IX.

Reformatsiooni juurtuu.

Vaaliruhtinas Fredrikin kuolema näytti riistäneen uskonpuhdistukselta

sen ainoan maallisen tuen. Niin kuitenkaan ei käynyt. Hänen veljensä

ja vallanperijänsä Juhana, syystä mainittu "vakaamieliseksi",

asettui täydestä vakaumuksesta uskonpuhdistuksen puolelle, ja muutti

kirkolliset menot ruhtinaskunnassaan sen mukaisiksi. Myöskin Hessenin

maakreivi Filip ratkaisi aseinansa. Nuori, toimenhaluinen ja tulinen

luonteeltaan, oli hän varsin kärkäs heittämään miekkansa vaakaan.

Katoliset ruhtinaat olivat jo Regensburgissa muodostaneet uhkaavan

liiton. Filipin mielestä ei pitänyt evankelisten toimettomina odottaa

murhaavaa iskua. Uusi varsin odottamaton liittolainen ilmaantui lisäksi

Preussissa, joka oli saksalaisen ritarikunnan hallussa, olivat jo

innokkaat lähetyssaarnaajat levittäneet evankeliumia. Suurmestari

Albrecht Brandenburgilainen oli matkalla Saksassa tavannut itse

Lutherin. Seurauksena oli, että hän julisti valtion maalliseksi

herttuakunnaksi ja liittyi evankeelisiin. Keisari kyllä paavin

pyynnöstä julisti hänet pannaan, mutta moiset julistukset, lähtivätpä

ne paavista tahi keisarista, olivat jo menettäneet tenhovoimansa.

Kaikissa näissä maissa säädettiin puhdas evankeelinen jumalanpalvelus.

Kun Augsburgin valtiopäivät olivat tulossa, ja kun keisarin ja paavin

kirjeet olivat yhä uhkaavampia, päättivät vaaliruhtinas ja maakreivi

yhteisesti ajaa asiansa. Valtiopäivät avattiin Joulukuussa 1525, ja

rohkeasti lausuttiin mainittujen herrojen puolesta, että talonpoikien

kapina oli seurauksena mielettömästä sorrosta, ja että, jos ryhdytään

väkivaltaan uskonpuhdistusta vastaan, seuraa siitä vieläkin kamalampia

onnettomuuksia. Pääkysymykseen ei rohjettu koskeakaan. Asia jätettiin

ensi valtiopäiviin.

Niitä varten täytyi siis valmistautua. Aina toimelias maakreivi sai

vaaliruhtinaan suostumaan puolustusliittoon Torgaussa 1526. Mutta

hän etsi yhä uusia liittolaisia. Sitä kuitenkin vastusti Luther ja

Melanchton. Yksin Jumalan tulee puolustaa evankeliumia, jotta hänen

voimansa ja kunniansa ilmaantuisi ihanimmin, neuvoi edellinen.

Evankeelisten liitto, arveli Melanchton, saa juuri syttymään sen

sodan, jota tahdotaan välttää. Siitä huolimatta liittyi yhä useampia

Torgaun sopimukseen. Evankeelisilla oli jo tuntuva aineellinenkin

voima. Hätä katolisten puolella oli suuri. Lähetystön kautta pyydettiin

apua keisarilta, joka oli Sevillassa. Keisari kirjoitti avonaisen

kirjeen ruhtinaille, jossa hän sanoo surulla huomanneensa, kuinka

luterilainen kerettiläisyys on Saksassa aiheuttanut verenvuodatusta,

hävitystä ja jumalanhäväistystä. Itse aikoo keisari lähteä Romaan

neuvottelemaan paavin kanssa, ja tulla sitten koko voimallaan torjumaan

Wittenbergiläistä ruttoa. Sillä välin on Wormsin edikti pantava

toimeen, ja kaikki, jotka sitä eivät noudata, ovat rangaistavat.

Semmoisilla uhkauksilla avattiin valtiopäivät Spejerissä Kesäk. 26 p:nä

1526.

