VIII.

Taistelu eksyneitä veljiä vastaan.

Sitten kun katoliset huomasivat, ettei Lutherin katoaminen

tuottanutkaan pahempia seurauksia, oli heidän riemunsa sekaantumaton.

Mahtavan uskonsankarin suu oli nyt ainaiseksi tukittu. Toivottiin

tuota pikaa saatavan hänen työnsä kaikki jäljet hävitetyiksi, ja,

kuten näimme, aikoi Mainzin arkkipiispa kohta ruveta entiseen

anekkikauppaansa.

Mutta toiselta puolen voitti uskonpuhdistus ja evankeliumin saarna

alaa yli koko Saksan ja melkein kaikissa Europan maissa. Wittenberg

ja sen yliopisto kulki etupäässä, mutta sittenkin huomattiin pian,

että Lutherin järjestävä ja ohjaava käsi oli poissa. Kiihkeämmät

rupesivat vetämään johtopäätöksiä Lutherin opista. Kun meillä on puhdas

oppi, miksi siis sallimme kirkon vääriä menoja, messua, alttarin

sakramenttia yhdessä muodissa, kuvia, pyhien palvelusta ja kaikenmoisia

uskonnollisia taikatemppuja? Pois nuo kaikki!

Karlstadt, levoton ja kunnianhimoinen, piti itsensä nyt kutsuttuna

astumaan Lutherin sijaan ja ajamaan uskonpuhdistuksen asiaa paremmalla

vauhdilla. Jo oli eräs Feldkirch ensimmäiseni papeista rohjennut

mennä naimisiin, ja häntä seurasi pari muutakin. Luther ei ainoastaan

ihaillut heidän rohkeuttansa näin vaarallisella ajalla, vaan asettuen

heidän puolellensa julkaisi hän lisäksi teessejä, joissa hän sanoo

munkkien ja nunnien suoranaiseksi velvollisuudeksi jättää luostarinsa

ja elää kuten muutkin ihmiset perheellisinä ja omasta työstään.

Karlstadt astui nopeasti aukaistua tietä myöten. Kaikki paavin

laitokset ovat jumalattomia. Kalkin ryöstäminen maallikoilta on syntiä.

Älkäämme ijäti väitelkö, vaan käykäämme niinkuin Elias Haalin alttariin

käsiksi. Joulun edellisenä sunnuntaina julisti hän saarnastuolista,

että hän uuden vuoden päivänä aikoi halullisille jakaa sakramentin

molemmissa muodoissa. Niin pitkälle ei tahtonut kaupunginneuvosto

mennä, mutta Karlstadt ei hellittänyt, ja ehtoollisvieraita tulikin.

Messu, kirkon vahva muuri, oli siten kukistettu. Vähän aikaa sen

jälkeen meni Karlstadt naimisiin. Luostareissakin nosti Karlstadtin

uudistukset mielet kuohuksiin, semminkin Augustiiniluostareissa. Munkki

Zvilling Wittenbergissä rupesi itse luostarissa saarnaamaan messua

vastaan ja vaatimaan alttarin sakramenttia molemmissa muodoissa.

Syntyi varsinainen kapina prioria vastaan. Saksenin hovissa oltiin

taas levottomia ja vaadittiin yliopiston lausuntoa. Se kävi kuitenkin

Zvillingin eduksi. Siinä ehdotetaan näet, että messun väärinkäytöstä

täytyy ehkäistä, vaikkapa sallittaisiinkin toistaiseksi heikkojen

tähden yksityismessuja, mutta kaikessa tapauksessa oli kalkki annettava

maallikoille. Vaaliruhtinas tosin ei tahtonut sekaantua asiaan,

mutta varoitti ja kehotti menettelemään hiljaisesti kunnioitettavien

vanhojen tapojen hävittämisessä. Luostarissa täytyi priorin

lakkauttaa messu, mutta sekään ei enään riittänyt. Marraskuussa

heitti 13 munkkia kaapunsa, luopuen siten paavikirkon vakinaisesta

armeijasta ja sen lipusta, ja rupesi mikä evankeliumia saarnaamaan,

mikä yhteiskunnalliseen rehelliseen työhön. Tie oli raivattu, ja yhä

useammat sitä käyttivät.

Näin myrskyiseni! aikana ei ole ihmeellistä, että yliopiston nuoriso

menetti malttinsa ja antautui varsin moitittavaan tekoon. Joulukuun

3 p:nä syöksyi ylioppilaita ja porvareita kirkkoon, hävittivät

messukirjat, ajoivat pois papit, jopa uhkasivat rynnäköllä tunkea

fransiskolaisluostariin. Tutkimuksessa huomattiin kuitenkin, että

johtavat ylioppilaat olivat Erfurtilaisia. Luther myönsi kyllä

muutokset oikeutetuiksi, mutta moitti ankarasti, että niiden varjossa

väärinkäytettiin kristillistä vapautta. Wartburgista julkaisi hän taas

kirjoituksen: "Harras kehoitus kaikille kristityille varjella itseänsä

kapinasta ja metelistä".

Luther oli särkenyt ne pimeyden ja orjuuden kahleet, joissa

kristikuntaa vuosisatoja oli pidetty. Hän on vaatinut omantunnon

vapautta kristitylle Jumalan sanan horjumattomalla pohjalla.

Mutta luonnollisen ihmisen halut ja himot käyttävät ijankaikkiset

totuudetkin omiin tarkoituksiinsa. Vapaus muuttuu vallattomuudeksi,

vaarallisimmaksi aseeksi taantumiselle, "Mihin Jumala rakentaa

temppelinsä, sinne rakentaa perkele kappelinsa", sanotaan, ja

syyllisinä ovat muka temppelin rakentajat. Tämä surkea ilmiö

on huomattavana kaikissa syvemmälle menevissä uudistuksissa

sekä yhteiskunnallisella että henkisellä alalla, eikä sitä tässä

vuosisatojen suurimmassa reformityössä saattanut puuttua. Lutherin

painettu sana ei enään riittänyt vallattomuuden salpaamiseksi.

