XVI.

Humanistiset tieteet, joista puhutte, voivat vasta silloin tyydyttää

ihmisajatusta, kun ne kehittyessään kohtaavat täsmälliset tieteet ja

asettuvat kulkemaan niiden kanssa rinnakkain. Kohtaavatko ne toisensa

mikroskoopissa vai uuden Hamletin yksinpuheluissa vaiko uudessa

uskonnossa, sitä en tiedä, mutta ennemmin luulen maan peittyvän

jääkuoreen, ennenkuin näin käy. Kaikkein pysyväisin ja elinvoimaisin

humanistisista tietämyksistä on tietysti Kristuksen oppi, mutta

katsokaahan, kuinka eri lailla sitäkin ymmärretään! Toiset opettavat,

että meidän tulee rakastaa lähimmäisiämme, mutta tekevät poikkeuksen

sotamiehiin, pahantekijöihin ja mielenvikaisiin nähden: ensinmainittuja

he sallivat tappaa sodassa, toisia eristetään tai mestataan, ja

viimemainituilta kielletään oikeus mennä naimisiin. Toiset tulkitsijat

opettavat, että tulee rakastaa kaikkia lähimmäisiä poikkeuksetta,

erottamatta vuohia lampaista. Heidän oppinsa mukaan, jos teidän

luoksenne tulee keuhkotautinen tai murhamies tai kaatuvatautinen ja

kosii tytärtänne -- niin antakaa; jos kretiinit, heikkojärkiset,

aloittavat sodan ruumiillisesti |a henkisesti terveitä vastaan, niin

tarjotkaa kiltisti päänne heidän katkaistavakseen. Tämä rakkaudensaarna,

joka vaatii rakkautta rakkauden tähden, kuten taidetta taiteen tähden,

jos sillä olisi voimaa, johtaisi loppujen lopuksi ihmiskunnan

täydelliseen hävittämiseen, ja niin tapahtuisi suurin konnantyö, mitä

koskaan maan päällä on sattunut. Tulkinnat ovat varsin moninaisia, ja

jos niitä on paljon, ei yksikään niistä tyydytä vakavaa ajattelua, vaan

se rientää tulkintojen suureen joukkoon liittämään vielä omansa.

Sentähden älkää koskaan perustako tätä kysymystä, kuten sanotte,

filosofiselle tahi niin sanotulle kristilliselle pohjalle; sen kautta

siirrytte vain yhä loitommas kysymyksen ratkaisusta.

Diakoni kuunteli tarkkaavaisesti eläintieteilijää, mietti ja kysyi:

-- Onko siveellinen laki, joka on ominainen jokaiselle ihmiselle,

filosofien keksimä, vai onko Jumala sen luonut samalla kuin ruumiinkin?

-- En tiedä. Mutta sanottu laki on siksi yleinen kaikille kansoille ja

aikakausille, että minusta näyttää kuin tulisi sitä pitää ihmiseen

elimellisesti kuuluvana. Se ei ole keksitty, vaan se on ja tulee

olemaan. Minä en sano, että sitä koskaan nähdään mikroskoopilla, mutta

sen elimellisen yhteyden todistaa jo silminnähtävyys: vakavaluontoiset

aivohäiriöt ja kaikki niin sanotut sielulliset taudit ilmenevät ennen

kaikkea siveellisen lain vääristelemisessä, mikäli minulle on tunnettua.

-- Hyvä on. Siis, samaten kuin vatsa tahtoo ruokaa, samaten siveellinen

tunto tahtoo, että rakastaisimme lähimmäisiämme. Eikö niin? Mutta

synnynnäinen luontomme asettuu itserakkaudesta omantunnon äänen ja

järjen kanssa vastahankaan, ja sentähden herää paljon vaikeasti

ratkaistavia kysymyksiä. Kenenkä puoleen meidän on käännyttävä

saadaksemme ratkaisun näihin kysymyksiin, ellette salli niitä perustaa

filosofiselle pohjalle?

-- Kääntykää niiden harvojen täsmällisten tietämysten puoleen, joita

meillä on. Luottakaa silminnähtävyyteen ja tosiasiain logiikkaan. Se on

tosin niukkaa, mutta sensijaan se ei ole niin horjuvaa ja vetelää kuin

filosofia. Siveellinen laki vaatii, se myönnettäköön, että rakastaisitte

ihmisiä. Entä sitten? Rakkauteen täytyy sisältyä, että poistatte kaiken

sen, mikä tavalla tahi toisella vahingoittaa ihmisiä ja uhkaa tuottaa

niille vaaraa nyt ja vastedes.

