Tunnustus maailmanvallan edessä.
Hengellisen vallan terävin salamannuoli oli tylsistyneenä kimmonnut
tuon saksalaisen talonpojan "rautaisesta nenästä ja vaskisesta
otsasta", joita Prierio jo aikoja sitten oli hänessä aavistanut. Täytyi
nyt koettaa onnistuisiko maallinen valta paremmin.
Aleander liehtoi ahkerasti keisarin vihaa kerettiläistä vastaan, eikä
suinkaan puuttunut aiheita syytöksiin. Mahdotontahan oli, että mies,
jonka paavi oli julistanut pannaan, joka oli törkeästi kieltänyt
kirkon pyhimmät opinkappaleet kirjassaan babylonilaisesta vankeudesta,
ja vihdoin jumalattomalla kädellään polttanut paavin bullan, vielä
saisi puolustautua valtiosäätyjen edessä. Korkeintaan saisi kutsua
hänet johonkin syrjäisempään paikkaan juhlallisesti peräyttämään
oppejansa ja katumaan rikoksiansa. Mutta ennen kaikkea tuli keisarin
antaa yleinen käsky bullan toimeenpanemisesta koko valtakunnassa.
Jo olikin semmoinen käsky Joulukuussa allekirjoitettu, mutta jo
tammikuussa 1521 kokoontuivat ruhtinaat Wormsin valtiopäiville, ja
vaativat Lutherin kuulostamista säätyjen edessä. Ei edes Saksan
prelaateissa tuntunut oikeata intoa. "Nekin, jotka ovat paavilta
saaneet parhaat pappispaikat ovat mykkiä kuin kalat, jopa kiittävät
Lutheria Jumalan miehenä", valitti itse Eck. Luther oli kyllä,
Erasmuksen sanojen mukaan, "hyökännyt paavin kruunua ja munkkien vatsaa
vastaan", mutta kaikilla näillä korkeilla kirkon vallanpitäjillä oli
omat poliittiset ja itsenäiset harrastuksensa eikä vatsasta lähde
oikeata vihaa eikä tarmoa. Kansan puolesta taas oli miltei kapina
varottavana. Kun siis Helmikuussa uusi kirjoitus tuli paavilta, jossa
hellittämättä vaadittiin bullan ankaraa toimeenpanemista, luettiin se
kyllä säädyille, ja Aleander sitä puolusti kiihkeästi, mutta pitkien
keskustelujen tuloksena oli, ettei Lutheria kuulustelematta saa
tuomita, vaikka hänen pitääkin empimättä peräyttää mitä hän kirkkoa
vastaan on opettanut; muut valituksen aiheet otettaisiin keskustelun
alaiseksi. Mutta kun keisari huomasi, että paavi taas juonitteli
häntä vastaan Ranskan kuninkaan kanssa, päätti hän, kuten keisari
Maksimiliankin, käyttää Lutheria valtiollisena aseena, ja kuinka
olikaan, niin lähti Maaliskuun 15 p:nä Wittenbergiin sanansaattaja,
varustettuna keisarin suojeluskirjalla Lutheria varten, haastamaan
häntä Wormsin valtiopäiville. Siis tuomittu kerettiläinen, paavin
bullan polttaja saa puolustaa tekoaan valtiosäätyjen edessä. Mikä
nöyrytys paaville!
Lutherin ystävät olivat pelon vallassa. Mitä on luottamista keisarin
suojeluskirjaan? Semmoinen oli Hussillakin, joka kuitenkin oli
verrattomasti vähemmin rikkonut. Kuten ainakin pysyi Luther yksin
levollisena: nyt ei ole aikaa pelkäämiseen; aika on tunnustaa ja
astua miehekkäällä itsetunnolla rohkeasti koko maailmaa vastaan.
"Ellen voi tulla terveenä Wormsiin", kirjoitti hän vaaliruhtinaalle,
"niin annan itseäni sinne kantaa. Keisarin kutsumus on Jumalan
kutsumus. Jos rupeavat väkivaltaan minua vastaan, niin jääköön
asia Herran haltuun. Hän, joka pelasti nuo kolme miestä tulisessa
pätsissä, elää ja hallitsee vieläkin. Ellei hän tahdo minua pelastaa,
niin vähänpä minun elämästäni, kunpa vaan jumalattomat eivät pääse
evankeliumia pilkkaamaan. Odottakaa minulta mitä tahansa paitsi pakoa
ja peräytymistä. Paeta en voi, vielä vähemmin peräyttää. En ole
hurjuudesta tahi oman voiton pyynnöstä saarnannut sitä oppia, josta
minua syytetään, vaan totellakseni omaatuntoani ja valaani Pyhän
Raamatun tohtorina; olen tehnyt sitä Kristuksen kirkon ja Saksan kansan
hyväksi."
