiti raukan kädet olisivat tyngille kuluneet. »Viini- ja
portteripuoti», onko siinä mitään pahaa, eikö tuossakin ole paljon
suurempi viinikauppa, ja eikö tuossa ole ravintola ja eikö koko kaupunki
elä sillä kaupalla? Mitä siis siitä että joku on sillä kaupalla tullut
upseeriksi! Mikä hölmö minä olen!
Moisista sekaisista ajatuksista rupesi yksi yhä sitkeämmin tekemään
itsellensä tilaa, kunnes mitkään muut ajatukset eivät voineet sitä enää
karkottaa, vaan se itse syrjäytti kaikki.
Millä rahoilla äiti on rakentanut?
On voinut saada jonkun lainan--saahan niitä semmoisia--koetti hän
ajatella, mutta se yksi tunki semmoiset kaikki tieltään, selvästi
ilmoittaen:
Tietysti eno Franssin rahoilla.
Hän koetti vieläkin irrottautua:
Entä sitten. On voinut lainata eno Franssilta. Ja onko eno Franssin
myntti kruunun mynttiä huonompi!
Mutta se yksi toitotti vielä kuuluvammin:
Talo on juuri samanlainen kuin eno Franssin oma eikä ole siis mitään
syytä olla varma siitä, ettei meidänkin yläkerrassa tanssita--! Näin
ollen minä en ole ainoastaan viinin ja portterin kaupalla upseeriksi
tullut, vaan--. Uskallanko ajatella loppuun asti?
Hannes oli rohkea ja itsepäinen. Hän otti uudestaan etulauseesta vauhtia
ja ajatteli loppuun asti:
Näin ollen minä en ainoastaan viini- ja portterikaupalla ole upseeriksi
tullut, vaan sillä kaupalla, jonka hävittämistä varten olen upseeriksi
tullut!
Hänen kulkiessaan rupesi selkää ja päätä kuumottamaan niin, että hänen
piti nenäliinalla kuivata ohimoitaan.
--Olkoon! mutta minä olen sittenkin upseeri ainoastaan hävittääkseni
kerran sen pahuuden, ja jos olen sellaisilla rahoilla upseeriksi tullut,
niin juuri senvuoksi minä vielä enemmän hävitän, juurinensa hävitän,
maan tasalle hävitän!
Se oli minulle rangaistus ja terveellinen muistutus. Enkö juuri äsken
vielä ollut innoissani näistä mitättömistä kiiltonapeista ja miekastani.
Niinkuin Hinkki muinoin pisteli neuloilla rintaansa sinisen laivankuvan,
joka ei siitä ikinä voi lähteä, niin pitäisi minun kirjottaa
kulumattomilla kirjaimilla lihaani ja vereeni: porttolain ja kapakkain
hävittäjä, muista!
Tanssikaa! mutta niillä rahoilla, jotka tanssitte kokoon, luotte te oman
hävittäjänne!
Odottakaa! minä jo ymmärrän, ettei polisimestarilla ole valtaa teitä
hävittää. Ei myös tällaisella luutnantti pahasella. Mutta katsotaan,
eivätkö minun siipeni kannata ylemmäksi lentää! Kannattavathan muiden,
jotka vaan leikillänsä lentelevät, miksi eivät sen, jolla on tosi lento
mielessä.
Valtaan, ylimpään valtaan! mutta niin että he kaikki luulevat minunkin
vaan huvikseni ilmoihin kohoovan, sillä muuten he minut ampuisivat alas.
Siis keveyttä, kasvot iloisiksi, kumarruksia, viiksien voitelua, siroja
lauseita!
Ja Hannes saikin heti tilaisuuden esiintyä sellaisena suurmaailman
temppuihin tottuneena upseerina, jonka sekä ulkonaisen että sisällisen
olennon hän Venäjällä ollessaan oli mitä seikkaperäisimmin tutkinut ja
mielestään sangen hyvällä menestyksellä omaksunut, ja jonka matkiminen
sitä paitsi--miksei hän sitä olisi avonaisesti itsellensä
tunnustanut--tuotti hänelle monessa suhteessa hauskuutta.
Näissä kiihottuneissa ajatuksissa hän oli tietämättään kulkenut
keskikaupungille asti. Ylioppilastalon luona äkkiä joku huusi hänen
nimeänsä, ja kun hän katsoi taakseen saavutti hänet entinen toverinsa,
everstin poika, hänkin jo täysikäisenä, valkonen ylioppilaslakki päässä.
Sanoi tulevansa eilispäivän juhlasta.
--Mistä juhlasta?
--Etkö sinä todellakaan tiedä? Koko kansa on siihen ottanut osaa, mutta
sinähän tuletkin näen minä Venäjältä.
