VI.

Taistelutantereella.

"Mitä raivokkaammin he riehuvat, sitä enemmän edistyn minä", oli

Luther kirjoittanut. Niin kävikin. Lutherin teessit anekkikaupasta

tarkoittivat yksinomaan oppinutta väittelyä, johon häntä pakotti

huolenpito hänelle uskotuista sieluista. Ne tekivät sittenkin

valtaavamman vaikutuksen kuin mitä Luther oli aavistanutkaan, koska hän

luuli lausuneensa ajatuksia, joita kaikkien kristittyjen, semminkin

paavin piti hyväksyä. Tezelin ja Eckin hyökkäykset eivät vielä

aukaisseet hänen silmiänsä. Hän luuli vaan täytyvänsä selittää mitä

kenties oli alkuperäisissä teesseissä hämärää tahi puutteellista.

Selitykset lähetti hän täydellä luottamuksella Brandenburgin piispalle

erittäin nöyrällä kirjeellä, pyytäen häntä lähettämään ne paaville.

Kuinka kaukana hän oli kaikesta vallankumouksen aikomuksesta,

todistavat hänen kirjoituksensa paaville, jolle hän omisti

selityksensä. Hän näet sanoo heittäytyvänsä paavin jalkain juureen,

joka tehköön hänen kanssansa mielensä mukaan, ratkaiskoon hänen

elämästään tai kuolemastaan. Hänen ratkaisussaan lupaa Luther tunnustaa

Kristuksen ratkaisun. Jos hän ansaitsee kuolemata, niin on hän siihen

valmis Staupitzillekin kirjoittaa hän asiasta: "kaikki olen tehnyt

omalla uhallani; Kristus katsokoon, onko se, mitä olen tehnyt, hänen

vaiko minun asiani". Itse selityksissä sanoo hän muun muassa: "vähän

minä siitä pidän mitä paavia miellyttää tahi ei miellytä, hän on

ihminen niinkuin muutkin".

Jos paavi ja hänen palvelijansa olisivat antaneet tuon hiljaisen

sielunpaimenen rauhassa hoitaa seurakuntaansa ja oppilaitansa, niin

olisi luultavasti koko nyt herätetty liike ennen pitkää nukahtanut.

Mutta niidenkin täytyy suorittaa Jumalan aikomuksia.

Paavi itse ei olisi kai suuresti välittänyt tuosta juopuneesta

saksalaisesta munkista. Mutta hänen pontevammat neuvonantajansa,

etupäässä ennen mainittu Prierio, vaativat yhä ankarammin häntä

ryhtymään paavikirkon tehokkaimpiin keinoihin, pannaan-julistukseen.

kerettiläistuomioon ja rovioon. Ja vihdoin haastettiinkin Luther Romaan

siellä vastaamaan tuomioistuimen edessä. Keino oli varsin viekas.

Joko tuli Lutherin kieltäytyä tulemasta ja siten myöntää syytöksen

oikeaksi, tahi oli hän totteleva, ja siinä tapauksessa varmaan

surmaan syöksyvä. Luther tosin ei pelännyt niitä vaaroja, jotka häntä

kaikkialla ympäröitsivät, mutta tässä oli kysymyksessä suorastaan

Jumalan kiusaaminen. Hän ei olisi saanut maailman edessä tunnustaa

uskoansa, vaan mykkänä menehtyä Roman salaisissa vankiluolissa. Mutta

itse paavikin käsitti asian mahdottomaksi. Sen sijaan antoi hän

Saksan provinsiaalille, Gerhard Heckerille, kovan käskyn virkansa

menettämisen uhalla vangita ja tarkoin vartioida Lutheria. Sitäkin

tointa kohtasi mahdottomuus, ja Luther jatkoi, synkistä ukonpilvistä

huolimatta, kirjallista taisteluansa, tarttuen yhä kiivaammin kirkon

väärinkäytöksiin, Jopa rohkeni hän paavin pannasta saarnassa lausua:

"Autuas ja siunattu on se, joka epäoikeutetun pannan alla kuolee."

Samaan aikaan kun paavi hautoi väkivaltaisia tuumiansa Lutheria

vastaan, pidettiin Augshurgissa valtiopäivät 1518.

