ENSIMÄINEN OSA

1.

Läntisen Hämeen sydänmailla, vesien takana, asuskelee hajallansa

veneh'ojalaisia. Ne tunnetaan kaikki pitkistä käsivarsistaan, kieroista

sääristä, ulkonevista poskiluista ja isosta pään takaraivosta, joka aina

töröttää päähinettä ulompana, minkään tavallisen lippalakin tai edes

huopalakinkaan voimatta sitä suojaansa käsittää.

Monet sanoivat heitä nähdessään: kuinka he ovat muodottomia! Ovatko

ihmisen poskiluut rakennetut vaan virnistystä varten, jotta hän niiden

avulla saisi silmänsä suojaan hankien häikäisyltä? Onko ihminen luotu

pelkäksi maan tonkijaksi? Onko tarkotus, että hänen käsivartensa

pikemmin maahan ulottuakseen kasvaisivat polviin asti, kämmenet

tuommoisiksi lapioiksi laajenisivat, ja jalat menisivät koukkuisiksi?

Onko myös tarkotus, että hänen pääkallonsa takaraivo noin mahdottomasti

paisuisi? Mikä muodoton moukka! Mikä kollo!

Mutta tämä on väärä tuomio. Sillä mainitut ruumiinviat ja muodottomuudet

ovat järjestänsä veneh'ojalaisten suurista ansioista peräisin. Mitä

erityisesti tuohon heidän merkillisimpään ominaisuuteensa eli pään

suureen takaraivoon tulee, josta heitä tyhmiksi tuomitaan, niin ovathan

peräaivot muistokyvyn ja perinnöllisen viisauden säilytyspaikkana.

Senvuoksi, jos takaraivo rupeaa ylenmäärin paisumaan, ei se tarvitse

todistaa muuta kuin että tämä viisaus ei ole voinut löytää luonnollista

laskua ympäristöänsä hedelmöittääkseen, koska ihminen on ihmeellisten

olojen ja vaiheiden pakotuksesta asettunut korpeen elämään, erilleen

muiden ihmisten kyliltä ja hänen lapsensa ja lapsenlapsensa,

täysi-ikäisiksi kerittyänsä, eivät jää isäinsä asunnoille, vaan yhä

syvempiin korpiin painuvat.

Oliko heissä siis joku erikoinen roturakkaus korpeen? Tai kammo

ihmisyhteyteen?

Silloinpa olisikin voinut sanoa heitä tyhmiksi, sillä totisesti on se

ihminen tyhmä, joka erakoksi eriytyy, kun hänen päänsä kaikki

Väinämöisen viisaudet sisältäisi.

Mutta seuraavasta näkee, että veneh'ojalaisten koko elämäntaistelu onkin

päinvastoin ollut pelkkää kovaa ja turhaa taistelua juuri korpeen

ajautumista vastaan.

Paholaisen elkeet kuuluvat olleen perimmäisenä syynä siihen, että

veneh'ojalaisten hurskas suku joutui kylästä hajallensa. Sillä ei alusta

niin ollut, vaan tämä suku oli muinoin kauneudestaan, viisaudestaan ja

taidostaan maan kuulu. Paholainen vihasi heitä sammumattomasti heidän

hurskautensa ja lujan kyläyhteytensä vuoksi. Kaikkialla muualla aina

joku tarttui hänen pauloihinsa, mutta kun hän nuottansa Veneh'ojan yli

heitti, luvaten suuria rikkauksia sille, joka hänen palvelukseensa

erkanisi, ja veti nuotan maalle, ei siinä koskaan yhtäkään Veneh'ojan

miestä ollut.

Silloin pukeutui paholainen hienoksi neuvosherraksi, meni kuninkaan

puheille ja sanoi: Teidän Majesteettinne, minä olin valtakunnassanne

matkoilla tarkastellakseni onko kaikki niinkuin olla pitää, ja tultuani

Veneh'ojan kylään huomasin, että sen miehet olivat suuria ja naiset ylen

kauniita, mutta Teidän Majesteetistanne ei siellä kukaan tiennyt yhtään

mitään.

Koska neuvosherra nämä sanonut oli, muuttui kuninkaan hahmo ja hän

kysyi: Ketä he siis tottelevat ja ketä he kunnioittavat?

Paholainen sanoi: Yksi heillä on viisauden ja laulun kuningas, jota

sanovat Veneh'ojan Heikiksi, sitä he kaikki kuuntelevat.

Ja valtakunnan herra sanoi: Käske kaikki, joilla viisauden lahjaa ja

laulun ääntä on tänne minun kaupunkiini; täällä he laulelkoot ja minä

olen heitä palkitseva itsekutakin ansionsa mukaan. Mutta että se

Veneh'ojan Heikki on itsensä kuninkaaksi tehnyt, hakkautan minä häneltä

pään.

Neuvosherra sanoi: Sata Heikkiä nousisi sijalle ja viimeinen villitys

tulisi ensimäistä pahemmaksi.

Ja tämän kuultuansa kuningas tuli surulliseksi ja sanoi: Siksi sinä olet

neuvosherra että sinä neuvon tietäisit, mutta et sinä mitään keksi.

Ja neuvosherra sanoi: anna minulle kolme valtaa, jotka ovat jakajan

valta, sovittajan valta ja kieltäjän valta, ja minä sinulle sen kylän

hajotan niin ettei veneh'ojalaisista koskaan enää kahta tai kolmea

yhteen tule.

Ja nämä kolme valtaa kuninkaalta saatuansa paholainen pukeutui

maamittariksi, ja meni Veneh'ojaan. Mutta Veneh'ojan nuoriso oli kylän

keinulla. Koska he siis keinun pysäyttivät, sanoi maamittari: olen

kuninkaalta lähetetty teille maita jakamaan, että jokaisella olisi

omansa. Ja suuri riemu nousi nuorten joukossa, jotka eivät uskoneet

pirua olevan. Mutta vanhat, jotka uskoivat pirun olevan, katsoivat

karsaasti maamittariin ja sanoivat: emme tahdo jakaa, vaan elämme koko

kylä yhtenä pesänä niinkuin tähän asti. Tämän kuultuansa nuoret

huusivat: kuningas lupaa meille maat omiksemme! Ja suuri riita nousi

vanhojen ja nuorten välille. Mutta kun riita oli ylimmillään, pukeutui

paholainen tuomarin pukuun ja tuli Veneh'ojaan ja sanoi: minun

kuninkaani on rauhaa rakastava mies eikä hän salli riideltävän, vaan on

minun lähettänyt sovittajaksi teidän välillenne.--Ja avasi lakikirjan ja

luki: Olkoon valta sen, joka jakaa tahtoo. Ja vahvisti maamittarin jaon

antaen kiinnekirjat itsekullekin ja tuomiten jokaisen muuttamaan

riitaisesta kylästä hajalleen, kunkin omille maillensa. Mutta ettei

heille tulisi erakkoina ikävä opetti paholainen heille viinankeiton.

Näin hajosi Veneh'ojan kylä ja näin joutui Veneh'ojan Heikki

rintaperillisineen takamaille, vaikka hän oli tähän asti kylän

johtomiehenä ollut, vaikka oli viisaudestaan ja hurskaudestaan kuulu ja

oli kaikkea ihmisyhteyttä rakastaen aina ollut emäkylän yhdistävänä

siteenä.

Tämän isonjaon suoritettuansa paholainen muutti sihteeriksi kauppalaan.

Sillä ei hän vielä uskonut sitoneensa Veneh'ojan Heikkiä.

Kului muutamia vuosikymmeniä ja Heikin maat olivatkin kuokittuina,

kannot juurinensa pengottuina, ojat kaivettuina.

Jakamattomille takamaille oli Veneh'ojan Heikin ympärille uusi kylä

syntynyt, pojat kasvaneet ja menneet naimisiin, tyttäret tuoneet kylään

kotivävyjä. Ja Heikin peräaivot, jotka korpielämässä, luonnollisen

laskun puutteessa, olivat ruvenneet arveluttavasti pään takaraivoa

paisuttamaan, pysähtyivät vähitellen kasvussaan, kun hänen perinnöllinen

viisautensa ja mahdoton muistinsa alkoi jälleen löytää hedelmöittävää

vaikutusalaa ihmisyhteydessä.

Eleli siis yhteisessä kyläkunnassa taas Veneh'ojan Heikin rintasuku. Ja

he tekivät keskenänsä perinnönjakoja vaan lain sakkoja välttääksensä.

Mutta toista haaraa heistä sanottiin nyt Tyrvännäisiksi, joiden isä oli

naapurikylästä ensimäisenä kotivävynä tähän uuteen Veneh'ojan kylään

tullut. Ja kun Tyrväntäinen rupesi miniänsä perintöosaa erilleen

vaatimaan, eivät he antaneet asian mennä lakiin, vaan sopivat hänen

kanssaan niin että ositus- ja lohkokustannusten välttämiseksi vävy otti

emätilan omiin nimiinsä, mutta Heikki poikinensa asettui lain edessä

niinkuin hänen perinnölliseksi vuokramieheksensä.

Näin elettiin lähemmäs puoli vuosisataa, kunnes tapahtui kummallinen

selkkaus. Vanhin Tyrväntäis-vainajan pojista, toivoen suuria rikkauksia,

möi itsensä paholaisen palvelukseen. Sanottiin hänen tehneen haavan

käteensä, vuodattaneen omaa vertaan korpin sulkaan ja kirjottaneen tällä

nimensä paperille, jonka oli vienyt sen suuren Hiidenkiven alle, missä

vanhan Veneh'ojan kylän jaettujen talojen rajat käyvät yhteen.

Paholainen ei ollut kuitenkaan näyttäytynyt, vaan oli antanut

Tyrväntäiselle käskyjänsä viattomien ihmisten suulla.

Niinpä kerran kauppalan torilla Tyrväntäinen hevosta myydessään oli

kuullut takaansa jonkun sanovan: »haasta se käräjille»; mutta kun hän

taaksensa katsahti ei siellä ketään ollut ja hän sillä hetkellä ymmärsi

noiden sanojen tulleen paholaisen suusta. Tyrväntäinen mietti päänsä

puhki mitä olisi paholaisen käskyn johdosta tekeminen, ketä haastettava

käräjille ja minkä syyn varjolla. Kolme päivää hän maleksi kauppalan

katuja, vaikka markkinat olivat jo toisena päättyneet ja kadut

tyhjenneet. Neljäntenä päivänä juoksi muutamasta portista kaksi ämmää

hänen ohitsensa, joista toinen sanoi toiselle: »kolkuta sihteerin

ovelle». Ja koska Tyrväntäinen taaksensa katsahti olivat he kulman taa

menneet eikä ketään näkynyt. Piru voi olla yhtä lailla hameessakin,

ajatteli hän ja kääntyi oikopäätä siitä portista pihalle; eikä sydän

ehtinyt pampatuksellaan häntä herpaista ennenkuin hän oli jo

koputtamassa sihteerin kyökinovelle. Sieltä neuvottiin valkosen salin

läpitse kilisevän kynttiläkruunun alitse peräkamariin, missä istui

keinuskellen pieni mies, pitkä piippu hampaissa, punanen nokka

savuisissa parroissa, mutta muu pää kumotti kaljuna ja kelmeänä; sarven

alkuja näkyi siellä täällä pääkallossa. Tyrväntäinen tiesi nyt visusti,

että hänen edessään oli pirujen pääpappa itse.

Sihteeri alkoi kysellä ja tiuskia ja, kun ei päässyt muka millään

puheilla Tyrväntäisen asiasta perille, oli vihdoin suutuksissaan

ajavinaan ulos. Vasta ovessa kysyi nimeä. Tyrväntäinen antoi nyt

neuvotun merkin, koskettaen toisella kädellä niskaansa ja toisella

kantapäätänsä. Silloin sihteeri rykäsi, meni pöydän ääreen ja paiskasi

auki suuren kirjan. Ja koska hän oli aikansa kirjan lehtiä käännellyt,

nosti hän katseensa Tyrväntäiseen.--Ketä sinä aijot käräjille

haastaa?--Olkoon vaikka sen vanhan Veneh'ojan Heikin, sanoi Tyrväntäinen

peläten sihteerin muutoin hänen niskaansa lentävän.--Mutta sihteeri ei

ollut Veneh'ojan Heikistä tietävinään ja kysyi viattomasti: Kuka on

Veneh'ojan Heikki?--Naapuri.--Mikä talon nimi?--Tyrväntäinen selitti

Veneh'ojan Heikin omistavan kahdeksan yhdeksännestä samaa Veneh'ojan

emätaloa, josta Tyrväntäisellä oli yksi yhdeksännes. Taas katsoi

sihteeri kirjaansa ja taas nosti silmänsä Tyrväntäiseen, sanoen: Sinulla

näkyy kuitenkin olevan kiinnekirja koko taloon.--Taitaa se olla muorin

kirstussa.--Millä paperilla Veneh'oja viljelee?--Liekö sillä

papereita.--Nyt istui sihteeri pöytänsä ääreen ja kirjotti, ja koska hän

siitä jälleen nousi, käski hän todistajiksi kaksi vierasta miestä ja

Tyrväntäinen piirsi nimensä paperiin. Välikirja oli tehty sellainen,

että Tyrväntäinen lupasi sihteerille puolet kaikesta siitä mitä

käräjillä hänen hyväkseen mahdollisesti voitetaan. Näin Tyrväntäinen oli

toisen kerran piirtänyt nimensä pirun papereihin.

Mutta ei kaksi kolmetta mene.

Veneh'ojan Heikki sai haasteen talvikäräjille ja tuomittiin

muuttamaan maaltansa, koska ei ollut niiden omistaja eikä osannut

viljelysoikeuttansa millään paperilla tukea. Asian oikeudessa päätyttyä

kutsui sihteeri Tyrväntäisen sivukamariin ja sanoi:--Sinä olet

voittanut.--Veti esiin valmiin velkakirjan ja sanoi: Kirjotas nyt

tuohon. Ja niin kirjotti Tyrväntäinen kolmannen kerran nimensä pirun

paperiin.

