X.

Augsburgin valtiopäivät.

Valtiopäivät olivat käsketyt kokoontumaan Augsburgiin 1530. Entistä

uhkaavampana lähestyi Italiasta Saksan rajalle Espanjan kuningas Saksan

keisariksi nyt paavin käden kautta voideltuna. Keisari puolestansa

oli suudellut paavin tohvelia ja vannonut käyttävänsä kaiken voimansa

paavillisen vallan ja romalaisen kirkon puolustukseen. Kaikki voima

oli hänen kädessään, kaikki ulkomaalaisetkin viholliset olivat hänen

jalkainsa juureen langenneet.

Evankeelisten kauhistus oli syystä yleinen. Itse vaaliruhtinas

taipui jo uhkarohkeaan yritykseen, hän päätti koota sotavoimansa ja

sillä estää keisaria pääsemästä Tyrolin vuorisolien kautta Saksaan.

Hessenin maakreivi oli vähällä saada nähdä alituiset toivomuksensa

toteutuneiksi. Mutta Luther oli taas toista mieltä: "Ruhtinaiden

alamaiset ovat ensikädessä keisarin alamaisia, eivätkä ole oikeutettuja

miekka kädessä häntä vastustamaan. Jos keisari hyökkää meitä vastaan,

älköön meitä suojelko häntä vastaan kukaan ruhtinas tahi mikään

sotajoukko. Jumala on uskollinen, hän meitä ei hylkää." Toinen kysymys

oli, pitikö evankeelisten ruhtinaiden ollenkaan lähteä heille selvästi

viritettyyn ansaan? Muutamat, maakreivi niiden joukossa, neuvoivat

olemaan lähtemättä, Luther kehoitti lähtemään, ja se neuvo pääsi

voitolle. Luther omalla tavallaan rakensi hänkin sotajoukkonsa. Tältä

ajalla on hänen yhtä jalo kuin vahvauskoinen virtensä: "Jumala onpi

linnamme". Sillä hetkellä ei ollut tyhjä sana eikä pelkkää kerskausta

se: "jos vaikka henkemme, osamme, onnemme, he veisi viekkaasti, jää

meille kuitenki Jumalan valtakunta". Mitä vakavin tosi oli kyllä

edessä, ja saman Jumalan suojassa lähtivät ruhtinaat, Luther ja

Melanchton seurassaan, matkalle Augsburgiin. Mutta Luther kiellettiin

tulemasta itse kaupunkiin; ei tahdottu enään toistaa suurta tapausta

Wormsissa. Hänen täytyi asettua likeiseen Koburgin linnaan valvojana ja

neuvonantajana.

Toukokuun kuluessa saapuivat vaaliruhtinas ja muut ruhtinaat

Augsburgiin. Keisari viipyi. Hänen luottamusmiehensä Gattinara

puolusti lieviä toimia ja yleisen kirkolliskokouksen kokoonkutsumista.

Hänestä oli evankeelisilla jonkinmoinen toive, mutta jo ennenkun

keisari saapui kuoli hän, ja silloin ympäröitsivät keisaria yksinomaan

reformatsioonin pahimmat viholliset. Evankeeliset näkivät ainoan

pelastuksensa lujassa pysymisessä Jumalan sanassa. Sitä saarnasivatkin

vaaliruhtinaan ja maakreivin etevimmät teoloogit useissa Augsburgin

kirkoissa. Tämä katolisten silmissä kuulumaton röyhkeys nosti heidän

suuttumuksensa ylimmilleen. Tieto siitä lähetettiin keisarille, joka

ankarassa kirjeessä vaati saarnojen lakkauttamista. Semmoinen oli siis

ensimmäinen koetuskivi, joka evankeelisten ruhtinaiden uskonvarmuuden

täytyi kestää. Luther neuvoi alistumaan. Mutta vaaliruhtinaan

neuvos Bruck oli toista mieltä. "Keisarin käsky on ainoastaan alku

evankeliumin täydelliseen kukistamiseen. Jos myönnymme, niin hän

vihdoin kokonaan musertaa meidät." Vaaliruhtinas antoi tämän johdosta

kieltävän vastauksen. "Meidän saarnamme eivät sisällä muuta kuin

Jumalan selvää totuutta, ja se on meille nyt enemmän kuin koskaan

tarpeen."