Maaliskuun 24 p:nä saapui Wittenbergiin keisarillinen sanansaattaja
kutsumuskirja muassaan. Hyvin ymmärsi Luther aseman. "Paavilaiset",
sanoi hän, "eivät halua että tulisin Wormsiin, ne tahtovat vaan
langettamistani ja kuolemaani. Olkoon niin. Rukoilkaat ei minun vaan
Jumalan sanan puolesta. Tapahtukoon Herran tahto. Kristus on antava
minulle henkensä voittaakseni näitä saatanan palvelijoita. Minä
ylönkatson heitä eläessäni ja kukistan heitä kuollessani."
Huhtikuun 2 p:nä lähti Luther vaunuissa Amsdorffin, tuomari Schurffin
ja tanskalaisen ylioppilaan Suavenin seuraamana matkaan. Jäähyväisiksi
sanoi hän Melanchtonille: "Jos viholliseni minut tappaavat, älä lakkaa,
rakas veli, pysymästä totuudessa. Tee työtä minun sijassani, koska en
itse saa tehdä työtä. Kun sinä elät, niin vähät minusta." Koko matka
muodostui täydelliseksi juhlakulkueeksi. Kansaa tulvaili kaikilta
haaroilta saadaksensa nähdä tuota valtaavaa miestä. Kaupungeissa
osoitettiin hänelle kaikenmoista kunnioitusta. Semminkin juhlallisesti
otti häntä vastaan Erfurtin yliopisto ja sikäläiset humanistit.
Kaduille jopa katoillekin tunkeilivat asukkaat. Kirkko, jossa hän
saarnasi, oli reunojaan myöten täynnä. Ja samoin kaikkialla.
Osat olivat todellakin ihmeellisesti muuttuneet. Luther kulki
pelotonna Wormsia kohden, mutta siellä vapisivat paavilaiset. Aleander
kierteli kaikkien mahtavien luona. "Aiotteko väitellä Lutherin kanssa?
Eikö tuon uhkarohkean miehen tarmo, hänen tuliset silmänsä hänen
valtaavat sanansa ja hänen suunsa salaperäinen henki riitä mielten
kiihoittamiseksi?" Mutta kaikesta huolimatta läheni tuo pelottava mies.
Mihin ryhtyä? Hänelle toimitettiin tieto, että keisarin julistuksen
mukaan Maaliskuun 10 p:tä oli käsketty ottamaan takavarikkoon kaikki
hänen julkaisemansa kirjat. Siitä piti hänen ymmärtää mitä hänellä oli
Wormsissa odotettavana. "Sittenkin saavumme Wormsiin kaikista helvetin
porteista huolimatta." Itse Spalatinkin varoitti: "Sinun käy samoin
kuin Hussin." Aina vaan sama vastaus: "Vaikka Huss poltettiin ei toki
totuus tullut poltetuksi. Jumalan nimessä tulen Wormsiin, vaikka siellä
olisi yhtä monta perkelettä kuin kattotiiltä." Uhkaukset ja varoitukset
eivät tepsineet, ehkä saataisiin mies viekkaudella ansaan. Keisarin
rippi-isä Glapio oli miettinyt uutta menetystapaa. Keskustellessaan
vaaliruhtinaan neuvoksen Bruckin kanssa, oli hän teeskennellyt suurta
myötätuntoisuutta Lutheria kohtaan. Luther on erittäin oppinut ja
jumalinen mies; hän on koskenut moneen kirkon haavaan. Jos hän vaan
peruuttaa mitä hän on kirjoittanut kirkon babylonilaisesta vankeudesta,
saadaan kyllä kaikki sovitetuksi; sitten ruvetaan täydellä todella
kirkon puhdistamiseen. Sentähden olisi varsin suotavaa, ettei Luther
tulisi Wormsiin vaan yhtyisi Glapion kanssa neuvotteluihin Sickingenin
linnassa "vanhurskaiden tyyssijassa", joksi sitä sanottiin, koska
Sickingen suojeli kaikkia Lutherin vainottuja puoluelaisia. Siellä
sovittaisiin pois kaikki riidat. Semmoinen oli Glapion tuuma, ja
ehdotuksellaan tarkoitti hän ensiksi saada kulumaan loppuun Lutherille
myönnetty suojelusaika; toiseksi koettaa eroittaa hänestä kansallisen
puolueen miehet, Sickingenin, Hulttenin y.m., jotka vähemmin huolivat
opista kuin Saksan kansan vapaudesta. Kun heille sen puolesta annettiin
lupauksia, niin kyllä ne helposti luopuisivat siitä, mikä oli Lutherin
sydänasia ja voima. Ebernburgin miehet todellakin menivät ansaan.
