IX.

Kotiin tultua Lajevski ja Nadeshda Feodorovna astuivat pimeihin,

tukahuttaviin huoneisiinsa. Molemmat olivat vaiti. Lajevski sytytti

kynttilän, Nadeshda Feodorovna istuutui ja riisumatta viittaansa ja

hattuansa katsoi häneen suruisin, syyllisin silmin.

Lajevski ymmärsi hänen odottavan selitystä; mutta selityksen antaminen

olisi ollut ikävää, hyödytöntä ja väsyttävää, ja sydäntä ahdisti tieto

siitä, ettei hän ollut hillinnyt itseään, vaan oli sanonut hänelle

raakuuden. Taskussa sattui hänelle käteen kirje, jonka hän oli joka

päivä aikonut lukea Nadeshda Feodorovnalle, ja hän ajatteli, että jos

hän nyt näyttää tämän kirjeen hänelle, johtaa se hänen huomionsa

muuanne.

"On jo aika selvittää välimme", ajatteli hän. "Annan hänelle; tulkoon

mikä on tullakseen."

Hän otti taskustaan kirjeen ja antoi sen Nadeshdalle.

-- Lue, se koskee sinua.

Sen sanottuaan hän meni työhuoneeseensa ja kävi pimeässä sohvalle

pitkäkseen ilman päänalusta. Nadeshda Feodorovna luki kirjeen, ja

hänestä näytti ikäänkuin katto olisi painunut ja seinät siirtyneet

lähemmäksi. Kävi äkkiä ahtaaksi, pimeäksi, pelottavaksi. Hän risti

nopeasti silmiään ja virkkoi:

-- Suo, Herra, rauha ... suo, Herra, rauha... Ja ratkesi itkuun.

-- Vanja! -- huusi hän. -- Ivan Andreitsh!

Vastausta ei tullut. Luullen Lajevskin tulleen huoneeseen ja seisovan

hänen tuolinsa takana, hän nyyhkytti kuin lapsi ja puheli:

-- Mikset ennemmin sanonut minulle, että hän on kuollut? En olisi

lähtenyt kekkereihin, en olisi nauranut niin paljon... Herrat lausuivat

minulle typeryyksiä. Mikä synti! Pelasta minut, Vanja, pelasta minut...

Olen menettänyt järkeni... Minä olen hukassa...

Lajevski kuuli hänen nyyhkytyksensä. Hänen olonsa oli sietämättömän

tukahuttava, ja sydän jyskytti hirmuisesti. Ahdistuksissaan hän nousi,

seisoi kotvasen keskellä huonetta, hapuroi pimeässä pöydän luona

nojatuolia ja istahti siihen.

"Tämä on vankila..." ajatteli hän. "Pitää lähteä pois... Minä en

kestä..."

Oli jo myöhäistä mennä pelaamaan korttia, ravintoloita ei kaupungissa

ollut. Hän kävi jälleen pitkälleen ja tukki korvansa, ettei olisi

kuullut nyyhkytyksiä, mutta äkkiä hän muisti, että Samoilenkon luo sopi

kyllä mennä. Jotta ei tarvitsisi kulkea Nadeshda Feodorovnan ohi,

pujahti hän ikkunan kautta puutarhaan, kiipesi aidan yli ja lähti pitkin

katua. Oli pimeä. Vastikään oli saapunut joku höyrylaiva, tulista

päättäen iso matkustajalaiva ..

Ankkurikettinki ratisi. Rannasta lähti punainen tuli nopeasti lipumaan

laivaa kohden: se oli tullivene.

"Siellä ne nukkuvat matkustajat hyteissään..." ajatteli Lajevski, ja

hänen kävi kateeksi toisten lepo.

Ikkunat olivat Samoilenkon talossa auki. Lajevski katsoi yhdestä

ikkunasta sisään, sitten toisesta: huoneissa oli pimeää ja hiljaista.

-- Aleksander Daviditsh, nukutko? -- huhuili hän. -- Aleksander

Daviditsh!

Kuului yskimistä ja huolestunut huudahdus:

-- Ken siellä? Mitä lempoa?

-- Minä se olen, Aleksander Daviditsh. Suo anteeksi.

Hetkisen kuluttua avautui väliovi; pyhimyslampusta tuikahti pehmoinen

valo, ja Samoilenkon valkopukuinen jättiläisvartalo, valkoinen yömyssy

päässä, tuli näkyviin.

-- Mitä sinä haet? -- kysyi hän unisena raskaasti hengittäen ja kyhnien

itseään. -- Maltas nyt, heti minä avaan.

