hytkähdyksiä, katsoi Hinkki säälien häntä, niinkuin olisi tahtonut
sanoa: älä enää viitsi valittaa. Ja kun he vähän aikaa siinä vielä
olivat, kuului kasarmilta iltasoitto. Sitten kuului soitto päävahdista
ja rummunpärinää Viaporista, ja Hinkki nousi pystyyn.
--Nyt täytyy saada kaksi punttia tolanderia, sanoi hän.--Onko sinulla 5
penniä?
Kapteeni sanoi:
--Kaksi tolanderipunttia maksaa markan. Mitä sinä viidellä pennillä
teet?
Hinkki sanoi:
--Se on sinun päivärahas. Anna tänne.
Ja kapteeni antoi hänelle viisi penniä.
--Nyt mennään tästä alas, sanoi Hinkki, ja johdatti kapteenin
jyrkimmästä paikasta kadulle vuoren taakse. Siinä oli vähän matkan
päässä katolin-uskoisten pieni kirkko, jonka luota alkoi puisto ja
kylpylaitokseen meren rannalla johtava vanha lehmuskäytävä.
Puistossa soitteli musiikki.
Hinkki osotti sormellaan kirkon luona seisovaan pieneen äijään, joka
olan yli heitetyllä hihnalla kannatti edessään laatikkoa ja möi siitä
appelsiinejä ja paperossia puistoon kulkeville.
--Mene sinä, sanoi, toista kautta ja kun minä tulen täältä päin ostamaan
siltä paperossia, niin tule vastaan äläkä ole tuntevanas minua. Kun minä
rupeen juoksemaan, niin kiroo sinä ja juokse minun perässäni ja ole
ottavanas minua kiinni. Ymmärrätkö?
Kapteeni sanoi:
--Pitääkö minun ottaa sinut kiinni?
Hinkki katsoi häneen, naurahti ja sanoi:
--Ota, jos saat. Mutta mene nyt, ja muista, älä ole tuntevanas.
Kapteeni kiersi kokonaisen asuinkorttelin, ja kun hän lähestyi äijää
seisoi Hinkki jo siinä ja otti tulta paperossiinsa. Mutta kohta kun
kapteeni ehti kohdalle, heitti Hinkki paperossin äkkiä suustansa ja
alkoi juosta puistokäytävää alas.
Äijä huusi: ottakaa kiinni! ja alkoi laatikkoineen ontuen linkuttaa
perässä. Kapteeni kirosi nyt käskynmukaisesti ja rupesi juoksemaan
Hinkin jälkeen.
Kun lehmuskäytävällä oli paljon kävelijöitä käänsi Hinkki oikealle ja
kierteli syrjäteitä syvälle varjoisaan puistoon. Hän antoi kapteenin
päästä aivan kintereillensä, mutta kiinni ei antautunut, sillä vaikka
kapteeni tosin olisikin suorassa juoksussa saanut kiinni, ei hän voinut
tehdä niin nopeita luikerruksia ja käänteitä.
Vasta rantavallin takana meren rannalla Hinkki pysähtyi ja silloin
kapteeni näki hänen kädessään kaksi punasta Tollanderin
paperossipunttia. Hinkki ei avannut niitä, vaan pisti yhden kumpaankin
takintaskuunsa, ja istui kivelle odottamaan että juoksun kiihkeä
hengästys talttuisi.--Ei se nyt enään meitä löydä, sanoi hän
paperossiäijästä.
Levättyään hän nousi, katsoi ympärillensä ja vei kapteenin rantaan,
jossa oli pyykinpesulautta, ja sen kaidepuuhun oli kahlittu useita
veneitä.
Hinkki koetteli jokaisen lukkoa. Ne olivat suljetut. Mutta ulompana oli
kaljaasi ankkurissa ja sen perään oli korkealaitainen musta vene pantu
köyteen. Kaljaasi liikkui hiljaa milloin ulommas, milloin lähemmäs
rantaa ja pikku vene käänteli mukana vuoroin kiristellen ja vuoroin
löyhentäen köyttä. Hinkki haki ongenvavan rannasta, käski kapteenin
pidellä lauttaan lukittua venettä kääntyneenä merelle päin, meni itse
perään ja jonkun ajan odotuksen jälkeen tavotti kuin tavottikin vavalla
mustan venheen ja sai siitä käsin kiinni. Pian hän linkkuveitsellä
katkasi köyden ja haki kapteenin venheeseen.
--Souda lujaa, mutta niin ettei loiskahtele, sanoi Hinkki vähän
levottomana ympärilleen katsellen.
Kapteeni oli miltei ensi kertaa vesillä ja vene käänteli hänen käsissään
sinne tänne, josta Hinkki alkoi hermostua.
--Mikäs näkyy minun pääni takaa, häh? tiuskasi hän.
--Tokan savupiippu, sanoi kapteeni.
--No, jos piippu menee tälle puolelle päätä, niin souda tällä airolla,
mutta jos tuolle, niin tuolla, ymmärrätkö?
Kapteeni teki niin eikä vene enää käännellyt.
Hän näki ihmeeksensä, että Hinkki oli merelläkin aina vaan sama kuningas
kuin maalla.
He tulivat salmesta kylpylaitoksen pitkän sillan ohitse ja vene jo
keinui rasvatyyneen avomeren sileällä mainingilla. Laskenut aurinko
paistoi meren takaa pitkän pilven tuhansiksi punajoutseniksi, jotka yhä
suurenevina kohosivat taivaan laelle asti.
Hinkin mieli lauhtui. Hän lupasi soutaa hiljaa ja rupesi itse
selkäkenoon perälle.
--Mikäs nyt on pään takana? kysyi hän.
--Harakan vallit, sanoi kapteeni.
--Souda niin, käski Hinkki, mutta itse laskeutui retvanaan perätuhdolle,
ummisti silmänsä ja oli kuorsaavinaan.
Jonkun aikaa soudettuaan kapteeni huomasi, että Hinkki oli todella
nukahtanut. Silloin kapteeni lakkasi pitämästä Harakan valleja merkkinä
ja alkoi kiertää kaupungin satamalahteen.
Vihdoin hän lakkasi soutamasta, nosti kolistelematta airot ja rupesi
katselemaan ympärillensä. Uusi, merkillinen maailma oli kuin loihtimalla
noussut hänen eteensä. Hinkki se häntä aina vei ja opetti uusia
maailmoita näkemään.
Vene hiljensi vauhtinsa. Sen herättämät laineet olivat ruskosta
valoisia. Nikolainkirkon kello vielä jymisi, vuoroin heleämmin, vuoroin
kumeammin. Liike satamassa oli hiljentynyt.
Vene pysähtyi kokonaan.
Kun sen laineetkin tyyntyivät, silisi merenpinta ja koko kaupunki näkyi
ylösalaisin kääntyneenä lahden pohjasta.
Jonkun verran nukuttuansa Hinkki havahti istuvilleen ja ärjäsi:
--Mitä sinä noin venettä heiluttelet?
--Katso! sanoi kapteeni innoissaan osottaen laineita.
Hän oli todella saanut heilutuksellaan ihmeitä aikaan.
Hajosi liitoksistaan koko kaupunki, puistot maasta erkanivat ja tornit
kaatuivat. Horjuivat vanhat tullimakasiinit, vavahtelivat monikertaiset
kivimuurit, pankit, hotellit, itse keisaripalatsikin syttyi
punaliekkeihin ja kirkko kupuineen ja kultaristineen perustuksiltaan
sortui.
Kapteeni oli kuin hulluna.
--Istu hiljaa, sanoi Hinkki, ja katsahdettuaan ympärilleen sanoi: minne
helvettiin sinä olet soutanut!
Näin sanoen hän melalla käänsi veneen poispäin kaupungista, ja kapteeni
alkoi vedellä.
Lähes neljänneksen tuntia soudettuaan he sivuuttivat suuren sotalaivan,
joka mahtavine piippuinensa kellui meressä kuin puoleksi uponnut
jättiläistynnyri. Merimiehet iloisesti leikkivät kannella.
Kylki-aukoista näkyi kanunain mustat suut.
Kapteeni ei sanonut laivasta mitään, vaan kysyi:
--Mitä ne kranaatit oikein ovat?
--Ne ovat kanunankuulia, selitti Hinkki.
--Mutta sinä kerran sanoit, että niissä on ruutia?
--Näes nyt, sanoi Hinkki, kranaatti on niinkuin pieni kanuna, joka
pannaan suuren kanunan sisään ja ammutaan ulos niinkuin kuula, mutta
siinä on perässä ruuvi, josta pannaan ruutia sisälle, ja päässä on
nalli, ja kun se sattuu vaikka laivaan taikka sitten tuonne kaupunkiin,
niin se räjähtää ja palaset lentävät ja sattuvat ihmisiin ja ihmiset
kuolevat.
--Vaikkako eivät olisi mitään pahaakaan tehneet?
Hinkki ei ruvennut sellaisiin kysymyksiin ollenkaan vastaamaan.
--Mutta kuinka ihmiset lainkaan uskaltavat olla sivelistejä?
Hinkki ei pitänyt tätäkään kysymystä vastauksen arvoisena.
--Tahtoisitko sinä olla upseeri vai sivelisti? kysyi kapteeni viimein.
--Ei sivelistit mitään merkitse, sanoi Hinkki. Sellaiset
lasisilmäherrat! Mäskiksi menisivät, jos Viaporista ammuttaisiin.
Ja vähän ajan perästä sanoi:
--En minä vaan. Merille minä karkaan.
Kapteeni vaipui kadehtien mietteihinsä.
Merille,--se on tuonne, tuonne, missä ei maata näy ja kaikki on suurta
ihmeellistä aavistusta. Meri on Hinkin. Ja maa näytti kapteenista tällä
hetkellä mitättömän harmaalta, ikävältä, pieneltä.
Taas neljänneksen tuntia soudettuaan kapteeni kysäsi:
--Mihinkäs me nyt mennään?
--Katso taakses, sanoi Hinkki.
Ja kun kapteeni kääntyi katsomaan taaksensa, osotti veneen kokka kohti
merestä nousevaa, harmaista kivistä muurattua pitkää ikkunatonta
linnanseinää, joka kaikkinensa kuvastui meren pintaan.
Suuret illanruskossa punertavat lokit lentelivät yöpymistä tehden
ylhäällä linnanseinän edessä ja kun joku laskeutui alas ja kohottaen
siipensä sipaisi noukallansa vedenpintaa, hajosi kuvastus pitkiksi
viiruiksi, joihin jo kuukin heitti välähdyksensä.
Hämmästyneinä ja kysyvinä kääntyivät kapteenin silmät takasin Hinkkiin.
--Älä pelkää, souda vaan, sanoi Hinkki ja rupesi juttelemaan kapteenille
ihmeellisiä tarinoita tästä Viaporin harmaasta vesilinnasta.
Kertoi sen seinän takana olevan sotavankeja, jotka ovat siellä istuneet
monta kymmentä vuotta. Sanoi niiden olevan teljettyinä koppeihin, joiden
ovet ovat kiinnimuuratut, ettei ole kuin yksi läpi linnanpihalle päin ja
toinen läpi ylhäällä merelle päin.
--Katso tuonne! näetkö pieniä aukkoja linnanseinässä? siinä on toinen
läpi, josta he saavat ilmaa hengittääkseen, mutta eivät ylety näkemään.
Kapteenin silmät suurina ja palavina tuijottivat linnaan päin.
--Souda vaan lähemmäs, sanoi Hinkki.
Ja kertoi, että kun seinän juurella on hiljaa, voi kuulla vankien
huokauksia ja valituksia.
He tulivat juuri seinän viereen. Enin osa siitä oli rakennettu suoraan
veteen, joka veneen lähestyessä kumeasti lotisi kivien vihreissä
uurteissa. Muutamassa kohti pisti karin kivet esille ja siinä oli ruohon
tupsuja kasvanut karikivien ja linnankivien väliin.
--Pitele noista, sanoi Hinkki, minä tahdon kuunnella. Kapteeni tarttui
ruohontupsuihin, Hinkki nousi pystyyn ja kallisti korvansa kiviseinää
vasten.