Nämä valtiopäivät muodostavat käänteen sekä Saksan valtiollisessa

elämässä että Lutherin sisällisessä kehityksessä. Keisari ja paavi

olivat sillä kertaa taas täydessä sovussa. Toinen tahtoi erittäinkin

saada varmuutetuksi keisarikruunun pojanpojallensa Kaarlolle,

loinen taas päästä saksalaisten kukkaroihin käsiksi uudella verolla

muka turkkilaissotaa varten. Mutta saksalaisille oli jo käynyt

selville, että noita veroja ei käytetty Turkinsotia ja vaan osaksi

Pietarin-kirkkoa varten. Saksalainen kansallistunne oli herännyt,

ja kiivaissa sekä puheissa että kirjoituksissa puhkee se ilmi Romaa

ja sen kätyreitä vastaan. Julkisesti sanotaan, että italialaiset

ainoastaan tahtovat omaksi tarpeekseen hyötyä saksalaisten hiestä ja

verestä. Sellaiset lauselmat käänsivät Lutherinkin ajatukset ulospäin,

maailman menoon. Munkkina ja kirkon uskollisena opetuslapsena oli hän

harrastanut ainoastaan oman ja hänelle uskottujen sielujen autuutta.

Kansallisia tunteita hänessä ei ollut huomattavissa. Kansan kielen

viljeleminen oli hänessä ensimmäisenä ilmauksena tästä uudesta

suunnasta. Nyt kehittyi se valtiollisellekin alalle. Staupitzille

kirjoittaa hän: "jos vastustajani vielä ärsyttävät minua loruillansa,

niin kyllä heille näytän, että Saksassa löytyy ihmisiä, jotka

ymmärtävät romalaisten konstit; ja toivon että se piankin tapahtuisi.

Jo kauvan, liian kauvan pettävät meitä romalaiset loppumattomilla

juoneillaan ja vehkeillään ja kohtelevat meitä tyhmyreinään ja

tolvanoinaan, eivätkä edes petä meitä hienosti vaan solvaavat meitä

julkisesti ja hävyttömästi." Eräässä latinankielisessä puheessa

sanoo hän tähän aikaan: "missä se valtio, joka ei olisi paljon

menettänyt? millä ruhtinaalla on vielä hänen peritty oikeutensa?

missä on se pappiskollegio, joka ei olisi saastutettu? Kuka on meille

tuonut törkeimmät paheet, petosta, väärän valan tekoa, testamenttien

houkuttelemista, riitojen ja oikeudenkäyntien virittämistä,

rauhallisten ihmisten säikähtämistä. Romalaisista syöpäläisistä

tuo kaikki on tulvannut maailman yli. Surkuttele aikakautemme

onnettomuutta, piispoja ja ruhtinaiden huolettomuutta, jotka sallivat

siten peijata alamaisiansa! Ajatelkaa saksalaisten vapautta."

Romalainen munkki oli nyt muuttunut saksalaiseksi kansalaiseksi. Hän

näki, ettei Roma ollut yhtäkään kansaa niin häpeällisesti nylkenyt,

solvannut ja sortanut kuin saksalaista; hänelle selvisi, että Jumala

oli kutsunut hänet taisteluun ei ainoastaan totuuden pyhän oikeuden

puolesta, vaan myös hänen petetyn ja rääkätyn kansansa puolesta.

Paavin lähettiläs Cajetan ei suinkaan jättänyt käyttämättä keisarin

suopeutta paavia kohtaan, saadaksensa Lutherinkin asia ratkaistuksi hän

vaali siis keisaria ryhtymään tehokkaisiin toimiin, joihin tämä kyllä

oli taipuvainen. Mutta toiselta puolen täytyi hänen myös arastella

Saksenin vaaliruhtinasta. Tuloksena oli, että Luther oli kutsuttava

Augsburgiin asiatansa selvittämään.

Enemmän kuin uhkaavat vaarat rasittivat Lutheria sisälliset epäilykset

ja taistelut. Hänelle selvisi yhä enemmän, että murros sen kirkon

kanssa, jossa hän oli kasvatettu ja jota, ainakin näennäisesti, kansa

tunnusti ja kunnioitti, oli tulossa. Oliko hän todella oikeassa, oliko

hän yksin järkevä? Sen suuren kysymyksen rinnalla olivat ajalliset

ja ulkonaiset salamat hänelle vähäpätöiset. Ja tavallansa vastasi

hänelle Jumala, suoden hänelle uskollisen ja taitavan ystävän nuoressa

Filip Melanchtonissa, joka juuri tähän aikaan kutsuttiin kreikan

kielen professoriksi Wittenbergiin. Luther ja Melanchton, nämät kaksi

luonteeltaan niin erilaiset henkilöt, täydensivät toinen toisiansa mitä

ihanammaksi kokonaisuudeksi; Luther väkevä, tuima kirjoituksissaan jopa

raju. Melanchton hiljainen, viehättävä, joskus liiankin myösperäinen,

kirjallisissa toimituksissaan oppinut, syvämietteinen ja klassillisen

stiilin mestari. Käsi kädessä kulkivat nämät miehet läpi koko elämänsä.

