VI.

Oli sovittu, että ajettaisiin seitsemän virstan päähän kaupungista

etelään päin kulkevaa tietä ja jäätäisiin kahden pikku joen, Mustan ja

Keltaisen, yhtymäpaikalla olevan maalaisravintolan tienoille ja siellä

syötäisiin kalakeittoa. Lähdettiin liikkeelle kellon käydessä kuudetta.

Etummaisina ajoivat rillavaunuissa Samoilenko ja Lajevski, heidän

jäljestään tulivat linjaalirattaissa, kolme hevosta edessä, Maria

Konstantinovna, Nadeshda Feodorovna, Katja ja Kostja, ja niiden

hoidettavina olivat eväskori ja astiat. Seuraavissa ajoneuvoissa

istuivat poliisiupseeri Kirilin ja nuori Atshmianov, saman kauppias

Atshmianovin poika, jolle Nadeshda Feodorovna oli velkaa kolmesataa

ruplaa, ja vastapäätä heitä, niska kumarassa ja jalat koukussa, istui

Nikodim Aleksandritsh, pienehkö, säntillinen mies, hiukset kammattuina

ohimoille. Viimeisinä ajoivat von Coren ja diakoni; jälkimäisellä oli

jalkainsa juuressa kalakori.

-- Oikealle! -- huusi täyttä kurkkua Samoilenko, milloin vastaan ajoivat

korkeat kaksipyöräiset kärryt tahi joku abhasialainen aasin selässä

ratsastaen.

-- Kahden vuoden kuluttua, kun saan kokoon tarvittavat varat ja sopivat

miehet, lähden tutkimusretkelle, -- puheli von Coren diakonille. --

Kuljen pitkin rannikkoa Vladivostokista Beringinsalmelle ja sitten

salmelta Jeniseivirran suulle. Piirrämme karttoja, tutkimme eläin- ja

kasvikuntaa ja käymme laajaperäisesti käsiksi geologiaan ja suoritamme

antropologisia ja etnografisia tutkimuksia. Teistä itsestänne riippuu,

tahdotteko seurata mukana vai ette.

-- Mahdotonta, -- sanoi diakoni.

-- Minkätähden?

-- Minä olen toisista riippuvainen, perheellinen mies.

-- Vaimonne kyllä päästää teidät. Me turvaamme hänen toimeentulonsa.

Vielä parempi, jos voisitte suostuttaa hänet yhteishyvän vuoksi

rupeamaan nunnaksi! Sittenhän teistäkin voisi tulla munkki ja

retkikuntamme lähetyspappi. Minä voin sen teille järjestää.

Diakoni oli vaiti.

-- Oletteko jumaluusoppiinne hyvin perehtynyt?

-- Enpä kehuttavasti.

-- Hm... Sillä alalla en ollenkaan pysty teitä neuvomaan, sillä minä

olen itsekin hyvin vähän perillä teologiasta. Antakaa minulle luettelo

niistä kirjoista, joita tarvitsette, niin lähetän ne teille Pietarista

ensi talvena. Myöskin olisi teidän luettava kirkon palveluksessa

olleiden henkilöiden matkakertomuksia; näiden miesten joukossa tapaa

usein hyviä etnologeja ja itämaisten kielten tuntijoita. Perehdyttyänne

heidän kirjoitustapaansa teidän on helpompi käydä asiaan käsiksi. No, ja

niin kauan kuin ei ole kirjoja, älkää hukatko aikaa, vaan alkakaa käydä

luonani, opettelemme kompassin käyttämistä ja tutustumme meteorologiaan.

Kaikkea sitä tarvitaan.

-- Onhan se niinkin ... jupisi diakoni vastaukseksi ja veti suunsa

nauruun. -- Olen hakenut papintointa Keski-Venäjällä, ja setäni, joka on

rovasti, on luvannut myötävaikutustaan. Nyt jos lähtisin teidän

mukaanne, huomaisi hän minun ihan turhanpäiten toimittaneen hänelle

puuhaa.