--Kovasti huokailevat, sanoi hän jonkun aikaa kuunneltuansa. Sitten
rupesi itse pitelemään venettä ja käski kapteenin vuorostaan kuunnella.
Kapteeni kallisti nyt hänkin korvansa kiviseinää vasten.
Lieneekö hiljainen tuulenhenki yläilmoissa käynyt ja linnanseinän
aukoissa suhissut, mutta veri oli jättänyt kapteenin kasvot, kun hän
kuuntelemasta pääsi, sillä hänkin oli kuullut huokauksia, syviä,
ikionnettomuutta itkeviä.
Hän kallistui uudestaan seinään kiinni.
Ei epäilystäkään. Ne huokailivat--huokailivat.
Kapteeni mittasi silmillään korkeuden maasta henkiläpeen.
--Mutta jos auttais ne sieltä pois, sanoi hän.
--Hm, pani Hinkki ikäänkuin olisi jo ennen itsekin sitä ajatellut ja
mahdottomaksi huomannut.
--Varrottais yötä ja heitettäis köysi lävestä sisään, arveli kapteeni.
--Ei siitä lävestä mahdu ihmisen pää, sanoi Hinkki.
--Tai tultais joka yö ja kaivettais reikää muurin läpi, esitti kapteeni.
--Täytyy läksyjä lukea, sanoi Hinkki ivallisesti, ja kapteeni heräsi
haaveistaan.
--Saatana! huusi hän kalpeana, nousi pystyyn ottaen airon käteensä ja
ylimalkaisessa raivossa aikoi sillä ruveta huitomaan ympärilleen.
Hinkki säikähti ja koetti kapteenia tyynnytellä, mutta kun kapteenin
silmät pyörivät päässä yhä kummallisemmin, hän huusi:
--Vahti näki meidät, souda pois, se ottaa kiinni ja pistää linnaan,
joutuin, joutuin!
Ja kapteeni istui ja vetäsi vettä airoilla niin lujasti että toinen
niistä siihen katkesi:
--Mitäs nyt tehdään?
--Ojenna tänne ehjä, sanoi Hinkki, ja saatuaan airon hän nousi pystyyn,
pani perässä olevaan loveen ja rupesi kierrellen melomaan, niinkuin
tekivät punamustain korkeiden englantilaisten kivihiililaivain
matruusit, kun he nokisessa paidassaan kiipesivät pikkuvenheeseen ja
seisten sen perällä yhdellä airolla soutivat köyden pollariin.
Hinkki seisoi melotessaan selin veneen kokkaan eikä pitänyt mitään
kiirettä.
--Ethän sinä kaupungin rantaan soudakaan, huomautti kapteeni.
Mutta Hinkki ei ollut kuulevinaan, vaan vihelteli hiljakseen, ja vene
eteni joustavan nopeasti Viaporin linnoitusta kohden.
--Annas kun minä tulen soutamaan, sanoi kapteeni toivoen samalla
saavansa veneen käännetyksi kotiin päin.
--Et osaa tämmöistä soutua, sanoi Hinkki ja veneen kokka osotti aina
vaan Viaporia kohden.
Linnoituksen vallit, jotka kaupungista päin näyttivät tavallisilta
ruohokummuilta, kasvoivat yhä suuremmiksi. Ne kohosivat vihdoin kuin
mahtavat vuoret kallioiden päällä ja suuret tykit ammottivat aukoista
merelle päin. Pieniksi pilkuiksi hävisivät vahtimiehet, jotka kiväärit
olalla korkealla vallien harjalla kulkivat nopeasti edestakasin.
Jo tuli esille linnatelakan hirmuinen veden yli kallistuva nostohana,
ihmeelliset muurit, salaperäinen laituri ja linnotukseen vievä
rautaportti. Kaikki suurenemistaan suureni, nousi heidän eteensä
aivankuin nielläkseen pienen veneen. Ilma pimeni, jylhistyi, kylmeni
kosteammaksi.
Hinkki vaan meloi suoraan surman suuhun.
Kaukana idän taivaan takana on suuri valtakunta, jonka laumat
hallitsevat puoli maailmaa. Tämä valtakunta on rakentanut linnoituksen
mereen ja pannut sotamiehensä sen valtaa vartioimaan. Mutta Hinkki
soutaa vihellellen kohti kitaa.
--Älä herran tähden, kuiskasi kapteeni kiihkeästi. Ryssä tappaa meidät!
Hinkki kääntyi katsomaan.
Kiviportaalla, alhaalla muurin juurella vahdissa oleva ryssä alkoi
todella huitoa käsillään ja puiden nyrkkiä kielsi heitä lähestymästä.
Hinkki antoi rohkeasti veneen mennä eteenpäin.
Silloin haki ryssä vahtikopista kivärinsä ja rupesi suurilla liikkeillä
muka sitä lataamaan.
Hinkki ei vaan ollut tietääkseenkään.
--Herran tähden, Hinkki! Hinkki!
Heti kun vene oli tullut niin lähelle muuria, etteivät ylhäällä kulkevat
vahdit heitä enään voineet nähdä, veti Hinkki taskuistaan punaset
paperossipuntit, ja antoi sitten veneen kääntyä pitkittäin porrasta
vasten.
--Anna ruutia, kuiskasi Hinkki, ja rupesi ruudin syttymistä matkimaan:
puh, puh,--että ryssä ymmärtäisi.
Ryssä rupesi tavottamaan puntteja Hinkin kädestä.
--Älä luule, poika, sanoi Hinkki ja työnsi veneen ulommas.--Ni ponimai
poruski. Hellitä vaan ruuti ensin.
Ryssä pani nyt kivärinsä jälleen vahtikojuun ja katosi pienestä portista
muurin sisäpuolelle.
Heidän odotellessaan sanoi Hinkki:
--Täältä kaikki kivimiehetkin ruutia ostavat, ja jos olisi viinaa,
saisimme paljonkin.
--Mistäs ryssät itse saavat ruutia? kysyi kapteeni.
--Kranaateista raapivat.
Tämän kuultuansa kapteeni tunsi yhtäkkiä olevansa kuin kotonaan keskellä
näitä pilviin nousevia valleja ja hirmumuureja. Hinkki oli näyttänyt
avaimen ja avannut niiden sisimmän salaisuuden. Ja yhdellä iskulla
hajosi linnotuksen jylhä taika kapteenin mielestä.
Iloissaan hän alkoi kovalla äänellä morista Hinkin opettamaa
englantilaista merimieslaulua:
Hel Viktooria, hel Viktooria!
Tshilivili vippan boi!
--Ole hiljaa, sanoi Hinkki.
Ryssä toi pussissa naulan ruutia ja otti Hinkiltä vastaan paperossit.
Kun he paluumatkalla lähestyivät jälleen Kaivopuiston rantaa, nousi
Hinkki pystyyn ja kauan tähysteli maalle päin. Oli jo niin hämärä, ettei
hän voinut nähdä. Silloin hän käski olla soutamatta ja kuunteli kauan.
--Kaljaasin miehet hakevat venettä, sanoi hän tyynesti.
Rannalta päin kuului ääniä ja saappaitten rapinata kivien päällä.
--Ne tulevat tänne päin. Päästä minut maalle, sanoi Hinkki.
Kapteeni päästi Hinkin maalle ja alkoi itse melota venettä, saaden
vihdoinkin tilaisuuden tehdä niinkuin Hinkki ja niinkuin
kivihiililaivain nokiset merimiehet.
Ensi innostuksessa vene läksi menemään suoraan ulapalle, sillä kapteeni
ei huomannut sen suunnasta vaaria pitää. Mutta suunnan pitäminen siinä
konstissa oli vaikeinta. Ja niin tapahtui, että kun hän Harakan salmelle
ehti, kuuli hän huutoja rannasta, jotka hänelle suuntaa neuvoivat ja
niitä totellen hän löysi pesulautan, sitoi veneen köyden pätkällä
kaidepuuhun, missä muutkin veneet olivat ja tuli rantaan.
Kaksi saarelaista oli siinä, jotka olivat suuntaa huutaneet ja sanoivat
hänelle: kenen luvalla olet veneen ottanut ja köyden katkaissut ja vielä
aironkin taittanut? Ja rupesivat häntä polisikamariin vaatimaan.
Silloin tuli Hinkki rantaan, keppi kädessä ja sanoi miehille:
--Mitä hän on tehnyt?
Miehet sanoivat mitä pahaa hän oli tehnyt, ja Hinkki sanoi:
--Taitaa olla sama poika, joka meidänkin veneen on vienyt. Sallikaa
minun antaa hänelle selkään.
Ja rupesi tulemaan keppi ojona kapteenin päälle. Mutta kapteeni pakeni
ja Hinkki rupesi ottamaan häntä kiinni ja he alkoivat juosta ylös
pimeätä lehmuskäytävää, niinkuin olivat äsken alaskin juosseet. Sillä se
oli Hinkin ainainen konsti.
Pari kivenheittämän väliä juostuansa Hinkki sanoi: seisata, ei ne osaa
juosta, ne on saarelaisia.
He pysähtyivät ja rupesivat kulkemaan rauhallisesti eteenpäin.
--Olisiko ollut lysti polisikamarissa istua, sanoi Hinkki, kun he olivat
päässeet kadulle.--Ei siellä lystiä ole.
--Oletko ollut? kysyi kapteeni.
--Olen, sanoi Hinkki. Siellä on ikävä. Tule saattamaan minua.
--Löivätkö ne?
--Eivät lyöneet, käskivät papan lyödä.
--Löikö se?
--Löi.
Tähtitornivuoren yli tultua Hinkki piilotti ruutipussin alhaalla olevan
saunan kellariluukkuun.
Kun he tulivat hänen asunnolleen, oli portti suljettu ja kapteeni
ehdotti, että Hinkki kapuaisi hänen olkapäiltään portin ylitse. Mutta
Hinkki tiesi paremman keinon. Hän nosti toisesta päästä portin alla
olevaa lautaa ja pudotti sen lappeelleen, jonka jälkeen laskeutui maahan
pitkäkseen ja notkeana kuin orava pujahti portin alitse pihalle.
--Huomenna pamahtaa, sanoi hän portin takaa.
--Olrait, vastasi kapteeni Hinkin opettamalla enkelskalla.
Ja he erosivat.
Siinä talossa asui Hinkin isä, ajuri Frans Henrikson. Ajurin toisia
poikia ei oltu kouluun hyväksytty, sillä ne olivat liian vanhoiksi
katsotut ja olivat myös jo kotikurin saamiseen tuomittuina olleet.
5.
Ainoa, joka kuunteli vaarin pitkiä kertomuksia eikä heti mennyt pois kun
hän suunsa avasi, oli tämä sama Hinkki,--vaarin lempipoika.
Peräkamarin puolipimennossa, kolkutellen ja käännellen vaarin
merkillisiä sulatuskuppeja, viiloja, pihtejä, Hinkki istui kuunnellen
permannolla, ja vaari taas makuultansa hänelle jutteli. Yhdessä kohti
heillä tuli usein riita.
Vaari koetti aina päästä veneh'ojalaisista hänelle puhumaan; Hinkki taas
ei niistä niinkään välittänyt; olisi tahtonut kuulla enemmän vaan
Siperian seikkailuista ja yhä uudestaan vaati kertomaan siitä
merkillisestä raharyöstöstä, jossa vaarin toveri oli taistellut yksin
kymmentä kasakkaa vastaan ja vihdoin ammuttiin kuoliaaksi. Opettaakseen
rakkaalle Hinkillensä vaikka puoli väkisin sen kaikkein tärkeimmän
asian, nimittäin sen suuren vääryyden, minkä veneh'ojalaiset olivat
kärsineet jäädessään maattomiksi, vaari menetteli näin: hän lupasi
kertoa uusia seikkailuja, kunhan Hinkki ensin lupasi kuunnella
Veneh'ojan asioita. Hinkki tosin lupasi, mutta oli hajamielinen ja kovin
kolkutteli vasaroita. Ei vaari saanut häntä ymmärtämään
tavallisimpiakaan talonpojan asioita. Ei Hinkki tiennyt mitä oja on,
mitä lato, mitä virta, mitä niitty, mitä korpi, mitä kartano, vielä
vähemmän ymmärsi torpan veroja ja metsänmyynti-asioita, jotka kaikki
olisivat olleet välttämättömät ymmärtää vääryyden perille pääsemiseksi.