-- Älä vaivaa itseäsi, minä kömmin ikkunasta... Lajevski kiipesi

ikkunasta sisään ja lähestyttyään Samoilenkoa tarttui hänen käteensä.

-- Aleksander Daviditsh, -- sanoi hän vapisevalla äänellä, -- pelasta

minut! Pyydän sinua, rukoilen, ymmärrä minua! Asemani on sietämätön. Jos

se jatkuu vielä pari päivää, kuristan itseni kuin ... kuin koiran!

-- Maltahan... Mikäs sinua oikeastaan vaivaa?

-- Sytytä kynttilä.

-- Oh-oh... huokasi Samoileko, pannen kynttilään tulta. -- Siunaa ja

varjele... Kello käy jo kahta, veikkonen.

-- Suo anteeksi, mutta minä en voi istua kotona, -- virkkoi Lajevski,

tuntien valosta ja Samoilenkon läsnäolosta suurta huojennusta. -- Sinä,

Aleksander Daviditsh, olet ainoa, paras ystäväni... Kaikki toivoni on

sinussa. Jos tahdot tahi et, pelasta Jumalan nimessä. Minun täytyy

kaikin mokomin matkustaa täältä pois. Lainaa minulle rahaa!

-- Herra siunatkoon! -- huokasi Samoilenko, kyhnien itseään. -- Heräsin

ja kuulen, laiva huutaa tuloaan, sitten sinä... Paljonkos tarvitset?

-- Vähintäänkin kolmesataa ruplaa. Hänelle on jätettävä sata ja itse

tarvitsen matkalle kaksisataa... Olen sinulle velkaa jo lähes

neljäsataa, mutta minä lähetän kaikki ... kaikki.

Samoilenko kourasi yhteen käteen molemmat poskipartansa, levitti jalat

haralleen ja vaipui mietteisiin.

-- Ja-ah ... urahti hän miettiväisenä. -- Kolmesataa... Mutta minulla ei

ole niin paljoa. Pitää ottaa joltakin lainaksi.

-- Lainaa Herran tähden! -- virkkoi Lajevski, nähden Samoilenkon

muodosta, että hän tahtoo antaa rahaa ja ehdottomasti antaakin. --

Lainaa, minä varmasti maksan takaisin. Lähetän Pietarista, heti kun

tulen sinne. Siitä saat olla huoleti. Kuulehan, Sasha, -- virkkoi hän

elpyneenä -- juodaanpas viiniä!

-- Miksei, juodaan vaan. Mentiin ruokasaliin.

-- Entä, kuinka käy Nadeshda Feodorovnan? -- kysyi Samoilenko, tuoden

pöytään kolme pulloa viiniä ja lautasellisen persikoita. -- Jääkö hän

tänne?

-- Kaikki järjestän, kaikki järjestän... -- vastasi Lajevski, tuntien

odottamattoman riemunpuuskan täyttävän rintansa. -- Minä sitten lähetän

hänelle rahaa, hän matkustaa luokseni... Siellä sitten selvitämme

suhteemme. Terveydeksesi, jalo ystävä.

-- Älähän kiirehdi! -- sanoi Samoilenko. -- Ryyppäähän ensinnä tätä. Se

on omasta viinitarhastani. Tämä pullo taas on Navaridzen viinitarhan

tuotetta, tämä Ahatulovin... Maista kaikkia kolmea lajia ja sano

peittelemättä... Minun on vähän niinkuin hapahkoa? Miltä sinusta tuntuu?

Eikö ole?

-- Niin on. Hyvinpä minua lohdutit, Aleksander Daviditsh. Kiitos ...

oikein elvyin.

-- Onko hapahkoa?

-- Lempo hänet tietää, minä en. Mutta sinä olet mitä mainioin,

erinomainen mies!

Katsoen häntä kalpeihin, kiihtyneihin, hyvänsävyisiin kasvoihin

Samoilenko muisti von Corenin mielipiteen, että tuollaiset on

poistettava, ja Lajevski näytti hänestä heikolta, turvattomalta

lapselta, jota jokainen voi loukata ja sortaa.

-- Kun sinä tulet sinne, niin sovi äitisi kanssa, -- sanoi hän. -- Näin

ei ole hyvä.

-- Kyllä, kyllä, välttämättä.

Oltiin kotvasen vaiti. Kun ensimmäinen pullo oli juotu, virkkoi

Samoilenko:

-- Voisit sopia von Coreninkin kanssa. Mitä mainioimpia, viisaimpia

miehiä kumpainenkin, ja kyräilette toisiinne kuin sudet.