Wittenbergin neuvosto ryhtyi yliopiston suostumuksella

jumalanpalveluksen järjestämiseen uuden suunnan mukaan, mutta kun

se ei suostunut Karlstadtin vaatimukseen, että alttarit ja kuvat

hävitettäisiin, otti roistoväki omin neuvoin työn suorittaakseen.

Kirkoista ryöstettiin ja hävitettiin kaikki mikä muistutti entistä

jumalanpalvelusta. Kukin pappi menetteli oman mielensä mukaan,

ripistä ja paastosta ei pidetty enään väliä, mutta ei muustakaan

sielunhoidosta. 'Täydellinen anarkiia pääsi valloilleen. Ja jos

neuvosto olisikin vihdoin saanut kuria ylläpidetyksi, saapui

Karlstadtille ja hänen johtamalleen joukolle mahtavat liittolaiset.

Zwickaun kaupungissa kertoi eräs kankuri Nikolaus Storch, että enkeli

Gabriel oli ilmaantunut hänelle ja valinnut hänet siksi profeetaksi,

jonka tuli puhdistaa kirkko ja rakentaa pyhien seurakunta maan päällä.

Häneen liittyi entinen ylioppilas Markus Stübner ja kankuri Markus

Tuomas. Lahkokunnan varsinaiseksi järjestäjäksi tuli Tuomas Münzer.

Nämät profeetat kulkivat muinoisten tavalla ennustaen Saksalle Jumalan

kirousta ja hävitystä. "Herran päivä on tulossa ja maailman loppu on

käsissä". Näiden raivojen miesten pöyristyttävät kuvaukset vaikuttivat

vastustamattomasti mieliin, jotka jo entuudesta olivat yltiöpäisyyteen,

itsensä ruoskimiseen ja pyhiinvaellusraivoon tottuneet. Zwickaun

pappi Nikolaus Haussman oli tarmokas mies ja osasi pitää profeetat

aisoissa. Tietystikin pyyhkivät nuo pyhät miehet paatuneen kaupungin

tomun jaloistaan. Olihan heidän, Lutherin oikeiden oppilaiden,

oikea paikka Wittenberg. Joulukuun 27 p. saapui sinne kulkue Storch

johtajana. Varmoina asiastaan lähtivät päämiehet professorien luo.

"Me olemme Jumalalta lähetetyt opettamaan kansaa, olemme profeettoja

ja apostoleita, olemme lutherilaisia." Kuka on käskenyt sinua

saarnaamaan? kysyi Melanchton entiseltä ylioppilaalta. - Herra

Jumalamme! "Ne ovat outoja henkiä", arveli Melanchton epäröivänä,

"ei pidä sammuttaa Jumalan Henkeä, mutta myös ei antautua perkeleen

hengen vieteltäväksi." Karlstadtin kiihdyttämissä ihmisissä saivat

profeettain opetukset paljon jalansijaa. Itse vaaliruhtinas, joka sai

heistä tiedon, kirjoitti: "Maallikkona en voi tätä arvostella, mutta

Jumalaa vastaan en tahdo toimia." Luther yksin kohta alusta oli heistä

selville. "Palvelijainsa nöyryyttämiseksi on Jumala lähettänyt heille

tämän ristin, älköön kuitenkaan vaaliruhtinas ryhtykö heitä vastaan

väkivaltaisuuteen. Sanalla ovat ne kukistettavat."

Karlstadt itse oli kohta ilmitulessa. Zwickaun profeettain tultua

rupesi hän vieläkin raivokkaampiin yllytyksiin, ja uudestaan ryntäsi

kaupunginväki kirkkoihin hävittäen, ryöstäen. Nyt oli kristitty

ainoastaan se, joka pysyi pois ripistä, joka paastopäivinä söi lihaa,

ja joka hylkäsi kaikki kirkon vanhat menot perkeleen juonina. "Yksin

pyhät muodostavat kirkon". Mutta ei siinä kylliksi. Jos Jumala

välittömästi valaisee uskovaisia, miksi ovat opinnot tarpeellisia?

Sehän oli johdonmukaista, ja Karlstadt kehoittikin oppilaitaan

luopumaan opinnoistaan. Muutamat koulunopettajat suorastaan ajoivat

oppilaitansa pois. Ylioppilaistakin useat jättivät luentosalit

ja ulkomaan hallitsijat kutsuivat pois omia alamaisiansa tästä

turmeluksen pesästä. Sekasorto oli ylimmillään. Susi raivosi

lammaslaumassa. Sotajoukko oli hajallaan ja johtaja piiloutuneena

tiesi missä. Reformatsioonin vastustajat ilakoitsivat. Luther on

päästänyt vallattomuuden hengen irralleen, ja nyt raukee koko hänen

korttilinnansa.

Kuka voi kuvata Lutherin sieluntuskat! Kirkon ja valtion panna

painoi hänen ylitsensä, ja lisäksi oli hänen ruhtinaansa kovasti

kieltänyt häntä lähtemästä turvapaikastaan, koska ruhtinaan voima ei

riittäisi häntä suojelemaan. Mutta oliko mahdollista oman henkensä

pelastamiseksi jättää Jumalan asia hukkumaan? Sitä vartenko oli hän

uhmannut hengelliset ja maalliset vallat Wormsissa? Ei, taistelun

kuumimpaan tuiskuun täytyi hänen heittäytyä, järjestää rivit uudestaan,

kehoittaa, rangaista. Hän päätti lähteä ja kirjoitti vaaliruhtinaalle:

"Minuun ovat tapaukset Wittenbergissä siksi koskeneet, että ellen

olisi varma siitä, että meillä on puhdas evankeliumi, niin joutuisin

epätoivoon. Te tiedätte, tahi ellette tiedä, niin olkoon se teille nyt

sanottu, että olen saanut evankeliumin, en ihmisiltä vaan Jesukselta

Kristukselta. Olen ollut nöyrä, mutta kun nyt näen, että liiallinen

nöyryys vie evankeliumin halventamiseen, täytyy minun omantunnon

pakosta menetellä toisin. Teidän ruhtinaalliselle armollenne olen

tehnyt kylliksi, kun olen tänä vuonna pysynyt syrjässä. Perkele tietää

kyllä, etten ole tehnyt sitä arkuudesta. T.R.A. tietäköön, että minä

tulen Wittenbergiin korkeammassa suojassa kuin T.R.A----nne. En

aijo pyytäkään T.R.A----nne suojelusta; minä ehkä voinen paremmin

suojella T.R.A----nne kuin Te minua. Lisäksi: jos tietäisin, että

T.R.A. tahtoisi tahi voisi minua suojella, en tulisi laisinkaan. Tässä

asiassa ei saa eikä voi miekka suojella eikä auttaa. Jumalan yksin

täytyy tässä johtaa ilman inhimillistä huolta ja tointa. Siis, se joka

vahvimmin uskoo, se paraiten auttaakin voi, mutta T.R.A. on varsin

heikko uskossa. T.R.A. pyytää tietää mitä Teidän tässä asiassa tulee

tehdä. Siihen minä vastaan: T.R.A. on jo tehnyt liiaksi, eikä Teidän

pitäisi tehdä mitään. T.R.A. tulee vaaliruhtinaana olla esivallalle

alamainen, vaikka maallinen valta tahtoisikin vangita ja tappaa minut.

Jos T.R.A. antaa aukaista portit, eikä vihollisiini nähden, jotka

tahtovat minua vangita, riko vapaata, ruhtinaallista suojeluskirjaansa,

niin tulkootpa ne vaikka minua viemään, niin on T.R.A. osoittanut

velvollista kuuliaisuutta ilman T.R.A----nne huolta, tointa tahi

vaaraa. Älköön siis T.R.A. huolehtiko minun tulostani." Vaaliruhtinasta

liikutti tämä kirje, mutta hän vaati, että Luther vielä nimenomaan

ilmoittaisi, että hän oli palannut ilman vaaliruhtinaan lupaa. Sen

johdosta kirjoitti Luther vielä ennen lähtöänsä: "Olen valmis kestämään

T.R.A----nne epäsuosiota ja koko maailman vihaa. Wittenbergiläiset ovat

minun lampaitani, Jumala on ne minulle uskonut. Minun täytyy heidän

puolestansa mennä kuolemaan. Tämän tietäköön T.R.A. älköönkä epäilkö,

että taivaassa on päätetty toisin kuin Nürnbergissä (valtiopäivillä)."

Ja hän tuli Wittenbergiin Maaliskuun 7 p:nä, ystäviensä suurimmaksi

iloksi, mutta ei sinä tuimana Lutherina, joksi olemme hänet

oppineet tuntemaan taistelun tulessa. Jo toisena päivänä astui hän

saarnastuoliin, laupeana isänä ja opettajana. Hän varoitti ja neuvoi,

mutta ei koskenut sanallakaan äskeisiin meteleihin, vielä vähemmin

niiden toimeenpanijoihin. Ei ollut koskaan Lutherin omituinen valta

ihmismielien yli ilmaantunut niin suurenmoisena ja ylevänä kuin näinä

päivinä. Seurakunta, joka oli odottanut toista, otti nöyrästi opetuksen

vastaan; rauhanrikkojat olivat hämillään. Ne pyysivät keskustelua

Lutherin kanssa, johon hän vastenmielisesti suostui. Mitään sovintoa

siinä tietysti ei saatu aikaan, mutta profeetat huomasivat, että heidän

valtansa oli murtunut, ja Karlstadtkin alistui. Myrsky tyyntyi, ja

rauha oli palautettu. "Minkälainen on tämä? sillä tuulet ja meri ovat

hänelle kuuliaiset!"

Reformatsiooni sai nyt jonkun aikaa levollisesti hengittää. Kaikkialla

Saksassa, semminkin vapaissa valtiokaupungeissa esiintyi evankeliumin

hengen valaisemia miehiä rohkeasti saarnaamassa puhdistettua oppia.

Wittenbergissä järjestettiin jumalanpalvelus vähitellen, sen

mukaan kuin mielet vakaantuivat, evankeliseen suuntaan. Edellinen

hävitys muuttui säännölliseksi reformatsiooniksi. Osia Lutherin

raamatunkäännöstä valmistui nopeasti ja levisi huimaavalla vauhdilla,

vaikka sen lukemista pannan uhalla kiellettiin. Melanchton järjesti

evankelisen opin tieteelliseen muotoon mainiossa kirjassaan "Loci

communes". Missä olivat nyt nuo mahtavat hengelliset ja maalliset

vallanpitäjät, missä ne salamannuolet, joilla evankeliumia ja

sen saarnaajia oli uhattu? Ne olivat takertuneet valtiollisiin

sokkeloihinsa. Paavi juonitteli tapansa mukaan, ja keisari kävi

yhtämittaisia sotia valtansa levittämiseksi. Nyt kuten aina, milloin

uskonpuhdistus oli vaarallisimmassa kohdassaan, hämmensi Jumala

vastustajien toimia.

Yhtä omituinen kuin odottamaton vastustaja nousi nyt tätä

verrannollista rauhaa rikkomaan. Englannin kuningas Henrik VIII,

kunnianhimojen ja elämässään irstas nuorukainen, ei tyytynyt

turnauksissa voittamiinsa laakereihin, vaan päätti hänkin heittäytyä

teoloogiseen turnaukseen Wittenbergin munkkia vastaan. Aluksi

poltettiin erinomaisella juhlallisuudella Lutherin kirjat. Sitten

julkaisi kuningas leimuavan kirjan Lutherin harhaoppeja vastaan,

puolustaen katolisen kirkon seitsemää sakramenttia. Suurimmalla

halveksimisella puhuu hän tuosta miehestä, "joka näkyy olevan

synnytysvaivoissa, mutta synnyttää vaan ilmaa, joka verhoo

mielettömyyksiinsä ylpeiden sanojen pöyhkeilevään vaippaan,

niinkuin apinaa puetaan purppuraan." Mutta kaikeksi varmuudeksi

vetoo hän, katolilaisten tapaan, rovioon, jotta tämä kyykäärme

kauhealla kuolemallaan kerrankin hyödyttäisi maailmaa. Ihastus tästä

erinomaisesta teoksesta oli katolilaisissa ääretön, ja paavi antoi

kuninkaalle arvonimen "Uskon puolustaja".