Sitävastoin jo ensi kerralla kun vaari otti puheeksi nuo kupit ja viilat
ja mitä niillä oikein voisi tehdä, höristi Hinkki korvansa, tuli vaarin
viereen vuoteelle istumaan, ja ymmärsi kohta kaikki.
Vaari sanoi vaan:
--Jos näillä tehtäis rahoja niin paljon, että koko Veneh'oja vapaaksi
ostettaisiin!
Ja koko Hinkki oli liekkinä. Silmät hehkuivat, posket paloivat. Ei tosin
siksi, että Veneh'oja vapautettaisiin, vaan siksi, että rahoja
tehtäisiin. Taas saattoi vaari kauan aikaa sen kustannuksella puhua
Veneh'ojasta.
Vähän aikaa kuunneltuaan Hinkki sanoi:
--Pitäisi ruveta polisiksi. Sitte ei kukaan arvaisi.
Ja nämät sanat kuultuansa vaari taas hämmästyi Hinkin suurta neroa ja
näki selvään, että hänestä tulee se mies, joka ei usko mitään ihmisestä
ulkona olevaa pirua, vaan rohkenee olla piru itsessänsä. Mutta hän
rakasti Hinkkiä niin, ettei uskaltanut vielä opettaa, peläten hänelle
vaaraa. Sitäpaitsi Veneh'ojan asiain ymmärtämättömyyden takiakin hän
päätti jättää lähemmän opettamisen kunnes Hinkki paremmin miehistyy. Ja
sanoi:
--Olet huonoissa kirjoissa, eivät ota polisiksi.
Ja kun Hinkki rupesi miettiväiseksi, sanoi, tietäen Hinkin mielihalun:
--Menisit ensin merille, niin sieltä tultuasi saisit uudet kirjatkin.
Hinkki ihastui.
Ja siitä pitäen neljännelle luokalle asti hän ei muuta ajatellut kuin
keinoja millä saisi isänsä ottamaan hänet koulusta, sillä laivan
kapteenit eivät alaikäisistä karkureista huolineet, vaan vaativat
holhoojan suostumusta.
Nyt oli asianlaita kuitenkin sellainen, että mitä korkeammille luokille
Hinkki tuli, sitä enemmän opettajat halusivat päästä hänestä. He eivät
pitäneet Hinkkiä nerona, niinkuin vanha vaari. Eivät myöskään olleet
samaa mieltä kuin Hinkin toverit, joiden joukossa hän oli juuri
mittaamattoman neronsa vuoksi kuninkaaksi kohonnut. Opettajat kutoivat
siis verkon hänen ympärillensä ja kun Hinkki käski kapteenin naulaamaan
opettaja Örbomin kalossit eteisen lattiaan, jonka johdosta Örbom meni
nokillensa, vetivät he verkon päät yhteen ja nostivat Hinkin koreasti
maalle, eli toisin sanoen erottivat koulusta.
Jättäessään koulun Hinkki sanoi tovereille:
--Totelkaa Hannesta, niin ei ne teille mitään mahda.
Ja kapteenin rinta kohosi ylpeästi.
Opettajat olisivat kyllä hänetkin erottaneet yhdessä Hinkin kanssa,
mutta he toivoivat hänen vielä parantavan tapansa, kun Hinkin
vaikutusvalta nyt lakkasi. Senvuoksi he päättivät jättää kapteenin
toistaiseksi kouluun.
Koulun sisäiset asiat pääsivätkin kohta Hinkin lähdettyä sille tolalle,
jota opettajat olivat tarkottaneet perustaessaan tämän opiston
pääkaupunkiin vastaisen suomalaisen kulttuurin kulmakiveksi,
kasvattaakseen oman suomalaisen sivistyssäädyn. Oppilaat alkoivat uskoa
opettajiansa. Ahkeruus, tarkkaavaisuus ja sääty tuli arvon mittapuuksi.
Kaikki muuttui.
Kun siis kapteeni tuli Hinkin jälkeen kuninkaaksi, kasvoi hänen
ympärilleen heti, tiedon, taidon ja säädyn perustuksella pikku
kuninkaita, jotka Hinkin aikana eivät olisi uskaltaneet päätänsäkään
nostaa. Kapteeni ei ymmärtänyt missä vika oli, vaan rupesi ajattelemaan,
että hänen täytyy, valtansa vahvistamiseksi, haastaa kaksintaisteluun
norssien, rottain ja ryssäin kuninkaat ja siten osottaa voimansa
suuruus. Norssien ja rottain kuninkaat kaatuivat ensi törmäyksessä.
Ryssät taas houkuttelivat hänet kaksintaistelun varjolla koulunsa
pihalle, mutta siellä hyökkäsivätkin kaikki hänen kimppuunsa. Ja nyt
tuli kapteenin eteen tosi voimankoe. Hän taisteli kuin karhu. Sillä
aikaa kuin hän nurkkaan ajautuneena koetteli vapautua käsiensä ja
jalkojensa ympärille takertuneista harmaista pikkuryssistä, takoivat
suuret häntä nyrkeillänsä päähän. Silloin pani kapteeni silmänsä kiinni
ja ajatteli: nyt vaikka maa allani haljetkoon ja helvetti minut
nielköön! Ja samassa huikeasti ärjähtäen äkki tempauksella irrotti
kätensä. Osa pikku ryssistä kaatui, osa peräytyi hätkähtäen ja heti
vapautti hänen jalkansa. Kapteeni hyppäsi ilmaan ja sitten hurjassa
raivossa kätensä hajottaen kyykistyi kuin tiikeri lauman päälle
hypätäkseen. Silloin soi ryssäin kello ja kapteenin päästellessä villiä
huutoja he pakenivat kaikki toinen toistaan jalkoihinsa sotkien.
Porttikäytävään juoksivat kapteenin toverit ja he todistivat sitten
kaikille kapteenin yksin voittaneen ryssät.
Mutta merkillistä! Vaikka hän oli avonaisessa kamppailussa kaatanut
norssien ja rottain kuninkaat,--vaikka hän oli yksin ajanut koko ryssäin
koulun pakoon, ei hänen valtansa sittenkään vakiintunut, vaan
kaikellaiset pystynokat tietokuninkaat pyrkivät häntä sittenkin
viisasteluillaan nolaamaan ja päätä lyhyemmät naskalit tekivät hänen
urotöistänsä ivaa, niin että joskus melkein kolmas osa luokkaa jo
uskalsi olla tottelematta, kun hän johonkin asiaan komensi.
Tämä kävi häneen kovin kipeästi,--ei senvuoksi että hän olisi tahtonut
itsellensä kunniaa, vaan senvuoksi, että jos hänen valtansa olisi
päässyt höllistymään, niin olisi saattanut tapahtua, että olisivat
vähitellen uskaltaneet ruveta jälleen sanomaan häntä kapteeniksi.
Varjelkoon sellaista tapahtumasta!
Ilmeistä oli, ettei voima yksin riittänyt. Eipä Hinkkikään ollut
voimakas. Hinkki oli tosin antanut luulla olleensa kaikkein voimakkain
ja oli siinä tarkotuksessa saanut kapteeninkin valheellisesti
tunnustamaan pojille, että Hinkki oli hänet muka voittanut. Mutta
oikeastaan oli Hinkki ollut vaan kaikista viekkain. Hän oli ollut niin
paha niille, jotka häntä eivät tunnustaneet, että sellaisten elämä oli
käynyt mahdottoman happameksi ja heidän oli lopultakin aina täytynyt
taipua. Itki tai parkui, kyllä Hinkki sai vihdoin aina armoille
heittäytymään. Mutta kapteeni ei millään osannut olla kovuudessa niin
sitkeä kuin kuninkuus olisi vaatinut. Erittäin oli hänen mahdoton kauan
toisia itkettää; niskurin ei tarvinnut kuin parahtaa, niin kapteeni jo
heltyi ja päästi käsistään. Ei auttanut kapteenin teeskennellä julmuria,
kertoa hirmuisia ryövärijuttuja omasta säälimättömyydestään, äkkiä
ärjähdellä, mulkoilla silmillään, paukahutella kämmeniään yhteen ja
hyppiä villisti ilmaan ikäänkuin olisi ollut valmis tuossa tuokiossa
tuhoamaan koko koulun. Kaikki tiesivät, että hän olisi kyllä saattanut
rikkoa pulpetit ja taulut ja lennättää opettajan tuolin ikkunasta, mutta
että tarvitsi vaan ruveta itkemään niin hän heti päästi.
Ja niinpä sitten tapahtuikin, että yhteisesti pihalla telmittäissä joku
satutettu uskalsi heittää hänelle laumasta jälleen tuon kamalan
haukkumanimen, jonka hän oli luullut kaikilta jo unohtuneen.
Ainoastaan lähimmät silloin näkivät, että hän kävi äkkiä totiseksi. Muut
eivät huomanneet mitään. Ja vasta useiden päivien jälkeen alkoivat
kaikki ihmetellä suurta, käsittämätöntä muutosta kapteenin koko
olennossa ja käytöksessä;
Hän alkoi lukea.
Todella alkoi osata läksyjä, nousi ja vastasi lyhyellä käheästi
mörähtävällä äänellänsä ja vastattuaan istui tuiman näköisenä,
ympärilleen vilkuilematta.
Hän tuli nyt kouluun karkea tukka aina vedellä kasteltuna ja harjalla
silitettynä, selaili lakkaamatta kirjoja, koska oli kaikessa jälkeen
jäänyt ja paljosta piti selville päästä. Kävellen edestakaisin luki ja
pänttäsi päähän väliajoillakin, kehenkään katsomatta ja ketään
kuuntelematta. Käytävät vaan kumisivat hänen yksitoikkoisesti
jonottavasta mörinästänsä.
Ei kukaan ymmärtänyt mitä tämä kaikki merkitsi. Summa vaan oli, että
kapteeni ihmeellisesti alkoi tiedossa ja taidossa varttua. Opettajatkin
jo ihmetellen katsahtelivat häneen ja ensin ikäänkuin koetteeksi tekivät
hänelle sellaisia kysymyksiä, joita he muuten ainoastaan parhaille
tekivät. Kapteeni rypisti silmäkulmansa, vastasi lyhyeen ja
täsmällisesti ja istui kohta vastauksen jälkeen, silmät alas luotuina,
ikäänkuin häveten tietoansa.
Oliko siis kapteeni luopunut kuninkuuden tavottelusta? Oliko lakannut
tuntemasta olevansa vallanperijä Hinkin jälkeen tai tahtomasta olla
valtijaana? Ei. Sillä jos kuningas näkee valtansa hajoavan, niin syyttää
hän itseänsä huonommaksi heikointa alamaisistaan, joka sikoja
paimentaessaan on valtansa sikojen yli säilyttänyt. Ei yksikään kuningas
salli sanottavan: valta meni hänen käsistään. Sentähden, jos vaikka hän
aikoisi vallasta luopua, vahvistaa hän ensin valtansa. Hän tutkii ja
ajattelee päänsä ympäri: miksi olen minä kelvoton? Ja nähtyänsä missä
kohden hänen asemansa on heikko, käyttää kaiken kykynsä ja järkensä ja
tarmonsa valtansa vahvistamiseksi siltä heikolta puolelta.
Niin teki myös kapteeni.
Huomattuaan että tietokuninkaat hänen valtaansa jäytävät hän päätti
voittaa heidät heidän omilla aseillaan. Päätti voittaa heidät tiedossa
ja taidossa. Ja kun Kustaava oli hänen päänsä suurenlaiseen takaraivoon
antanut hänelle Veneh'ojan viisauden perinnön, ei tarkotus ollutkaan
hänelle vaikea saavuttaa. Hän löi pystynokat tietokuninkaat perinpohjin.
