Oli kulunut runsaasti kolme kuukautta. Valkeni se päivä, jolloin von
Coren oli päättänyt matkustaa pois. Varhaisesta aamusta oli ollut kylmä
ja satanut rankasti, puhalsi koillistuuli, ja merellä kävi kova
aallokko. Puhuttiin, että semmoisella ilmalla höyrylaiva tuskin saapuisi
ulkosatamaan. Aikataulun mukaan sen piti saapua kello yhdeksän jälkeen
aamulla, mutta von Coren, joka oli käynyt rantalaiturilla puolenpäivän
aikaan sekä iltapäivällä, ei kiikarilla nähnyt muuta kuin harmaita
aaltoja ja sadetta, joka peitti taivaanrannan näkyvistä.
Illansuussa sade lakkasi, ja tuuli alkoi huomattavasti tyyntyä. Von
Coren tyytyi jo siihen ajatukseen, ettei hänen matkastaan tänään tulisi
mitään, ja istuutui Samoilenkon kanssa pelaamaan shakkia; mutta kun
pimeni, tuli sotamiespalvelija ilmoittamaan, että merellä näkyi tulia ja
että oli nähty raketti.
Von Corenille tuli kiire. Hän pujotti laukunhihnan olkapäälleen, suuteli
Samoilenkoa ja diakonia, käväisi ilman mitään tarvetta kaikissa
huoneissa, sanoi hyvästi palvelijalle ja keittäjälle ja astui kadulle,
rinnassa se tunto, ikäänkuin olisi unhottanut jotakin tohtorin luo tai
omaan asuntoonsa. Kadulla hän asteli Samoilenkon rinnalla, ja heitä
seurasi diakoni, käsissä laatikko, ja viimeisenä kulki sotamiespalvelija
kantaen kahta matkalaukkua. Vain Samoilenko ja palvelija erottivat nuo
himmeät tulet merellä, toiset seurueesta katselivat pimeässä, mutta
eivät nähneet mitään. Laiva pysähtyi kauas rannasta.
-- Joutuin, joutuin, -- kiirehti von Coren. -- Pelkään, että laiva
jättää.
Kulkiessaan kolmi-ikkunaisen talon ohitse, johon Lajevski kohta
kaksintaistelun jälkeen oli muuttanut asumaan, ei von Coren voinut
pidättäytyä, vaan katsahti sinne. Lajevski istui pöytänsä yli
kumartuneena, selkä ikkunaan päin ja kirjoitti.
-- Minua ihmetyttää, -- virkkoi eläintieteilijä hiljaa, -- kuinka hän on
köyristynyt!
-- Niin, kyllä sitä sietää ihmetellä, -- huokasi Samoilenko. -- Näin
istuu mies aamusta iltaan ja työskentelee. Tahtoo suorittaa velkansa. Ja
elää, veikkonen, huonommin kuin kerjäläinen.
Oltiin puolisen minuuttia ääneti. Eläintieteilijä, tohtori ja diakoni
seisoivat akkunan kohdalla yhä katsellen Lajevskia.
-- Ei matkustanutkaan pois täältä, raukka, -- sanoi Samoilenko. -- Mutta
muistatko, millaisessa lähtötouhussa hän oli?
-- Muistan, kovasti on köyristynyt, -- toisti von Coren. -- Hänen
häänsä, päivänpituinen työskentelynsä leipäpalan puolesta, jokin uusi
ilme hänen kasvoillaan, jopa astuntansakin -- kaikki se on niin
epätavallista, etten suorastaan tiedä miksi sitä sanoakaan, -- ja
eläintieteilijä tarttui Samoilenkon hihaan ja jatkoi mielenliikutuksen
väräyttämällä äänellä: -- Sano sinä hänelle ja hänen vaimolleen, että
minä lähtiessäni ihmettelin heitä, toivoin heille kaikkea hyvää ... ja
pyydä häntä, ettei hän, jos mahdollista, minua pahoin muistelisi. Hän
tuntee minut. Hän tietää, että jos minä olisin voinut ennakolta aavistaa
tällaisen muutoksen tapahtuvan, olisi minusta voinut tulla hänen paras
ystävänsä.
-- Käy sisään hänen luokseen sanomassa hyvästi.
-- Ei, se ei olisi sopivaa.
-- Miksi? Jumala tietää, ehket enää koskaan häntä näe. Eläintieteilijä
mietti ja virkkoi:
-- Se on totta.
Samoilenko koputti hiljaa sormellaan ikkunaan. Lajevski vavahti ja
katsahti taakseen.