Taisteluhenki Lutherissa leimahti ylimmilleen. Mitä mahtavammalta ja

vaarallisemmalta vastustaja näytti, sitä terävämmäksi Luther luuli

täytyvänsä hioa miekkansa. "Turhaa olisi nöyrtyä, peräytyä, rukoilla ja

koettaa rauhallisia keinoja. Aina tapaatte Lutherin karhuna tiellänne

ja jalopeurana poluillanne. Sen evankeliumin edessä, jonka minä, Martti

Luther, saarnaan, täytyy sittenkin munkkien, ruhtinaiden, perkeleiden,

kuoleman, synnin, sekä kaiken sen, joka ei ole Kristuksesta, kukistua

ja hävitä." Luther opetti vanhurskautta uskosta ilman töitä. Hänen

vastustajansa syyttivät häntä löyhän siveys-opin ja irstaisuuden

puoltajaksi. Ankaran moraalin ja hyvien töiden asianajajina esiintyivät

paavit ja kardinaalit, joiden irstas elämä on maailmanmainio, ja

tällä kertaa kuningas, jonka verinen väkivaltaisuus on historian

ilettävimpiä. Tänä päivänäkin vielä ovat uskonvanhurskauden vastustajat

ja hyvien töiden puolustajat usein semmoiset, joiden elämä vähimmin

vastaa evankeliumin vaatimuksia. Luther oli nyt saanut uuden

verivihollisen, joka tosin ei enään esiintynyt kirjailijana, mutta sitä

vastoin kiivaimpana väkivaltaisuuksiin yllyttäjänä.

Turhaan olivat paavikunnan suurmiehet teroittaneet kynänsä

uppiniskaista munkkia vastaan, turhaan itse Englannin oppinut kuningas

rynnännyt kirjalliselle taistelutantereelle uskon puolustajana.

Eiköhän vihdoin saataisi vuosisadan suurin nero, oppineiden kuningas

Erasmus, pukeutumaan loistavaan haarniskaansa? Tietystikään hän ei

tahtonut mitenkään joutua epäluulon alaiseksi mistään yhteydestä

pannaan julistetun miehen kanssa, jonka kirjoja hän oli rohjennut lukea

ainoastaan paavin erityisellä luvalla. Mutta sittenkin uhiteltiin häntä

aina syytöksellä lutherilaisuudesta. Hänkö muka ei olisi oikeauskoinen!

Hänkin ehkä joutuisi pannan alle! Miehuus ei suinkaan löytynyt niiden

omaisuuksien joukossa, jotka kaunistivat suurta Erasmusta. Kun häntä

maailman mahtavat kehoittivat esiintymään, valittaa hän surkeasti niitä

vaaroja, joihin hän joutuu. Häntä ehkä kivitetään, eikä hän löydä

kustantajaakaan. Mutta oja siellä, allikko täällä, olivathan sittenkin

maailman mahtavat hänen puolellaan.

Hän tarttui siis kynään. Mutta koko hänen luovauskonsti oli tarpeen

törmäyksen välttämiseksi toiselta puolen kaiken sen hyvän kanssa,

mitä hän ennen oli Lutherista sanonut, toiselta puolen kirkon kanssa.

Hän valitsi aineeksensa kysymyksen "Vapaasta tahdosta", joka ei ollut

suoranaisesti yhteydessä päivän polttavien kysymysten kanssa. Hän

liikkuu vaan pinnalla, myöntää, ettei hänellä ollut asiasta varmaa

vakaumusta; asia ei kuulu yksinkertaisen kansan alaan; paljon on

itsessään hyvää, mutta määrätyssä tilaisuudessa sopimatonta, kuten

viini kuumetta sairastavalle; hän tahtoo välttää äärimmäisyyttä ja

pysyä keskitiellä. Mutta ennen kaikkea koettaa hän olla koskematta

kirkon oppiin ja sen arjimpiin kohtiin. Kaikin mokomin älköön kukaan

syyttäkö häntä, kirkon uskollista poikaa, kerettiläisyydestä.

Lutherin luontoiselle miehelle, joka ei koskaan tinkinyt vakaumuksensa

ja totuuden kanssa, oli semmoinen kurja luikerteleminen ainoastaan

ilettävä, mutta vastauksessaan "Epävapaa tahto" heittää hän entisen

tuiman kirjoitustapansa, pysyen tieteellisessä todistelemisessa. Ne

suuret seuraukset, joita oli odotettu Erasmuksen esiintymisestä,

raukesivat kokonaan tyhjään. Evankeliumi levisi paikasta paikkaan

rohkeiden julistajien kautta ja vainoista huolimatta. Saksassa

tyydyttiin vielä vangitsemisiin tai karkoituksiin, mutta

Alankomaissa, joka oli lähempänä keisaria ja joka sittemmin tuli

niin kuuluisaksi Alban herttuan kymmentuhansittain viritettyjen

rovioiden kautta, sai evankeliumi ensimmäiset veritodistajansa.

Kaksi nuorta augustiinimunkkia, Esch ja Voes, poltettiin kaikella

kirkon juhlallisuudella. Luther viritti kanteleensa, josta vasta

lähti seurakuntien vielä nykyään käytetyt ylevimmät sota-,

kiitos- ja lohdutusvirret, ylistääksensä heidän kuolematansa mieltä

innostuttavassa, kansanlaulun muotoon rakennetussa laulussa:

"Lähetyskirje kristityille Hollannissa", kiittäen Jumalaa siitä, että

vihdoin on jotakin hedelmää niitetty Herran sanan kylvöstä.

Paavi Leo X kuoli 1521, ja häntä seurasi paavina Hadrian VI, joka

ainakin oli elämässään nuhteeton, mutta sen ohessa mitä kiihkoisin.