Lakkasivat nenästelemästä ja muiden mukana alkoivat nöyrinä,
epätietoisen uteliaina katsoa ylöspäin hänen silmiinsä. Voimakkain ja
samalla viisain! Onko yksikään kuningas koskaan osannut lujemmin
valtaansa turvata? Sellainen on totisesti kaikkivaltias!
Mitä olisikaan Hinkki tällaisesta asiain käänteestä sanonut! Kapteenin
ei ollut omatunto tähän aikaan hyvä, vaan muuan seikka teki nämä uudet
kuninkuuden valjaat hirmuisen hankaliksi. Hinkiltä perittyyn ja
kapteenin uskollisesti omistamaan kuningashenkeen kuului ehdottomasti
opettajiston sitkeä vastustaminen kaikilla mahdollisilla keinoilla,
uppiniskaisuudella, lunttaamisella, nenästä vetämisellä,
kiusanteolla,--sanalla sanoen, opettajien vallan vähentäminen. Asia
olikin kapteenista ollut päivän selvä ja luonnollinen niinkauan kuin hän
oli kuten Hinkki opettajiston avonainen vihollinen. Mutta nyt olivat
asiat muuttuneet ja hän joutui ilman Hinkkiä kuin yksin tuntemattomalle
ulapalle. Se seikka, että hän nyt aina osasi läksynsä ja ymmärsi kaikki
opettajain kysymykset teki opettajat väkisinkin hänen ystävikseen. He
katsoivat häneen lempeästi, välistä ikäänkuin hänen suosiotansa
tavottaen. Hinkki olisi tietysti teeskennellyt vastaystävyyttä ja
takanapäin yhä hurjemmin ilvehtinyt. Mutta kapteenilla piti aina kaikki
asiat olla joko niin taikka näin eikä koskaan molempaa yhtaikaa.
Näyttelemiseen ja teeskentelemiseen hänen suorain kasvojensa lihakset
eivät taipuneet, ja pyöreät silmänsäkin olivat semmoiseen jo luonnostaan
liian jäykästi avonaiset. Olisi jäljellä ollut ainoastaan suora
vastustus, vaikka osasikin läksynsä ja vaikka opettajat kilvan
kiittivät. Tämä oli kuitenkin mahdoton ristiriita, koska läksyjen
osaaminen oli jo itsessään täysi myönnytys ja kädentarjous opettajille.
Ja kapteeni oli kuin terävällä miekan terällä. Ristiriita tuli hänelle
sietämättömäksi, josta oli seurauksena, että hän päivä päivältä,
ehdottomastikin yhä enemmän luopui Hinkin hengestä ja antautui
opettajain henkeen. Hän lohdutti itseään sillä, että Hinkki tätä kaikkea
ei näe ja että koulun käyntiä ei kestä ikuisesti. Neljän, sanoo neljän
vuoden kuluttua hän on täysi herra, päässä valkea ylioppilaslakki, ja
silloin hän on vapaa teeskentelystä.
Ja niin tapahtui, että kapteeni suljahtikin kokonaan Hinkin vastaiselle
tielle, avasi takaraivonsa kaikki onkalot tiedon ja taidon
hedelmöittäviksi. Veneh'ojalaisten vanha viisauden perintö, joka siellä
läntisen Suomen sydänkorvissa heidän pääkoppiinsa visusti kätkettynä
odotteli maiden vapautumista ja kansan kokoontumista vapauden kyliin,
pääsi nyt kapteenin kautta ennen aikojansa päivän valoon, ulos
pursuessaan löytämättä vapautuneita maita, auroja, multaa, uuden kylän
salvoshirsiä, vaan pelkkää sivistystä ja opettajia, jotka hiki päässä
tekivät työtä ravitakseen sitä kylläiseksi algebralla, latinalla ja
kuninkaiden historialla, ettei se taaksensa näkisi ja peruansa kysyisi
ja voimaansa tuntien nousisi koulun omaa sivistystyötä tuhoamaan.
Ja onkin mahdollista, että jos kaikki olisi päässyt jatkumaan niinkuin
oli nyt alkanut, niin kapteenista olisi tullut samallainen
tulevaisuudessa eläjä kuin ne, jotka suuren maailman täyttävät
haaveillaan ja rajattomilla vaatimuksillaan. Johan hänkin alkoi salata
sukuperäänsä, karttoi johtamasta ketään tietämään missä asui, saamaan
vihiä hänen Siperiassa olleesta vaaristaan, eno Fransista, joka piti
porttolaa, ja äidistä, joka Kaivopuiston rannassa paukutteli parempain
ihmisten likariepuja.
--Hän on äpärä, sanoi vaari, kuultuansa kapteenin erinomaisesta
menestyksestä koulussa.
Mutta ennenkuin lukuvuosi loppui, tapahtui sellaista, joka antoi
asioille uuden käänteen.
Hinkki näet astui vielä kerran näyttämölle.
Hinkki oli erotettu syksyllä, juuri kun hän oli alottamassa V:ttä
luokkaa. Silloin olivat purjelaivat jo saapuneet kotiin tai jääneet
talvehtimaan ulkomaille, joten Hinkin ei sinä vuonna enää onnistunut
päästä merille.
Jonkun kerran hän oli talven kuluessa tavannut kapteenia. Entisissä
suhteissa vielä pysyen Hinkki silloin oli kysellyt koulun kuulumisia ja
kapteeni koetti puolestaan myöskin teeskennellä entisiä välejä
haukkumalla opettajia. Mutta Hinkki katseli häneen huolestuneesti ja
epäluuloisesti, jonka vuoksi kapteeni ei voinut katsoa häntä silmiin,
vaan käänteli päätänsä sinne ja tänne.
--Näytäs tuota, sanoi Hinkki tavattuaan kerran kapteenin koulusta
tulemasta. Kapteeni antoi hänelle ainevihkonsa. Ja heidän kulkiessaan
Hinkki selaili vihkoa. Siellä oli aineita »Kesän vietosta», arvosana 9,
»Kaarle Suuresta», arvosana 8, »Lapsuuden uskosta», arvosana 10, ja niin
poispäin. Hinkki ojensi vihon takasin ja kapteeni oli mennyt
tiilenkarvaiseksi häpeästä.
Senjälkeen he eivät olleet voineet puhua mitään keskenänsä, ja he
tapasivat toisensa vasta keväällä, jäidenlähtöaikaan. Hinkki oli silloin
jo mönstrattu suureen purjelaivaan, joka otti lastia eteläsatamassa
lähteäkseen Espanjaan ja sitten Välimeren satamiin.
Viimeisenä pääsiäispäivän aattona, pari iltaa ennen merille lähtöä hän
ilmestyi kapteenin luo, jolla nyt oli jo oma eri kamari, kirjahylly,
pesukomooti ja harmaalla viltillä peitetty rautasänky. Hinkki tuli
ikäänkuin hyvästijätölle, olipa pukeutunut uusiin, hänen yllänsä oudon
hienoihin vaatteihin. Oli tullut pyytämään kapteenia läksijäisille,
joita sanoi vietettävän morsiamensa luona.
Kapteeni tuli kovin ihmeihinsä, että Hinkillä oli jo morsian; sitä hän
ei ollut aavistanutkaan. Itsellä hänellä tosin kyllä myös jo oli
mielitietty, viaton, vielä lyhythameinen tyttö, joka suuresti rakasti
häntä ja alituiseen oleskeli Kustaavan luona. Mutta kapteeni oli tätäkin
asiaa ruvennut ikäänkuin tukehuttamaan, sillä se tyttö oli yhtä pimeätä
sukuperää kuin hän itsekin: erään palvelijan avioton lapsi, joka
palvelija oli jostakin vaarin hämäriltä kotiseuduilta kaupunkiin tullut,
ja kapteeni tahtoi kaikki semmoiset asiat painaa maailmalta salaan.
Hinkki kertoi morsiamestaan, että se hänen morsiamensa oli hirveän
fiini, oikein semmoinen, jolla on rannerenkaita, punaisia rusetteja,
kraji ja sinjonki--sana jota kapteeni ei ymmärtänyt, mutta sitä
hartaammin kunnioitti. Hinkki ei todella näyttänyt koulun
ulkopuolellakaan lakkaavan olemasta kuningas. Kaunis hän oli,
viehättävämpi kuin koskaan ennen, eikä olisi yhtään ollut
kummasteleminen, vaikka hienoimmat prinsessat olisivat häneen
rakastuneet.
Kapteeni rupesi siis pukeutumaan Hinkin läksijäisjuhlaan. Hän tahtoi
pukeutua parhaimpansa mukaan, koska Hinkki itsekin näytti olevan
tavallista hienommissa tamineissa. Erittäinkin somensi Hinkkiä valkea
paidankaulus hänen tavallisen siniraitaisen asemesta. Ja sentähden
päätti kapteenikin panna kauluksen kaulaansa, mutta oikein tärkätyn.
--Ei sitä tarvita, sanoi Hinkki.
Mutta kapteeni oli itsepäinen ja suurten ponnistusten jälkeen sai takana
nuppineulan ja edestä napin avulla kauluksen pysymään paikoillaan,
vaikka se työntäytyikin ehkä liian korkealle pönköttämään, kun pehmeä
aluspaita ei pitänyt vastaan. Hinkki sitoi hänelle rusetin,
yksipuoliseen solmuun.
Kellon tultua kuusi he läksivät.
Hinkin morsian asui Hietalahden rantakadulla. Ja kun he sinnepäin
kulkivat tuli heitä vastaan jonottain telakan työmiehiä iloisesti
rupattaen ja kiiruusti käyden. Keväinen ilta-aurinko paistoi vielä
vinottain talojen räystäs-ikkunoihin ja kattojen piippuihin. Vesi lorisi
ojissa; hanget olivat katujen reunoista sulaneet ja siellä täällä oli
ainoastaan alta veden kalvamia ja päältä mustuneita jääkuoria, jotka
hauskasti kopisivat ihmisten käydessä niiden ylitse. Tähän aikaan
kapteeni tavallisesti tuli koulusta; luettavien läksyjen paljous pakotti
karkottamaan mielestä keväistä meren tuoksua ja sanomatonta halua
piilottaa kirjat johonkin kivijalan luukkuun ja lähteä epämääräisesti
eteenpäin pitkin hämärtyviä katuja rantakaduille asti, missä suuret,
teloille nostetut laivain rungot häämöttivät ja meri huokui suolaa ja
laiturien tervaa. Nytpä he kulkivat Hinkin kanssa--ei koulusta kotiin
läksyjä lukemaan, vaan hämärtyviä katuja myöten epätietoiseen,
viehättävään vapauteen. Sillä Hinkin läikkyville merille lähtevä mieli
heitti suuresta yltäkylläisyydestään leiskauksen kapteenillekin. Ja jo
veteli kapteeni syviä huimaavia savuja Hinkin paperossista, kokonaan
hänen henkeensä antautuen.
Hinkki kulki nopeasti edellä ja ikäänkuin tuntien jälleen entistä
valtaansa kapteeniin hän hytkähteli joka askeleella, antaen
saappaittensa korkorautain rytmillisesti raapaista katukäytävän laakeita
kiviä.
Äkkiä hän kiersi kadulta talon pihalle, niin että kapteeni vauhdista
meni hyvän matkaa edelleen pitkin katua ja sitten juosten saavutti
Hinkin, kun tämä oli jo talon pihalla nousemassa portaita ylös.
Hinkki koputti ovelle ja he päästettiin kyökkiin, jonka johdosta
kapteeni ensin luuli, että Hinkin morsian olikin vaan palvelustyttö.
Mutta ei. Palvelustyttö meni naurahtaen sisälle ja selvästi kuului
kuinka se siellä ilmotti heidän tulonsa, sanoen: neiti Magdan vieraat
ovat tulleet.
Oven avautuessa kapteeni ehti vilkaista sisälle suureen huoneeseen ja
näki silloin Magdan sisaret--arvatenkin ne olivat Magdan sisaria. Ne
kampasivat vasta päätänsä ja kumartuen vatien yli pesivät itseään
niinkuin suureen juhlaan; joku oli vielä alushameisillaan ja yhdellä oli
musta kalotti päälaella.
