II

Lajevskin lemmetön suhde Nadeshda Feodorovnaan ilmeni etupäässä siinä,

että kaikki, mitä tämä sanoi tai teki, tuntui hänestä valheelta tai

valheeseen vivahtavalta ja että kaikki naisia ja rakkautta vastaan

tähdätyt kirjoitukset, jotka hän oli lukenut, näyttivät hänestä

mahdollisimman parhaiten soveltuvan häneen, Nadeshda Feodorovnaan, ja

tämän mieheen. Lajevskin palatessa kotiin hän istui jo täysin puettuna

ja kammattuna ikkunan ääressä, joi huolestuneen näköisenä kahvia ja

selaili paksua aikakauskirjaa; ja Lajevski ajatteli, ettei kahvinjuonti

ole mikään niin merkillinen tapahtuma, että sen vuoksi kannattaisi

tekeytyä huolestuneen näköiseksi, ja että turhaan hän oli kuluttanut

aikaa taiteellisen hiuslaitteen aikaansaamiseksi, koska täällä ei ollut

ketään, jota tulisi koettaa miellyttää. Aikakauskirjassakin hän havaitsi

valhetta. Hän ajatteli, että Nadeshda Feodorovna pukeutui ja piti huolta

hiuslaitteestaan näyttääkseen kauniilta ja luki näyttääkseen viisaalta.

-- Mitä arvelet, sopisiko minun tänään mennä uimaan? -- kysyi Nadeshda

Feodorovna.

-- Mitäs siitä? Menet tahi olet menemättä, ei tuosta luulisi

maanjäristystä seuraavan...

-- Ei, minä kysyn vain sentähden, että kunhan ei tohtori suuttuisi.

-- Kysy sitten tohtorilta. Minä en ole tohtori.

Tällä kertaa tuntuivat Lajevskista kaikkein vastenmielisimmiltä Nadeshda

Feodorovnassa hänen valkoinen avoin kaulansa ja hiuskiharat niskassa, ja

hän muisti, että Anna Kareninaa, kun hänen rakkautensa miestänsä kohtaan

kylmeni, eivät miellyttäneet hänen korvansa, ja ajatteli: "Kuinka oikein

se on! Kuinka oikein!" Tuntien heikkoutta sekä päässään tyhjyyttä hän

meni työhuoneeseensa, kävi sohvalle pitkäkseen ja peitti kasvonsa

nenäliinalla, etteivät kärpäset pääsisi tekemään kiusaa. Velton unteloja

ajatuksia aina yhdestä ja samasta asiasta liikkui hänen aivoissaan kuin

pitkä kuormajono sateisena syysiltana, ja hän vaipui alakuloiseen

unenhouraukseen. Hän tunsi olevansa syyllinen Nadeshda Feodorovnan ja

tämän miehen edessä, jopa siihenkin, että viimemainittu oli kuollut. Hän

tunsi olevansa syyllinen oman elämänsä edessä, jonka oli turmellut,

korkeiden aatteiden, tietojen ja työn maailman edessä, ja tämä

ihmeellinen maailma tuntui hänestä mahdolliselta ja olemassa olevalta,

ei täällä rannikolla, missä nälkäiset turkkilaiset ja laiskat

abhasialaiset kuljeskelevat, vaan siellä, pohjolassa, missä ovat

ooppera, teatterit, sanomalehdet ja kaikki henkisen työn muodot.

Rehellinen, viisas, ylevä ja puhdas saattaa olla ainoasti siellä, ei

täällä. Hän syytti itseään siitä, ettei hänellä ollut ihanteita eikä

elämää johtavaa aatetta, vaikka nyt hämärästi tajusi, mitä se merkitsi.