Seuraavana vuonna kokoontuivat valtiopäivät Nürnbergiin varsin

uhkaavilla enteillä. Vihamieliset ruhtinaat vaativat Wormsin

ediktin ankaraa toimeenpanoa. Nythän tiedetään niissä Luther on

tavattavissa. Paavin nuntsius semminkin osoittautui verenhimoiseksi.

Mutta toiselta puolen näkyi myös kuinka uskonpuhdistus oli voittanut

alaa. Nürnbergin kirkoissa saarnasivat rohkeasti evankeliumia etevät

miehet, semmoiset kuin Osiander. Tuo oli nuntsiuksesta ylen julkeata;

hän vaati uppiniskaisten pappien ja munkkien vangitsemista, johon

valtiopäivät suostuivat. Mutta Nürnbergin kaupungin neuvosto päätti

panna väkivaltaa väkivaltaa vastaan. Valtiopäivillä ilmoiteltiin nyt

nuntsiukselle, ettei käy päinsä vangita vapaakaupungin pappeja, ja kun

hän tahtoi omalla uhallaan toimittaa vangitsemisen, uhkasi itse Mainzin

arkkipiispa lähteä pois. Asia raukesi.

Roman ylenpalttinen röyhkeys vaikutti taas käänteen valtiopäivien

mielipiteissä, ja uudestaan laadittiin valituskirja kaikista kirkon

väärinkäytöksistä paaville lähetettäväksi. Suuttumus nousi romalaisissa

ylimmilleen. Paavi kirjoitti itse vaaliruhtinaalle: "Olemme kauvan

odottaneet, olemme tahtoneet nähdä eikö Jumala aikonut johtaa sieluasi

ja pääsetkö sinä saatanan pauloista. Avaa silmät ja näe kuinka syvälle

olet langennut" j.n.e. Vaaliruhtinas, joka varoi sodan syttymistä,

kysyi neuvoa Lutherilta. Tämä vastasi: "Ei saa mikään ruhtinas ruveta

sotaan ilman sen kansan suostumusta, jonka kädestä hän on, valtansa

saanut. Kansa ei tahdo taistella evankeliumin puolesta, koska se ei

ole uskovainen. Älkööt ruhtinaat tarttuko miekkaan; he ovat kansojen,

s.o. uskottomien ruhtinaita." Nürnbergin valtiopäivät lopetettiin ilman

muuta päätöstä, kuin että Wormsin edikti oli kaikkialla noudatettava,

mutta sen ohessa, että uudet valtiopäivät kutsuttaisiin kokoon

Spejeriin lopullisesti ratkaisemaan uskontokysymystä. Paavin puolue

raivostui. Siis maallikoita ratkaisemaan uskonnollisia asioita, jotka

kuuluvat yksinomaan paaville! Heillä ei ollut muu neuvona kuin roviot,

ja niitä sytytettiinkin yhä useampia, tavallisella seurauksella, että

marttyyrin veri kostutti evankeliumin vainiota. "Missä ikinä Aleander

sytyttää rovion, siellä hän nähtävästi kylvää kerettiläisiä", sanoi

Erasmus.

Varoittaen oli Luther näiden vainojen johdosta kirjoittanut: "Jos

ruhtinaat asettuvat totuutta vastaan, syntyy siitä meteli, joka syöksee

turmioon hallitsijat, papit ja kansan. Kansalaissota uhkaa ruhtinaiden

päitä." Yhteiskunnalliset olot Saksassa olivat siksi kurjat, ettei

semmoinen ennustus ollut vaikea. Ruhtinaat ja ritarit olivat

alituisissa sodissa milloin keskenään milloin ulkovaltioita vastaan,

ja niitä varten välttämättömät verot rahassa ja veressä puserrettiin

yksinomaan alhaisesta kansasta. Moni ritarilinna oli suorastaan

rosvoluola, josta harjoitettiin julkista maantieryöstöä. Kaikki äänet,

jotka vaativat yhteiskunnallisten olojen parantamista, tukehutettiin

tahi jäivät tehottomiksi. Semmoinen toivoton tila ei voinut olla tuon

tuostakin nostamatta raivoisaan kapinaan onnetonta rahvasta, niin

epätoivoinen kuin olikin sen taistelu. Keskiajan katsantokannan mukaan

saivat sellaiset aseelliset kapinat usein jonkinmoisen hengellisen

liikkeen muodon. Semmoisista mainitsemme vaan n.s. "Kenkäliiton"

Spejerissä 1503 ja 1513, ja "Köyhän Kuntzin" kapinan Wyrtembergissä

1514. Ne kyllä tukehutettiin vereen ja vastaisia purkauksia luultiin

mahdolliseksi estää vieläkin ankarammalla sorrolla. Mutta luonnollisena

seurauksena oli, että toiselta puolelta kapinatkin kävivät yhä

hurjemmiksi ja hävittäväisemmiksi, kun rahvas ei enään toivonut mitään

parannusta, vaan pyysi ainoastaan tyydytystä kostollensa sortajien

veressä.

Kun Lutherin mahtava huuto hengellistä ja maallista sortoa vastaan

kaikui Saksan yli, ei ollut vältettävissäkään, että se sytyttäisi uutta

tulta epätoivoisessa kansassa, joka ei voinut käsittää sitä vapautta,

jota Luther opetti. Olemme jo nähneet kuinka väärin Zvickaun profeetat

käyttivät Lutherin vaatimaa kristityn ihmisen vapautta vallattomuuden

harjottamiseksi. Ne kyllä Wittenbergistä karkoitettiin, mutta silti

eivät olleet kukistetut. Karlstadt oli jättänyt professoripaikkansa

1523 ja siirtynyt Orlamünden seurakunnan papiksi. Siellä sai hän kansan

kannatusta ja riehui entistä hurjemmin, hävitti alttareita ja kuvia,

ja luuli kaiken kirkollisen järjestyksen kumottua rakentavansa oikean

pyhien seurakunnan. Lutherin kanssa riitaantui hän täydellisesti ja

kirjoitti ahkerasti Wittenhergiläisiä vastaan, joita hän nyt kuvasi

paavilaisia pahemmiksi ja evankeliumin väärentäjiksi. Kiihtyneissä

mielissä iti semmoinen kylvö. Luther päätti lähteä paikalle, saarnasi

ja puhutteli Karlstadtia. Mutta myrkky oli jo liian syvään tunkeutunut.