-- Vanja, Nikolai Vasiljitsh tahtoo sanoa sinulle hyvästi, -- sanoi
Samoilenko. -- Hän on juuri lähdössä matkalle.
Lajevski nousi pöydän äärestä ja meni porstuaan avaamaan oven; von Coren
ja diakoni astuivat sisään.
-- Tulin vain hetkiseksi, -- aloitti eläintieteilijä, riisuen porstuassa
kalossit ja ollen jo pahoillaan, että oli antanut sijaa tunteelle ja
tullut tänne kutsumatta. "Minä ihankuin tuppaudun", ajatteli hän, "se on
tyhmää." -- Suokaa anteeksi, että häiritsen, -- lausui hän astuessaan
Lajevskin jäljestä tämän huoneeseen, -- mutta minä matkustan nyt pois,
ja jokin veti minua luoksenne. Jumala tietää, näemmekö enää toisiamme.
-- Olen kovin iloinen... Pyydän nöyrimmästi, -- sanoi Lajevski ja
siirteli kömpelösti vieraille tuoleja, tahtoen ikäänkuin sulkea heiltä
tien, pysähtyi keskelle lattiaa ja hieroi käsiään.
"Suotta olin jättämättä todistajia kadulle", ajatteli von Coren ja
virkkoi lujalla äänellä: -- Älkää minua pahoin muistelko, Ivan
Andreitsh. Tietysti on mahdotonta unhottaa sitä, mikä on ollut, se on
liian surullista, enkä ole tullut tänne pyytääkseni anteeksi tai
vakuuttaakseni viattomuuttani. Minä toimin vilpittömässä mielessä enkä
ole siitä lähtien vaihtanut vakaumusta... Totta on, kuten nyt suureksi
ilokseni huomaan, että erehdyin teihin nähden, mutta kompastuuhan sitä
tasaisellakin tiellä, ja sellainen on ihmiskohtalo: ellet erehdy
pääasiassa, erehdyt yksityiskohdissa. Kukaan ei tunne oikeata totuutta.
-- Niin, ei kukaan tunne totuutta... virkkoi Lajevski.
-- No, hyvästi nyt... Suokoon Jumala teille kaikkea hyvää.
Von Coren ojensi Lajevskille kättä; Lajevski puristi sitä ja kumarsi.
-- Älkää muistelko pahalla mielellä, -- sanoi von Coren. -- Terveisiä
vaimollenne ja sanokaa hänelle, että olen pahoillani, kun en saanut
sanoa hänelle jäähyväisiä.
-- Hän on kotona.
Lajevski lähestyi ovea ja puhui toiseen huoneeseen:
-- Nadja, Nikolai Vasiljevitsh tahtoo sanoa sinulle hyvästi.
Nadeshda Feodorovna astui sisään, pysähtyi ovensuuhun ja katsahti arasti
vieraihin. Hänen kasvonsa näyttivät syyllisiltä ja säikähtyneiltä, ja
käsiään hän piti kuin tyttökoululainen, jolle annetaan nuhteita.
-- Minä matkustan nyt pois, Nadeshda Feodorovna, -- lausui von Coren, --
ja tulin sanomaan hyvästi.
Nadeshda Feodorovna ojensi epäröiden hänelle kätensä, ja Lajevski teki
kumarruksen.
"Voi kuitenkin, kuinka he kumpikin ovat säälittävän näköisiä!" ajatteli
von Coren. "Ei ole heille helppoa tämä elämä." -- Minä tulen käymään
Moskovassa ja Pietarissa, -- sanoi hän, -- olisiko jotakin, mitä olisi
tarvis teille sieltä lähettää?
-- Mitäpäs? -- virkkoi Nadeshda Feodorovna ja vaihtoi miehensä kanssa
huolestuneita katseita. -- Ei kai sitä liene mitään...
-- Niin, ei mitään... sanoi Lajevski hieroen käsiään.
-- Viekää terveisiä.
Von Coren ei tiennyt, mitä vielä olisi sopinut tai tarvinnut sanoa,
vaikka sitä ennen, sisään astuessaan, oli aikonut puhua paljon hyvää,
mieltä lämmittävää ja merkillistä. Hän puristi ääneti Lajevskin ja hänen
vaimonsa käsiä ja lähti heidän luotaan raskain mielin.
-- Millaisia ihmisiä! -- puheli diakoni puoliääneen, astuessaan toisten
jäljessä. -- Voi, Jumala, millaisia ihmisiä! Tosiaan on Jumalan oikea
käsi istuttanut tämän viinipensaan! Herra, Herra! Yksi voitti tuhannen,
toinen kymmenentuhatta. Nikolai Vasiljitsh, -- lausui hän haltioissaan,
-- tietäkää, tänään te voititte ihmisvihollisista suurimman -- voititte
ylpeyden!