Ne asiat, joista tämä toveri nyt alkoi innostuneesti kertoa, olivat
Hannekselle aivan tuntemattomia. »Koko programmi toimeen!» hoki toveri,
ja niin paljon Hannekselle hänen puheistaan selvisi, että tarkotus oli
saada yliopisto, koulut, virkamiehet, hallitus, sotaväen päällystö,
polisikunta, kaikki suomalaisiksi, että olisi omat suomalaiset
sota-upseerit, omat suomalaiset polisimestarit, omat suomalaiset
senaattorit j.n.e.
--Se sopii minulle, ajatteli Hannes,--he valmistavat minulle tietä!
Ja hän innostui kuuntelemaan toverinsa puheita. Kaikki tuo oli
todellakin syntynyt aivan kuin häntä varten, avaamaan hänelle
mahdollisuuksia. Hänen katseensa sattui kelmeän kuun hahmoon, joka
laskevan auringon mukana näkyi keväisellä taivalla, ja sykäyttävä riemu
täytti hetkeksi hänen rintansa. Tämmöisen riemun tunnossa oli hänen
käyntinsä niin notkeata, koko hänen käytöksensä niin sulavan veisteltyä,
että sen ehdottomasti täytyi tehdä vaikutuksensa. Hänen toverinsa
pysähtyi, peräytyi pari askelta hänestä, katseli häntä kiireestä
kantapäähän ja sanoi: sinun täytyy tulla meille.
--Kelpasin! ajatteli Hannes.
--En paraalla tahdollakaan jouda, vaikka tunnustan, että olisi
velvollisuuteni, sanoi hän.
--Mitä vielä, kyllä sinä joudat. Saat meillä tänä iltana nähdä Suomen
kaikki suurmiehet, tulet heille esitetyksi--. Me teemme sinustakin
suurmiehen.
--Elä herran nimessä!
--Sinun täytyy kerran tulla Suomen vasta perustetun sotaväen
päälliköksi. Niin juuri!
--Tämähän jo alkaa kuulua kapinalliselta, leikki Hannes.
Mutta hänen toverinsa rupesi nyt suurin sanoin esittämään tätä
päähänpistoa niinkuin se olisi hänellä ollut jo kauan sitten harkittu
suunnitelma. Kaikki riippuu siitä millaisissa piirteissä uskaltaa
ajatella, sanoi hän. Mitä uskaltaa, sen saa. Eikö teidän omissa
piireissänne sanota: huono on se sotamies, joka ei toivo kerran
kenraaliksi pääsevänsä?--Ajatteleppas vaan, he ovat panneet siihen
henkilön, joka ei osaa sanaakaan suomea! Suomen sotaväkeä, jonka on
antaminen verensä, komentaa mies, joka ei tunne edes sen kieltä! Se ei
saa tapahtua! Siihen täytyy ennen tai myöhemmin tulla umpi suomalainen.
Ja sinä olet oikea mies, sinä olet ainoa suomalainen heidän joukossansa.
Uskalla vaan ajatella! No! Onko tällä keväällä, onko tuolla taivaalla
rajoja? Miksi pitää siis olla ihmisen uskalluksella rajoja?
Vaikka Hannes kyllä ymmärsi, että tämä innostus oli liian pitkälle
jatkuneen juhlan jälkikaikua, hämmästyi hän kuitenkin merkillistä
yhteensattumaa näiden puheiden ja hänen omien tulevaisuuden
suunnitelmiensa välillä. Niin korkealle ei hän tosin itse ollut
ajatellut kohota, mutta jos uskallus ja tarmo todella ovat jotain
tekijöitä ihmiskohtaloissa, niin ei hänellä ainakaan niitä tekijöitä
ollut puuttuva.
Hannes seurasi toveriansa tämän asunnolle asti ja tahtoi siitä kääntyä,
sillä alkoi jo hämärtää, mutta toveri veti hänet puoli väkisin mukaansa
sille kadulle, jossa heidän asuntonsa oli. Ja vihdoin Hannes, kun
hänellä juuri sattui olemaan paras pukunsa yllään, paraat hansikkaansa
sormissa, paras jäykkyys viiksissä, ja parhaan parturin hajuvedet
vaatteissa, lupasi tulla hetkeksi sisälle.
