Päätettyään valehdella, ei kaikkea yhdellä kertaa, vaan vähissä erin,
Lajevski meni seuraavana päivänä kello kahden aikaan Samoilenkon luo
pyytämään rahoja, päästäkseen kaikin mokomin matkustamaan lauantaina.
Eilisen hysteriakohtauksen jälkeen, joka hänen raskaaseen sieluntilaansa
oli vielä lisännyt katkeran häpeäntunteen, hänen oli mahdoton enää jäädä
kaupunkiin. Jos Samoilenko pysyy jyrkästi asettamissaan ehdoissa,
ajatteli hän, voi niihin kyllä suostua ja ottaa rahat ja huomenna ihan
lähtöhetkellä sanoa, että Nadeshda Feodorovna oli kieltäytynyt
matkustamasta. Jo illalla voi koettaa Nadeshdaa taivutella ja uskotella,
että kaikki tapahtuu hänen parastaan silmälläpitäen. Jos Samoilenko,
joka on von Corenin ilmeisen vaikutuksen alaisena, kerrassaan kieltäytyy
rahoja antamasta tai panee joitakin uusia ehtoja, niin hän matkustaa jo
tänään lastihöyrylaivassa tai vaikka purjealuksessa Novyi-Afoniin tai
Novorossiskiin ja lähettää sieltä äidilleen nöyrän sähkösanoman ja asuu
siellä niin kauan, kunnes äiti lähettää matkarahat.
Samoilenkon luo tultuaan hän tapasi vierashuoneessa von Corenin.
Eläintieteilijä oli vastikään tullut päivälliselle ja avattuaan tapansa
mukaan valokuva-albumin katseli silkkihattuherroja ja myssyihin puettuja
rouvia.
"Pitipä mun tulla sopimattomaan aikaan", ajatteli Lajevski nähtyään
hänet. "Hän voi sekoittaa koko asian." -- Hyvää päivää!
-- Hyvää päivää, -- vastasi von Coren katsomatta häneen.
-- Onko Aleksander Daviditsh kotona?
-- On. Keittiössä.
Lajevski meni keittiöön, mutta nähtyään ovesta, että Samoilenko
valmistaa salaattia, hän palasi vierashuoneeseen ja istuutui.
Eläintieteilijän läsnäollessa hänen aina oli tukala olla, ja nyt hän
pelkäsi, että olisi pakko puhua hysteriakohtauksesta. Minuutti kului,
eikä kumpikaan puhunut mitään. Von Coren nosti äkkiä katseensa
Lajevskiin ja kysyi:
-- Kuinka jaksatte eilisen jälkeen?
-- Erinomaisesti, -- vastasi Lajevski punastuen. -- Itse asiassahan ei
ollut mitään erikoisempaa...
-- Eiliseen asti olin siinä luulossa, että hysteriakohtauksia on vain
naisilla, ja sentähden ajattelin ensiksi, että teillä oli tanssitauti.
Lajevski väänsi huulensa mielistelevään hymyyn ja ajatteli:
"Kuinka epähienoa tuo on hänen puoleltaan. Tietäähän hän vallan hyvin,
että minun on tukala olla..." -- Niin, olihan tuo naurettava juttu, --
sanoi hän yhä hymyillen. -- Nauroin tänään koko aamun. Omituista
hysteerisessä kohtauksessa on se, että vaikka tietääkin sen
järjettömäksi, kuitenkin nauraa sille sydämessään ja samalla itkee.
Hermostuneella aikakaudellamme olemme hermojemme orjia; ne ovat meidän
käskijöitämme ja tekevät mitä tahtovat. Sivistys on tässä suhteessa
tehnyt meille karhunpalveluksen...
