Kirilin ja Atshmianov kiipesivät vuorelle polkua myöten, Atshmianov
jättäytyi jälkeen ja pysähtyi, mutta Kirilin astui Nadeshda Feodorovnan
luo.
-- Hyvää iltaa! -- virkkoi hän tervehtien sotilaan tapaan.
-- Hyvää iltaa.
-- Niinpä niin! -- lausui Kirilin, katsoen taivasta kohden ja miettien.
-- Mitä niinpä niin? -- kysyi Nadeshda Feodorovna, oltuaan hetken vaiti
ja huomattuaan, että Atshmianov piti heitä kumpaakin silmällä.
-- Niinpä siis, -- puheli upseeri verkkaan, -- rakkautenne kuihtuu
ennenkuin on ehtinyt kukkaan puhjeta, niin sanoakseni. Miten on tämä
ymmärrettävä? Oliko se teidän puoleltanne keimailua tavallaan, vai
pidättekö minua tyhjäntoimittajana, jota kohtaan voi menetellä mielensä
mukaan?
-- Se oli hairahdus! Jättäkää minut! -- lausui Nadeshda Feodorovna
jyrkästi, katsoen häneen pelokkaasti tänä ihanana, hurmaavana iltana ja
kysyen itseltään hämillään: "onko todella ollut hetki, jolloin tuo mies
minua miellytti ja pääsi niin läheiseksi?"
-- Niin vainen! -- virkkoi Kirilin; hän seisoi kotvan mätään puhumatta,
mietti ja jatkoi: -- Mitähän tuosta? Odottakaamme, kunnes tulette
paremmalle päälle, mutta toistaiseksi rohkenen vakuuttaa teille, että
olen kunnon ihminen enkä salli kenenkään sitä epäillä. Minun kanssani ei
leikitellä! Hyvästi!
Hän tervehti sotilaallisesti ja astui syrjään, raivaten tietä pensasten
läpi. Hetken kuluttua lähestyi arastellen Atshmianov.
-- Tänään on kaunis ilta! -- virkkoi hän hieman murtaen armenialaiseen
tapaan.
Hän oli koko pulska ulkomuodoltaan, kävi muodinmukaisesti puettuna,
käyttäytyi luontevasti, kuten hyvinkasvatettu nuorukainen, mutta
Nadeshda Feodorovna ei pitänyt hänestä sentähden, että hän oli velkaa
tämän isälle kolmesataa ruplaa; myöskään ei hänestä ollut mieleen, että
kekkereihin oli osalliseksi päästetty puotilainen, ja hänestä oli
kiusallista, että Atshmianov lähestyi häntä juuri tänä iltana, jolloin
hänen sielussaan oli niin puhdasta.
-- Kekkerit ovat onnistuneet ylimalkaan hyvin, -- sanoi Atshmianov
hetkisen vaitiolon jälkeen.
-- Niin, -- myönsi Nadeshda Feodorovna, ja ikäänkuin juuri tällä
hetkellä olisi muistunut hänelle mieleen, virkkoi hän yliolkaisesti: --
Niin tuota, sanokaapa siellä kaupassanne, että Ivan Andreitsh käy näinä
päivinä suorittamassa ne kolmesataa ruplaa ... tai minkäverran sitä
lienee.
-- Olen valmis antamaan vielä kolmesataa, kunhan ette joka päivä
muistuta tuosta velasta. Jättäkäämme tuo proosa!
Nadeshda Feodorovna naurahti; hänelle tuli mieleen naurettava ajatus,
että jos hän olisi ollut riittämättömän siveellinen ja tahtonut, olisi
hän hetkessä voinut vapautua velastaan. Jospa esimerkiksi tältä
kauniilta, nuorelta houkalta panisi pään pyörälle! Kuinka se itse
asiassa olikin naurettavaa, tyhmää ja hurjaa! Ja hän tunsi äkkiä halua
hurmata, riistää puhtaaksi, hyljätä ja sitten katsoa, mitä tuosta
tulisi.