Tietomme ja silminnähtävyys sanovat teille, että ihmiskuntaa uhkaa vaara

siveellisesti ja ruumiillisesti epänormaalisten puolelta. Jos näin on,

niin taistelkaa epänormaalisia ihmisiä vastaan. Elleivät voimanne riitä

kohottamaan heitä normaali-ihmisten tasalle, niin riittää teillä voimia

ja taitoa tehdä heidät vaarattomiksi, siis hävittää heidät.

-- Siis on rakkaus siinä, että väkevän tulee voittaa heikko?

-- Epäilemättä.

-- Mutta väkeväthän ristiinnaulitsivat Herramme Jeesuksen Kristuksen! --

sanoi diakoni kiihkeästi.

-- Siinäpä se juuri onkin, etteivät häntä ristiinnaulinneet väkevät,

vaan heikot. Inhimillinen kulttuuri on heikontanut ja pyrkii tekemään

ihan tyhjäksi olemassaolon taistelun ja luonnollisen valinnan; siitä

johtuu, että heikot ovat tavattomasti lisääntyneet ja päässeet väkevistä

voitolle. Kuvitelkaapa, että teidän onnistuisi juurruttaa mehiläisiin

humaanisia aatteita niiden ollessa muokkaamattomassa, alkeellisessa

tilassa. Mitä siitä seuraisi? Kuhnurit, jotka ovat tapettavat, jäisivät

eloon, söisivät hunajan ja alkaisivat turmella ja tappaa

naarasmehiläisiä -- ja tuloksena olisi, että heikot saisivat vallan

väkevistä ja viimemainitut huononisivat suvustaan. Aivan samaa tapahtuu

nykyisin ihmiskunnassa: heikot sortavat väkeviä. Villikansoilla, jotka

eivät vielä ole joutuneet kosketuksiin kulttuurin kanssa, kulkee

väkevin, viisain ja kaikkein siveellisin etumaisena; hän on päämies ja

käskijä. Mutta me kulttuuri-ihmiset olemme ristiinnaulinneet Kristuksen

ja ristiinnaulitsemme hänet yhä edelleen. Meiltä siis puuttuu jotakin...

Ja tämä "jokin" meidän on saatava itsessämme uudelleen eleille, muuten

ei tule loppua näistä väärinkäsityksistä.

-- Mutta minkä tunnusmerkin nojalla voitte eroittaa väkevät heikoista?

-- Tunnusmerkkeinä ovat tietäminen ja silminnähtävyys. Tuberkeli- ja

lymfaattiset sairaat tuntee heidän taudeistaan, siveettömät ja

mielenvikaiset taas teoistaan.

-- Mutta onhan mahdollista erehtyä?

-- Kyllä; mutta turhaa on pelätä jalkojen kastumista, jos kerran

vedentulva uhkaa.

-- Se on filosofiaa, -- huomautti diakoni naurahtaen.

-- Ei laisinkaan. Te olette siinä määrin seminaarillisen filosofianne

tärvelemä, että tahdotte kaikessa nähdä pelkästään sumua. Abstraktiset

tieteet, joita teidän nuori päänne on täyteen ahdettu, ovatkin

abstraktisia nimeltään juuri sentähden, että ne abstrahoivat, vetävät

järkenne pois silminnähtävyydestä. Katsokaa pirua suoraan silmiin, ja

jos hän on piru, niin sanokaa sitä myös piruksi älkääkä tuppautuko

Kantin tai Hegelin luo saadaksenne selityksiä.

Eläintieteilijä oli kotvasen vaiti ja jatkoi sitten: -- Kaksi kertaa

kaksi on neljä, ja kivi on kivi. Huomenna meillä on kaksintaistelu. Minä

ja te sanomme tietysti, että se on typerää ja järjetöntä, että

kaksintaistelu on jo aikansa elänyt, että ylimystön välinen

kaksintaistelu todellisuudessa ei minkään puolesta eroa juopuneiden

kapakkatappelusta, mutta kuitenkaan emme pysähdy, vaan lähdemme

kaupungin ulkopuolelle ja taistelemme. On siis olemassa voima, joka on

harkintaamme suurempi. Me huudamme, että sota on rosvousta,

raakalaisuutta, hirmuista veljesmurhaa, emmekä voi tainnoksiin menemättä

nähdä verta; mutta eipä muuta tarvita kuin että ranskalaiset tai

saksalaiset loukkaavat meitä, niin oitis tunnemme voimallista

mielennousua, mitä vilpittömimmin huudamme hurraata ja hyökkäämme

vihollisen kimppuun, ja silloin te rukoilette aseille Jumalan siunausta,

ja urhoutemme herättää yleistä ja vilpitöntä ihastusta... On siis

taaskin olemassa voima, joka on ellei juuri korkeampi, niin ainakin

meitä ja filosofiaamme väkevämpi. Emme pysty sitä pysähdyttämään enemmän

kuin tuota pilveäkään, joka tuolta meren ääreltä meitä lähestyy. Älkää

siis teeskennelkö, älkää puiko sille nyrkkiä taskussanne älkääkä sanoko:

"voi, se on typerää! voi, se on vanhentunutta! voi, se on ristiriidassa

raamatun opin kanssa!", vaan katsokaa sitä suoraan silmiin, tunnustakaa

sen järkevä lainmukaisuus, ja kun se esimerkiksi pyrkii hävittämään

raihnasta, risatautista, turmeltunutta rotua, niin älkää asettuko sitä

ehkäisemään pillereillänne ja lainauksilla väärin ymmärretystä

evankeliumista. Ljeskov kertoo eräästä tunnollisesta Danielista, joka

tapasi kaupungin ulkopuolella spitaalitautisen ja ruokki ja lämmitti

häntä rakkauden ja Kristuksen nimeen. Jos tuo Daniel todellisuudessa

olisi rakastanut ihmisiä, olisi hän raahannut spitaalitautisen

loitommalle kaupungista ja viskannut hänet vuoren rotkoon ja lähtenyt

itse palvelemaan terveitä. Kristus on toivoakseni käskenyt meitä

osoittamaan järkevää, viisasta ja hyödyllistä rakkautta.

-- Voi teitä mokomaa! -- naurahti diakoni. -- Itse ette usko

Kristukseen, miksi hänen nimeänsä sitten niin usein mainitsette?

-- Ei, kyllä minä uskon, vaikka omalla tavallani enkä sillä tavalla kuin

te. Oh, diakoni, diakoni! -- naurahti eläintieteilijä, tarttui papin

vyötäisiin ja virkkoi iloisesti:

-- No, viis siitä! Lähdetäänkö huomenna kaksintaisteluun?

-- Virka ei salli, muuten lähtisin.

-- Entä mitä merkitsee -- virka?

-- Olen papiksi vihitty. Minun päälläni lepää siunaus.

-- Oh, diakoni, diakoni, -- toisti von Coren nauraen.

-- Kuinka halusti keskustelen kanssanne.

-- Te sanotte, että teillä on usko, -- sanoi diakoni.

-- Minkälainen on se usko? Mutta minulla kun on setä pappina, niin hän

uskoo niin vahvasti, että kun hän poudalla menee kedolle sadetta

rukoilemaan, ottaa hän mukaansa sateenvarjon ja nahkaviitan, ettei sade

paluumatkalla kastelisi häntä pahanpäiväiseksi. Se on usko! Kun hän

puhuu Kristuksesta, säteilee hänestä pyhyyden loiste, ja kaikki miehet

ja naiset itkevät ääneen. Hän pysäyttäisi sen pilvenkin, josta puhuitte,

ja kääntäisi kaikki nuo voimanne pakoon. Niin... Usko siirtää vuoriakin.

Diakoni hymähti ja taputti eläintieteilijää olalle.

-- Niinpä niin... -- jatkoi hän. -- Te vain yhä opiskelette, tungette

merten syvyyksiin, erottelette heikkoja ja väkeviä, kirjoittelette

kirjoja ja haastatte kaksintaisteluun -- ja kuitenkin jää kaikki

paikalleen, mutta joku raihnainen äijä-vanhus Pyhän Hengen innoittamana

sopertaa yhden ainoan sanan, tai Arabiasta ajaa karauttaa ratsullaan

joku uusi Muhammed kalpa kädessä, ja kaikki teillä kukistuu nurin

niskoin ketarat taivasta kohden, eikä Euroopassa jää kiveä kiven päälle.

-- Jokohan tuo, diakoni, on hangolla taivaankanteen kirjoitettu?

-- Usko ilman töitä on kuollut, mutta työt ilman uskoa ovat vieläkin

pahempaa, pelkkää ajanhukkaa eikä mitään muuta.

Meren rannalla tuli näkyviin tohtori. Hän huomasi diakonin ja

eläintieteilijän ja tuli heidän luokseen.

-- Kaikki taitaa olla valmiina, -- virkkoi hän hengästyneenä. --

Sekundanteiksi tulevat Govorovski ja Doiko. Saapuvat huomenaamulla kello

viisi. Nostaapa aika synkkiä pilviä! -- jatkoi hän katsoen taivaalle. --

Ei näe mitään. Kohtsillään alkaa sataa.

-- Sinä toivoakseni lähdet mukaan? -- kysyi von Coren.