Lajevski puhui, ja hänestä oli epämieluista, että von Coren vakavana ja
tarkkaavaisesti kuunteli ja katsoi häneen huomaavaisesti, silmiään
räpyttämättä, ikäänkuin tutkien häntä; ja hän oli suutuksissaan itseensä
siitäkin, että huolimatta von Corenia kohtaan tuntemastaan vihasta hän
ei mitenkään kyennyt karkoittamaan mielistelevää hymyä kasvoiltaan.
-- Vaikka täytyy se tunnustaa, -- pitkitti hän, -- olihan tällä
kohtauksella suoranaiset ja varsin perusteellisetkin syynsä. Terveyteni
on viime aikoina ollut hyvin horjuva. Lisätkää tähän ikävä, alituinen
rahapula ... ihmisten ja yleisten harrastusten puute ... siinä on
ahtaalla kuin oven välissä.
-- Niin, kyllähän tilanne on toivoton, -- myönsi von Coren.
Nämä tyynesti lausutut, kylmät sanat, jotka sisälsivät puoleksi pilkkaa,
puoleksi tunkeilevaa ennustamista, loukkasivat Lajevskia. Hän muisti
eläintieteilijän eilisiltaisen katseen, joka oli täynnä ivaa ja inhoa,
oli hetken vaiti ja kysyi sitten, tällä kertaa enää hymyilemättä:
-- Mistä te tiedätte, millainen tilani on?
-- Vastahan puhuitte siitä itse, ja sitäpaitsi ottavat ystävänne niin
hartaasti osaa oloihinne, ettei koko päivässä kuule muusta
puhuttavankaan kuin teistä.
-- Mitkä ystävät? Samoilenkoko, vai?
-- Kyllä hänkin.
-- Minä pyytäisin Aleksander Daviditshia ja yleensä ystäviäni vähemmän
huolehtimaan minusta.
-- Tuossa tulee Samoilenko, pyytäkää, että hän vähemmän huolehtii
teistä.
-- Minä en käsitä tuota puheensävyänne... -- mutisi Lajevski; hänet
valtasi sellainen tunne ikäänkuin hän vasta nyt olisi käsittänyt, että
eläintieteilijä vihaa häntä, halveksii ja pilkkaa häntä ja on hänen
kiihkein, leppymättömin vihamiehensä. -- Säästäkää tuo sävynne jotakuta
toista varten, -- lausui hän, jaksamatta puhua kovaa vihastuksensa
takia, joka tuppautui rintaan ja kurkkuun, samaten kuin eilisiltainen
naurunhalu.
Sisään astui Samoilenko paitahihasillaan, hikisenä ja punoittavana
keittiön kuumuudesta.
-- Kah, oletko sinä täällä? -- sanoi hän. -- Päivää, veikko. Oletko
syönyt puolista? Älä kursaile, sano: oletko syönyt?
-- Aleksander Daviditsh, -- lausui Lajevski, nousten seisaalleen, -- jos
minä käännyin puoleesi jollakin likeisten kesken tavallisella pyynnöllä,
ei se merkinnyt sitä, että vapautan sinut olemasta vaatimaton ja
pitämästä arvossa toisen salaisuuksia.
-- Mitä kummaa? -- ihmetteli Samoilenko.
-- Ellei sinulla ole rahaa, -- pitkitti Lajevski, korottaen ääntään ja
kiihdyksissään myötäänsä vaihdellen jalka-asentoa, -- niin älä anna,
kieltäydy, mutta miksi pitäisi joka kadunkulmassa toitottaa, että
minun tilani on toivoton ynnä muuta? Sellaisia hyviätöitä ja
ystävänpalveluksia, kun toimitetaan jotakin kopeekan arvosta, mutta
puhutaan vähintäin ruplan verran, minä en voi sietää! Voit kerskata
hyvillätöilläsi, mutta kukaan ei ole antanut sinulle oikeutta paljastaa
minun salaisuuksiani!
-- Mitä salaisuuksia? -- kysyi Samoilenko hämillään ja alkaen jo
suuttua, -- jos olet tullut tänne sättimään, niin mene matkaasi. Tule
sitten toiste!