Siellä oli myös sama juhlatunnelma vallalla. Kenraalitar--sillä Turkin
sodan jälkeen oli eversti tullut kenraaliksi--otti Hanneksen hyvin
ystävällisesti vastaan. Tyttäret samaten iloista hämmästystä ilmaisevin
katsein mittasivat Hanneksen olentoa joka suunnalta ja hymyilivät
hänelle sangen armollisesti. Tämä ilmeinen menestys antoi hänen
liikkeihinsä ja puheluunsa yhä enemmän varmuutta ja aito pietarilaista
sulavuutta, jopa niin että hänen onnistui taidokkaasti kääntää
tietämättömyytensä suuren kansallisjuhlan vaiheista omaksi ilmeiseksi
eduksensa. Teeskennellen mitä hartainta mielenkiintoa hän sai neitoset
kiihkeällä, keskenään kilpailevalla vilkkaudella kertomaan viikon
suurista tapahtumista, valmistuksista, sen loistavasta onnistumisesta,
juhlan sankarin suuremmoisesta henkilöstä, miten hän oli astunut
sisälle, mitä puhunut, mitä sanonut sille tai tuolle. Vielä he kertoivat
hänelle kaikkien pääkaupungin kansallismielisten naisten aikeesta
lahjottaa voittoisalle ylioppilaskunnalle sininen lippu
kultakirjaiminensa: »sitä kuusta kuuleminen, jonka juurella asunto»;
puhuivat hänelle kukista, seppeleistä, kevään ihanuudesta ja
tulevaisuuden valoisuudesta. Ja kaiken aikaa Hannes, samalla kuin tuo
mieletön aate Suomen sotaväen päällikkyydestä tuon tuostakin
ihmeellisellä tavalla muuttui tunteissa mahdollisuudeksi, oli mitä
elävimmällä osanotolla mukana neitosten riemukkaassa juhlahumussa,
huudahteli ihastuksesta, innostui, tuli haltioihinsa, niin että kun hän
nousi lähteäksensä neitoset eivät mitenkään olisi siihen suostuneet ja
kenraalitar vaati kiven kovaan luutnantin juomaan ainakin lasillisen
teetä ennenkuin lähtee.
Samassa astui sisälle kenraali itse.
Hannes kavahti pystyyn, löi joustavasti kantapäänsä yhteen ja meni
sitten Pietarin ratsukaartin ylimysten malliin jäykässä
kumarrusasennossa kenraalia vastaan, joka oli ojentanut hänelle kätensä.
Tervehdys onnistui odottamattoman hyvin. Kenraali suvaitsi kysellä
Venäjän sotakouluoloista ja siirtyi sitten puhumaan oman maan vasta
perustetuista pataljoonista, erinomaisesti kiittäen sitä, että nuori
vänrikki oli pyrkinyt ja päässyt Itä-Suomen lääniin, jonka
väestö--arveli kenraali--enemmän kuin mikään muu kaipasi sotilaallisen
kurin ja järjestyksen kasvattavaa vaikutusta.
Kenraalin puhuessa Hannes huomasi että palvelustyttö oli jo pitkän aikaa
seisonut hänen edessään teetä tarjoten. Mutta hyvin tuntien etiketin
vaatimukset hän ei ollut sitä huomaavinaan ja silmää räpäyttämättä
katsellen kenraaliin odotti milloin tämä kädellään viittaamalla pyytää
teetä ottamaan. Juoda teetä seisaaltaan ja tehdä se niin, ettei kenraali
huomaa vähintäkään kömpelyyttä tai vaivautumista eikä sentähden tule
pyytäneeksi istumaan, kas se on kaiken taitavuuden huippu. Ja hän päätti
suoriutua tästä kokeesta sitä suuremmalla loistolla, kun tunsi
jäsenissään että neitoset kaiken aikaa seuraavat uteliaisuudella hänen
esiintymistään voimatta löytää sitä heikkoa kohtaa, joka oikeuttaisi
heitä ajattelemaan: siinä se sittenkin ilmaisi plebeijisyytensä.
Mutta kun kenraali vihdoin pyysi ottamaan teetä ja Hannes kumarrettuaan
kääntyi tarjoojan puoleen, niin kenen kasvot näki hän tarjottimen takaa?
Kertun ihastuksesta ja riemusta punehtuneet kasvot sieltä loistivat
häntä vastaan.
Hanneksen silmät värähtivät, kulmakarvat kohosivat ja luomet alkoivat
nopeasti räpyttää. Ohimoihin nousi sankka puna, mutta suun ympärykset
kalpenivat.
Viiden vuoden aikana Venäjällä ollessaan hän oli hartaasti tutkinut
pientä elämänviisautta sisältävää kirjasta nimeltä »Les maximes
d'Epictète philosophe stoïcien» saavuttaakseen sotilaalle tarpeellista
mielenmalttia ja tahdonlujuutta elämän äkkiarvaamattomissa kohtauksissa;
oli sekä sinisellä että punasella kynällä ja paikotellen kummallakin
viivannut paraat, mieleen pantavimmat kohdat siitä, mutta nyt, kun hän
olisi juuri tarvinnut niistä viisauksista tyyneyden voimaa ammentaa, hän
ei muistanut ainoatakaan. Lasi alkoi tutista hänen käsissään, katse
harhaili pitkin seiniä ja kenraali sanoi heti: mutta istukaahan herra
luutnantti! sekä jätettyään hänet naisten seuraan poistui omalle
puolelleen.