-- En ymmärrä epäröimistänne. Pysymällä edelleen tavallisena diakonina,

jonka velvollisuutena on vain pyhäisin toimittaa jumalanpalvelusta ja

muina päivinä levätä työstä, te vielä kymmenenkin vuoden perästä olette

sama mikä nytkin, se vain eroa, että olette ehkä saanut viikset ja

parran, sen sijaan että palattuanne näiden kymmenen vuoden kuluttua

tutkimusretkeltä voisitte olla vallan toinen ihminen ja sitä tietoa

rikkaampi, että olette tehnyt edes jotakin.

Naisten ajoneuvoista kuului kauhun ja ihastuksen huutoja. Vaunut

kulkivat suoraan vuorenrinteeseen hakattua tietä ja kaikista näytti,

että he kiitivät ikäänkuin korkealle seinään tehtyä hyllyä pitkin ja

tuossa tuokiossa vierähtäisivät pohjattomaan kuiluun. Oikealla levisi

aava meri, vasemmalla kohosi epätasainen ruskeanharmaa vuorenseinä,

jossa näkyi mustia täpliä, punaisia suonia ja kiemuroivia juuria, ja

ylhäältä kurkistivat alas puiden tuuheat havut ikäänkuin peläten ja

uteliaisuudesta taipuneina yli jyrkänteen reunan. Tovin kuluttua taas

kirkunaa ja naurua: piti ajaa vuorenseinästä ulkonevan suunnattoman

kallion ohitse.

-- En käsitä, miksi lemmossa kuljen teidän seurassanne, -- virkkoi

Lajevski. -- Kuinka typerää ja joutavaa. Minun on matkustettava

pohjoista kohti, paettava, pelastuttava, ja minä ties miksi lähdin

näihin viheliäisiin kekkereihin.

-- Katsos tuota näkyä! -- sanoi hänelle Samoilenko, kun hevoset

kääntyivät vasemmalle ja silmien eteen avautui Keltajoen laakso, jonka

keskellä itse jokikin välkkyi -- keltaisena, sameana, villinä...

-- En siinä havaitse mitään hyvää, Sasha, -- vastasi Lajevski. -- Alati

ihailemalla luontoa osoittaa vain oman mielikuvituksensa köyhyyttä.

Verrattuna siihen, mitä minun mielikuvitukseni voi antaa, eivät kaikki

nämä purot ja kalliot ole muuta kuin moskaa.

Ajoneuvot kulkivat jo pitkin joen rantaa. Korkeat vuoriset rannat

lähenivät toisiaan vähitellen, laakso kapeni ja näytti edessäpäin

solalta; vuoren, jonka viertä ajettiin, oli luonto kyhännyt kokoon

suunnattomista kallioista, jotka painoivat toisiaan sellaisella

tuhottomalla voimalla, että Samoilenko katsahtaessaan niihin joka kerran

tahtomattaan ähkäisi. Jylhän kaunista vuorta leikkelivät paikoin kapeat

halkeamat ja solat, joista matkailijoita vastaan henki tuoreutta ja

salaperäisyyttä; solien kautta näkyi toisia vuoria, ruskeita,

vaaleanpunaisia, sinipunertavia, savunharmaita tai kirkkaan valon

kultaamia. Kuultiin joskus, kun kuljettiin rotkojen ohitse, veden

putoavan jostakin korkealta ja solisevan kivien yli.

-- Äh, noita kirottuja vuoria, -- huokaili Lajevski, -- kuinka olenkaan

niihin kyllästynyt!

Siinä paikassa, missä Mustajoki yhtyi Keltajokeen ja sen musteentapainen

vesi likasi keltaista vettä, rynnistäen sitä vastaan, kohosi syrjemmällä

tiestä tataari Kerbalain mökki, Venäjän lippu katolla liehumassa, ja

nimikilpeen oli liidulla kyhätty: "Hauska ravintola." Ympärillä oli

säleaidalla suojattu pieni puutarha, jossa oli pöytiä ja penkkejä, ja

keskellä vaivaista, okaista pensastoa yleni ainokainen kypressi, kaunis

ja tumma.

Kerbalai, pieni, vikkelä tataari, yllään sininen paita ja valkoinen

vyöliina, seisoi tiellä ja pannen kädet vatsalleen teki syvän

kumarruksen ajoneuvoja kohden ja hymyili väläyttäen valkohohtoisia

hampaitaan.

-- Terve, Kerbalaika! -- huusi hänelle Samoilenko. -- Me ajamme vähän

loitommas, tuo sinä sinne teekeittiö ja tuoleja! Joutuin!

