Seuraavana päivänä, torstaina, vietti Maria Konstantinovna poikansa
Kostjan syntymäpäivää. Puolen päivän aikaan olivat kaikki kutsutut
syömään piirasta ja illalla juomaan suklaata. Kun Lajevski ja Nadeshda
Feodorovna illalla tulivat, niin eläintieteilijä, joka istui
vierashuoneessa juomassa suklaata, kysyi Samoilenkolta:
-- Joko sanoit hänelle?
-- En vielä.
-- Varo kursailemasta. Minä en ymmärrä sen herrasväen hävyttömyyttä!
Pitäisihän heidän hyvin tietämän, mitä tässäkin perheessä ajatellaan
heidän yhdyselämästään, mutta tänne vain tunkeutuvat.
-- Jos kiinnittää huomiota jokaiseen ennakkoluuloon, -- sanoi
Samoilenko, -- ei sopisi mennä minnekään.
-- Onko se inho, jota yhteinen kansa tuntee vapaata rakkautta kohtaan,
ennakkoluuloa?
-- Tietysti. Ennakkoluuloa ja vihamielisyyttä. Sotamiehet, nähdessään
irstailevan naisen, tosin nauravat ja viheltävät, mutta kysytäänpä
heiltä: mitä he itse ovat?
-- Eivät he syyttä naura. Se, että tytöt tappavat aviottomasta
yhteydestä synnyttämiään lapsia ja menevät pakkotyöhön, ja että Anna
Karenina heittäytyi junan alle, ja että maalla tervataan portit, ja että
meitä, ties miksi, Katjassa [eräs päähenkilöistä Tolstoin romaanissa
"Ylösnousemus", Suom.] miellyttää hänen puhtautensa, ja että jokaisessa
meistä asuu hämärä puhtaan rakkauden kaipuu, vaikka tiedämme, ettei
sellaista rakkautta ole, -- onko se kaikki ennakkoluuloa? Se, veikkonen,
on ainoa, mitä meille on säilynyt luonnollisesta valinnasta, ja ellei
olisi tätä sukupuolten välejä säännöstelevää hämäräperäistä voimaa, niin
kyllä sellaiset herrat, kuin Lajevski, sinulle näyttäisivät oikean
luontonsa, ja kahdessa vuodessa olisi ihmissuku rappiolla.
Lajevski astui vierashuoneeseen, tervehti kaikkia ja puristaessaan von
Corenin kättä hymyili mielistelevästi. Hän odotti sopivaa hetkeä ja
virkkoi Samoilenkolle:
-- Suo anteeksi, Aleksander Daviditsh, minun on puhuttava sinulle pari
sanaa.
Samoilenko nousi, kiersi kätensä hänen vyötäisilleen, ja molemmat
menivät Nikodim Aleksandritshin työhuoneeseen.
-- Huomenna on perjantai ... sanoi Lajevski, pureskellen kynsiään. --
Saitko mitä lupasit?
-- Sain vain kaksisataakymmenen. Loput saan joko tänään tahi huomenna.
Ole huoleti.
-- Jumalan kiitos! -- huokasi Lajevski, ja hänen kätensä alkoivat ilosta
vapista. -- Sinä pelastat minut, Aleksander Daviditsh, ja vannon sinulle
Jumalan, oman onneni ja minkä kautta vain tahdot, että lähetän sinulle
takaisin nämä rahat heti kun pääsen perille. Samalla maksan entisen
velan.
-- Kuules, Vanja ... sanoi Samoilenko, käyden kiinni hänen nappiinsa ja
karahtaen punaiseksi. -- Suo anteeksi, että sekaannun perheasioihisi,
mutta ... mikset voisi yhtä hyvin matkustaa yhdessä Nadeshda Feodorovnan
kanssa?
-- Kummallinen ihminen, kuinka se kävisi päinsä? Toisen meistä täytyy
kaikin mokomin jäädä, muuten velkojat nostavat äläkän. Minähän olen
täkäläisiin kauppapuoteihin velkaa seitsemänsataa ruplaa, ellei enemmän.
Malta, minä lähetän heille rahat, tukin heiltä suut, ja sitten hänkin
lähtee täältä.
-- Niin... Mutta miksi et voisi lähettää häntä edeltäpäin?
-- Ah, hyvä Jumala, miten se kävisi laatuun? -- kauhistui Lajevski. --
Hänhän on nainen, mihin hän siellä ryhtyisi? Mitä hän ymmärtää? Olisi
vain turhaa ajan ja rahan hukkaa.
"Aivan oikein", ajatteli Samoilenko, mutta samassa hän muisti
keskustelunsa von Corenin kanssa, loi katseensa maahan ja lausui
jurosti:
-- En voi olla yhtä mieltä kanssasi. Joko lähdet hänen kanssaan yhtaikaa
tahi lähetät hänet edeltäpäin ... muussa tapauksessa en anna sinulle
rahoja. Tämä on viimeinen sanani.