Kaksi vuotta takaperin, kun hän oli rakastunut Nadeshda Feodorovnaan,

hänestä tuntui, että heti kun hän on päässyt yhdyselämään Nadeshda

Feodorovnan kanssa ja he ovat matkustaneet Kaukaasiaan, niin hän on

pelastettu alennuksesta ja elämän tyhjyydestä; samaten hän nytkin oli

varma, ettei muuta tarvita kuin että hän hylkää Nadeshda Feodorovnan ja

lähtee Pietariin, niin hän saa kaikki, mitä kaipaa.

-- Pakoon! -- murahti hän, nousten istualleen ja pureksien kynsiään. --

Pakoon!

Hänen mielikuvituksensa hahmotteli, kuinka hän astuu laivaan ja sitten

syö aamiaista, juo kylmää olutta, puhelee laivan kannella naisten

kanssa, sitten Sevastopolissa nousee junaan ja antaa huhkia. Terve,

vapaus! Asemat vilahtavat ohi toinen toisensa jälkeen, ilma käy yhä

kylmemmäksi ja kalseammaksi, jo näkyy koivuja ja kuusia, tuossa jo Kursk

ja Moskova... Ravintoloissa kaalikeittoa, lampaanlihaa ja puuroa,

samminlihaa, olutta, sanalla sanoen -- ei enää aasialaista

raakalaisuutta, vaan Venäjä, todellinen Venäjä. Matkustajat junassa

puhuvat kaupasta, uusista laulajista, ranskalaisvenäläisistä

ystävyyssuhteista; kaikkialla on jo tunnettavissa virkeä, älykäs, reipas

sivistyselämä... Pikemmin, pikemmin! Jopa ollaan vihdoin Nevskillä,

Isolla Morskajalla, tuossa on Kovnon solakatukin, missä hän muinoin asui

ylioppilaitten kanssa yhdessä, tuossa tuttu harmaja taivas, tihkusade,

märät ajurit...

-- Ivan Andreitsh! -- kutsui joku viereisestä huoneesta. -- Oletteko

kotona?

-- Täällä olen, -- vastasi Lajevski. -- Mitä tahdotte?

-- Täällä olisi asiapapereita!

Lajevski nousi vastahakoisesti, tunsi päätänsä huimaavan ja lähti

haukottaen ja tohveleillaan laahustaen viereiseen huoneeseen. Siellä

seisoi kadulla avonaisen ikkunan edessä eräs hänen nuoria

virkatovereitaan ja levitteli ikkunalaudalle virkakirjeitä.

-- Kohtsillään, ystäväiseni, -- sanoi Lajevski suopeasti ja lähti

etsimään musteastiaa; lähestyttyään jälleen ikkunaa hän lukematta

allekirjoitti paperit ja virkkoi:

-- Kyllä on kuuma!

-- Kuuma on. Tuletteko tänään?

-- Tuskinpa... En ole oikein terve. Sanokaa, ystävä hyvä,

Sheshkovskille, että puolisen jäljestä pistäydyn hänen luonaan...

Virkamies lähti pois. Lajevski kävi jälleen sohvalle pitkäkseen ja alkoi

miettiä.

Siis on tarkoin punnittava kaikki asianhaarat ja harkittava... Ennenkuin

lähden täältä, on minun suoritettava velkani. Olen velkaa noin

kaksituhatta ruplaa. Rahaa minulla ei ole... Se tietysti ei ole tärkeää:

osan suoritan jo nyt miten kuten, osan lähetän sitten Pietarista...

Tärkeintä on Nadeshda Feodorovna... Ihan ensiksi täytyy saada meidän

välimme selviksi... Niin.

Tovin kuluttua hän aprikoi: eikö olisi parasta lähteä Samoilenkon kanssa

neuvottelemaan?