Mitä evankeelisten oikeastaan piti Augsburgissa tehdä? Voimaa heillä

ei ollut, oikeutta eivät voineet odottaa. Ei siis muuta kuin Jumalan

nimessä julkisesti ja selvästi "vastata jokaista, kuin heidän toivonsa

perustaa tutkistelee". Tämä tehtävä uskottiin Melanchtonille, koska,

kuten Luther sanoi: "hänen oma äänensä oli liian karkea". Tavattomalla

hienoudellaan osasikin Melanchton suorittaa arkaluontoisen työnsä. Hän

loi sen maailmanhistoriallisen asiakirjan, joka on tunnettu Augsburgin

tunnustuksen nimellä, johon vastaisissa riidoissa aina vedottiin, ja

joka on koko luterilaisen kirkon tunnustuskirjaksi hyväksytty. Tällä

kertaa ollen pois itse taistelutantereelta, johti Luther asiain menoa,

kuten ylin sotaherra ainakin, verrattain turvallisesta paikasta. On

oikein sanottu, että hän, samoinkuin Moses, joka piti Jumalan sauvaa

korkeuteen ylennetyissä käsissään Israelin sotiessa Amalekia vastaan,

Koburgin vuorella ylennetyin käsin piti korkeudessa sitä Jumalan lippua,

joka Augsburgissa taistelevien masennettuihin mieliin loi uutta

rohkeutta pysymään lujina luottamuksessaan Jumalan johtoon ja oikeaan

asiaansa.

Protestanteilla oli kyllä syytä levottomuuteen. Kerrottiin keisarin

lausuneen: "En piittaa ruhtinaista mitään, menettelen mieleni mukaan",

ja hänen huoviensa röyhkeys ja väkivalta näkyi antavan tukea pahimmille

aavistuksille. 15 p. Kesäkuuta saapui vihdoin keisari, mutta kaikkien

ihmeeksi esiintyi hän varsin ystävällisenä. Väkivallan politiikista

oli hetkeksi luovuttu; aiottiin koettaa, eivätkö houkutukset ja

mielistelyt auttaisi. Keisari kutsui sentähden vaaliruhtinaan ja

maakreivin yksityiseen huoneeseensa, ja pyysi heitä rauhan vuoksi

kieltämään saarnaamisen. Aina vaan rauhan vuoksi! Se teki ruhtinaiden

aseman vaikeaksi, mutta sittenkin vastasi aina uhkarohkea maakreivi:

"ennen kuin sallin ottaa minulta Jumalan sanan, ja ennen kuin kiellän

Jumalani, polvistun T. M:tinne eteen ja annan pääni katkaista." Mitä

semmoiselle tekee! Ruhtinaiden lujuutta koetettiin vielä toisellakin

tavalla. Suuri hengellinen juhlakulkue oli pantava toimeen, ja entisen

tavan mukaan tuli kaikkien edusmiesten ottaa siihen osaa. Kuningas

Ferdinand lähetti kutsun siihen: keisari odottaa, että te huomenna

seuraatte häntä juhlakulkueessa, ellei hänenkään niin ainakin Jumalan

kunnian tähden. Pitkin yötä jatkuivat välittelyt, uhkaukset ja

neuvottelut, mutta lopuksi kieltäytyivät ruhtinaat. Välit kävivät yhä

katkerammiksi, eikä se suinkaan parantanut niitä, että evankeeliset

vielä esteettömästi saarnasivat. Semmoiset olivat enteet, ennen kuin

valtiopäivien varsinaiseen työhön ruvettiin.