Kernaasti kieltäköön Luther babylonilaisen kirjansa, niin kaikki käy
hyvin, ja tuo heille kallis mies pääsee kaikessa tapauksessa hänelle
vaarallisesta Wormsissa käynnistä. Ducer riensi viemään Lutherille
tiedon tästä uudesta tuumasta, mutta sai sen kylmän vastauksen: jos
rippi-isällä on minulle mitään sanottavana, niin tapaammehan toinen
toistamme Wormsissa.
Huhtikuun 16 p:nä kl. 10 a. ilmoitti muurinvartijan torvenkajahdus,
että toisten odottama, toisten pelkäämä mies oli tulossa. Keisarillinen
airut ratsasti vaunujen edessä täydessä juhlapuvussa. "Jumala on
oleva mukanani", huokasi Luther tultuansa kaupungin muurien sisälle.
Tuhansittain tunkeili kansaa kadulla saadaksensa nähdä Saksan
suurta kansanmiestä. Asuntonsa sai hän Johanniittimajassa eräiden
saksenilaisten aatelismiesten luona, ja kohta alkoi tervehtivien pitkä
sarja. Ylhäinen ja alhainen, papit ja maallikot tahtoivat kasvoista
kasvoihin nähdä miestä, joka yksin aikoi taistella maailmanvaltaa
vastaan.
Toisena aamuna sai Luther käskyn saapua kl. 4 j. p. p. keisarin
ja valtakunnan säätyjen eteen. Ohjelma oli yksinkertainen. Mitään
teoloogista väittelyä ei sallita; Lutherille tehtävät kysymykset olivat
ennakolta määrätyt. Entistä ahtaammalle kasaantui kansa kun Luther
valtiomarskin ja keisarillisen airueen saattamana lähti valtiosaliin.
Täytyi kiertoteitä kulkea ja väkisin estää kansaa syöksemästä saliin,
mutta kehoittavia huutoja kajahti ihmisjoukosta. Luther itse pääsi
vaivalla sisään. Kyllä häntä siellä kohtasi vihaiset katseet, mutta
moni lohduttavakin sana. Mainio sotapäällikkö Yrjö von Freundsberg
löi häntä olalle, lausuen: "Munkki raukka, kuljet semmoista tietä,
ja ryhdyt semmoiseen taisteluun, etten minä eikä moni muukaan
kuumimmallakaan tappotantereella ole moista nähnyt. Mutta jos hyvää
tarkoitat ja olet asiastasi varma, niin lähde Jumalan nimessä. Herra
ei hylkää sinua." Soveliaamminkin muistutti hänelle toinen: "Älkäät
murhehtiko kuinka teidän pitää puhuman; sillä teille annetaan sillä
hetkellä mitä teidän pitää puhuman."
Virkein mielikuvitus tuskin riittänee saattamaan eläväksi silmiemme
eteen seuraavan kohtauksen suuruutta. Mitätön munkki astui maailman
loistavimman kokouksen eteen, yhdistetyn hengellisen ja maallisen
suurvallan eteen. Kysymyksessä oli kyllä näennäisesti ainoastaan yhden
halvan miehen elämä, mutta todellisuudessa epäilemättä ihmishengen
vapauttamisen lykkääminen vuosisadoiksi. Oliko Luther pysyvä lujana,
nyt kun saatana puhui Jumalalle hänestä samoin kuin muinoin Jobista:
"ojenna sinun kätes ja rupee hänen luihinsa ja lihaansa, mitämaks hän
luopuu sinusta."
Historia kertoo, että Luther näytti häikäistyneeltä ja huumaantuneelta
kun kaikkien näiden korkeiden herrojen silmät olivat häneen tähdätyt.
Luultavasti, mutta hänen esiintymisensä ja vastauksensa olivat
täynnä ylevintä arvokkaisuutta. Juhlallinen hetki vaati tyyntä ja
vakavata miettimistä. Hätäileminen ei suinkaan ollut paikallaan.
