Sinun on jo aika tästä lähteä vistipeliin ... minua odotetaan, -- sanoi
Lajevski. -- Hyvästi, arvoisat naiset ja herrat.
-- Minä lähden mukaasi, odota, -- sanoi Nadeshda Feodorovna ja pisti
kätensä hänen kainaloonsa.
He sanoivat hyvästit seuralle ja läksivät. Kirilin hyvästeli niinikään
ja sanoi, että heillä on sama matka, ja lähti astumaan heidän kanssaan
rinnakkain.
"Mikä on tulla, se tulkoon..." ajatteli Nadeshda Feodorovna.
"Ykskaikki..."
Hänestä tuntui ikäänkuin kaikki pahat muistot olisivat tunkeutuneet
esille hänen päästään ja nyt seuraisivat pimeässä hänen rinnallaan
raskaasti hengittäen ja hän itse, kuin musteeseen tahriutunut kärpänen,
rämpisi, viimeiset voimansa ponnistaen, kivikatua pitkin ja tahrisi
mustaksi Lajevskin kupeen ja käden. -- "Jos Kirilin", ajatteli hän, "nyt
aikoo tehdä jotakin huonoa, ei siihen syypää ole Kirilin, vaan hän itse.
Olihan aika, jolloin ei yksikään mieshenkilö ollut tohtinut puhutella
häntä sillä tavalla kuin nyt Kirilin, ja itsehän hän oli repinyt poikki
tämän ajan kuin rihman ja turmellut sen auttamattomasti -- kuka siis
siihen on syynä? Halujensa huumaamana hän oli alkanut hymyillä
ventovieraalle luultavasti vain siitä syystä, että tämä oli komea,
kookas varreltaan, kahden kohtauksen jälkeen kyllästynyt koko mieheen ja
hyljännyt hänet. Eikö siis", ajatteli hän nyt, "Kiniinillä ollut
oikeutta menetellä häntä kohtaan aivan miten tahtoi?"
-- Tässä, kyyhkyseni, sanon sinulle hyvästi, -- virkkoi Lajevski
pysähtyen. -- Sinut saattaa kotiin Ilja Mihailitsh.
Hän kumarsi Kiniinille ja astui puistikkokadun toiselle puolelle ja
kulki vielä toisen kadun poikki Sheshkovskin talolle, jonka akkunat
olivat valaistut, ja sitten kuului portin ovi hänen jäljestään
paukahtavan kiinni.
-- Sallikaa minun selvittää välini teidän kanssanne, -- aloitti Kirilin.
-- Minä en ole mikään nulkki, en mikään Atshkasov tai Latshkasov,
Satshkasov... Minä vaadin vakavaa huomiota.
Nadeshda Feodorovnan sydän alkoi rajusti sykkiä. Hän ei vastannut
mitään.
-- Teidän jyrkästi muuttuneen käytöksenne minua kohtaan otaksuin aluksi
johtuneen keikailusta, -- pitkitti Kirilin, -- mutta nyt näen, että te
yksinkertaisesti ette ole selvillä siitä, kuinka säällisiä ihmisiä on
kohdeltava. Teitä halutti vain leikkiä kanssani, kuten tuon
armenialaisjolpin kanssa, mutta minä olen kunnon mies ja vaadin, että
minua kohdellaan myös kunnon miehenä. Olen siis valmis...
-- Minulla on suru... -- sanoi Nadeshda Feodorovna, ratkesi itkuun ja
kääntyi poispäin, salatakseen kyynelensä.
-- Surua on minullakin, mutta mitä apua siitä on? Kirilin oli hetkisen
vaiti ja virkkoi painokkaasti, pysähtyen joka sanan kohdalle:
-- Minä toistan, rouvaseni, että ellette myönnä minulle tänään
kohtausta, niin vielä tänään panen toimeen julkisen häväistyksen.
-- Päästäkää minut tänään, -- pyysi Nadeshda Feodorovna eikä tuntenut
omaa ääntään, niin surkea ja ohut se oli.
-- Minun täytyy saada opettaa teitä... Suokaa anteeksi töykeät sanani,
mutta minun täytyy saada opettaa teitä. Vaadin kaksi kohtausta: tänään
ja huomenna. Ylihuomenna olette ihan vapaa ja saatte lähteä minne ja
kenen kanssa haluatte. Tänään ja huomenna.
Nadeshda Feodorovna saapui omalle portilleen ja pysähtyi.
-- Päästäkää minut! -- kuiskasi hän, vapisten koko ruumiissaan ja
näkemättä pimeässä edessään mitään muuta kuin valkoisen palttinamekon.
-- Olette oikeassa, minä olen hirveä nainen... -- Olen syyllinen, mutta
päästäkää sittenkin... Pyydän teitä... -- ja hän kosketti Kirilinin
kylmää kättä ja vavahti. -- Rukoilen teitä...