Veneh'ojan Heikki ei paljonkaan näistä tällaisista tuomioista

ymmärtänyt, ajatteli, että ne on vaan niitä lain välttämättömiä

temppuja, joilla tahtovat ehkä pakottaa häntä tilusten

lohkomiskustannuksiin. Eikä liioin Tyrväntäinen uskaltanut kylässä

mitään muutoksia esitellä tuomion johdosta, jonka merkitystä ei hänkään

ymmärtänyt. Ja ajatteli jo peruuttaa koko liittonsa paholaisen kanssa.

Mutta jonkun kuukauden kuluttua siitä kuin tuomio oli saanut lainvoiman

ilmestyi vallesmanni ajaen Tyrväntäisen taloon ja rupesi maksettavaksi

joutuneen velkakirjan nojalla vaatimaan sihteerin palkkaa, joka teki

monta sataa riikin talaria.

Silloin asiasta vasta tosi tuli. Tyrväntäinen ei päässyt paholaiselta

puuhun eikä kantoon. Sihteerille rahoja hankkiakseen hän nyt kiristi

veneh'ojalaisia joko maksamaan vuotuisia verorahoja, niinkuin olisivat

hänen torppareitaan olleet, tai sitten jättämään maansa hänen

myytäväkseen. Ja ne riitaisuudet, jotka ennen isojako oli synnyttänyt,

olivat pelkkää pienten pilpatusta niiden temmellysten rinnalla, jotka

nyt alkoivat tyrvännäisten ja veneh'ojalaisten välillä.

Vähältäpä oli mennä veneh'ojalaisten omassakin keskuudessa kaikki välit

rikki, sillä toiset tahtoivat panna kovan kovaa vastaan, nostaa tappelun

tyrvännäisiä vastaan ja lyödä kuoliaaksi, toiset taas panna alulle uudet

käräjät ja sitten suostuttaa Tyrväntäisen maksamalla puolet sihteerin

palkasta.

Ainoastaan vanha Veneh'ojan Heikki itse ei malttiansa menettänyt, vaan

pysyi hurskaudessaan yhtä jäykkänä.--Ei tehdä kumpaakaan, puhui hän

nuorille,--ei tapeta Tyrväntäistä eikä liioin hänelle veroa makseta.

Nurkumatta ottakaamme vastaan Herran vitsaus.--Ja niin suuri oli Heikin

vaikutusvoima, että hän tyynnytti enimmän osan laumaansa, käräjöimiset

keskeytettiin ja siirryttiin uusiin korpiin. Ainoastaan harva perhekunta

nöyrtyi Tyrväntäisen torppareiksi, ja jokunen tappelupukari vallesmannin

rautoihin.

Ne maat, joille vanhaa Heikkiä seuranneet veneh'ojalaiset nyt karjoineen

ja irtaimistoinensa muuttivat, olivat suureen sukutilaan kuuluvia

autioiksi jääneitä torppia muiden hajallaan olevien asuttujen köyhäin ja

ränsistyneiden torppain seassa. Kartanon herra päästi veneh'ojalaiset

sinne valtoinansa myllertämään. Lupasi autiotorppien maita viljellä ja

metsiä rakennuksiin ja kotitarpeiksi vapaasti käyttää, eikä verojakaan

sanonut toistaiseksi vaativansa. Kymmeneen vuoteen ei käynyt

katsomassakaan. Ja jo alkoi vanha Veneh'oja jälleen tuntea iloa

sydämmessään. Taas oli Veneh'ojan miesten sitkeä tarmo ja heidän

naistensa voimakas hedelmällisyys tehnyt tehtävänsä. Kyläinen yhteisyys

alkoi jälleen syntyä. Vieraatkin torpat elpyivät tästä eloisasta

naapuruudesta, yhtyen samaan kyläkuntaan. Hajoavat seinät pönkitettiin,

uudet hirret alkoivat paistaa lahojen paikalta, ja missä vallan uudet

pirtit laitettiin, siellä ne laitettiin pitkät ja iloiset, että koolle

mahtui muutakin kuin vaan oman talon väkeä.

Yhdentenätoista vuotena eksyi kartanon herra metsästysretkeltänsä

veneh'ojalaisten uuteen kylään eikä voinut uskoa silmiänsä. Hänen

mielensä ilahtui niinkuin sen, joka äkkiä huomaa olevansa rikkaampi kuin

luulikaan. Sillä missä hän muisti ennen olleen vaivaisia töllejä ja

hajanaisia peltotilkkuja korpirämeikköjen erottamina, siellä nyt pitkät

yhtenäiset sarat työnsivät tieltään metsänrintaa ja iloiset kyläkujat

luikertelivat taloista taloihin. Kaikki oli kuin jättiläiskäden luomaa.

Missä nurmi oli käännettynä, siellä oli aura viiltänyt nurin kyynärän

paksulta pohjasoraa ja juuria. Missä suota oli perattuna, siellä ojat

olivat sylen syvyisiksi luotu, siellä yksi ainoa kuokan irrottama

kokkare olisi kokonaisen talvikuorman täyttänyt, siellä kannot ja juuret

kohosivat talon korkuisiin läjiin. Ja ihmeellinen, muusta maailmasta

tietämätön, sisäänpäin kääntynyt vapaa suunnitelma tuntui kaikkialla,

ikäänkuin kaikki olisi ollut yhden ainoan, järkevän miehen luomaa.

Kartanon herra oli tullut ratsain. Mutta hänen vieressänsä ratsasti

voudiksi pukeutunut paholainen.

--Merkillistä! Merkillistä! sanoi kartanon herra ihastellen peltoja ja

ymmärtämättä mikä se tämän ihastuksen ohella pyrki hänen mieltänsä

samalla niin painostamaan.

Tämä metsäkulma täällä kuunteli ikäänkuin jotakin omaa keskustansa,

viisasta, vapaata, sille rakasta, ja kopeassa itsenäisyydessään ei

näyttänyt tietävän mistään suuremmasta maailmasta. Se ärsytti ja

kuitenkin tahtoi mieli siihen kaihoten rakastua.

Kaksi nuorta, ylen muodokasta naista, toisella raskaasti heilahteleva

punainen alushame, tuli pellon piennarta. Kiipesivät kuja-aidan yli,

katsahtivat ohimennen ratsastajiin, sitten kiipesivät toispuolisen aidan

yli ja painuivat kylään päin, omiaan keskenänsä jutellen. Tuonnempana

tuli mies kirves olalla kujaa myöten. Hän talutti nuorta hevosta ja

lauloi raikuvasti. Hetkeksi sentään hillitsi laulunsa, nyykäytti päätään

tervehdykseksi, mutta ohi päästyään kajahutti kahta äänekkäämmin. Eivät

tunteneet kartanon herraksi tai jos tunsivat eivät välittäneet sen

enempää.

Kartanon herra sanoi voudillensa:

--Sellaiset miehet ja sellaiset tytöt voisivat minua kartanossakin

palvella, mutta minä en ole nähnyt yhtäkään heistä kartanossa. Minä

kaipaan lähempää yhteyttä alustalaisteni kanssa, minä olen kansaa

rakastava mies. Johda asiat siis niin, että tämä kunnon väki muuttaa

lähemmäksi kartanoa ja tarjoo nuorisonsa minun palvelukseeni. Tämä

metsäkulma kelpaa huonommallekin väelle.

Tähän vouti vastasi:

--Teidän armonne, jos me veneh'ojalaisille parempaa maata antaisimme

vaikka kohta kartanon tarhan takaa, niin ei heistä yksikään kartanon

rengiksi rupeisi. Sitä vastoin jos me heidät lähettäisimme tästä heidän

kylästänsä korpeen, niin voisi heidän nuorisonsa siellä ikävystyä ja

ehkä joku pitäisi parempana muuttaa kartanoon.

Kartanon herra sanoi:

--Neuvosi on niin viisas, että onpa aivankuin olisin sen itse keksinyt.

Me verotamme tämän kylän maat niin lujasti, etteivät he näitä voi

viljellä, vaan ennen muuttavat korpeen. Nuorisolle lupaan kartanossa

lämpimät huoneet ja hyvät palkat. Lähetä siis korpeen.

--Ymmärrän, teidän armonne; lähetän korpeen hajallensa, annan kullekin

eri töllin ja eri maat, hajalle toisistaan. Ja iloliemen keitto olkoon

heiltä kielletty.

Kun he tulivat kylään ja päätös tuli kylän tietoon, niin eivät miehet

enää laulelleet eivätkä naiset omiansa joutaneet haastelemaan. Vaan

lapsetkin nostivat äläkän. Eikä koskaan tuuli paiskonut ovia niin

tuimasti kuin nyt akat paiskoivat hakiessaan huivejansa. Miehet jättivät

työnsä kesken. Pikemmin kuin tulipalon sattuessa koko kylä juoksi

kokoon.

Kartanon herra ilmotti nyt tahtonsa. Mutta ihmeellistä! Vaikka hän oli

luetellut mielestään kaikkein ankarimmat verovaatimukset, suostuivat

veneh'ojalaiset niihin kuin yhdestä suusta.

Mikä ihmeellinen vastenmielisyys uutismaihin! ajatteli herra ja hän piti

vanhoille puheen kieltäen korpimaita vihaamasta. Sanoi usein itsekin

ratsastavansa ihan huvikseen synkkään korpeen. Ihmisen pitää, sanoi,

rakastaa jylhääkin luontoa.

Suu auki veneh'ojalaiset kuuntelivat kartanonherran puhetta. Eikö hän

ymmärtänyt tätä asiaa vai oliko niin paha, ettei välittänyt heidän

kyläisestä yhteydestään, vaan ainoastaan heidän raa'asta

ruumiinvoimastaan, jota tahtoi käyttää korpiensa raivaamiseen?

Puheensa pidettyään kartanonherra nousi jälleen ratsun selkään. Mutta

kun hän vielä kerran katsahti kokoontuneen kylän väkijoukkoon, kävi

hänen sääliksi vanhojen veneh'ojalaisten huolestuneet kasvot, nuorten

poispäin käännetyt päät ja lasten liikkumaton ällistys. Ja hän päätti

antaa armon käydä laista, ja jatkaen puhettansa ratsun selästä sanoi:

--Katsoen kuitenkin Veneh'ojan Heikin korkeaan ikään saatte olla

muuttamatta niin kauan kuin hän elää.

Sillä hän luuli Heikin huomenna kuolevan.

Ja tyytyväisenä osottamaansa hyvyyteen hän, lihava lyllerö, pompahteli

poispäin juoksevan ratsunsa selässä, ajatellen mielessään kuinka hänen

takanaan kylän miehet ja naiset nyt toruivat toisiaan etteivät olleet

kohta tunteneet ja lakinnostoilla tervehtineet mahtavata ja samalla niin

hyvää herraansa.

Mutta vanhan Heikin edessä ei nyt ollut muuta tehtävää kuin olla

kuolematta.

Ja niinkuin hän kaikki elämänsä asiat oli viisaasti ja sitkeästi päähän

asti vienyt, niin hän tämänkin tehtävänsä suoritti, eläen sadan ja

kahdeksan ajastajan ikäiseksi.

Seitsemän poikaansa ja kolme pojanpoikaansa ehti jo sillä välin

ikämiehinä hautaan mennä, mutta ukko itse elämistään eli, ja kylä

kasvamistaan kasvoi.

Jo kuoli kartanonherrakin ja hänen riitainen poikansa otti sukutilan

haltuunsa. Koviin rettelöihin tosin joutuivat veneh'ojalaiset tämän

uuden isännän kanssa, sillä hän tahtoi häätää heidät kaikki, koska aikoi

tehdä heidän kylästänsä itsenäisen ulkokartanon. Mutta kun

veneh'ojalaisten nuorempi sukupolvi teki kiivasta vastusta, todistaen

vanhan herran ilmeiset lupaukset, jäi häätö nuorenkin herran puolelta

aina tuonnemmaksi siinä toivossa, että se vanha Veneh'oja viimeinkin

kuolee ja silloin heidän kaikki oikeutensa lakkaavat.

Mutta vanha Veneh'oja ei kuollut.

Ei päässyt edes kangistumaan, sillä vihreillä koivuvihtasilla häntä

miniät vuoden umpeensa saunoittivat, ja hän eli elämistään.

Ei ollut hänellä lopulta kuin yksi ainoa etuhammas, sekin pahoin

liikkuvainen, mutta nuorikot syöttivät ohrarieskalla niin pehmeällä,

että se hampaan koskematta siihen kielelle suli; ja kun sekin hammas

meni, laittoivat makosia maitovellejä, joita aivan hampaatonkin alas

suljutti, ja hän elämistään eli.

Meni häneltä jo näkökin ja silmäin kohdalla vaan tihrurakoset enää

hymyilivät, mutta tyttöset häntä kädestä taluttivat ja hänelle

elämäniloa pilpattivat.

Ja kun ei tahtonut enää päästä käymään, ja tuli elonkorjuu, niin

vuoleskelivat poikaset tukisauvan, ja katso, hän nojasi sauvaan ja

tutisten käveli elopellolle, ja vaikkei nähnyt mitään, kuuli sirpin

kalskeen ja elämistään eli.

Rakastui lopulta ehkä vähän liiemmäksi saunaan, liekö sieltä lämmintä

hakenut vai muuten lepoa elämän iloiselta humulta.

Jäi kerran yksiksensä lauteille, sanoi nukahtavansa siihen lämpimään.

Kun ei kuulunut kotvaan ja yö jo oli, mentiin lyhty kädessä katsomaan,

niin olikin ainaiseksi silmänsä ummistanut. Ja vainajan kasvot tuntuivat

huolestuneina pyytävän anteeksi: »Enhän minä, mutta kun nukutti niin

kovasti. Kaivakaahan kuoppa ja siirtäkää minut hiljaisuudessa sinne

maata, etteivät soita kelloja ja herätä kartanonherraa.»