Ensimmäisen kysymyksen hänelle esitti Eck: "Martti Luther! Hänen pyhä
ja suurivaltainen keisarillinen majesteettinsa on kutsunut sinut
valtaistuimensa eteen kysyäksensä sinulta kahta kohtaa, ensiksi: ovatko
nämät kirjat sinun kirjottamasi? (Pöydälle oli ladottu kasa Lutherin
kirjoja ja niiden nimet luettiin); toiseksi tahdotko peräyttää niiden
sisällys, vaan pysytkö siinä?" Luther vastasi: "Suurvaltaisin keisari!
armolliset ruhtinaat ja herrat! Teidän K. M. on minulle esityttänyt
kaksi kysymystä. Mitä ensimmäiseen tulee, täytyy minun tunnustaa
mainitut kirjat omikseni enkä tahdo sitä kieltää. Mutta mitä toiseen
tulee, niin, kun tässä on kysymys uskosta ja sielujen autuudesta ja
se koskee Jumalan sanaa, joka on korkein ja suurin aarre taivaassa
ja maassa, niin olisi minun puolestani ylen uskaliasta lausua mitään
ajattelematonta. Sillä voisinhan sanoa joko vähemmin kuin asia vaatii,
tahi enemmän kuin mitä totta on, kummassakin tapauksessa joutuen
Kristuksen langettaman tuomion alle: joka minun kieltää ihmisten
edessä, hänen minä myös kiellän minun isäni edessä, joka on taivaassa.
Sen tähden pyydän alamaisimmasti miettimisaikaa, että voisin vastata
Jumalan sanaa loukkaamatta." Miettimisaikaa myönnettiin hänelle,
ehdolla että hän vastaa suullisesti eikä kirjallisesti.
Valtioairut saattoi Lutherin majataloon takaisin. Uhkauksia ja
kehoitushuutoja vaihteli nytkin matkalla. "Valtiosäädyt ovat
tyytymättömät; paavin miehet riemuitsevat; Luther uhrataan", kuului
toiselta puolen. "Vai aikovat polttaa! mutta siitä ei tule mitään",
kaikui taas vastaan. Meteleitä ja tappeluita syntyi kaduilla.
Lutherin henki liiteli korkeammalla. "Kansan riehuessa", kirjoitti
hän ystävälle, "kirjoitan sinulle. Olen seisonut keisarin edessä,
olen tunnustanut itseni kirjojeni tekijäksi ja lupasin huomenna puhua
peruuttamisesta. Mutta jos vaan Kristus on minulle armoinen, en peruuta
ainoatakaan kirjainta."
Ratkaisevan sisällisen taistelunsa piti Lutherin nyt suorittaa, ennen
kun hän ihmiskunnan omantunnon vapauden edustajana tuli kaatua tai
voittaa. Rukous oli hänen elämänsä voima, ja nyt jos koskaan tuli
taivaan valtakunnan kärsiä väkivaltaa ja väkevän repiä sen itsellensä.
"Kuinka heikko on liha, ja kuinka mahtava saatana! Oi Jumala, oi
Jumala, auta minua maailman viisautta vastaan, sinun täytyy tehdä se.
Sinä yksin! Eihän tässä ole minun asiani vaan sinun. Minulla ei ole
omasta puolestani mitään tekemistä näiden maailman suurten herrojen
kanssa; minäkin mielelläni viettäisin hyviä ja rauhallisia päiviä.
Mutta asia on sinun, Herra; auta minua." Näin kuultiin Lutherin
kiihkeästi rukoilevan.
Rukouksen vahvistamana iloitsi hän, että hän nyt saa keisarin
ja valtiosäätyjen edessä tunnustaa Jesusta Kristusta. Samassa
järjestyksessä ja samanlaisen yhteenkasaantuneen ihmisjoukon läpi, joka
aaltoili ja pauhasi kuin meri, kulki Luther taas seuraavana päivänä
uuteen kuulusteluun. Hän sai kauvan odottaa, mutta Jumala oli nostanut
hänet kalliolle, jossa ihmisten hälinä ei enään koskenut häneen.
Luther astui keisarin eteen ja Trierin vaaliruhtinaan kansleri lausui
hänelle: "Martti Luther! Se miettimisaika, jonka olet pyytänyt,
on nyt loppunut. Vastaa siis H. K. M:tin kysymykseen, tahdotko
peruuttaa kokonaan tahi osaksi mitä olet kirjoittanut?" Nöyrästi ja
vaatimattomasti mutta selvästi ja kuultavasti vastasi Luther tähän
tapaan: "Olen jo tunnustanut kirjoittaneeni esillä olevat kirjat.