Valtiopäivien juhlallinen avaus tapahtui Kesäkuun 20 p:nä. Esitykset

koskivat nytkin turkinsotaa ja uskonnollista asiaa. Siinä tuli

vaaliruhtinaan käydä etupäässä, ja tosikristittynä valmisti hän

itsensä siihen hartailla jokapäiväisillä rukouksilla. Hän oli

kieltänyt tarttumasta miekkaan, hänen täytyy siis vedota korkeampaan

suojelukseen. Vapautuaksensa tuskallisesta asemastaan, toivoi hän,

että uskonnonriita ensin otettaisiin esille. Mutta katolilaisilla oli

toiset tuumat. Melanchton oli alusta saakka osoittanut heikkoutta

ja taipumusta myönnytyksiin rauhan vuoksi. Keisarin sihteeri Valdez

tuli Melanchtonin luo ystävälliseen neuvotteluun. Mitä vaaditte?

Melanchton vastasi: jos sallitaan pappien naida, kalkki maallikoille

ja yksityiset messut kielletään, niin kyllä muusta sovitaan. Ensi

työntäyksessä oli siis Melanchton antautunut mitä arveluttavimpaan

tinkimiseen. Riemu oli suuri katolisten puolella, ja ohkaistuna jatkoi

Valdez käyntejänsä Melanchtonin luona. Antakaa lyhyt ja sävyisä esitys

teidän opistanne, karttakaamme julkisia väittelyjä ja sovitaan asiat

kahden kesken. Melanchton olisi kyllä puolestansa suostunut näihin

yksityisiin neuvotteluihin, mutta hänen horjuessa, pysyivät ruhtinaat

lujina; he vaativat saavansa julkisesti tehdä selkoa uskostaan,

niinkuin heitä julkisesti oli syytettykin. Sitä ei voinut keisari

kieltää, vaikka hänen neuvoksensa kyllä pelkäsivät, että tästä koituisi

uusi Wormsinpäivä. Uskontunnustuksen esille tuominen määrättiin

Kesäkuun 24 p:ksi. Sitä ennen oli se allekirjoitettava, Melanchtonin

mielestä ainoastaan teoloogein. Mutta vaaliruhtinas sanoi: "minä

tahdon, kruunustani huolimatta, tehdä mitä oikeaa on, tahdon tunnustaa

Herraa". Toinen ruhtinas sanoi: "Olen eläessäni suorittanut monta

matkaa muiden mieliksi; nyt, jos Herrani Jesuksen kunnia sitä vaatii,

olen valmis panemaan matkalle henkeni ja varani, ja kurottamaan käteni

ottaakseni kuolemattoman kruunun ijankaikkisuudessa." Uskon-innostus

oli ruhtinaissa lämpöinen ja yleinen. Kaupungeista allekirjoittivat

ainoastaan Nürnberg ja Reutlingen.

Kun muut maallikot olivat näin mielessään rohkeat, oli sitä vastoin

Melanchton tuhannessa tuskassa. Hän hyöri kaikkialla ja hiipi paikasta

paikkaan rakentaaksensa sovintoa, hän näki ainoastaan vastustajien

ylimielisyyden; mutta Lutherin voitonvarmuutta ja evankeelisten

yleistä alttiiksi antamusta, niitä hän ei nähnyt. Katoliset syyttivät

häntä petollisuudesta, evankeeliset arkuudesta ja häilyväisyydestä.

Lutherilla oli täysi työ häntä tukiessa ja rohkaistessa. Hän kirjoitti

kerran: "Minä vihaan suuresti sinun syviä huoliasi, jotka sinua

kalvaavat. Jos asiamme on väärä, hyljätkäämme se, jos se on oikea,

miksi teemme hänet, joka on käskenyt meitä pelkäämättä lepäämään,

valehtelijaksi hänen omiin lupauksiinsa nähden. Kristus elää ja

hallitsee, mitä siis pelkäät. Saatana ei voi enempää kuin tappaa meitä."