Mutta sitä käskyä eivät veneh'ojalaiset täyttäneet, vaan soitattivat

kirkonkelloja ja rämisyttivät yli koko seudun vanhan vaarinsa

kuolinsanoman, ja kartanonherra heräsi.

Rettelöt alkoivat kohta, sillä kovasti oli kartanonherra iskenyt

silmänsä Veneh'ojan kylään, joka oli sekä asemansa että maittensa suuren

tuottavuuden vuoksi sangen sopiva muodostamaan itsenäisen ulkokartanon.

Herra ei siis suostunut mihinkään uusiin veroihin, joita veneh'ojalaiset

olisivat hänelle luvanneet, vaan olisi ottanut heitä muonamiehiksi,

tarjosi heille renki- ja piikapaikkoja uudessa kartanossa, tai kyllä

myös samoja korpimaita, joita vanhakin herra.

Ja veneh'ojalaisten kesken nousi riita siitä, mitä vanha Heikki vainaja

olisi tässä tilassa tehnyt. Toiset väittivät, ettei nyt ollut asema sama

kuin Tyrväntäisen riidassa ja ettei nyt Heikki olisi lähtenyt kylästä

ennenkuin olisi viimeisen paitansa kuittiin käräjöinyt. Johon nuoremmat

sanoivat vielä, että häätäjille olisi käräjäin asemesta annettava

kirkasta rintaan ja kartanonherran henkeä uhattava. Toiset taas

arvelivat välttämättömäksi taipua kartanonherran tahtoon ja ruveta

vanhempien hänen muonamiehikseen ja nuorempien hänen rengeikseen ja

piioikseen.

Ja niin tapahtui, että niiden välillä, jotka olisivat muonamiehiksi

suostuneet, ja niiden, jotka olisivat käräjiin tai tappeluun

turvautuneet, syntyi hajaannus, ennenkuin kylä oli hajonnutkaan ja

katkerampi kuin aikoinansa Tyrväntäisen synnyttämä.

Silloin vanhin Heikki vainajan vielä elossaolevista pojista, hänkin jo

harmaa hapsinen ja Heikki nimeltänsä, nousi ja läksi poikineen,

karjoineen ja irtaimistoinensa korpeen. Ja katso, suurin osa

veneh'ojalaisia, toinen toisensa jälkeen, seurasi häntä. Ainoastaan

jokunen taaskin nöyrtyi kartanon muonarengiksi, ja yksi ainoa teki

väkivaltaa, lyöden kirveenpäällä kartanonvoudin otsaluun sisälle. Hän

olisi siitä teostaan joutunut Siperiaan, mutta pelastui pakenemalla.

2.

Tämä ainoa väkivallantekijä oli myös Heikki vainajan pojan poika, mutta

ei sen pojan, joka korpeen ensimäisenä läksi. Kuitenkin oli tämänkin

nimi Heikki. Hän oli hakenut itselleen vaimon vanhasta Tyrvännäisten

kylästä--sillä vaikka suvut olivatkin ikiriidassa, tapahtui aina vaan

vieläkin, että tyrvännäisten tyttöjä haettiin Veneh'ojaan emänniksi.

Tämä vaimo oli synnyttänyt hänelle tyttären, mutta itse kuollut

synnytykseensä, jota Heikki suuresti suri.

Väkivallantyön tehtyänsä hän otti evässäkin selkäänsä ja kirveen

olalleen ja samosi metsään niin kauas ettei miltään suunnalta hallin

haukunta enää kuulunut eikä savupatsasta näkynyt. Ja hänen tuli nälkä ja

hän istui mättäälle syömään eväitänsä, mutta syötyänsä heittäysi

selällensä lepäämään ja sininen taivas paistoi petäjän latvain välistä

hänen silmiinsä. Ja koska hän voudin vajonneen otsan muisti, tuli hänen

mieleensä katumus ja hän ajatteli mennä jälleen ihmisten ilmoille ja

antaa itsensä rautoihin panna. Mutta taas hän ajatteli: ihminen taitaa

myös toisella tavalla rikoksensa sovittaa. Ja se paikka, kussa hän näitä

ajatteli, oli kauniilla kunnaalla, jossa käki kukahteli yhtä rakkaasti

kuin Veneh'ojan pihkaisessa hongikossa, mutta maa oli perältään vielä

mullakkaampaa kuin Veneh'ojan parhaissa pelloissa. Ja hän nousi ja

sanoi: tähän rakennan minä majani ja vastaisen elämäni jumalan pelkoon

perustan. Ja iski kohta kirveensä petäjän juureen. Mutta koska hän

päivän työstä leväten tähtiä lueskeli, kulkivat hänen aatoksensa toivon

kultaisilla kunnahilla. Kun maja valmistuu, hakee hän tähän emännäksi

toisen Tyrväntäisen tyttäristä ja suuri heimo on heistä alkunsa saava;

sillä joka jumalanpelvolle rakentaa, hänen siemenensä pitää sukukunnasta

sukukuntaan siunatuksi tuleman. Ja taas on kirjoitettu: autuaat ovat

siviät, sillä he saavat maan periä. Ja kun hänen kylänsä kasvaa niin

suureksi, että sen maine tulee veneh'ojalaistenkin korviin, silloin hän

aukaisee suunsa ja sanoo heille: »Muistatteko sen eksyneen veljen, joka

muinen erehtyi väkivallan töihin? Herra vei hänet korpeen ja siellä hän

katui tekoansa, ja joka teiltä hyljätty oli, sen on nyt Herra

kulmakiveksi rakennukseensa asettanut!» Ja sen sanottuaan hän antaisi

veneh'ojalaisten yhtyä hänen kyläänsä, unohduksen hymy huulilla ja

sovituksen kirkas kyynel silmässä ilmottaen heille: »Tulkaat minun

ilooni!»

Tällaisia hurskaita ajatuksia ei hänellä ennen ihmisten ilmoilla

ollutkaan. Mutta ah mitä voikaan katumus ja parannus korven

yksinäisyydessä aikaansaada, ihmetteli hän, ja haltioissaan jo viritteli

virsiäkin, paljastaen päänsä, ja polvensa sammaleiselle mättäälle

notkistaen.

Mutta kun hän seuraavana päivänä iski kirveensä petäjän juureen kuului

kaatuvien puiden ryske metsävahtien korviin ja he tulivat kysymään: mikä

mies sinä olet? ja sanoivat: ei tähän saa rakentaa, tämä on kruunun

maata.

Sillä niinä vuosina kun veneh'ojalaiset kartanon maita viljelivät, oli

maamittari jakanut muutkin kylät ja tuomari hänen jakonsa vahvistanut.

Ja oli jakanut metsää taloille niin paljon kuin kukin tahtoi ottaa,

mutta liikamaan pannut kruunun nimiin. Kun Heikki sentähden vaelsi

kauemmas, ei hän mistään enää sellaista maata löytänyt jota olisi voinut

viljelykseen ottaa tulematta kruunun tai talollisten torppariksi. Mutta

torppareilta oli esivalta viinanpolton kieltänyt, niin ettei rikastua

voineet muut kuin talolliset, jotka viinaa rengeilleen ja

alustalaisilleen kauppasivat. Kuinka olisi siis Heikki torpparina sen

suuren kyläaatteensa toteuttanut? Ei ollut hän turhaan perinyt suurta

pään takaraivoa, vaan muisti hyvin veneh'ojalaisten pitkän historian.

Juuri kun hänen vastainen heimonsa olisi suurimmillaan ja kylänsä

kukoistuksissaan, tulisi maanomistaja sanomaan: muuta korpeen tai rupee

rengikseni.--Ja hän vaelsi aina vaan edemmäs ja edemmäs, syvemmäs ja

syvemmäs metsään. Sillä jossain, jossainhan piti sentään olla maata,

joka ei ollut kenenkään. Eihän ilman sitä jumalaakaan voinut olla

olemassa.

Eväät alkoivat ehtyä ja ruumista rupesi kangistamaan. Ei mistään hän

pystynyt löytämään niin pitkiä metsiä, joita ei maamittari ja tuomari jo

olisi ehtinyt kruunulle ja talollisille jakaa. Miksei Jumala katumuksen

ja parannuksen tehneelle näyttänyt missä sellaista maata oli? Jos olisi

näyttänyt, niin hän olisi vanhan Israelin tavoin kymmenykset kaikista

mintuistansa ja vaikkapa puoletkin tuloistaan koko elinaikanansa ja

lastensa ja lastensa lasten aikana kaikkien ihmisten nähden Jumalalle

uhrauttanut.

Mies alkoi hakuihinsa väsyä.

Ja niin tapahtui, että hänen eteensä nousi mahdottoman suuri vuori,

jonka yli ei hän enää jaksanut kavuta, vaan yöpyi korpeen tähtien alle,

päänsä kallistaen karhunsammaleiselle turpeelle.

Ja näki ihmeellisen näyn.

Kirves, jolla hän oli kartanonvoudin otsan puhki lyönyt ja jonka hän

nukkumaan pannessaan oli viereensä asettanut, alkoi kasvaa suuremmaksi.

»Vai sinä minulla pikkuherroja kolistelet, puhui kirves,--nytpä et jaksa

nostaakaan!»--Katsotaan, sanoi Heikki, nousi pystyyn ja alkoi myös

kasvaa, pysyäkseen rinnalla. Kirves kasvoi niin suureksi, että kun sen

terä kumotti laakson pohjalla, niin varsi vuoren ylimpään huippuun

nojasi. Mutta Heikin pää yletti jo yli vuoren, ja korkeuden vinhat

tuulet hulmuttivat hänen tukkaansa. Kirves huusi: »Etpä jaksa

heilutella!»--Katsotaan, sanoi Heikki, ja vuoren huippu oli jo hänen

jalkainsa astinlautana. »Et uskalla lyödä, mihin lyötävä on!» kiljui

kirveen säkenöivä terä.--Katsotaan, sanoi Heikki, ja hänen silmänsä

tulta iskivät ja Veneh'ojan satavuotiset kärsimykset nostivat hänessä

huimaavan vihan voiman, ja hän tarttui kirveeseen ja heilahutti kerran

päänsä ympäri. Ei ollut vielä vauhti hyvä. Heilautti toisen kerran. Ei

ollut vauhti vielä hyvä. Heilautti kolmannen kerran, ja kirveen terä

upposi päinensä taivaankannen sydämmeen. Kilisten ja kalisten tippuivat

tähdet maahan. Ja taivas meni kahtia. Paljastui Jumala itse

valtaistuimellaan. Ja kun Heikki näki, ettei kirves ollutkaan satuttanut

pääsyylliseen, heitti hän sen kädestään, tarttui jumalata partaan,

kiertäen kämmenensä ympäri niinkuin ohjakset, tempasi itse ylisen luojan

valtaistuimelta ja alkoi retuuttaa alas maahan, suu vaahtoisessa

vimmassa huutaen:

»Ellei saa häätäjätä tappaa, niin näytä missä täällä on maata muualla!»

Uni oli kestänyt koko yön, sillä hänen herätessään peipponen jo

piiperteli viserrystään ja tähdet olivat sammuneet aamuruskon tieltä.

Ja kun hän näki pienen, vaivaisen kirveen vieressänsä, tuli häneen

tuskainen ihmismitättömyyden tunto, ja hän selvään ymmärsi, ettei

yliluonnollisitta voimitta voi taivasta halkoa eikä veneh'ojalaisille

maita vapaiksi ostaa.

Kaksi oli hänen tietääkseen yliluonnollista voimaa: toinen jumalan,

toinen perkeleen. Ja kun hän nyt oli Jumalan kanssa mielestään

riitaantunut, nousi hän nopeasti makuultaan ja samosi Tyrvännäisten

kylään ottamaan selkoa siitä miten on menetteleminen, kun itsensä

pirulle myydä tahtoo.

Ja niin tapahtui, että hurskaan ja varmasti autuaitten mailla lepäävän

Veneh'ojan pojanpoika, leveäkämmeneisin ja voimakkain, lujin ja

pelottomin heistä kaikista avasi kätensä hurmeen vuotaa ja töhri verisen

puumerkin paholaisen paperiin lupautuen hänen orjaksensa _siellä_, jos

se vaan tekee hänet rikkaaksi _täällä_. Olisiko kukaan toinen hänen

sijassansa tämän teon tehtyänsä saanut yön rauhaa, tarvitsematta

kauhistuksen tuskissa itseänsä väännellä, on epätietoista. Mutta Heikin

rinta hengitti rauhallisesti kuin myrskyn jälkeen tyyntyneen meren

maininki, tai niinkuin sen rinta, joka kauan eksyksissä harhailtuaan

vihdoin näkee valontuikkeen ja ennen lähtöänsä viimeiselle toivon

taipaleelle autuas hymy huulilla nukahtaa lepoon.

Kohta seuraavana päivänä valmistui hän tappamaan postia, jonka oli määrä

viedä kruunun maarahoja. Mutta koska postin aisakello jo maantieltä

kuului ja Heikki näreikössä odotteli, näki hän että tapettava olisi

ollut kyytipoikakin, joka oli hänelle tutun Tyrväntäisen poikia. Ja

kirves vaipui hänen kädestänsä ja posti ajoi ohitse. Ja samassa kuuli

hän paholaisen sanovan:

»Mene siihen kaikista isoimpaan herraskylään, sinä kollo!»

Ja hänen sydämmensä säpsähti riemusta. Mene siihen kaikista isoimpaan

herraskylään, sanoi! Ei sanonutkaan: tapa posti!

Tietämättä vielä mikä ja missä se kaikista isoin kylä oli, mutta tuntien

varmasti, että käsky oli pettämättömän oikeaan osattu, Heikki

valmistautui nopeasti matkaan. Hän poikkesi ensin hätimmiten

veneh'ojalaisten uusille korpeen rakennetuille vuokra-asumuksille, möi

siellä vähäisen perintöosuutensa karjaan ja irtaimistoon, ompeli sitten

säkin sarkaisesta vaatteesta, pani siihen pienen tyttärensä, nosti

selkäänsä ja läksi maailmalle.