Sana ei enään pystynyt. Luther samoin kuin kaikkien aikojen aatteen

sankarit, sai nyt kokea, että sama kansa, joka eilen huusi "hosianna",

tänä päivänä on yhtä innokas huutamaan "ristiinnaulitse". Kun hän lähti

Orlamündestä, solvasi väestö Saksan kansallissankaria vihamielisillä

huudoilla, jopa loan ja kivien heittämisellä. Erasmus salaisella ilolla

kirjoitti: "Nyt korjaamme kylvösi hedelmät".

Pahemmin kuin Karlstadt raivosi Tuomas Münzer saarnaajana Allstedtissä.

Hänelle, joka oli yksinomaan "hengen" johtama, oli pyhä raamattu ihan

tarpeeton, mutta sittenkin saarnasi hän raamatullisten lauseiden

peitossa sosialistisia ja kommunistisia oppeja, yllyttäen avonaiseen

kapinaan ei ainoastaan kirkkoa vaan kaikkea maallista esivaltaa ja

yhteiskuntajärjestystä vastaan. Hänestä oli Lutheria mahdottomampi

taivuttaa Jumalan Hengen alle kuin turkkilaisia ja pakanoita. Luther

puolestaan sanoi: "minulle on erittäin ilahuttavaa, että nämät

villihenget kehuvat ei olevansa meikäläisiä. Henki heitä ajaa, sanovat

he, ja minä sanon: huono on se Henki, joka ei tuota muita hedelmiä

kuin luostarien ja kirkkojen ryöstöä; sitä voivat aikaansaada maailman

suurimmat konnatkin. Mutta saarnatkoot vaan ujostelematta ja reippaasti

miten voivat ja ketä vastaan tahtovat, sillä Jumalan sanan täytyy aina

olla sotatamineissa. Törmätkööt henget vapaasti vastakkain. Mutta jos

joku ryhtyy väkivaltaan, pantakoon häntä vastaan väkivalta". Jalompaa

luottamusta totuuden voimaan ja voittoon ei ole kukaan osoittanut kuin

Luther näissä onnettomissa oloissa, mutta semmoinen luottaminen on

oikeutettu ainoastaan kun totuus on Jumalasta.

Münzer pian ryhtyikin väkivaltaan ja menetti siten oikeuden käyttää

vapaata sanaa, jota Luther hänelle oli vaatinut. Seurakuntalaistensa

johtajana hävitti hän Allstedtin läheisyydessä olevan rukoushuoneen

ja oli sen johdosta pakotettu lähtemään maasta, jolloin hän tuli

Schweitziin saakka kaikkialla saarnaten kapinaa ja mullistuksia.

Varsinainen kapina sai alkunsa 19 p. Heinäk. 1524 Schwarzwaldin

seuduilla ja levisi sitten pelottavalla vauhdilla. Tammikuussa

1525 laativat talonpojat valituskirjan, jossa esittävät osittain

varsin oikeutettuja vaatimuksia, kaikki raamatunlauseiden nojalla.

Merkillistä kyllä, vetosivat he Lutheriin: "Jos erehdymme, todistakoon

hän sen pyhästä raamatusta". Lutherin vastaus on yhtä miehekäs kuin

maltillinen. "Teissä on syy", sanoi hän hallitsijoille ja piispoille.

"Jumala rankaisee teidän raivottuanne eivätkä talonpojat. Älkää

uskoko, että te vältätte teille aiottua rangaistusta. Vaikka teille

onnistuisikin tuhota talonpojat, niin kyllä Jumala, rangaistaksensa

ylpeyttänne, osaa kivistäkin herättää uusia. Armaat Herrat, jos

vielä tahdotte kuulla neuvoa, niin hillitkää vihanne, ja kohdelkaa

talonpoikaisraukkoja eksytettyinä. Koettakaa hyvällä sopia asioista.

Talonpoikien valituksissa on monta varsin kohtuullista ja oikeutettua."

Talonpoikia varoittaa hän kapinasta. "Paavi ja keisari ovat liittyneet

minua vastaan; mutta millä olen saanut asian sille kannalle, että mitä

enemmän keisari ja paavi ovat minua vastaan raivonneet, sitä enemmän on

evankeliumi levinnyt? Sillä ainoastaan, etten ole miekkaan tarttunut

enkä kostoa huutanut; en ole ryhtynyt kapinaan vaan vedonnut Jumalaan

ja luottanut hänen mahtavaan käteensä."

Mutta tulipalo levisi ja yltyi. Mokoma ruhtinaiden imartelija! Itse

hän on julistanut sotaa paavia vastaan, mutta meidän pitäisi alistua

sortajiemme alle! Julmempi kuin valtaan päässyt orja ei ole mikään

peto. Luostarit ja linnat poltettiin ja niiden asukkaat surmattiin

kapalolapsiin saakka, naiset raiskattiin. Moni kaupunki avasi porttinsa

ja liittyi joko vapaaehtoisesti tahi pakosta ryöstäjiin. Useat

linnanherrat menivät talonpoikien puolelle henkensä pelastamiseksi.

Sekasorto oli siksi suuri ja yleinen, ettei kukaan osannut ryhtyä

tarmokkaaseen vastarintaan. Näytti jo siltä, että koko Saksa oli

perikatoon joutuva. Münzerin joukot kasvoivat satatuhansiin, ja ne

uskoivat sokeasti hänen sanojaan, että Jumala oli hukuttava heidän

vastustajansa kuten muinoin Faraon. Kaikkialla syytettiin Lutheria

liikkeen virittäjäksi; olihan tässä ilmeisesti uudistunut Hussin

nostama Taboriittein kapina. Osaako Luther nyt sammuttaa raivoavaa

tulipaloa?