Kuinka oli Kerttu joutunut palvelijaksi, kuinka Kerttu oli juuri tänne
keksinyt hakeutua, oliko Kerttu ilmaissut täällä suhteensa häneen, ne
olivat kysymyksiä, joihin Hannes turhaan koetti tavottaa vastausta.
Naiset olivat pian jälleen virittäneet samat vilkkaat puheet, jotka
kenraalin tulo oli äsken keskeyttänyt. Mutta sen mukaan kuin Hannes
pääsi heistä perille, ettei Kerttu ollut mitään ilmaissut, lakkasi hän
ponnistamasta voimiaan näiden puheiden kuuntelemiseen. Nauramatta missä
olisi pitänyt nauraa ja nauraen missä ei sopinut nauraa hän
koneellisesti myönteli kaikkeen ja sanoi vai-niin sopiviin ja
sopimattomiin paikkoihin. Asema tuli yhä tukalammaksi, sillä hän lopulta
ei nähnyt, ei kuullut, ei ymmärtänyt mitään. Ei nähnyt edessään muuta
kuin Kertun olennon, sen ihmeellisesti solakistuneen vartalon mustissa
hienosti istuvissa vaatteissa, sen ihanat, irtautuneiden suortuvain
ympäröimät kasvot ja sirot liikkeet. Ja niinä hetkinä, jolloin Kerttu
tuli sisälle, Hanneksen huomiokyky lakkasi kokonaan tottelemasta häntä
kääntyen väkipakolla Kerttuun, jopa väkipakolla kääntäen hänen
päätänsäkin sitä kohden missä Kerttu liikkui. Joten hän oli itse minä
hetkenä hyvänsä ilmaisemaisillaan sen minkä Kerttu oli nähtävästi
osannut salata.
Ja kansalliset suurmiehet tulivat, ja hänet esitettiin suurmiehille,
mutta hän ei nähnyt mitään, ja suurmiehet söivät ja joivat ja puhuivat
sekä yksitellen että yhteisesti keskustellen maan tulevaisuudesta ja hän
ei kuullut mitään, sillä hän ajatteli ja ihmetteli vaan sitä yhtä, sitä,
että se nainen, joka oli tarjottimen takaa katsonut häneen riemusta
loistavin, rakastunein silmin, oli Kerttu.
--Mutta mikä teitä oikein vaivaa, herra luutnantti? kuuli hän vihdoin
nuoremman neideistä nauraen kysyvän.
Silloin hän huomasi, että hetkenkin viipyminen täällä voi neideissä
herättää perusteellisia epäluuloja hänen ja Kertun keskinäisestä
tuttavuudesta ja tulla siten hänen tulevaisuudelleen mitä tuhoisimmaksi.
Senvuoksi hän hyvästeli ja katosi.
Vähän ajan perästä tuli Kerttu saliin ja katseli ympärillensä, teki
asiaa herrain kamariin ja katseli ympärillensä, meni vierashuoneeseen ja
katseli ympärillensä. Ja meni kyökkiin ja sanoi köksälle: Enkö minä ole
teitä aina auttanut? Köksä sanoi: Olet. Kerttu sanoi: Nyt auttakaa te
minua; he ovat syöneet, ja ennenkuin lähtevät ehdin minä juosta
Kustaavan luo. Köksä sanoi: Ole rauhassa; näin minäkin hänet oven
raosta, ai, ai, kuinka komea luutnantti hänestä on tullut, mutta kyllä
hän ei sinusta enää huoli, juokse nyt vaan sentään itse kysymään
häneltä.
Kerttu oli jo juossut ulos. Liina päässä hän huristi sen matkan
muutamassa minutissa.
Kustaavan luona ei ollut enää ketään vierasta. Kun Kerttu juoksusta
hengästyneenä tempasi oven auki ja kynnykseltä katsahti Kustaavan
huoneeseen paloi siellä yksi ainoa kynttilä, mutta Hannes istui kuin
istuikin Kustaavan vieressä.
--Täällä hän istuu ja tuliaisiksi toruu minua, sanoi Kustaava Kertulle
puoleksi leikillä ja puoleksi todella valittaen.
Tervehtimättä Kerttua Hannes nousi ylös ja rupesi kävelemään nopeasti
edestakasin niinkuin hän ennen muinoin teki, kun Kerttu ei osannut
läksyjänsä. Silmäkulmat olivat hänellä nytkin samalla tavalla koholla,
huulet hörössä ja ankara katse harhaili pitkin permantoa, sopivia
torumasanoja hakien.
--Hän toruu minua, kun olen muka pannut sinut palvelukseen, mutta minäkö
sen olen tehnyt? sanoi Kustaava Kertun puolustusta pyytäen.
