X.

Kolmisen päivää kekkereiden jälkeen tuli Maria Konstantinovna vallan

odottamatta Nadeshda Feodorovnan luo ja tarttui, tervehtimättä ja

hattuaan riisumatta, hänen molempiin käsiinsä, painoi ne rintaansa

vasten ja lausui, mieli kovasti kuohuksissa:

-- Rakkaani, olen kuohuksissa, olen hämmästynyt. Herttainen, miellyttävä

tohtorimme kertoi eilen Nikodim Aleksandritshille, että miehenne on

kuollut. Sanokaa, rakkaani, onko se totta?

-- On se totta, hän on kuollut, -- vastasi Nadeshda Feodorovna.

-- Se on kauheaa, kauheaa, rakkaani! Mutta kaikella pahalla on hyväkin

puolensa. Varmaankin oli miehenne harvinainen, ihmeellinen, pyhä

ihminen, ja sellaisia tarvitaan enemmän taivaassa kuin maan päällä.

Maria Konstantinovnan kasvoissa värähtelivät kaikki piirteet ja pilkut

ikäänkuin pienet neulaset olisivat hyppelehtineet ihon alla; hän hymyili

miellyttävästi ja lausui ihastuneena, hengähtäen:

-- Siis olette vapaa, rakkaani. Voitte nyt käydä pää pystyssä ja

rohkeasti katsoa ihmisiä silmiin. Tästä lähin Jumala sekä ihmiset

siunaavat liittoanne Ivan Andreitshin kanssa. Se on hurmaavaa. Vapisen

ilosta, en löydä sanoja. Rakkaani, minä rupean naittajaksenne... Minä ja

Nikodim Aleksandritsh olemme äärettömästi pitäneet teistä, sallikaa

meidän siunata laillinen, puhdas liittonne. Milloin, milloin olette

aikoneet pitää vihkiäiset?

-- En ole laisinkaan sitä ajatellut, -- sanoi Nadeshda Feodrovna,

irroittaen kätensä.

-- Se ei ole mahdollista, rakkaani. Olettehan te ajatellut, olettehan?

-- Toden totta, en ole, -- naurahti Nadeshda Feodorovna. -- Mitä hyötyä

siitä olisi, että menisimme vihille? Minä en katso sitä laisinkaan

tarpeelliseksi. Elämme niinkuin tähänkin asti.

-- Mitä te puhutte! -- kauhistui Maria Konstantinovna. -- Jumalan

tähden, mitä puhuttekaan!

-- Asia ei vihkimisestä parane, päinvastoin pahenee. Me menetämme

vapautemme.

-- Rakkaani, rakkaani, mitä puhuttekaan! -- huudahti Maria

Konstantinovna, astuen askelen taapäin ja lyöden kätensä yhteen. -- Te

olette eriskummaisia! Malttakaahan mielenne! Talttukaa!

-- Kuinka, talttukaa? En ole vielä elänytkään, kun te jo käskette

talttumaan!

Nadeshda Feodorovna muisti, ettei hän itse asiassa ollut vielä elänyt.

Jatko-opistosta päästyään hän oli mennyt naimisiin miehen kanssa, jota

ei rakastanut, sitten liittynyt Lajevskiin ja koko ajan elänyt hänen

kanssaan tällä ikävällä, autiolla merenrannalla odottaen jotakin

parempaa. Oliko tämä elämää?

"Oikeastaan pitäisi mennä vihille..." ajatteli hän, mutta muisti

Kirilinin ja Atshmianovin, punastui ja virkkoi:

-- Ei, se on mahdotonta. Vaikka Ivan Andreitsh polvillaan sitä pyytäisi,

kieltäytyisin sittenkin.