Hurskaat veneh'ojalaiset tulivat ihmetellen köyhistä tölleistänsä kummaa

matkamiestä näkemään, kun se, sarkasäkki selässä ja pienen lapsen pää

säkinsuussa, reippain askelin oikasi veräjältä suoraan metsätielle.

--Ostatko meille kylän omaksemme, jos rikastut? huusi muuan akka hänen

jälkeensä.

Heikki pysähtyi, kääntyi taaksensa ja näki ihmeekseen, että koko

jumalinen Veneh'oja pirun palvelijalta vastausta janoo.

--Katsotaan! hän huusi ja hänen rintaansa paisutti jälleen väkevän uhman

lieska niinkuin koska hän vuorella päänsä ylitse kirvestä heilutteli ja

sen taivaankanteen sinkautti.

Sitten ei enää kertaakaan taaksensa katsahtanut. Ja niin

veneh'ojalaisten näkyvistä iäksi häipyi heidän tähtensä helvetin

hirmukitaan viskautunut ihmislapsi.

Heikki pani matkansa määräksi saman kauppalan, jossa se vanha

Tyrväntäinenkin kuului ennen muinoin paholaisen sanoja tietää saaneen.

Se oli suuren kosken partaalla ja sitä kauppalaa sanottiin isoksi

kyläksi; mutta isoonpa kylään oli paholainen Heikin käskenytkin.

Ensi kerran eläessään hän tuli tähän liikepaikkaan, ja kohta näki, ettei

se ollut mikään oikea kylä, sellainen kuin vanhat veneh'ojalaisten kylät

olivat olleet, vaan tavallinen vaivaiskylä. Rikkaat olivat lyöttäytyneet

yhteen asumaan ja palveluttivat itseänsä niillä nöyrtyneillä ihmisillä,

jotka eivät korpeen menneet eivätkä myös voutien kalloja murtaneet.

Sellaisia kyliä Heikki sanoi mielessään renkikyliksi, ja oli hän niitä

paljon ennenkin maanhaku-vaelluksillansa tavannut, tämä oli ennen

nähtyjä vaan suurempi.

Ja hän nyt ajatteli olevansa paholaiselta lähetetty sytyttämään tämä

kauppala tuleen ja ryöstämään sen rikkaudet.

Mutta koska hän jo turulla seisoi sytytysaineista kauppaa tehden, niin

katso, lapset tulivat hänen selkänsä taa puhelemaan sen kanssa, joka

sarkasäkissä istui, ja ojensivat sille rinkeliä. Ja hän kääntyi

taaksensa, katsoi lapsia ja ajatteli: palaisivatko nämäkin? Ja meni pois

ja istui murheissansa rannan kivelle. Mutta siinä paikassa oli laituri

ja haaksi täynnänsä viinaa ja viljaa, ja miehet irrottelivat köysiä

rantalepistä haahden lähteä.

Suuri oli sillä hetkellä työ hänen aivoissansa ja hyvä oli myös että oli

aivoilla tilaa liikkua, sillä ties kuinka muutoin olisi käynyt.

Mitään pirun sanoja ei hän ihmisten suun kautta kuullut, mutta

sittenkuin oli turulta lähtenyt, oli pirun peli hänen aivoissansakin

pysähtynyt. Jumalako vai perkele se oli pannut hänet ottamaan tämän

kakaran selkään ja nyt sille vielä loisten kakarain kautta rinkeliä

syöttänyt? Polttamaan käskee saatana, sillä kuinka tässä kaupungissa

muutoin rikkaaksi pääsee? Ei hänellä ollut maata, josta olisi veroa

ottanut ja rengeillä itsellensä rikkautta teettänyt. Kaiketi olisi itsen

pitänyt ruveta rikkaiden rengiksi. Mutta mitä rahoja siitä lähtee! Ei

koko Veneh'ojalle kylänmaita pienillä rikkauksilla osteta. Rannan veteen

on tämä tyttö säkkineen upotettava, koska hän viattomat silmänsä uneen

ummistaa, ja sitten kaupunki poltettava. Mutta voi ettei saatana, joka

hänelle tehtävän antoi, siihen myös voimaa antanut!

Ja hänen pääkoppansa oli haljeta aivojen puristuksesta.

Aikansa siinä tuskailtuaan hän löi kätensä otsaan sanoen: Tyhmä olet

sinä Heikki, sillä jos paholainen on tämän kaupungin rakentanut, ja hän

on totisesti sinun mestarisi, niin meneekö kukaan mestarinsa rakennusta

tulee sytyttämään? Ja kenen töitä sinä teet, jos sinä perkeleeltä hänen

kaupunkinsa hävität? Perkeleenkö vai jumalan? Jumalan töitä sinä silloin

teet. Anna siis kaupungin kunniansa palmuissa kukoistaa. Niin käskee

saatana.--Ja tyhmä sinä olet vielä sittenkin, sillä

--Onkos tämä se kaikista isoin kylä? kysyi hän haaksimiehiltä.

--On niitä isompiakin, sanoivat he, ja isompi sekin on, johon me nämä

viinat ja nämä viljat viemme.

Näes nyt, ajatteli Heikki,--ja sinä olisit tänne pysähtynyt paholaiselta

hänen omaa tervapyttyänsä polttamaan! Ja eikö hän sanonut sinulle: mene

siihen kaikista isoimpaan kylään, sinä kollo!

Hän hyppäsi säkki selässä haahteen, kun se jo liikkeellä oli, ja rupesi

miesten kanssa välipuhetta tekemään, että he hänet mukaansa ottaisivat.

Ja koska ankkuriköysi oli selvitetty ja haahteen saatu, panivat he hänet

kokeeksi ensin pienempää venettä soutamaan. Mutta sillaikaa kuin Heikki

kilvoitteli, kokoontuivat he ihmetellen sarkasäkin ympärille pientä

tyttöä katsomaan ja kyykkysillänsä istuen kukin paraansa mukaan

koettivat puhutella lasta. Mutta se katseli ympärilleen ja naposteli

rinkeliä eikä sanonut mitään. Ja miehet mielistyivät, että heidän

haahteensa sellainen asukas tullut oli. Kun Heikki oli soutanut, ja

vaikka hän väkeväkin oli, puuttui kilpakokeesta viisi aironmittaa. Mutta

tytön tähden he hänet mukaansa ottivat. Silloin Heikki ajatteli:

»Turhaan sinä häntä veteen upottaa tahdoit, sillä totisesti on tämä

tyttö pääosakas saatanan suuriin tarkotuksiin.»

Ja niin läksi haaksi veden selville selille ja maat taivaanrantaan

loittonivat. Ja koska tuulet kävivät ja aallot loiskuivat haahden

laitoja vasten, laittoivat miehet vesiruovoista ja kaislankorsista

tytölle vuoteen, jonka he purjeen alle vipuun ripustivat ja visusti

tuulilta suojasivat. Ja tyttö nukkui kohta siihen. Ja he istuivat

vuoronsa mukaan kaislavasua heiluttamaan.

Mutta kun he saaren suojaan saapuneet olivat ja päivän töistä nuotion

ääressä lepäsivät, alkoivat he Heikiltä kysellä hänen kotiperäänsä, ja

hän kertoi heille entisen elämänsä vaiheet ja kautta rantain mainitsi

myös nykyisistä rikastumisen aikeistansa sekä pirun palvelukseen

rupeamisesta. Mutta he sanoivat: ei sellaisia yksin tehdä, vaan täytyy

olla sakki, niinkuin Riikilläkin on. Ja he kertoivat hänelle moninaisia

maankuulusta Riikistä ja sen pelottavasta joukosta, jotka parihevosilla

ajelevat maita mantereita, viinanpoltosta rikastuneita talollisia

ryöstäen. Kun Riikki joukkoinensa taloon tulee, sanoivat, hän käskee

aitat avata ja hopeat esille kantaa, ja jos isäntä on aarteensa

piilottanut eikä kätköpaikkaa ilmaise, sidottaa Riikki hänen kätensä

yhteen, ja pitelee palavaa pärettä kämmenien alla, kunnes tunnustavat.

Eivät he ketään tapa. Rikkailta ottavat, köyhille antavat.

Mutta ei Heikki sillä kertaa sen enempää Riikin joukosta kysellyt, vaan

pani heidän eteensä pulmallisen kysymyksen: mistä herrat rahoja ottavat,

vaikkei kaikilla maitakaan ole, että viinanpoltolla rikastuisivat,

eivätkä myös talollisia ryöstä?

Silloin alensivat haaksimiehet äänensä, ja Heikki sai kuulla kumman

salaisuuden.

Olipa yksi heistä etelän puolelta, ja oli sielläpäin ollut kartanon

renkinä. Niin sen herran luo sanoi joka vuosi juhanin aikaan pirun

ajaneen suurella huminalla ja mustilla parihevosilla, joiden suusta tuli

soitti niinkuin lohikäärmeen suusta. Ei ketään syrjäisiä silloin

päästetty kartanon huoneihin. Ja koska piru jälleen lähti, niin kun

riihen kohdalle ennätti, rusahtivat hevoset mustana lepakkona kujaan ja

kaikki hävisi näkyvistä. Mutta toisena vuotena se tuli taas ja taas

lähti samalla tavalla. Ja viljalti oli aina pirun käytyä ollut

kartanossa rahaa, niin ettei sitä keltään puuttunut.

Ja näin he kertoivat kukin kotipitäjästään paljon juttuja niistä, jotka

olivat itsensä pirulle myöneet. Niillä sanoivat kaikilla olevan suuren

liiton keskenänsä aina vieraista valtakunnista asti. Ja kerran vuodessa

sanoivat niillä olevan kokouksen Linnanmäellä. Siellä oli silloin suuret

tanssit, ja jotka eivät olleet liiton käskyjä pitäneet, ne piru parkitsi

niin että tulivat sieltä paidat verisinä. Toiset sanoivat, ettei piru

parkinnut, vaan toverit parkitsivat.

Nämät kaikki pani Heikki visusti mieleensä.

Ja matka kesti kolme viikkoa myötätuulessa ja tyvenessä. Ja taas kun

vastatuuli puhalsi, saattoivat he lautan suojaan, hakivat kyläin

huitukoita ja viettivät hurjia ilonpäiviä.

Ja suuresti Heikki mielistyi heihin, sillä nämä täällä, jospa olivatkin

kauppiaan palkkarenkiä, olivat kuitenkin osanneet varastaa vapauden

mukaansa vesille. Eivätpä he vaivaisrenkien tavalla palkkojansa

säästelleet, että vasta isänniltä torpan kerjättyänsä olisivat naimisiin

menneet, vaan naivat milloin luonto nousi ja muutoin tuulilta soveltui,

mutta palkallansa tuottivat tisleerattua osto-iloa, joka heidän

haahtensa teki laveaksi kisakentäksi, huimaavaksi kirkkotantereeksi

muutti, ja vedet ja maat yhteen ainoaan maailmaa syleilevään

riemunremakkaan yhdisti, ikäänkuin eivät he koskaan olisikaan

kotikyliänsä jättäneet ja rengeiksi ruvenneet.

Ja Heikki ajatteli: ostankin niillä pirun rahoilla huikean lautan ja

tuon koko Veneh'ojan pontulle ja niin lähdetään laulaen ja riemuiten

kunne vapaa virta viepi.

Tapahtui myös niin, että he pitkien vastatuulten sattuessa menivät

maihin jättäen haahden Heikin vahdittavaksi. Ja viikonpäivät

juopoteltuansa ja mellastettuaan, rikottuansa kyläin veneitä ja

tuuliajolle hajotettuansa airoja, tanssittuaan ja tapeltuaan raukeina

palasivat yksitellen takasin, vaatteet revittyinä, sinelmät silmäin

alla, kallot vanteissa. Ja myötätuulen jälleen lehahdellessa taas

alkoivat hiljaiset työpäivät haahdella. Eikä heillä enää levähtäessäkään

muita mielihaluja ollut kuin puhella viattomia lapsen kanssa, laittaa

sille salkkionkia, syöttää sitä, pestä sen vaatteita, harjata sen päätä,

lepoon tuudittaa, niinkuin muistivat muinoin äitinsä tehneen heille

itselleen tai heidän pilpattaville sisarilleen.

Ja kun lapsi jo nukkui ja yön kuudan kimalteli haahden edessä lipovan

veden virissä, lauloi valvova haahtelainen kaihoisasti ikäänkuin olisi

ikimennyttä muiston untuville vielä elvytellä tahtonut.

Ja Heikki valvoi ja kuunteli laulua ja vannoi uuden valan pirulle, ettei

hän suinkaan ole pelkäävä sitä kaikista isointa kylää tuleen sytyttää,

kunhan piru hänelle apulaisia antaa, niinkuin Riikille.

Ja kolmantenakolmatta päivänä sen jälkeen kuin he matkalle lähteneet

olivat, kun ilta jo hämärsi, saapuivat he Hämeenlinnan lahteen. Ja koska

Heikki oli jälleen sarkasäkin selkäänsä ottanut ja he astuivat maihin,

teki yksi haaksimiehistä hänelle merkin ja he läksivät muista erinänsä.

Mutta kaupungissa oli suuret hevosmarkkinat. Ja sen torit ja kadut

olivat täynnänsä huutoja ja villiä ajoa ja humaltuneita väkijoukkoja

eikä yövartijat saaneet soitoillaan ja puhalluksillansa ihmisiä

hajoamaan, vaikka jo pimennyt oli. Ja kaupungin porvarien kesken oli

suuri pelko rosvon tähden, jonka sanottiin joukkoinensa markkinoille

tulleen.

