Ensi kerran eläissäni näen! Kuinka ihanaa! -- sanoi von Coren, tullen
näkyviin kedolla ja ojentaen molemmat kätensä itää kohti. --
Katsokaahan: vihreitä säteitä!
Idässä vuorten takaa sojotti kaksi vihreätä sädettä, ja se oli
todellakin hyvin kaunista. Aurinko teki nousuaan.
-- Päivää! -- jatkoi eläintieteilijä, nyökäyttäen päätään Lajevskin
sekundanteille. -- En kai myöhästynyt?
Häntä seurasivat hänen sekundanttinsa, kaksi hyvin nuorta yhdenkokoista
upseeria, Boiko ja Govorovski, yllä valkoiset sotilasmekot, sekä laiha,
juro tohtori Ustimovitsh, joka toisessa kädessä kantoi jotakin myttyä,
toista piti selkänsä takana: tapansa mukaan hänellä oli kävelykeppi
ojennettuna pitkin selkää. Laskien mytyn maahan ja tervehtimättä ketään,
hän pani toisenkin kätensä selän taakse ja alkoi astella edestakaisin.
Lajevski tunsi uupumusta ja pahaa oloa kuten ihminen, joka vähän ajan
perästä mahdollisesti on kuoleman oma ja sentähden herättää yleistä
huomiota. Hän olisi suonut, että hänet tapettaisiin niin pian kuin
suinkin tai vietäisiin kotiin. Hän näki nyt auringonnousun ensimmäisen
kerran eläissään; tämä varhainen aamu, vihreät säteet ja kosteus ynnä
miehet märkine saappaineen näyttivät liikanaisilta hänen elämässään,
tarpeettomilta, ja vaivasivat häntä; kaikella tällä ei ollut
minkäänlaista yhteyttä eletyn yön, hänen ajatustensa ja
syyllisyydentuntonsa kanssa, ja sentähden hän olisi kernaasti lähtenyt
pois kaksintaistelua odottamatta.
Von Coren oli huomattavasti kiihtynyt ja koetti salata sitä, ollen
panevinaan kaikkein enimmin huomiota vihreisiin säteisiin. Sekundantit
olivat hämillään ja katsoivat toinen toiseensa, ikäänkuin kysyen, mitä
varten he ovat täällä ja mitä heidän on tehtävä.
-- Minusta näyttää, herrat, ettei meillä ole syytä mennä tästä
edemmäksi, -- virkkoi Sheshkovski. -- Sopiihan tässäkin.
-- Kyllä tietenkin, -- myönsi von Coren.
Seurasi vaitiolo. Ustimovitsh käveli edestakaisin, kääntyi äkkiä
Lajevskin puoleen ja sanoi puoliääneen, puhuen vasten hänen kasvojaan:
-- Ei kai vielä ole ehditty ilmoittaa teille minun ehtojani. Kumpikin
riitapuoli maksaa minulle 15 ruplaa, mutta jos toinen kaatuu, maksaa
eloonjäänyt koko summan 30 ruplaa.
Lajevski oli ennestään tuttu tämän miehen kanssa, mutta nyt vasta hän
ensi kerran selvästi näki hänen sameat silmänsä, karheat viiksensä ja
laihan, keuhkotautisen kaulansa: koronkiskuri, mutta ei tohtori! Hänen
hengityksellään oli vastenmielinen lihan haju.
"Pitäähän olla kaikenlaisia ihmisiä maailmassa", ajatteli Lajevski ja
vastasi:
-- Hyvä on.
Tohtori nyökkäsi ja alkoi jälleen astella, ja ilmeistä oli, ettei hän
laisinkaan välittänyt rahasta, vaan oli esittänyt asian pelkästä vihasta
heitä vastaan. Kaikki tunsivat, että oli jo aika aloittaa tai lopettaa
se, mikä oli jo aloitettu, mutta eivät kuitenkaan aloittaneet eivätkä
lopettaneet, vaan käyskentelivät, seisoivat ja polttelivat. Nuoret
upseerit, jotka ensi kerran eläissään olivat läsnä kaksintaistelussa,
eivät nytkään paljoa uskoneet tähän siviilimiesten heidän mielestään
tarpeettomaan kaksintaisteluun, tarkastelivat huolellisesti
palttinamekkojaan ja silittelivät hihoja. Sheshkovski lähestyi heitä ja
virkkoi hiljaa:
-- Herrat, meidän täytyy koettaa kaikkia keinoja estääksemme tämän
kaksintaistelun. Täytyy sovittaa heidät.