Maria Konstantinovna istui kotvasen vaiti sohvalla suruisena, vakavana,

tuijottaen yhteen kohti, sitten hän nousi ja lausui kylmästi:

-- Hyvästi, rakkaani! Suokaa anteeksi, että häiritsin. Vaikka minun ei

olekaan helppoa, täytyy minun sittenkin sanoa teille, että tästä

päivästä on kaikki välillämme loppunut, ja vaikka syvästi kunnioitankin

Ivan Andreitshiä, on kotini ovi teiltä suljettu.

Sen hän lausui juhlallisesti ja hämmästyi itsekin äänensä juhlallista

sävyä; hänen kasvonsa värähtivät taaskin, niille lehahti lempeä

haavemielinen ilme, hän ojensi säikähtyneelle, hämille joutuneelle

Nadeshda Feodorovnalle molemmat kätensä ja virkkoi rukoilevasta:

-- Ystäväni, sallikaa minun vaikka yksi ainoa hetkinen olla äitinne tai

vanhimman sisarenne sijaisena! Minä olen avomielinen teitä kohtaan kuin

äiti.

Nadeshda Feodorovna tunsi rinnassaan sellaista lämpöä, iloa ja sääliä

itseään kohtaan, kuin jos oma äiti itse asiassa olisi noussut kuolleista

ja seisonut hänen edessään. Hän syleili rajusti Maria Konstantinovnaa ja

painoi kasvonsa hänen olkapäätänsä vasten. Molemmat itkivät. He

istuutuivat sohvaan ja muutaman minuutin ajan nyyhkyttivät, katsomatta

toinen toiseensa ja kykenemättä puhumaan sanaakaan.

-- Ystäväni, lapseni, -- aloitti Maria Konstantinovna, -- minä tahdon

puhua teille ankaria totuuksia, säälimättä teitä.

-- Herran tähden, Herran tähden!

-- Luottakaa minuun, rakkaani. Muistatte kai, että kaikista täkäläisistä

naisista minä yksin avasin teille kotini. Te saitte minut ensi päivästä

alkaen kauhistumaan, mutta minulla ei ollut kylliksi voimaa osoittaa

teille halveksimista, kuten kaikki muut. Minä kärsin herttaisen Ivan

Andreitshin tähden, kuin hän olisi ollut poikani. Nuori mies vieraalla

maalla, kokematon, heikko, äiditön, ja minä kärsin ja kärsin... Mieheni

ei olisi suonut meidän tutustua häneen, mutta sain hänet taivutetuksi...

Me aloimme vastaanottaa Ivan Andreitshiä ja hänen seurassaan tietysti

teitäkin, muutenhan hän olisi loukkaantunut. Minulla on tytär ja

poika... Ymmärrätte, lapsen hento ymmärrys, puhdas sydän ... joka

pahentaa yhden näistä pienimmistä... Minä vastaanotin teidät ja vapisin

lasteni puolesta. Oi, kun tulette äidiksi, ymmärrätte pelkoni. Ja kaikki

ihmettelivät, että vastaanotin teidät, suokaa anteeksi, kuin kunnon

naisen, vihjailivat minulle ... no, tietysti, juoruja, liioitteluja...

Sydämeni syvyydessä tuomitsin teitä, mutta te olitte onneton,

säälittävä, eriskummainen, ja minä kärsin säälistä.

-- Mutta miksi? Miksi? -- kysyi Nadeshda Feodorovna, vapisten koko

ruumiissaan. -- Mitä minä olin tehnyt kenellekään?

-- Te olette kauhean syntinen. Olette rikkonut miehellenne alttarin

edessä antamanne lupauksen. Olette vietellyt erinomaisen siivon

nuorenmiehen, joka arvatenkin olisi valinnut itselleen elämänkumppanin

hyvästä suvusta, samasta säädystä kuin hän itsekin, ellei olisi tavannut

teitä; nyt hän olisi kuten kaikki muutkin. Te olette hukannut hänen

nuoruutensa. Älkää kiistäkö, älkää kiistäkö, rakkaani! Minä en usko,

että meidän synteihimme olisivat syypäitä miehet. Aina on syy naisissa.