Ja se haaksimies johdatti Heikin väkijoukkojen läpi kaupungin toiseen

laitaan, ja he pysähtyivät suljetun portin eteen, joka lautaiseen

aituukseen tehty oli. Ja koska hän koputti, aukeni portti ja he astuivat

pimeälle pihalle, jonka perällä oli matala maja, eikä sen luukuissa

mitään valoa näkynyt. Mutta se, joka portin oli avaissut, käski heidän

odottaa ja meni majaan, ja kun hän mennessänsä majan oven avasi,

leimahti sieltä päreitten loimu ja näkyi savupatsas ja paljon

miestenääniä kuului. Kun he olivat hetken odottaneet tuli majasta kookas

mies pihalle, palava tuohus kädessä. Ja hän kiroili pitkään.--Ettekö te

saatanat, sanoi, tiedä että kolmesataa kasakkaa on kaikille maanteille

hajotettu minua kiinniottamaan, ja te portille koputatte! Mutta

haaksimies teki hänelle merkin ja he menivät erinänsä. Ja hetken

kuluttua se pitkä mies tuli Heikin luo ja sanoi: Vai olet myynyt itsesi,

ja paljostako hinnasta? Heikki sanoi: Sen isoimman kylän

rikkauksista.--Hyvä, hyvä, sanoi pitkä mies, ja kuka sinä olet, en minä

tahdo tietää, en nimeäsikään, mutta minä olen Riikki.

Ja näin sanoen hän kiersi loimuavan tuohuksen niskansa taakse ja avasi

ammottavan kitansa, nähdäkseen pelkääkö Heikki. Mutta Heikin silmä ei

värähtänyt.

--Hyvä olet, sanoi Riikki, sinuapa tässä juuri tarvitsenkin, sillä tänä

yönä me sytytämme kokot kaupungin ympärille. Ja kunhan käskyni täytät,

saat jo tänä yönä paholaisen rikkauksista maistaa. Mitäs seljässäsi

kannat?

Ja Riikki valaisi tuohuksella sarkasäkin suuta, pisti sormensa lapsen

leuan alle ja kohotti sen päätä. Mutta lapsi nukkui suu auki, että

maitohampaat näkyivät, ja sen pää retvahti kallelleen isän niskaa

vasten. Silloin Riikki naurahti.

--Oletkos jo kauan emännättä ollut? kysyi hän. Ja sanoi hetken

mietittyänsä: onhan meillä vielä aikaa.

Eikä vienytkään majaan miestensä sakkiin, vaan vaihetti Heikin kanssa

lakkia, avasi portin ja johdatti kujaa pitkin lähes kymmenen

kivenheittämän väliä toiseen majaan.

Heidän mennessänsä sanoi Riikki:

--Viedään lapsi talteen.

Ja kotvan vaiti oltuansa sanoi taas:

--Mennään Sandran luo. En minä ole häntä vielä tuntenut. Sinä saat

hänet.

Heidän sisälle tullessaan paloi pesässä hiiltyneet rangot ja tyttö

odotteli Riikkiä, yksinänsä vuoteella maaten, mutta huomattuaan että

heitä kaksi oli hyppäsi jaloillensa. Ja Heikki näki, että Sandra Riikkiä

kovin pelkäsi.

Riikki nosti lapsen Heikin selästä ja antaen Sandran syliin sanoi:

--Ota sinä tämä niinkauan kuin me asioissa ollaan. Eikä lapsi herännyt.

Ja koska Sandra sen hellästi vuoteelle asetti, oli hän Heikin mielestä

kauniimpi kuin kaunein Tyrvännäisten tyttäristä.

Mutta Riikki sanoi Heikille:

--Jos kasakat sinut tavottavat, annan minä tytölle viisikymmentä

hopearuplaa ja hän katsoo lapsen.

Ja koska hän näki, että he toisiansa lempeästi puhuttelivat, sanoi hän

viekastellen Sandralle:

--Taitaisi olla hänen morsiamenansa parempi? No, jos hän elävänä

leikistä pääsee, tuo hän sinulle kultaa ja hopeata ja ottaa

emännäksensä.

--Sen vannon valehtelematta, sanoi Heikki.

Ja Riikki sanoi:

--Jokos mennään. Ja oli menevinään hänen kanssaan ovelle.

Silloin Sandra ojensi salaa kätensä Riikin selän takaa ja tavotti

Heikkiä hihasta, ettei hän vielä menisi. Mutta Riikki näki sen ja rupesi

nauramaan.

--Taidat olla nälissäsikin? sanoi hän Heikille, ja Sandralle

sanoi:--Syötä ja juota häntä kunnes minä palaan.

Ja meni pois eikä tullut ennenkuin aamupuoleen yötä.

Ja kun he tytön kanssa jo kaikesta keskenänsä sopineet olivat ja

rakkaudessa sikeästi nukkuivat, koputti Riikki ovelle ja huusi: Joudu!

Ja heidän tultuansa kujalle oli siinä toinen mies Riikkiä puolta

lyhyempi. Ja Riikki sanoi:

--Nyt on kaikki valmiina. Minun muut mieheni sytyttävät kaupungin

pohjosen, lännen ja etelän puolelta, sytytä sinä idän puolelta. Mutta

joutuin, ennenkuin päivä valkenee.

Ja annettuaan Heikille omat tuluksensa hän hävisi nopeasti.

Mutta Heikki meni sen lyhyen miehen kanssa itäpuolelle kaupunkia ja mies

opasti häntä ja näytti kuhunka tervakset olivat koottu ja mihin

olkikasat kannetut. Ja oli viisi paikkaa, jotka sytytettämän piti, lähes

kolmen kivenkantaman päässä toisistansa.

Ja Heikki iski kohta tulen pakuriin ja sytytti ensimäisen tervaskasan,

joka hajotetun oljen kanssa oli pihavajaan kätketty. Ja suuri valkea

roiskahti kohta ilmaan. Mutta tuulenhenki kävi idästä. Sen tehtyään hän

juoksi toista tervaskasaa sytyttämään, joka oli kotaan koottu. Kolmas

oli rakennettu rikkaan talon ympärille, jossa oli lasi-ikkunat. Ja hän

sytytti senkin. Mutta koska hän neljättä sytytteli, kuuli hän

ensimäisestä paikasta heräävien ihmisten huutoja. Ja juostessansa

viimeisen kasan luo alkoi kaupungilla rumpu päristä sotaväkeä kokoon

kutsuen. Kun hän sen viidennen oli syttymään saanut meni hän katsomaan

paloivatko muut. Ja valkean kohina oli kaikkialla suuri ja korkealle

loimut kohosivat valaisten itäpuolen kaupunkia ja taivaan pilvet. Ja

Heikki näki ihmisten juoksevan edestakaisin ja kuuli heidän

hätähuutonsa. Ja hän meni läheiselle kummulle nähdäksensä olivatko

Riikin miehet työnsä tehneet niinkuin hän. Mutta pohjoinen, etelä ja

länsi olivat pilkko pimeinä, ja rumpu pärisi jo kujalla hänen allansa.

Villinä vihurina ensimäinen kasakkaparvi nelisti hänen ohitsensa, ja

koska hän sivuillensa katsahti, näki hän ratsujoukkojen rientävän

pohjoisen, etelän ja lännen puolelta, palopaikkaa joka kulmalta

piirittääksensä. Silloin Heikki ajatteli: nyt on paras paeta, kunnes

Riikin kokot syttyy. Mutta mennessään palavan talon ohitse hän näki

ihmisten hyppivän akkunoista ulos, ja he olivat jättäneet partasuu äijän

sinne yksinänsä hosumaan, joka ei omin voimin ulos päässyt. Niin Heikki

kapusi akkunasta sisälle häntä auttaaksensa. Mutta äijä rupesi kynsimään

vastaan ja huutamaan: Riikki tappaa! Ja ihmiset huusivat: Riikki!

Riikki! Ja osottivat kasakoille, mistä Heikki sisälle oli kavunnut. Ja

kasakat huusivat: kolii, ja heittivät häntä kujalta keihäillänsä. Ja

koska hän oli savun ja tulen läpi kantanut äijän ulos, ja sammuttanut

hänen partansa, vangitsivat kasakat Heikin, sitoivat hänen kätensä

satuloihin ja veivät hevosten välissä pois. Ja ihmiset riemuiten

huusivat: nyt on Riikki kiinni! Ja Heikki käänsi päätänsä ja katsoi

hevosten yli pohjoiseen, länteen ja etelään, mutta siellä oli pimeys.

Silloin hän ymmärsi, että Riikki oli hänet pettämällä itsellensä

pakotien avannut.

Ja Heikkiä tutkittiin raastuvassa ja käytettiin monilla käräjillä, sillä

he kantoivat hänen päällensä kaikkinaisista Riikin pahoista töistä. Ja

kun hän yhden ajastajan linnassa istunut oli, tuomitsivat he hänet

kuolemaan.

Ja Heikki ajatteli: Miksikäs menin minä sitä äijää tulesta ja savusta

tuomaan! Oikein he minut kuolemaan tuomitsivat, sillä tähän asti en ole

ymmärtänyt, ettei piru ihmisestä ulkona ole, vaan ihmisen on itse

itsessänsä piru oleminen.

Mutta kun Heikki jo kuolemaan valmistunut oli ja linnan holvissa

pyöveliänsä odotti, joka hänen oikean kätensä olisi miekalla katkaissut

ja hänen päänsä poikki lyönyt, avasivat he holvin oven ja toivat hänelle

paperin. Ja kun Heikki oli siihen puumerkkinsä piirtänyt, veivät he

paperin jälleen pois ja hän istui linnassa taas kolmen kuukauden päivät.

Niin neljännen kuukauden ensimäisellä neljänneksellä he sanoivat

hänelle: Sinä olet armon saanut, eikä sinun pidä kuolemalla kuoleman,

vaan olet ikipäiviksi Siperiaan tuomittu.

Mutta kun aika tuli, että Heikki piti muiden pahantekijäin kanssa

Siperiaan vietämän, oli linnan portille yksi mies lähetetty, joka heidän

ulosastuissansa sanoi Heikille: Sandra on sinulle pojan synnyttänyt.

Eikä muuta sanonut vartijain ja sotaväen tähden, jotka siinä olivat.

Ja niin läksi Heikki pitkälle taipaleelle. Ja oli kevät ja maamiehet

jäivät peltojansa äestämään ja varikset istuivat aidan seipäihin

lennoistansa lepäillen ja jäivät Suomeen. Mutta Venäjän metsänrinnasta

kukahti käki: Sandra on sinulle pojan synnyttänyt! Ja Heikki ajatteli:

Vielä ei ole minun asiani maan päällä loppunut, vaan piru on minut

jälleen palvelukseensa ottanut, että kerran näen valani täyttyvän, jonka

Veneh'ojan miehille vannoin.

3.

Sandra oli torpan tyttö Hauhon suuresta kylästä, jonka myös maamittari

oli jakanut ja hajottanut ja tuomari jaetuksi vahvistanut. Kun

torppareilta viinankeitto kiellettiin kurkisti köyhyys Sandran

kotitupaan ja hän pantiin piiaksi sille talolliselle, joka oli kiellon

antanut ja siten itse rikastunut. Mutta Sandra ikävöitsi kotiansa, ja

kun Riikki tuli joukkoinensa taloon, antoi Sandra hänelle salaa aittain

avaimet ja Riikki ryösti talon puhtaaksi. Mutta kauniin Sandran vei

mukanansa Hämeenlinnaan.

Sittenkuin Sandra oli Heikille pojan synnyttänyt lähetti Riikki hänelle

kolmekymmentä hopearuplaa eikä sen enempää hänestä tietänyt. Sen jälkeen

Sandra elätti itseään ja molempia lapsia myymällä tisleerattua viinaa

Hämeenlinnan kasakoille.

Mutta Riikin joukko kasvamistaan kasvoi. Sillä oli paljon miehiä, jotka

ennemmin ryöstivät talollisia kuin olivat heidän renkeinänsä. Ja kun

heidän vallattomuutensa kävi niin suureksi, ettei kukaan voinut enää

olla kullastaan ja hopeastaan varmana, tuli keisarilta ja senaatilta

käsky, että rautatie oli rakennettava Hämeenlinnan ja Helsingin välille.

Ja paljon Riikin miehiä tuli kruunun töihin ja vallattomuus lakkasi.

Mutta Sandra, joka oli huonon elämän tähden kaupungista ajettu, rupesi

ruuan ja viinan myyjäksi rautatien rakentajille, lautakojuansa siirtäen

sen mukaan kuin rautatie valmistui.--Silloin oli hänen poikansa, jonka

hän Franssiksi nimittänyt oli, kymmenen vuotias. Mutta Kustaava, jonka

Heikki oli hänelle sarkasäkissä tuonut, oli viisitoista täyttänyt ja

jäänyt Hämeenlinnaan saunoittajan toimeen.

Rautatie rakennettiin alkaen yhtaikaa kummastakin päästä, Hämeenlinnasta

ja Helsingistä. Kun päät tulivat yhteen, loppui työ ja miehet saivat

vapaan kyydin toiset pohjoiseen päin toiset etelään. Mutta Sandra jäi

kojuinensa keskelle kaupunkien väliä.

Ja hän alkoi maanteillä viinaa kaupiten ja poikaansa kerjuulle

lähettämällä itseänsä elättää, painuen eteläänpäin ja kuoli Helsingissä

väsymyksen ja tautien runtelemana.

Parinkymmenen vuoden kuluttua Sandran kuolemasta oli hänen poikansa jo

rikas mies.

Eräällä pääkaupungin syrjäkadulla, jossa nykyään on vieri vieressä

suuria kivimuuria täynnänsä ylhäistä hyyryväkeä, oli viime vuosisadan

70-luvulla mataloita, harmaan ruskeiksi siveltyjä puutaloja, joihin

mentiin pihan puolelta, sillä niissä ei asunut niin ylhäistä väkeä, että

olisivat erityistä katuovea kaivanneet. Yhdessä tämmöisessä talossa asui

hyyryllä pihan perällä myös issikka n:o 16, Frans Henrikson, jotenkin

pienipäinen, valkotukkainen pitkä ja lihava leskimies, jonka

etuhampaista oli ainoastaan joka toinen tallella, vaikka ikää oli vaille

kolmekymmentä. Se oli saman Sandra vainajan poika.