Keisarin sijaisena oli hänen veljensä Ferdinand, uskonpuhdistuksen

kiihkeä vastustaja. Mutta evankeelisten luottamus asiansa oikeuteen,

ja heidän siitä seuraava rohkeutensa oli myös kasvanut. Ne voivat jo

esiintyä järjestettynä puolueena. Evankeliumia saarnattiin ruhtinaiden

hovisaleissa, kun kirkkoja heille ei luovutettu, ja kansa tulvaili

niihin. Julkisesti kieltäytyivät yhä useammat panemasta ediktiä

toimeen, ja korkean papiston vastustuksesta huolimatta päätettiin ottaa

uskonnonkin asia puheeksi, jota varten asetettiin eri valiokunta.

Odottamaton oli sen antama mietintö. Papeille, sanoo valiokunta, olisi

kunniallisempi naida kuin elää salavuoteudessa; ehtoolliskalkki on

annettava niille, jotka sitä haluavat, ja Jumalan sana raamatun mukaan

saarnattava. Ei auttanut muu kuin keisarin kirjeen nojalla vaatia

yleisen vainon toimeenpanoa kerettiläisiä vastaan. Tulella ja miekalla

oli uskonpuhdistus tukehutettava. Nyt se oli siis lankeava tuo surman

isku. Jumalan täytyi sen torjumiseksi entistä enemmän silminnähtävällä

tavalla ottaa asia omiin käsiinsä.

Keisarin aikomus oli, kuten hän oli tiedoksi antanut, lähteä Romaan

neuvottelemaan paavin, Clemens VII:nen kanssa, ja sillä tiellä

kruunattavaksi. Mutta keisarin ylivalta kävi paavin maalliselle

vallalle uhkaavaksi. Huolimatta kirkon eduista rakensi paavi Venetsian

tasavallan ja Ranskan kuninkaan kanssa keisaria vastaan liiton, jonka

suojelijaksi suurimmaksi ihmeeksi tuli Englannin kuningas, äskeinen

"uskon puolustaja". Julkinen sota syttyi. Tämä sokeus ratkaisevana

hetkenä muistuttaa Herran sanoja Jerusalemille: "Sinä olet minun

hyljännyt, sentähden olen minä ojentanut käteni hukuttaakseni sinua."

Keisarikin, tuo kirkon kiivas puolustaja, asetti valtiolliset etunsa

kirkon etuja korkeammalle. Olihan nyt sekä tilaisuus että pakko käyttää

Lutheria ja hänen oppilaitaan sinä aseena paavia vastaan, joksi he

jo keisari Maksimilianin aikana olivat aijotut. Nyt jos koskaan

saattoivat ne olla keisarille hyödyksi. "Peruuttakaamme Wormsin edikti;

laupeudella voitamme enemmän", niin kuuluivat nyt äkkiarvaamatta hänen

sanansa. Näin vastakkaiset käskyt saivat valtiopäivät täydelliseen

sekasortoon. Ei tullut muuta neuvoksi kuin sallia jokaisen järjestää

kirkolliset olonsa mielensä mukaan. Reformatsiooni oli ihmeellisellä

tavalla taas pelastettu. Sota paavin ja keisarin välillä yltyi siihen

määrään, että keisarin palkkasoturit rynnäköllä valloittivat Roman

ja ryöstivät sen tavalla semmoisella, joka sekin kyllä muistuttaa

Jerusalemin hävitystä. Paavi oli keisarin vankina, ja ennenkun

valtiolliset juonittelut uudestaan muuttivat valtojen keskinäisen

aseman, sai reformatsiooni vähän aikaa jonkinmoisessa rauhassa juurtua

ja varttua, sekä vahvistaa kirkollisen järjestyksensä.

Rinnatusten Lutherin uskonpuhdistuksen kanssa, mutta aluksi siitä

riippumatonna oli schweitsiläinen Zwingli noussut katolista

kirkkoa vastaan saarnaten evankeliumia. Olisi luullut, että nämät

yhtäsuuntaiset hengelliset liikkeet olisivat toinen toistansa tukeneet.