Kesäkuun 24 p. kokoontuivat valtiosäädyt uskontunnustuksen kuulemista

varten. Mutta sitä koettivat katoliset estää. Muita asioita otettiin

esille, ja kun ne vihdoin olivat suoritetut, vastattiin keisarin

puolesta, että jo oli liian myöhäinen aika. Oli kylläksi, että

tunnustus jätetään kirjallisesti. Tarkoitus oli tietysti, että

asiakirja kaikessa hiljaisuudessa pistettäisiin viheriäisen veran alle.

Mutta siihen eivät evankeeliset ruhtinaat voineet suostua. Ne olivat

tulleet julkisesti koko maailman edessä tekemään selkoa uskostansa, ja

sitä vaativat he nyt. Siihen vihdoin antoi keisari myönnytyksensä.

Seuraavana päivänä oli kokous määrätty pidettäväksi ei valtiosalissa

vaan linnankirkossa, johon mahtui tuskin parisataa henkeä. Turha

varovaisuus! Uskontunnustus oli kyllä pian kaikuva kaukaisimpiin

sopukkoihin. Vaaliruhtinaan kansleri Bayer luki nyt evankeelisten

jalon emansipatsioonikirjan kaikuvalla äänellä. Lukemisen jälkeen,

joka kesti pari tuntia, jätti Bayer kopion keisarille, joten raskas

kuorma oli pudonnut tunnustajien sydämmiltä. Luther kirjoitti:

"Riemuitsen ylenpalttisesti, kun olen saanut elää niin kauvan, että

Kristusta julkisesti ylistetään niin kunniakkaassa kokouksessa ja

niin loistavien tunnustajain kautta." Jälkimaailma riemuitsee tänä

päivänä vielä hänen kanssaan. Moneen katoliseenkin teki tunnustuksen

säveä ja vakava sisällys vaikutuksen. Ensihetken hämmästyksen jälkeen

ryhtyivät katoliset uusiin vehkeisiin. Aavistaen sitä, kehoitti Luther

evankeelisia kohta lähtemään pois Augsburgista. Hän syystä pelkäsi,

että opinkappaleet lykätään syrjään poliittisen rauhan tähden, silloin

kuin lujuus oli ainoa pelastus. "Kaiketikin asetetaan meitä vastaan

taas keisarin tuomio", kirjoitti hän rohkaisevasti Melanchtonille.

"Kristus tulee, ja kenenkä oikealla kädellä? Ei suinkaan keisarin, vaan

itse Jumalan. Älä pelkää. Kristus on kaikkien kuningasten kuningas ja

kaikkien herrojen herra. Jos hän tämän arvonsa menettää Augsburgissa,

niin menettää hän sen koko maailmassa." Niin Luther. Mutta Melanchton

yhä valitti: "jos meillä ennen ei ollut monta ystävää, niin nyt ei ole

yhtäkään. Epälukuiset vaarat ympäröivät meitä".

Totta onkin, että reformatsioonin tuimimmat viholliset saivat yhä

valtaavamman vaikutuksen keisariin ja asiain menoon. Käytettiin

semmoista puhetapaa, että vastaus uskontunnustuksen mustiin kirjaimiin

on laadittava punaisilla kirjaimilla (luterilaisten verellä). Aluksi

tyydyttiin kuitenkin mustiin. Vastauksen laatiminen annettiin 20:lle

raivokkaimmalle Paavilaiselle, ja niiden lausunnon nojalla tulisi

kaiketi keisari uudistamaan Wormsin ediktin ja sitten miekalla

kukistamaan vastahakoiset.

