Diakoni nousi, pukeutui, tarttui paksuun, mykyräiseen kävelykeppiinsä ja
poistui melua synnyttämättä asunnostaan. Oli pimeä, ja ensi hetkinä ei
diakoni katua astuessaan nähnyt edes valkoista kävelykeppiäänkään;
taivaalla ei ollut ainoatakaan tähteä, ja näytti siltä kuin taas olisi
ollut tulossa sade. Tuoksui märälle hiekalle ja merelle.
"Kunpa eivät tshetshentsit hyökkäisi niskaan", ajatteli diakoni,
kuullessaan kuinka hänen keppinsä kolkahteli kivikatuun ja kuinka
räikeästi ja yksinäisesti tämä kolkahtelu kaikui yön hiljaisuudessa.
Päästyään kaupungin ulkopuolelle hän alkoi erottaa tietäkin ja
kävelykeppinsä; mustalla taivaalla alkoi paikka paikoin näkyä sameita
täpliä, ja ennen pitkää pilkahti näkyviin yksi tähti ja vilkutti arasti
toista silmäänsä. Diakoni kulki korkeaa kivikkoista rantaa pitkin eikä
nähnyt merta; se nukkui alempana, ja sen näkymättömät laineet
loiskahtelivat veltosti ja raskaasti rantaan ikäänkuin huokaisten: uh!
Ja kuinka verkkaan! Loiskahti yksi laine, diakoni ennätti lukea
kahdeksan askelta, sitten loiskahti toinen, kuuden askelen perästä
kolmas. Muuten ei voinut nähdä mitään, ja pimeässä kuului meren veltto,
uninen pauhina, henkäili äärettömän kaukainen, ajatukselta salattu aika,
jolloin Jumala liikkui kaaoksen yllä.
Diakonista alkoi tuntua kaamealta. Hän ajatteli sitä, että kunpa Jumala
ei rankaisisi häntä, vaikka hän pitää seuraa epäuskoisten kanssa,
vieläpä menee katsomaan heidän kaksintaisteluaan. Kaksintaistelu kyllä
tulee olemaan leikinasia, veretön, naurettava, mutta kuinka olikaan --
se on pakanallinen nähtävä eikä hengenmiehen ole soveliasta olla siinä
läsnä. Hän pysähtyi ja ajatteli: kääntyisinköhän takaisin? Mutta
voimakas, levoton uteliaisuus voitti epäilykset, ja hän kulki edemmäs.
"Vaikka epäuskoisiakin, he ovat sittenkin hyviä ihmisiä ja pelastuvat",
lohdutti hän itseään. -- Pelastuvat varmasti! -- lausui hän ääneen,
sytyttäen savukkeen.
Millä mitalla on ihmisten ansioita mitattava, jotta heitä voisi
arvostella oikein? Diakoni muisti vihamiehensä, hengellisen opiston
johtajan, joka kylläkin uskoi jumalaan, ei otellut kaksintaisteluissa ja
eli siveydessä, mutta joka jolloinkin oli antanut diakonille
hiekansekaista leipää syödä sekä kerran ollut reväistä häneltä korvan
irti. Jos kerran ihmiselämä on säännöstelty niin mutkattomasti, että
tätä julmaa, epärehellistä johtajaa, joka varasti valtion jauhoja,
kaikki kunnioittivat ja rukoilivat opistossa hänen terveytensä ja
pelastuksensa puolesta, niin onko silloin oikein karttaa sellaisia
ihmisiä kuin von Corenia ja Lajevskia vain siitä syystä, että he ovat
epäuskoisia? Diakoni ryhtyi ratkaisemaan tätä kysymystä, mutta muisti
samassa Samoilenkon naurettavan muodon tänään, ja se katkaisi hänen
ajatusjuoksunsa. Kuinka paljon huomenna tullaan nauramaan! Diakoni
kuvitteli, kuinka hän istuutuu pensaan juurelle katselemaan, ja kun von
Coren huomenna päivällispöydässä alkaa kehua, niin hän, diakoni, nauraen
kertoo hänelle kaikki kaksintaistelun yksityiskohdat.