Kerbalai nyökäytti kerittyä päätään, samalla jotakin mutisten, mutta

vain viimeisissä ajoneuvoissa istuvat saattoivat kuulla: "on taimenia,

teidän ylhäisyytenne".

-- Tuo, tuo! -- sanoi hänelle von Coren.

Kuljettuaan noin viidensadan askelen päähän ajoneuvot pysähtyivät.

Samoilenko valitsi pienen nurmikon, jossa oli hajallaan siellä täällä

istuimiksi sopivia kiviä ja lojui tuulen kaatama puu, pörröiset juuret

maasta esiin vääntyneinä ja havuneulaset kuivettuneina keltaisiksi. Joen

poikki oli kyhätty hirsistä huojuva silta, ja vastapäätä toisella

rannalla oli neljän matalahkon paalun varassa pieni vaja maissin

kuivaamista varten, sentapainen kuin sadussa mökki, jota kannattivat

kananjalat; sen ovelta johtivat alas tikapuut.

Ensi vaikutelma oli kaikilla sellainen, ettei täältä enää ikänä päästä

pois. Kaikilla tahoilla, minne vain katsoi, kohosivat ja työntyivät

vastaan vuoret, ja hyvin nopeasti läheni mökin ja tumman kypressin

taholta illan varjo, jonka takia Mustajoen kapea, mutkainen sola näytti

yhä kapeammalta ja vuoret korkeammilta. Selvästi kuului, kuinka joki

reuhtoi ja kaskaat lakkaamatta sirisivät.

-- Hurmaavaa! -- virkkoi Maria Konstantinovna, hengähtäen syvään

ihastuksesta. -- Lapset, katsokaa kuinka kaunista! Mikä hiljaisuus!

-- Todellakin, hyvin kaunista, -- myönsi Lajevski, jota maisema

miellytti ja joka katsellessaan taivasta ja sitten tataarin mökistä

nousevaa sinistä savupatsasta äkkiä tunsi alakuloisuutta. -- Niin,

kaunista on! -- toisti hän.

-- Ivan Andreitsh, kuvatkaa tämä maisema! -- pyysi Maria Konstantinovna

hempeämielisesti.

-- Mitä varten? -- kysyi Lajevski. -- Vaikutelma on parempi kaikkia

kuvauksia. Sitä värien ja äänien moninaisuutta, jonka jokainen saa

vaikutelmissa luonnolta, vatvovat kirjailijat muodottomaksi,

tuntemattomaksi vääristyneenä.

-- Jokohan? -- kysäisi von Coren kylmästi, valittuaan itselleen kaikkein

isoimman kiven veden läheisyydessä ja koettaen kavuta sille ja istuutua.

-- Jokohan? -- toisti hän, katsoen tiukasti Lajevskiin. -- Entä Romeo ja

Julia? Entä Pushkinin Ukrainan yö? Luonto saa tulla ja kumartaa maahan

asti.

-- Ehkä niin ... myönsi Lajevski, joka oli liian laiska viitsiäkseen

ajatella ja väittää vastaan. -- Kuitenkin, -- lausui hän kotvan

odotettuaan, -- mitä itse asiassa on Romeo ja Julia? Kaunis, runollinen,

pyhä rakkaus on vain kuin ruusuja, joilla tahdotaan peittää mätää. Romeo

on samanlainen elukka kuin kaikki muutkin.

-- Mistä hyvänsä teidän kanssanne puhuu, johdatte te kaikki...

Von Coren katsahti Katjaan ja jätti kesken.

-- Mihin minä johdan? -- kysyi Lajevski.

-- Jos teille sanoo esimerkiksi: "kuinka viinirypäleterttu on kaunis!"

niin te tokaisette: "mutta kuinka ruma se on, kun se pureksitaan ja

sulatetaan vatsassa". Mitä toimittaa sellainen puhuminen? Ei se ole

mitään uutta ... yleensä vain kummallinen tapa.

Lajevski tiesi, ettei hän ollut von Corenin suosiossa, ja sentähden

pelkäsi häntä ja tunsi hänen ollessaan läsnä ikäänkuin kaikkien olisi

ollut ahdasta ja ikäänkuin selän takana olisi seisonut joku. Hän ei

vastannut mitään, vaan astui syrjään ja katui, että oli lähtenyt mukaan.