Miehet ovat kotoisissa oloissa kevytmielisiä, elävät järjellään eikä

sydämellään, ja paljon on sellaista, mitä he eivät käsitä, mutta nainen

käsittää kaikki. Hänestä kaikki riippuu. Hänelle on paljon annettu,

häneltä paljon vaaditaankin. Voi, ystäväiseni, jos nainen olisi tässä

suhteessa miestä tyhmempi tai heikompi, ei Jumala olisi hänelle uskonut

poikien ja tyttöjen kasvatusta. Ja siksi te, rakkaani, antauduitte

paheen tielle, kun unohditte kaiken häveliäisyyden; toinen olisi teidän

asemassanne kartellut ihmisiä, istunut kotona lukkojen takana, ja

ihmiset olisivat nähneet hänet vain Herran huoneessa, kalpeana, puettuna

mustiin, itkevänä, ja jokainen olisi vilpittömästi säälien kuiskannut:

"Jumala, tuossa syntiä tehnyt enkeli jälleen palaa luoksesi..." Mutta

te, rakkaani, unhotitte kaiken vaatimattomuuden, elitte julkisesti,

vallattomasti, ikäänkuin synnistä ylvästellen, riehakoitte, nauroitte,

ja katsellessani teitä vapisin kauhusta ja pelkäsin ukkosentulen

taivaalta iskevän taloomme juuri sillä hetkellä, kun te istuitte

luonamme. Ystäväiseni, älkää puhuko, älkää puhuko! -- huudahti Maria

Konstantinovna nähdessään, että Nadeshda Feodorovna aikoi puhua. --

Kertokaa kaikki minulle, minä en petä teitä enkä salaa sielunne

katseilta ainoatakaan totuutta. Kuulkaa siis minua, rakkaani... Jumala

panee merkin suuriin synnintekijöihin, ja te olitte merkitty.

Muistelkaapa, pukunne olivat aina ihan kauheat! Nadeshda Feodorovna,

jolla aina oli mitä paras käsitys puvuistaan, herkesi itkemästä ja

katsoi häneen hämmästyneenä.

-- Niin, kauheat! -- jatkoi Maria Konstantinovna. -- Pukujenne

erikoisuudesta ja kirjavuudesta voi jokainen päättää, millainen olette

käytökseltänne. Katsellessaan teitä kaikki naureskelivat ja kohauttivat

olkapäitään, mutta minä kärsin, kärsin... Ja, rakkaani, suokaa minulle

anteeksi, te olette epäsiisti! Tavatessamme toisemme uimahuoneella te

panitte minut oikein vapisemaan. Päällysvaatteet menevät vielä mukiin,

mutta alushame, paita ... rakkaani, minä ihan punastun! Ivan Andreitsh

rukan kaulaan ei myöskään kukaan sido kaulahuivia niinkuin pitäisi, ja

miesparan liinavaatteista ja saappaista näkyy, ettei kotona hänestä

kukaan pidä huolta. Ja aina pidätte häntä nälässä, pulmuseni; onhan

luonnollista, että ellei kotona kukaan huolehdi teekeittiöstä ja

kahvista, niin mies kuluttaa puolet palkastaan paviljongissa. Ja kotona

teillä on ihan kamalaa, kamalaa! Ei kellään koko kaupungissa ole

kärpäsiä, ja teillä niitä kuhisee kaikki lautaset ja vadit mustanaan.

Ikkunalaudoilla ja pöydillä paksulta pölyä, kuolleita kärpäsiä,

juomalaseja... Mitä varten juomalaseja? Sitten, rakkaani, teillä on

vieläkin astiat korjaamatta pöydältä. Ja jos teillä astuu

makuuhuoneeseen, niin oikein hävettää: liinavaatteita kaikkialla

hujanhajan, seinillä riippuu kaikenlaisia kautsuvehkeitänne ja lattialla

-- astia... Ystäväiseni, mies ei saa tietää mitään, ja vaimon tulee olla

hänen edessään puhdas kuin pieni enkeli. Minä herään joka aamu ennen

päivänkoittoa ja pesen kasvoni kylmällä vedellä, jotta Nikodim

Aleksandritsh ei huomaisi, että minulla on uniset kasvot.

