Olet sen näköinen kuin tulisit minua vangitsemaan, -- sanoi von Coren
nähdessään Samoilenkon astuvan sisään paraatipuvussa.
-- Kuljin tästä ohi, niin ajattelin: jospa pistäydyn katsomassa, kuinka
eläintiede jaksaa, -- lausui Samoilenko, istuutuen suuren pöydän ääreen,
jonka eläintieteilijä itse oli hotaissut kokoon tavallisista laudoista.
-- Terve, pyhä isä! -- nyökäytti hän diakonille, joka istui ikkunan
luona jotakin puhtaaksi kirjoittamassa. -- Istunpa tässä tovin ja
juoksen sitten kotiin pitämään huolta päivällisestä. On jo aika...
Häiritsenkö teitä?
-- Et vähääkään, -- vastasi eläintieteilijä levittäen pöydälle tiheää
kirjoitusta sisältäviä paperiliuskoja. Kirjoittelemme tässä puhtaaksi.
-- Vai niin... Ohho sentään ... huokasi Samoilenko; hän veti varovasti
pöydältä pölyttyneen kirjan, jonka kannella oli kuollut, kuivunut
falangi, ja jatkoi: -- Ajatteles, mennä mönkää omia aikojaan jokin vihreä
koppiainen ja kohtaa tiellä mokoman pannahisen. Kyllä kai se on kauheaa!
-- On kai.
-- Sille on annettu myrkky, jotta voisi pitää puoliaan vihollisia
vastaan.
-- Juuri niin, ja jotta itsekin hyökkäisi. -- Niin niin ... ja luonnossa
kaikki on, hyvät ystävät, tarkoituksenmukaista ja mahdollista selittää,
-- huokasi Samoilenko. -- Yksi asia on vain, jota en ymmärrä. Sinä suuri
järkimies, selitäppä se minulle. On näet pieniä petoeläimiä, ei rottaa
suurempia, muodoltaan kauniita, mutta erinomaisen katalia ja
siveettömiä. Sellainen peto kulkee esimerkiksi metsässä, näkee linnun,
ottaa kiinni ja syö suuhunsa. Kulkee edemmäs ja näkee ruohikossa
linnunpesän munineen; ei jaksa enää syödä, kylläinen on, mutta sittenkin
puree munan rikki ja toiset työntää käpälällään pesästä ulos. Sitten
kohtaa sammakon ja senkin kanssa pitää peliä. Näännyttää sammakon, menee
eteenpäin ja nuoleksii huuliaan -- tulee vastaan koppiainen. Sipaisee
koppiaista käpälällään... Ja kaikki se turmelee ja hävittää
matkallaan... Tungeksii vieraisiinkin pesiin, hajoittaa syyttä suotta
muurahaiskekoja, puree rikki näkinkenkiä... Tulee vastaan rotta -- sen
kanssa ryhtyy tappeluun; näkee pikku käärmeen tai hiirenpoikasen --
sekin pitää tappaa. Ja niin koko päivän. Sanos nyt, mihin tuollainen
petoeläin on tarpeen? Mitä varten se on luotu?
-- En tiedä, mitä petoeläintä tarkoitat, -- vastasi von Coren, --
luultavasti jotakin hyönteissyöjäin ryhmään kuuluvaa. Entä sitten? Lintu
joutui sen saaliiksi sentähden, että oli varomaton; se särki pesän ja
syyti pellolle munat sentähden, että lintu oli epäkäytännöllinen, teki
huonosti pesänsä eikä osannut sitä suojata. Sammakolla oli
todennäköisesti jokin vika sitä suojaavassa ihonvärissä, sillä muuten ei
peto olisi sitä huomannut, ja niin edespäin. Sinun petosi hävittää vain
heikkoja, taitamattomia, varomattomia, sanalla sanoen sellaisia
viallisia yksilöjä, joita luonto ei katso soveliaiksi jättämään
perillisiä. Eloon jäävät vain ovelammat, varovaisemmat, voimakkaammat ja
kehittyneemmät. Sillä tavoin tuo petoeläimesi, vaikkei sillä itsellään
ole siitä tietoa, palvelee täydellisentymisen suuria tarkoitusperiä.
-- Niin, niin, niin... Asiasta toiseen, veikkonen, -- virkkoi Samoilenko
ujostelematta, -- anna minulle satakunta ruplaa lainaksi.