Hänellä oli kaksi pulskaa hevosta tallissa, vajassa hyvänlaiset

ajurinrattaat, roskat, kahdet reet. Sanomalehti oli tilattuna vuodeksi,

ja hän paraikaa hieroskeli kauppaa ostaaksensa omakseen sen talon

tonttineen, jossa asui, sillä tonttien hinnat nousivat vuosi vuodelta,

joten säästörahoille ei olisi parempaa sijotuspaikkaa voinut löytyä.

Tyhjästä hän oli alkanut.

Rikastumisen suuri salaisuus oli hänelle selvinnyt jo hänen pikku

poikana ollessaan, kun hän kerjäilevän äitinsä kanssa maantieltä saapui

tähän suureen kaupunkiin. Äiti oli aina opettanut kerjäilemällä ja

varastelemalla kokoomaan. Mutta semmoisesta ei milloinkaan rikkautta

syntynyt, vaikka olisi kuinkakin monta hopealusikkaa hänelle tuonut.

Varastettua tavaraa ei voi panna talteen, vaan se muuttuu viinaksi ja

laiskuudeksi, kuten äidillä. Mutta rikkauden salaisuus on siinä, että

tavaraa voi panna talteen ja se siellä itsestänsä kasvaa, sillä aikaa

kuin toista tavaraa hankitaan. Vielä on varastelemisen suuri vika siinä,

että tahtoo joutua rikkaiden kanssa riitaan ja polisien ajettavaksi,

mutta rikastuminen riippuukin vaan siitä, osaako tekeytyä rikkaiden

ystäväksi ja polisien lellipoikana pysyä.

Salaisuus oli hänelle selvinnyt oikeastaan jo ensi päivänä, kun hän

äitinsä kanssa maantien tomusta pääsi kaupungin puhtaille kaduille.

Silloin oli ollut kauhean kuuma päivä.

Äiti oli istunut lepäämään kirkon rappusille. Mutta Frans oli niin

janoinen, että olisi lätäköstäkin juonut, jos vaan olisi sellaisen mistä

löytänyt. Vettä hakiessaan hän näki kuinka muuan suuri roimahousu ryssä

kantoi keskellä katua pönttöä päänsä laella ja pysähtyen aina rikkaitten

talojen kohdalle huusi kukon tapaan kiekahtaen: »Maroosina karoosi!»

Pieni valkonen impi avasi nyt akkunan ja kohta juoksi ryssä ketterästi

akkunan alle, täyttäen immeltä saamansa astian helakan punaisella

puurolla, jota hänellä oli pöntössänsä. Ja impi antoi ryssälle

rahasetelin. Nyt tuli Frans viereen katsomaan kuinka ryssä antaa immelle

pikkurahoja. Rahat olivat sillä pyöreään, kovaan lakkiin piilotetut.

Sillä jos ne olisivat sillä taskussa olleet, arveli Frans, ei ryssä

olisi voinut päälaella pideltävän pöntön tähden niitä varkailta

varjella. Ei Frans ollut eläessään niin paljon rahoja nähnyt kuin nyt

näki ryssän lakissa, hopeita, kuparia, seteleitä. Kun se oli pyyhkinyt

hikisen otsansa, rahat jälleen piilottanut ja lakin päähänsä pannut,

huomasi se kerjäläispojan, otti pöntöstä pienen luisen lusikan kärkeen

sitä samaa puuroa, irvisti ja pisti Fransin suuhun. Ensin Frans aikoi

sylkäistä pois, kun se oli jääkylmää. Mutta se alkoikin sulaa janoiselle

kielelle, levisi suupieliin, herahti kuivaan kitaan ja yhtäkkiä, kun oli

jo nielty, alkoi maistua--maistua äärettömän hyvälle, niin sanomattoman,

niin ihanan autuaalle--eikä tullut enään takasin imemälläkään, ei sitä

ollut enää missään--ei missään. Frans oli varmaan ollut taivaan

avattujen porttien edessä eikä mennyt sisälle ennenkuin ne jo

sulkeutuivat! Hän hyökkäsi ryssän jälkeen, mutta tällä oli pönttö jo

kiinni ja päälaella.

Imelä unohtui kyllä pian. Mutta rikastumisen salaisuus oli hänelle tästä

hetkestä selvinnyt iki päiviksi: täytyi palvella rikkaita _kaikkein

makoisimmalla_.

Ei tosin hänestä milloinkaan marosinaryssää tullut. Mutta on maailmassa

muutakin makeata, josta rikas rahansa antaa.

Hän meni naimisiin lesken kanssa, joka oli toistakymmentä vuotta häntä

vanhempi ja neljän poikalapsen äiti. Joku oli sanonut: tuosta miehestä

ei tule ikinä rikasta. Mutta malttakaa! Leskellä oli kaupungin laidassa

velkainen talorähjä, jossa hän harjotteli luvatonta viina- ja

olutkauppaa, juottaen kuorma-ajureja ja satamalastaajia ja vuokrasi

huoneita katutytöille. Kun Frans pääsi lesken ja liikkeen herraksi,

muutti hän asiat kokonaan toisin päin. Mitään luvatonta ja poliseille

salattua ei hänen periaatteensa mukaan saanut harjottaa, sillä kaikki

sellainen teki polisin ja rikkaitten vihamieheksi. Sitäpaitsi eivät

ajurit eivätkä lastaajat olleet niitä, joita palveleman piti, vaan

rikkaat rahoilla eläjät. Frans toimitti lesken alaikäiset lapset

oppipojiksi verstaihin, kaksi vaunumestarin pajaan, yhden suutarinoppiin

ja yhden räätälinverstaaseen. Sitten löi kivijalkaan katuoven ja

laudotti kellariin huoneen, josta tuli laillinen viini- ja

portterimyymälä. Mutta ylähuoneiden korjaamiseen hän pani kaikki omat

roposensa ja viimeisetkin lesken varat. Huoneet tapitseerattiin

punasilla seinäpapereilla, sisustettiin punasilla mööpeleillä, komeilla

sängyillä, ikkunoihin ripustettiin kaksinkertaiset verhot, seinille

hankittiin peilejä ja koristuksia, saliin saatiin vanha pianokin. Kun

kaikki oli valmista, rupesi leski emännäksi siihen komeuteen ottaen

huoneihin asukkaiksi hienoja ruotsinmaalaisia ammattinaisia. Mutta Frans

itse rupesi rengiksi lähimmäisen talon ajuri-isännälle. Eikä hän tähän

vaatimattomaan ammattiin ryhtynyt sen vuoksi, että oli kaikki varansa

pannut talon sisustukseen, vaan siksi että saattoi ajaa taloonsa

yövieraita ravintoloista ja siten tehdä liikettänsä tunnetuksi. Ja tytöt

maksoivat huikeita hintoja lesken huoneista ja kestityksestä, ja herrat

yhtä huikeita Fransin viinistä ja portterista. Pian oli hänellä oma

hevonen, pian kaksi, pian neljä, omat tallit, omat liiterit, reet,

rattaat ja ajurirengit.

Ja ties kuinka rikkaaksi hän olisikaan päässyt, ellei leski olisi äkkiä

kuollut. Frans ei voinut löytää sopivaa emäntää liikkeeseensä.

Oli hänellä sisarpuoli Hämeenlinnassa, se Kustaava. Tästä Kustaavasta

hän oli kuullut, että se oli joku vuosi sitten saanut siellä lapsen, ja

oli Franssilla senvuoksi hyvä toivo, että Kustaava ottaa toimen

mielellään vastaan. Mutta kun Kustaava kuusivuotiaan lapsensa kanssa

Helsinkiin tultuansa huomasi, mitä elkeitä Fransilla oli ja Frans

suoraan suositteli hänelle emännän paikkaa liikkeessänsä, oli Frans

saada häneltä korvillensa.

Kustaava ei kuitenkaan enää palannut Hämeenlinnaan, vaan jäi Helsinkiin

ja rupesi elättämään itseänsä pyykin pesulla.

Toisen kerran otti Frans saman asian puheeksi vasta parin vuoden perästä

ja katsoi silloinkin varovaisuuden vaativan pitää ensin esipuhe

rikastumisen salaisuuksista ylimalkaan. Kustaava kuunteli toisella

korvalla, mutta vähitellen alkoi käsitellä esineitä yhä vihasemmin. Ja

kun Frans pääsi siihen asti, että sanoi pyykkiä voivan kyllä

tyhmempienkin ihmisten pestä, ymmärsi Kustaava mihin hän tähtäsi ja

lennätti kauhan hänen silmillensä.

Nyt katsoi Frans tarpeelliseksi pitää vieläkin pitemmän väliajan. Mutta

ei tuumasta sentään luopunut. Hän vuokrasi tyttöhuoneuston vieraalle

emännöitsijälle ja piti toistaiseksi ainoastaan ajurinliikettä ja

viinikauppaa, kunnes toivoi Kustaavan taipuvan. Kustaava oli hänelle

suurimpana kummana mikä milloinkaan oli hänen eteensä tullut. Elää

saunoittajana vallattomassa kaupungissa upseerien ja sotamiesten

keskellä, joutua häpeään, saada lapsi ja sittenkin halveksia tällaista

rikastumisen ja hyvityksen tilaisuutta, ja muuttua jo kolmenkymmenen

viiden ikäisenä äreäksi, miehiä luotaan lykkiväksi pyykkiakaksi, se oli

Franssille selittämätön arvotus. Mutta mitä vihasempi ja tuittupäisempi

Kustaava oli, sitä enemmän hän Franssia miellytti ja sitä enemmän Frans

taivuttamisyrityksissään kiihottui.

Kustaavan poika, Hannes, oli jo kahdentoista ikäinen silloin kuin Frans,

tarkoin asianhaaroja harkittuansa ja punnittuansa, teki vihdoin

kolmannen taivuttamisyrityksen. Ja tämäpä poika se nyt juuri olikin

pääpykälänä hänen suunnitelmassaan. Kustaava rakasti poikaansa ylitse

kaiken ja Frans oli päättänyt todistaa hänelle, että Kustaavan

rikastuminen oli pojan kasvatuksen vuoksi välttämätön.

Asia oli tällainen:

Vaikka Frans oli rikas mies, vaikka hän pyhäisin kävi ponsuuriin

puettuna ja paksu kultainen kellonvitja roikkui taskusta taskuun hänen

möhöisen mahansa ylitse ja kantasormukset kiristivät hänen punaisia,

pulleita sormiansa, eikä olisi luullut häneltä ikinä mitään puuttuvan,

oli hänelläkin sentään pahat harminsa. Sen tuottivat hänen kolme

poikaansa, jotka leski oli hänelle synnyttänyt. Ne eivät vaan voineet

seurata isäänsä parempien ihmisten kirjoihin, siksikö että Frans oli

liian nopeasti itsekin kohonnut vai ehkä siksi, että olivat jo

luonnostaan hulttioimia. Frans eli heidän tähtensä alituisessa vaarassa

tulla polisien kanssa rettelöihin--seikka, joka oli Franssille perin

vastenmielinen. Kaksi kertaa hän oli jo ollut käskettynä polisikamariin

heidän vehkeittensä vuoksi. Tämä kaikki syntyi siitä, ettei heille

voinut keksiä mitään työtä. He kasvoivat ensi luokan katupojiksi, joiden

tähden saattoi minä hetkenä tahansa odottaa ikävyyksiä. Selkäsaunasta ja

arestikurista ei ollut mitään apua.

Mutta tulipas vihdoinkin apu asiaan.

Eräänä lauhkeana keväisenä iltapäivänä Frans istui paitahihasillaan

pihakamarissaan, avatun akkunan ääressä lueskellen Suometarta. Hän kyllä

kuuli kadulta sitä tavallista kirkunaa ja tiesi ketkä siellä taas

harjottavat vallattomuuksiaan. Myös tunsi, että olisi pitänyt mennä

niitä kurittamaan ennenkuin polisi tuo ne niskasta pidellen hänen

eteensä. Mutta tässä sattui olemaan niin merkillinen kirjotus, että jos

pojat olisivat nyt vaikka virsikirjat kainalossa kotia ilmestyneet, hän

olisi ne piiskalla takasin kadulle ajanut.

Aluksi hän ei osannut muuta kuin suu auki töllistää Suomettareensa. Hän

luki kirjotuksen uudelleen ja taas uudelleen. Vuoroin naurahteli vuoroin

meni totiseksi, katseli lehteen milloin kaukaa milloin aivan läheltä.

Niin siinä seisoi ja niin se oli, ei siitä päässyt puuhun ei kantoon.

Siinä seisoi, että koulu avataan suomalaisille kansan lapsille, josta he

kahdeksan vuoden kuluttua pääsevät yliopistoon.

Tästä kummasta hän kyllä oli kuullut epäillen puhuttavan, mutta nyt

nähtyään asian Suomettaressa täytyi asian uskoa todeksi.

Siinä samassa hetkessä oli hänelle selvänä, että hän panee kaikki

poikansa tähän kouluun. Tämä eriskummallinen koulupuuha oli aivan kuin

häntä vaan odottanut,--että hänen asiansa olisivat kypsyneet: hän

rikastunut ja hänen poikansa kouluikään tulleet. Hyväpä oli, ettei hän

niitä vielä verstaisiin ollut ehtinyt antaa, joka olisikin ollut

taka-askel hänen nopeassa edistyksessään.

Mutta niinkuin tämä omain poikain kouluun paneminen häntä innostikin,

oli hän vielä enemmän innoissaan siitä vaikutuksesta, minkä ehdotus oli

tekevä Kustaavaan. Kaikki seikat nyt kiertyivät siihen, että Kustaava

tulee lopultakin taivutetuksi. Asia oli nimittäin sellainen, että

vaikkei Frans varmasti tiennytkään Kustaavan pojan isästä, oli hänellä

aina ollut epäilys, että se oli muuan hieno sotakapteeni. Tämän vuoksi

Franssin pojat olivat antaneet Kustaavan pojalle kapteenin

haukkumanimen. Mutta Kustaava oli sen kuultuansa kerran raivoissansa

huutanut: kyllä minä teille piruille hänestä kapteenin teenkin! Josta

Frans päätti, ettei Kustaava tiedä mitään suurempaa kostoa maailmalle

kuin jos saisi poikansa herraksi. Sentähden hän nousi ja meni Kustaavaa

hakemaan.