Lutherin tuimuus olisi ehkä vienyt auttamattomiin yhteentörmäyksiin.

Melanchtonin taipuvaisuus varmaankin pannut saavutetutkin voitot

alttiiksi. Toinen tuki, toinen hillitsi; Jumala tiesi mitä aseita hän

tarvitsi.

Syyskuun lopussa tuli Lutherille Wittenbergiin haasto saapua

Augsburgiin. Ystävien varoituksista huolimatta lähti hän matkaan.

"Augsburgissakin ja kesken kaikkia vihollisiansa hallitsee Kristus".

Lokakuussa joutui hän Augsburgiin ja ilmoitti tulonsa kardinaalille,

joka lupasi ottaa hänet ystävällisesti vastaan. Vaaliruhtinas itse

oli jo lähtenyt valtiopäiviltä pois. Mutta hänen neuvonantajansa

suorastaan kielsivät Lutheria menemästä kardinaalin luo ilman keisarin

suojeluskirjaa. Sen saaminen viipyi, koska keisari oli lähtenyt

metsästysretkelle. Sillä aikaa koettivat kardinaalin italialaiset

kätyrit lupauksilla ja uhkauksilla pakottaa Lutheria peräyttämään

oppinsa. Ei tarvitse muuta kuin sanoa: "peräytän", niin aukenee

kirkon syli ja kaikki sen kunniapaikat. Mutta lupaukset ja uhkaukset

olivat yhtä turhia, ja kun vihdoin suojeluskirja oli saapunut, lähti

Luther kardinaalin luo. Lokakuun 12 p:nä säädetyn juhlamenon mukaan

tuli Lutherin ensin heittäytyä kardinaalin jalkain juureen, sitten

kohota polvilleen ja vasta kardinaalin käskystä nousta jaloilleen.

Vastaanotto olikin aluksi ystävällinen, mutta peräytymisen käsky

ehdoton. Luther pyysi tietää, missä kohden hänen oppinsa oli väärä.

Kardinaali vetosi paavin dekretaaleihin ja kirkolliskokouksiin. Luther

väitti että paavikin voi erehtyä, ja että dekretaalit ovat väärennyksiä

ja suorastaan raamattua vastaan. Näin ristiriitaisten periaatteiden

pohjalla ei voitu päästä yksimielisyyteen sittenkään kun Luther oli

kirjallisesti selittänyt kantansa. Mutta kardinaali ei kaivannut

selityksiä vaan alistumista, ja kun siitä ei ollut mitään toivoa,

kielsi kardinaali Lutheria enään tulemasta hänen silmiensä eteen.

Kun sitten tuli ilmi, että kardinaali paavin antaman valtuun nojalla

viritti ansoja saadaksensa Lutherin valtaansa, lähti hän yöllä 20 p.

Lokakuuta salaa Augsburgista. Näin pettyneenä kirjoitti kardinaali

vaaliruhtinaalle, kiittäen häntä uskolliseksi kirkon pojaksi, ja vaatii

häntä lähettämään Lutherin Romaan tahi ainakin karkoittamaan hänet

maastaan. Kirjeen lähetti vaaliruhtinas Lutherille, joka vastasi, että

Romaan lähettäminen olisi suora murha, mutta että tuskin vaaliruhtinas

voinee suojella häntä kun pannanjulistus saapuu, ja täytyy hänen kai

silloin paeta "epätietoista tahi oikeammin varsin tietty mihinkä, sillä

Jumala on kaikkialla". Hetkeksi luuli vaaliruhtinaskin parhaaksi, että

Luther pakenisi, ja ajateltiin Ranskaa. Sitä ennen tahtoi kuitenkin

Luther saada asiansa selvitetyksi omassa maassa ja vetosi juhlallisesti

yleiseen kirkolliskokoukseen. Se oli uusi loukkaus paavia vastaan, ja

uusi askel Lutherin puolesta ratkaisevaa loppua kohti.

Mutta nyt astui näyttämölle uusi henkilö, paavin kamariherra Kaarle

von Miltitz. Tämä lähetettiin Saksaan viemään vaaliruhtinaalle

paavin korkeimman kunniamerkin "kultaisen ruusun". Sen ohessa oli

hän varustettu valtuulla ja kirjeillä, joissa vaaditaan Lutheria,

"tätä turmeluksen jopa saatanan poikaa" jätettäväksi hänen haltuunsa

Mutta ihmeekseen sai Miltitz huomata kuinka yleisesti Saksassa jo

kannatettiin Lutheria. Väkivalta näytti hänestä mahdottomalta,

mutta häntä houkutti kunnia omilla tuumillaan saada kukistetuksi

tuo vaarallinen kapina paavin valtaa vastaan. "Kultainen ruusu"

jäi toistaiseksi antamatta, ja Miltitz ryhtyi omin päinsä toimeen.