-- Herrat, mars hakemaan risuja valkeaan! -- komensi Samoilenko.

Kaikki hajaantuivat, kuka minnekin, ja paikalle jäivät vain Kirilin,

Atshmianov ja Nikodim Aleksandritsh. Kerbalai toi tuoleja, levitti

nurmelle maton ja laski sille muutamia viinipulloja. Kirilin,

pitkäkasvuinen, muhkea mies, joka ilmoista huolimatta käytti

palttinamekkonsa päällä upseeriviittaa, muistutti ylpeällä ryhdillään,

arvokkaalla astunnallaan sekä matalalla, hieman käheällä äänellään

nuorenpuoleisia pikkukaupungin poliisimestareita. Hänen kasvonsa

näyttivät murheellisilta ja unisilta, ikäänkuin hänet vastikään olisi

vasten tahtoaan herätetty.

-- Mitä sinä toit sieltä, aasi? -- kysyi hän Kerbalailta, lausuen

verkkaan joka sanan. -- Käskin sinun tuoda kvareli-viiniä, mutta mitä

sinä toit, tataarilaiskuono? Häh?

-- Meillä on paljon omaa viiniä, Jegor Alekseitsh, -- huomautti arasti

ja kohteliaasti Nikodim Aleksandritsh.

-- Kuinka? Mutta minä tahoon, että minunkin viiniäni pitää olla. Otan

osaa kekkereihin ja otaksun siis, että minullakin on oikeus maksaa

osaltani. Niin otaksun! Tuo kymmenen pulloa kvarelia!

-- Miksi niin paljon? -- ihmetteli Nikodim Aleksandritsh tietäen, ettei

Kirinillä ollut rahaa.

-- Kaksikymmentä pulloa! Kolmekymmentä! -- huusi Kirilin.

-- Antaa olla, tuokoon, -- kuiskasi Atshmianov Nikorim

Aleksandritshille, -- minä maksan.

Nadeshda Feodorovna oli iloisella, vallattomalla päällä. Häntä halutti

hyppiä, nauraa, huutaa, ärsyttää, keikailla. Yllään huokeahintainen,

sinisilmäisestä pumpulikankaasta tehty puku, jalassa punaiset tohvelit

ja ennenmainittu olkihattu päässä hän oli mielestänsä pieni,

yksinkertainen, kevyt ja leijaileva kuin perhonen. Hän juoksi notkuvalle

sillalle ja katseli kotvasen veteen, jotta olisi alkanut päätä huimata,

sitten hän huudahti ja juoksi nauraen toiselle rannalle kuivuuvajan luo,

ja hänestä näytti, että kaikki mieshenkilöt, yksinpä Kerbalaikin,

ihaillen katselivat häntä. Kun äkkiä yllättäneessä hämärässä puut ja

vuoret, hevoset ja ajoneuvot sulivat yhteen ja tataarilaismökin

ikkunoista pilkahti esille tulta, kiipesi hän kivien ja okaisten

pensasten välitse polveilevaa polkua pitkin vuorelle ja istahti kivelle.

Alhaalla paloi jo nuotio. Sen ääressä liikkui, hihat ylös käärittyinä,

diakoni, ja hänen pitkä, musta varjonsa kierteli säteenä valkean

ympärillä, kun hän heitteli nuotioon risuja ja hämmenteli pataa pitkään

keppiin sidotulla lusikalla. Samoilenko, kasvot kuparinpunaisina,

hääräili siellä myös kuin omassa keittiössään ja huusi tuikeasti:

-- Missä suola on, hyvät herrat? Unohtui tietenkin? Ja mitä te kaikki

siinä istua nökötätte kuin mitkäkin paroonit, ja minä saan tässä yksin

puuhata?

Tuulenkaatopuulla istuivat rinnakkain Lajevski ja Nikodim Aleksandritsh

ja katselivat miettiväisinä. Maria Konstantinovna, Katja ja Kostja

ottivat esille korista teevehkeet ja lautaset. Von Coren käsivarret

ristissä ja toinen jalka kivellä seisoi rannalla lähellä vedenrajaa ja

mietti jotakin. Nuotion luomat punaiset läikät yhdessä varjojen kanssa

kiertelivät maanpinnalla tummien ihmishahmojen vaiheilla, värähtelivät

vuorilla, puissa, sillalla; toisella puolella jyrkkä, veden uurtama

rantaäyräs oli kokonaan valaistu, näytti iskevän silmää ja kuvastui

veteen, ja vuolaasti virtaava, myllertävä vesi repi kappaleiksi

heijastuksen.

