Diakoni oli varsin herkkä nauramaan ja nauroi vaikka kuinka mitättömälle
asialle, niin että sai pistoksen ja oli nikahtua. Näytti kuin hän olisi
rakastanut ihmisseuraa vain sen vuoksi, että ihmisillä on naurettavia
puolia ja että heille sopii antaa lystikkäitä nimiä. Samoilenkon hän
risti juoksijahämähäkiksi ja hänen sotamiesapurinsa rääkysorsaksi, ja
kerran, kun von Coren Lajevskista ja Nadeshda Feodorovnasta puhuessaan
sanoi heitä koira-apinoiksi, oli hän ihastuksesta ihan haltioissaan...
Hän kiinnitti ahnaasti katseensa toisen kasvoihin, kuunteli silmää
rävähyttämättä, ja ilmeistä oli, kuinka nauru täytti hänen silmänsä ja
kasvot jännittyivät hänen odottaessaan, milloin saisi remahtaa
valloilleen ja nauraa läkähtyäkseen.
-- Hän on irstainen ja läpeensä turmeltunut olento, -- jatkoi
eläintieteilijä, ja diakoni, toivoen kuulevansa naurettavia sanoja,
kiinnitti katseensa hänen kasvoihinsa. -- Tapaa harvoin sellaista
raukkamaisuutta: ruumiiltaan hän on hontelo, kivuloinen ja vanha, ja
älyltään hän ei missään suhteessa ole paksua kauppiaanmuijaa kummempi,
joka ei muuta tee kuin syö, juo, makaa höyhenpatjalla ja armastelee
renkiään.
Diakoni purskahti jälleen nauramaan.
-- Älkää naurako, diakoni, -- sanoi von Coren, -- se on perältäkin
typerää. Minä en olisi kiinnittänyt huomiota hänen mitättömyyteensä, --
lisäsi hän, ensin odotettuaan diakonin naurun lakkaamista, -- olisin
sivuuttanut hänet kokonaan, ellei hän olisi niin vahingollinen ja
vaarallinen. Hänen vahingollisuutensa ilmenee etupäässä siinä, että
hänellä on naismaailmassa menestystä ja hän siis uhkaa lahjoittaa
maailmalle jälkeläisiä, tusinan verran Lajevskeja, yhtä kivuloisia ja
turmeltuneita kuin hän itsekin. Toiseksi hän on mitä suurimmassa
määrässä tartuntaa levittävä. Vististä ja oluesta olen teille jo
puhunut. Vuoden parin perästä se pääsee vallalle koko Kaukaasian
rannikolla. Tiedättehän, kuinka kansan suuri enemmistö, olletikin sen
keskikerros, luottaa sivistykseen, yliopisto-arvoihin ja kirjalliseen
kieleen. Tehköön hän minkä konnuuden tahansa, kaikki uskovat, että se on
hyvää, että sen täytyy niin ollakin, koska hän on sivistynyt,
vapaamielinen ja yliopistossa opiskellut. Lisäksi hän on kovaosainen,
liika ihminen, heikkohermoinen, ajan uhri, mikä tietysti merkitsee, että
hänelle on kaikki luvallista. Hän on miellyttävä, herttainen mies,
suhtautuu niin suopeasti ihmisten heikkouksiin; hän on puhelias,
myötätuntoinen, sopuisa, ylpeydestä vapaa, hänen kanssaan voi ryypätä,
puhella rivouksia, hieman juoruillakin... Yhteinen kansa, joka uskonnon
ja siveyden asioissa aina on taipuvainen ihmisjumaloimiseen, suosii
enimmin niitä pikkujumalia, joilla on samanlaisia heikkouksia kuin sillä
itsellään. Päättäkää siis itse, kuinka laaja ala hänellä on levitellä
tartuntaansa! Lisäksi hän on jommoinenkin näyttelijä ja sukkela
teeskentelijä ja osaa mainiosti kutkutella ihmisten heikkoja puolia.
Ottakaapa hänen konstinsa ja temppunsa, esimerkiksi kuinka hän puhuu
sivistyksestä. Hän ei ole saanut oikean sivistyksen hajuakaan, mutta
kuulkaapa, kuinka hän julistaa: -- "Sivistys on meidät kokonaan
tärvellyt! Kuinka kadehdinkaan villikansoja, noita luonnonlapsia, jotka
eivät sivistyksestä tiedä mitään!" On näet ymmärrettävä, että hän
ennenmuinoin on koko sydämestään harrastanut sivistystä, palvellut sitä,
omaksunut sen perinpohjin, mutta se on muka uuvuttanut hänet, tuottanut
hänelle pettymystä ja tuskaa; hän nähkääs on Faust, toinen Tolstoi...