Ne eivät ole kaikki samanlaatuisia, toisissa olen niin selvästi,
yksinkertaisesti ja kristillisesti opettanut, että vastustajani,
jopa paavin bullakin myöntää, että toiset niistä eivät ainakaan ole
vahingollisia. Niiden peruuttaminen olisi totuuden kieltämistä.
Toisissa olen ahdistanut paavikuntaa ja niitä, jotka väärällä opilla,
pahalla elämällä ja pahentavalla esimerkillä ovat kristikuntaa sielun
ja ruumiin puolesta hävittäneet. Ei voi kukaan kieltää, ja uskovaiset
ihmiset valittavat, että paavin lait ja ihmisoppi vaivaavat ja
kiduttavat kristittyjen sydämmiä, jonka ohessa semminkin tämän Saksan
kansan omaisuus ja varat uskomattomalla tyranniudella niellään. Jos
tätä peruuttaisin, niin aukaisisinhan minä sekä ovet että akkunat
niin suurelle jumalattomalle menolle, niin että ne vielä vapaammin
raivoisivat ja riehuisivat. Suuri Jumala! mikä verho tulisikaan minusta
silloin kaikelle häväistykselle, petokselle ja tyranniudelle. Vielä
on minun kirjoissani semmoisia, joita olen kirjoittanut yksityisiä
henkilöitä vastaan. Mielelläni myönnän, että olen ollut kiivaampi ja
terävämpi kuin on sopivaa uskonnollisissa asioissa. Niitäkään en voi
sittenkään peruuttaa. Jos olen pahasti puhunut niin todistettakoon se
pahaksi." Luther oli puhunut kristikunnan nimessä, mutta myös Saksan
kansan nimessä kristikunnan puolesta.
"Valtaava tietoisuus hetken maailmanhistoriallisesta merkityksestä,
sen edesvastauksen ylevyydestä, joka oli hänelle uskottu, autuuttava,
kaiken maallisen pelon ja kaikkia maallisia ajatuksia karkoittava ja
puhdistava tunne, että hän nyt oli lausunut tunnustuksensa korkeimmasta
taivaassa ja maassa ei ainoastaan tämän katoovan maallisen suuruuden
vaan vastaisten vuosisatojen näkymättömän seurakunnan edessä, kaikki
tämä kohotti hänet oman itsensä yli ikäänkuin korkeampaan yhteisyyteen
ja pani hänen huulilleen profeetallisesti yleviä sanoja."
Tungoksessa ja ummehtuneessa ilmassa näkyi Luther hikoilevan ja näytti
väsähtäneeltä. Häntä vaadittiin nyt puhumaan latinaksi. Ystävällisesti
sanoi vaaliruhtinaan neuvos von Thun: "Ellette jaksa, niin riittäköön
jo, herra tohtori." Mutta Luther ei hellittänyt, ja suorana, katse
taivaaseen käännettynä toisti hän puheensa latinaksi.
Eck sai nyt puhevuoron: Luther ei ollut esiintuonut mitään uutta vaan
sitä mitä paavi ja kirkolliskokoukset jo olivat vääräksi tuominneet
Wiclifissä jo Hussissa. Älköön Luther asettako oman viisautensa
valistuneimpien miesten ja kirkolliskokousten yli. Laupeita luvattiin
hänelle olla, jos hän vaan tahtoisi peruuttaa myrkylliset oppinsa.
Antakoon hän nyt selvän vastauksen. Ja sen Eck saikin: "vastaukseni
on oleva ilman sarvia ja hampaita. Jos ei pyhän raamatun selvillä
sanoilla todisteta olevani väärässä - sillä minä en usko paavia enkä
kirkolliskokouksia, jotka kieltämättä ovat erehtyneet ja olleet
keskenään ristiriidassa, - niin en tahdo enkä voi mitään peruuttaa,
koska ei ole hyvä eikä rehellistä toimia vastoin omaatuntoa. Tässä
seison enkä muuta voi. Jumala minua auttakoon. Amen!"
Näin julkinen kirkolliskokousten erehtymättömyyden kieltäminen nosti
kauhua ja myrskyistä liikettä. Keisari syöksyi ylös; hän ei tahtonut
enään kuulla tuota miestä. Korkeimman maallisen vallan edessä tunsi
Luther asiansa menetetyksi, hän itse vihollistensa käsiin annetuksi. Ja
mitkä olivat todennäköiset seuraukset: kapina, vaino, verenvuodatus ja
kaikenmoinen kurjuus, josta edesvastaus lankeisi hänen hartioilleen.