-- Ne ovat kaikki pikkuasioita, -- parahti Nadeshda Feodorovna itkemään.

-- Jos vain olisin onnellinen, mutta minä olen niin onneton.

-- Niin, niin, olette kovin onneton! -- huokasi Maria Konstantinovna,

jaksaen tuskin pidättäytyä itkuun tyrskähtämästä. -- Ja teitä odottaa

tulevaisuudessa kova suru! Yksinäinen vanhuus, taudit ja sitten

edesvastuu viimeisellä tuomiolla... Kauheaa, kauheaa! Nyt itse kohtalo

ojentaa teille avunkättä, ja te epäviisaasti hylkäätte sen. Vihittäkää

itsenne, menkää kiireimmiten vihille!

-- Kyllä, pitää, pitää, -- sanoi Nadeshda Feodorovna, -- mutta se on

mahdotonta!

-- Minkätähden?

-- Mahdotonta! Voi, jospa te tietäisitte!

Nadeshda Feodorovnaa halutti kertoa Kiniinistä ja siitä, kuinka hän eilen

illalla kohtasi laivasillalla nuoren, kauniin Atshmianovin ja hänen

päähänsä oli juolahtanut mieletön, naurettava ajatus vapautua

kolmensadan ruplan velasta, kuinka häntä oli naurattanut, ja sitten hän

oli palannut kotia myöhään illalla, tuntien itsensä peruuttamattomasti

langenneeksi ja rahalla ostettavaksi. Hän ei ollut itsekään selvillä,

kuinka se oli tapahtunut. Ja hän tahtoi nyt Maria Konstantinovnan edessä

vannoa suorittavansa velan viimeistä kopeekkaa myöten, mutta itkun

tyrske ja häpeä estivät häntä puhumasta.

-- Minä matkustan pois, -- sanoi hän. -- Ivan Andreitsh jääköön tänne,

jos tahtoo, minä lähden.

-- Minne?

-- Venäjälle.

-- Mutta millä aiotte siellä elättää itseänne? Eihän teillä ole mitään.

-- Teen käännöstöitä, tai ... tai perustan lainakirjaston...

-- Älkää turhia kuvitelko, rakkaani. Lainakirjastoon tarvitaan rahoja.

No, minä jätän nyt teidät, koettakaa rauhoittua ja ajatella ja tulkaa

huomenna luokseni iloisena. Se tulee olemaan mainiota. Hyvästi nyt,

enkelini. Sallikaa minun suudella teitä.

Maria Konstantinovna suuteli Nadeshda Feodorovnaa otsalle, teki

ristimerkin hänen rintaansa ja lähti hiljalleen pois. Oli tullut jo

pimeä, ja Olga sytytti keittiössä kynttilän. Yhä itkien Nadeshda

Feodorovna meni makuuhuoneeseen ja kävi vuoteelle pitkäkseen. Hän alkoi

äkkiä tuntea vilunväreitä. Hän riisuutui pitkälleen, sysäsi vaatteet

jalkopäähän ja vetäytyi kippuraan peitteen alle. Häntä janotti, mutta ei

ollut ketään antamassa juotavaa.

-- Minä maksan! -- puhui hän itsekseen, ja houraillen hän oli istuvinaan

jonkun potilaan luona ja tunsi potilaassa oman itsensä. -- Minä maksan.

Olisi typerää luulla, että minä rahasta... Matkustan pois ja lähetän

hänelle rahat Pietarista. Ensin sata ... sitten sata ... ja sitten taas

sata...

Myöhään yöllä tuli Lajevski kotiin.

-- Ensin sata... -- sanoi hänelle Nadeshda Feodorovna -- sitten sata...