Samoilenko muisti säännön, että kun vihastuu lähimmäiseensä, pitää
ajatuksissaan lukea sataan, niin tyyntyy; ja hän alkoi kiireesti laskea.
-- Pyydän, ettette huolehdi minusta! -- jatkoi Lajevski. -- Älkää
kiinnittäkö minuun huomiota. Ja kellä on oikeastaan mitään tekemistä
minun kanssani taikka oikeutta sekaantua siihen, kuinka minä elän? Totta
on, että minä tahoon matkustaa pois! Totta on, että teen velkoja, juon,
elän vieraan vaimon kanssa, että minulla on hysteria, että olen kehno,
etten ole niin syväaatteinen kuin eräät, mutta ketä se liikuttaa niin
vähääkään? Kunnioitettakoon persoonallisuutta!
-- Suo, veliseni, anteeksi, -- sanoi Samoilenko, ehdittyään lukea
kolmeenkymmeneenviiteen, -- mutta...
-- Kunnioitettakoon persoonallisuutta! -- keskeytti hänet Lajevski. --
Nämä lakkaamattomat puhelut toisen kustannuksella, oihkaamiset ja
voihkaamiset, alituiset vakoilut, salakuuntelut, nämä ystävälliset
myötätunnon ilmaisut, hiiteen ne kaikki! Minulle annetaan rahoja
lainaksi ja pannaan ehtoja kuin koulupojalle! Minua kohdellaan
yliolkaisesti kuin hitto ties mitä! Minä en tahdo mitään! -- kiljaisi
Lajevski, horjuen mielenkuohunnasta ja peläten että kenties oli tulossa
eilinen hysteriakohtaus. -- "Lauantaina minä en siis matkusta", sävähti
hänen ajatuksissaan.
Diakoni astui sisään ja nähdessään Lajevskin, joka kalpeana, käsiään
huitoen kääntyi kummallisine puheineen ruhtinas Vorontsovin muotokuvan
puoleen, pysähtyi ovensuuhun, ikäänkuin puusta pudonneena.
-- Alituiset kurkistelut sieluni syvyyksiin, -- jatkoi Lajevski, --
loukkaavat minussa ihmisarvoa, ja minä pyydän vapaaehtoisia
salapoliiseja lakkaamaan urkinnastaan! Riittää!
-- Mitä sinä ... mitä te sanoitte? -- kysyi Samoilenko, ehdittyään
parahiksi lukea sataan asti ja astuen kasvoiltaan punaisena Lajevskin
eteen.
-- Riittää! -- toisti Lajevski hengästyneenä ja tarttui lakkiinsa.
-- Minä olen venäläinen lääkäri, aatelismies ja valtioneuvos! -- virkkoi
Samoilenko pontevasti. -- Urkkija en ole koskaan ollut enkä salli
kenenkään itseäni loukata! -- huusi hän jylisevällä äänellä, korostaen
viimeistä sanaa. -- Suu kiinni!
Diakoni, joka ei koskaan ollut nähnyt tohtoria niin mahtavana,
kiihtyneenä, punakkana ja julmana, tukki kädellä suunsa, peräytyi
eteiseen ja nauroi siellä katketakseen. Lajevski näki ikäänkuin sumun
läpi, kuinka von Coren nousi ja pannen kädet housuntaskuihin kävi
sellaiseen asentoon, kuin jos olisi odottanut, mitä tuleman piti; tämä
asento näytti Lajevskista ylenmäärin hävyttömältä ja loukkaavalta.
-- Suvaitkaa ottaa sananne takaisin! -- kiljaisi Samoilenko.
Lajevski, joka ei enää muistanut, mitä sanoja oli käyttänyt, vastasi:
-- Jättäkää minut rauhaan! Minä en tahdo mitään! Tahoon vain, että te ja
juutalaissyntyiset saksalaistulokkaat jättäisitte minut rauhaan! Muussa
tapauksessa minä ryhdyn toimenpiteisiin. Vaadin kaksintaisteluun!