Ei voinut enään olla kysymys kuka oli oikeassa, kuka väärässä.

Tässä yleisessä häviössä ja verenvuodatuksessa oli ennen kaikkea

yhteiskuntajärjestys, vaikka huonokin, pelastettava. Mahdoton oli

Lutherin vaieta. Hänen kirjansa "kapinallisia talonpoikia vastaan" on

kieltämättä raju, jopa julma. "Talonpojat asettuvat esivaltaa vastaan;

ne ryöstävät ja polttavat luostareita ja linnoja ja näitä rikoksia

tekevät ne evankeliumin verhon alla. Sentähden tulee heitä rangaista

niin kuin hullua koiraa tapetaan. Siis, rakkaat herrat, pelastakaa,

auttakaa ja armahtakaa kansaraukkaa; se joka voi lyököön, pistäköön ja

tappakoon. Ken siinä menettää henkensä, hän ei voi saada autuaampaa

kuolemaa, sillä hän kuolee totellen Jumalan sanaa ja käskyä."

Lutherin aikalaisetkin moittivat häntä näistä ja muista julmista

sanoista, eikä hän ollut muuta kuin erehtyväinen ihminen hänkään.

Mutta kun ajattelee mitä tuskia hän kärsi epäillen itsekin, eikö hänen

entiset varomattomat sanansa olleet ehkä jonakuna aiheena kauheuksiin,

niin saattaa ymmärtää hänen särjettyä sisällistä tilaansa. Ja tottahan

on, etteivät ryöstö ja verenvuodatus voineet mitään parempaa tilaa

luoda. Mitä pikemmin ne saadaan lakkautetuiksi, sitä vähemmiksi

supistuvat niiden tuottamat onnettomuudet. Raivokkaasta metelistä

täytyi tehdä loppu hinnalla millä hyvänsä. Siitä ainakaan ei voinut

mitään hyvää koitua.

Vihdoin saivat ruhtinaatkin varustuksensa järjestetyksi. Valtioarmeija,

Yrjö von Truchsessin johtama, kulki Schweitzin rajaa kohti Weimbergiin

ja löi siellä talonpoikaisjoukon. Mutta heidän pääjoukkonsa

piiritti Frauenburgin linnaa, jota se yritti rynnäköllä valloittaa.

Verisin päin lyötyinä takaisin, marssivat talonpojat Truchsessia

vastaan, joka perinpohjin mursi heidät, niin tehden' lopun ylen

vaarallisesta kapinasta. Lyökää, pistäkää, tappakaa aseellisia, mutta

armahtakaa armoa pyytäviä ja aseettomia. Niin oli Luther neuvonut

Mutta ystäviensä, omaistensa, säätyläistensä hirveästä kuolemasta

raivostuneina rypöivät nyt vuorostaan herrat talonpoikien veressä.

Surullisen jälkinäytöksen sai Münzer vielä aikaan. Mühlhausenin

porvarit kutsuivat hänen papikseen. Kaupungin neuvosto kyllä kielsi,

mutta Münzerin onnistui saada se karkoitetuksi, ja hän tuli siten

myöskin kaupungin maalliseksi hallitsijaksi. Nyt saatiin nähdä

Münzerin periaatteet käytännössä. Kaupungin "pyhät" viettivät

mitä irstainta elämää, mutta Münzer ei tyytynyt yhden kaupungin

reformeeraamiseen, vaan kehotti varsinaiseen ristiretkeen uskotonta

maailmaa vastaan. Hurjilla yllytyksillään sai hän maakansaakin

saaliin toivossa asettumaan hänen lippujensa alle. "Eteenpäin; älkää

säästäkö jumalattomia. Ne kyllä rukoilevat teitä kuten pienet lapset,

mutta pysykää lujina. Älköön miekkanne jäähtykö veressä." Vaara

oli todellakin hetkeksi uhkaava, mutta niin pian kuin säännöllinen

sotaväki joutui näitä hurjistuneita vastaan oli heidän perikatonsa

tietty. Münzer mestattiin ja rauha oli vihdoin palautettu. Mutta uusi

suru kohtasi Lutheria. Hänen lempeä suosijansa vaaliruhtinas Fredrik

Viisas kuoli 9 p. Toukokuuta 1525 kuolinvuoteellaan nautittuaan Herran

ehtoollisen molemmissa muodoissa. Talonpoikaiskapinan hävitys rasitti

lisäksi Lutherin mieltä, ja vihdoin oli paavi taas ystävyydessä

keisarin kanssa. Kaikilta haaroilta uhkasi tuho Lutherin työtä. "Ah!"

huudahti hän tuskissaan, "kuinka kernaasti kuolisin, jos se olisi

Jumalan tahto. En näe maailmassa enään rakkautta, totuutta, uskoa enkä

muuta hyvää." Lutherin ainoa maallinen turva oli häneltä temmattu

pois. Saksenin herttua Yrjö oli sitä vastoin ahkerassa toimessa.

Tuossa nyt ovat ne onnettomuudet, joita Luther on meille tuottanut,

sanoi hän talonpoikien kapinan johdosta; liittykäämme häntä vastaan.

Lutherilaisia vainottiin ja mestattiin, ja toivottiin saatavan Luther

vangituksi itse Wittenbergissä. "Herttua Yrjö luulee nyt Fredrikin

kuoleman jälkeen kaikki voivansa; mutta Kristus hallitsee vihollistensa

keskellä; niiden vehkeet joutuvat häpeään", kirjoitti Luther.

* * * * *

Ulkoapäin uhkaavat vaarat eivät suinkaan olleet Lutherin ainoana

huolena. Sielunhoito, opetustoimi, kirjalliset tehtävät ja suunnaton

kirjeenvaihto, jolla hän antoi pyydettyjä neuvoja, lohdutti ja

rohkaisi heikkoja ja epäröiviä, oli hänelle taakkana, jonka suuruus

hämmästyttää. Mutta nekään huolet ja työt eivät olleet ainoat.