Mutta Jumalan nimessä ja Jumalan kunniaksi oli hän alkanut työnsä.
Ylönantakoot häntä ystävät, jääköön hän yksin, kunpa vaan Jumala ei
ylönanna häntä.
Jo oli yö joutunut kun Luther vihdoin pääsi tästä tulisesta pätsistä
majataloonsa, jossa häntä suurimmalla jännityksellä odottivat ystävät.
"Olen läväissyt, olen läväissyt" huudahti hän, kohottaen kädet taivasta
kohti. Braunschweigin herttua Erik lähetti hänelle kannullisen olutta
kunnioituksensa osoitteeksi. Saksenin vaaliruhtinas oli Spalatinille
lausunut: "hyvin on tohtori Martti puhunut keisarin, ruhtinaiden ja
säätyjen edessä; liian rohkea hän minusta on."
Olihan tuossa jotakin lohdutusta. Mutta yöllä terästivät Lutherin
vihamiehet kuolettavat aseensa. Aamulla kutsuttiin valtiosäädyt kokoon,
ja keisari esitti heille ratkaisunsa. Katolisen uskonnon suojelijana,
sanotaan siinä, tahtoo keisari nostaa kaikki kuningaskuntansa ja
ystävänsä kerettiläisyyttä vastaan, jopa siinä panna ruumiinsa,
henkensä ja sielunsa alttiiksi. Selvää on, että tämä munkki asettaa
yksityisen mielipiteensä koko kristikuntaa vastaan, joka muka on
erehtynyt. Keisari vaatii siis kaikkia ruhtinaita jättämään Lutherin
hänen käsiinsä, kohta kun suojelusaika oli loppunut, jotta keisari
saisi hänen kanssaan menetellä niin kuin kerettiläiselle sopii.
Paavilaiset olivat saavuttaneet täydellisen voiton. Valtakunnan
panna oli julistettu tätä taipumatonta munkkia vastaan, ja koko
valtakunnan voima vaadittu häntä kukistamaan. Mutta olihan Luther
jo hänen vallassaan, kuten aikoinaan Huss Sigismundon. Keisari
kuitenkaan ei tahtonut ruveta valapatoksi. "Jos kunnia ja rehellisyys
ovatkin karkoitetut koko maailmassa, pitää niiden saada varma
tyyssija ruhtinaiden sydämmissä." Kaikissa tapauksissa oli Lutherin
suojelusaika muutamien päivien perästä loppunut ja silloin oli hän
auttamattomasti keisarin vallassa. On siis melkein luultavaa, että
keisarin rehellisyyteen vaikutti yleinen kiihoitus ruhtinaissa,
ritareissa ja kansassa, tahi ehkä tahtoi keisari vieläkin säilyttää
Lutheria pitääksensä paavi kurissa. Mutta selvä on, että Jumala, joka
oli sitonut jalopeurojen suut, kun Daniel viskattiin heidän kuoppaansa,
välittömästi tässä sitoi paljoa raivokkaampien jalopeurojen suut.
Yhden koetuksen jopa vaarallisimmankin täytyi Lutherin vielä kestää.
Lutherin ystävät ja maltillisemmat vastustajatkin huomauttivat, että
eihän Lutherin oppia oltu koetettukaan perusteellisesti kumota.
Keisari kuitenkaan ei tahtonut kuulla puhuttavankaan uudesta
teoloogisesta väittelystä, mutta jos luullaan madolliseksi saada
munkki järkiinsä, niin lupasi keisari hänet suosittaa paavin armoihin.