"Mistä te kaikki tiedätte?" kysyy eläintieteilijä. -- "Siinäpä se juuri
onkin. Kotona olen kyyhöttänyt ja tiedän kumminkin."
Hyvä olisi kuvata kaksintaistelu naurettavassa muodossa. Appi lukisi ja
nauraisi, apelle ei ole pajunköyttä syöttäminen, pitää kertoa vain tai
kirjoittaa jotakin naurettavaa.
Aukeni eteen Keltaojan laakso. Sateesta oja oli paisunut leveämmäksi ja
käynyt vuolaammaksi eikä se enää kohissut kuin ennen, nyt se oikein
ärjyi. Aamu alkoi sarastaa. Harmaa, valju aamu ja pilvet, jotka kiitivät
länttä kohden tavoittaakseen ukkospilven ja vuoret, sumun ympäröimät, ja
märät puut -- kaikki näytti diakonista rumalta ja äkäiseltä. Hän pesi
kasvonsa ojassa, luki aamurukouksen, ja hänen teki mieli teetä ja
lämpimiä munkkeja hapankerman kera, joita appelassa joka aamu
tarjottiin. Muistipa hän vaimonsakin sekä "Mennyt" nimisen kappaleen,
jota hän soitti pianolla. Millainen nainen hän oikeastaan on? Diakonin
tutustuttivat häneen, kihlasivat ja naittivat yhdessä viikossa;
elettyään vaimonsa kanssa vajaan kuukauden hänet määrättiin tänne
virantekoon, joten ei vielä ollut päässyt selville, millainen ihminen
hänen vaimonsa on. Ilman häntä tuntuu olo kuitenkin ikävältä.
"Pitääpä kirjoittaa hänelle pikkuinen kirje..." tuumi hän.
Tataarin mökin katolla oli lippu sateesta liuonnut ja riippui rentona,
ja itse mökki märkine kattoineen näytti matalammalta ja pimeämmältä kuin
ennen. Oven edustalla oli kaksipyöräiset rattaat; Kerbalai, pari
abhasialaista ja nuori tataarilaisnainen roimahousuissa, luultavasti
Kerbalain vaimo tai tytär, kantoivat kapakasta ulos säkkejä ja nostivat
ne rattaille maissiolkien päälle. Rattaiden vieressä seisoi päät
painuksissa pari aasia. Pantuaan säkit rattaille abhasialaiset ja
tataarilaisnainen rupesivat peittämään kuormaa oljilla ja Kerbalai
kaikella kiireellä valjastamaan aaseja.
"Salakuljetustavaraa kaiketi", ajatteli diakoni.
Tuossa makasi viimekertainen tuulenkaatama puukin, tuossa musta laikka
osoittamassa nuotion paikkaa. Muistui mieleen kekkerit kaikkine
yksityiskohtineen, tuli, abhasialaisten laulu, mieluiset haaveet
piispanvirasta ja kirkollisesta kulkueesta... Musta oja oli sateesta
käynyt leveämmäksi ja mustemmaksi. Diakoni astui varovasti ojan poikki
huojuvaa siltaa myöten, jota jo likaiset laineet harjoillaan
pyyhkielivät, ja kiipesi portaita myöten kuivuuvajaan.
"Erinomainen pää!" ajatteli hän laskeutuen pitkäkseen oljille ja
muistellen von Corenia. -- "Selvä pää, suokoon Jumala terveyttä.
Julmuutta vain hänessä on..."
