I.

Oli kello kahdeksan aamulla -- se aika, jolloin upseerit, virkamiehet ja

matkustavaiset tavallisesti kuuman, tukahduttavan yön jälkeen uivat

meressä ja sitten tulivat paviljonkiin juomaan kahvia tai teetä. Ivan

Andreitsh Lajevski, laihahko, vaaleaverinen, kahdeksankolmatta ikäinen

nuorimies, rahaministeriön virkamieslakini päässä ja tohvelit jalassa,

tapasi uimaan mennessä rannalla kosolta tuttavia ja niiden joukossa

ystävänsä, sotilaslääkäri Samoilenkon.

Samoilenkolla oli iso pää, tukka hyvin lyhyeksi leikattu, kaulaa tuskin

ollenkaan, punakat kasvot, tuuheat mustat kulmakarvat ja harmaa

poskiparta; kun tähän vielä yhtyi turpea vartalo ja käheä soturin basso,

niin eipä ihmettä, että hän vieraaseen, joka ensi kerran saapui

paikkakunnalle, teki vastenmielisen vaikutuksen. Mutta kun ehti kulua

pari kolme päivää ensimmäisestä tutustumisesta, niin alkoivat hänen

kasvonsa näyttää erittäin herttaisilta, lempeiltä, jopa kauniiltakin.

Kankeista liikkeistään ja karkeahkosta äänestään huolimatta hän oli

ihmisenä sävyisä, tavattoman helläluontoinen, jalomielinen ja kohtelias.

Kaikkia kaupunkilaisia hän sinutteli, kaikille hän antoi rahoja

lainaksi, oli heidän lääkärinsä, toimitteli heitä naimisiin, sovitteli

heidän pikku riitojaan, pani toimeen ulkoilmakekkereitä, joissa paistoi

hiilillä lampaanlihamöykkyjä ja keitti piikkieväkaloista mainiota

kalalientä; aina hän puuhasi ja pyysi jonkun puolesta, ja aina hänellä

oli jotakin iloitsemisen syytä. Yleisen mielipiteen mukaan hän oli

moitteeton mies, jolla tiedettiin olevan vain kaksi heikkoutta:

ensiksikin hän häpesi omaa hyväsydämisyyttään ja koetti peittää sitä

tuimalla katsannolla ja tahallisella töykeydellä, ja toiseksi hän

tahtoi, että välskärien ja sotamiesten tuli puhutella häntä

"ylhäisyydeksi", vaikka hänellä oli ainoastaan valtioneuvoksen arvo.

-- Vastaa minulle, Aleksander Daviditsh, yhteen kysymykseen, -- virkkoi

Lajevski, sittenkun he molemmat, hän ja Samoilenko, olivat astuneet

olkapäitään myöten veteen. -- Otaksutaan, että olet rakastunut naiseen

ja asettunut hänen kanssaan elämään yhdessä; parin vuoden kuluttua

sitten, kuten voi sattua, et enää häntä rakasta, vaan alat tuntea, että

hän on sinulle vieras. Miten sinä sellaisessa tapauksessa menettelisit?

-- Perin yksinkertaisesti. Sanoisin: lähde, muoriseni, mille

ilmansuunnalle halajat -- ilman pitempiä puheita.

-- Helposti sanottu! Mutta jollei hänellä ole mihin mennä? Jos hän on

yksinkertainen nainen, vailla sukulaisia, vailla rahaa, jos ei osaa

tehdä työtä...

-- Siinä tapauksessa ... anna hänelle viisisataa ruplaa käteen tahi

maksa viisikolmatta ruplaa kuukaudessa -- ja tyytyköön siihen. Onhan se

selvää!

-- Otaksutaan, että sinulla on nuo viisisataa tahi kuukausittain

viisikolmatta, mutta nainen, josta puhun, on älykäs, hieno, ylpeä

luonnostaan. Tokko ottaisit tarjotaksesi hänelle rahoja? Ja missä

muodossa?

Samoilenko aikoi jotakin vastata, matta samassa suuri aalto hulvahti

heidän molempien ylitse, loiskahti rantaan ja vyöryi pauhaten takaisin

pienten kivien yli. Ystävykset nousivat rannalle ja alkoivat pukeutua.