Mutta niin ei käynyt. Ajoittain oli niiden keskinäinen riita melkein

yhtä kiivas kuin yhteinen taistelu Romaa vastaan. Tämän valitettavan

ristiriitaisuuden käsittäminen kaipaa selitystä.

Molemmat uskonpuhdistuksen sankarit, Luther ja Zwingli, olivat

talonpoikaisista perheistä lähteneet. Niissä olivat he oppineet

kunnioittamaan maallista työtä ja halveksimaan munkkien laiskurielämää.

Mutta siihen loppuivat yhtäläisyydet. Luther eli ummehtuneessa ilmassa,

hänen alati taistelevalle hengellensä eivät suoneet ulkonaiset olot

mitään toiminta-alaa; kodissa ja kouluissa vallitsi ankaruus, joka vei

luonteeltaan reippaan nuorukaisen synkkämielisyyteen, joka vihdoin

pakotti hänet luostarin yksinäisyyteen ja sisällisiin taisteluihin,

joiden tulos oli persoonallinen herätys ja sydämmen usko. Zwingli

kehittyi Schweitsin vapaassa ilmassa, jossa kaikille kansalaisen

voimille oli avara liikuntatila. Tieteellisen kasvatuksensa sai hän

etevien humanistien parissa ja arvosteli kirkollisia oloja heidän

kannaltaan. Raamattu aukasi sitten hänen silmänsä ja sydämmensä

jumalalliselle totuudelle, mutta se tapahtui ilman Lutherin tuskallista

uudestaan syntymistä. Zwingli vapaana schweitsiläisenä astui jo

alussa kansalliselle ja valtiolliselle tantereelle; kotikaupungissaan

Zürichissä oli hän ei ainoastaan kirkon vaan itse kunnalliselämiin

johtajana, ja valtiolliset näkökohdat viehättivät ja viettivät hänet

vihdoin kauas hengellisestä tehtävästään. Miekka kädessä kaatui

hän miesten tappotantereella. Luther sitä vastoin vasta henkisesti

terästettynä, vasta askel askeleelta pakotettiin julkiseen elämään ja

kansalliseen tehtävään, mutta valtiollisista tuumista hän aina pysyi

loitolla. Jumalan sana ei ole koskaan miekalla ja maallisella voimalla

puolustettava. Kun vasta tutustumme näiden miesten esiintymiseen toinen

toistansa kohtaan, täytynee meidän myöntää, ettei heitä erottanut niin

paljon opin eri vivahdukset kuin Lutherin ehkä vaistomainen käsitys:

"Teissä on toinen henki kuin meissä." Yhteinen esiintyminen pian

tapahtuvassa yhteentörmäyksessä yhteisen vihollisen kanssa ei voinut

olla muuta kuin laimea.

Keisari ja paavi olivat taas sovittaneet välinsä. Rauha solmittiin

Barcelonassa 1528, ja kun keisari oli muistakin vihollisistansa

suoriutunut, oli taas maallinen ja hengellinen valta koko voimallaan

ja tarmollaan valmis kerettiläisyyden musertamiseen. Valtiopäivät

kutsuttiin uudestaan Spejeriin Helmikuun 21 p:väksi 1529. Kaikki

enteet viittasivat tuimiin aikomuksiin keisarin puolelta. Avonaisesti

syytti hän vaaliruhtinasta kapinasta. Keisarin sijaisena esiintyi

nytkin Ferdinand. Vaaliruhtinaan seurassa oli ainoastaan Melanchton

ja Agricola. Nytkin kiellettiin evankeliset jumalanpalvelukset,

mutta ruhtinaiden palatseissa niitä sittenkin vietettiin tuhansien

kuulijoiden läsnäollessa.