Kapteeni korjasi kaulustansa ja silitti vaatteitaan. Suuri hetki oli
tulossa. Nähtävästi oli tässä aikomus viettää todella juhlaa Hinkin
kunniaksi, vaikka he olivat tulleet liika aikasin. Ja onko ihme, että
juhlaa vietettiin, kun Hinkki, kuninkaallinen Hinkki läksi merille!
He käskettiin nyt kyökistä toiseen huoneeseen, joka oli hyvin hieno,
niin ettei kapteeni ollut koskaan vielä semmoisessa käynyt. Hän oli
tosin kerran ollut vieraissa everstin poikain luona, ja ovien avautuessa
hätimmiten tarkastanut vierashuonetta, nähnyt pianon, peilejä, pehmeitä
nojatuoleja ja muuta ihmeellistä, mutta täällä oli vielä hienompaa ja
punasempaa, punasta silkkiä ja samettia, ihmeellisiä varjostimia,
kirjavia linnunsulkia. Peiliin katsahtaissa he Hinkin kanssa olivat
parhaissakin vaatteissaan kuin mitäkin kadulta tulleita hampuusia, mutta
Hinkki sanoi aina vaan: ei se mitään tee, ja rohkaisi kapteenin mieltä.
Keskellä huonetta oli pyöreä pöytä, jolle oli katettu appelsiinejä,
omenia ja pitkäkaulaisia viinipulloja. Kapteeni ei olisi uskaltanut
ajatellakaan, että tuo kaikki oli heitä varten, mutta Hinkki sanoi: se
on meitä varten.
Ylimmilleen nousi sentään kapteenin ihastus, kun sisäovi avautui ja
morsian ilmestyi. Se lensi kohta Hinkin kaulaan, ja vasta sitten
tervehti kapteenia, sanoen: tämäkö on Hannes?
Eipä ollut Hinkki liiotellut kehuessaan morsiantansa. Häikäisevän kaunis
ja komea oli tämä hänen ihana morsiamensa. Ihmeellisenä tornina kohosi
tukkalaitos päälaelle, ja edessä se oli kammattuna oikealle puolelle
päätä. Korvarenkaat kilisivät hänen korvissaan ja kaulaa somisti
rinnoille asti avonainen pystykaulus ulospäin pyöristyvine kulmineen.
Monia rannerenkaita hohti hänen käsivarsillaan, jotka alastomina
katosivat väljiin, avonaisiin hihoihin. Mutta kasvot olivat sentään
kaikkea kauniimmat. Ihon väri oli maidon valkea ja poskipäillä helotti
mitä ihanin ruusunpuna. Kulmakarvat olivat hienona mustana viivana,
mustat olivat myös silmäripset sekä ylä- että alaluomissa. Ja silmäin
sini ui niissä niin viehkeästi, että katsoessa sydän kuoristui ja mieli
juopui.
Ihmeellinen oli sentään se Hinkki! Kuinka se oli osannut itselleen
hankkia näin taivaallisen morsiamen, sitä oli mahdoton käsittää. Eikä
kuitenkaan ollut itse millänsäkään koko asiasta. Vieläpä näytti
ikäänkuin häpeävän morsiamensa hellyyksiä ja hyväilyjä, sillä aivan
huomattavasti ja useampaan kertaan hän työnsi Magdan poispäin, kun tämä
tahtoi häntä suudella.
Kapteeni koetti parhaansa mukaan korjata Hinkin epäkohteliaisuutta,
tarjoili Magdalle tuolia ja teki kaikkein hartaimpia kumarrusharppauksia
lyöden kantapäänsä yhteen ja muuta sellaista mitä suinkin oli oppinut
everstin pojilta.
Kun Hinkki ei tullut Magdan viereen sohvalle istumaan, vaan meni
tuolille pöydän ääreen, missä kapteenikin istui, koetti Magda ruveta
juttelemaan vieraittensa kanssa. Mutta Hinkin ja kapteenin
juttelemisesta ei tullut mitään. Silloin Magda avasi pianon ja rupesi
soittelemaan polkkaa.
Kapteeni ajatteli:
--Kyllä totisesti on tämä Hinkin morsian sentään toista kuin se _minun_
heitukkani, se saparoniska, jonka sitkeät kiharat eivät pysy palmikossa,
vaan kaikille suunnille töröttävät, ja joka kävelee avojaloin, vaikkei
vielä kaikki lumikaan ole sulanut. Hinkin morsiamen iho on valkea kuin
hienoin perunajauho ja sanomattoman ihana tuoksu lähtee hänen
vaatteistaan, mutta se minun tyttöni on ruskea kuin kahvipapu eikä
suinkaan aina hyvältä tuoksu.
Kuinka monta kertaa olikaan kapteeni pyytänyt äitiä, että sille
hankittaisiin kengät ja tukka kammattaisiin, mutta sillä taisi olla
sellainen luonnonvika, että se mieluummin käveli avojaloin ja tukka
pörröisenä. Nyt kapteeni päätti uhata, että jollei se mene kansakouluun,
niin hän sen kokonaan hylkää.
Nämä ikävälle suunnalle joutuneet ajatukset, äskeinen suuri
mielenjännitys, appelsiinien syöminen, viinin maisteleminen, illan
hämäryys ja kauan kestänyt soitanto vaikuttivat kaikki yhteisesti, että
kapteenia rupesi sanomattomasti nukuttamaan, niin että hänen täytyi
tehdä hirmuisia ponnistuksia pitääkseen silmäluomia edes raoilleen
avoinna.
Hinkki torkkui myöskin, leuka tuolinselkää vasten nojattuna.
Vihdoin lakkasi morsian soittamasta ja käski palvelustytön korjaamaan
pöydältä kaikki mitä siinä oli.
Kapteeni nousi nyt lähteäkseen, sillä hän luuli juhlan loppuneen; mutta
Hinkki sanoi: istu, ei tämä ole vielä loppunut.
Ja hän olikin oikeassa, sillä pöydälle tuotiin valkonen liina,
asetettiin neljä lautasta, veitset ja kahvelit, sitten tuotiin
leipälaitos, jossa oli rivittäin vehnä- ja hiivaleipää, ihmeellinen,
korkea voitorni, josta lähti ulospäin niinkuin kielekkeitä,--sinappia,
etikkaa, pippuria, kaikennäköisiä pikku asetteja, joissa oli sardiinia,
anjoovista ja kravunlihaa.
Sisälle astui nyt vanhanpuoleinen hyvin lihava vaimoihminen, joka ei
ollut läheskään niin hienoissa pukimissa kuin Magda, ja oli kaiketi
tämän äiti taikka täti. Hänellä oli povessaan kaksi veden kirkkaalla
aineella täytettyä pulloa, ja tirrikkalaseja joka sormen
välissä.--Ohhoh, sanoi hän, kaksi kavaljeeria ja yksi daami, se ei käy
laatuun. Ja aikoi näin sanoen mennä huutamaan lisään daameja, mutta
Magda kielsi. Sitte avasi lihava rouva viinapullot, kaasi laseihin ja
sanoi: saako herroille luvan olla ryyppy?
Hinkki kulautti heti koko sisällyksen kurkkuunsa ja ähkäsi päälle, jonka
jälkeen myöskin kapteeni teki samoin; mutta koska hän ei ennen ollut
eläessään viinaa suuhunsa ottanut, karvasteli hänen kurkkuansa niin että
vesi puristautui silmistä. Silloin Magda, ojentaen molemmat kätensä
häntä kohden, tuli ja sanoi: Voi, voi, eikö Hanneksen tehnytkään viina
hyvää? Minä otankin tämän Hanneksen, koska Henrik ei minusta
huoli.--Näin sanoen hän kietoi käsivartensa kapteenin kaulan ympäri ja
suuteli häntä. Kapteeni käsitti tämän leikiksi, ja äkkiä hän tunsi
olevansa täällä yhtä kotona kuin ennen muinoin Viaporin kanunavallien
alla, kun ryssä avasi linnan rautaoven ja toi heille kranaatista
kaiverrettua ruutia. Oikein hänen teki mieli hihkaista eikä hän
vierastellut enää ketään.
Nyt laski palvelustyttö alas ikkunauutimet ja sytytti viisi kynttilää
hopeisiin jalustimiin ruokapöydälle. Ja meni pois. Lihava rouva meni
myös pois. He istuivat kolmisin katetun pöydän ääreen.
--Oliko se teidän äitinne? kysyi kapteeni ilon huumauksessa.
Magda alkoi äänekkäästi nauraa, mutta tuli äkkiä totiseksi ja rupesi
Hinkiltä kysymään:
--Etkös ole Hannekselle sanonut mikä paikka...
Totta Hinkki teki sille jotain merkkiä, koska se jätti kysymyksensä
kesken.
Ja Magda rupesi senjälkeen kapteenille vielä hellemmäksi ja
käytöksessään entistään hienommaksi. Hänen äänensä tuli vienon
sävyisäksi, kaikki liikkeet enkelimäisen herttaisiksi ja viehättäviksi.
Ei huolinut toisesta ryypystä ja olutta ei saanut hänen lasiinsa
ollenkaan kaataa. Ei, ei, sanoi hän alakuloisesti.
Hinkki ja kapteeni lauloivat paljon merimieslauluja. Kapteeni osasi
sanat, mutta laulun-ääntä hänellä ei ollut ja oli hänen tapanansa
sentähden möristä aina vaan samaa käheätä ääntä, luiruttelipa toinen
mitä tahansa. Tässä ilossa kului kolme tuntia. He olivat juoneet
viimeiseksi kahvia ja punssia, ja kapteenin silmissä alkoi huonekin jo
ilonhypyissä tanssahdella. Ei hän paljon enää erottanut kuka meni ja
kuka tuli; ainoastaan sen hän näki, että huoneeseen tuli ja meni paljon
Magdan sisaria, jotka joivat heidän kanssansa, ja että Hinkki istui
sohvalla jonkun toisen kanssa, jolla oli valkonen yönuttu, ja Magda taas
koko ajan tahtoi olla kapteenin kanssa ja kallistaa päätänsä hänen
rinnalleen, jotka asiat hän selitti itselleen niin, että Magda tahtoo
kostaa Hinkille ja Hinkki Magdalle.
--Jospa Hinkki suuttuu! kuiskasi kapteeni hänelle hiljaa.
Mutta vastaukseksi Magda yhä hellemmin painautui hänen rintaansa vasten
tai pani armaat käsivartensa hänen päänsä ympäri.
--Kello on jo puoli kaksitoista, kuiskasi Magda,--tulkaa toisen kerran,
mutta älkää enää olko täällä.
Mutta ei kapteeni halunnut lähteä, sillä hänen oli kauhean hauskaa ja
hän oli kuin tulessa Magdan syleilyjen vuoksi.
Magda pyysi vielä toisen kerran, mutta ei kapteeni totellut.
Kello neljännestä vaille kaksitoista, kun Hinkki vieruskumppaninsa
kanssa oli mennyt jonnekin muuanne, rupesi sen ison huoneen puolelta
kuulumaan humalaisten melua, ja Magdan sisaret menivät yksitellen pois.
Kapteeni ei ensin tehnyt selkoa itselleen mitä ääniä ne olivat ja mistä
ne oikeastaan kuuluivat, sillä koko maailma tanssi aukeana ja iloisena
hänen ympärillään, ja voihan olla, että Hinkki oli käskenyt muitakin
toverejaan tähän samaan iloon ja että kohta väliovet avataan ja he
kaikki yhtyvät hirmuiseen riemun remakkaan. Eläköön, eläköön Hinkki!
Eläköön laiva, joka hänet viepi, eläköön sen laivan kapteeni ja
matruusit, eläkööt sinisen meren laineet, eläköön koko maailma huikeassa
tanssissansa.
--Menisit, menisit vaan, pyysi Magda riippuen hänen kaulassansa.--Katso,
johan kaikki muutkin ovat menneet.
Sen sijaan kapteeni viritti merimieslaulun. Hel Viktoria, hel
Viktoria----!
