Jos hänet huomenaamulla tapetaan tai jos häntä pilkataan, annetaan hänen
pitää henkensä, niin hän joka tapauksessa on mennyttä miestä. Jos tämä
häväisty nainen epätoivosta ja häpeästä surmaa itsensä, tai jos hän jää
tänne kurjaa eloansa jatkamaan, on hänkin joka tapauksessa mennyttä...
Näin ajatteli Lajevski, istuessaan pöydän ääressä myöhään illalla ja yhä
vielä hieroen käsiään. Ikkuna tempautui äkkiä auki ja rämähti jälleen
kiinni, tuulenpuuska puhalsi huoneeseen ja lennätti papereita pöydältä.
Lajevski sulki ikkunan ja kumartui nostamaan papereita lattialta. Hän
tunsi ruumiissaan jotakin uutta, jotakin kömpelyyttä, jota ei ollut
ennen ollut, ja hänen liikkeensä tuntuivat hänestä itsestäänkin
oudoilta; hän asteli arasti, huitoi sivulle kyynärpäillään ja nyki
hartioitaan, ja istuuduttuaan pöydän ääreen hän alkoi jälleen hieroa
käsiään. Hänen ruumiinsa oli kadottanut joustavuutensa.
Kuoleman aattona täytyy kirjoittaa likeisimmille omaisille. Lajevski
muisti sen. Hän tarttui kynään ja kirjoitti vapisevalla käsialalla:
"Rakas äiti!"
Hän tahtoi kirjoittaa äidille, että tämä laupiaan Jumalan nimessä, johon
hän uskoo, soisi turvaa ja lempeytensä lämmön säteilyä onnettomalle
naiselle, jonka kunnian hän oli riistänyt, yksinäiselle, köyhälle ja
heikolle, että hän unhottaisi ja antaisi anteeksi kaikki, kaikki,
kaikki, ja uhrillaan vaikkapa osaksikin sovittaisi poikansa julman
rikoksen; mutta hän muisti, kuinka äiti, lihava, ruumiikas vanha nainen,
pitsimyssy päässä, aamulla astuu ulos puutarhaan, jäljestä vanha
elättimuori, pikkunen pörrökoira sylissä, kuinka äiti huutaa valtiaan
äänellä puutarhurille ja rengille, ja kuinka ylpeät, kopeat olivatkaan
hänen kasvonsa, -- hän muisti sen ja vetäisi viivan piirtämänsä otsikon
yli.
Kaikissa kolmessa ikkunassa leimahti kirkas salama, ja sitten seurasi
korvia lukkoon lyövä pitkälti jyrisevä ukkosenisku, kaikuen ensinnä
kumeasti, mutta sitten ryskien ja jyskyen ja pauhaten niin voimakkaasti,
että ikkunanruudut tärisivät. Lajevski nousi, astui ikkunan ääreen ja
painoi otsansa ruutuun. Ulkona oli valtava, kaunis ukonilma.
Taivaanrannalla sinkoilivat salamat valkoisina vöinä yhtä mittaa
pilvistä mereen ja valaisivat laajalla alalla korkeita, mustia aaltoja.
Ja oikealla ja vasemmalla ja luultavasti talon päälläkin leimahteli
salamia.
-- Ukonilma! -- kuiskasi Lajevski; hän tunsi halua rukoilla jotakuta tai
jotakin, vaikkapa salamaa tai pilviä. -- Herttainen ukonilma!
Hän muisti, kuinka oli lapsena ukonilmalla juossut avopäin puutarhaan,
ja silloin häntä ajoi takaa kaksi valkotukkaista sinisilmäistä tyttöstä,
ja heidät kasteli sade; tytöt nauroivat ihastuksissaan, mutta kun
jyrähti kova ukkonen, painautuivat tyttöset turvallisesti hänen
kupeeseensa, hän risti silmiään ja luki kiireimmän kautta: "Pyhä, pyhä,
pyhä..." Oi, minne hävisitte, mihin meren syvyyteen hukuitte te kauniin,
puhtaan elämän alkiot? Ukonilmaa hän ei enää pelkää, luontoa hän ei
rakasta, Jumalaa ei hänellä ole, kaikki luottavaiset tytöt, joita hän
jolloinkin on tuntenut, ovat hän ja hänen ikätoverinsa saattaneet
hunningolle, kotinsa puutarhaan hän ei koko elämänsä aikana ole
istuttanut ainoatakaan puuta eikä kasvattanut siellä ainoatakaan ruohoa,
ja eläen elävien keskellä hän ei ole pelastanut ainoatakaan kärpästä,
vaan ainoastaan hävittänyt, turmellut ja valehdellut, valehdellut...