-- Kyllä hän on kaikkein viisain, mainioin mies, -- myönsi Lajevski,

tällä haavaa valmiina kaikkia kiittämään ja kaikille anteeksi antamaan.

-- Hän on merkillinen mies, mutta minun on mahdotonta hyväksyä hänen

mielipiteitään. Ei, siksi erilaiset ovat luonteemme. Minä olen veltto,

heikko, alistuvainen luonne; ehkä hyvänä hetkenä ojentaisinkin hänelle

käteni, mutta hän kääntyisi kuitenkin minusta pois ... halveksivasti.

Lajevski hörppi viiniä, astahti nurkasta nurkkaan ja jatkoi, seisoen

keskellä lattiaa:

-- Minä ymmärrän mainiosti von Corenia. Hän on kova, voimakas,

despoottinen luonne. Olethan kuullut, hän hokee yhtenään

tutkimusretkestä, eikä se ole tyhjää puhetta. Hänellä pitää olla erämaa,

kuutamoyö: ympärillä teltoissa ja avotaivaan alla nukkuvat hänen

nälkäiset ja sairaat, vaivaloisten päivämatkojen rasittamat kasakkansa,

oppaansa, kantajansa, lääkärinsä, pappinsa, hän yksin vain ei nuku, vaan

istuu kuten Stanley kokoonpantavalla tuolilla ja tuntee itsensä erämaan

valtiaaksi ja näiden ihmisten herraksi. Hän kulkee kulkemistaan

jonnekin, miehet vaikeroivat ja kuolevat toinen toisensa jälkeen, hän

vain kulkee eteenpäin, viimein hän sortuu itsekin, mutta jää kuitenkin

erämaan despootiksi ja valtiaaksi, koska hänen hautaristinsä on

karavaanien nähtävänä kolmen-, neljänkymmenen peninkulman päässä ja

vallitsee erämaata. Säälin, ettei tämä mies ole sotapalveluksessa.

Hänestä tulisi erinomainen, nerokas sotapäällikkö. Hänessä olisi miestä

hukuttamaan ratsuväkensä virtaan ja laatimaan ruumiista sillan, ja

sellainen rohkeus on sodassa enemmän tarpeen kuin linnoitustaidot ja

taktiikat. Oi, minä ymmärrän hänet niin hyvin! Sano, minkätähden hän

tuhlaa varojansa oleskelemalla täällä? Mitä hän täältä kaipaa?

-- Hän tutkii meren eläimistöä.

-- Ei, ei, veikko, ei! -- huokasi Lajevski. -- Laivalla kertoi minulle

eräs matkustavainen tiedemies, että Musta meri on köyhä eläimistä ja että

sen syvyydessä veden rikkivetyisyyden takia elimellinen elämä on

mahdoton. Kaikki vakavat eläintieteilijät työskentelevät biologisilla

asemilla Neapelissa tai Villefranchessa. Mutta von Coren on itsenäinen ja

itsepäinen: hän työskentelee Mustalla merellä sentähden, että täällä ei

kukaan työskentele; hän katkaisi välinsä yliopiston kanssa, ei tahdo

tietää oppineista ja tovereista sentähden, että hän ennen kaikkea on

hirmuvaltias ja vasta toisessa sijassa eläintieteilijä. Ja hän saa

jotakin suurta aikaan, sen tulet näkemään. Jo nytkin hän haaveilee, että

palattuaan tutkimusretkeltä hän karkoittaa yliopistoistamme vehkeilyn ja

puolinaisuuden ja perinjuurin masentaa oppineet mahtimiehet. Hirmuvalta

on tieteessäkin yhtä väkevä kuin sodassa. Tässä haisevassa

kaupunkipahasessa hän asuu jo toista kesää sentähden, että on parempi

olla ensimmäisenä kylässä kuin toisena kaupungissa. Täällä hän on

kuningas ja kotka; hän pitää kaikkia kaupunkilaisia kurissa ja painaa

heitä arvovallallaan. Hän on siepannut kouriinsa kaikki, sekaantuu

vieraisiin asioihin, kaikki ovat hänelle tarpeen ja kaikki pelkäävät

häntä. Minä luisun hänen kouransa ulottuvilta, hän tuntee sen eikä voi

sietää minua. Eikö hän ole puhunut sinulle, että minut olisi hävitettävä

tahi toimitettava yleiseen työhön?

