III.

Haihduttaakseen ikävää ja suopeasti suhtautuen vasta saapuneiden sekä

perheettömien tulokasten tukalaan tilaan, näillä kun ei ollut missä

syödä päivällistä -- kaupungissa ei näet ollut ravintolaa -- tohtori

Samoilenko ylläpiti kotonaan jonkinlaista yhteistä päivällispöytää. Nyt

puheenaolevaan aikaan hänellä oli vain kaksi ruokavierasta: nuori

eläintieteilijä von Coren, joka oli kesällä saapunut Mustalle merelle

tutkimaan meduusojen sikiökehitystä, ja diakoni Pobedov, joka oli

äskettäin päässyt pappisseminaarista ja määrätty tähän pikkukaupunkiin

toimittamaan terveyttänsä hoitamaan matkustaneen vanhan apupapin virkaa.

He maksoivat kumpikin kaksitoista ruplaa kuussa päivällisestä ja

illallisesta, ja Samoilenko oli vaatinut heitä kunniasanallaan

lupaamaan, että he täsmälleen kello kaksi saapuisivat päivälliselle.

Ensimmäisenä saapui tavallisesti von Coren. Hän istuutui äänetönnä

vierashuoneeseen ja ottaen pöydältä albumin ryhtyi tarkkaavaisesti

katselemaan himmentyneitä valokuvia, jotka esittivät joitakin

tuntemattomia mieshenkilöitä, yllään leveät housut ja päässä

silkkihatut, sekä myssypäisiä naisia, joilla oli pönkkähameet; vain

muutamat näistä Samoilenko muisti nimeltä, mutta niistä, jotka hän oli

unohtanut, hän virkkoi huoahtaen: "Erinomainen, tuiki viisas mies!"

Lopetettuaan albumin tarkastelun von Coren otti hyllyltä pistoolin ja

puristaen kiinni vasemman silmänsä tähtäsi hyvän aikaa ruhtinas

Vorontsovin muotokuvaan tahi katseli kuvastimesta tummanvereviä

kasvojaan, leveää otsaansa ja mustaa, kähärää neekeritukkaansa ja

himmeästä, suurikukkaisesta, persialaista mattoa muistuttavasta

pumpulikankaasta tehtyä paitaansa ja leveää nahkavyötään, joka hänellä

oli liivien asemesta. Itsensä tarkasteleminen tuotti hänelle miltei

suurempaa mielihyvää kuin valokuvien tai kallishelaisen pistoolin

katseleminen. Hän oli hyvin tyytyväinen sekä kasvoihinsa että

huolellisesti kerittyyn partaansa ja leveihin hartioihinsa, jotka

olivat ilmeisenä todistuksena hyvästä terveydestä ja vankasta

ruumiinrakenteesta. Samoin hän oli tyytyväinen keikarimaiseen pukuunsa,

alkaen kaulaliinasta, joka oli paidan väriin mukautuvasti valittu,

keltaisiin kenkiinsä asti. Sillä välin, kun hän katseli albumia ja

seisoi kuvastimen edessä, pidettiin keittiössä ja sen eteen aukeavassa

porstuassa kovaa mekastusta ja kiirettä; siellä näet itse Samoilenko,

takitta ja liiveittä, rinta avoinna, ärtyisenä ja hikeä valuen touhusi

pöytien ääressä valmistaen salaattia tahi jotakin kastiketta, tahi

lihaa, kurkkuja ja sipulia erästä suosittua _okroshka_-nimistä

ruokalajia varten, ja sitä tehdessään hän sinkautteli mulkoilevia

katseita avustavaan sotamiespalvelijaan, väliin taas huitaisi tätä

kohden milloin veitsellä, milloin kauhalla.

-- Etikka tänne! -- komensi hän, -- tahi ei etikkaa, vaan ruokaöljyä! --

tiuskasi hän, polkien jalkaa. -- No, minne sinä katosit, mölhö?

-- Lähdin noutamaan voita, teidän ylhäisyytenne, -- vastasi

hätääntyneesti palvelija särkyneellä tenoriäänellä.

-- Pian nyt! voi on kaapissa! Ja sano Darjalle, että hän lisää

kurkkupönttöön tilliä! Tilliä! Peitä hapankerma-astia, etteivät kärpäset

mene sinne, tolvana!

