V.

Nadeshda Feodorovna oli aamulla menossa uimaan, ja hänen jäljestään

kulki pesukannua, messinki maljaa, lakanoita ja pesusientä kantaen hänen

palvelijattarensa Olga. Sataman edustalla oli ankkuroituna kaksi

vierasta höyrylaivaa, joissa oli valkoiset, likaiset savutorvet.

Nähtävästi ulkolaisia rahtialuksia... Laivasillalla liikkui joitakin

valkopukuisia miehiä, valkoiset kengät jalassa huutaen kovalla äänellä

ranskaksi, ja heille vastattiin näistä höyrylaivoista. Kaupungin pienen

kirkon tornissa soivat kellot reippaasti.

-- Tänään on sunnuntai! -- muisteli Nadeshda Feodorovna mielihyvillään.

Hän tunsi itsensä täysin terveeksi, ja hänessä oli vallalla iloinen,

pyhäinen mieliala. Yllään uusi, väljä, karkeasta miesten silkkikankaasta

tehty puku, päässä suuri olkihattu, jonka leveät lierit olivat vahvasti

taivutetut alaspäin, joten hänen kasvonsa pilkistelivät ikäänkuin

laatikosta, hän oli mielestään varsin soman näköinen. Hän ajatteli sitä,

että koko kaupungissa on vain yksi nuori, kaunis, sivistynyt nainen --

juuri hän, ja että hän yksin osaa käydä huokeasti, kauniisti ja

aistikkaasti puettuna. Esimerkiksi, tämä puku maksaa ainoastaan

kaksikolmatta ruplaa, ja sittenkin, kuinka soma se on! Koko kaupungissa

hän yksin osaa miellyttää, ja kun mieshenkilöitä on paljon, täytyy

heidän väkistenkin kadehtia Lajevskia.

Nadeshda Feodorovna iloitsi siitä, että Lajevski viime aikoina oli ollut

kylmä, pidättyvän kohtelias, jopa väliin säädytön ja raakakin häntä

kohtaan; kaikkiin hänen pisteliäisiin kompasanoihinsa ja halveksiviin,

kylmiin tahi käsittämättömiin silmäyksiinsä olisi Nadeshda Feodorovna

ennen tätä vastannut kyynelillä, soimauksilla ja uhkauksilla matkustaa

tiehensä tai tappaa itsensä nälkään. Nyt sensijaan hän vastaukseksi vain

punastui, katseli syyllisesti häneen ja oli iloinen, ettei Lajevski

pyrkinyt häntä liehittelemään. Jos Lajevski olisi torunut tahi

uhkaillut, olisi se ollut vieläkin parempaa ja mieluisempaa, koska

Nadeshda Feodorovna tunsi itsensä täysin syylliseksi hänen edessään. Hän

oli mielestään syypää ensiksikin siihen, ettei ollut myötätuntoisesti

omaksunut Lajevskin haaveiluja työteliäästä elämästä, minkä vuoksi hän

oli lähtenyt Pietarista ja matkustanut tänne Kaukaasiaan, ja hän oli

varma, että Lajevski viime aikoina oli suutuksissaan hänelle juuri

siitä. Lähtiessään Kaukaasiaan Nadeshda Feodorovnalla oli se ajatus,

että hän heti ensimmäisenä päivänä löytää täällä rauhaisan tyyssijan

meren rannalla, viihtyisän, varjoisan puiston lintuineen ja solisevine

puroineen, missä sopisi istuttaa kukkia ja vihanneksia, kasvattaa

ankkoja ja kanoja, ottaa vastaan naapureja, lääkitä köyhiä maalaisia ja

jaella heille kirjasia; mutta sitten kävikin ilmi, että Kaukaasia on

sarja alastomia vuoria, metsiä ja äärettömiä laaksoja, missä saa kauan

valikoida, etsiä ja puuhata, ennenkuin löytää sopivan paikan, ja ettei

täällä ole naapureja, että on hyvin kuuma ja että saa pelätä joutuvansa

rosvojen käsiin. Lajevski ei pitänyt maan hankkimisessa kiirettä;

Nadeshda oli siitä iloissaan, ja he olivat molemmat ikäänkuin

ajatuksissaan sopineet, etteivät toisilleen muistuttaisi työteliäästä

elämästä. Lajevski ei puhu mitään, ajatteli Nadeshda Feodorovna, siis

hän on äkeissään siitä, miksi toinen ei puhu mitään.