Hän astahti askelen taaksepäin, painoi selällään ovea ja poistui
vierashuoneeseen punaisena, äärettömästi hämillään.
"Perjantai ... perjantai", ajatteli Lajevski palatessaan
vierashuoneeseen. "Perjantai..."
Hänelle tarjottiin kuppi suklaata. Hän poltti huulensa ja kielensä
kuumalla suklaalla ja ajatteli:
"Perjantai ... perjantai..."
Hän ei, ties miksi, saanut tuota "perjantai"-sanaa pois päästään; hän ei
ajatellut mitään muuta kuin perjantaita ja tiesi varmasti, ei kuitenkaan
päässään, vaan jossakin sydänalassaan, ettei hänen lähdöstään lauantaina
tule mitään. Hänen edessään seisoi Nikodim Aleksandritsh, säntillinen
mies, hiukset kammattuina ohimoille, ja kehoitteli vieraitaan:
-- Tehkää hyvin, juokaa...
Maria Konstantinovna näytteli vieraille Katjan kouluarvosteluja ja
puheli venytellen:
-- Nyt on niin kovin, kovin vaikeata opiskella. Vaatimukset ovat niin
ankarat...
-- Äiti! -- vaikeroi Katja tietämättä minne piilottautua häpeän ja
kehumisten takia.
Lajevski katseli niinikään arvosteluja ja kiitti. Uskonto, venäjänkieli,
käytös, pelkkiä kiitettäviä vilahteli hänen silmissään, ja kun kaikkeen
tähän liittyi tuo häneen eroittamattomasti takertunut perjantai, Nikodim
Aleksandritshin ohimoille kammattu tukka ja Katjan punaiset posket,
paisui siitä hänen mielessään sellainen voittamaton surun tulva, että
hän oli kiljaista epätoivosta ja kysyi itseltään: "Enköhän, enköhän
todellakaan pääse matkustamaan?"
Sovitettiin vierekkäin kaksi pelipöytää ja istuuduttiin leikkimään
postia. Lajevski istuutui joukkoon.
"Perjantai ... perjantai..." ajatteli hän ja otti taskustaan lyijykynän.
"Perjantai..."
Hän olisi tahtonut ajatella tilaansa, mutta häntä pelotti ajatella.
Hänen oli kauhea myöntää, että tohtori oli tavannut hänet valheesta,
jota hän oli niin kauan ja huolellisesti salannut itseltään. Joka kerran
kun hän ajatteli tulevaisuuttaan, varoi hän päästämästä ajatuksiaan
täysin valloilleen. Hän astuu vaunuun ja lähtee matkaan -- siihen aina
ratkesi hänen elinkysymyksensä, eikä hän päästänyt ajatuksiaan sen
pitemmälle. Samaten kuin kedolla tuikahtaa kaukainen himmeä tuli,
välähti hänen päässänsä harvakseltaan se ajatus, että jossakin
syrjäkadun varrella Pietarissa hänen tarvitsee kaukaisessa
tulevaisuudessa, päästäkseen Nadeshda Feodorovnasta eroon ja voidakseen
maksaa velkansa, turvautua pieneen valheeseen; hän valehtelee vain sen
yhden kerran, ja sitten seuraa täydellinen uudestisyntyminen. Ja se on
hyvä; pienellä valheella hän ostaa suuren totuuden.
Nyt sitä vastoin, kun tohtori kieltäytymisellään töykeästi viittasi
petokseen, hänelle kävi selväksi, ettei hän tarvitse valhetta ainoastaan
kaukaisessa tulevaisuudessa, vaan jo tänään ja huomenna ja kuukauden
perästä ja vieläpä ehkä elämän loppuun asti. Ja niinpä todellakin,
päästäkseen matkustamaan hänen täytyy valehdella Nadeshda Feodorovnalle,
velkojille ja esimiehelleen; sitten, saadakseen Pietarissa rahaa, täytyy
valehdella äidille, sanoa hänelle, että hän on jo eronnut Nadeshda
Feodorovnasta; ja äiti ei anna hänelle viittäsataa ruplaa enempää, joten
hän siis on pettänyt tohtorin, koska ei kykene tuota pikaa lähettämään
rahoja. Ja kun Nadeshda Feodorovna sitten saapuu Pietariin, täytyy
käyttää kokonaista pienten ja suurten petosten sarjaa, jotta pääsisi
hänestä eroon; ja taas tulee kyyneliä, kalvava ikävä, vastenmielinen
elämä, katumus, eikä mistään uudestisyntymisestä ole tietoakaan. Ei
mitään muuta kuin valhetta. Lajevskin mielikuvituksessa kohosi
kokonainen valheiden vuori. Jotta olisi voinut sen yli hypätä yhdellä
kertaa, tarvitsematta valehdella pienissä erissä, olisi tarpeen jyrkkä
toimenpide, esimerkiksi jos sanaa puhumatta nousisi paikalta, panisi
lakin päähänsä ja heti lähtisi matkaan ilman rahoja; mutta Lajevski
tunsi, ettei hänestä ole siihen.