Diakoni lähti noutamaan kaloja, joita Kerbalai rannalla puhdisti ja

pesi, mutta puolitiessä hän pysähtyi ja katseli ympärilleen.

"Voi sentään, kuinka ihanaa!" ajatteli hän. "Ihmiset, kivet, tuli,

hämärä, maassa lojuva puu -- ei mitään sen enempää, mutta kuinka ihanaa

silti!"

Toisella rannalla ilmestyi kuivuuvajan luo joitakin tuntemattomia

ihmisiä. Kun valo häilähteli ja savu painautui sille puolelle, ei näitä

ihmisiä voinut heti täysin eroittaa, vaan siellä näkyi milloin

karvalakki ja harmaa parta, milloin sininen paita, milloin ryysyt

olkapäästä polviin ja tikari poikkipuolin vatsalla, milloin taas nuoret,

tummaveriset kasvot mustine kulmakarvoineen, jotka olivat niin tuuheat

ja silmäänpistävät kuin hiilellä piirustetut. Viisi heistä istahti

piiriin nurmelle, toiset viisi menivät kuivuuvajaan. Yksi pysähtyi

ovessa selin tuleen ja pannen kädet selän taakse alkoi kertoa jotakin

hyvin mielenkiintoista, sillä Samoilenkon heitettyä risuja tuleen, joka

siitä leimahtaen räiskäytti säkeniä ja kirkkaasti valaisi kuivuuvajan,

näkyi ovesta tuijottamassa kaksi rauhallista naamaa, ilmaisten

innostunutta tarkkaavaisuutta, ja piiriin istuutuneet kääntyivät

taaksepäin kuuntelemaan kertomusta. Vähän myöhemmin virittivät piirissä

istujat hiljaisin äänin soinnukkaan pitkäveteisen laulun, joka muistutti

suuren paaston aikana kirkossa veisattavaa virttä... Kuunnellessaan

heitä diakoni ajatteli, mikä hän on miehiään kymmenen vuoden kuluttua,

kun hän palaa tutkimusretkeltä: nuori lähetyspappi, kirjailija, jolla on

kuuluisa nimi ja kunniakas menneisyys; hänestä tehdään arkkimandriitti,

sitten piispa; hän toimittaa tuomiokirkossa jumalanpalvelusta: päässä

kultahiippa hän astuu pyhimyskuvaa kantaen alttarin eteen lavalle,

korottaa kolmihaaraisen ja kaksihaaraisen kynttilänjalan, valaisee

niillä suurta kansanpaljoutta ja julistaa: "Holho taivaasta, Herra, tätä

viinipensasta, katso lempeästi sen puoleen ja lähesty sitä, ja oikea

kätesi istuttakoon sen!" Ja enkelimäisin äänin lapset veisaavat vastaan:

"Pyhä jumala..."

-- Diakoni, missä kalat ovat? -- kuului Samoilenkon ääni.

Palattuaan nuotion luo diakoni kuvitteli, että kuumana heinäkuun päivänä

astuu pölyistä tietä kirkollinen juhlakulkue: edellä talonpojat kantavat

kirkkolippuja, eukot ja tytöt pyhäinkuvia, heti seuraavat kuoripojat ja

lukkari poski sidottuna ja oljenkorsia hiuksissa, sitten järjestyksessä

hän, diakoni, hänen jäljestään pappi kalotti päässä ristiä kantaen, ja

takana pöllyttää joukko ukkoja, akkoja, poikia; joukossa ovat papin ja

diakonin vaimot huivit päässä. Kuoripojat laulavat, lapset kirkuvat,

peltopyyt piipottavat, leivot visertävät... Kulkue pysähtyy, ja

siunattua vettä vihmotaan karjan päälle... Kuljetaan edelleen ja

polvistumalla rukoillaan sadetta. Sitten syödään, jutellaan...

"Niin, hyvää on sekin..." ajatteli diakoni.