Kun laulu ei kuitenkaan sujunut ilman Hinkkiä, nousi hän hakeakseen
Hinkin esille. Mutta hoiperrellessaan salin suljetun oven editse,
pysähtyi hän äkkiä niinkuin salaman lyömänä, silmät aukenivat,
kulmakarvat kohosivat ja veri pakeni kasvoista. Hetken hän kuunteli
liikahtamatta.
--Mitäs miehiä ne ovat? kuiskasi hän käheällä äänellänsä.
Magda rupesi tulemaan hänen luoksensa.
--Katsos nyt, sanoinhan minä sinulle, että olisit mennyt!
Mutta kapteeni ei ottanut Magdaa vastaan, vaan kallisti korvansa oven
avaimenreikään.
Magda silloin lukitsi nopeasti oven.
--Sano herran nimessä mitä miehiä ne ovat! kähisi kapteeni.
--Voi, voi, valitteli Magda, sanoinhan minä--tämä on kaikki Hinkin
peliä, hän tahtoi että sinä jäisit näkemään. Voi, voi, Hannes kulta, elä
suutu...
--Oletko sinä Hinkin morsian vai et? kysyi kapteeni. Hänen kulmakarvansa
olivat aina vaan yhtä koholla, silmät yhtä pyöreinä ja kasvot yhtä
verettöminä. Hän oli aivan selvinnyt.
Magda rupesi muka vetistelemään,--sillä hän oli jo huomannut kapteenin
hellän luonteen,--ja itki niin runsaasti, että nokea vuoti silmäripsistä
hänen maalatuille poskilleen. Miksi ei hän mielelläänkin olisi Hinkin
morsiamena--valitteli Magda,--mutta kun Hinkki nyt hänen poloisen jättää
ja menee merille, eikä kukaan, ei kukaan huoli hänestä enää. Hinkki
olisi jättänyt hänet Hannekselle, mutta ei Hanneskaan huoli, kun sai nyt
tietää hänen olevan porton kirjoissa. Voi, voi, minua onnetonta!
--Elä poraa, tyttö, sanoi kapteeni karkeasti, joka merkitsi, että häntä
alkoi Magdan itku säälittää.--Missä on Hinkki? kyseli hän ja alkoi vihaa
puuskuen kävellä ympäri huonetta. Että se Hinkki olikaan hänet
tällaiseen soppaan johdattanut! Hän vihasi porttoloita ja porttoja
enemmän kuin mitään muuta. Ne inhottivat häntä, hän vihasi kaikkia,
jotka porttoloissa kävivät, ja nyt itse oli täällä ja kuuli seinän takaa
oman opettajansa juopuneen äänen! Kapteenin tahtoi mennä pää sekaisin,
vaikka hän olikin humalasta selvinnyt.
Samassa kuului salista tahtiin monen miehen yhtaikainen huuto:
--Mag-da!
Selvä oli, että he kaipasivat Magdaa sinne. Magda kavahtikin pystyyn ja
kuivasi pian kyyneleensä. Vähän ajan perästä kuului taas yhteen ääneen,
mutta vielä kovemmin:
--Mag-da!
--Tulen, tulen, vastasi Magda.
--Et tarvitse mennä sinne, sanoi kapteeni.
Mutta Magda oli jo peilin luona ja nopeasti otti pois rannerenkaita ja
korvarenkaita sekä korjasi poskimaalausta, silmäripsiä ja pani uutta
jauhoa ohimoille ja otsaan.
Taas tuli oven takaa hirmuisena karjuntana:
--Mag-da!
--Et saa mennä! toisti kapteeni.
--Ohoh, mitä sinä ajattelet, sanoi Magda riisuen hänen nähtensä
hamettaan,--ja mitä emäntäkin sanoisi! Täytyy minun mennä, ennenkuin
oven särkevät.--Minä tulen, huusi hän.
--Elä mene, sanon minä.
--Otatko sinä minut? Et ota. Ja opettajaas sinäkin tottelet.--Magda otti
ylleen yöpuvun. Hänellä ei ollut nyt mitään koristeita. Hän oli
valkosessa väljässä yönutussa yhtä kaunis, mutta ei yhtään enää
välittänyt olla hieno, sittenkuin kapteeni tiesi mikä hän oli.
--Jospa minä ottaisin sinut, niinkauan kuin Hinkki on merillä, sanoi
kapteeni, valmiina Hinkin tähden lyömään rikki kaiken tulevaisuutensa.
Magda rupesi äänekkäästi nauramaan, sulki käsillään hänen suunsa ja
silittäen hänen kasvojansa puhui liikutettuna:
--No niin, niin, sinä otat minut, ja tulet sitten minua hakemaan, minun
poikaseni, rakas, rakas,--mutta nyt minun täytyy mennä vähän heidän
luoksensa, ymmärräthän, täytyyhän sinunkin totella opettajia, no minun
täytyy totella emäntää,--ja kun sinä sitten tulet, minun poikaseni, ehkä
sinulla on silloin jo pitkät viikset tässä näin, niin, ja sinä otat
minut vyötäisistä ja minä olen sinun vaimosi, hieno ja hellä--juuri
niinkuin äsken tässä, kun et vielä tiennyt ... eikö se ollut lysti?
--Mag-da! kuului salista kuin sadan miehen suusta.
Ja Magda nopeasti irtausi kapteenista, avasi ovenlukon ja pujahti
saliin, jossa seiniätärisyttävä tervehdyskarjunta otti hänet vastaan.
Kun kapteeni pitkän ajan kuluttua heräsi tunteittensa sekaisesta
huumeesta, näki hän Hinkin seisovan kumarruksissa oven luona ja
tirkistävän avaimenreijästä saliin, josta kuului huikeita huutoja ja
pianon rämpytystä.
--Meinaavat ruveta tanssimaan,--sanoi Hinkki nostamatta päätään lukolta.
--Tule pois, sanoi kapteeni. Hän oli ottanut päällystakin yllensä ja
suuren karvalakin päähänsä.
Hinkki sanoi: varro vähän. Ja jäi katsomaan.
Nyt alkoi salista kuulua kauheata tanssin töminää, että lasit ja pullot
kilisivät siinä huoneessa missä Hinkki ja kapteeni olivat. Lattiakin
hytkyi ja suuri koristeruukku ylhäällä vaatekaapin päällä jyskyi seinää
vasten.
--Maisteri on riisunut takkinsa, kertoi Hinkki,--ja menee kuin ajakka.
Näes, näes vaan! Noin pojat! Muista antaa Hannekselle 10, kun se kesän
perhosista sinulle kirjottaa!
--Tule pois! sanoi kapteeni tuimasti.
--Ja, ai-ai sitä meidänkin likkaa, jatkoi Hinkki,--kun nostaa hameitaan,
katos noin:
Hinkki rupesi matkimaan kapteenille Magdan tanssia. Pidellen käsillään
muka hameita mahan päällä hän hyppi yhdellä jalalla eteenpäin ja
toisella jalalla potki hurjasti ilmaan. Sitten meni vesissä suin taas
katsomaan avaimenreijästä.
--Nyt potkii maisterikin, puheli hän sieltä. Varro sinä maisteri kulta,
kun me vaarin kanssa mynttiä ruvetaan lyömään, vielä se likka sinun
käsistäsi ostetaan!
--Tule pois, sanon minä, huusi kapteeni.
--Varro, sanoi Hinkki, ja rupesi nyt keksimään omiansa.
--Mikäs tuokin vanha kapteeni on? oli hän avaimenreijästä
näkevinään.--Tule sinä katsomaan, jospa tuntisit...
»Kapteenin» nimen kuultuaan ei Hannes enää voinut hillitä itseään. Mitta
oli täysi. Vaikkei hän uskonutkaan Hinkin viittausta että tuolla seinän
takana olisi todella ollut se mies, joka oli antanut hänen syntyä
maailmaan äpäräksi, riitti sellaisen mahdollisuuden pelkkä
ajatteleminenkin kuohuttamaan hänen mieltänsä yli reunojen; sillä
maisterin tanssi oli loukannut ainoastaan häntä itseänsä ja hän olisi
ollut valmis lähtemään hiljaa pois, mutta kapteenin nimi pani saman
loukkauksen ulottumaan hänen äitiinsä ja koko hänen elämäänsä. Ja
niinkuin hän oli kerran koulunpihalla hyökännyt Hinkin kimppuun, kun
tämä oli uskaltanut kapteenin nimellä haavoittaa hänen äitiänsä, niin
hän nyt sydänveriin haavoittuneena sekä omasta että äitinsä puolesta
hyökkäsi ovelle, paiskasi Hinkin tieltään ja yhdellä ainoalla
tempauksella riuhtasi lukitun oven selälleen.
Koko talo vaan kerran hirmuisesti jysähti.
Tanssi pysähtyi. Kaikki meni äänettömäksi. Kuului vaan ovesta
puupirstaleiden mukana irtauneen lukon putoaminen maahan ja jonkun
pienen lasiastian kilahtava särkyminen.
--Mikäs sälli se on? kysyi äänettömyyden keskeltä uhkaavasti nouseva
humalainen ääni.
Vastaukseksi kapteeni sieppasi tuolin ja päänsä yli lennätti salissa
olijain joukkoon.
--Ulos kaikki! hän huusi.
Naiset juoksivat kirkuen eri suunnille poliseja huutamaan. Mutta
miehistä vaan yksi ainoa totteli kapteenin käskyä. Se oli maisteri. Hän
pujahti nopeasti pitkin seinävieriä, ällistyneiden ihmisten välitse
eteiseen ja katosi ulos.
Kaksi vahvinta hyökkäsi kapteenin kumpaiseenkin käsivarteen heittääkseen
hänet ulos. Mutta onnellisena siitä, että ei mitään sotaherraa näkynyt,
että maisteri oli paennut ja siis murha vältetty, hän päätti ottaa loput
tavallisen voimakokeen kannalta. Selkä edellä perääntyen hän antoi
heidän työntää itseänsä ovelle, siitä eteisen läpi aina rappusille asti,
mutta siihen tultua äkkiarvaamatta riuhtasi ensin toisen heistä ja
sitten toisen käsistään, ja molemmat lensivät suinpäin alas rappusia.
Samaa tietä meni seuranneesta joukosta vielä yksi, jonka hihasta hän
ehti saada kiinni. Kaksi muuta pakeni vapaaehtoisesti ja muut
perääntyivät takasin saliin, jossa nyt suurin temmellys alkoi kapteenin
ja varajoukon välillä, joiden seassa oli vielä seuran vahvin. Mutta
kesken taistelua kaatui korkeajalkainen lamppu pianon päältä ja sammuen
meni pirstaleiksi lattialle. Silloin pakenivat useimmat. Käsirysy jatkui
nyt vaan heidän kahden kesken pimeästä huolimatta ja loppui siihen, että
kapteenin suuri vastustaja lensi kolisten rappusia alas.
Tällä oli kapteeni nyt puhdistanut talon, jossa ei yksikään enää
uskaltanut päätänsä esille kurkottaa.
Huohottaen tuli hän vilposelle pihalle. Sekin oli tyhjä. Kelmeä
kevätkuutamo kiilui räystäiden hienoissa jääpuikoissa. Portti oli
suljettu. Sen takaa kuului kadulta kiivasta puhelua ja selittelyä.
Silloin Hinkki tuli varkain esille pihan pimeästä nurkasta ja sanoi
kohta iloisesti:
--Lähdeks merille?
Aivan kuin olisi odottanut, että kapteeni ilahtuen lyö häntä olalle ja
yhtä reippaasti vastaa: Lähdetään vaan!
Mutta kun Hinkki oli tämän sanonut, näki kapteeni edessänsä kohtalon
sysimustan seinän, jonka hän oli tänä lyhyenä yönä eteensä kasvattanut.
Ja maahan tuijottaen hän kirosi.
Sen kuultuansa Hinkki huokasi pettyneesti. Sillä hän oli tämän kauan
mietityn suuren suunnitelmansa toteuttanut siinä varmassa uskossa, että
kapteeni nähtyänsä maisterin tanssin heti luopuu opettajien
alamaisuudesta. Hinkin laskujen mukaan kapteenin olisi tämän perästä
pitänyt vaatia äidin ottamaan hänet koulusta ja viimein karata, johon
Hinkki olisi tarjonnut hänelle tilaisuuden. Mutta nyt näkyi, ettei
kapteeni ollutkaan vielä tämmöiseen tekoon kypsä. Ja kun ei kapteeni
vapaaehtoisesti tahtonut, katsoi Hinkki velvollisuudekseen pelastaa
hänet polisien kynsistä.