Osoittaaksensa että keisari nyt aikoi ryhtyä ratkaiseviin toimiin,

julisti Ferdinand että keisari oli itsevaltaisuutensa nojalla päättänyt

peruuttaa viime valtiopäivien päätöksen, jonka mukaan jokaiselle

alueelle oli suotu oikeus järjestää kirkolliset olonsa, koska siitä

muka oli syntynyt lakkaamatonta epäjärjestystä. Wormsin edikti on

taas astuva voimaan. Keisari oli siten mennyt laillisen oikeutensa

yli, kun hän yksipuolisesti kumosi lainperäisten valtiopäivien

päätöksen. Siihen eivät tietystikään voineet suostua evankeeliset,

ja vuosisatojen kärsimyksiä olisi Saksa välttänyt, jos katolisetkin

olisivat ymmärtäneet, ettei keisarin omavaltaisuus voinut kellekään

tuottaa hyviä hedelmiä. Sen verran oli kuitenkin enemmistössä malttia

ja järkeä, että se myönsi mahdottomaksi nyt enään saada hallitsijat

ja heidän alamaisensa uudestaan taivutetuiksi katolisen kirkon ikeen

alle. Alkuperäinen päätösehdotus muutettiin sen tähden siten, että

missä Wormsin edikti jo oli astunut voimaan, siellä kielletään kaikki

kirkolliset uudistukset, mutta missä sitä ei ollut noudatettu, eikä

voitu kapinaa nostamatta saada noudatetuksi, siellä olkoon voimassa

se mikä jo on toimeenpantu, mutta uusia reformeja ei sallita, messua

ei saa kieltää, eikä kukaan katolinen kääntyä luterilaiseen oppiin.

Tähän suostuikin enemmistö, ja olihan tämmöinen päätös tavallansa

jo reformeeratuille maille edullinen. Mutta pitikö evankeelisten

itse panna raja puhdistetun opin leviämiselle? Omantunnon vapaus oli

reformatsioonin ydin, ja se nyt kuitenkin kiellettiin, jota vastoin

vastaisille vainoille ja rovioille ikäänkuin annettiin laillisuuden

leima. "Me emme alistu enemmistön päätöksen alle; enemmistö ei ole

oikeutettu päättämään omantunnon asioissa. Uskonnonvapaus on pidettävä

voimassa ensi kirkolliskokoukseen saakka", semmoinen oli evankeelisten

kanta. Tästä huolimatta kutsui Ferdinand valtiosäädyt yhteiseen

istuntoon Maalisk. 24 p:nä ja julisti, että koska valtiopäiväpäätös

oli peruuttamattomasti tehty, niin on se laadittava keisarillisen

ediktin muodossa, ja tuli nytkin kaikkien alistua. Sillä jätti hän

salin, eivätkä mitkään pyynnöt saaneet häntä palaamaan. Valta oli hänen

puolellaan.

Muuta neuvoa ei ollut evankeelisilla kuin vastalauseen tekeminen.

