Kotvan kuluttua von Coren ja diakoni yhtyivät joen sillan luona.
Diakonin mieli oli kuohuksissa, hän hengitti raskaasti ja karttoi
katsomasta silmiin. Häntä hävetti oma pelkonsa sekä likainen ja märkä
pukunsa.
-- Minusta näytti, että teillä oli aikomuksena surmata hänet ... jupisi
hän. -- Kuinka se on ihmisluonnolle vastenmielistä! Kuinka peräti
luonnonvastaista se on!
-- Mitä teitä te tänne jouduitte? -- kysyi eläintieteilijä.
-- Älkää kysykö, -- sanoi diakoni, huitaisten kädellään. -- Pahahenki
sai eksytetyksi: lähde ja lähde... Ja minä lähdin ja olin maissipellossa
istuessani kuolla pelosta. Mutta nyt, Jumalan kiitos, Jumalan kiitos...
Olen teihin hyvin tyytyväinen, -- puheli diakoni. -- Sitä vain
pyytämällä pyytäisin, ettei kenellekään puhuttaisi minun olleen täällä,
muuten voisin saada aika ripin esimiehiltäni. Sanoisivat, että diakoni
on ollut sekundanttina.
-- Hyvät herrat, -- sanoi von Coren. -- Diakoni pyytää, ettette
kenellekään virkkaisi nähneenne hänet täällä. Hänelle voi seurata siitä
ikävyyttä.
-- Kuinka se on ihmisluonnolle vastenmielistä! -- huokasi diakoni. --
Suokaa minulle jalomielisesti anteeksi, mutta teillä oli sellainen
muoto, että luulin teidän ehdottomasti surmaavan hänet.
-- Olin kovassa kiusauksessa tehdä lopun tuosta konnasta, -- sanoi von
Coren, -- mutta te huusitte juuri parahiksi, ja minulta meni luoti
ohitse. Koko tämä menetelmä on kuitenkin tottumattomalle vastenmielinen,
ja minä väsyin aika lailla. Olen kovasti heikontunut. Lähdetään
ajamaan...
-- Ei, sallikaa minun kulkea jalan. Minun on vilu ja olen läpimärkä,
kävelen tästä lämpimikseni.
-- Niinkuin tahdotte, -- virkkoi raukealla äänellä uupunut
eläintieteilijä, istuutui rattaille ja sulki silmänsä. -- Niinkuin
tahdotte...
Sillä välin kun häärättiin ajoneuvojen ympärillä ja istuuduttiin, seisoi
Kerbalai tien vieressä ja pidellen molemmin käsin vatsaansa kumarteli
syvään ja väläytteli hampaitaan; hän luuli herrojen tulevan nauttimaan
luonnosta ja juomaan teetä eikä ymmärtänyt, miksi he istuutuivat
ajoneuvoihin. Yleisen äänettömyyden vallitessa saattue läksi liikkeelle,
ja mökin luo jäi diakoni yksin.
-- Meni kapakka, joi tee, -- virkkoi hän Kerbalaille. -- Minun tahto
syö.
Kerbalai osasi hyvin venäjää, mutta diakoni luuli, että tataari paremmin
ymmärtää, jos puhuttelee häntä murtaen venäjänkieltä.
-- Munakokkeli teki, juusto antoi...
-- Tule, tule, pappi, -- sanoi Kerbalai kumartaen. -- Kaikkea annan...
Juustoakin on ja viiniä myös... Syö mitä haluat.
-- Kuinka on tataarinkielellä Jumala? -- kysyi diakoni astuessaan
kapakkaan.
-- Sinun Jumalasi ja minun Jumalani on aivan sama, -- sanoi Kerbalai
ymmärtäen hänet väärin. -- Kaikilla on yksi Jumala, mutta ihmiset ovat
erilaiset. Ketkä ovat venäläisiä, ketkä turkkilaisia, kutka taas
engelsmanneja -- kaikkia ihmisiä on paljon, mutta Jumala on yksi.
-- Hyvä. Jos kaikki kansat palvelevat yhtä ainoata Jumalaa, niin miksi
te, muhamettilaiset, katsotte kristittyihin kuin perivihollisiinne?
-- Miksi vihoittelet? -- sanoi Kerbalai, tarttuen molemmin käsin
vatsaansa, -- sinä olet pappi, minä muhamettilainen, sinä sanot -- syödä
tahdon, minä annan... Vain rikas pitää lukua siitä, mikä Jumala on
minun, mikä sinun, mutta köyhälle ykskaikki. Syö, ole hyvä.
Sillä aikaa kun tataarin mökissä keskusteltiin jumaluusopillisista
asioista, ajoi Lajevski kotiin ja muisteli, kuinka kaameata hänen oli
ollut matkustaa aamun sarastaessa, kun tie, kalliot ja vuoret olivat
märät ja pimeät ja tietämätön tulevaisuus häämöitti kammottavana kuin
kuilu, josta ei näy pohjaa. Nyt sen sijaan välkkyivät sadepisarat
ruohontutkaimissa ja kivillä kuin timantit, luonto hymyili riemuissaan
ja kammottava tulevaisuus oli jäänyt taaksepäin. Hän katseli
Sheshkovskin synkkiä, itkettyneitä kasvoja ja edellä kulkevia kaksia
ajoneuvoja, joissa istuivat von Coren, hänen sekundanttinsa ja tohtori,
ja hänestä näytti, ikäänkuin he kaikki olisivat olleet paluumatkalla
hautuumaalta, vastikään haudattuaan sinne vastuksellisen, sietämättömän
ihmisen, joka oli häirinnyt kaikkien elämää.
"Kaikki on loppunut", ajatteli hän entistä elämäänsä, varovasti
silitellen sormillaan kaulaansa.
Hänellä oli oikealle puolelle kaulaa, kauluksen kohdalle, kohonnut pieni
paisuma, pikkusormen pituinen ja paksuinen, ja tuntui sellaista kipua,
kuin olisi joku silitysraudalla pyyhkäissyt pitkin kaulaa. Se oli luodin
aikaansaama ruhjevamma.
Kun hän sitten palasi kotia, kului häneltä päivä, eriskummaisen pitkänä,
suloisena ja utuisena kuin unhe. Hän tarkkaili ammoin tuntemiansa
esineitä kuin vankilasta tai sairaalasta hiljan päästetty ja ihmetteli,
että pöydät, ikkunat ja tuolit, valo ja meri herättivät vilkasta,
lapsellista iloa, jollaista hän ei ammoin ollut kokenut. Kalpea ja
kovasti laihtunut Nadeshda Feodorovna ei käsittänyt hänen hellämielistä
ääntään ja kummallista astuntaansa; hän riensi kertomaan Lajevskille
kaikki, mitä hänelle oli tapahtunut... Hänestä näytti, että Lajevski
luultavasti kuulee huonosti eikä ymmärrä häntä, ja että jos hän saa
tietää kaikki, niin hän kiroo ja tappaa, mutta Lajevski kuunteli häntä,
silitteli hänen kasvojaan ja hiuksiaan, katsoi häntä silmiin ja lausui:
-- Minulla ei ole ketään muita, paitsi sinua.
Sitten he istuivat kauan aikaa pystyaidan ympäröimässä puistossa,
painautuneina toinen toisensa kupeeseen ja olivat ääneti tai haaveillen
ääneen tulevasta onnellisesta elämästään puhelivat lyhyin, katkonaisin
lausein, ja Lajevskista tuntui, ettei hän koskaan ollut puhunut niin
pitkään ja niin kauniisti.