"Perjantai, perjantai..." ajatteli hän. "Perjantai..." Kirjoitettiin
lippuja, taivutettiin ne kaksin kerroin ja pantiin Nikodim
Aleksandritshin vanhaan silkkihattuun, ja sittenkun lippuja oli kertynyt
tarpeellinen määrä, kiersi Kostja, esittäen postiljoonia, pöydän ympäri
ja jakoi ne. Diakoni, Katja ja Kostja, jotka olivat saaneet lystikkäitä
lippuja ja koettaneet itse kirjoittaa lystikkäästi, olivat haltioissaan.
"Meidän on puheltava", luki Nadeshda Feodorovna lipusta. Hän katsahti
Maria Konstantinovnaan, ja tämä hymyili miellyttävästi ja nyökäytti
hänelle päätään.
"Mistä puheltava?" ajatteli Nadeshda Feodorovna. "Ellei ole lupa kertoa
kaikkea, niin on turhaa puhellakaan."
Ennenkuin he lähtivät vieraisille, oli hän sitonut Lajevskille
kaulaliinan kaulaan, ja tämä vähäpätöinen teko oli täyttänyt hänen
sydämensä hellyydellä ja kaiholla. Huolestunut ilme Lajevskin kasvoilla,
tämän hajamieliset katseet, kalpeus ja viime aikoina esille tullut
käsittämätön muutos ynnä se, että hänellä itsellään oli hirveä,
inhottava salaisuus sydämessään kätkettävänä ja että hänen kätensä
vapisivat sitoessaan kaulaliinaa, -- kaikki tämä kuiskasi omituisella
tavalla, ettei heillä ollut enää pitkälti yhdessä elettävänä. Hän katsoi
Lajevskiin kuin pyhäinkuvaan, tuntien pelkoa ja katumusta, ja ajatteli:
"Anna anteeksi, anna anteeksi..."
Häntä vastapäätä pöydän toisella puolella istui Atshmianov, kääntämättä
hänestä pois mustia, rakastuneita silmiään; Nadeshda Feodorovnassa
kytivät halut, hän häpesi itseään ja pelkäsi, etteivät edes suru ja
huolikaan estä hänen epäpuhtaita intohimojaan pääsemästä valtaan, ja
että ellei tänään, niin huomenna hän patajuopon rentun lailla on
voimaton enää itseään hillitsemään.
Estääkseen tämän elämän jatkumista, se kun oli hänelle häpeällinen sekä
Lajevskia kohtaan loukkaava, hän päätti matkustaa pois, itkien rukoilla
Lajevskia päästämään hänet, ja jos tämä rupeisi estelemään, salaa
karata. Hän ei kerro mitään, mitä on tapahtunut. Säilyköön Lajevskilla
hänestä puhdas muisto.
"Lemmin, lemmin, lemmin", luki hän. -- Se oli tietysti Atshmianovilta.
Hän kuvitteli asettuvansa jonnekin yksinäiseen paikkaan; siellä hän
tekee työtä ja lähettelee Lajevskille "tuntemattomalta" rahoja,
koruompeluksilla kirjailtuja paitoja, tupakkaa, ja palaa hänen luokseen
vasta vanhalla iällä tahi jos Lajevski pahasti sairastuu ja tarvitsee
hoitajatarta. Kun Lajevski vanhoilla päivillään saa tietää, mistä syystä
hän kieltäytyi tulemasta vaimoksi ja lähti pois hänen luotaan, pitää hän
arvossa hänen uhraustaan ja antaa hänelle anteeksi.
"Teillä on pitkä nenä." -- Se oli kai diakonilta tahi Kostjalta.
Nadeshda Feodorovna kuvitteli mielessään, kuinka hän, jättäessään
hyvästit Lajevskille, lujasti pusertaa häntä syliinsä, suutelee hänen
kättään ja vannoo rakastavansa häntä koko elinaikansa ja sitten,
asuessaan yksinäisessä paikassa, outojen ihmisten keskuudessa, joka
päivä ajattelee, että hänellä on jossakin ystävä, lemmitty, puhdas, jalo
ja ylevä, joka säilyttää hänestä povessaan puhtaan muiston.
"Ellette tänään myönnä minulle kohtausta, ryhdyn toimenpiteisiin,
vakuutan kunniasanalla. Näin ei kohdella kunnon ihmisiä, se on
ymmärrettävä." -- Tämä oli Kiniiniltä.