--Anna tänne karvalakkis, sanoi hän, ja otti sen itse kapteenin päästä,
kun kapteeni ei kohta totellut, sekä pani oman lippalakkinsa kapteenin
päähän.
Tämän tehtyänsä hän rupesi nopeasti kiskomaan päällystakkia kapteenin
hartioilta.
--Mitä, mitä nyt? kysyi kapteeni hajamielisen kiukkuisesti.
--Täytyy vaihtaa, sanoi Hinkki sillä käskevällä äänellä, jota kapteeni
ei tavallisesti milloinkaan vastustanut.--Etkös kuule, polisit on
porttien takana. Vai _lähdetkö_ siis merille?
--En, sanoi kapteeni toistamiseen.
He vaihtoivat nyt päällystakit, ja tuskin oli kapteeni ehtinyt väistyä
siihen vajan nurkkaan, jonka Hinkki hänelle osotti, kun suljettu portti
avattiin ja koko lauma ulosajettuja vieraita hyökkäsi polisien johdolla
pihalle.
--Tuossa hän on! huusivat he heti, osottaen keskellä pihaa seisovaan
Hinkkiin, joka muka koetti paeta ja teeskenteli juopunutta.
Kun polisit ottivat häntä kainaloista ja alkoivat viedä portille, kuului
Hinkki panevan vaan heikosti semmoista menettelyä vastaan. Hänen
monisanaiset ja tahallisen sekaiset vastalauseensa hukkuivat muiden
voitonriemuiseen ulvontaan.
--Hän se oli! huudettiin poliseille,--hän se oli,--juuri tuollainen
lakki sillä oli...
Polisit huusivat ajurin, Hinkki nostettiin roskaan, ja, sittenkuin hän
oli ottanut itsetietoisen mukavan asennon, mennen lyyhyksiin istuimen ja
ajuripenkin väliin, niinkuin oli nähnyt juopuneille tehtävän, ja polisit
olivat asettuneet istuimelle ja panneet jalkansa Hinkin ylitse, ajaa
huristettiin poliisikamariin.
Vasta tänne tultua Hinkki alkoi pontevammin todistella viattomuuttansa.
Hän tuli yhä kovempiääniseksi ja vaati poliseille edesvastausta siitä,
että he olivat muka sotkeneet hänet väkivaltaisesti roskain pohjaan ja
istuneet hänen päällensä. Sen yön hän tosin sai viettää polisiputkassa,
mutta seuraavana päivänä itse paikalla toimitetussa kuulustelussa kävi
hänen viattomuutensa selville ja juttu raukesi, kun oikean syyllisen
nimeä ja asuntoa ei kukaan osannut ilmaista.
Mutta vaikka Hinkki näin saikin kapteenin onnellisesti polisien
kynsistä, ja kapteeni olisi voinut häiriöttä jatkaa koulunkäyntiänsä,
tuli asia kuitenkin ilmi itse koulussa ja siellä se ei päättynyt
kapteenille suinkaan onnellisesti.
Opettajaneuvostossa jotkut nuoremmat koettivat puolustaa kapteenia ja
löytää lieventäviä asianhaaroja, mutta valtava enemmistö sentään oli jo
ennen kokousta siinä varmassa vakaumuksessa, että moisten luonnonvoimain
kurissapitäminen kuuluu poliseille ja vankiloille eikä sille koululle,
joka oli perustettu luomaan Suomen kansallista sivistyssäätyä.
Kapteeni erotettiin koulusta.
Hinkki ei tästä kapteenille onnettomasta asiain käänteestä saanut
tietää, sillä hän purjehti silloin jo kaukana meren sinisillä ulapoilla.
6.
--Hän tulee vaariinsa, sanoi ajuri Frans Henrikson, kun kuuli kapteenin
surkeasta tepposesta. Erittäin tarkan tiedon tapauksesta hän sai
toiselta pojaltansa, joka sinä yönä oli ajamassa ja--veljensä Hinkin
huomaamatta--vei tämän polisikamariin. Frans olisi tahtonut kurittaa
Hinkkiä, mutta Hinkki oli lähtenyt merille ilmestymättä enää hänen
eteensä. Ainoastaan vaarille oli Hinkki hyvästi sanonut.
Kapteenin menettely oli Franssille suuresti vastenmielinen. Hän ei
voinut kärsiä mitään väkivaltaisuuksia, ja kaikkein vähin sellaisia,
joilla ei ollut mitään käytännöllistä tarkotusta. Ryöstöä,
murhapolttoa--niitä kaikkia hän ymmärsi, vaikkei polisinvastaisina
tekoina hyväksynytkään; mutta että joku ilman mitään tarkotusta, pelkän
tunteen vuoksi rupesi mellastamaan, se oli hänelle niin vierasta ja
vastenmielistä, että hän oli vähältä mennä sisarensa Kustaavan luo
tarjoamaan apuansa kapteenin löylyttämiseen.
Kustaavan suru sen johdosta, että hänen poikansa erotettiin ainaiseksi
koulusta ja näin katkaistiin kaikki ne suunnitelmat, joita varten hän
oli suuret uhrauksensa tehnyt pojan kouluttamiseksi, vaatettamiseksi,
kirjain, vihkojen, kynien, paperien ja muiden koulutarpeiden
ostamiseksi, ilmeni aluksi siten, että hän puristi huulensa yhteen eikä
puhunut asiasta halkaistua sanaa. Että jotain muuta oli kuitenkin
tulossa, sen tiesi kapteeni hyvästi. Mutta tämä sanaton väliaika oli
hänelle vaikein kestää. Jos äiti vaan olisi ruvennut jotain puhumaan,
olisi Hanneksellakin ehkä ollut millä lohduttaa. Sillä tällä välin hän
oli jo tehnyt tulevaisuutensa suhteen sellaisen päätöksen, joka aivan
varmaan olisi äitiäkin tyydyttänyt, jopa uutta keskinäistä ymmärrystä
heidän välillensä luonut. Hän ajatteli näet ruveta polisiksi, niinkuin
Hinkki, mutta ei tosin lainkaan samoissa tarkotuksissa. Polisiksi hän
aikoi sen vuoksi, että kohottuaan komisarjukseksi ja siitä
polisimestariksi hän saisi vallan kieltää kuoleman uhalla kaikki
sellaiset talot ja laitokset, joissa Hinkki oli äsken häntä käyttänyt.
Tämän tarkotuksensa hän aikoi pitää ihmisiltä visusti salassa, ettei
kukaan pääsisi häntä estämään saavuttamasta sitä suurta valtaa, mikä
aikeen toteuttamiseen tarvittiin. Mutta tuuma oli muuten senkin puolesta
hänen mielestään viisaasti harkittu, että vaari ja eno Frans tulisivat,
tietämättä hänen salaisesta tarkotuksestaan, antamaan aineellista apua
ja kannatusta, ja äiti taas varmaan tyytyisi, koska polisikomisarjus
kiiltonappinensa oli ehdottomasti herraksi luettava. Sentähden Hannes
malttamattomalla hartaudella odotti sitä suloista hetkeä, jolloin äiti
ei enää voi hillitä itseänsä ja vanhan, lapsuuden ajoilta yhä jatkuvan
tavan mukaisesti rupee häneen käsiksi antaen hänelle tukkapöllyä.
Eivät kaikki sentään olleet tapauksesta kauhuissansa. Näihin kuului
vaari. Hän ei tavallisesti ottanut korviinsa mitään kaikesta siitä, mitä
Kustaavasta tai tämän pojasta sanottiin. Kustaavaa hän ei vieläkään
ajatellut muuten kuin sarkasäkkiin mahtuvana pikkutyttönä ja hänen
poikaansa ei senvuoksi voinut paljonkaan vaaksaa pitemmäksi arvostella.
Mutta nyt hän höristi korviansa.
--Mitä, mitä mä kuulenkaan? sanoi hän, kun Hinkki tuli jättämään
hyvästiä ja kertoi hänelle kapteenin asiasta. Ja koska hän Hinkille
hyvästi sanonut oli, nousi hän kolmantena päivänä vuoteeltansa, kampasi
päänsä, löysi sauvansa, pani lakin päähänsä ja meni Kustaavan majaan. Ja
pojan nähtyänsä hän hämmästyi sen suurta kokoa, sillä tähän päivään asti
hän ei ollut kertaakaan sen puoleen silmiänsä kääntänyt.
Mutta Kustaava oli murheissansa, että poika koulusta oli erotettu. Ja
koska vaari näki, että Kustaava jo oli vanha ja itki niin katkerasti,
tuli hänen häntä surku, ja hän meni kotiansa ja otti vuoteensa alle
kätketyn kirstun ja luki käteensä sata Suomen markkaa, jotka hän
Kustaavan pojalle vei, ja sanoi:
--Nämät annan minä sinulle, ja sinun pitää vielä enemmän saaman, jos
minun käskyni täytät.
Mutta Kustaavalle sanoi:
--Pane hänet valurin oppiin.
Eikä hän tätä sanonut, että olisi pojasta paljon apua itsellensä
odottanut, sillä pojan silmät olivat uskolliset ja lempeät, mutta että
hänen oli Kustaavaa surku. Ja meni jälleen kotiansa ja laskeusi
vuoteelleen.
Mutta Kustaava ei totellut vaaria eikä pannut poikaa valurin oppiin,
vaan sonnusti itsensä ja meni koulun rehtorin puheille rukoillakseen,
että poika armahdettaisiin ja vielä kouluun otettaisiin. Ja lupasi
kurittaa niin että kyllä muistaa olla toisten tekemättä. Mutta rehtori
rupesi nauramaan ja sanoi: eipä sille vahvat miehet kuulu pystyvän
selkään antamaan, saatikka te. Ja vähän mietittyänsä sanoi: pankaa se
sotaväkeen, kyllä ne siellä siltä puhdin ottavat, ja voihan se sitten
päästä alaupseeriksi tai ehkä vääpeliksikin. Ja Kustaavan jo
hyvästellessä lisäsi: minä kysyn asiasta everstiltä, ja ilmotan teille.
Hyvästi.
Oli vielä yksi, joka ei surrut tätä kapteenin onnettomuutta, ei surrut,
vaan päinvastoin iloitsi. Se oli Kerttu Fagerlund, kapteenin saparoniska
morsian.
Kerttu oli kapteenin suuresta onnettomuudesta yhtä iloinen kuin jos
maailman suurin onni olisi hänen osaksensa tullut. Ja syy hänen iloonsa
oli se, että Hannes oli nyt kadottanut mahdollisuuden tulla joskus
herraksi ja Kerttu siis päässyt ainaisesta pelostansa, että Hannes
kerran hylkää hänet. Erittäin suureksi paisui Kertun ilo, kun Kustaavan
retki rehtorin puheille oli mennyt myttyyn. Salatakseen tämän pursuavan,
hytkyttävän, kaikella tavalla näkymään pyrkivän ilonsa syytä hän koki
tehdä parastaan oman ulkoasunsa saattamiseksi sellaiseen kuntoon, ettei
vastakohta hänen ja parempain ihmisten välillä olisi liian räikeänä
silmiin pistänyt. Ilmestyi Kustaavan luo korskeasti narahtelevissa
kengissä--mistä lieneekin ne lainannut,--ja kiharansa oli kastanut niin
märiksi ja niin kireästi palmikoinut, että ainoastaan korvain luona
jokuma oli päässyt sittenkin valloilleen. Esiliina oli pantu hameen
etupuolella olevaa nelikulmaista repeämää peittämään ja kaulassa oli
merkillinen litteä rusetti, jonka oli löytänyt ja repinyt irti Franssin
naisten vanhoista puolikengistä.