-- Hyvä on. Hyönteissyöjäin joukossa on varsin mielenkiintoisia
edustajia. Esimerkiksi myyrä. Siitä sanotaan, että se on hyödyllinen,
koska se hävittää vahingollisia hyönteisiä. Kerrotaan erään saksalaisen
lähettäneen Wilhelm I:lle myyrännahkaisen turkin, -- ja silloin keisari
muka käski antaa hänelle nuhteet sentähden, että hän oli hävittänyt niin
suuren joukon hyödyllisiä eläimiä. Kuitenkaan ei myyrä julmuudessa jää
yhtään takapajulle sinun pedostasi ja on sitäpaitsi erittäin
vahingollinenkin, se kun aikaansaa suurta häviötä pelloilla.
Von Coren aukaisi lippaan ja otti sieltä sadan ruplan setelirahan.
-- Myyrällä on vahva rintakehä. Kuten yököllä, -- pitkitti hän lukiten
lippaan, -- erittäin hyvin kehittyneet luut ja lihakset, erikoinen
suunrakenne. Jos sillä olisi norsun koko, olisi se kaikkihävittävä,
voittamaton eläin. Mielenkiintoista näissä elukoissa on se, että kun
kaksi myyrää kohtaa toisensa maan alla, alkavat ne oitis, ikäänkuin
keskinäisestä sopimuksesta, kaivaa lavaa; tämä lava on niille tarpeen,
että olisi mukavampi taistella. Saatuaan lavan valmiiksi ne ryhtyvät
ankaraan taisteluun ja tappelevat, kunnes heikompi kaatuu. Tuosta saat
sata ruplaa, -- virkkoi von Coren, alentaen ääntään, -- mutta sillä
ehdolla, ettet lainaa Lajevskia varten.
-- Ja vaikkapa Lajevskiakin varten! -- kuohahti Samoilenko. -- Mitä se
sinuun kuuluu?
-- Lajevskia varten minä en voi antaa. Tiedän, että sinä olet herkkä
antamaan lainaksi. Sinä antaisit rosvo Kerimillekin, jos hän sinulta
pyytäisi, mutta suo anteeksi, minä en voi sinua tässä suhteessa auttaa.
-- Kyllä, minä pyydän Lajevskia varten! -- sanoi Samoilenko, nousten
seisaalleen ja huitoen oikealla kädellään. -- Lajevskia varten juuri!
Eikä itse pääpirullakaan ole oikeutta tulla minua opettamaan, kuinka
minun tulee rahojani käyttää. Et siis suvaitse antaa?
Diakoni rähähti nauramaan.
-- Älä kimmastu, vaan ajattele järjellisesti, -- virkkoi
eläintieteilijä. -- Hyväntekeväisyyden harjoittaminen Lajevskia kohtaan
on mielestäni yhtä viisasta kuin kastella rikkaruohoja tai ruokkia
heinäsirkkoja.
-- Minusta taas me olemme velvolliset auttamaan lähimmäisiämme! --
tokaisi Samoilenko.
-- Siinä tapauksessa auta sitten tuota nälkäistä turkkilaista, joka
makaa laipion vieressä! Hän on työmies ja sinun Lajevskiasi
tarpeellisempi. Anna hänelle nämä sata ruplaa! Tai lahjoita minulle sata
ruplaa tutkimusmatkaa varten!
-- Kysyn sinulta, annatko vai etkö?
-- Sano mutkittelematta: mihin hän tarvitsee rahaa?
-- Se ei ole salaisuus. Hänen täytyy lauantaina matkustaa Pietariin.
-- Niinkö? -- virkkoi von Coren pitkäveteisesti. -- Ahaa... Ymmärretään.
Ja lähteekö naikkonen mukaan, vai kuinka?
-- Hän jää toistaiseksi tänne. Lajevski järjestää Pietarissa asiansa ja
lähettää hänelle rahaa, sitten lähtee hänkin.
-- Sukkelasti! ... virkkoi eläintieteilijä ja päästi helähtävän naurun.
-- Sukkelasti! Ovelasti ajateltu.
Hän lähestyi nopeasti Samoilenkoa ja asettuen hänen eteensä ja katsoen
häntä silmiin kysyi:
-- Sanoppa ihan peittelemättä: onko hänen rakkautensa kylmennyt? Sano,
onko kylmennyt?
-- On, -- vastasi Samoilenko yksikantaan, ja hiki kiertyi hänelle
otsaan.