Sen ne suorittivatkin valtiosalissa suullisesti, mutta kun Ferdinand

ei ollut saapuvilla, oli se kirjallisesti laadittava. Siinä sanotaan

muun muassa: "Hengeltä tuomitut rikollisetkin saavat vedota tuomionsa

johdosta, ja koska me olemme saman henkisen ruumiin, Jumalan pojan,

jäseniä sekä saman taivaallisen Isän lapsia, niin olemme oikeutetut

yhdistymään kun ijankaikkinen autuutemme tahi kadotuksemme on

kysymyksessä. Me vetoomme siis omasta, alamaistemme ja kaikkien

puolesta, jotka nyt tahi vastaisuudessa ottavat Jumalan sanan vastaan,

jokaisesta menneestä, nykyisestä tahi vastaisesta oikeudenloukkauksesta

Teidän Majesteettinne ja pyhän kristikunnan vapaaseen ja yleiseen

kokoukseen." Tästä evankeelisten protestista ovat ne historiassa

saaneet protestanttien nimen. Siitä tuli omantunnon vapauden kulmakivi

Mutta protesti oli myös saatava Ferdinandin tietoon, ja kun hän

kielsi ottamasta sitä vastaan kokoussalissa, jätettiin se hänelle

lähetystön kautta. Silloinkaan hän ei ottanut sitä käsiinsä, mutta

se jätettiin pöydälle. Semmoisilla tempuilla kuitenkaan ei estetä

historian kulkua. Enemmistön päätös jäi muodollisesti voimaan; sen

nojalla kiihtyivät katolisten vainot yhä ankarammiksi, mutta sillä vaan

varmuuttivat totuuden voiton. Missä se vihdoin saatiin tukahdutetuksi,

siellä kärsivät kansat tähän päivään saakka. Vertaus katolisten ja

protestanttisten maiden välillä osoittaa, kuinka edellisissä pimeys,

sekasorto ja mullistukset estävät aineellistakin edistystä, mutta

kuinka jälkimmäisissä vapaus kehittää voimat sekä hengellisesti että

aineellisesti.

Selvästi käsittivät evankeeliset ruhtinaat tilansa vaaranalaisuuden.

Aina aseiden turvaan taipuvainen Hessenin maakreivi puuhasi kaikin

mokomin valtiollista yhteenliittymistä, ja sitä varten pidettiinkin

kokouksia, mutta vaaliruhtinas yhä epäili, semminkin kun Luther

alituisesti huomautti hänelle raamatun sanoja: "hiljaisuudella tulette

autetuiksi, hiljaisuudessa ja toivossa te väkeviksi tulette". Luther

oli hyvillänsä kun liittotuumat raukesivat. "Herramme Kristus, joka

tähän saakka on auttanut meitä ilman maakreiviä, jopa vastoin häntä,

auttaa ja neuvoo kyllä vastakin."

Protestin allekirjoittajat eivät kuitenkaan kaikki tahtoneet luottaa

yksinomaan "Herraamme Kristukseen". Keisari oli ylimmällä valtansa

huipulla ja oli nyt lujasti päättänyt kostaa Kristukselle muka tehdyn

häväistyksen. Ellei protesti olisi jääpä tyhjäksi kirjaimeksi,

niin oli se yhteisvoimin puolustettava. Mutta protestantit olivat

keskenään erimielisiä. Maakreivin hartain toivo oli sentähden saada

ne sovitetuiksi. Zwinglin kanssa oli hän jo pitkät ajat luonut

laveita valtiollisia suunnitelmia suuren liiton aikaansaamiseksi,

johon kuuluisi myöskin Schweitsi ja Yläsaksan vapaat kaupungit,

jotka kallistuivat Zwinglin oppiin. Maakreivi arveli, että jos vaan

saataisiin eri suuntien päämiehet suuta suin selvittämään asiansa,

niin olisi sovinto helposti tehty. Epäilemättä oli maakreivi harras

kristitty, mutta Zwinglin puoleen veti häntä yhteinen poliittinen

näkökanta. Jo pari vuotta olivat Luther ja Zwingli olleet kirjallisessa

taistelussa ilman mitään tulosta. Kun sentähden maakreivi kehotti

heitä saapumaan yhteistä neuvottelua varten Marburgiin, oli Zwingli

varsin myöntyväinen, olihan se hänen valtiollisille tuumillensa

otollista, mutta Luther puolestaan pelkäsi näitä samoja tuumia eikä

uskonut, että opin suhteen päästäisiin mihinkään yksimielisyyteen,

jonka vuoksi yhtyminen oli hänelle vastenmielinen. Maakreivi koetti

poistaa vaikeudet ja loukkauskivet ja onnistui vihdoin. Sekä Zwingli

että Luther saapuivat Marburgiin syyskuun viimeisinä päivinä. Maakreivi

oli itse kaupungissa ja majoitti vieraat herrat omaan linnaansa.

Etuvartijakahakka alkoi kahdenkeskisellä keskustelulla Melanchtonin

ja Oecolampadiuksen välillä, päätaistelu Lutherin ja Zwinglin

välillä Lokak. 2 p:nä maakreivin ja hänen hovinsa läsnäollessa,

sekä jatkui sitten useampia päiviä. Aineena oli melkeen yksinomaan

se erilainen käsitys Herran ehtoollisesta, joka on hyvin tunnettu.