-- Nyt se kuultiin, -- sanoi von Coren, astuen esiin pöydän takaa. --
Herra Lajevski haluaa ennen lähtöään huvitella kaksintaistelulla. Minä
voin tarjota hänelle tämän huvin. Herra Lajevski, minä hyväksyn
haasteenne.
-- Haasteeni? -- murahti Lajevski hiljaa, astuen eläintieteilijän luo ja
katsoi vihaa liekehtien hänen tummapintaiseen otsaansa ja kiharaisiin
hiuksiinsa. -- Haasteeni? Tehkää hyvin! Minä vihaan teitä! Vihaan!
-- Olen varsin iloinen. Huomenaamulla hyvin varhain Kerbalain ravintolan
luona, kaikkine yksityiskohtineen makunne mukaan. Nyt sen sijaan
korjatkaa luunne!
-- Vihaan! -- toisti Lajevski hiljaisella äänellä, raskaasti puhkuen. --
Olen vihannut jo kauan aikaa! Kaksintaistelu! Niin juuri!
-- Toimita hänet pois, Aleksander Daviditsh, tahi minä lähden, -- sanoi
von Coren. -- Hän puraisee minua.
Von Corenin tyyni sävy palautti tohtorin maltin; hän oli tuota pikaa
taas tyyni ja järkevä, tarttui Lajevskiin molemmin käsin vyötäisistä ja
vieden hänet loitommas eläintieteilijästä puhella lirkutti
ystävällisellä, mielenkuohunnasta vielä vapisevalla äänellä:
-- Ystävä kullat ... hyvät, rakkaat... Kiivastuttiin ja sillä hyvä ...
sillä hyvä... Ystäväiseni...
Kuullessaan lempeän, ystävällisen äänen Lajevski tunsi, että hänen
elämässään oli nyt tapahtunut jotakin kuulumatonta, hirviömäistä,
ikäänkuin hän olisi ollut vähällä joutua junan alle; hän oli puhjeta
itkuun, viittasi kädellä ja ryntäsi ulos huoneesta.
"Tuntea toisen vihan kohdistuvan itseensä, näyttäytyä vihaavan ihmisen
edessä mitä kurjimmassa, halveksittavimmassa, avuttomimmassa muodossa,
voi hyvä Jumala, kuinka se on raskasta!" ajatteli hän tuokion kuluttua,
istuessaan paviljongissa ja tuntiessaan tuon äsken kestämänsä
vihanpurkauksen ikäänkuin ruostepisteenä ruumiissaan. "Kuinka se on
raakaa, hyvä Luoja!"
Kylmä vesi konjakin kera virkisti häntä. Hän kuvitteli selvästi von
Corenin rauhalliset, pöyhkeät kasvot, hänen eilisen katseensa,
lattiamattoa muistuttavan paitansa, äänensä, valkoiset kätensä, ja
kiihkeä, kostonhaluinen viha velloi hänen rinnassaan ja vaati
tyydytystä! Ajatuksissaan hän kaatoi von Corenin maahan ja alkoi tallata
häntä. Hän muisteli yksityiskohtia myöten kaikkea, mitä oli tapahtunut,
ja ihmetteli, kuinka oli voinut mielistelevästi hymyillä mitättömälle
miehelle ja yleensä antaa mitään arvoa sellaisten vähäpätöisten,
tuntemattomien ihmisten mielipiteille, jotka asuvat kaikkein kurjimmassa
pikkukaupungissa -- eihän tätä kai ole kartallakaan eikä Pietarissa
tunne ainoakaan kunnon ihminen. Jos tämä kaupunkirähjä äkkiä vaipuisi
maan alle tai palaisi, luettaisiin sähkösanomatietoa siitä Venäjällä
yhtä ikävystyneinä kuin ilmoitusta myytävistä vanhoista huonekaluista.