-- Ottaisit kiniiniä, -- sanoi Lajevski ja ajatteli: "huomenna on

keskiviikko, laiva lähtee, mutta minä en matkusta. Täytyy siis viipyä

täällä lauantaihin asti." Nadeshda Feodorovna nousi vuoteessa

polvilleen.

-- Puhuinko minä äsken mitään? -- kysyi hän hymyillen ja siristäen

kynttilän valossa silmiään.

-- Et mitään. Pitää lähettää huomenaamulla noutamaan lääkäriä. Nuku nyt.

Lajevski otti päänaluksen ja astui ovea kohden. Siitä lähtien kun hän

lopullisesti oli päättänyt matkustaa ja jättää Nadeshda Feodorovnan,

alkoi tämä herättää hänessä sääliä ja syyllisyyden tunnetta; hänellä oli

Nadeshda Feodorovnan läsnäollessa hieman paha omatunto, ikäänkuin

sairaan tahi vanhan hevosen luona, joka on määrätty tapettavaksi. Hän

pysähtyi ovessa ja katsahti Nadeshda Feodorovnaan.

-- Olin siellä kekkereissä ärtyisä ja puhuttelin sinua törkeästi. Anna

minulle anteeksi, Herran tähden.

Sen sanottuaan hän meni työhuoneeseensa, pani maata, mutta ei voinut

pitkään aikaan nukkua.

Kun seuraavana aamuna Samoilenko juhlapäivän johdosta puettuna täyteen

paraatipukuun olkaimineen ja ritarimerkkeineen, tunnusteltuaan Nadeshda

Feodorovnan valtasuonta ja katsottuaan hänen kieltään, tuli ulos

makuuhuoneesta, kysyi Lajevski, joka oli seissyt kynnyksen likellä,

hätäisesti:

-- No, kuinka on laita?

Hänen kasvonsa ilmaisivat pelkoa, suurta huolestusta ja toivoa.

-- Rauhoitu, ei mitään vaarallista, -- vastasi Samoilenko. -- Tavallinen

vilutauti.

-- En minä sitä, -- sanoi Lajevski kärsimättömästi rypistäen

kulmakarvojaan. -- Saitko rahoja?

-- Veikko, suo anteeksi, -- kuiskasi Samoilenko, katsahtaen oveen ja

käyden hämilleen. -- Herran tähden, suo anteeksi! Ei kellään ole

joutilaita rahoja, ja minä olen saanut viisin ja kymmenin ruplin

kerätyksi kaikkiaan vain satakymmenen ruplaa. Koetan vielä puhua

joidenkin kanssa tänään. Karsihan nyt.

-- Mutta lauantai on viimeinen päivä! -- jupisi Lajevski vavisten

kärsimättömyydestä. -- Kautta kaikkien pyhimysten, lauantaiksi! Ellen

pääse lauantaina matkustamaan, en tarvitse mitään ... en mitään. En

ymmärrä, kuinka tohtorismies voi olla ilman rahoja!

-- Niin kyllä, sen taivas tietää, -- lausui Samoilenko kiivaasti ja

väkinäisesti, ja jotakin tuntui oikein kirahtavan hänen kurkussaan, --

kun minulta ovat kaikki ottaneet, seitsemäntuhatta ruplaa minulla on

saatavia, ja minä itse olen taas velkaa joka taholle. Onko se minun

syyni?

-- Sinä hankit siis lauantaiksi? Niinhän?

-- Koetan.

-- Rukoilen sinua, velihopea! Niin että rahat jo perjantaiaamuna ovat

hallussani.

Samoilenko istuutui ja kirjoitti reseptiin kiniiniliuosta, _kalii

bromati_, rabarberisakoa, _tincturae gentianae, aquae foeniculi_ --

kaikki yhdessä seoksessa, lisäsi siihen ruususiirappia katkeran maun

vaimentamiseksi ja lähti pois.