Todistuksia raamatusta ja kirkkoisistä tuotiin runsaasti molemmilta

puolilta esiin, mutta Luther oli liidulla pöytään kirjoittanut:

"Tämä on minun ruumiini", ja siihen hän järkähtämättömänä vetosi,

mitä ikinä toiselta puolen mainittiinkin. Surullisen vaikutuksen

epäilemättä tekee, etteivät kristityt voineet tulla yksimielisyyteen.

Mutta omituinen on se tavallinen käsitys, että syynä oli Lutherin

itsepäisyys, olihan vastapuoli aivan yhtä itsepäinen. Tinkiminen

totuuden kanssa sovinnonkin tähden on ylen vaarallinen. Vasta saamme

nähdä, kuinka juuri tämmöinen Melanchtonin tinkiminen oli vähällä

viedä reformatsioonin perikatoon, ellei Lutherin "itsepäisyys"

olisi sitä pelastanut. Paljoa suurempana esteenä kuin opinriita oli

sovinnon saavuttamiselle se, mitä Luther lausui: "Teillä on toinen

henki kuin meillä." Tosin oli yksimielisyys tarpeen niin uhkaavalla

hetkellä. Mutta jos tähän yksimielisyyteen olisi päästy, on melkein

epäilemätöntä, että protestanttien rohkeus olisi siksi yltynyt, ettei

miekkaa enään olisi saatu tupessa pysymään. Tässäkin oli Jumala

johtamassa, ja tapaukset vastaisilla Augsburgin valtiopäivillä

osoittavat, että Hän jaksoi asiansa puolustaa "ilman maakreiviä".

Epämiellyttävän vaikutuksen tekee sitä vastoin se veljellisen rakkauden

puute, joka ilmenee Lutherin menettelyssä Zwingliläisiä kohtaan.

"Tunnustakaamme yhteytemme kaikessa, jossa olemme yksimielisiä,

ja muistakaamme, että olemme veljiä", pyysi Zwingli. Itse lempeä

Melanchton vastasi: "Turhuutta! Te tuomitsette meitä, ja tahdotte

kuitenkin olla veljinämme", ja Wittenbergiläiset lisäsivät: "Te ette

kuulu kristittyyn kirkkoon; emme voi teitä tunnustaa veljiksemme."

Semmoinen oli alku, kun inhimillinen kiihko pääsi purkautumaan,

mutta vähitellen sai Jumalan henki voiton. "Karttakaamme puheessa

ja kirjoituksissa kovia ja kiivaita lauseita, mutta puolustakoon

itsekukin mielipiteensä", sanoivat Zwingliläiset. "Siihen suostumme,

ja minä ojennan teille rauhan ja rakkauden käden", vastasi Luther.

Tämä kaunis tulos oli saatettava maailmallekin tiedoksi, ja kaikkien

pyynnöstä laati Luther itse niin sanotut Marburgin artikkelit, joissa

luterilaiset ja reformeeratut esittävät ne kohdat, joissa olivat

yksimielisyyteen päässeet, jättäen erimielisyytensä vastaisuuden

tasoitettavaksi. Ilman arveluttavia tinkimisiä oli siis ainakin

jonkinmoinen sovinto rakennettu. Protestanttisuuden periaate joka

ei pyydä kaavamaista yhtäläisyyttä, vaan moninaisuutta yhteisellä

pohjalla, oli päässyt voitolle. Merle d'Aubigné sanoo: "Kun oli

kysymys sen opin puolustamisesta, jonka Luther piti Jumalan omana

oppina, oli hän aina, semminkin Marburgissa, luja kuin kallio." Tämä

lujuus olikin reformatsioonin menestymiselle välttämätön; ja vaikka ei

hyväksyttäisikään kaikkia niitä mielipiteitä, joita Luther Marburgissa

ilmilausui, täytyy sittenkin hänet tunnustaa ei yksistään suureksi

mieheksi, vaan mitä enemmän on, suureksi uskon-sankariksi, johon kyllä

saattaa sovittaa Herran sanat: "Sinä olet sanottava Petrukseksi,

paasikallioksi."