Lajevski sai kaksi lippua; hän avasi toisen ja luki:
"Älä matkusta pois, ystävä hyvä".
"Kukahan tuon on kirjoittanut? -- ajatteli hän. -- Tietenkään ei
Samoilenko... Ei myöskään diakoni, koska hän ei tiedä minun aikovan
matkustaa. Ehkä von Coren?"
Eläintieteilijä kumartui pöydän yli ja piirusteli pyramiidia.
Lajevskista näytti, että hänen silmänsä hymyilivät.
"Samoilenko on varmaan lörpötellyt..." ajatteli Lajevski.
Toiseen lippuun oli samalla väännellyllä käsialalla ja pitkillä
koukeroilla kirjoitettu: "Eräs ei matkusta pois lauantaina."
"Typerää pilkantekoa", ajatteli Lajevski. "Perjantai, perjantai..."
Jotakin tuppasi hänelle kurkkuun. Hän kosketti kaulusta ja rykäisi,
mutta rykäisyn sijasta purkautui nauru.
-- Haha-haa! -- hohotti hän. -- Ha-ha-haa! "Mille minä nauran?" ajatteli
hän. -- Ha-ha-haa!
Hän koetti hillitä itseään, peitti kädellä suutaan, mutta nauru puristi
rintaa ja kurkkua, eikä käsi saanut suuta tukituksi.
"Onpa tämä typerää!" ajatteli hän, hytkyen naurusta. "Olenko järjiltäni,
vai kuinka?"
Nauru paisu yhä äänekkäämmäksi ja muistutti lopuksi pienen
pörhökorvaisen koiran vinkunaa. Lajevski tahtoi viimein nousta pöydän
äärestä, mutta jalat eivät kannattaneet ja oikea käsi tärisi
eriskummaisesti vastoin hänen tahtoaan pöydällä, tavoitti
suonenvetoisesti papereita ja rutisti niitä. Hän näki kummastuneita
silmäyksiä, Samoilenkon vakavaa pelästystä ilmaisevat kasvot ja
eläintieteilijän ilmeen, joka oli kylmää ivaa ja vastenmielisyyttä;
silloin hän ymmärsi saaneensa hysteerisen kohtauksen.
"Mikä kiusallinen, häpeällinen juttu", ajatteli hän, tuntien kasvoillaan
kuumia kyyneliä. "Ai, ai, mikä häpeä! Ei koskaan ole minulle näin
käynyt..."
Hänet nostettiin kainaloista ja päätä takaapäin kannattaen vietiin
jonnekin; juomalasi välähti hänen silmiensä edessä ja kalahti hampaita
vasten, ja vettä läikähti rinnalle; siinä oli pienoinen huone, keskellä
kaksi vuodetta rinnakkain, katettuina puhtailla, lumivalkoisilla
peitteillä. Hän kellahti toiselle ja alkoi ääneen itkeä.
-- Ei mitään, ei mitään, rauhoitti Samoilenko. -- Sattuuhan sitä,
sattuu...
Pelosta jähmettyneenä, vapisten koko ruumiissaan ja tuntien jotakin
kauheaa olevan tulossa, Nadeshda Feodorovna seisoi vuoteen ääressä ja
kyseli:
-- Mikä sinun tuli? Mikä? Puhu Jumalan tähden...
"Kirjoittikohan Kirilin hänelle jotakin?" ajatteli hän.
-- Ei mitään... -- sanoi Lajevski, nauraen ja itkien yhtä rintaa. --
Mene pois täältä ... kyyhkyseni.
Hänen kasvoillaan ei kuvastunut vihaa eikä vastenmielisyyttä! Hän ei
siis tiennyt mitään; Nadeshda Feodorovna hieman rauhoittui ja meni
vierashuoneeseen.
-- Älkää olko rauhaton! -- sanoi hänelle Maria Konstantinovna, istahtaen
hänen viereensä ja tarttuen hänen käteensä. -- Se menee kyllä ohi.
Miehet ovat yhtä heikkoja kuin mekin syntiset. Teillä on nyt kummallakin
käännekohta ... se on niin ymmärrettävää! No, rakkaani, minä odotan
vastausta. Puhelkaamme.
-- Ei, ei nyt puhella... -- vastasi Nadeshda Feodorovna, kuunnellen
Lajevskin itkua. -- Minulla on sellainen tuska... Sallikaa minun lähteä
pois...
-- Mitä nyt, mitä nyt, rakkaani! -- säikähti Maria Konstantinovna. --
Älkää luulkokaan, että päästän teidät illallisetta. Ensin syödään,
sitten saatte lähteä Herran nimeen.
-- Minulla on tuska... -- kuiskasi Nadeshda Feodorovna ja tarttui
molemmin käsin tuolin käsipuihin, jotta ei kaatuisi lattialle.
-- Lajevskilla on kouristuskohtaus! -- lausui von Coren iloisesti,
astuen vierashuoneeseen, mutta huomattuaan Nadeshda Feodorovnan joutui
hämille ja poistui.
Hysteerisen kohtauksen tauottua Lajevski istui vieraalla vuoteella ja
ajatteli:
"Häpeä, puhkesin parkumaan kuin mikäkin tyttöletukka! Taisin olla
naurettava ja iljettävä. Lähden pois pihan kautta. -- Mutta toisekseen,
se voisi näyttää, että annan liian suuren merkityksen hysterialleni.
Mitähän, jos kääntäisi sen leikiksi..."
Hän katsoi itseään kuvastimesta, istui vähän aikaa ja meni
vierashuoneeseen.
-- Tässä minäkin olen! -- sanoi hän hymyillen; häntä hävetti
äärettömästi ja hän tunsi, että toisiakin hävetti hänen läsnäollessaan.
-- Pitääpä sattua mokomia juttuja, -- sanoi hän istuutuen. -- Istuin ja
äkkiä aloin tuntea hirmuista, pistävää kipua kupeessa ... sietämätöntä,
hermot eivät kestäneet ja ... sitten seurasi tämmöinen kiusallinen
kommellus. Meidän hermostunut vuosisatamme, mitäs tehdä?
Illallispöydässä hän joi viiniä, otti osaa puheluun ja joskus
kouristuksentapaisesti huokaisten kaiveli kuvettaan, ikäänkuin
osoittaakseen kivun jatkuvasti tuntuvan. Eipä kumminkaan kukaan, lukuun
ottamatta Nadeshda Feodorovnaa, häntä uskonut, ja sen hän näki.
Kellon käydessä kymmentä lähdettiin puistikkokadulle kävelemään.
Nadeshda Feodorovna, peläten Kirilinin puhuttelevan, pysyi koko ajan
Maria Konstantinovnan ja lasten seurassa. Hänet oli pelko ja suru
heikontanut, ja tuntien vilutaudin oireita hän töintuskin jaksoi
siirrellä jalkojaan. Mutta hän ei lähtenyt kuitenkaan kotiin, koska oli
varma siitä, että häntä seuraisi joko Kirilin tai Atshmianov, taikka
molemmat yhdessä. Kirilin kulki jäljestä, Nikodim Aleksandritshin
rinnalla ja hyräili: -- En kanssain leikitellä salli! En salli!
Puistokadulta käännyttiin paviljongille ja kuljettiin pitkin rantaa ja
pitkän aikaa katseltiin meren valkimoimista. Von Coren alkoi selittää,
mistä tämä ilmiö johtuu.