Hän löysi sen Kaivopuiston rannasta pyykinpesusillalta, jossa Kustaava

suuren paukutuksen keskellä muiden pyykkiakkain mukana virutteli ja

kierteli hienoja liinavaatteita jääsohjun seassa. Kun Frans

malttamattomuudessaan kutsui hänet erikseen ja lyhyesti mainitsi

Hanneksen panemisesta herraskouluun, lensivät Kustaavan kasvot

tulipunaisiksi ja hänen täytyi hämmästyksestä istua vaatekorin päälle.

Frans oli osunut keskelle hänen sisintä sydäntänsä.

Frans ei sillä kertaa sen enempää puhunut, vaan meni myhäillen kotiinsa

odottamaan. Ja aivan oikein: jo kolmantena päivänä Kustaava tuli hänen

luoksensa, vaikkei muutoin koskaan käynyt. Tultuansa Kustaava tietysti

ei sanonut uskovansa sanaakaan kaikesta siitä mitä Frans oli hänelle

koulusta puhunut.

Silloin Frans haki Suomettaren ja luki siitä.

Ei Kustaava vaan uskonut, nousi ja rupesi kiukkuisesti Franssin huonetta

luutuamaan.

Silloin Frans todisti hänelle asian toisella tavalla. Hän kertoi viime

talvena kerran yön aikaan odotelleensa Kaisaniemen ravintolan luona

muiden ajurien mukana milloin siellä kestit loppuisivat. Mutta kun

herrat tulivat ulos, olivat muutamat liikutetut ja heidän välillänsä

nousi suuri riita. Silloin hyppäsi yksi verannan pöydälle seisomaan ja

alkoi selittää tätä samaa koulu-asiaa, ja he vetivät hänet alas, ja yksi

rupesi hosumaan kepillä ja sanomaan: issikkainko lapsia te siihen

kouluun panette? Toiset sanoivat: eikö issikka ole ihminen? Ja, jotka

enemmän juopuneita olivat, rupesivat tappelemaan. Mutta toiset istuivat

rekiin, ja ne, jotka hänen rekeensä tulleet olivat, puhuivat samasta

asiasta vielä sittenkin kun hän heitä tyttöjen luo ajoi, ja hän kuuli

selvästi heidän moneen kertaan sanovan: toiset ajat tästä syntyy!

Perille tultua, kun Frans kumartui taakseen vällyä kiinnittämään, yksi

herroista löi häntä olalle ja sanoi: onkos sinulla lapsia? Frans

vastasi: on.--Pane ne kouluun, niin saat ne herroiksi. Tästälähin

suomalaisetkin saavat sivistystä.

Kustaava oli tullut hyvin levottomaksi ja kiihottuneeksi. Kun Frans

lopetti, sanoi hän: sinulle ne koulun laittavat, joka rikas olet.

Silloin Frans sanoi: Miksi ei Kustaavakin voisi rikkaaksi tulla?

Mutta Kustaavan rupesi molemmat leuat vapisemaan, eikä hän saanut

sanaakaan suustansa, ja meni niin kotiansa.

Sinne tultuaan hän rupesi kohta vitsa kädessä kiivaasti hakemaan

poikaansa pihalta, mutta poika pakeni nurkasta nurkkaan. Kustaava juoksi

perässä ja torui:

--Vai olet taas noin rypenyt! Sisso, poika, kyllä minä sinut opetan!

Ja asettui edeltäpäin kaikkiin aukkoihin ja soliin mistä poika olisi

voinut hänen käsistään livahtaa vapaalle kadulle.

Mutta poika pakenikin äitiä ainoastaan nimeksi, sillä hän oli tullut

sangen uteliaaksi. Tämmöiset ilman vähintäkään syytä toimeenpannut

selkäsaunat ennustivat aina jotakin suurta tapahtumaa eli käännettä

hänen elämässään. Hän senvuoksi, vaikka näki, että tällä kertaa uhkasi

mitä perusteellisin selkäsauna, antautui melkein omin ehdoin.

Mankelihuoneen ylisparven alta äiti koppasi hänet kiinni, paukahutti

tillin kummallekin korvalle, tukisti ja sitten niskasta pidellen vei

sisälle saamaan oikeata pehmitystä. Siellä kukisti pojan, riisui häneltä

pöksyt ja alkoi hutkia vitsalla:

--Vai meinaat aina vaan porsaana elää, vai meinaat, vai meinaat! hän

saneli lyöntinsä tahtiin.

Poika kiljui sentään vaan niinkuin viran puolesta. Silmät pyöreinä ja

odottavina kysyivät äidiltä: Mikä siis on asiana? Onko se hyvää vai

pahaa?

Mutta äiti ei ruvennut kohta antamaan selityksiä näihin ilmeisiin

kysymyksiin. Selkäsaunan piti olla asian tärkeyttä vastaava.

Kun toimitus oli vihdoin suoritettu, nousi hän äärimmilleen

kiihottuneena seisaalleen ja rupesi puhumaan vienon hiljaisella äänellä,

niinkuin se, jonka valta toisen ihmisen yli on ylimmilleen kohonnut ja

joka senvuoksi ei tarvitse kovalla äänellä käskyjänsä antaa.

--Kädet ristiin, poika, pane kädet ristiin!

Poika vaikeni ja pani sormet ristiin, niinkuin kirkossa tehtiin, ja

odotti nöyränä ja uteliaana.

--Osaatko isämeitää? Lue isämeitää. Jaa, jaa, lue isämeitää!

Poika rupesi höpisemään isämeitää, mutta ei osannut kuin puoliväliin.

--Vai et osaa isämeitää? Jaha, täytyy panna kouluun, että opit

isämeitää. Mene kouluun. Vaatteet ovat hyllyllä ja saappaat ovat

hyllyllä. Ota jalkaas ja mene kouluun...

Kustaava aikoi vielä sanoa jotain, mutta sen sijaan istui tuolille ja

voimatta hillitä itseään purskahti äänekkääseen itkuun:

--Että minun pitikin synnyttää sinut tämän auringon alle!

Ja taas hyppäsi pystyyn, polkasi jalkaansa ja komensi:

--Sisso! Pese itsesi ja kampaa tukkasi!

Ja hän otti pojan vaatteet ja saappaat hyllyltä ja nakkeli yksitellen

permannolle ja meni itkien pois.

Tasan kuukauden kuluttua tästä merkillisestä päivästä he kulkivat

molemmat jälekkäin ajuri Henriksonille päin, äiti edellä, silmät

mielenliikutuksesta turpeina, juhlaliina päässä ja juhlallinen päätös

kasvoilla. Pojalla oli jalassa kömpelösti kolisevat saappaat, vähän

liian pitkät housut ja täys'ikäisen lainalakki päässä. Paljaskinttuiset

katutoverit osottelivat ihmetellen häntä sormellaan. Mutta hän ei

kääntänyt päätänsä oikealle eikä vasemmalle, ja ainoastaan silmillään

seurasi heidän kadehtivaa ihmettelyään.

Henrikson oli myös valmistanut poikansa kouluun vietäviksi, kaikki

kolme. He seisoivat saappaat jalassa portilla ja odotellen katsoivat

kadunkulmaan päin. Ja kun näkivät Kustaavan tulevan kaukaa poikansa

kanssa, sanoivat toisillensa: tuolla tulee kapteeni. Ja juoksivat

sanomaan isällensä, joka oli huoneessansa, piha-ikkunassa istuen.

Silloin Frans työnsi jalallansa oven auki sisempään huoneeseen ja huusi

sinne:

--Vaari hoi, Kustaava tulee pojan kanssa!

Sillä siellä sisemmässä huoneessa asui vanha äijä, jota lapset sanoivat

vaariksi ja Franssin olisi pitänyt sanoa isäksi, mutta sanoi vaariksi,

ja piti ikäänkuin piilossa ihmisiltä, koska äijä oli aikoinaan ollut

murhapoltosta vankina Siperiassa ja sieltä karannut. Merkillinen äijä

senkin puolesta, ettei se osannut puhua muusta kuin menneistä ajoista ja

taitamattomuudessaan rupesi aina kertomaan karkuretkistänsä, olipa

sitten kuulijana ollut vaikka polisimestari itse. Senkin tähden eikä

ainoastaan häpeän vuoksi hän oli ihmisiltä salattava.

Franssin huutoon vaari käänsi makuultaan päätänsä, katsoi hetken eteensä

ja alkoi sitten:

--Siihen aikaan koska minä Siperiasta Suomeen palasin...

Frans huusi keskeyttäen:

--Kustaava tuo poikansa kouluun!

--Jaa mihin tuo?

--Kouluun.

--Turhaan minä sen sarkasäkissä maailmalle kannoin, sanoi vaari ja

katsoi hetken eteensä.

--Meitä oli kymmenen, alkoi hän, jotka Siperiasta läksimme ja lautalla

virran ylitse tultiin, mutta Aunuksen rajalle päästyä ei ollut kuin minä

ja Matti. Sitä on näes huikeasti matkaa. Kolme vuotta kesti käydä ja

kahdesti tauti tapasi kaverin. Mutta koska minä Suomeen takasin tullut

olin...

Kustaavan tulo keskeytti hänen kertomuksensa, kuten sen aina jokin

keskeytti. Hän kääntyi toiselle kyljelleen eikä tullut etuhuoneeseen,

sillä hän ei pitänyt Kustaavasta eikä välittänyt hänen pojastaan. Hän

välitti vaan Franssin lapsista. Niiden vehkeitä hän aina tarkkaan

seurasi, ja kun ne varastelivat tai murtivat lukkoja tai joutuivat

polisin kynsiin, kasvoivat vaarin toiveet yhä suuremmiksi. Paljon,

paljon hän niistä pojista odotti. Ja milloin Frans voivotteli lapsiansa,

silloin vaari niistä enin iloitsi.

Mutta eipä vaari ollut oikein tyytyväinen itse siihen poikaan, jonka

Sandra oli hänelle synnyttänyt, sillä heidän välillensä oli noussut

jyrkkä erimielisyys jo kohta siitä päivästä pitäen, jolloin hän

Siperiasta palattuaan Franssinsa löysi.

Ilokseen hän tosin ensin näki, että myöskin Frans ennen kaikkea muuta,

ajatteli rikastumista. Mutta Franssin »rikastumisen salaisuus» ei

miellyttänyt vaaria, sillä vaarilla oli mielessä toinen salaisuus.

Siperiassa hän oli, seurustellessaan maankuulujen pahantekijäin kanssa,

oppinut venäläiseltä ammattirosvolta väärän rahan valmistamistaidon.

Vehkeet olisivat vaarilla olleet kaikki kunnossa vaikkapa uusia Suomen

kultarahoja valmistaa, ja sattui vielä niin onnellisesti, että Frans oli

hopeasepän opissa käynyt, joten hän olisi tuntenut koko joukon tärkeitä

seikkoja, jotka väärän rahan valmistamiseen kuuluu. Mutta Frans ei

tahtonut ottaa kuuleviin korviinsakaan vaarin suunnitelmia. Ei tahtonut

muka tehdä mitään laissa kiellettyä eikä joutua polisin kanssa

rettelöihin. Rahoistakin, jotka vaari oli hänelle tuonut, ensin kysyi,

mitä rahoja ne olivat. Ja vasta sittenkuin vaari oli kertonut, että ne

olivat hänen ammutun kaverinsa ryöstämiä ja hänelle talteen jättämiä,

oli Frans suostunut ottamaan ne vastaan. Mutta saatuaan rahat ei

ruvennutkaan niillä rahaverstasta kuntoon laittamaan, vaan kaikki pani

talonsa sisustuksiin. Ei uskaltanut. Ei ollut hänessä miestä. Tahtoi

rikastua vaan omiksi huvikseen, ilman tarkotusta, että olisi vaan

punaseen naamaansa aina saanut kaapista viiniä kaataa ja huitukoita

silitellä. Maitten vapaaksi ostamisesta ei ymmärtänyt mitään.

Mutta jos oli Frans vaarin mielestä huono, niin sitä enemmän hän odotti

pojista. Odotti niistä kerran tulevan semmoisia miehiä, jotka tietävät,

että piru on ihmisessä itsessään, eivätkä sentähden mitään tekoa tunne,

mihin ei heidän kätensä uskaltaisi kohota.

Paniko Frans heidät kouluun taikka ei, se oli vaarin mielestä

vähäpätöinen kysymys.

Ja sentähden vaari vaan käänsi kylkeänsä eikä välittänyt kuunnella

poikansa ja tyttärensä puheita koulusta.

Mutta Frans sanoi Kustaavalle, kun he olivat istuneet:

--Ottaisit aluksi vaikka tämän viinipuodin hoitoosi.

Kustaavan värähtivät taas leuvat. Mutta hän sanoi hillitysti:

--Jos koettaisin sentään ensin pyykinpesulla.

Fransin naama venyi pitkäksi, mutta hän ajatteli kärsivällisesti: ehkä

koulutat pari vuotta, mutta poika kasvaa ja kerran sinä sittenkin

taivut!

He nousivat ja menivät viemään poikiansa koulun rehtorille.

4.

Seitsemänkymmenen luvulla ei ollut Tähtitornivuorella vielä mitään

ihmiskäden laitoksia, ei istutuksia, ei harvinaisia puulajeja, ei

runkoruusuja, ei nurmikkoja, ei käytäviä, ei haaksirikkoisten länteen

kääntyvää hätähuutoa eikä sopivaa paikkaa Suomen oikeuksia vartioivalle

eduskuntatalolle.