Ja tuntui kuin koko talo olisi ollut täynnä hänen huutonsa pauhua. Noin

kymmentä tai viittätoista minuuttia ennen kello kahta saapui diakoni,

nuori kahdenkolmatta ikäinen mies, laihahko, parraton, viikset vasta

hieman oraalla. Astuessaan vierashuoneeseen hän teki pyhimyskuvaa kohden

kääntyen ristinmerkin ja ojensi hymyillen von Corenille kättä.

-- Päivää, -- virkkoi eläintieteilijä kylmästi. -- Missä olette ollut?

-- Rantalaiturilla merihärkiä onkimassa.

-- Tietysti, missäs... Teidän, diakoni, näyttää olevan mahdoton koskaan

ryhtyä vakavampaan työhön.

-- Kuinka niin? Eihän työ ole karhu, jotta metsään pakenisi, -- vastasi

diakoni hymyillen ja työnsi kätensä syvälle valkoisen pappisviittansa

taskuihin.

-- Selkään sietäisitte saada! -- huokasi eläintieteilijä.

Kului vielä noin neljännestunti, mutta syömään ei kutsuttu, kuului vain,

kuinka sotamies juosta paukutteli porstuasta keittiöön ja taas takaisin,

koluten saappaillaan, ja Samoilenko huusi:

-- Älä sinne tuppaa! Pane pöydälle! Pese ensin! Nälissään diakoni ja von

Coren alkoivat kengänkoroillaan jyskyttää lattiaa, siten ilmaisten

kärsimättömyyttään, kuten toisen rivin yleisö teatterissa. Viimein

avattiin ovi, ja sotamiespalvelija ilmoitti peräti väsyneenä: "Saisi

tulla ruualle." Ruokasalissa he kohtasivat Samoilenkon, keittiön

kuumuudesta naama punaisena; hän katsoi heihin tuimasti ja nostaen

kauhun ilme kasvoillaan kannen liemimaljasta pani heille kummallekin

lautasellisen keittoa, ja vasta sitten, kun hän oli varmistunut siitä,

että he söivät hyvällä halulla ja että ruoka heille maistui, päästi hän

helpotuksen huokauksen ja istui syvään nojatuoliinsa. Hänen ilmeensä

lieveni ja hän kaatoi itselleen hitaasti ryypyn viinaa ja lausui:

-- Nuoren polven terveydeksi!

Lajevskin kanssa tapahtuneen keskustelun jälkeen Samoilenko oli koko

ajan aamusta puolipäivään asti, vaikka olikin erittäin hyvällä tuulella,

tuntenut sielunsa syvyydessä jonkinlaista painostusta. Hänen oli sääli

Lajevskia ja halutti auttaa häntä. Otettuaan liemiruuan alle ryypyn hän

huokasi ja sanoi:

-- Tapasin tänään Vanja Lajevskin. Raskasta on miehen elämä. Aineellinen

puoli ei ole kehuttava, mutta pahempaa on, että hän henkisesti on aivan

masentunut. Sääli sitä poikaa!

-- Minun vain ei ole häntä sääli! -- sanoi von Coren. -- Jos tuo

miellyttävä mies olisi hukkumaisillaan, niin minä vielä kepillä

sysäisin: huku, veikkonen, huku...

-- Ei ole totta. Sitä et sinä tekisi.

-- Mistä sen päätät? -- kysyi eläintieteilijä olkapäitään kohauttaen. --

Kykenen minä tekemään hyväntyön siinä missä toinenkin.

-- Ihmisen hukuttaminen, sekö olisi hyvätyö? -- virkkoi diakoni

naurahtaen.

-- Ainakin silloin, kun on puhe Lajevskista.

-- Liemestä puuttuu jotakin, -- lausui Samoilenko, kääntääkseen puheen

toiselle tolalle.

-- Lajevski on ehdottomasti vahingollinen ja yhteiskunnalle yhtä

vaarallinen kuin koleeramikroobi, -- jatkoi von Coren. -- Kelpo työn

tekee, ken hänet hukuttaa.

-- Ei ole sinulle kunniaksi, että puhut lähimmäisestäsi tuolla tavalla.

Sanoppa, miksi sinä häntä vihaat?