Minkätähden hän vihaa Lajevskia ja tämä häntä? Minkätähden he ryhtyvät
kaksintaisteluun? Jos he olisivat lapsuudesta asti tunteneet sellaista
puutetta kuin diakoni, jos heidät olisi kasvatettu raakojen, sydämeltään
tylyjen, voitonahnasten, leipäpalasta soimaavien, käytökseltään
töykeiden ja epähienojen, lattialle syljeskelevien, päivällispöydässä ja
rukouksen aikana röyhtäisevien seassa, jos heitä ei olisi lapsuudesta
pitäen hemmoiteltu elämän mukavuuksilla ja valittujen ihmisten seuralla,
niin kuinka kiinteästi he liittyisivätkään toinen toiseensa, kuinka
mielellään antaisivatkaan toisilleen anteeksi molemminpuoliset
puutteensa ja pitäisivät arvossa sitä, mitä heissä kummassakin on. Onhan
ulkonaisestikin siivoja ihmisiä niin kovin vähän maailmassa! Tosin
Lajevski oli tolkuton, irstas, eriskummainen, mutta eihän hän varasta,
ei sylkeä lopsauta lattialle, ei morkkaa vaimoaan: "halkeat, mutta työtä
et tahdo tehdä", ei pieksisi lapsia ohjaksilla eikä syöttäisi
palkollisille haisevaa silavaa -- eikö siinä jo kyllin, jotta häneen
voisi suhtautua suopeasti? Sitäpaitsi hän ensi sijassa itse kärsii
puutteellisuuksistaan, kuten sairas haavoistaan. Sen sijaan, että
ikävissään ja joidenkin väärinkäsitysten johdosta etsitään toinen
toisessaan rappeutumista, sukupuuttoon kuolemista, perinnöllisyyttä ynnä
muuta, mikä on vähän ymmärrettävää, niin eikö heidän olisi parempi
laskeutua alemmas ja suunnata viha ja kiukku sinne, missä kokonaiset
kadut kaikuvat törkeän raakuuden, voitonpyynnön, soimausten,
saastaisuuden, sättimisten, naisten kirkunan kamalasta sekamelskasta...
Rattaiden jyrinä keskeytti diakonin ajatukset. Hän katsahti ulos ovesta
ja näki ajoneuvoissa kolme miestä: Lajevskin, Sheshkovskin sekä
posti- ja lennätinkonttorin päällikön.
-- Seis! -- sanoi Sheshkovski.
Kaikki kolme kömpivät maahan ja katsoivat toinen toiseensa.
-- Heitä ei vielä ole, -- virkkoi Sheshkovski ja pudisteli päältään
likaa. -- No entä sitten? Kun kerran asia on tällainen, niin etsitään
sopiva paikka. Tässä ei mahdu edes kääntymään.
He kulkivat kauemmas jokea ylöspäin ja häipyivät pian näkyvistä.
Tataarilaiskuski istuutui rattaille, kallisti päänsä olkapäätä vasten ja
nukkui. Odotettuaan kymmenisen minuuttia diakoni tuli ulos kuivuuvajasta
ja otettuaan päästään mustan huopahatun, ettei häntä huomattaisi, lähti
kyyryksissä ja ympärilleen vilkuillen hiipimään rantaa pitkin pensaiden
ja maissisarkojen välitse; puista ja pensaista rapisi hänen päälleen
suuria vesipisaroita, ruoho ja maissi olivat märkiä.
-- Rietasta! -- jupisi hän, kokoillen märkiä ja likaisia helmojaan. --
Jos olisin tiennyt, en olisi lähtenyt.
Kohta hän kuuli ääniä ja näki ihmisiä. Lajevski asteli, kädet
hihansuihin työnnettyinä ja kumaraisena, kiivaasti edestakaisin
saranreunaa pitkin; hänen sekundanttinsa seisoivat joen rannalla ja
kiersivät paperista savukkeita.
"Kummallista..." ajatteli diakoni, oudoksuen Lajevskin astuntaa. --
"Ihan kuin ukko."
-- Kuinka epäkohteliasta heidän puoleltaan! -- sanoi postivirkamies,
katsoen kelloa. -- Myöhästyminen saattanee olla oppineiden kannalta
hyvinkin kiitettävä asia, mutta minusta se on sikamaista.
Sheshkovski, paksu, mustapartainen, mies kuunteli ja virkkoi:
-- Jo kuuluvat tulevan!