Vuoren huipulta näkyi etelän puolelle esteettömästi avomeri ja pohjosen

puolelta satama, tori, valkonen Nikolainkirkko ympäröivine

kivimuurineen, yhtä komeana kuin nytkin, ja loitompana joka suunnalle

matalien puurakennusten epätasainen taistelu yhä taajemmin nousevia

tiilitaloja vastaan. Länteenpäin näkyi etenevä saaristo. Mutta itäänpäin

yhtä esteettömästi Viaporin linnoitus vallinensa ja kasarmineen.

Vuoren itäisen osan ylitse luikerteli kivittämätön tie jalankulkijoita

ja niitä kuorma-ajureita varten, jotka kuljettivat kaupunkiin kalliosta

louhittuja kiviä. Myös koko läntinen puoli oli louhoksien vallassa ja

oli käynti siellä kiviröykkiöiden tähden vaikeata. Epätasaisuutta

lisäsivät vielä suuret soraläjät, sillä tätä osaa vuoresta käytettiin

kaupungin yleisenä kaatopaikkana.

Jospa hienommat kävelijät siis välttivätkin Tähtitornivuoren särmäkkäitä

kivirotkoja, pullojen sirpaleita ja tiilisoraa, niin kuitenkin suuri

joukko kultaisen pääkaupungin asukkaista jo silloin rakasti vuorta

lempipaikkanansa. Niihin kuului ennen muita satamalastaajat, jotka

laivoja ulapalta tähystellessään, mielellään siellä pulloansa

kallistelivat, kaartilaiset ja heidän huitukkansa, ja muut joutolaiset,

joilla oli aika vetäytyä kaupungista louhikkojen vapauteen

juopottelemaan.

Mutta niihin kuului myös erään koulun oppilaskunta, sillä hekin olivat

vuoren valinneet olinpaikaksensa.

Tämä koulu oli ensimäinen ja ainoa suomalainen alkeiskoulu pääkaupungin

monien muunkielisten sivistyskoulujen keskellä, ja sen pojilla oli siis

suuria vastuksia voitettavana. Sillä heidän oli käyminen alituista,

sitkeätä taistelua arvonsa ja kunniansa ylläpitämiseksi muiden koulujen

monilukuisia joukkoja vastaan, jotka heitä joka suunnalta piirittivät ja

luonnollisina vihollisinaan pitivät. Tappeleminen oli ensiksikin

»norsseja» vastaan, joiden koulu oli keskikaupungilla, sitten »rottia»

vastaan Kasarmintorin kulmassa, ja vihdoin »ryssiä» vastaan, jotka

sijaitsivat Välitorin kulmassa. Näistä kaikista olivat »rotat»

rohkeimmat, purevimmat ja lähimpänä heitä. Ne olivat myös kaikkein

vahvimmat. »Norssit» taas pahat siitä että olivat usein pampuilla

varustetut tai iskuraudoilla, joka teki heidät vielä vaarallisemmiksi.

Mutta ryssät olivat lukuisimmat.

Alituisen sotatilan vuoksi tuli koulun oppilaiden kesken ainoaksi

arvonmitaksi tappelukelpoisuus. Muut arvonmitat, kuten käytös, ahkeruus,

tarkkuus, taito, sääty--ne olivat merkitystä vailla. Ahkerat, osaavaiset

ja ylempisäätyiset pidettiin pikemmin ala-arvoisina, koska olivat

tavallisesti voima-asioissa takapajulla ja suoriutuivat rotista

ainoastaan toisten vahvempien turvissa. Tappelukokemus ja siitä lähtevä

kunnia saavutettiin yksityisissä ja yhteisissä otteluissa kohtaavan

vihollisen kanssa, mutta yhtäpaljon myöskin varsinaisissa

taisteluharjotuksissa, joiden leiripaikkana oli Tähtitornivuori.

Eräänä kevätiltana pari päivää ennen odotettua yhteentörmäystä norssien

kanssa kokoontuivat koulun tappelukykyiset sinne sotaharjotuksiin.

Hinkin, heidän kuninkaansa, oli määrä käytännössä näyttää heille uutta

suunnitelmaansa, miten vihollisen voima petetään hajalle teeskennellyn

pakenemisen avulla. Odottaessaan tätä Hinkkiä he harjottelivat

tavallisia sotaharjotuksia, jommoisia olivat nähneet ryssän sotamiesten

tekevän Kampin kentällä. He olivat tällä kertaa ottaneet mukaansa

myöskin sen ainoan aatelispojan, joka koulussa oli. Poika oli tosin

tappeluihin liian heikko, mutta kun sen isä oli Venäjän palveluksessa

oleva suomalainen eversti, saivat he siten käsiinsä pitkän laahustavan

miekan, joka räminällään suuresti lisäsi sotamieltä. Tekivät hänestä

tilapäisen päällikön ja keppikivärit olalla, rivittäin kulkivat,

juoksivat, hajosivat ketjuksi, paneutuivat pitkäkseen ampuma-asentoon,

taas hyökkäsivät pystyyn, kertasivat rivejä ja tekivät rynnäkköjä

suljetussa joukossa. Liput liehuivat kivärien päissä, ja ne, joilla oli

leikkipyssyjä, paukuttivat nalleja.

Kuitenkin oli tavalliseen verraten suuri alakuloisuus nyt vallalla. Eikä

kauan kestänyt ennenkuin he jättivät harjotuksensa ja istuivat sinne

tänne hajallensa odottelemaan eikö kuningas lopultakin sentään saavu.

Alakuloisuuteen oli syynä suuri, harvinainen, mieliä tärisyttävä tapaus

heidän koulu-elämässään.

Se poika, joka heidän keskuudessaan kantoi kuninkaan nimeä ja todella

oli kaikkivaltias, ei ollut voimakkain heistä. Hän oli sukkelin, hän oli

viekkain, taitavin tappelussa, nerokkain suunnitteluissa, hän petti

opettajat paraiten, hän poltteli tupakkia melkein heidän nenänsä alla,

meni kuiskauksien avulla läpitse vaikkei lukenut mitään ja sai toimeen

lupapäiviä melkein milloin vaan hänelle paraiten soveltui, sillä kun hän

käski, ulisi koko koulu, kunnes rehtorin täytyi suostua. Mutta

voimakkain hän ei ollut. Voimakkain oli toinen poika, jota sanottiin

»kapteeniksi».

Ja nämä kaksi olivat tänäpäivänä tapelleet keskenään koulun pihalla.

Mitä leikkisotia saattoi tulla kysymykseen, kun tappelun valtava näky

oli syöpynyt mieliin ja jokaisen ajatuksiinsa vaivutti ja pani eteensä

tuijottamaan!

Jotakin oli Hinkki ensin »kapteenille» sanonut, ei kukaan ollut kuullut

mitä. Se vaan tiedettiin, ettei kapteeni kärsinyt tätä haukkumanimeä.

Kapteeni oli heti rajusti käynyt päälle ja paiskannut kuninkaan maahan.

Hinkki hyppäsi pystyyn ja löi korvalle, mutta kapteeni paiskasi hänet

jälleen maahan ja piteli siinä kunnes Hinkki tunnusti olevansa voitettu.

Pystyyn päästyänsä Hinkki kuitenkin heti raapasi kapteenia kasvoihin,

mutta joutui uudestaan alle. Kolmasti hän näin petti voittajansa. Silmät

pyörivät vertyneinä Hinkin päässä ja vaahtoa tuli suusta hänen

raivokkaan huohottaessaan maassa. Monet ajattelivat, että hänen olisi

ollut parempi kuolla kuin nousta siitä häpeästä. Neljännellä kerralla

hänen täytyi kaikkien kuullen vannoa olevansa voitettu. Ylös noustuaan

hän koetti nauraa, mutta ei voinut kuin irvistää, ja sanoi hiljaa

hengästyksen katkaisemat sanat: me--koetamme--iltapäivällä--uudestaan.

Heti iltapäivätuntien päätyttyä hän oli käskenyt kaikki harjotuksiin

vuorelle, mutta kapteenin kanssa he olivat kadonneet muuanne.

Senvuoksi eivät sotaleikit sujuneet. Hirveältä tuntui ajatella, että ne

nyt jossain kenenkään näkemättä temmelsivät elämän ja kuoleman

kamppausta. Ehkä olivat ottaneet veitsiä mukaansa, ainakin kuningas,

eikä vaahtoisessa raivossansa osannut olla sitä käyttämättä.

Mutta sitä suurempi oli hämmästys ja ilo, kun joku äkkiä huusi: mikäs

tuolta tulee! ja kaikki kääntyivät sinnepäin ja näkivät molempien

ilmestyvän ihkasen elävinä kasarmin kulmasta, vieläpä käyden rinnakkain

välinsä jo sopineina.

Kuningas oli kapteenia lyhyempi ja solakampi. Myöskin hänen kasvonsa

olivat melkein naisellisen hienopiirteiset. Viehättävän sinisistä

silmistä ei olisi hänen kuninkuuttansa voinut päättää. Mutta käynti oli

todellisen kuninkaan. Se hetkahteli miesmäisesti joka askeleella

niinkuin satamalastaajilla ja ruumis heilahteli puolelta toiselle

ylpeästi. Takki oli auki, helyvyö kannatti housuja tuuman verran liiviä

alempana, että siniraitainen paita näkyi väliltä. Peukalot hän piti vyön

alla antaen muun kämmenen valtoinansa retkottaa. Sekin painoi vyötä

alas.

Kapteeni oli pitempi ja rotevampi Hinkkiä. Kulki tämän kanssa samassa

tahdissa, mutta käynti ei hetkahdellut eikä ruumis heilahdellut

kummallekaan puolelle. Hänen päänsä oli pyöreä ja sen takaraivo

isonlainen. Ruskean ja vihertävän sekaiset silmät katsoivat totisina ja

rehellisinä suoraan eteenpäin, niinkuin olisivat joka hetki tahtoneet

pudistautua vapaaksi kaikkinaisesta valheesta, mikä ihmisten ympärille

tahtoo väkisin tarttua. Leuvassa oli juova, joka antoi hänen totisille

kasvoilleen loukkaantumisen liikuttavan ilmeen, niinkuin joskus

lapsella, jolle vääryyttä tehdään. Mutta silmät ikäänkuin tästäkin

pyrkivät irti ja värähtelivät vaan rehellisesti totuuteen päin.

Kun nämä molemmat sankarit tulivat muiden luo, sanoi Hinkki aivan kuin

sopimuksesta:

--Joka häntä tästä edes vielä uskaltaa kapteeniksi sanoa, sen minä lyön

nuuskaksi.

Tämän sanottuaan Hinkki meni syrjään ja antoi kapteenille tilaa.

Kapteeni astui nyt vuorostaan esille ja silmät maahan luotuina, niinkuin

valehtelijan, sanoi ikäänkuin tunnustaen:

--Kyllä Hinkki voittaa minut.

Hinkki katsahti vihasesti ja ankarasti ympärilleen, nähdäkseen uskoiko

jokainen erikseen mitä kapteeni oli sanonut.

Mutta kapteeni ei katsonut kehenkään, vaan meni ja istui syrjään. Hänen

silmänsä olivat turpeina eikä voinut olla epäilystäkään siitä, että hän

oli katkerasti itkenyt. Hänen surunsa sen johdosta, mitä aamupäivällä

oli tapahtunut, näytti niin syvältä, että häntä katsoessa tahtoi

muidenkin mieli masentua.

Kun Hinkki näki, että kaikki uskoivat, tuli hän laupeaammaksi ja kertoi

heidän sopineen jutun niin, että Hannes tästälähin (se oli kapteenin

oikea, mutta melkein tuntematon nimi) tuo hänelle kouluun joka päivä

viisi penniä veroa. Ja uudelleen kielsi sanomasta häntä enää

kapteeniksi.

Sitten Hinkki rupesi katsomaan heidän patterejansa, jotka he olivat

laatineet kivensirpaleista kiintonaisten kivien väliin, ja nauroi, että

he aikoivat antaa nallipaukutusten käydä tykkitulesta. Hän nauroi myös

heidän sapeliansa, veti miekan huotrasta ja löi linkkuveitsen terällä

miekan terään lovia osottaakseen ettei sen miekan teräs mihinkään

kelpaa. Vielä hän nauroi lippujakin. Ei hän oikeastaan välittänyt

mistään leikkisodista, eikä yleensä pitänyt taisteluja ryssiä, norsseja

ja rottia vastaan minään leikkinä ollenkaan, vaan hänen

sotakavaluutensa, vihollisvihansa, pampuniskunsa olivat aina täyttä

totta, oikeata, intohimoista tappelua. Eipä hän muutoin kuningas olisi

ollutkaan.

Hän veti nyt esiin parin korttelin pituisen sytytyslangan ja sanoi että

täytyy mennä ruutia hakemaan.

Kun he kysyivät, mistä hän ruutia saapi, nauroi hän vaan, että kyllä

_hän_ aina saa, ja sanoi huomenna näyttävänsä miltä oikea pamaus kuuluu.

Osotti kivenkolon, jonka sanoi lataavansa täyteen, reunoja myöten, ja

määräsi valmiiksi mihin eri suuntaan kunkin piti paeta, kun polisit

alkaisivat juosta vuorelle.

Että Hinkki oli tuon mustan sytytyslangan saanut käsiinsä, se oli jo

kylläkin suuri ihme, mutta mistä hän aikoi niin paljon ruutia saada, se

meni yli jokaisen ymmärryksen. Hinkille oli kaikki mahdollista. Hänen

kuninkuutensa ei perustunut voimaan, vaan siihen että hän joka alalla

tunsi maailmata paremmin kuin muut, tunsi ja tiesi sellaista, mitä muut

osasivat vaan suu auki ja posket hehkuvina kuunnella, milloin

hämmästyen, milloin kauhistuen, milloin surren, milloin tuleen syttyen.

--Menkää te muut kotiin, mutta Hannes tulee minun kanssani, sanoi hän.

Sykkivin sydämmin, täynnä ihmeellistä odotusta hajosivat kaikki

vuorelta.

Mutta Hinkki ja kapteeni menivät vuoren itäiselle harjalle.

Siellä he paneutuivat pitkäkseen kalliolle illan hämärtymistä

odottamaan.