-- Älä puhu, tohtori, joutavia. Tietysti olisi järjetöntä vihata ja

halveksia mikroobia, mutta pitää kaiken uhalla lähimmäisenään ketä

hyvänsä ilman erotusta on samaa kuin olla kokonaan harkitsematta,

kieltäytyä oikeudenmukaisesti suhtautumasta ihmisiin, sanalla sanoen --

pestä kätensä. Minä pidän Lajevskia heittiönä, sitä en salaa, ja

kohtelen häntä kuten heittiötä, täysin tunnollisesti: sinä pidät häntä

lähimmäisenäsi, no -- suutele siis häntä; pidät lähimmäisenä, mikä

tietää, että kohtelet häntä samalla tavalla kuin minua ja diakonia, se

on -- et niin etkä näin. Sinä olet yhtä piittaamaton kaikkia kohtaan.

-- Että voikin sanoa ihmistä heittiöksi! -- murahti Samoilenko ja

rypisti inhoa ilmaisten kulmiaan. -- Se on siinä määrin epähienoa, etten

osaa sanoakaan!

-- Ihmisiä arvostellaan heidän tekojensa mukaan, -- pitkitti von Coren.

-- Päättäkää te, diakoni... Puhun, diakoni, nyt teille. Herra Lajevskin

toiminta on levitetty julkisesti eteenne kuin pitkä kiinalainen

asiakirja, ja te voitte lukea sen alusta loppuun. Mitä hän on tehnyt

niiden kahden vuoden aikana, jotka hän on oleskellut täällä? Ensiksi hän

on opettanut kaupungin asukkaat pelaamaan vistiä. Kaksi vuotta takaperin

se peli oli täällä tuntematon; nyt sitä pelaavat aamusta myöhään yöhön

kaikki, yksin naiset ja keskenkasvuiset nuorukaisetkin. Toiseksi hän on

opettanut seudun asukkaat juomaan olutta, mikä myöskin oli tuntematonta

täällä; häntä saavat asukkaat kiittää siitä, että heillä on tietoja eri

viinalajeista, ja nyt he osaavat silmät ummessa erottaa Koshelevin

viinan Smirnovin n:o 21:stä. Kolmanneksi, ennen täällä pidettiin

yhteyttä toisten miesten vaimojen kanssa salaa, samoista syistä kuin

varkaatkin harjoittavat ammattiaan salassa eikä julkisesti; huorintekoa

pidettiin jonakin semmoisena, mitä hävettiin tuoda julkisesti

näytteille; mutta Lajevski esiintyi tässäkin suhteessa uranuurtajana:

hän viettää yhdyselämää toisen miehen vaimon kanssa julkisesti.

Neljänneksi...

Von Coren söi sukkelasti loppuun keiton ja ojensi lautasen palvelijalle.