Schopenhaueria ja Spenceriä hän kohtelee yliolkaisesti kuin koulupoikia
ja taputtaa heitä isällisesti olalle: mitä nyt muka Spencer? Tietysti
hän ei ole lukenutkaan Spenceriä, mutta kuinka somaa sentään, kun hän
kevyeen, huolimattoman ivalliseen tapaansa puhuu naikkosestaan: -- "Hän
on lukenut Spenceriä!" Ja ihmiset kuuntelevat häntä, eikä kukaan huoli
ymmärtää, että semmoinen puoskari kuin hän ei ole oikeutettu suutelemaan
Spencerin kengänpohjia, saati tuohon tapaan puhumaan Spenceristä.
Penkomaan sivistyksen juuria, repostelemaan auktoriteetteja, kukistamaan
alttareja, heittämään niihin lokaa ja narrimaisesti vilkuilemaan, vain
puolustaakseen ja peittääkseen omaa kehnouttaan ja siveellistä
vajavaisuuttaan -- semmoiseen kykenee vain äärimmäisen itserakas,
halpamainen ja katala elukka.
-- Minä en käsitä, Kolja, mitä sinä hänestä oikein tahdot, -- virkkoi
Samoilenko ja silmäili eläintieteilijää, ei enää vihaisesti, vaan
syyllisyyttä tuntien. -- Hän on samanlainen ihminen kuin kaikki muut.
Tietysti hänellä on heikkoutensa, mutta hän on kumminkin nykyajan
aatteiden tasalla, hoitaa virkaansa, tuottaa hyötyä isänmaalle...
Kymmenen vuotta takaperin palveli täällä asioitsijana muuan vanha ukko,
ylen viisas mies... Niin, hänellä oli tapana sanoa...
-- Turhaa puhetta! -- keskeytti eläintieteilijä. -- Sinä sanot, että hän
hoitaa virkaansa. Mutta kuinka hän sitä hoitaa? Ovatko tavat sen kautta,
että hän tuli tänne, muuttuneet yhtään paremmiksi, virkamiehet yhtään
säntillisemmiksi ja kohteliaammiksi? Päinvastoin, yliopistosivistyksen
saaneen miehen arvovallalla hän on vain antanut kannatuksensa
heidän irstaisuudelleen. Säntillinen hän on vain kuukauden
kahdentenakymmenentenä päivänä, jolloin hän saa palkkansa, kaikkina
muina päivinä hän vain tassuttaa tohvelit jalassa kotonaan ja koettaa
olla sen näköinen, kuin tekisi Venäjän hallitukselle suurenkin hyväntyön
sillä, että oleksii Kaukaasiassa. Ei, Aleksander Daviditsh, älä sinä
häntä puolusta. Sinä olet epäoikeudenmukainen alusta loppuun. Jos sinä
todellakin häntä rakastaisit ja pitäisit lähimmäisenäsi, niin ennen
kaikkea et voisi olla piittaamatta hänen heikkouksistaan, et niitä
kohtelisi suopeasti, vaan koettaisit hänen omaksi hyödykseen tehdä hänet
vaarattomaksi.
-- Mitä tarkoitat?
-- Tehdä vaarattomaksi. Koska hän on parantumaton, voi hänet tehdä
vaarattomaksi vain yhdellä tavalla...
Von Coren vetäisi sormellaan poikkipuolin kaulaansa.
-- Tahi hukuttaa, sama se ... lisäsi hän. -- Ihmiskunnan ja heidän omat
etunsa vaativat, että tällaiset ihmiset ehdottomasti poistetaan.
-- Mitä sinä puhut?! -- jupisi Samoilenko, nousten seisoalleen ja
kummastuneena katsellen eläintieteilijän rauhallisiin, jäykkiin
kasvoihin. -- Diakoni, mitä hän puhuu? Oletko sinä järjilläsi?
-- Minä en vaadi kuolemanrangaistusta, -- sanoi von Coren. -- Jos sen
vahingollisuus on todettu, niin keksikää jokin muu. Jos Lajevskia ei
sovi tuhota, niin eristäkää hänet, riistäkää häneltä persoonallisuus,
pankaa hänet yleiseen työhön...
-- Mitä sinä puhut? -- lausui Samoilenko kauhistuneena. -- Pippuria,
pippuria! -- huudahti hän sitten epätoivoisella äänellä, nähdessään,
että diakoni söi täytettyjä käärylöitä ilman pippuria. -- Sinä,
järkevimpiä miehiä mitä on olemassa, mitä sinä puhut?! Ystävämmekö,
ylpeä, sivistynyt ihminen, pantava yleiseen työhön!!
-- Jos on ylpeä ja ryhtyy vastarintaan -- niin rautoihin!
Samoilenko ei kyennyt virkkamaan sanaakaan ja liikutteli vain sormiaan;
diakoni katsahti hänen tyrmistyneihin, todellakin koomillisiin
kasvoihinsa ja purskahti nauramaan.