"Mikä menneisyydessäni onkaan vapaata paheesta?" kysyi hän itseltään,
kokien tarttua johonkin valoisaan muistelmaan, niinkuin kuiluun suistuva
takertuu pensaisiin.
Kimnaasi? Yliopisto? Mutta se on petosta. Hän oli opiskellut huonosti ja
unhottanut senkin, mitä oli oppinut. Yhteiskunnan palvelus? Sekin on
petosta, sillä virka-ajallaan hän ei mitään tehnyt, nautti palkkaa
ilmaiseksi, ja hänen palveluksensa oli häpeällistä valtionvarojen
varastamista, josta ei jouduta syytteeseen.
Totuus oli hänelle tarpeeton eikä hän sitä etsinyt, hänen omatuntonsa,
paheen ja valheen lumoamana, nukkui tai oli ääneti; ihan kuin vieraana
tai toisesta kiertotähdestä lainattuna hän ei ottanut osaa ihmisten
yleiseen elämään, oli kylmäkiskoinen heidän kärsimyksiään, aatteitaan,
uskontoaan, tietojaan, etsimistään, taisteluitaan kohtaan, ei puhunut
ihmisille ainoatakaan hyvää sanaa, ei ollut kirjoittanut ainoatakaan
hyödyllistä tai kehnoa riviä, ei ollut tehnyt ihmisille penninkään
edestä hyvää, vaan ainoastaan söi heidän leipäänsä, joi heidän
viiniänsä, viekoitteli heidän vaimojaan, eli heidän ajatuksillaan sekä
puolustaakseen heidän ja oman itsensä edessä halveksittavaa
loiselämäänsä koetti aina esiintyä sen muotoisena kuin olisi heitä
korkeampi ja parempi. Valhe, valhe ja valhe...
Hän muisti selvästi sen, mitä oli illalla nähnyt Myridovin talossa, ja
hänen oli inhosta ja ikävästä tuskastuttavan tukala olla. Kirilin ja
Atshmianov ovat ilettävät, mutta hehän vain jatkoivat sitä, mitä hän oli
aloittanut; he ovat hänen rikostovereitaan ja oppilaitaan. Nuorelta,
heikolta naiselta, joka luotti häneen enemmän kuin veljeen, hän oli
riistänyt miehen, tuttavapiirin ja kotiseudun ja kuljettanut hänet tänne
-- paahteeseen, kuumetaudin helmaan ja ikävään: päivästä päivään oli
naisen täytynyt itsessään kuvastaa hänen joutilaisuuttaan,
paheellisuuttaan ja valheellisuuttaan -- ja tämä, vain tämä täytti hänen
elämänsä, tuon heikon, hauraan, kurjan; sitten hän oli saanut tästä
naisesta kyllänsä, oli alkanut häntä vihata, mutta ei ollut kylliksi
miehekäs hylkäämään, vaan koetti yhä lujemmin kietoa hänet valheillaan
ikäänkuin hämähäkinverkkoon... Lopun tekivät sitten nämä ihmiset.
Lajevski milloin istuutui pöydän ääreen, milloin astui ikkunaan; milloin
hän sammutti kynttilän, milloin taas sytytti sen. Hän kirosi itseään
ääneen, itki, vaikeroi, pyysi anteeksi; monta kertaa hän oli
epätoivoissaan juossut pöydän luo ja kirjoittanut: "Rakas äiti!"
Paitsi äitiä ei hänellä ollut ketään muita omaisia tai läheisiä: mutta
kuinka voi äiti auttaa häntä? Ja missä hän on? Hän tahtoi juosta
Nadeshda Feodorovnan luo langetaksensa hänen jalkojensa juureen,
suudellakseen hänen käsiään ja jalkojaan, rukoillakseen anteeksi, mutta
Nadeshda Feodorovna oli hänen uhrinsa ja herätti hänessä pelkoa, kuin
makaisi jo ruumiina.
-- Hukkaan mennyt elämä! -- jupisi hän hieroen käsiään. -- Miksi olen
vielä elossa, oi, Jumala!...