Hän punastui ja jatkoi:
-- Eilen kävi Kirilin luonani ja valitti, että Lajevski oli tavannut
hänet Nadeshda Feodorovnan seurassa ja sen semmoista.
-- Niin, sen olemme mekin kuulleet, -- lausui Boiko.
-- Siinä sen näette... Lajevskilla vapisevat kädet ja niin edespäin...
Hänessä ei ole miestä kohottamaan asetta. Kaksintaistelu häntä vastaan
on yhtä epäinhimillinen kuin taistelu juopunutta tai lavantautista
vastaan. Ellei sovintoa saada aikaan, on taistelu, hyvät herrat, ainakin
lykättävä, vai mitä... Tämä on sellaista pirun hommaa, etten viitsisi
nähdä.
-- Puhukaa siitä von Corenille.
-- Minä en tiedä kaksintaistelun sääntöjä, lempo soikoon, enkä välitä
tietääkään; hän voisi luulla, että Lajevski on alkanut pelätä ja
lähettänyt minut hänen luokseen. Mutta luulkoon mitä hyvänsä, minä
sittenkin puhun hänelle.
Sheshkovski suuntasi askelensa epävarmasti ja hieman ontuen, ikäänkuin
toinen jalka olisi puutunut, von Corenia kohden, ja hänen astuessaan ja
rykiessään huokui koko hänen olentonsa laiskuutta.
-- Kuulkaas, mitä minun on sanottava teille, herraseni, -- aloitti hän
ja tähysteli tarkasti eläintieteilijän paidan kuvioita. -- Se on meidän
keskeistä... Minä en tunne kaksintaistelun sääntöjä, lempo soikoon, enkä
niistä välitäkään, ja nyt minä puhun -- en sekundanttina, tahtoisin
sanoa, vaan ihmisenä ja niin edespäin.
-- No niin, mitä?
-- Kun sekundantit kehoittavat sopimaan, ei heitä tavallisesti kuulla,
vaan katsotaan heidän välitystarjoustaan pelkäksi muodollisuudeksi.
Itserakkaus ja niin edespäin. Mutta nyt minä nöyrimmin pyydän teitä
kiinnittämään huomiotanne Ivan Andreitshiin. Hän ei tänään ole
normaalitilassa, ei ole täydessä järjessään, niin sanoakseni, kurjan
näköinen. Hänelle on tapahtunut onnettomuus. En voi suvaita juoruja, --
Sheshkovski punastui ja vilkaisi taaksensa, -- mutta koska on hankkeissa
kaksintaistelu, katson tarpeelliseksi ilmoittaa teille. Eilen illalla
hän Myridovin talossa yllätti naisensa ... erään mieshenkilön seurassa.
-- Ilettävää! -- jupisi eläintieteilijä, kalpeni, rypisti otsaansa ja
sylkäistä läiskäytti: -- Hyi!
Hänen alahuulensa vavahti; hän loittoni Sheshkovskin luota, tahtomatta
kuulla enempää, ja ikäänkuin hän vahingossa olisi saanut suuhunsa
jotakin kitkerää, hän taaskin sylkäistä läiskäytti ja katsahti
vihamielisesti ensi kerran koko aamuna Lajevskiin. Hänen kiihtymyksensä
ja paha olonsa olivat haihtuneet; nyt hän ravisti päätään ja sanoi
kovaa:
-- Hyvät herrat, mitä me enää odotamme? Miksi emme ala jo?
Sheshkovski ja upseerit katsahtivat toisiinsa ja ensinmainittu kohautti
olkapäitään.
-- Herrat! -- sanoi hän kovalla äänellä, kääntymättä erikoisesti
kenenkään puoleen. -- Herrat! Me kehoitamme teitä sopimaan.