--Tästä pitää tulla paikalla loppu, sanoi Hannes kiivaasti, melkeinpä
ettei jalkaa polkaissut.
Kerttu luuli hänen tarkottavan, että heidän suhteestansa piti tulla
paikalla loppu. Ja senvuoksi niinkuin Kerttu oli vielä ovella, jota ei
ollut vielä jälkeensä kiinnikään vetänyt, alkoi Kerttu maahan katsellen
sormillaan nopeasti hieroa oven kahvaa, josta piteli, ja suu aukeni
noloon, kärsivään ilmeeseen.
--Voiko olla mitään sen tyhmempää! puhui Hannes,--voiko olla sellainen
kananpää!
--Niin, niin, noin se on minuakin koko ajan torunut, lohdutteli Kustaava
Kerttua, joka painoi päätänsä yhä alemmas.
Hannes vaan käveli kiivaasti toruen:
--Ja jos Kerttu olisi saanut palveluspaikan esimerkiksi jossain
Porvoossa tai Loviisassa, en minä puhuisi mitään, mutta nyt on hän juuri
siellä, missä hän vähin saisi olla. Ei hän ikinä pääse piian nimestä.
Ajatelkaamme, että minusta tulisi kerran--hän aikoi ensin sanoa
sotaväenpäällikkö, mutta sanoi sentään:--vaikkapa kapteeni. Eikö Kerttu
siis ymmärrä, että kun me menemme naimisiin, ei Kerttu saa olla piika?
Nämä sanat kuultuansa Kerttu juoksi Kustaavan luo ja langeten hänen
eteensä nyyhkyttäen kätki päänsä hänen syliinsä. Mutta tämä oli sitä
Kertun onnen ja ilon itkua, sillä hän oli kuullut Hanneksen sanat: »kun
me menemme naimisiin», ja siis aikoi Hannes mennä hänen kanssaan
naimisiin ja mistään muusta ei Kerttu välittänyt, sen rinnalla oli
kysymys siitä miten hän peseytyy vapaaksi piiannimen häpeästä aivan
vähäpätöinen ja helppo asia.
Mutta Hannes luuli Kertun itkevän hänen kovuuttansa.
--No, no, Kerttu, älä huoli itkeä, kyllä me tästä selvitään. Näistä
sanoista Kerttu sai vielä enemmän varmuutta siihen, että Hannes aikoo
ottaa hänet, ja kun Kustaava vielä silitteli hänen päätänsä, kasvoi
hänen onnensa niin suureksi, että hän itki ihan valtoinansa.
Sellaista surua ei Hannes enää voinut kestää, vaan meni ja otti Kerttua
kädestä.
--So, so, so, tyttö, saako noin itkeä! puhui hän lievästi toruvalla
äänellä ja veti Kertun polvellensa istumaan sekä rupesi puhumaan
toisista asioista, että Kerttu unohtaisi surunsa.
--Mikäs se Kertun oikea nimi taas onkaan, eihän Kertun nimi oikeastaan
ole Fagerlund.
Vaikka Kerttu jo oli herennyt itkemästä, hytkytti häntä vielä niin että
hän sai vaivoin äännetyksi:
--Tyr------
--Tyr--kuinka se olikaan, sanoi Hannes.
--Tyr--vän----
--Niin oikein Tyrväntäinen on Kertun oikea nimi. Mutta Fagerlund on
sentään toistaiseksi parempi. _Neiti_ Fagerlund.
Nyt rupesi Kerttua yhtä paljon naurattamaan kuin häntä oli itkettänyt.
Ja he nauroivat kaikki kolme. Aina kun he taas katsahtivat toisiinsa,
täytyi heidän purskahtaa uuteen nauruun, niin että lopulta Hanneskin
pyyhki naurun tähden kyyneleitä silmistään ja hieroi niskaansa.
Kunnes Kerttu äkkiä hyppäsi ylös hänen polveltaan, katsoi säikähtäneenä
kelloon ja ehtimättä edes hyvästellä juoksi liinaa päähänsä sitoen ulos.
Hänen mentyänsä Hannes tuli jälleen totiseksi, nousi kävelemään, pyyhki
otsaansa ikäänkuin tuskitellen, sitten pysähtyi Kustaavan eteen ja sanoi
nöyrän hiljaisella äänellä:
--Kenen on tämä talo?
Kustaava vähän säpsähti Hanneksen hiljaista ääntä.
--Puolet on eno Franssin, mutta puolet hän sanoo lankeavan minulle
perintönä vaarin jälkeen.
--Rahalla on aina joku pimeä alkuperä, sanoi Hannes raskaasti
huokaisten.--Entä viinikauppa?
--Se on nyt minun.