Toiseksi, hän oli Lajevskin tietämättä näiden kahden vuoden aikana

ottanut Atshmianovin kaupasta velaksi kaikenlaisia pikkutavaroita noin

kolmensadan ruplan arvosta. Vähän kerrallaan hän oli ottanut, milloin

kangasta, milloin silkkiä, milloin päivänvarjon, ja huomaamatta oli

siitä kertynyt tämmöinen velka.

-- Vielä tänään puhun hänelle siitä ... päätti Nadeshda Feodorovna,

mutta oivalsi samassa, että Lajevskin nykyiseen mielentilaan katsoen

ehkei ollut sopivaa puhua hänelle veloista.

Kolmanneksi, hän oli jo kahdesti, Lajevskin poissaollessa, kotonansa

ottanut vastaan poliisiupseeri Kirilinin: kerran aamulla Lajevskin

ollessa uimassa, ja toisen kerran puoliyön aikaan, Lajevskin pelatessa

korttia. Tätä muistellessaan Nadeshda Feodorovna karahti punaiseksi ja

vilkaisi palvelijattareen ikäänkuin peläten tämän salaa kuuntelevan

hänen ajatuksiaan. Pitkät, sietämättömän kuumat, ikävät päivät, ihanat,

väsyttävät illat, tukahuttavat yöt, ja koko tämä elämä, kun ei aamusta

iltaan tiedä, miten käyttää joutilasta aikaa, ja tunkeilevat ajatukset

siitä, että hän on kaunein ja nuorekkain nainen koko kaupungissa, että

hänen nuoruutensa menee hukkaan, sekä itse Lajevski, rehellinen,

aaterikas, mutta yksitoikkoinen, alati tohveleissaan hissutteleva,

kynsiään pureskeleva ja oikuillaan väsyttävä -- kaikki tämä vaikutti,

että Nadeshda Feodorovnassa vähitellen heräsi haluja, ja kuin mieletön

hän yötä päivää ajatteli aina samaa. Hengityksessään, katseissaan,

äänensä sävyssä ja käynnissään hän tunsi vain halua; meren pauhina

haastoi hänelle, että tulee rakastaa, sitä kuiski hänelle illan hämy,

sitä sanoivat vuoret. Ja kun Kirilin alkoi liehitellä häntä, ei Nadeshda

Feodorovna jaksanut, ei tahtonut eikä voinut vastustaa, vaan antautui

hänelle...

Nyt nuo ulkolaiset höyrylaivat ja ihmiset valkoisissaan ties miksi

muistuttivat hänelle suuren suurta salia; ranskankielisen puhelun

lomassa soivat hänen korvissaan valssin sävelet, ja hänen rintansa

värähti ilman ilon aihetta. Hän olisi tahtonut tanssia ja puhua ranskaa.

Ilomielin hän harkitsi, että hänen uskottomuudessaan ei ollut mitään

kauhistavaa. Siinä ei sielu ollut osallisena; hän rakastaa edelleen

Lajevskia, mikä näkyy siitä, että hän on mustasukkainen hänen tähtensä,

säälii ja ikävöi häntä, milloin hän ei ole kotona. Kirilin sen sijaan

oli osoittautunut töykeäksi, vaikka olikin kaunis; siihen mieheen oli

kaikki suhteet lopullisesti katkaistu, eikä mitään sellaista enää

sattuisi. Mikä on ollut, se on mennyt, siihen ei kellään ole asiaa, ja

jos Lajevski saakin tietää, ei hän usko.

Rannalla oli vain yksi uimahuone naisia varten; miehet uivat taivasalla.

Astuessaan uimahuoneeseen Nadeshda Feodorovna tapasi siellä

vanhanpuoleisen rouvasihmisen, Maria Konstantinovna Bitjugovin,

virkamiehen vaimon, ynnä tämän viisitoistavuotiaan tyttären Katjan,

kimnaasinoppilaan; he istuivat molemmat penkillä riisuutumassa. Maria

Konstantinovna oli hyväsydäminen, intoileva ja hienotuntoinen nainen,

joka puhui hitaasti ja mahtipontisesti. Kahdenneljättä vuoden ikään asti

hän oli ollut kotiopettajattarena, meni sitten naimisiin virkamies

Bitjugovin kanssa, joka oli pienenläntä, paljaspäinen, kovin hiljainen

mies. Yhä edelleen Maria Konstantinovna oli häneen rakastunut ja

mustasukkainen hänen tähtensä, punastui, kun mainittiin sana "rakkaus",

ja uskotteli kaikille olevansa erittäin onnellinen.