Tappaako hän huomisaamuna von Corenin vai jättääkö hänet eloon, se on
yhdentekevää, yhtä hyödytöntä ja mielenkiintoa vailla. Jos ampuu häntä
jalkaan tahi käteen, haavoittaa, sitten tekee hänestä pilkkaa, niin
samaten kuin hyönteinen, jolta on reväisty jalka irti, sekautuu heiniin,
samaten hänkin kihelmöivine kärsimyksineen sitten hukkukoon suureen
joukkoon samanlaisia mitättömiä ihmisiä kuin hän itsekin on.
Lajevski lähti Sheshkovskin luo, kertoi hänelle kaikki ja pyysi häntä
sekundantikseen; sitten he yhdessä lähtivät posti- ja lennätinkonttorin
päällikön luo, pyysivät häntäkin sekundantiksi ja jäivät hänen luokseen
päivälliselle. Päivällispöydässä oli leikkipuhe valloillaan ja
naurettiin paljon. Lajevski lasketteli kompia sen johdosta, ettei hän
melkein ollenkaan osannut ampua, ja nimitteli itseään kuninkaalliseksi
tarkkampujaksi ja Wilhelm Telliksi.
-- Sitä herraa on läksytettävä! -- sanoi hän.
Päivällisen jälkeen istuttiin pelaamaan korttia. Lajevski pelasi, joi
viiniä ja ajatteli, että kaksintaistelu yleensä on typerää ja
tolkutonta, koska se ei ratkaise kysymystä, vaan tekee sen entistä
sekavammaksi, mutta ettei ilman sitä voi asiasta selvitä. Niinkuin
tässäkin tapauksessa: eihän käy syyttäminen von Corenia rauhantuomarin
edessä. Ja siitäkin on tämä kaksintaistelu hyvä, että sen jälkeen hänen
ei enää sovi jäädä kaupunkiin. Hän tuli hieman päihinsä, huumautui
korttipeliin ja tunsi olonsa hyväksi.
Mutta kun aurinko laski ja tuli pimeä, valtasi hänet levottomuus. Se ei
ollut kuoleman edellä käyvää pelkoa, sillä koko sen ajan, kun hän söi
puolista ja pelasi korttia, hänessä oli ties miksi se vakaumus, että
tämä kaksintaistelu menee myttyyn; mutta hän pelkäsi jotakin outoa, mitä
huomenaamulla piti tapahtuman ensi kerran hänen elämässään, ja samalla
hän pelkäsi pian alkavaa yötä... Hän tiesi yön tulevan pitkäksi,
unettomaksi, jolloin täytyisi ajatella ei yksistään von Corenia ja hänen
vihaansa, vaan sitä valheiden suunnatonta röykkiötäkin, jonka läpi hänen
oli taivallettava ja jonka kaartamiseen häneltä puuttui sekä voimia että
taitoa. Tilanne oli sentapainen kuin jos hän äkkiä olisi sairastunut;
häneltä oli mennyt kaikki mielenkiinto kortteihin ja ihmisiin, hän alkoi
häärätä ja pyydellä, että hänet päästettäisiin kotiin. Hän halusi mitä
pikimmin käydä vuoteeseen, olla liikkumatta ja valmistaa ajatuksiaan
yöksi. Sheshkovski ja postivirkamies saattoivat häntä ja lähtivät sitten
von Corenin luo keskustelemaan kaksintaistelusta.
Lähellä asuntoaan Lajevski kohtasi Atshmianovin. Nuori mies oli
hengästyksissään ja kiihtynyt.
-- Minä etsin juuri teitä, Ivan Andreitsh! sanoi hän. -- Pyydän teitä,
lähdetään kiireimmiten...
-- Minne?