-- Tietysti, onhan hankalaa elää naisen kanssa, jota ei rakasta, --

lausui Samoilenko, karistaen hiekkaa saappaastaan. -- Mutta pohtikaamme

asiaa ihmisyyden kannalta, Vanja. Jos asia koskisi minua, niin en

ollenkaan näyttäisi, että olen lakannut rakastamasta, vaan eläisin hänen

kanssaan hamaan kuolemaan asti.

Hänen tuli äkkiä häpeä omia sanojaan; niiden vaikutusta lieventääkseen

hän sitten virkkoi:

-- Minusta on sama, vaikka ei akkaväkeä olisi olemassakaan. Lempo heidät

periköön!

Ystävykset pukeutuivat ja menivät paviljonkiin. Täällä Samoilenko oli

kuin kotonaan, ja hänellä oli siellä omat erikoiset astiansakin. Joka

aamu hänelle tuotiin tarjottimella kuppi kahvia, korkeassa särmäisessä

juomalasissa jäänsekaista vettä ja ryyppy konjakkia; hän joi ensin

konjakin, sitten kuuman kahvin, sitten jäänsekaisen veden, ja se lienee

maistunut aika hyvältä, sillä nämä juotuaan hän sai silmiinsä erikoisen

kiillon, silitteli molemmin käsin poskipartaansa ja virkkoi merta

pälyillen:

-- Suurenmoinen näky kerrassaan!

Pitkän, hyödyttömissä ja ikävissä ajatuksissa vietetyn yön jälkeen,

jotka eivät sallineet hänen nukkua, vaan ihan kuin lisäsivät yön

kuumuutta ja pimeyttä, Lajevski tunsi itsensä masentuneeksi ja veltoksi.

Kylpy ja kahvi eivät tehneet hänen oloaan paremmaksi.

-- Jatketaanpa, Aleksander Daviditsh, taannoista keskusteluamme, --

sanoi hän. -- Minä en tahdo peitellä, vaan puhun sinulle suoraan, kuten

ystävälle: välini Nadeshda Feodorovnan kanssa ovat huonot ... tykkänään

huonot! Suo anteeksi, että ilmaisen sinulle salaisuuteni, mutta minun

täytyy saada keventää sydäntäni.

Samoilenko, aavistaen mistä tulisi olemaan puhe, loi katseensa maahan ja

alkoi sormillaan naputtaa pöytään.

-- Olen elänyt hänen kanssaan kaksi vuotta, ja nyt on rakkauteni häneen

lopussa, -- jatkoi Lajevski, -- tai oikeammin, olen tullut käsittämään,

etten koskaan ole rakastanutkaan... Nämä kaksi vuotta ovat olleet

petosta.

Lajevskilla oli tapana keskustellessaan tarkkaavasti katsella

heleänpunaisia kämmeniään, pureskella kynsiään tahi likistää sormilla

kalvosimiaan. Ja nytkin hän teki samoin.

-- Minä tiedän varsin hyvin, ettet sinä voi minua auttaa, mutta puhun

sinulle sentähden, että meikäläisen kovaosaisen ja liikanaisen ihmisen

ainoa pelastus on puhumisessa. Minun täytyy tehdä tiettäväksi jokainen

tekoni, minun on löydettävä selitys ja puolustus järjettömälle

elämälleni kenenkä hyvänsä teorioista, kirjallisista tyypeistä, siitä

esimerkiksi, että me, aateliset, huononemme suvustamme, ja niin

edelleen... Viime yönä esimerkiksi minä lohdutin itseäni koko ajan

ajattelemalla: ah, kuinka oikeassa on Tolstoi, kuinka säälimättömän

oikeassa! Ja minulle tuli siitä helpotusta. Todellakin suuri kirjailija!

Sanottakoon mitä hyvänsä.

Samoilenko, joka ei koskaan ollut lukenut Tolstoita, vaikka yhtämittaa

oli ollut aikeissa lukea hänen teoksiaan, joutui hämille ja vastasi:

-- Niin, kaikki kirjailijat kirjoittavat mielikuvituksesta, mutta hän

ottaa kuvattavansa suoraan luonnosta...

-- Voi sentään, -- huokasi Lajevski, -- missä määrin sivistys onkaan

meidät turmellut! Minä rakastuin naituun naiseen; hän samaten minuun...