-- Sallikaa minun antaa teille yksi neuvo, -- virkkoi Atshmianov arasti.
-- Varokaa Kiriliniä. Hän kertoo kaikkialla teistä mitä kamalimpia
juttuja.
-- Minua ei huvita tietää, mitä mikin aasinpää minusta kertoo, --
vastasi Nadeshda Feodorovna kylmästi, ja hänet valtasi äkkiä
levottomuus, ja naurettava ajatus pitää tuota nuorta, kaunista
Atshmianovia lelunaan oli kadottanut viehätyksensä.
-- Täytyy jo mennä alas, -- sanoi hän. -- Minua kutsutaan.
Alhaalla oli kalakeitto jo valmiina. Sitä kaadettiin lautasille ja
syötiin niin hartaasti kuin vain ulkoilmakekkereissä on tavallista; ja
kaikista maistui kalakeitto erittäin hyvältä, ja kaikki olivat sitä
mieltä, etteivät he olleet kotona milloinkaan syöneet mitään niin
herkullista. Kuten tällaisissa kekkereissä on tavallista, sai
ruokaliinojen, myttyjen, tarpeettomien, tuulessa liehuvien rasvaisten
paperien paljous sellaista sekasotkua aikaan, etteivät osanottajat
tienneet missä kenenkin lasi ja leipäpala olivat; he kaatoivat viiniä
matolle tai polvilleen, pudottivat maahan suolaa, ja ympärillä oli pimeä
eikä nuotiokaan enää loimunnut niin kirkkaasti eikä kukaan viitsinyt
nousta heittämään risuja tuleen. Kaikki joivat viiniä ja Kostjalle ja
Katjallekin annettiin puoli juomalasillista. Nadeshda Feodorovna joi
koko lasillisen, sitten toisen, päihtyi ja unohti koko Kirilinin.
-- Erinomaiset kekkerit, hurmaava ilta, -- sanoi Lajevski riemastuen
viinin vaikutuksesta, -- mutta sittenkin pitäisin hyvää talvea kaikkea
tätä parempana. "Majavainen kaulus hopeaisna pakkasessa loistaa."
-- Kullakin oma makunsa, -- huomautti von Coren.
Lajevskin tuli paha olla: selkää paahtoi nuotiosta hohtava kuumuus,
rintaa ja kasvoja von Corenin viha; ja tämä viha, lähtien viisaasta ja
säällisestä miehestä, jolla luultavasti oli perusteellinen syykin
vihata, alensi ja lannisti häntä, ja kykenemättä sitä vastustamaan hän
lausui mielistelevällä äänellä:
-- Minä rakastan intohimoisesti luontoa ja säälin, etten ole
luonnontutkija. Minä kadehdin teitä.
-- Minäpä en sääli enkä kadehdi, -- virkkoi Nadeshda Feodorovna. -- En
ymmärrä, kuinka voi tosissaan työskennellä turilasten ja
koppakuoriaisten tutkimisesssa sillä aikaa kun kansa kärsii.
Lajevski kannatti hänen mielipidettään. Hän ei ollut yhtään perillä
luonnontieteistä eikä sentähden koskaan ollut voinut kärsiä muurahaisten
tuntosarvia ja torakoiden koipia tutkivien miesten mahtipontista
äänensävyä ja viisasta, syvämielistä ulkomuotoa, ja häntä oli aina
suututtanut se, että nämä ihmiset, tuntosarvien, koipien ja jonkin
alkuliman (hän oli ties miksi kuvitellut tätä alkulimaa osterin
muotoiseksi) nojalla ottavat ratkaistaksensa ihmisen alkuperää ja elämää
koskevia kysymyksiä. Mutta Nadeshda Feodorovnan sanoissa oli
kuulostavinaan valhetta, ja vain inttääkseen vastaan hän lausui:
-- Tähdellistä eivät ole koppakuoriaiset, vaan johtopäätökset!