Hän sysäsi taivaalta alas himmeän tähtensä, se putosi ja sen jälki
peittyi pimeään yöhön; se ei enää palaa taivaalle, sillä elämä annetaan
vain yhden kerran eikä uudistu Jos voisi palauttaa menneet päivät ja
vuodet, korvaisi hän valheen totuudella, joutilaisuuden
työteliäisyydellä, ikävän riemulla, palauttaisi puhtauden niille, joilta
oli sen riistänyt, löytäisi Jumalan ja totuuden, mutta se on yhtä
mahdotonta kuin palauttaa pudonnut tähti takaisin taivaalle. Ja
sentähden, että se on mahdotonta, hän joutui epätoivoon. Ukonilman
tauottua hän istui avonaisen ikkunan luona ja ajatteli tyynesti, kuinka
hänen käy. Von Coren arvatenkin surmaa hänet. Tämän miehen selvä
maailmankatsomus sallii heikkojen ja kelvottomien hävittämisen; jos se
ratkaisevalla hetkellä pettäisi, auttavat häntä viha ja inhontunne,
jollaisia Lajevski hänessä herätti. Jos ei luoti osu, tahi jos von
Coren, pilkatakseen vihattua vastustajaa, vain haavoittaa häntä tai
ampuu ilmaan, mitä silloin on tehtävä? Minne pitää lähteä?
-- Pietariinko? -- kysyi itseltään Lajevski. -- Mutta se olisi kiroamani
entisen elämän uudestaan alkamista. Ja joka tavoittelee pelastusta
muuttamalla paikasta toiseen kuin muuttolintu, ei saavuta mitään, sillä
maa on hänelle kaikkialla samanlainen. Etsisikö pelastusta ihmisistä?
Mutta kenestä ja miten? Samoilenkon hyvyys ja jalomielisyys tarjoavat
yhtä vähän pelastusta kuin diakonin naurunherkkyys tahi von Corenin
viha. Pelastus on etsittävä vain omasta itsestään, ja ellei sitä löydä,
niin miksi hukata aikaa, on päätettävä päivänsä, siinä kaikki...
Kuului ajoneuvojen tärinää. Alkoi jo sarastaa. Rattaat ajoivat ohi
pyöräin naristessa märässä hiekassa, ja pysähtyivät talon kohdalle.
Siellä oli kaksi miestä.
-- Odottakaa, minä tulen heti! -- sanoi heille Lajevski ikkunasta. --
Minä en nuku. Joko on aika?
-- Jo. Kello on neljä. Ennenkuin ehdimme perille...
Lajevski puki ylleen päällystakin ja hatun, pisti taskuunsa savukkeita
ja pysähtyi miettiväisenä; hänestä näytti kuin olisi vielä pitänyt tehdä
jotakin. Kadulla puhelivat sekundantit hiljaa keskenään ja hevoset
korskuivat, ja nämä äänet varhaisena, kosteana aamuna, kun kaikki vielä
nukkuivat ja päivä tuskin sarasti taivaalla, täyttivät Lajevskin sydämen
pahan aavistuksen kaltaisella alakuloisuudella. Hän seisoi hetkisen
mietteissään ja meni makuuhuoneeseen.
Nadeshda Feodorovna makasi vuoteessa pitkänään, matkavaippa korvissa;
hän ei liikkunut, vaan oli varsinkin päänsä puolesta egyptiläisen
muumion kaltainen. Katsoessaan häneen Lajevski pyysi ajatuksissaan
häneltä anteeksi ja ajatteli, että ellei taivas ole tyhjä ja siellä
todellakin on Jumala, hän kyllä suojelee Nadeshda Feodorovnaa; ellei
Jumalaa ole, niin hukkukoon Nadeshdakin, -- eihän kannata elää.
Äkkiä Nadeshda Feodorovna kavahti istualleen vuoteessa. Kohottaen
kalpeat kasvonsa ja katsoen peloissaan Lajevskiin hän kysyi:
-- Sinäkö se olet? Joko ukonilma on tauonnut?
-- Jo.
Nadeshda Feodorovna muisti, painoi molemmat kädet kasvoilleen ja vavahti
koko ruumiissaan.
-- Kuinka minun on raskasta! -- virkkoi hän. -- Jospa tietäisit, kuinka
minun on raskasta! Minä odotin, että tappaisit minut tai ajaisit pois
kotoa sateeseen ja ukonilmaan, mutta sinä vitkastelet ... vitkastelet...
Lajevski syleili rajusti Nadeshda Feodorovnaa, suuteli hänen polviaan ja
käsiään ja sitten, kun Nadeshda Feodorovna jotakin sanoa lepersi ja
värisi muistellessaan, silitteli hän hänen tukkaansa ja katsoen häntä
kasvoihin ymmärsi, että tämä onneton, rikollinen nainen on ainoa hänelle
läheinen, rakas ja korvaamaton ihminen.
Kun hän ulos tultuaan nousi rattaille, toivoi hän palaavansa elävänä
kotiin.