Melanchton tuskaili. Tinkikäämme! Tyytykäämme vaan siihen, että kalkki

myönnetään maallikoille ja että papit saavat naida. Sillä perustuksella

ryhtyi hän uudestaan sovinnon hieromiseen. Kuinka pitkälle hän oli

menossa näkyy hänen kirjeestään paavin legaatille, jonka kanssa hän

pyysi saada yksityisesti neuvotella. "Ei yksikään opinkappaleemme

poikkee romalaisen kirkon opista; me kunnioitamme romalaista piispaa

ja otamme häntä totelluksemme, kunpa vaan hän ei hylkää meitä. Jumalan

avulla jäämme Kristukselle ja romalaiselle kirkolle uskollisiksi".

Siihen siis piti Lutherin jättiläistyö Melanchtonin mielestä supistua

"rauhan tähden". Luther kyllä varoitti: "Kristusta ja Belialia ei käy

sovittaminen. Minä ainakaan en peräydy hiuskarvaa. Mitä enemmin meiltä

vaaditaan, sitä vähemmin pitää teidän myöntää."

Mutta tällä kertaa ei pelastanut asiata Luther, vaan itse Jumala.

Katoliset luulivat nyt olevansa kokonaan voitolla. Maallinen voima

oli heidän puolellaan, Melanchton oli mennyt satimeen. Jos olisivat

suostuneet vaikkapa vaan näennäisiin myönnytyksiin, olisivat kaiketikin

pelastaneet paavinvallan, johon Melanchton ei tahtonut koskea, ja

sen ohessa vähitellen kaikki muutkin väärinkäytökset. Luther oli

epätoivon partaalla. Kaikki uhrataan valtiollisen rauhan tähden, ja

oppi syrjäytetään. Mutta Jumala löi taas katoliset sokeudella. Ollen

näin kaikin puolin voitolla päättivät he olla mitään vähintäkään

myöntämättä. Protestantit vihdoin huomasivat, etteivät muut

myönnytykset kuin ehdoton alistuminen tuottaisi toivottua rauhaa.

Pitkällisen työn perästä valmistui katolisen valiokunnan vastaus

protestanttien uskontunnustukseen. Se olikin koko paksu kirja. "Huonot

kirvesmiehet tuhlaavat paljon aineita", sanoi Luther. Mutta se oli

siksi törkeä, ettei keisarikaan voinut sitä hyväksyä. Ruvettiin

korjauksiin. Sillä aikaa koetettiin taas uhkauksilla ja lupauksilla

vaikuttaa vaaliruhtinaaseen. Hänkin sai kestää taistelunsa maailman

houkutuksia vastaan. Mutta hän voitti. "Jumala on tehnyt minun, raukan,

vaaliruhtinaaksi; heittäydyn hänen helmaansa, tehköön minulle tahtonsa

mukaan", sanoi hän.

Katolisten korjattu vastaus luettiin valtiosäädyille Elokuun 3 p:nä.

Keisari ilmoitti pfalzkreivin kautta, että hän huomasi vastauksen

evankeliumin mukaiseksi, jonka vuoksi hän vaati protestantteja

luopumaan erehdyksistään, muutoin tahtoi hän osoittaa, että hän

jaksaa puolustaa kirkkoa. Protestantit pyysivät saada käsiinsä luetun

vastauksen, jotta voisivat puolestansa siihen vastata, ja monien

mutkien jälkeen ne sen saivatkin, mutta ehdolla etteivät siihen vastaa.

Tähän ehtoon eivät suostuneet protestantit. Eihän enään ollut muuta

keinoa kuin miekkaan tarttuminen. Katoliset ruhtinaat olivat valmiit

liittoutumaan ja Henrik VIII:nelta pyydettiin toivottua apua.