Luther kutsuttiin sen johdosta kymmenmiehisen lautakunnan eteen. Ei
enään uhkauksia, vaan päinvastoin. Hänen ansioitaan tunnustettiin,
myönnettiin, että turha sofistiikka oli turmellut teologiian, jopa että
kirkolliskokoukset saattavat erehtyä. Kaiketikin hänen omatuntonsa
varoitti häntä liiaksi luottamaan omaan järkeensä, joka sekin saattoi
erehtyä, ja siten tuottaa pahennusta kirkkoon ja turmella sitäkin
missä hän oli oikeassa. Trierin arkkipiispa lupasi hänelle hyvän
prioraatin ja kunniakkaan aseman hovissaan. Alistakoon Luther vaan
asiansa keisarin ja valtiosäätyjen tahi vaikkapa kirkolliskokouksen
ratkaistavaksi, niin rauha palaa maahan ja kirkkoon. Kiusaaja
lähestyi lampaan puvussa. Olihan Luther ainoa mies, joka voi hillitä
varsinaiset kumoukselliset liikkeet, jos semmoisia, kuten luultavaa
oli, ilmaantuisi. Hän enemmän kuin kukaan muu saattoi panna tarmoa
Saksan kansan valituksiin paavikuntaa vastaan, kunpa hän vaan
luopuisi kerettiläisistä opeistaan. Hän voisi esiintyä kansallisen
oppositsioonin pohjana ja edistää kansallisen reformipuolueen
valtiollisten tarkoitusten toteuttamista, semmoiseksi kuvattiin
hänelle hänen oikea tehtävänsä. Mutta jos Luther harrastikin kansan
valtiollista vapauttamista, oli hänelle kuitenkin verrattomasti
kalliimpi kirkon vapauttaminen sen "babylonilaisesta vankeudesta".
Hän ehkä hetkeksi horjui, mutta sisällinen ääni hänessä sanoi tällä
kertaa kuten vastakin, ettei Jumalan asia ole sidottava politiikkiin.
Neuvottelut eivät tuottaneet mitään tuloksia.
Huhtikuun 25 p:nä sai Luther vihdoin keisarin luvan lähteä kaupungista
ja suojeluskirjan 20:ksi päiväksi, ehdolla ettei hän matkalla
kirjoittaisi eikä saarnaisi, johon ehtoon hän kumminkaan ei suostunut.
26 p:nä lähti hän matkaan ja oli siis vapaan taivaan alla, mutta se
tosin olikin hänen ainoa turvansa, sillä julistettu oli hän valtakunnan
pannaan, jonka mukaan ei saanut kukaan häntä majoittaa, ruokkia,
juottaa tahi osoittaa hänelle mitään suopeutta, antaa suojaa tahi
apua, vaan lyötäköön ja otettakoon hän puoluelaisineen kiinni, sekä
käyttäköön itsekukin heidän omaisuuttaan omaksi hyödykseen ja jättäkööt
hänet sidottuna esivallan käsiin ja polttakoon hänen kirjojansa.
Semmoinen oli Kristuksen jälkeläisen "julistus" ja kuuluisa Wormsin
edikti. Tottahan mies nyt on kukistettu, semminkin kun keisari juuri
tähän aikaan sodalla oli kukistanut kaikki ulkonaiset vihollisensa ja
saattoi tarmolla kääntyä kerettiläisyyttä vastaan.
Mutta valtakunnan ja kirkon pannaan julistettu mies oli äkkiä
tuntemattomalla tavalla kadonnut näyttämöltä. Toukokuun 3 p:nä erosi
Luther ystävistään, joiden seurassa hän oli matkustanut, ja poikkesi
Möhraan tavataksensa siellä sukulaisiansa. Nämät seurasivat häntä
Altensteiniin päin, mutta iltapäivällä hyökkäsi esiin metsästä joukko
ratsastajia, riistivät Lutherin vaunuista ja katosivat tietämättömiin.
Kauhu valtasi koko Saksan kansan. Huhuja liikkui jos jonkinmoisia.
Mikä tiesi, että ystävät olivat pelastaneet hänet Ranskaan, mikä taas
vakuutti, että salamurhaajat olivat hänen tappaneet. Oli niitä, jotka
olivat nähneet hänen murhatun ruumiinsa. Haikeita valituksia kuului
kaikkialta: emme saa enään nähdä eikä kuulla häntä! Kostaa täytyi
väkivallan tekijöille, ja keitäpä ne olisivatkaan ellei paavilaiset.
Nämät puolestaan pelkäsivät nyt enemmän kuolleen haamua kuin elävätä
miestä. Aleander kirjoitti: "Ainoa pelastuksemme mahdollisuus on, että
lyhdyillä ja soihduilla etsimme Lutheria läpi maailman ja toimitamme
hänet takaisin maanmiehilleen."