"Voisi tuota lähteä", ajatteli hän, "mutta mitä siitä on hyötyä? Rupean

taas syyttä suotta puhumaan hänelle naiskammiosta, naisista ja siitä,

mikä on kunniallista, mikä ei. Onko, lempo soikoon, paikallaan puhua

kunniallisuudesta tai epäkunniallisuudesta, jos on kysymyksessä saada

mahdollisimman pian pelastetuksi oma elämäni, jos menehdyn tässä

hemmetin orjuudessa ja teen lopun itsestäni?... Täytyyhän vihdoinkin

ymmärtää, että tämmöisen elämän jatkaminen kuin minun on halpamaista ja

julmaa, jonka rinnalla kaikki muu on vähäpätöistä ja arvotonta. Pakoon!"

mutisi hän, nousten istualleen. "Pakoon!"

Autio merenranta, hellittämätön kuumuus, yksitoikkoiset, punasinervät,

autereiset vuoret, aina yhtäläiset ja synkät, ikävystyttivät häntä ja

tuntuivat uuvuttavan hänet uneen ja unholaan. Saattaa olla, että hän on

hyvin järkevä, lahjakas ja erinomaisen rehellinen; saattaa olla, että

jolleivät häntä joka puolelta olisi ympäröineet meri ja vuoret, hänestä

olisi voinut sukeutua joku erinomainen toimihenkilö kunnalliselämän

alalla, valtiomies, puhuja, sanomakirjailija, aatteiden esitaistelija.

Kenpä tietää! Näin ollen, eikö ole järjetöntä kiistellä siitä, onko

kunniallista vai epäkunniallista, jos lahjakas ja hyödyllinen ihminen,

esimerkiksi soittotaituri tai taidemaalari, karatakseen vankeudesta,

rikkoo seinän ja pettää vartijansa? Semmoisen ihmisen asemassa kaikki on

kunniallista.

Kello kaksi Lajevski ja Nadeshda Feodorovna istuutuivat syömään

päivällistä. Palvelijan tuotua pöytään riisikeittoa tomaattien kanssa,

sanoi Lajevski:

-- Joka päivä aina samaa. Miksi ei keitetä kaalisoppaa?

-- Ei ole kaalia.

-- Kummallista. Samoilenkolla keittävät kaalisoppaa, ja Maria

Konstantinovnalla keitetään kaalia. En tiedä, minkä tähden minun

yksistään on aina syötävä tätä imelää sotkua. Eihän käy laatuun sillä

tavalla, kyyhkyseni.

Kuten aviopuolisojen suuren suurella enemmistöllä ei Lajevskilla ja

Nadeshda Feodorovnalla aikaisemmin saatu yhtäkään päivällistä syödyksi

ilman oikkuja ja kinastelua, muita siitä pitäen, kun Lajevski oli

päättänyt, ettei hän enää rakasta, koetti hän kaikessa antaa Nadeshda

Feodorovnalle myöten, puhutteli häntä suopeasti ja kohteliaasti,

hymyili, nimitti kyyhkysekseen.

-- Tällä liemellä on lakritsan maku, -- sanoi hän naurahtaen, hän koetti

väkisinkin näyttää ystävälliseltä, mutta ei voinut, ja lausui: -- Meillä

ei kukaan pidä taloudesta huolta... Jos sinä tosiaankin olet niin sairas

tai lukemisesi sinua estää, niin otan minä hoitaakseni keittiöpuolta.

Ennen Nadeshda Feodorovna olisi hänelle vastannut: "ota vaan", tai:

"tahdot näköjään tehdä minusta piian", mutta nyt hän vain arasti

katsahti Lajevskiin ja punastui.

-- No, kuinka jaksat tänään? -- kysyi Lajevski ystävällisesti.

-- Eipä valittamista. Tunnen vain itseäni raukaisevan.

-- Täytyy pitää vaaria terveydestään, kyyhkyseni. Minä suorastaan

pelkään puolestasi.