-- Ohoo! -- huokasi Kirilin. -- Ohoo! Ei minun suunnitelmieni mukaista
ole päästää teitä, tahdon vain opettaa, saattaa teidät ymmärtämään, ja
siksi toiseksi, rouvaseni, minä luotan liian vähän naisiin.
-- Minulla on suru...
Nadeshda Feodorovna kuunteli meren tasaista pauhinaa, katsahti tähtien
peittämälle taivaalle, ja olisi suonut kaiken mitä pikimmin loppuvan ja
pääsevänsä tuntemasta elämän kosketusta merineen, tähtineen, miehineen,
vilutauteineen...
-- Ei vain kotonani... -- sanoi hän kylmästi. -- Viekää minut jonnekin.
-- Lähdetään Myridoviin. Se on parasta.
-- Missä se on?
-- Vanhan vallin luona.
Nadeshda Feodorovna lähti nopeasti astumaan katua eteenpäin ja kääntyi
sitten solakadulle, joka vei vuorille. Oli pimeä. Siellä täällä kulki
himmeitä valojuovia kadun poikki, langeten valaistuista ikkunoista, ja
hänestä tuntui, että hän ikäänkuin kärpänen väliin pulahti musteeseen,
väliin taas kömpi sieltä kuiville. Kirilin asteli hänen jäljestään.
Kerran hän kompastui, oli vähällä kaatua ja naurahti.
"Hän on humalassa..." ajatteli Nadeshda Feodorovna. "Ykskaikki ...
yks'kaikki ... olkoon."
Atshmianov sanoi kohta niinikään hyvästit seuralle ja lähti Nadeshda
Feodorovnan jäljestä, pyytääkseen häntä mukaansa soutelemaan. Hän
lähestyi taloa, jossa Nadeshda Feodorovna asui, ja katsoi pystyaidan
yli: ikkunat olivat auki, valoa ei ollut.
-- Nadeshda Feodorovna! -- kutsui hän. Kului hetkinen. Taaskin hän
kutsui.
-- Kuka siellä? -- kuului Olgan ääni.
-- Onko Nadeshda Feodorovna kotosalla?
-- Ei ole. Ei ole vielä tullut.
"Kummallista ... peräti kummallista", ajatteli Atshmianov, alkaen tuntea
suurta levottomuutta. "Hänhän lähti kotia..."
Hän käveli pitkin puistikkoa ja sitten katua pitkin ja tähysteli
Sheshkovskin ikkunoihin. Lajevski oli riisunut takin yltään ja istui
pöydän ääressä katsellen tarkkaavaisesti korttejaan.
-- Kummallista, kummallista... -- mutisi Atshmianov, ja muistellessaan
Lajevskin hysteriakohtausta häntä alkoi hävettää. -- Ellei hän ole
kotona, niin missä sitten?
Hän lähti taas Nadeshda Feodorovnan asunnolle ja tähysteli pimeitä
ikkunoita.
"Tämä on petosta, petosta...", ajatteli hän muistellessaan, että
Nadeshda Feodorovna itse oli, kohdatessaan hänet tänään puolenpäivän
tienoilla Ditjugovien luona, luvannut illalla lähteä soutelemaan.
Sen talon ikkunat, jossa Kirilin asui, olivat pimeät, ja portin
edustalla nukkui penkillä konstaapeli istuallaan. Atshmianov katsoi
ikkunoihin ja poliisiin, ja hänelle selvisi kaikki. Hän päätti mennä
kotiin ja lähtikin, mutta osui jälleen Nadeshda Feodorovnan asunnolle.
Siinä hän istuutui penkille ja otti huopahatun päästään, tuntien päänsä
hehkuvan mustasukkaisuudesta ja loukkauksesta.
Kaupungin kirkontornissa löi kello vain kaksi kertaa vuorokaudessa:
puolenpäivän ja sydänyön aikaan. Kohta sen jälkeen kun se lyönnillään
oli ilmoittanut keskiyön hetken, kuului kiireisiä askelia.
-- Siis huomenillalla taas Myridovilla! -- kuuli Atshmianov ja tunsi
Kirilinin äänen. -- Kello kahdeksan. Näkemiin!
Pystyaidan luona tuli näkyviin Nadeshda Feodorovna. Huomaamatta, että
Atshmianov istui penkillä, hän livahti varjona hänen ohitsensa, aukaisi
portin oven ja sulkematta sitä jäljestään astui sisään. Tultuaan
huoneeseensa hän sytytti kynttilän, riisuutui sukkelasti, mutta ei
mennyt vuoteeseen, vaan painautui tuolin eteen polvilleen, kietoi
kätensä sen ympärille ja painoi otsansa sitä vasten.
Lajevski palasi kotiin kello kahden jälkeen.