-- Ystäväiseni! -- lausui hän ihastuneena, nähdessään Nadeshda

Feodorovnan, ja antoi kasvoillensa ilmeen, jota hänen tuttavansa

nimittivät haavemieliseksi. -- Kultaseni, kuinka hauskaa, että tulitte!

Me saamme uida yhdessä, sepä mainiota!

Olga heitti ripeästi päältään vaatteet ja paidan ja alkoi auttaa

emäntäänsä riisumisessa.

-- Tänään ei ole niin kuuma kuin eilen, eikö totta? -- virkkoi Nadeshda

Feodorovna, hytisten alastoman palvelijattaren kömpelöiden kosketusten

takia. -- Eilen olin vähällä kuolla tukahuttavaan kuumuuteen.

-- Niinpä todellakin! Minäkin olin vähällä nääntyä... Uskotteko, minä

uin eilen kolme kertaa ... ajatelkaas, ystäväiseni, kolme kertaa!

Nikodim Aleksandritsh tuli jo oikein rauhattomaksi.

"Miten voivatkaan ihmiset olla noin rumia?" ajatteli Nadeshda Feodorovna

katsahdettuaan Olgaan ja virkamiehen rouvaan; hän silmäsi myös Katjaan

ja ajatteli: "tyttö ei ole hullumpi varreltaan". -- Nikodim

Aleksandritsh on kerrassaan herttainen mies! -- virkkoi hän. -- Minä

olen suorastaan rakastunut häneen.

-- Ha-ha-haa! -- naurahti Maria Konstantinovna väkinäisesti. -- Sepä

mainiota!

Vapauduttuaan vaatteistaan Nadeshda Feodorovna tunsi halua lähteä

lentämään. Ja hänestä tuntui, että jos hän olisi huitonut käsillään, hän

ihan varmaan olisi kohonnut yläilmoihin. Riisuuduttuaan hän huomasi,

että Olga ylenkatseellisesti katseli hänen valkoista ruumistaan. Olga,

nuori sotamiehen vaimo, eli laillisessa avioliitossa ja piti sentähden

itseään parempana ja ylempänä. Nadeshda Feodorovna aavisti myös,

etteivät Maria Konstantinovna ja Katja kunnioittaneet, vaan pelkäsivät

häntä. Se oli hänestä vastenmielistä, ja kohottaakseen arvoaan heidän

silmissään hän lausui:

Meillä Pietarissa on nyt kesäkausi vilkkaimmillaan. Minulla ja

miehelläni on niin paljon tuttavia! Oikein pitäisi lähteä heitä

tervehtimään.

-- Miehenne on kai insinööri? -- kysäisi Maria Konstantinovna arasti.

-- Tarkoitan Lajevskia. Hänellä on tavattoman paljon tuttavia.

Valitettavasti hänen äitinsä on ylpeä ylimysnainen, ahdasmielinen...

Nadeshda Feodorovna jätti sanottavansa kesken ja heittäytyi veteen;

hänen jäljestään laskeutuivat Maria Konstantinovna ja Katja.

-- Meillä suuressa maailmassa on kovin paljon ennakkoluuloja, --

pitkitti Nadeshda Feodorovna, -- eikä elämä siinä ole niin helppoa kuin

miltä se näyttää.

Maria Konstantinovna, joka oli palvellut kotiopettajattarena ylhäisissä

perheissä ja siis tunsi hienon maailman tavat, vastasi:

-- Niinpä niin! Uskotteko, ystäväiseni, Garatinskin herrasväellä oli se

vaatimus, että piti välttämättömästi olla eri puku aamiaista ja

päivällistä varten, ja siksi minulle, paitsi palkkaa, annettiin

erikoisesti vaatetusapua.

Hän asettui Nadeshda Feodorovnan ja Katjan väliin, ikäänkuin sulkeakseen

tyttärensä erilleen siitä vedestä, joka huuhtoi Nadeshda Feodorovnaa.

Avatusta ovesta, joka oli merelle päin, näkyi joku uivan sadan askelen

päässä uimahuoneesta.

-- Äiti, se on meidän Kostja, -- sanoi Katja.

-- Ai, ai! -- voivotteli Maria Konstantinovna säikähdyksissään. --

Kuule, Kostja, -- huusi hän, -- käänny takaisin! Kostja, käänny

takaisin!

Kostja, nelitoistavuotias poika, tahtoi rehennellä rohkeudellaan äitinsä

ja sisarensa edessä, sukelsi ja ui edemmäksi, mutta alkoi väsyä ja

kiiruhti takaisin, ja hänen totisista, jännittyneistä kasvonpiirteistään

saattoi huomata, ettei hän luottanut voimiinsa.