-- Lopettakaamme pikemmin nämä muodollisuudet, -- lausui von Coren. --
Sovinnosta on jo puhuttu. Mikä on seuraava muodollisuus? Pitäisihän
koettaa joutua, herrat, muuten aika käy täpäräksi.
-- Me pysymme sittenkin vaatimuksessamme, että koettaisitte sopia, --
sanoi Sheshkovski syyllisyyttä ilmaisevalla äänellä kuin ihminen, jonka
täytyy sekaantua vieraisiin asioihin; hän kävi punaiseksi, pani käden
sydämelleen ja jatkoi: -- Herrat, me emme huomaa johdonmukaista yhteyttä
loukkauksen ja kaksintaistelun välillä. Loukkauksella, jonka joskus
inhimillisestä heikkoudesta aikaansaamme toinen toisellemme, ja
kaksintaistelulla ei ole mitään yhteistä. Me olemme yliopiston käyneitä,
sivistyneitä miehiä, ja tietysti näette itsekin, että kaksintaistelu on
vain vanhentunut, tyhjä muodollisuus ja niin edespäin. Me otamme sen
ainakin siltä kannalta, muuten emme olisi tänne tulleet, koska emme voi
sallia, että ihmiset meidän läsnäollessamme ampuisivat toisiaan ja niin
edespäin. -- Sheshkovski pyyhki hikeä otsaltaan ja jatkoi: -- Tehkää nyt
siis, herrat, loppu erimielisyydestänne, ojentakaa toinen toisellenne
kättä ja lähdetään kotiin juomaan sovinnon malja.
Von Coren oli vaiti. Lajevski, huomattuaan, että häneen katsotaan,
virkkoi:
-- Minulla ei ole mitään Nikolai Vasiljitshiä vastaan. Jos hän katsoo
minun olevan syyllisen, olen valmis pyytämään häneltä anteeksi.
Von Coren otti pahastuakseen.
-- Nähtävästi, hyvät herrat, -- sanoi hän, -- teille olisi mieluista,
että herra Lajevski palaisi kotiin ylevämielisenä ja ritarina, mutta
minä en voi hankkia teille tai hänelle sitä mielihyvää. Ei olisi ollut
syytä nousta varhain ja matkata kaupungista kymmenen virstaa ainoastaan
sen vuoksi, että olisi voitu juoda sovinnon malja, haukata päälle ja
selittää minulle, että kaksintaistelu on vanhentunut muodollisuus.
Kaksintaistelu on kaksintaistelu, eikä sitä ole tehtävä sen
järjettömämmäksi ja valheellisemmaksi kuin se itsessään on. Minä tahdon
taistella!
Seurasi hiljaisuus. Upseeri Boiko otti laatikosta kaksi pistoolia:
toinen annettiin von Corenille, toinen Lajevskille, ja sitten seurasi
hämminki, joka kotvaksi aikaa tuotti huvia eläintieteilijälle ja
sekundanteille. Kävi näet ilmi, ettei kukaan läsnäolijoista ollut
koskaan eläissään ollut mukana kaksintaistelussa eikä varmasti tietänyt,
kuinka pitää asettua ja mitä sekundanttien on sanottava ja tehtävä.
Mutta sitten Boiko muisti ja alkoi huulet hymyssä selittää.
-- Herrat, kuka muistaa, miten sitä Lermontov kuvaa? -- kysyi von Coren
nauraen. -- Turgenjevilla myöskin Basarov vaihtaa laukauksia jonkun
kanssa...
-- Mitä siinä on muistelemista, -- sanoi Ustimovitsh kärsimättömäsi ja
pysähtyi. -- Mitatkaa välimatka -- siinä kaikki.
Ja hän harppasi pari kolme kertaa ikäänkuin näyttääkseen, kuinka on
mitattava. Boiko luki askelet, ja hänen toverinsa veti miekan tupesta ja
piirsi maahan päätekohtiin rajaviivat.
Riitamiehet asettuivat paikoilleen yleisen äänettömyyden vallitessa.
"Myyrät", muisti diakoni kyyröttäessään pensaassa.