Hannes tuli vielä lähemmäksi äitiä ja osottaen sormella ylöspäin kysyi
melkein kuiskaten:
Ja kuka asuu tuolla?
--Ei vielä ketään asu.
--Miksi se siis on rakennettu?
--Mitä me ymmärsimme! Luulimme sinun ottavan Kertun kohta.
Hanneksen vierähti suuri paino sydämmeltä ja koko maailma valkeni. Siis
ainoastaan viini-, portteri- ja tupakkikaupalla!
--Ei-ei-ei, sanoi hän ankarasti, kuten aina kun oli hyvillään--siitä
naimisesta ei voi tulla mitään. Minä matkustan pois hyvin kauaksi aikaa
ja Kerttu muuttakoon heti siitä paikasta. Heti, sanon minä! Ruvetkoon
aluksi vaikka ompelijaksi tänne teidän luoksenne.
Sitten hän taas tuli hiljaiseksi ja sanoi:
--He eivät ottaneet minua kaartiin. He sanoivat: kaartiin pääsee vaan
kadettikoulusta. Mutta kadettikouluun he eivät päästä muita kuin
parempisäätyisiä. Se olkoon heidän asiansa. Minä tahdon nyt siis mennä
Pietarin sota-akatemiaan.
--Mikä se on?
--Se on valtakunnan korkein sotaopisto, joka avaa tien kaikkiin
kaarteihin. Mutta minä tarvitsisin paljon, paljon rahaa.
Ylpeänä kohotti Kustaava päätänsä.
--Luuletteko että voisin saada eno Franssilta lainaa?
Kustaava sanoi: Kyllä hän lainaa, mutta jospa hän rupeaa sitten tähän
isännäksi ja vuokraa yläkerran kenelle tahtoo?
Hannes oli kahden vaiheella sanoako: vuokratkoon, sillä ilman rahoja ei
hän koskaan voi valtaan päästä, mutta ilman valtaa ei hän koskaan voi
porttoloita hävittää. Silloin Kustaava näki hänen ajatuksensa ja pelasti
hänet sitä sanaa sanomasta:
--Lähde, Hannes, sinä saat rahaa _minun_ kädestäni.
Ja Hannes tyytyi olemaan kysymättä mistä äiti ottaa rahat.
Hän rupesi taas nopeasti kävelemään edestakasin Kustaavan huoneessa,
vaipuen niin syviin mietteihin ettei lainkaan muistanut huonetta missä
oli eikä äitiä, joka hiljaa hänen ympärillänsä häärien laitteli hänelle
vuodetta.
Ymmärränhän minä, että ajatus Suomen sotaväen päällikkyydestä on
mielettömyyttä. Tietysti! Tietysti ymmärrän! Mutta se on kuitenkin
mielettömyyttä ainoastaan _nyt_. Jos sitävastoin nuo suurmiehet kerran
todellakin saavuttavat sen vallan, johon pyrkivät, niin tulee kysymys
myös sotaväenpäällikkyydestä. Silloin pitää olla mies käsillä. Ja
silloin se ei ole enää mielettömyyttä!
Valmistua! Valmistua!
Ja hänen mieleensä ehdottomasti muistuivat Hinkin sanat: »Ei sivelistit
mitään merkitse,--sellaiset lasisilmäherrat! Maskiksi menisivät, jos
Viaporista ammuttaisiin.»
Siinä oli Hinkki peräti oikeassa. Ehdottakoonpa joku »sivelisti»,
vaikkapa kuinkakin oppinut, että porttolat olisivat kiellettävät, kohta
asetetaan komiteoja, jotka esittävät asian kaikki puolet, historialliset
kehitykset, tuhannet seikat ja asianhaarat, ja loppusumma on se, että
porttoloita ei voida kieltää. Mutta sanokoonpa se, jolla on valta
kääntää tykin suu kaupunkia kohden, vaikka vaan kuiskatkoonkin:
korjatkaapa porttolanne. Heti ovat porttolat jäljettömiin kadonneet.
Äiti kävi hiljaa häntä hihaan osottaen että vuode oli valmis.
Ja hän muisti taas missä oli. Muisti äidin lupauksen hankkia rahat ja
oman päätöksensä olla kysymättä mistä äiti ne rahat ottaa.
Tuli niin kova halu pian, pian toteuttaa tulevaisuus ja siten päästä
lyömään pirstaleiksi myös nämä nykyisyyden mitättömät, ilkeästi kalvavat
ristiriidat. Pois täältä! Pois suuriin voiman ja tarmon ponnistuksiin!
8.
Vasta monta vuotta palveltuansa upseerina Suomen sotaväessä, milloin
reservijoukkojen milloin vakinaisen väen opettajana, sai Hannes
voitetuksi ne suuret vaikeudet, jotka olivat sota-akatemiaan pääsemisen
tiellä, ja siirryttyään Pietariin täydellä tarmolla antautui
sotatieteisiin.