-- Minä pääsin Lajevskista selville jo tuttavuutemme ensi kuukautena, --

jatkoi hän, kääntyen diakonin puoleen. -- Me saavuimme tänne yksiin

aikoihin. Hänen kaltaisensa ihmiset pitävät hyvin paljon ystävyydestä,

läheisestä tuttavuudesta, lujasta yhteisyydentunteesta ja sen

semmoisesta, sillä he tarvitsevat aina tovereita kortti-iltoihinsa ja

juominkeihinsa; lisäksi he ovat hyvin lavertelevia, ja heillä pitää siis

olla kuulijoita. Me tulimme keskenämme ystäviksi, toisin sanoen, hän

juoksi luonani joka päivä, esti minua työskentelemästä ja lateli minulle

jalkavaimoaan koskevia salaisuuksia. Jo alusta pitäen hämmästyin hänen

tavatonta valheellisuuttaan, joka minua suorastaan tympäisi. Ystävänä

minä häntä nuhtelin siitä, että hän joi paljon, eli yli varojensa ja

teki velkaa, että hän kulutti aikaansa toimettomuudessa, ei viitsinyt

lueskella, oli epäsivistynyt ja vähätietoinen -- ja vastaukseksi

kaikkiin moitteisiini hän katkerasti hymyili, huokasi ja lausui: "Minä

olen kovaosainen, liika ihminen", tahi: "Mitäpähän voi vaatia meiltä,

maaorjuuden jätteiltä?" tahi "Me huononemme suvustamme..." Taikka hän

alkoi ladella pitkää sekasotkua Oneginista, Petshorinista, Byronin

Cainista, Dasarovista, joista sanoi: "He ovat meidän isiämme lihan ja

hengen puolesta." Ymmärrettävä siis muka niin, ettei ole hänen vikansa,

jos virkakirjeet ovat viikkomääriä aukaisematta, jos hän itse juo ja

juottaa muita, vaan syynä siihen ovat Onegin, Petshorin ja Turgenjev,

joka on ensimmäisenä kuvannut nuo kovaosaiset ja liiat ihmiset. Syy

hänen tavattomaan irstaisuuteensa ja turmelukseensa ei nähkääs ole

hänessä itsessään, vaan jossakin ulkopuolella häntä, avaruudessa. Ja

paitsi sitä -- sukkela temppu! -- irstainen, valheellinen ja viheliäinen

ei ole yksistään hän, vaan me... "me kahdeksankymmen-luvun ihmiset",

"me, maaorjuuden veltot, hermostuneet sikiöt", "me sivistyksen

silpomat"... Sanalla sanoen, meidän tulee ymmärtää, että sellainen suuri

mies kuin Lajevski on lankeemuksessaankin suuri, että hänen

irstaisuutensa, sivistymättömyytensä ja epäsiisteytensä ovat katsottavat

välttämättömyyden pyhittämäksi luonnonhistorialliseksi ilmiöksi, että

syy siihen on haettava yliluonnollisissa maailman voimissa ja että

Lajevskin eteen on ripustettava pyhimyslamppu, koska hän on ajan ja sen

tuulahdusten, perinnöllisyyden ynnä muun sellaisen kohtalokas uhri.

Kaikki virkamiehet ja naiset, jotka kuuntelivat hänen puheluaan,

päästivät senkin seitsemän oh ja ah, mutta minä en hyvään aikaan voinut

käsittää, olinko tekemisissä kyynikon vai ovelan veijarin kanssa.

Sellaiset ihmiset kuin hän, näöltään älykkäät, jonkun verran kasvatusta

saaneet ja omasta jalosukuisuudestaan suurta ääntä pitäväiset, osaavat

teeskennellä olevansa syvällisiä luonteita.

-- Pidä jo suusi! -- kivahti Samoilenko. -- Minä en salli, että

läsnäollessani puhutaan pahaa mitä jalomielisimmästä miehestä.

-- Älä keskeytä, Aleksander Daviditsh, -- lausui von Coren kylmästi. --

Minä lopetan kohta. Lajevski on joltisenkin yksinkertainen elimistö.