-- Kuinka se on ilettävää! -- sanoi von Coren, ja hänen kasvoistaan
näkyi, että häntä inhotti. -- Jompikumpi kahdesta, Aleksander Daviditsh:
joko sinä olet hänen kanssaan yhdessä juonessa tahi, suo anteeksi, olet
pöllö. Etkö tosiaankaan käsitä, että hän petkuttaa sinua kuin poikasta
mitä hävyttömimmällä tavalla? Onhan päivänselvää, että hän tahtoo päästä
naisesta ja jättää hänet tänne. Ja hyljätty jää sinun niskoillesi, ja
päivänselvää on, että saat lähettää hänet Pietariin omalla
kustannuksellasi. Onko tuo mainio ystäväsi tosiaankin saanut sokaistuksi
sinut siinä määrin, ettet huomaa ihan alkeellisimpia asioita?
-- Ne ovat pelkkiä otaksumia, -- virkkoi Samoilenko istuutuen.
-- Otaksumiako? Miksi hän matkustaa yksin eikä yhdessä hänen kanssaan?
Ja miksi, voisit kysyä häneltä, ei naikkonen matkusta ensin ja hän
jäljestä? Se viekas elukka!
Ystävänsä odottamattomien epäilyjen ja epäluulojen lannistamana
Samoilenko äkkiä lamautui ja alensi ääntään.
-- Mutta se on mahdotonta! -- sanoi hän muistellen sitä yötä, jonka
Lajevski oli viettänyt hänen luonaan. -- Hän kärsii niin kovasti!
-- Mitä se auttaa? Varkaat ja murhapolttajat kärsivät myöskin!
-- Otaksutaan, että olisitkin oikeassa ... lausui Samoilenko
mietteissään. -- Olkoonpa niin... Hän on kuitenkin nuori mies, vieraalla
maalla ... ylioppilas, me olemme myöskin ylioppilaita, ja paitsi meitä
ei täällä ole ketään, joka antaisi hänelle kannatusta.
-- Auttaa häntä tekemään konnuuksia vain sentähden, että sinä ja hän
olette eri aikoina olleet yliopistossa ettekä kumpikaan tehneet siellä
mitään! Onpa sekin pötyä!
-- Malta, harkitaanpa asiaa tyynesti. Luullakseni voisi järjestää asian
näinikään, -- pohti Samoilenko, liikutellen sormiaan. -- Minä,
tiedätkös, annan hänelle rahat, mutta vaadin hänet rehellisesti,
kunniasanalla lupaamaan, että hän viikon kuluttua lähettää Nadeshda
Feodorovnalle matkarahat.
-- Ja hän lupaa kunniasanalla, vuodattaapa vielä kyyneliäkin ja uskoo
itsekin, mutta mitä arvoa tällä kunniasanalla on? Hän ei pidä sitä, ja
kun vuoden, parin perästä kohtaat hänet Nevskillä käsikkäin uuden
rakastettunsa kanssa, alkaa hän puolustuksekseen ladella, että hän on
sivistyksen silpoma ja että hän on jäljennös Rubinista. [Päähenkilö
Turgenevin samannimisessä romaanissa. Suom.] Heitä hänet Herran haltuun!
Väistä likaa äläkä kaivele sitä molemmin käsin!
Samoilenko mietti hetkisen ja sanoi päättävästi:
-- Minä sittekin annan hänelle rahaa. Sano mitä tahdot. En voi kieltää
ihmiseltä apuani pelkkien otaksumien perusteella.
-- Mainiosti teetkin. Suutelisit lisäksi!
-- No niin, anna minulle siis sata ruplaa, -- pyysi Samoilenko arasti.
-- En anna.
Seurasi vaitiolo, Samoilenko oli aivan lamautunut; hänen kasvonsa saivat
syynalaisen, häveliään ja mielistelevän ilmeen, ja outoa oli nähdä tämän
jyhkeäruumiisen, olkaimilla ja ritarimerkeillä prameilevan miehen
säälittävää, lapsellisen hämmästynyttä naamaa.
-- Täkäläinen piispa matkustelee hiippakunnassaan, ei vaunuissa ajaen,
vaan ratsain, -- virkkoi diakoni, pannen pois kynän. -- Ylen on
mieltäliikuttavaa nähdä hänet hevosen selässä istumassa. Hänen
yksinkertaisuudessaan ja vaatimattomuudessaan on raamatullista
suuruutta.