Mutta hänen loistavasti jo suoritettuansa muutamia tutkintoja, tapahtui
uusi suuri selkkaus hänen elämässään.
Luonto, joka jokaisena keväänä määräaikaan sulattaa hanget, määräaikaan
kasvattaa uutta mäihää mäntyjen runkoihin, määräaikaan puhkaisee koivut
lehteen, määräaikaan lennättää leppäin siitepölyn, määräaikaan yhdistää
kukkain heteet paisuneihin emiin ja määräaikaan siemenet kaikille
tuulensuunnille hajottaa, ei voi ihmiseenkään nähden lykätä kevättänsä
tuonnemmaksi, jättää häntä vaikutustaan vaille ja kevätkuohuista häntä
vapauttaa. Ihmisellä olkoon esteitä, joiden vuoksi hän katsoisi
tarpeelliseksi jopa välttämättömäksikin lykätä kevään tulon
tuonnemmaksi, se tulee määräaikanansa. Ihminen ajattelee: vasta
kahden--kolmen vuoden perästä; sitten tulkoon minun kevääni, sillä jos
se _nyt_ tulisi jäisi minun työni vaille tuloksia, ja tulevaisuuden
suunnitelmani menisivät mullin mallin. Mutta kevät lähestyy kysymättä
hänen lupiansa. Vielä vähän aikaa ja sota-esikuntain portit olisivat
hänelle jo selko selällänsä auki, mutta kevät on jo tullut. Jäät jo
irtautuvat rannoista, mahlaja nousee koivuihin, urvut puhkeaa, ja Hannes
kirjottaa Kertulle monen talven perästä:
»En tiedä mikä minuun on tullut, mutta minun täytyy nähdä sinua. Jospa
hetkenkin saisin nähdä sinun kasvosi! Kerttu, minä tulen.»
Ja jos ne kevään kohtaamat eivät olisi olleet Hannes ja Kerttu, vaan
olisivat olleet vanhan sivistyksen hienostuneita lapsia, niin he
olisivat tienneet kuinka ihmisjärki voi sentään keväänkin voiman pettää
ja sen häiritsevät tarkotukset rikki lyödä. Mutta sellaiset ihmiset,
jotka sivistyksessänsä olivat vasta ensi polvea toinen Veneh'ojasta
toinen Tyrvännästä, jossa sukukunnan luja lisääntyminen luetaan miesten
iloksi ja hedelmällisyys naisten ylpeydeksi, sellaiset ihmiset eivät voi
sota-akatemiankaan tähden kevään tarkotuksia harhaan johtaa.
Ja hän tuli. Ja kohta kun he näkivät toisensa, jo kymmenen askeleen
päästä, he avasivat sylinsä ja juoksivat toisiansa vastaan.
Tämän vastustamattoman luonnonvoiman vuoksi Kerttu sitten kirjotti
Hannekselle Pietariin olevansa mahdollisesti tulemassa äidiksi.
Niinkuin muinaisina vuosina uutta kyläänsä rakentava Veneh'ojan Heikki,
koska hänen tyttönsä häntä salvoksille lähestyi ja kävi hihaan ja
kuiskaten sanoi: minä olen sinusta äidiksi tulemassa, riemastui että
hänen valittunsa oli itsensä hedelmälliseksi osottanut ja hän nyt sai
sen vaimoksensa, niin tunsi tätä vanhaa Veneh'ojan sukuriemua ensi
kuulemalta myöskin Hannes. Mutta kun hän ehti ympärilleen katsahtaa eikä
mitään kylän salvoksia eikä uutispeltoa hänen ympärillään ollut, ja kun
hän muisti sota-akatemian, joka hänet esikunta-upseeriksi oli tekevä,
ymmärsi hän ettei suurempaa häiriötä hänen suunnitelmiinsa mikään muu
asia maailmassa olisi voinut aikaansaada kuin tämä riemua herättänyt
toivo lapsen syntymisestä.
Jonka vuoksi hän heti kirjotti Kustaavalle ja Kertulle:
»Toivon viimeiseen asti että Kerttu on erehtynyt. Koettakaa salata sitä
asiaa niin tyystin kuin voitte. Kerttu matkustakoon siksi aikaa johonkin
toiseen kaupunkiin, jossa häntä ei tunneta. Se ei saa tapahtua nyt.
Ellei mitään muita syitä olisikaan niin ymmärrättehän että minun
upseerina on yleisen tavan mukaan kysyminen päällystöltä lupaa
avioliittoon. Kuinka voin sitä tehdä jos minulla jo on perillinen!!!
Sentähden salatkaa herran nimessä tätä asiaa.»