-- Herjetkää, diakoni! Mitä voittajia me olemme, minä ja hän? Voittajat
näyttävät kotkilta, mutta hän on surkea, saamaton, arka, kumartelee kuin
kiinalainen nukke, ja minun on mieleni niin surullinen.
Takaapäin kuului askelia. Sieltä tuli Lajevski, aikoen saattaa lähtijää.
Laivasillalla seisoi palvelija, pidellen kahta matkalaukkua, ja hiukan
loitommalla seisoi neljä soutumiestä.
-- Aika tiukka tuuli ... brr! -- sanoi Samoilenko.
-- Merellä lienee nyt aika myrsky -- oi, oi! Et sinä nyt lähde sopivaan
aikaan, Kolja.
-- Minä en pelkää meritautia.
-- Ei siitä puhetta... Kunpa nuo tolvanat eivät keikauttaisi sinua
mereen. Olisi pitänytkin lähteä asioimiston purjeveneessä. Missä on
asioimiston pursi? -- huusi hän soutajille.
-- Lähti jo, teidän ylhäisyytenne.
-- Entä tullipursi?
-- Lähti myöskin.
-- Miksei siitä ilmoitettu? -- vihoitteli Samoilenko.
-- Tollot!
-- Yhdentekevä, älä siinä kimmastu... sanoi von Coren. -- Hyvästi
sitten. Jumala varjelkoon teitä.
Samoilenko syleili von Corenia ja risti kolmesti hänen kasvojaan.
-- Älähän unhoita, Kolja... Kirjoita... Ensi keväänä odotamme.
-- Hyvästi, diakoni, -- sanoi von Coren, puristaen diakonin kättä. --
Kiitos seurastanne ja elähyttävistä puheluistanne. Miettikäähän
tutkimusretkeä.
-- Herran tähden, valmis minä olen vaikka maailman äären! -- nauroi
diakoni. -- Jäisinkö minä pois pelistä?
Von Coren tunsi pimeässä Lajevskin ja ojensi ääneti hänelle kätensä.
Soutajat seisoivat jo alhaalla, pidellen kiinni venettä, joka keikkui
paaluja vasten, vaikkakin sataman sulku suojeli sitä kovalta aallokolta.
Von Coren laskeutui portaita myöten, loikkasi venheeseen ja istui
peräsimeen.
-- Kirjoita! -- huusi hänelle Samoilenko. -- Pidä vaaria terveydestäsi!
"Ei kukaan tunne oikeata totuutta", ajatteli Lajevski, nostaen
päällysnuttunsa kaulusta ja työntäen kädet hihansuihin.
Vene kaarsi reippaasti laivasillan ja työntyi väljemmille vesille. Se
häipyi aaltoihin, mutta solahti seuraavassa hetkessä Syväristä korkealle
aallonharjalle, niin että saattoi erottaa ihmiset, vieläpä airotkin.
Vene eteni kolmisen syltä, mutta aallokko hulautti sitä pari syltä
takaisinpäin.
-- Kirjoita! -- huusi Samoilenko. -- Saipa sinut pahahenki lähtemään
tämmöisellä ilmalla!
"Niin juuri, ei kukaan tunne oikeata totuutta..." ajatteli Lajevski,
luoden alakuloisen katseen rauhattomalle, synkälle merelle.
"Venettä heittelee takaisinpäin", ajatteli hän, "se kulkee kaksi askelta
eteen-, yhden taaksepäin, mutta soutajat ovat itsepintaisia, riuhtovat
väsymättä airoilla eivätkä pelkää korkeita aaltoja. Vene lipuu
lipumistaan eteenpäin, nyt sitä ei enää näy, kuluu puolisen tuntia, ja
soutajat näkevät selvästi laivan tulet, ja tunnin kuluttua he ovat jo
laivaportaiden luona. Samoin elämässäkin... Totuutta etsiessään ihmiset
kulkevat kaksi askelta eteen-, yhden taaksepäin. Kärsimykset, erehdykset
ja elämänkaiho heittelevät heitä takaisinpäin, mutta totuudenjano ja
itsepintainen tahto ajavat heitä yhä eteenpäin. Ja kenpä tietää? Ehkä he
viimein saavuttavat oikean totuuden..."
-- Hyvä-ä-sti! -- huusi Samoilenko.
-- Ei näy eikä kuulu, -- sanoi diakoni. -- Onnea matkalle!
Sade alkoi rapista.