-- Ei, Jumala varjelkoon, minä olen niin peräti uupunut. Minun sijastani

lähtee Ustimovitsh. Olen jo hänen kanssaan sopinut.

Kaukana meren yllä välähti salama ja kuului ukkosen myllerrystä.

-- Kuinka tukahuttavaa on ukonilman edellä! -- sanoi von Coren. -- Panen

vetoa, että sinä olet jo käynyt Lajevskin luona ja itkenyt pää hänen

rintaansa painettuna.

-- Mitä minä hänen luokseen? -- vastasi tohtori käyden hämille. -- Sitä

vielä!

Ennen auringon laskua hän oli monta kertaa kävellyt puistikkokatua

edestakaisin, toivoen kohtaavansa Lajevskin. Häntä hävetti taannoinen

kiivastumisensa ja sitä seurannut äkillinen hyvyydenpuuskansa. Hänen

olisi tehnyt mieli pyytää Lajevskilta anteeksi leikkisään tapaan, torua

häntä, tyynnytellä ja sanoa, että kaksintaistelu on raakalaisuuden

jäännös, mutta että itse sallimus on osoittanut heidät turvautumaan

kaksintaisteluun keinona sopiakseen keskenään; huomenna he, mitä

mainioimmat, syväjärkiset miehet kumpikin, ammuttuaan toisiaan kohtaan

laukauksen, antavat oikean arvon toinen toisensa jalomielisyydelle ja

tulevat ystäviksi. Mutta Lajevskia hän ei tavannutkaan.

-- Mitä minä hänen luokseen? -- toisti Samoilenko. -- En minä häntä

loukannut, vaan hän loukkasi minua. Sano, hyvä mies, minkätähden hän

niin hyökkäsi minun kimppuuni? Mitä pahaa minä hänelle olen tehnyt?

Tulen ruokailuhuoneeseen ja osaamatta aavistaa tuon taivaallista saan

vasten naamaani syytöksen: urkkija! Siinä ollaan! Sano, mistä se teillä

alkoi? Mitä sinä hänelle sanoit?

-- Sanoin hänelle, että hänen tilansa on toivoton. Ja minä olin

oikeassa. Ainoastaan rehelliset ja petkuttajat voivat selviytyä

millaisesta pulasta hyvänsä, mutta ne, jotka samalla tahtovat olla

rehellisiä ja petkuttajia, ovat auttamattomasti hukassa. Mutta, hyvät

herrat, kello on jo yksitoista, ja huomenna täytyy nousta aikaisin.

Äkkiä lehahti tuuli; se nostatti rantakadulla pölyä, pyöritti sitä

vihurissa, ja sen jylhään vonkunaan hukkui merenkin pauhina.

-- Tuulispää! -- sanoi diakoni. -- Täytyy lähteä, muuten ajaa poroa

silmät täyteen.

Liikkeelle lähdettyä Samoilenko huokasi ja virkkoi, pidellen kiinni

lakkiaan:

-- Ei taida minunkaan nukkumisestani tänä yönä mitään tulla.

-- Älä sinä ole rauhaton, -- sanoi eläintieteilijä naurahtaen. -- Voit

olla huoleti, kaksintaistelu ei pääty sen kummempaan. Lajevski kai ampuu

jalomielisesti ilmaan, hän ei juuri muuta kykenekään tekemään, minä taas

en ammu laisinkaan. Joutua oikeudessa syytteeseen Lajevskin tähden on

turhaa ajan hukkaa -- se leikki ei ole minkään veroinen. Toisekseen,

millainen edesvastuu on kaksintaistelusta säädetty?

-- Arestirangaistus, tahi jos vastapuoli kaatuu, enintään kolme vuotta

linnavankeutta.

-- Pietari-Paavalin linnassako?

-- Ei, luullakseni sotalinnassa.

-- Vaikka niin, mutta sietäisi tuota lurjusta läksyttää!

Takana meren selällä välähti salama ja valaisi hetkiseksi rakennusten

katot ja vuoret. Puistikkokadun kohdalla ystävät erosivat. Tohtorin

häivyttyä pimeään ja hänen askeltensa herettyä kuulumasta von Coren

huusi hänelle:

-- Kunpa ei ilma estäisi meitä huomenna!

-- Tokkopa vain! Mutta hyvä olisi, jos niin kävisi!

-- Hyvää yötä!

-- Mitä -- yötä? Mitä sanoit?

Myrskyn ja meren pauhinan ja ukkosen myllerryksen takia oli vaikea

erottaa sanoja.

-- Ei mitään! -- huusi eläintieteilijä ja riensi kotia.