Kun tämän perästä ei moneen kuukauteen ruvennut mitään kuulumaan, alkoi
Hannes toivoa Kertun otaksumisen olleen erehdystä. Jo meni puoli
vuottakin, eikä vaan sanaakaan tullut tietoa siitä asiasta. Kertulta
tuli tosin kirje, mutta siinä ei Hannes ensi katsaukselta huomannut
mitään ihmeellistä. Hän oli silloin niin kiireessä työssä tutkintojensa
kanssa, ettei ehtinyt tarkkaan lukeakaan. Mutta illalla kun hän,
pietarilaisen kivimuurin neljännessä kerroksessa olevan huoneensa oli
yöksi lukinnut, riisuutunut ja poltettuaan yhden noita pitkän pitkiä
mielipaperossiansa sammuttanut kynttilän, muisti hän Kertun kirjeen ja
että siinä oli jäänyt hänelle jotain epäselväksi. Hän sytytti uudestaan
kynttilän, tavotti takkinsa taskusta kirjeen ja luki sen toistamiseen.
Epäselvä kohta oli näin kuuluva:
»Sinun äitisi on kovasti vanhentunut tänä viimeisenä vuotena. Hänen
tukkansakin on aivan harmaaksi käynyt ja niska köyristynyt. Hän
ikävöitsee sinua, sillä varmaan hän kovasti rakastaa sinua. Mutta miksi
eivät muut äidit saa rakastaa lapsiansa.»
Mitä merkitsee tämä: miksi eivät muut äidit saa rakastaa lapsiansa?
Onko Kertulla lapsi?
Mutta jos on, niin miksi ei hän saa sitä rakastaa? Miksi samassa
yhteydessä sanotaan, että äiti on vanhentunut ja harmaantunut?
Ja niinkuin salama yhdessä silmänräpäyksessä lyö puuhun ikuisen jäljen,
löi Hannekseen ajatus: he ovat erottaneet lapsen Kertulta!
Ja niinkuin salaman lyötyä ikihonkaan, lehtipuut, jotka vieressä
kasvavat, eivät aluksi huomaa mitä ympärillä on muuttunut, vaan auringon
pilkistäessä esille jatkavat kasvamistaan niinkuin ei mitään olisi
tapahtunut ja vasta ajan mentyä alkavat tuntea autioitumista
ympärillään, niin Hanneskin ensin, vaikka tuo ajatus oli häneen lyönyt,
ajatteli samalla:
Huomenna on tutkinto taktiikassa ja tutkijana on se pelätty hampaaton
harvaparta kenraali. Toisin sanoen: minun täytyy nyt nukkua, sillä
siksihän olen niin varhain maatakin pannut, että huomenna olisin
voimissani.
Ja sammuttamatta kynttilää asettui selälleen, kädet taivutettuna ristiin
päänsä alle, ummisti silmänsä ja oli nukkuvinaan.
Pöydällä seisoi vartioimassa Boguslawskin »Taktiikan kehityksen
historia» neljässä paksussa nidoksessa, vaatien sekin nukkumista.
Mutta kynttilä paloi ja viattomasti liekkiänsä kallistellen ehdotteli:
kynä on pöydällä ja postipaperia on pöydällä, kirjota, vie yöjunan
postiin, tule takasin, sammuta minut ja nuku.
Sen todella teen kaikki tyyni puolessa tunnissa enkä tarvitse häiriytyä
huomisesta tutkinnosta.
Hän pukeutui nopeasti, nosti Boguslawskin vasemmalle puolelle pöytää,
Jominen kaksi nidoksisen »Précis de l'art de guerre» oikealle puolelle
ja työnsi taaemmaksi lempikirjansa, Welitshkon teokset linnoitussodasta,
joita hän ei milloinkaan voinut olla selailematta eikä edes nytkään
voinut olla katsahtamatta muutamaan siinä olevaan piirrokseen
Strassburgin piirityksestä. (Sillä linnoitustiede oli hänen
erikoisalansa).
Saatuaan kirjojen tähden ahtaalla pöydällänsä tilaa hän otti esille
paperin ja kynän aikoen parilla sanalla kysyä Kertulta miten asianlaita
oikeastaan oli.
»Rakas Kerttu» oli kyllä helppo kirjottaa, mutta itse kysymykseen hän ei
voinut löytää mitään sopivia sanoja. Vaan kun piti käyttää tuota sanaa
_lapsi_, tuli koko hänen suhteensa Kerttuun niin moninaisena elämän
äärettömyytenä hänen eteensä, ettei miljoonat sanat olisi riittäneet
tämän tärkeän asian puheeksi ottamiseen. Hän veti jälleen Kertun kirjeen
povestansa ja koetti lukea sitä niin ettei siitä tuo ajatus esiintyisi,
mutta se esiintyi päinvastoin vaan entistä varmempana.