Kaikkialla vainotut evankeliumin saarnaajat pakenivat viimeisessä

tingassa Wittenbergiin. Niistä oli huolta pidettävä, joukottain

jättivät munkit luostarinsa; neuvot ja elatus oli etsittävä

Wittenbergissä. Vihdoin leveni liike myös nunnaluostareihin.

Ensimmäisinä oli useita nunnia Nimptschin luostarissa Jumalan sanan

ahkeralla viljelemisellä tullut siihen käsitykseen, etteivät voineet

sielunsa autuuden tähden jäädä luostarin kuolettavaan elämään.

Vastoin vanhempiensa tahtoa päätti yhdeksän heistä 1523 lähteä pois

ja luonnollisesti Wittenbergiin. Niille oli hankittava tyyssija, ja

hyväntahtoiset porvarit sitä tarjoivatkin, muiden muassa kaupungin

pormestari, jonka luo sijoitettiin eräs aatelinen nunna, Katarina von

Bora.

Luther itse vieraantui yhä enemmän ulkonaisestikin munkkielämän

siteistä. Lokak. 9 p:nä 1524 esiintyi hän ensimmäisen kerran,

heitettyänsä munkkikaapun, papillisessa puvussa seurakunnan suureksi

iloksi. Luostarissaan eli hän ypöyksinään, sitten kun viimeinen munkki

sieltä oli lähtenyt. Avaimet lähetti hän vaaliruhtinaalle: "tahdon nyt

nähdä millä tavoin Jumala aikoo pitää minusta huolta". Vaaliruhtinas

lahjoitti luostarin yliopistolle ja salli Lutherin siellä asua.

Tulivat sitten nuo ylen onnettomat kapinanpäivät. Koettelemukset ja

"saatanan" hyökkäykset eivät milloinkaan olleet ankarampia. Kansa oli

hänelle vihamielinen; solvaukset ja panettelut häntä vastaan kaikuivat

kaikkialta, keisarista ja ruhtinaista hänellä ei ollut mitään toivoa;

yksin oli hän ei ainoastaan luostarissaan, vaan mielestään koko

maailmassa. Mutta mitä synkemmiltä olot näyttivät, sitä rajummaksi

kasvoi Lutherin luonteelle omituinen uhma. Hänen henkensä oli uhattuna

vallanpitäjien ja harhahenkien puolelta; rovio oli hänen todennäköisin

viimeinen vuoteensa. Ennen kuolematansa tahtoi hän kuitenkin perkeleen

uhmalla antaa tulevaisuudelle esimerkin. Hän päätti mennä naimisiini.

Kovasti taisteli hän Jumalan kanssa päästäksensä varmuuteen, semminkin

kun ystävätkin arvelivat, että hän siten perinpohjin turmelee alotettua

työtänsä. Mutta isänkin kehoitus vahvisti häntä. Kesäkuun 11 p. 1525

vihittiin Luther Katarina von Boran kanssa. Solvaukset ja häväistykset

nousivat ylimmilleen. "Kun munkki nai nunnan, niin siitä varmaankin

syntyy Antikristus", sanottiin. Erasmus vastasi ivallisesti: "Jos se

ennustus pitää paikkansa, niin kyllä sitten Antikristuksia on maailmaan

syntynyt joukottain." Katarina von Bora oli syntynyt Tammikuun 29

p:nä 1499 aatelisperheessä, jonka ahdas taloudellinen tila pakotti

lähettämään tytön 10-vuotiaana kasvatettavaksi luostariin, jossa hän

16 vuoden ijässä ilman sisällistä taipumusta, ja koska hänellä ei

ollut mitään maallista turvaa, teki nunnalupauksensa. Entisen munkin

avioliitto entisen nunnan kanssa on selvin todistus reformatsioonin

uuden periaatteen toteutumisesta. Kristityn ei tule maailmasta

luopuneena luontoa kuolettamalla etsiä pyhyyttä, vaan tulee hänen

maailmassa, maailmaa voittaen, pyrkiä pyhyyteen, niinkuin Herra sanoo:

pelto, johon ihmisen poika kylvää hyvän siemenen, on maailma. Luonto

on Hengen kostuttamana valaistava ja pyhitettävä. Ainoastaan siten on

kristillinen maailmakulttuuri toteutettavissa.

Reformatsiooni, kuten kaikki perinpohjaiset uudistukset henkisissä

ja yhteiskunnallisissa oloissa, vaikutti välttämättömästi häiriötä

jokapäiväisen elämän kulussa. Saatamme ymmärtää, että semmoisetkin

tapaukset kuin äsken kerrottu talonpoikaiskapina, jonka juuret

ovat aivan toiselta taholla etsittävät, pidettiin reformatsioonin

seurauksena. Mutta oli kyllä muita surkeita ilmiöitä, jotka

välittömämmin johtuivat reformatsioonista. Luostareissa oli ollut

ainakin jonkinmoisia kouluja, jotka hävisivät luostarien kanssa.

Hengelliset harrastukset olivat käyneet siksi ylivoimaisiksi,

että maallinen oppi pidettiin halpana. Johan oli Karlstadt ja

muut suorastaan kehoittaneet nuorisoa luopumaan kouluista ja

opinnoista. Itse yliopistoissa laimeni tieteellinen harrastus.

Lutherin opetuksesta oli siten vedetty johtopäätöksiä, jotka olivat

suoranaisesti ristiriidassa sen kanssa. Sillä Lutherin periaatteiden

pohjana oli juuri se, että jokainen seurakunnan jäsen on opetettava

itse arvostelemaan hengellisiä ja maallisia asioita, ja nuorison,

poikien ja tyttöjen opetuksen tarpeellisuutta oli hän aina teroittanut

vanhempien mieleen. Nyt julkaisi hän erityisen kirjoituksen "Saksanmaan

kaikkien kaupunkien neuvosmiehille, että he perustaisivat kristillisiä

kouluja". Itse kirjoitti hän alkuopetusta varten uskonnossa "Pienen

Katekismuksensa", ainoa oppikirja, jonka arvoa vuosisadat eivät ole

voineet vähentää, sekä opettajia varten "Suuren Katekismuksen".