Taas Sheshkovski puhui jotakin, ja taas selitti jotakin Boiko, mutta
Lajevski ei kuullut mitään tai oikeammin sanoen kuuli, mutta ei mitään
ymmärtänyt. Kun tuli aika, viritti hän hanan ja kohotti raskasta, kylmää
pistooliaan suu ylöspäin. Hän oli unohtanut avata päällyshuttunsa napit,
ja häntä ahdisti olkapäästä ja kainalosta, käsivarsi kohosi niin
vastahakoisesti kuin olisi hiha ommeltu lakkipellistä. Hän muisti
eilisen vihansa tuota mustapintaista otsaa ja kiharatukkaa vastaan ja
ajatteli, ettei hän edes eilenkään, kovan suuttumuksensa ja vihansa
hetkellä, olisi voinut ampua ihmiseen. Peläten, että luoti vahingossa
voisi sattua von Coreniin, hän kohotti pistoolia yhä ylemmäs ja tajusi,
että tämä liian ilmeinen jalomielisyys ei ole hienotuntoista eikä
ylevää, mutta toisin hän ei voinut eikä tahtonut. Katsoessaan von
Corenin kalpeihin, pilkallisesti hymyileviin kasvoihin, jotka ilmaisivat
hänen olleen jo alusta saakka siinä varmassa uskossa, että hänen
vastustajansa ampuisi ilmaan, Lajevski ajatteli, että tuossa paikassa,
Jumalan kiitos, kaikki loppuu ja että tarvitsee vain hiukan kovemmin
painaa liipasinta...
Potkaisi kovasti olkapäähän, pamahti laukaus, ja vuorilta vastasi kaiku:
poks-poks!
Von Coren viritti vuorostaan hanan ja katsahti Ustimovitshin puoleen,
joka edelleen kulki edestakaisin, kädet selän takana ja kiinnittämättä
huomiota mihinkään.
-- Tohtori, -- virkkoi eläintieteilijä, -- minä pyydän, älkää liikkuko
edestakaisin kuin heiluri. Se panee silmäni kipenöimään.
Tohtori pysähtyi. Von Coren alkoi tähdätä Lajevskiin.
"Nyt tulee loppu!" ajatteli Lajevski.
Suoraan kasvoja kohden suunnattu pistoolinsuu, vihan ja ylenkatseen
ilmaus von Corenin asennossa ja koko olemuksessa ja tämä murha, jonka
kunnon mies on aikeissa tehdä näin keskellä päivää kunnon ihmisten
läsnäollessa, ynnä tämä hiljaisuus ja tuntematon voima, joka pakottaa
Lajevskin seisomaan paikallaan, estäen häntä juoksemasta pakoon --
kuinka kaikki tämä on salaperäistä ja käsittämätöntä ja hirveää! Aika,
joka von Corenilta meni tähdätessä, tuntui Lajevskista pitemmältä kuin
yökausi. Hän katsoi rukoilevasti sekundantteihin; nämä eivät
hievahtaneetkaan ja olivat kalpeat.
"Ammu sukkelammin!" ajatteli Lajevski ja tunsi, että hänen kalpeiden,
värisevien, säälittävien kasvojensa täytyy herättää von Corenissa yhä
enemmän vihaa.
"Minä surmaan hänet tuossa paikassa", ajatteli von Coren, tähdäten
otsaan ja tunnustellen jo sormellaan liipasinta. -- "Tietysti
surmaan..."
-- Hän tappaa! -- kuului äkkiä aivan läheltä epätoivoinen huudahdus.
Samassa pamahti laukaus. Nähtyään, että Lajevski seisoi paikallaan eikä
ollut kaatunut, kaikki kääntyivät katsomaan sille taholle, mistä päin
huuto oli kuulunut, ja näkivät diakonin. Hän seisoi kalpeana, märät
hiukset takeltuneina otsaan ja poskiin, yltyleensä märkänä ja liassa
joen toisella rannalla, hymyili eriskummaisesti ja heilutti märkää
hattuaan. Sheshkovski naurahti ilosta, ratkesi itkuun ja astui
syrjään...