Alussa meillä oli suuteloita, hiljaisia iltoja, lupauksia, Spencer ja

ihanteita ja yhteisiä harrastuksia... Mokoma vale! Todellisuudessa

pakenimme hänen miestään, mutta valehtelimme itsellemme, että pakenimme

sivistyneen elämämme tyhjyyttä. Tulevaisuus kangasti meille

seuraavanlaatuisena: aluksi Kaukaasiassa, kunnes perehdymme maahan ja

ihmisiin, minä otan virastotakin ylleni ja alan hoitaa virkaa, sitten

otamme kappaleen perkaamatonta maata, rupeamme tekemään työtä otsamme

hiessä, istutamme viinitarhan, muokkaamme pellon, ynnä muuta. Jos minun

sijassani olisit ollut sinä tai tuo eläintieteilijä von Coren, olisitte

Nadeshda Feodorovnan kanssa kukaties eläneet kolmekymmentä vuotta ja

jättäneet jälkeläisillenne rikkaan viinitarhan ja tuhannen desjatiinaa

maissipeltoa, jota vastoin minä tunsin itseni hävinneeksi mieheksi jo

ensi päivästä lähtien. Kaupungissa on sietämätön helle, ikävää ja

ihmistyhjää; jos taas lähtee kaupungin ulkopuolelle, on siellä joka

pensaan ja kiven juurella uhkaamassa skorpionit ja käärmeet, ja taas

edempänä ovat vuoret ja erämaa. Outoja ovat ihmiset, outoa on luonto,

viljelys kurjaa -- kaikki se on jotakin toista kuin turkki päällä

kävellä Nevskillä käsi kädessä Nadeshda Feodorovnan kanssa ja haaveksia

lämpimistä maista. Se kysyy taistelua elämästä ja kuolemasta, mutta mikä

taistelija minä olen? Kurja, heikkohermoinen ja työhön tottumaton...

Ensi päivästä asti oivalsin, että raatajan elämää ja viinitarhaa

koskevat ajatukseni olivat pötyä. Mitä taas tulee rakkauteen, täytyy

minun sanoa, että elämä naisen kanssa, joka on lukenut Spenceriä ja

sinun tähtesi matkannut maailman ääriin, on yhtä vähän mielenkiintoista

kuin elämä minkä Anisan tai Akulinan kanssa hyvänsä. Sama silitysraudan,

ihojauheen ja lääkkeiden haju, samat paperikähertimet joka ikinen aamu

ja sama itsepetos...

-- Silitysraudatta ei taloudessa tulla toimeen, -- huomautti Samoilenko,

punastuen siitä, että Lajevski niin avomielisesti puheli hänelle tutusta

naisesta. -- Sinä, Vanja, olet tänään pahalla tuulella, huomaan...

Nadeshda Feodorovna on erinomainen, sivistynyt nainen, sinä mainion

järkevä mies. Tosin ette ole vihityt, -- sanoi Samoilenko, katsahtaen

hämillään pöydälle päin, -- mutta sehän ei ole teidän vikanne, ja

sitäpaitsi ... pitää osata vapautua ennakkoluuloista ja asettua nykyajan

kannalle... Minä itse puolustan siviiliavioliittoa, ja ... mutta olen

sitä mieltä, että jos kerran olette yhteen käyneet, on teidän yhdessä

elettävä kuolemaanne asti.

-- Ilman rakkauttako?

-- Selitän sinulle heti, -- sanoi Samoilenko. -- Noin kahdeksan vuotta

takaperin meillä oli täällä asioitsijana vanha ukko, ylen viisas mies.

Hänellä oli tapana sanoa: perhe-elämässä on tärkeintä kärsivällisyys.

Kuuletko, Vanja? Ei rakkaus, vaan kärsivällisyys... Elettyäsi parisen

vuotta rakkaudessa on perhe-elämäsi silminnähtävästi joutunut sellaiseen

vaiheeseen, jolloin sinun, voidaksesi ylläpitää tasapainoa, on pantava

liikkeelle kaikki kärsivällisyytesi...