-- Ihan on pulassa noiden poikien takia, ystäväiseni! -- sanoi Maria

Konstantinovna rauhoittuen. -- Sydän kurkussa saa odottaa, milloin ne

taittavat niskansa. Voi, ystäväiseni, kuinka suloista ja samalla

vaikeata on olla äiti! Silloin pelkää kaikkea.

Nadeshda Feodorovna pani olkihatun päähänsä ja syöksyi ulommas selälle

päin. Hän ui nelisen syltä ja käännähti sitten selälleen. Hän näki nyt

meren taivaanrantaan saakka, höyrylaivat, ihmiset rannalla, kaupungin,

ja kaikki tämä, yhdessä helteen ynnä läpikuultavien, hyväilevien

aaltojen kanssa, kiihdytti häntä ja kuiskasi hänelle, että tulee elää,

elää... Läheltä pyyhkäisi ohi, tarmokkaasti halkoen aaltoja ja ilmaa,

muuan purjevene: peräsimessä istuva mieshenkilö katseli häntä, ja

Nadeshda Feodorovnasta oli mieluista, että häntä katseltiin...

Uituaan naiset pukeutuivat ja lähtivät yhdessä pois.

-- Minulla on joka toinen päivä kuumetta, enkä siitä ole tullut sen

laihemmaksi, -- sanoi Nadeshda Feodorovna, nuoleksien merivedestä

suolaisiksi käyneitä huuliaan ja hymysuin vastaten tuttavien

tervehdyksiin. -- Minä olen aina ollut lihava ja viime aikoina tainnut

käydä entistäkin lihavammaksi.

-- Se riippuu, ystäväiseni, taipumuksesta. Jos ei ole taipumista

lihomiseen, niinkuin esimerkiksi minulla, niin eivät mitkään ruuat auta.

Mutta nythän kastelitte hattunne.

-- Ei se mitään, kyllä kuivaa.

Nadeshda Feodorovna näki taas valkopukuisia ihmisiä, jotka kävelivät

rantalaiturilla ja puhuivat ranskaa; ja taas sykähti hänen rintansa

riemusta, ja jälleen muistui hänen mieleensä jokin avara sali, jossa hän

joskus oli tanssinut tai josta joskus ehkä oli uneksinut.

Maria Konstantinovna pysähtyi kotinsa portin ääreen ja pyysi häntä

sisään.

-- Tulkaa, ystäväiseni! -- sanoi hän rukoilevalla äänellä ja samalla

katsoi Nadeshda Feodorovnaa ikävystyneenä ja nähtävästi toivoen: ehkä

hän kieltäytyy eikä tulekaan.

-- Kernaasti, -- vastasi Nadeshda Feodorovna. -- Tiedättehän, kuinka

mielelläni käyn teillä.

Ja hän astui sisään. Maria Konstantinovna pyysi istumaan, tarjosi

hänelle kahvia ja voipullia, näytti albumistaan entisten oppilaittensa

valokuvia -- Garatinskin neidit, jotka olivat jo naimisissa, näytti myös

Katjan ja Kostjan koulutodistukset; arvosanat olivat erittäin hyvät,

mutta jotta ne näyttäisivät vieläkin paremmilta, valitti emäntä huoaten,

kuinka vaikeata nykyään on opiskella kimnaasissa... Hän osoitti

huomaavaisuutta vieraalleen, mutta samalla tämä häntä säälitti, ja hän

kärsi siitä ajatuksesta, että Nadeshda Feodorovna voi läsnäolollaan

epäedullisesti vaikuttaa Kostjan ja Katjan siveellisyyteen. Se oli

kuitenkin hyvä asia, ettei Nikodim Aleksandritsh ollut kotona.

Koska mieshenkilöt pitävät "tuollaisista", ajatteli hän, niin

saattaisi Nadeshda Feodorovna epäedullisesti vaikuttaa Nikodim

Aleksandritshiinkin.

Puhellessaan vieraansa kanssa Maria Konstantinovna muisti koko ajan,

että tänä iltana pannaan toimeen yhteiskekkerit ja että von Coren oli

hartaasti pyytänyt olemaan siitä puhumatta koira-apinoille, siis

Lajevskille ja Nadeshda Feodorovnalle, mutta vahingossa pääsi Maria

Kostantinovnan huulilta varomaton sana, ja hän punastui hiusmartoa

myöten ja virkkoi hämillään:

-- Tulette kai tekin?