-- Kyllä, -- naurahti Samoilenko. Lajevski naurahti samaten ja ryyppäsi

viiniä.

-- Hänen ihanteensakin ovat despoottiset, -- sanoi hän nauraen ja

haukaten persikkaa. -- Tavallisesti kuolevaiset, jos tekevät työtä

yhteiseksi hyväksi, tarkoittavat sillä lähimmäistään: minua, sinua,

sanalla sanoen ihmistä. Von Corenista ihmiset ovat koiranpentuja ja

joutavuuksia, liian vähäpätöisiä kelvatakseen hänen elämänsä

tarkoitusperäksi. Hän työskentelee, lähtee tutkimusretkelle ja taittaa

siellä niskansa, ei lähimmäisenrakkauden nimessä, vaan sellaisten

abstraktsionien takia kuin ihmiskunta, tulevat sukupolvet, ihanteellinen

ihmisrotu. Hän huolehtii ihmisrodun parantamisesta ja siinä suhteessa me

olemme hänen kannaltaan vain orjia, tykinruokaa, kuormajuhtia; toiset

hän hävittäisi tahi pistäisi pakkotyöhän, toiset ruhjoisi rautaisella

kurikalla, pakottaisi kuten Araktshejev nousemaan ja käymään levolle

rummun pärrytyksen mukaan, panisi eunukit vartioimaan puhtauttamme ja

siveellisyyttämme, käskisi ampumaan jokaisen, joka astuu ahtaan,

vanhoillisen siveyskäsitepiirimme ulkopuolelle, ja kaikki tämä

ihmisrodun parantamisen nimessä. Mutta mitä on ihmisrotu? Kuvitelma,

kangastus... Hirmuvaltiaat ovat aina haaveilleet. Veikkonen, ymmärrän

hänet niin hyvin. Pidän arvossa enkä suinkaan kiellä hänen merkitystään;

sellaisten varassa, kuin hän on, tämä maailma pysyy pystyssä, ja jos

maailma jätettäisiin yksistään meidän hoteisiimme, niin tekisimme siitä,

kaikesta tahdostamme ja hyvistä aikeistamme huolimatta, saman kuin mitä

kärpäset ovat tehneet tästä kuvataulusta. Juuri niin!

Lajevski kävi Samoilenkon viereen istumaan ja lausui vilpittömän

innostuksen vallassa:

-- Minä olen joutava, mitätön, langennut ihminen! Ilman, jota hengitän,

tämän viinin, rakkauden, sanalla sanoen elämän olen tähän saakka ostanut

valheen, joutilaisuuden ja heikkoluontoisuuden hinnalla. Tähän saakka

olen pettänyt ihmisiä ja itseäni, olen kärsinyt siitä, ja kärsimyksenä

ovat olleet huokeat ja mieltä alentavat. Von Corenin vihan edessä minä

arasti taivutan selkäni siksi, että toisinaan i tsekin vihaan ja

halveksin itseäni.

Mielenkuohussaan Lajevski taas astahti nurkasta nurkkaan ja lausui:

-- Olen iloinen, että selvästi näen puutteeni ja tunnustan ne. Se auttaa

minua nousemaan ja tulemaan toiseksi ihmiseksi. Veli veikkoseni, jospa

tietäisit, kuinka innokkaasti, kuinka palavan hartaasti odotan

uudistumistani. Ja vannon sinulle, että minusta tulee mies! Tulee! En

tiedä, viinikö minut on tehnyt puheliaaksi, vai onko asia todellakin

niin, mutta minusta tuntuu, etten pitkään aikaan ole elänyt sellaisia

valoisia, puhtaita hetkiä kuin juuri nyt sinun luonasi.

-- Veikkonen, jo on aika käydä nukkumaan... -- sanoi Samoilenko.

-- Niin, niin. Suo anteeksi. Minä lähden heti. Lajevski hapuili

huonekalujen ja ikkunoiden ääressä etsien lakkiaan.

-- Kiitos, -- mutisi hän huokaillen. -- Kiitos... Ystävyys ja hyvä sana

ovat almua paremmat. Sinä elvytit minut.

Hän löysi lakkinsa, pysähtyi ja katsoi syyllisenä Samoilenkoon.

-- Aleksander Daviditsh! -- virkkoi hän rukoilevalla äänellä.

-- Mitä?

-- Salli minun yöpyä luonasi!

-- Ole hyvä ... miksei?

Lajevski kävi nukkumaan sohvalle ja puheli vielä pitkälti tohtorin

kanssa.