Mutta Lutherin tila ei ollutkaan niin toivoton. Saksenin vaaliruhtinas
oli pitänyt välttämättömänä, että Luther pääsisi turvattuun paikkaan,
kunnes Wormsin edikti oli kuluttanut kovimman kärkensä. Varmaankin
välipuheen mukaan Lutherin kanssa tapahtui tuo metsäsissien muka
ryöstö. Luther vietiin kaikella kunnioituksella Wartburgin linnaan,
jossa häntä alussa pidettiin syvimmässä salaisuudessa "junkkari Yrjön"
nimellä. Ulkonaisesta taistelutantereesta oli Luther äkkiä temmattu
pois, mutta sisälliset taistelut yhä rasittivat häntä. Kipeimmin koski
häneen nyt kysymys luostarilaitoksesta. Hän oli itse vapaaehtoisesti
tehnyt munkkilupauksen. Oliko hän oikeutettu sitä purkamaan? Munkit
olivat katolisen kirkon vankin tuki, mutta kansassa paljon pahennusta
synnyttävä; pappien oikeudesta avioelämään oli hän kyllä selvillä.
Oliko tämä oikeus ulotettava myöskin munkkeihin, jolloin koko laitos
kävisi mahdottomaksi. Omasta kokemuksestaan tunsi hän munkkielämän
turmiota; sen perustuksena oli autuuden saavuttaminen omien töiden
kautta. Se oli siis julkisessa ristiriidassa Jumalan sanan kanssa,
ja siitä syystä vakaantui hänessä se käsitys, että luostarilaitos
on hävitettävä. Syyskuussa lähetti hän Wittenbergiin tätä asiaa
selvittäviä teessejä. Uusi ratkaiseva askel oli Jumalan avulla astuttu.
Kuten ainakin vaivasi häntä sairauskin. Elämänlaatu linnassa ei
soveltunut hänelle, ja sitä paitsi kiusasi häntä ajatus, että hän
muka oli pelkurimaisesti paennut työalastaan, että hän nyt turvattuna
eli ylöllisyydessä ja laiskuudessa. Hänen elämänsä oli kuitenkin nyt
niinkuin aina uupumatonta työtä. Kirjaisia ja kirjevaihtoa valui hänen
kädestään lakkaamatta. Merkillisimpinä tässä kohden on mainittava
kirje Mainzin arkkipiispalle Albrechtille. Luther oli muka nyt, kuten
Albrecht luuli, ijäksi päiviksi poistettu ja saatettu vaikenemaan.
Hätäpä nyt! Albrecht tarvitsi rahaa ja ryhtyi taas anekkikauppaan
Hallessa. Luther sai siitä tiedon; anekkikaupasta oli reformatsiooni
saanut alkunsa; oliko nyt kaikki menevä entiselleen? Sitä ei voinut
Luther sietää. Marraskuussa oli hänellä valmis käsikirjoitus "Hallen
epäjumalaa vastaan". Hän lähetti sen Spalatinille, joka kovasti
säikähtyi. Onko taas sytytettävä se tuli, jota tuskin on saatu
sammumaan! Vaaliruhtinas antoi ankaran käskyn, ettei Luther saa
kirjoittaa arkkipiispaa vastaan. Mutta Luther arveli, että eikö jo
siinä kylliksi, että ruhtinas on sitonut hänen ruumiinsa; henkeänsä hän
ei anna sitoa. Sen verran taipui hän kuitenkin, että hän lupasi ensin
lähettää varoituskirjeen Albrechtille. Loppusanat siinä olivat: "Olkoon
teidän vaaliruhtinaalliselle armollenne rehellisesti ja kirjallisesti
sanottuna, että ellette poista tuota epäjumalaanne, täytyy minun
jumalallisen opin ja kristittyjen autuuden tähden, julkisesti rynnätä
teitä vastaan niin kuin olen rynnännyt paavia vastaan, jonka mukaan
T.V. Armon tulee menetellä ja ojentua. Tähän odotan 14 p:än kuluessa
nopean ja hyvän vastauksen." Vangittu munkki puhuu hallitsijana, ja
Albrecht todellakin vastasi nöyrällä synnintunnustuksella.
Mutta mahtavimpaa asetta paavilaisuutta vastaan valmisti Luther kun hän
pakollisessa vankeudessaan ryhtyi pyhää raamattua kääntämään saksaksi.
Uskonpuhdistuksen vastainen menestys oli siirrettävä ihmisen kädestä
Jumalan omaan sanaan. Tätä suurta työtä varten oli Lutherin poistuminen
maailman hälinästä Jumalan sallima. Kansallisen kielen viljelemiseen
nähden tunnustetaan Lutherin raamatunkäännöksellä olevan perustava
merkitys. Reformatsioonin periaatteesta seurasi luonnollisesti kansojen
oman kielen kohottaminen kirjallisuuskieleksi. Toistakymmentä vuotta
kesti kuitenkin, ennenkun koko raamattu valmistui. Jokaista uutta
painosta korjattiin huolellisesti.