-- Sinä uskot asioitsijasi, tuon rahjuksen lausuntoon. Minusta hänen

neuvonsa sensijaan on mielettömyyttä. Sinun äijäsi saattoi teeskennellä,

saattoi harjoitella kärsivällisyyttä, jolloin se henkilö, johon hän ei

tuntenut rakkautta, esiintyi hänelle kärsivällisyyden harjoituksissa

välttämättömänä esineenä, mutta minä en ole vielä niin syvälle vajonnut;

jos minua miellyttää kärsivällisyyttä harjoitella, ostan itselleni

voimistelupainot tahi vikurin hevosen, mutta ihmisen jätän rauhaan.

Samoilenko tilasi valkoista jäänsekaista viiniä. Kun oli juotu lasi

mieheen, kysäisi Lajevski äkkiä:

-- Sanoppas, ole niin hyvä, mitä merkitsee aivojen pehmeneminen?

-- Se on, kuinka sinulle selittäisin ... taudillinen tila, jossa

aivoaine pehmenee ... aivan kuin vetelöityy.

-- Voiko sitä parantaa?

-- Voi kyllä, ellei tauti ole saanut kehittyä varsin pitkälle... Kylmiä

suihkukylpyjä, espanjankärpäslaastaria... Jotakin sisällisesti

nautittavaksi.

-- Vai niin... Näetkös siis, mimmoinen on tilani. Hänen kanssaan en voi

elää: se käy yli voimieni. Niin kauan kuin olen sinun seurassasi, minä

vielä sekä filosofoin että naureskelen, mutta kotona mieleni kokonaan

lamaantuu. On niin äärettömän tukala ollakseni, että jos minulle

sanottaisiin esimerkiksi, että minun on vielä elettävä hänen kanssaan

yksi kuukausi, niin on luultavaa, että laskisin luodin otsaani. Siitä

huolimatta minun on mahdoton hänestä erota... Hän on yksinäinen, ei osaa

tehdä työtä, rahoja ei ole minulla eikä hänellä... Minne hän joutuu?

Kenenkä luo menisi? En voi keksiä mitään ... Sano nyt: mitä minun on

tekeminen?

-- Tjaa ... murahti Samoilenko, tietämättä mitä vastata. -- Rakastaako

hän sinua?

-- Rakastaa, sen verran kuin mies hänen ikäiselleen ja luonteiselleen

naiselle on tarpeellinen. Minusta hänen olisi yhtä vaikea erota kuin

ihojauheestaan ja paperikähertimistään. Minä olen hänen naiskammionsa

välttämätön, olennainen osa.

Samoilenko joutui hämille.

-- Sinä olet, Vanja, tänään pahalla päällä, -- sanoi hän. -- Et tainnut

nukkua.

-- Sepä se, nukuin huonosti... Tunnen yleensä voivani pahoin. Päässä

tyhjyys, sydäntä ahdistaa, jokin yleinen heikkous... Ihan täytyy lähteä

karkuun!

-- Minne?

-- Sinne, pohjolaan. Mäntyjen, sienien, ihmisten, aatteiden pariin...

Antaisin puolet elämästäni, jos tällä hetkellä saisin jossakin Moskovan

tai Tulan kuvernementissa uida joessa, palella, ymmärräthän, kuljeskella

sitten kolmisen tuntia vaikka kaikkein mitättömimmän ylioppilaan kanssa

ja lörpötellä, lörpötellä... Entä heinä, -- kuinka se tuoksuu!

Muistatko? Iltaisin kun käyskentelee puistossa, sisältä kuuluu

pianonsoittoa, kuulee junan tulevan... Mielihyvä saattoi Lajevskin

naurahtamaan, hänen silmistään herahtivat kyynelet, ja salatakseen ne

hän paikaltaan nousematta kurottautui ottamaan tulitikkuja viereiseltä

pöydältä.

-- Minäpä en ole kahdeksaantoista vuoteen käynyt Venäjällä, -- sanoi

Samoilenko. -- Olen unohtanut, millaista siellä onkaan. Mielestäni ei

ole ihanampaa maata kuin Kaukaasia.

-- On eräs Vereshtshaginin taulu: mahdottoman syvän kaivon pohjalla

nääntyvät muutamat hengiltä tuomitut vaivoihinsa. Juuri semmoiselta

syvältä kaivolta minusta näyttää ihana Kaukaasiasi. Jos minun olisi

valittava kahdesta: olla nokikolarina Pietarissa tahi täkäläisenä

ruhtinaana, niin valitsisin edellisen toimen.