Hänen siveellinen rakenteensa on seuraava: aamulla tohvelit, kylpy ja

kahvi, sitten päivälliseen asti tohvelit, liikunto ja puhelu, kello

kaksi tohvelit, päivällinen ja viini, kello viisi kylpy, tee ja viini,

sen jälkeen visti ja valehteleminen, kello kymmenen illallinen ja viini,

jälkeen puolenyön uni ja _la femme_. Koko hänen olemassaolonsa sisältyy

tähän suppeaan ohjelmaan, kuten muna sisältyy kuoreen; joko hän kävelee

tai istuu, on suuttunut, kirjoittaa tai iloitsee, kaiken tarkoituksena

on viini, kortit, tohvelit ja nainen. Naisella on hänen elämässään

ratkaiseva, kaikki voittava merkitys. Hän on itse kertonut jo

kolmentoista vuoden ikäisenä olleensa rakastunut; yliopiston toisella

kurssilla ollessaan hän eli naisen kanssa, jonka vaikutus häneen oli

terveellinen ja jota hänen on kiittäminen musikaalisesta

sivistyksestään. Toisella kurssilla ollessaan hän osti porttolasta

vapaaksi yleisen naisen, korotti hänet omalle tasolleen ja otti hänet

rakastajattarekseen, mutta elettyään hänen kanssaan puoli vuotta

naikkonen karkasi emäntänsä luo takaisin, tuottaen miesparalle melkoista

sydämensurua. Vieläpä hän kärsi siitä niin, että hänen täytyi erota

yliopistosta ja viettää kaksi vuotta toimetonna kotona. Se oli kuitenkin

hänelle hyväksi. Siellä hän joutui väleihin erään leskivaimon kanssa,

joka kehoitti häntä luopumaan lainopillisesta tiedekunnasta ja

siirtymään kielitieteelliseen, kuten hän tekikin. Päätettyään kurssin

hän kiihkeästi rakastui nykyiseen ... miksi häntä sanoisi? ... naituun

naiseensa, jonka kanssa hänen oli pakko paeta tänne Kaukaasiaan

ihanteiden hakuun... Huomenna, ellei jo tänään, hän kylmenee tällekin

naiselle ja pakenee takaisin Pietariin, tietenkin taas ajaen takaa

ihanteita.

-- Mistä sinä sen tiedät? -- tiuskaisi Samoilenko, katsahtaen vihaisesti

eläintieteilijään. -- Söisit nyt vain.

Tuotiin keitettyjä mugtl-kaloja puolalaisen kastikkeen kera. Samoilenko

pani kummankin ruokavieraansa lautaselle kokonaisen kalan ja kaatoi

päälle kastiketta. Äänettömyyttä kesti parisen minuuttia.

-- Naisella on tähdellinen osa jokaisen ihmisen elämässä, -- sanoi

diakoni. -- Sille ei voi mitään.

-- Kyllä niin, mutta missä määrin? Jokaisella meistä on nainen -- äiti,

sisar, vaimo tahi ystävätär, mutta Lajevskilla on nainen kaikki kaikessa

eikä kumminkaan muuta kuin rakastajatar. Nainen eli yhteisolo hänen

kanssaan on hänen elämänsä onni ja päämäärä; hän on iloinen, surullinen,

ikävissään, pettynyt naisen tähden; jos hän on kyllästynyt elämään, on

syynä nainen; jos uusi elämä näytti sarastavan tai hän keksi ihanteita,

oli siinäkin aina mukana nainen... Häntä miellyttävät ainoastaan

sellaiset teokset tai kuvat, joissa on nainen... Hänestä meidän

aikakautemme on paha ja huonompi kuin neli- ja kuusikymmenluvun vuodet

ainoastaan sentähden, että me emme kykene antautumaan, itsemme

unhottaen, rakkauden lumoihin ja intohimoihin. Näillä hekumoitsijoilla

lienee aivoissa jokin erikoinen solukasvain, joka puristaa aivoja ja

hallitsee koko henkistä toimintaa. Tarkatkaapa Lajevskia, kun hän istuu

jossakin seurassa. Huomatkaa: ottaessanne hänen läsnäollessaan puheeksi

jonkin yleisen kysymyksen, esimerkiksi solun tahi vaiston, hän istuu

syrjässä, on vaiti eikä kuuntele; hän on väsyneen, onnettoman näköinen,

mikään ei herätä hänen mielenkiintoaan, kaikki on typerää ja mitätöntä,

mutta annas olla, että tulee puhe koiraista ja naaraista, siitä

esimerkiksi, että hämähäkeillä naaras hedelmöitymisen jälkeen syö

koiraksen, niin oitis hänen silmänsä leimahtavat uteliaisuudesta, kasvot

kirkastuvat, ja mies aivan kuin elpyy. Kaikki hänen ajatuksensa, miten

jaloja, yleviä tai joutavia ne lienevätkin, keskittyvät aina samaan

pisteeseen. Jos kävelet hänen kanssaan kadulla ja kohtaat esimerkiksi

aasin... -- "Sanokaa, olkaa niin hyvä, -- kysyy hän, -- mikä on seuraus,

jos aasintamman astuttaa kamelilla?" Entä unet sitten! Onko hän kertonut

teille unistaan? Ne vasta ovat mainioita! Milloin hän näkee unta, että

hänet naitettiin kuussa, milloin taas sattuu, että hänet kutsutaan

poliisikamariin ja käsketään ottamaan kitara elämänkumppanikseen...

Diakoni päästi raikuvan naurun; Samoilenko rypisti kulmiaan ja pinnisti

vihaisesti naamaansa pysyäkseen totisena, mutta ei jaksanut pidättäytyä

ja remahti kohti kurkkua nauramaan.

-- Valehtelet alusta loppuun! -- sanoi hän pyyhkien kyyneliään. --

Totisesti sinä valehtelet!