-- Teitä haluaa tavata muuan teille tuntematon mies, jolla on teille
perin tärkeätä asiaa. Hän pyytää mitä hartaimmin teitä tulemaan
hetkiseksi. Hänen on puheltava kanssanne jostakin asiasta... Hänelle se
on yhtä tähdellistä kuin elämä tai kuolema...
Kiihdyksissään Atshmianov lausui tämän vahvalla armenialaismurteella ja
korosti tavuja venäläisen korvaa loukkaavalla tavalla.
-- Kuka hän on? -- kysyi Lajevski.
-- Hän pyysi jättämään nimensä mainitsematta.
-- Sanokaa hänelle, ettei minulla ole aikaa. Huomenna, jos hän
suvaitsee...
-- Kuinka te voitte! -- säikähti Atshmianov. -- Hän tahtoo ilmaista
teille jotakin, teille perin tärkeää ... perin tärkeää! Ellette lähde,
tapahtuu onnettomuus.
-- Kummallista... -- jupisi Lajevski käsittämättä syytä, miksi
Atshmianov oli niin kiihdyksissään ja mitä salaisuuksia voi olla tässä
ikävässä, kaikille tarpeettomassa kaupunkipahasessa. -- Kummallista, --
toisti hän ajatuksissaan. -- Voimmehan lähteä. Yhdentekevä.
Atshmianov lähti rivakasti kulkemaan edeltä, Lajevski seurasi häntä.
Kuljettiin ensin erästä katua, sitten kapeaa solaa pitkin.
-- Kuinka tämä on ikävää, -- virkkoi Lajevski.
-- Kohtsillään, kohtsillään... Se on tässä lähellä. Vanhan vallin
likellä he kulkivat kapeaa poikkikatua pitkin kahden aidatun tyhjän
aukion välitse, poikkesivat sitten johonkin avaraan pihaan ja
lähestyivät pienehköä rakennusta...
-- Onko tämä Myridovin talo, vai mitä? -- kysyi Lajevski.
-- On.
-- Mutta miksi kuljemme takapihan kautta, sitä en ymmärrä? Olisihan
voitu kadun puoleltakin. Olisi ollut lähempänä...
-- Ei mitään, ei mitään...
Lajevskista oli niinikään outoa, että Atshmianov vei hänet
keittiönportaiden kautta ja viittasi hänelle kädellään, ikäänkuin
kehoittaen astumaan hiljaa ja olemaan ääneti.
-- Tänne, tänne... -- virkkoi Atshmianov aukaisten varovasti oven ja
astuen porstuaan varpaisillaan. -- Hiljaa, hiljaa, olkaa niin hyvä.
Voisivat kuulla.
Hän pysähtyi kuuntelemaan, veti raskaasti henkeään ja virkkoi kuiskaten:
-- Avatkaa tämä ovi ja astukaa sisään... Älkää pelätkö.
Lajevski avasi epäröiden oven ja joutui matalaan huoneeseen, jossa
ikkunat olivat verhotut. Pöydällä paloi kynttilä.
-- Ketä haette? -- kysyi joku viereisestä huoneesta. -- Sinäkö se olet,
Myridka?
Lajevski kiirehti tähän huoneeseen ja näki Kirilinin ja tämän vieressä
Nadeshda Feodorovnan.
Hän ei kuullut, mitä hänelle sanottiin, peräytyi huoneesta ja tuli
huomaamattaan kadulle. Viha von Corenia kohtaan ja levottomuus -- kaikki
oli sielusta hälvennyt. Kotiin mennessään hän kömpelösti huitoi oikealla
kädellään ja katseli tarkasti jalkoihinsa, koettaen astua tasaista
pohjaa myöten. Kotona työhuoneessaan hän hieroen käsiään ja omituisesti
väännellen olkapäitänsä ja niskaansa, ikäänkuin takki ja paita olisivat
puristaneet, asteli nurkasta nurkkaan, sytytti sitten kynttilän ja
istahti pöydän ääreen...