-- Lakatkaamme puhumasta siitä, -- sanoi eläintieteilijä. -- Sinun,
Aleksander Daviditsh, on muistaminen vain se, että alkuaikoina oli
ihmiskunta olemassaolon taistelun ja luonnollisen valinnan kautta
suojeltu sellaisilta yksilöiltä kuin tämä Lajevski on; nyt sitävastoin
on kulttuurimme melkoiseksi osaksi heikontanut taistelua ja valintaa. Ja
meidän on itsemme pidettävä huoli kivuloisten ja kelvottomien
hävittämisestä, muuten uhkaavat Lajevskit lisääntyessään tuhota
sivistyksen, ja ihmissuku rappeutuu aivan täydellisesti. Emme voi
syyttää siitä muita kuin itseämme.
-- Ellei selviydytä muuten kuin ihmisiä hukuttamalla ja hirttämällä, --
lausui Samoilenko, -- niin hiiteen sitten sivistyksesi ja ihmissukusi!
Hiiteen! Kuules mitä sinulle sanon: sinä olet perin oppinut, ylen
järkevä mies ja isänmaasi ylpeys, mutta sinulta ovat saksalaiset
pilanneet pään. Niin juuri, saksalaiset!
Aina siitä asti, kun Samoilenko lähti Tartosta, jossa oli opiskellut
lääketiedettä, hän oli vain harvoin nähnyt saksalaisia eikä ollut
lukenut ainoatakaan saksalaista kirjaa, mutta hänen ajatuksensa mukaan
lähti kaikki paha politiikassa ja tieteessä saksalaisista. Mistä hän
sellaisen ajatuksen oli saanut, ei hän itsekään osannut sanoa, mutta
lujassa se vain oli.
-- Niin juuri, saksalaiset! -- toisti hän vielä kerran. -- Lähdetään
juomaan teetä.
Kaikki kolme nousivat pöydästä ja otettuaan lakit päähänsä lähtivät
pystyaidalla ympäröityyn puistoon, missä istahtivat vaaleiden
vaahterain, päärynä- ja kastanjapuiden katveeseen. Eläintieteilijä ja
diakoni istuivat penkille pienen pöydän ääreen, Samoilenko heittäytyi
juurista tehtyyn, leveä- ja loivaselkäiseen nojatuoliin. Palvelija toi
pöydälle teevehkeet, hilloa ja pullon marjamehua.
Oli kova helle, kolmisenkymmentä astetta varjossa. Polttava ilma oli
ikäänkuin paikalleen jähmettynyt, ja kastanjapuun oksasta maahan
riippuva pitkä hämähäkinverkko uinui rentona liikahtamatta. Diakoni otti
kitaran, jonka vakituinen paikka oli maassa pöydän vieressä, soinnutti
sen ja lauloi hiljaisella vienolla äänellä: "Seminaaripojat ne krouvin
luona seisoi..." mutta vaikeni samassa kuumuuden tähden, pyyhki hien
otsaltaan ja loi silmänsä polttavaa sinitaivasta kohti. Samoilenko
torkahti; helteestä, hiljaisuudesta ja makeasta, päivällisenjälkeisestä
unenhorroksesta, joka tuota pikaa valtasi kaikki hänen jäsenensä, hän
raukesi ja humaltui; hänen kätensä hervahtivat, silmät siristyivät, pää
painui rinnalle... Melkein kyyneliin asti heltyen hän tuijotti von
Coreniin ja diakoniin ja mutisi:
-- Nuori sukupolvi... Tieteen tähti ja kirkon kynttilä... Katsoppas
vain, pitkäliepeinen halleluja kohoaa pääpiispaksi... Kukaties saamme
vielä hänen kättään suudella... Sama se... Suokoon Jumala...
Kohta alkoi kuulua kuorsaamista. Von Coren ja diakoni joivat teensä
loppuun ja lähtivät kadulle.
-- Tuletteko taas laiturille merihärkiä onkimaan? -- kysyi
eläintieteilijä.
-- En, kuumanlaista on.
-- Mennään minun asuntooni. Autatte postilähetysten pakkauksessa ja
kirjoitatte joitakin papereita puhtaaksi. Samalla juttelemme, mihin
työhön voisitte ajanvietteeksi ryhtyä... Täytyy tehdä työtä, diakoni.
Näin ei käy laatuun.
-- Sananne ovat oikeat sekä loogilliset, -- vastasi diakoni, -- mutta
laiskuuteni saa puolustuksensa nykyisen elämäni olosuhteista. Tiedätte
itse, että aseman epämääräisyys melkoisesti edistää ihmisen
haluttomuutta. Onko minut lähetetty tänne määräajaksi vai ainiaaksi, sen
Jumala yksin tietää; minä oleilen täällä epätietoisena, vaimoni
värjöttää viluissaan ja ikävissään isänsä luona. Ja tunnustaa täytyy,
kuumuudesta ovat aivotkin väsähtäneet.
-- Lorua, -- sanoi eläintieteilijä. -- Kuumuuteen voi tottua, ja
vaimotta elämään voi myös tottua. Ei saa hemmoitella itseään. Täytyy
pitää itseään kurissa.