Lajevski vaipui mietteisiin. Silmäillessään hänen kumaraista vartaloaan,

yhteen kohti tähystäviä silmiään, kalpeita, hikisiä kasvojaan ja

kuopalle painuneita ohimottaan, pureskeltuja kynsiä ja tohvelia, joka

riippuen kantapäästä lonkollaan jätti huonosti parsitun sukan näkyviin,

Samoilenkon tuli häntä sääli, ja kaiketikin sentähden, että Lajevski

muistutti hänen mielestään avutonta lasta, hän kysyi:

-- Elääkö äitisi?

-- Elää, mutta me olemme huonoissa väleissä. Hän ei voinut antaa minulle

anteeksi tätä rakkausjuttua.

Samoilenko oli hartaasti mieltynyt ystäväänsä. Hän näki Lajevskissa

hulivilin, ylioppilaan, hyvälaatuisen nuoren miehen, jonka kanssa sopi

sekä ryypätä että nauraa makeasti ja haastaa suoraan sydämestä. Se, mitä

hän käsitti Lajevskista, ei häntä ollenkaan miellyttänyt. Lajevski

naukkaili aika lailla, silloinkin kun ei olisi sopinut, pelasi korttia,

halveksi virkaansa, eli yli varojensa, käytti puheessaan usein

säädyttömiä lausetapoja, kulki kadulla tohvelit jalassa ja riiteli

syrjäisten kuullen Nadeshda Feodorovnan kanssa -- ja se oli

Samoilenkolle vastenmielistä. Mutta se, että Lajevski oli opiskellut

filologisessa tiedekunnassa, tilasi kahta paksua aikakauskirjaa, puhui

usein niin oppineesti, että vain harvat häntä ymmärsivät, vietti

yhdyselämää sivistyneen naisen kanssa -- tätä kaikkea Samoilenko ei

ymmärtänyt, mutta se miellytti häntä, ja hän piti Lajevskia suuressa

arvossa, itseänsä ylempänä.

-- Vielä yksi seikka, -- sanoi Lajevski pudistaen päätään. -- Mutta se

olkoon vain meidän kesken... En ole ilmaissut sitä Nadeshda

Feodorovnallekaan, joten muista pitää hampaittesi takana... Sain toissa

päivänä kirjeen, jossa ilmoitettiin hänen miehensä kuolleen aivojen

pehmenemiseen.

-- Hyväinen aika ... huokasi Samoilenko. -- Miksi sitä häneltä salaat?

-- Kirjeen näyttäminen hänelle merkitsisi samaa kuin lähde pois kirkkoon

vihille. Mutta ensin ovat välimme suoritettavat. Sittenkun hän on tullut

huomaamaan, että yhdyselämämme jatkuminen on mahdotonta, näytän hänelle

kirjeen. Silloin se ei enää ole vaarallista.

-- Tiedätkö mitä, Vanja? -- sanoi Samoilenko, ja hänen kasvoilleen tuli

äkkiä surullinen, rukoileva ilme, kuin hän olisi ollut aikeissa pyytää

jotakin hyvin suloista ja pelännyt saavansa kieltävän vastauksen. -- Nai

sinä hänet.

-- Minkä tähden?

-- Täytä velvollisuutesi tätä viehättävää naista kohtaan! Hänen miehensä

kuoli pois, joten siis itse kaitselmus ikäänkuin viittaa sinulle, mitä

on tehtävä!

-- Kummallinen ihminen, pitäisihän sinun käsittää, että se on

mahdotonta. Yhtä halpamaista ja ihmisarvoa alentavaa on naida ilman

rakkautta kuin toimittaa jumalanpalvelusta, jos puuttuu uskoa.

-- Mutta se on velvollisuutesi!

-- Miksi minä olisin velvollinen? -- kysyi Lajevski kiihtyneenä.

-- Siksi, että sinä houkuttelit hänet miehensä luota ja otit hänet

vastuullesi.

-- Olenhan sanonut jo ihan selvästi: minä en rakasta!