Mutta eräänä päivänä, kun Hannes oli jo käynyt valurintöitä
tiedustamassa ja Kustaavakin, joka tosin aina vaan oli yhtä puhumaton,
näytti siihen jo pakostakin ikäänkuin suostuvan, huomasi Kerttu
ikkunasta, että heidän pihalleen tuli hienopukuinen nuorukainen,
parempain ihmisten lapsia. Ja Kertun sydän sykähti pahasta
aavistuksesta, sillä hän epäili sitä everstin pojaksi.
Poika näytti kapteenin ikäiseltä, katseli ympärilleen mistä sisälle
mennään, aikoi tulla heidän portaistaan, mutta jostakin syystä ei
tullut, kun oli valkosella, hienolla etusormella ja peukalolla raottanut
ovea ja katsahtanut rappusille.
--Asuuko täällä Hannes? hän kysyi ylös ikkunaan, josta Kerttu kurkotti.
--Ei ole kotona, sanoi Kerttu, vaikka Hannes oli mennyt vaan vähän
asialle.
--Mutta Hanneksen äiti?
Kerttu sulki ikkunan ja sanoi Kustaavalle, että Hannesta kysytään. Mutta
oliko nyt Kustaava kuullut, että kysyttiin häntäkin,--alas pihalle se
ainakin meni. Ja siellä vaan vähän aikaa puhui everstin pojan kanssa,
joka oli jo menossa, kun Kerttu raotti ikkunaa kuullakseen mitä he
puhuvat. Ei kuullut.
Kustaava tuli sisälle ja rupesi kohta pukeutumaan.
Ei ollut siis epäilemistäkään: hän oli käsketty everstin puheille.
Niinkuin se, joka on valmistunut nimipäiväänsä viettämään, mutta
kutsuvieraiden sijaan saakin luoksensa kuolinsanoman tuojan, niin Kerttu
kauhistui tätä asiaa ja ilo pakeni hänen pienestä sydämmestään. Sillä
hän aavisti, että tässä on kysymys Hanneksen tekemisestä herraksi.
Kun Kustaava oli mennyt, tuli Hannes asialta.
Kerttu pakotti itsensä nauramaan muka ihan kuollakseen, koska sanoi
nähneensä niin hassun unen.
Hannes kysyi mikä uni se oli.
Kerttu sanoi: se oli semmoinen uni, että Hannes oli tullut
polisimestariksi.
--Älä herran nimessä! Mistä sinä sen olet keksinyt?
--Ja kaikki kumarsivat Hannesta.
--Mutta sittenhän Kerttukin oli fiini rouva, sanoi Hannes.
--Eipä. Unessa oli niin, että Hannes otti toisen, joka oli paremmista
ihmisistä. Mutta ei hänen olisi pitänyt niin tehdä, sillä--en tiedä
viitsinkö kertoakaan ... unessa on niin hassua.--
--Sano vaan.
--Oli semmoinen musta kuoppa ja Hannes raukka putosi siihen ja kun
nousi, kaikki viskasivat lokaa hänen päällensä ja Kerttu olisi yksin
ollut hänen ystävänsä.
--Sanoppas sinä Kerttu, mistä se tulee, että muutamilla ihmisillä on
niin-niin hieno ja valkonen iho ja toisilla taas sellainen ruskea.
--Parasollista se tulee, sanoi Kerttu.
Mutta Hannes naputti sormellaan Kerttua niskaan ja sanoi:
--Onkohan Kerttu pessyt itseänsä?
Kerttu väisti ja sanoi:
--Mutta sanoppas sinä Hannes, onko vääpeli herra vai ei?
Hannes vastasi:
--Vääpeli ei ole herra.
--Mutta vänrikki? kysyi Kerttu.
Hannes vastasi:
--On.
--Niin minäkin luulen, sanoi Kerttu.
Hannes selitti tarkemmin:
--Herra on se, jolla on palvelijoita ja jonka vaimo ei keitä ruokaa.
--Mutta sekin vänrikki--mikä sen nimi taas on--sillä ei ole palvelijoita
ja se syö klupilla. (Kerttu tiesi näistä asioista, sillä hänen äitinsä
palveli kasarmilla.)
Hannes joutui pulaan.
--Sinä et voi näitä asioita ymmärtää, sanoi hän.--Näes nyt, vänrikki syö
klupilla, mutta sinun mammas tiskaa klupin kyökissä astiat, mutta
vääpelin astiat tiskaa vääpelin muija ja vääpelin saappaita kiillottaa
vääpeli itse taikka muija, mutta vänrikin saappaita ei vänrikki
kiillota, vaan sotamies taikka sinun mammas.
Kerttua ei tämä määritelmä tyydyttänyt ja oli ilmeistä, että hän mietti
uusia kumoavia esimerkkejä.
--Ja siksi toiseksi, sanoi Hannes lisäselitykseksi, vääpeli on
sotamiesten korkein virka, mutta vänrikki on herrain alhaisin.
Tämä oli Kertusta vieläkin hämärämpää, sillä ne esimerkit, joita hän nyt
ajatteli, eivät olleet mitään virkamiehiä, vaan lapsia, ja sittenkin oli
yhtä selvä ja jyrkkä ero. Kun hän siitä Hannekselle sanoi, selitti
Hannes, että lapsi on sitä mitä hänestä »meinaa» tulla. Niinpä Hanneskin
oli yhtä hyvä kuin herra niinkauan kuin hänestä meinasi tulla
ylioppilas, mutta nyt ei hän enää ollut mikään herra.
--Valurimestari Liimatainen on myöskin herra, sanoi Kerttu.
--Omasta mielestään, sanoi Hannes, mutta ei herrain mielestä.
--Mutta sillä on palvelijoita eikä muija keitä ruokaa, sanoi Kerttu.
Nyt huomasi Hannes rusetin Kertun kaulassa.
--Mitäs valurimestari tähän kuuluu? sanoi hän kiivastuen.
Ja hän huomasi esiliinan ja narisevat kengät.
--Kerttu vissiin meinaa tulla valurin rouvaksi, mutta pois semmoiset
meiningit, sanon minä. Pane pois kohta tuo kaulastas.
Kerttu riisui pelokkaasti rusetin kaulastaan.
--Vai semmoisia, vai semmoisia! puhui Hannes ja suutuksissaan käveli
nopeasti keittiön nurkasta toiseen.
--Itsehän olet käskenyt mennä kansakouluunkin ja kengät panna jalkaan.
--Hiljaa! sanoi Hannes uhkaavalla äänellä.--Kerttu ei saa viisastella,
kyllä minä opetan. Ei Kerttua kukaan kasvata eikä kurita, siis minun
täytyy se tehdä. Vai sinä tässä fröökinäksi rupeisit!
Näin sanoen Hannes tuli Kertun luo ja tukisti häntä aimo lailla.
Kerttu rupesi itkemään, mutta oli oikeastaan onnensa huipulla. Nyt oli
ainakin selvää, ettei Hannes miksikään herraksi enää meinannut.
Vähän itkettyään Kerttu tuli Hanneksen eteen esiliinan kulmalla silmiään
pyyhkien, niiasi ja pyysi anteeksi.
--No-no, sanoi Hannes.--Kerttu muistaa vaan, ettei toisten enää...
Kerttu saa nyt istua pallille, niin minä kerron Kertulle taas historiaa.
Ja kun Kerttu oli istuutunut, alkoi Hannes pasuunamaisella, osaksi
opettajaa ja osaksi komentavaa kenraalia matkivalla äänellä kertoa
Austerlitsin tappelusta, johon he edellisiltä kerroilta olivat
joutuneet. Senjälkeen rupesi kyselemään.
--Muistaako Kerttu kuinka monta miestä Napoleonilla oli tässä
taistelussa?
--Kahdeksankymmentä ja yhdeksän tuhatta, sanoi Kerttu.
--Ei. Niinpaljon oli liittoutuneilla. Napoleonilla oli kuusikymmentä
viisi tuhatta, siis lähes kaksikymmentä viisi tuhatta vähemmän.--Nyt
kerro kuinka Napoleon voitti.
--He meinasivat kiertää oikealta puolelta...
--Liittoutuneet aikoivat kiertää Napoleonin oikean siiven,--oikasi
Hannes.--Jatka.
--Mutta hän meni keskeltä...
--Ai, ai, Kerttu, kuinka Kerttu noin--! Kuuntele: Napoleon, saatuansa
tietää vihollisen aikeen, peräytyi, ja jättäen oikean sivustan
suojattomaksi vietteli vihollisen taistelemaan sitä vastaan; mutta
hyökkäsi itse joukkoinensa vihollisen heikontunutta keskustaa vastaan,
ajoi sen pakoon ja kiersi oikealla sivustalla taistelevan vihollisen
selkään, joka näin joutui kahden tulen väliin. No, kerro uudestaan.
Mutta ennenkuin Kerttu ehti päästä alkuun, huomasi Hannes, joka istui
ikkunarahilla, että Kustaava juhlallisena ilmestyi portille, tullen
kaupungilta.
--Missäs mamma on ollut? kysyi hän Kertulta. Kerttu näki, ettei Hannes
odota häneltä vastausta, vaan uteliaasti katselee äitiä,--ja jätti
vastaamatta, sillä sydän pampatti niin.
--Nyt taidan minä saada kyytiä, sanoi Hannes;--aina kun sillä on
silmäluomet noin alhaalla, tulee ilmanmuutos. Mene sinä Kerttu pois.--
Kerttu meni, mutta ainoastaan viemään laskiämpäriä pihanperälle. Kun hän
toinen käsi ilmaa huitoen ja kieli vasemmassa suupielessä kantoi
raskasta korvoa Kustaavan ohi, kysyi tämä: onko Hannes kotona? Kerttu
sanoi: se lupasi laittaa valkean, kun on puut niin märkiä.
Kerttu viipyi vähän aikaa pihalla, sitten varovasti rupesi nousemaan
rappuja ja raotti keittiön ovea.
Hannes oli arvannut oikein. Heti sisälle tultuansa Kustaava, mitään
esipuheita pitämättä, oli tarttunut hänen tukkaansa ja pöllyytti nyt
sitä ankarasti. Hannes, vaikka oli joku aika sitten ajanut puolen
tusinaa täysikäisiä miehiä kadulle, otti vastaan äitinsä kurituksen
nöyrästi kuin lapsi. Ja niinkuin lapsena ollessaan hän nytkin tunsi että
jokin suuri käännekohta on hänen elämässään tapahtumassa, koska äiti
häntä näin kurittaa. Ja oli onnellinen siitä, että äidin raskas vaitiolo
nyt vihdoin purkautui sekä myöskin siitä, että on joku, joka hänen
kohtaloansa onnettomuudessakin valvoo.
Myöskin Kerttu katseli ovenraosta Hanneksen kurittamista hartaana kuin
olisi jotakin pyhää toimitusta suoritettu, ja muisti Hanneksen sanat:
»Sinua Kerttu ei kukaan kurita, siis minun täytyy se tehdä», ja
uudestaan päätti häntä aina totella. Kerttu oli melkein aivan varma
siitä, ettei Kustaava ollut everstin luona mitään asiata saanut
toimitetuksi. Ja sen hän päätti etenkin Kustaavan tutisevista huulista,
jotka ilmaisivat mitä suurinta mielenliikutusta.
Toimituksen päätyttyä Kustaava, punakasvoisena, luomet aivan alhaalla,
silmäinraot täynnä kyyneleitä ja suljetut huulet yhä tutisevina sanoi
hiljaisella valtijaan äänellä ja sormella osottaen: Mene kamariis. Ja
Hanneksen mentyä meni itse hänen jälkeensä sekä sulki oven.
Kerttu nyt nopeasti riisui narisevat kenkänsä, pujahti sukkasillaan
keittiöön ja hiipi oven taakse kuuntelemaan. Hänen sydämmensä pampatti
niin hurjasti, että olisi luullut sen päässeen irroilleen puseron alle.
Nyt he puhuvat.
Hannes sanoo jotakin--ei kuulu mitä.
Nyt sanoo Kustaava, hyvä jumala, mitä hän sanoo? Puhuu sotakoulusta!
Hannes vastasi: Kyllä minä olen sen verran ryssää oppinut.
Kustaava sanoo: Ensin, sanoo eversti, täytyy sinun vuoden olla
kaartissa--