Nadeshda Feodorovnalla oli jokin tauti. Samoilenko sanoi hänellä olevan

vuorottelevan kuumetaudin ja määräsi hänelle kiniiniä; sen sijaan toinen

lääkäri, Ustimovitsh, pitkäkasvuinen, laihahko, ihmisiä karttava mies,

joka päivällä istui kotonaan, mutta iltaisin käveli hiljakseen yskien

pitkin rantakatua, kädet selän takana ja kävelykeppi sojottaen pitkin

selkää, väitti hänellä olevan naistentaudin ja määräsi kylmiä kääreitä.

Siihen aikaan, jolloin Lajevski vielä rakasti, herätti Nadeshda

Feodorovnan tauti hänessä sääliä ja pelkoa, mutta nyt hän tuossa

taudissakin huomasi valhetta. Kellervät, uneliaat kasvot, veltto

katse ja haukottelut, jotka seurasivat Nadeshda Feodorovnan

vilutaudinkohtauksia, ynnä se, että hän taudinpuuskan aikana maatessaan

piti yllään matkapeitettä ja oli enemmän pojan kuin naisen näköinen, ja

että hänen huoneessaan oli tukahuttava ilma ja omituisen vastenmielinen

haju -- kaikki tämä oli Lajevskin mielestä omiaan hälventämään

onnenkuvitelmaa, samalla kun se oli voimakas vastalause rakkautta ja

avioliittoa vastaan.

Toisena ruokalajina hänelle tarjottiin pinaattia ja koviksi keitettyjä

munia, mutta Nadeshda Feodorovnalle, kuten ainakin sairaalle,

marjahyytelöä ja maitoa. Kun Nadeshda Feodorovna huolestuneen näköisenä

ensin kosketti lusikalla hyytelöä ja sitten ryhtyi sitä laiskasti

syömään, ryypäten maitoa päälle, joutui Lajevski kuullessaan kulahduksia

hänen kurkussaan semmoisen vihan valtaan, että hänellä ihan alkoi pää

syhyä. Hän myönsi kyllä, että tuommoinen tunne olisi koiraakin vastaan

loukkaava, mutta ei kiukustunut itseensä, vaan Nadeshda Feodorovnaan

siitä, että tämä herätti hänessä sen tunteen, ja ymmärsi nyt, miksi

rakastajat toisinaan surmaavat rakastettunsa. Itse hän ei aikonut

murhata, mutta valamiesoikeuden jäsenenä hän olisi julistanut

murhamiehen syytteestä vapaaksi.

-- Kiitos, kyyhkyseni, -- sanoi hän päivälliseltä noustua ja suuteli

Nadeshda Feodorovnaa otsaan.

Tultuaan työhuoneeseen hän asteli noin viisi minuuttia nurkasta

nurkkaan, katseli syrjäkulmin saappaitaan, istui sitten sohvaan ja

jupisi:

-- Pakoon, pakoon! Välit selviksi ja pakoon!

Hän kävi pitkäkseen sohvalle, ja hänelle muistui taas, että hän kenties

oli aiheuttanut Nadeshda Feodorovnan miehen kuoleman.

-- Syyttää ihmistä siitä, että hän on rakastunut tahi lakannut

rakastamasta, on typerää, -- uskotteli hän itselleen ja koukisti

pitkällään ollen säärensä saadakseen saappaat vedetyiksi jalkaan. --

Rakkaus ja viha eivät ole meidän käskettävissämme. Mitä taas tulee

aviomieheen, niin kenties minä välillisesti olenkin ollut yhtenä syynä

hänen kuolemaansa, mutta toiseksi, olenko minä sittenkään syypää siihen,

että rakastuin hänen vaimoonsa ja vaimo minuun?

Sitten hän nousi, otti lakkinsa ja läksi virkatoverinsa Sheshkovskin

luo. Sinne kokoontui joka päivä virkamiehiä pelaamaan vistiä ja juomaan

kylmää olutta.

"Epäröimiselläni minä muistutan Hamletia", ajatteli Lajevski matkalla.

"Kuinka kohdalleen Shakespeare on osannut!"