-- Kun et rakastane, niin pidä kunniassa, palvo...

-- Pidä kunniassa, palvo ... matki Lajevski. -- Kuin mitäkin

abbedissaa... Sinä olet huono psykologi ja fysiologi, jos luulet, että

naisen kanssa elääksesi selviydyt yksistään kunnioittamisella ja

palvomisella. Naiselle on ennen kaikkea tarpeen makuuhuone.

-- Vanja, Vanja ... nuhteli Samoilenko hämillään.

-- Sinä olet vanha lapsi, teoreetikko, minä sen sijaan nuori ukko ja

käytännön mies, me emme milloinkaan opi ymmärtämään toisiamme. Parasta

kun lopetamme koko keskustelun... Mustaa! -- huusi Lajevski viinurille,

-- paljonko olemme velkaa?

-- Ei, ei, -- virkkoi tohtori hätäisesti ja tarttui Lajevskin

käsivarteen. -- Minä maksan tämän. Minähän tilasinkin. Merkitse minun

laskuuni! -- huusi hän Mustaalle.

Ystävykset nousivat ja lähtivät äänettöminä astumaan rantakatua pitkin.

Puistikkokadulle kääntyessään he pysähtyivät ja puristivat jäähyväisiksi

toistensa kättä.

-- Te, herrat, olette liiaksi hemmoiteltuja! -- huokasi Samoilenko. --

Sinulle on kohtalo lähettänyt nuoren, kauniin, sivistyneen naisen, ja

sinä pyrit hänestä eroon; jos minulle Jumala sen sijaan antaisi vaikka

kierokylkisen mummon, kunhan olisi lempeä ja hyväluontoinen, niin

olisinpa onnellinen! Eläisin hänen kanssaan viinitarhassani ja...

Samoilenko huomasi viimeisen lausumansa sopimattomaksi ja lisäsi:

-- Hommailisihan se velho siellä edes teekeittiötä kiehumaan!

Heitettyään Lajevskille hyvästit hän lähti astumaan puistikkokatua

pitkin. Kun hän jykevänä, kasvoilla ankara sävy, yllään lumivalkoinen

palttinamekko, jalassa huolellisesti kiilloitetut saappaat, röyhistäen

rintaansa, jolla koreili Vladimirin tähti nauhoineen, asteli pitkin

katua, oli hän hyvin mieltynyt omaan itseensä ja hänestä näytti, että

koko maailma mielihyvin katseli häntä. Päätään kääntämättä hän katsoi

sivuilleen ja huomasi, että puistikkokatu oli hyvässä kunnossa, että

nuoret kypressit, kumipuut ja rumat, kuivankituliaat palmut olivat

sangen kauniita ja lupasivat vastaisuudessa levittää taajaa varjoa, että

tserkessit ovat rehellistä, vieraanvaraista kansaa. "Kumma, ettei

Lajevskia miellytä Kaukaasia", ajatteli hän, "varsin kummallista".

Samassa tuli vastaan viisi sotamiestä pyssyt olalla, tehden hänelle

kunniaa. Oikealla puolen puistikkokatua kulki jalkakäytävää myöten erään

virkamiehen rouva poikansa, lukiolaisen, seurassa.

-- Maria Konstantinovna, hyvää huomenta! -- huusi hänelle Samoilenko,

herttaisesti hymyillen. -- Kävittekö uimassa? Ha-ha-haa... Terveiseni

Nikodim Aleksandritshille!

Ja hän asteli edelleen, hymyillen yhä herttaisesti; mutta nähdessään

sotilasvälskärin tulevan vastaan hän äkkiä rypisti kulmansa, pysäytti

välskärin ja kysyi:

-- Onko sairaalassa ketään?

-- Ei ketään, teidän ylhäisyytenne.

-- Kuinka?

-- Ei ketään, teidän ylhäisyytenne.

-- Hyvä, saat mennä...

Huojutellen mahtavasti ruumistaan hän suuntasi askelensa vesimyymälälle

päin, jossa pöydän takana istui grusialaiseksi itseään mainitseva

vanhahko, lihava juutalaisakka, ja lausui tälle niin kovaa, kuin olisi

komentanut kokonaista rykmenttiä:

-- Olkaa hyvä, antakaa minulle soodavettä!