-- Onko hän hyvä ihminen? -- kysyi von Coren, ollen mielissään puheen
siirtymisestä muihin asioihin.
-- Kuinkas muuten? Ellei olisi hyvä, niin tokkopa olisivat piispaksi
panneet?
-- Piispojen joukossa tapaa erinomaisen hyviä ja lahjakkaita miehiä, --
lausui von Coren. -- Sääli vain, että useilla heistä on se heikkous,
että kuvittelevat olevansa valtiomiehiä. Yksi harrastaa
venäläistyttämistä, toinen arvostelee tieteitä. Se ei kuulu heidän
alaansa. Vilkaisisivat sen sijaan useammin tuomiokapituliin.
-- Maallikko ei kykene arvostelemaan piispoja.
-- Minkätähden ei, diakoni? Piispa on samanlainen ihminen kuin minäkin.
-- Samanlainen eikä sittenkään samanlainen, -- väitti diakoni
loukkaantuneena ja tarttui jälleen kynäänsä. -- Jos olisitte
samanlainen, niin lepäisi päällänne siunaus, ja te olisitte itse
piispana, mutta kun ette ole piispa, niin ette ole samanlainen.
-- Älä höpise, pappi! -- sanoi Samoilenko surumielisesti. -- Kuulehan
nyt, mitä olen tuuminut, -- kääntyi hän taas von Corenin puoleen. -- Älä
sinä anna minulle näitä sataa ruplaa. Talveen asti olet minulla
ruokavieraana vielä kolme kuukautta, maksa siis etukäteen näistä
kolmesta kuukaudesta.
-- En maksa.
Samoilenko räpytti silmiään ja punastui; hän veti konemaisesti luokseen
kirjan, jonka kannessa oli falangi, ja katseli sitä, sitten hän nousi ja
otti lakkinsa. Von Corenin tuli häntä sääli.
-- Sietää tässä elää ja olla asioissa tuollaisten herrojen kanssa! --
sanoi eläintieteilijä ja kiukuissaan potkaisi jalallaan nurkkaan jonkin
paperin. -- Ymmärrä, ettei tämä ole hyvyyttä, ei rakkautta, vaan
heikkoluonteisuutta, irstaisuutta, myrkkyä! Minkä järki saa
rakennetuksi, sen teidän raukkamaiset, romukoppaan viskattavat sydämenne
hajoittavat! Kun kimnasistina sairastin lavantautia, syötti tätini
säälistä minulle säilyketatteja, ja minä olin vähällä heittää henkeni.
Saisipa sinun ja tätien päähän mahtumaan, ettei ihmisrakkaudella tule
olla sijansa sydämessä, ei sydänalassa eikä vyötäisissä, vaan tässä!
Von Coren löi kädellä otsaansa. -- Tuoss' on! -- sanoi hän sinkauttaen
sadan ruplan setelin.
-- Turhaan suutut, Kolja, -- sanoi Samoilenko säyseästi, taivuttaen
kokoon setelin. -- Ymmärrän sinua vallan hyvin, mutta ... huomaa sinä
asemani.
-- Vanha ämmä sinä olet, siinä kaikki! Diakoni päästi rehevän naurun.
-- Kuulehan, Aleksander Daviditsh, vielä viimeinen pyyntö! -- lausui von
Coren hartaasti. -- Kun annat rahat tuolle konnalle, niin pane hänelle
ehto: joko hänen on lähdettävä yhdessä naikkosensa kanssa tai
lähetettävä hänet edeltäpäin, muussa tapauksessa älä anna. Kursailla ei
tarvitse. Sano hänelle ihan niillä sanoilla, tai jos et sano, niin
vakuutan sinulle kunniasanalla, että minä haen hänet käsille
virastostaan ja potkaisen sieltä hänet portaista alas enkä sinusta tahdo
sen koommin tietää. Usko tämä sana!
-- No, no! Jos hän matkustaa naisensa kanssa yhdessä, tai lähettää hänet
edeltäpäin, niin hänelle itselleenhän se on mukavampi, -- vastasi
Samoilenko. -- Vieläpä hän siitä ilostuukin. No, hyvästi nyt.
Hän hyvästeli hellästi ja lähti, mutta ennenkuin painoi oven kiinni
jälkeensä, katsahti hän taaksensa von Coreniin ja sanoi:
-- Sinut, veikkonen, ovat saksalaiset pilanneet! Juuri niin,
saksalaiset!