Nämät juonet ja välittelyt olisivat saattaneet venyä jos kuinka

pitkälle, ellei Hessenin maakreivin menettely olisi pakottanut

pikaiseen ratkaisuun. Hän oli siksi kyllästynyt loppumattomiin

rettelöihin, että hän, ystävien ja vihollisten tietämättä, lähti

kotia. Nyt olivat valtiopäivät kokonaan neuvottomia, semminkin kun

maakreivi oli jättänyt jälkeensä kirjeen, jossa hän sanoo, ettei hän

houkutusten eikä uhkausten tähden luovu Jumalan sanasta; sen puolesta

lupaa hän taistella, vaikka se maksaisi hänelle hänen omaisuutensa,

lapsensa, alamaisensa ja henkensä. Eipä ihmekään, että katoliset

kuvittelivat, että hän jo oli sotajoukolla Augsburgin porttien edessä.

Niin kärkkäitä kuin oltiinkin väkivaltaisuuteen, masentuivat mielet

toden tullessa, ja päätettiin taas ruveta välittelyihin Melanchton oli

tietystikin ensimmäinen rauhan keinoja keksimässä, ja nöyrtyi melkein

armonpyyntöön. Josko eivät olleetkaan muut teoloogit yhtä myösperäisiä,

suostuivat he kuitenkin uusiin neuvotteluihin, jopa viimeisessä

tingassa paavin vallan tunnustamiseen, kunpa vaan saavat pitää puhtaan

oppinsa. Kansleri Bruck oli nyt se, joka esiintyi arvokkaampana, mutta

keskusteluja ei hänkään kieltänyt.

Eri valiokunta asetettiin tätä varten, jossa oli muiden muassa

jäseninä Melanchton ja Eck. Helppo on käsittää kuinka siinä asiat

ajettiin. Katoliset tekeytyivät varsin suopeiksi, ja Melanchton piti

tätä kovana rahana. Valiokunnan ulkopuolella olevat evankeeliset

pelkäsivät pahinta, ja heidän kesken huhuttiin jo yleisesti, että

Melanchton pettää tahi tulee petetyksi. Askel askeleelta peräytyi hän,

jopa hyväksyi yksityisen messunkin. Luther vastusti tarmonsa takaa.

Peräytykäämme mahdollisuuden mukaan. Mutta meidän vallassamme ei ole

hyväksyä sitä, mikä ei ole Jumalan sanaa. Hänen mielestään oli sovinto

mahdollinen ainoastaan, jos paavi luopuu paaviudestaan!

Sillä perustuksella oli tietystikin sovinto mahdoton, ja mihin

muuhun suostuttiinkin, niin oli se molemmin puolin ainoastaan

näennäistä. Mihinkään tuloksiin ei päästy; evankeeliset viittasivat

vihdoin annettuun uskontunnustukseensa ja vaativat yleistä

kirkolliskokousta. Luther kehoitti lähtemään pois. "Teillä on

tunnustus, teillä on evankeliumi; keskustelut ovat tarpeettomat."

Kun ei noilla kinastuksilla päästy mihinkään, päätettiin uudestaan

vedota uhkauksiin. Keisari kutsui valtiosäädyt 22 p. Syyskuuta

valtiopäivien lopettajaisiin. Siinä luettu päätös uhkasi suorastaan

väkivallalla ja sodalla. Mutta armosta suotiin evankeelisille kuuden

kuukauden katumusaika Huhtikuun 15:nteen päivään, kohtuullinen aika

sotavarustuksia varten. Samassa tilaisuudessa jätettiin Melanchtonin

kuuluisa "Apologiia", Augsburgin uskontunnustuksen puolustus,

keisarille, joka kuitenkaan ei ottanut sitä vastaan. Kyllästyneenä

lähti vaaliruhtinas samana päivänä Augsburgista. Kaikista uhkauksista

huolimatta eivät Augsburgin valtiopäivät tuottaneet muuta tulosta, kuin

että Jesus Kristus oli uudestaan tunnustettu maailman edessä, mutta ei

enään yksinäisen munkin vaan evankeelisen kirkon jäsenten, ruhtinaiden,

saarnaajien ja maallikkojen kautta.