Tammikuussa 1519 yhtyivät Miltitz ja Luther Altenhurgissa. Miltitz

puolestansa lupasi, että Lutherin asia alistetaan jollekulle Saksan

piispalle, ja Luther viimeisen kerran kirjoitti varsin nöyrän kirjeen

paaville, jossa hän vakuuttaa, ettei hän ole tahtonut kajota kirkon

eikä paavin valtaan. Vihdoin suostuttiin, ettei kummaltakaan puolelta

juhlistaisi riitakirjoituksia.

Mutta rauhan rikkoi mainio Eck. Hän oli, kuten tiedämme, asettunut

Lutheria vastaan, mutta riitaan sekaantui myös Karlstadt. Häntä vastaan

julkaisi Eck 12 teessiä, ja ehdotti suullista väittelyä. Teessit

koskivat hyvin vähän Karlstadtin väitteitä, mutta sitä suoranaisemmin

Lutherin oppia. Hänen kimppuunsa tahtoi Eck päästä, vaikka hän käytti

Karlstadtia väli-kappaleena. Mihin hän oikeastaan tähtäsi osoitti hänen

teessinsä, että paavi oli piispoista ylin ja että hän oli Pietarin

jälkeläinen ja Kristuksen yleinen käskynhaltija. Luther huomasi

hänelle asetetun ansan, mutta se pakotti häntä lopullisesti tutkimaan

paavinvallan perusteita. Mitä enemmän hän syventyi tähän aineeseen,

sitä selvemmäksi kävi hänelle, että eiköhän paavi ollutkin antikristus

itse tahi hänen apostolinsa. Eckin kirjoituksen johdosta päätti hän

vihdoin täydellä todella käydä käsiksi romalaiseen lohikärmeeseen,

jonka vuoksi hän keväällä julkaisi kirjan -"Paavin vallasta". Siinä

julkilausuu hän, että kirkko perustuu yksinomaan uskoon eikä tiedä

mistään muusta päälliköstä kuin Kristuksesta. Kirkko on pyhien

yhdistys, mutta paavin valta on vaan inhimillinen laitos. Näistä

perustotuuksista tulee hän sitten johtopäätöksiin, jotka kaikilla

aloilla kumoovat paavikirkon opit anekista, piispain nimittämisestä y.

m. Syystä kirjoitti hän Staupitzille: "Herra usuttaa ja ajaa minut,

en voi itseäni hallita; tahdon pysyä rauhassa, mutta minua syöstään

taisteluun."

Sillä välin kestivät valmistukset toimeen pantavaa väittelyä varten,

joka vihdoin alkoikin Leipzigissä 27 p. Kesäkuuta 1519. Eck ja

Karlstadt astuivat vastatusten tässä sanaturnauksessa. Ja semmoiseksi

se muodostuikin. Mies se, jonka kieli liukkaammin liikkui, ja joka

sanansutkauksissa voitti. Epäilemättä olikin Eck tässä urheilussa

Karlstadtia etevämpi. Jokainen ymmärsi, että tässä oli vaan

harjoitussota, ja että vasta Lutherin esiintyessä tulisivat miekat

täydellä todella välkkymään ja kuulat tuiskumaan. Ulko-muodoltaankin

edustivat taistelijat eri elämänsuuntia Eck pyyleänä, vallassa

olevan varmuudella ja varustettuna jyrisevällä äänellä kuvasi

hyvin mahtavaa katolista kirkkoa; Luther hoikka, ulkonaisten ja

sisällisten taistelujen murjoma, niin että hänessä sopi joka luu

lukea, oli vakavan uskontaistelijan perikuva. Mutta hänen ulkonainen

esiintymisensä oli arvokas, varma ja levollinen. Lukuisa kuulijakunta

istui jännityksessä odottaen mitä oli tulossa. Sivuseikkoina

käsiteltiin ensin varsinaiset opinkappaleet. Riennettiin taistelun

ratkaisevaan kohtaan, paavin vallan oikeutukseen. Eck esiintoi paavien

dekretaalit ja useiden kirkolliskokousten päätökset. Luther vetosi

raamattuun ja historiaan. Nicaean kirkolliskokous ei tietänyt mitään

paavista, eikä kreikkalainen kirkko koskaan ollut häntä tunnustanut.

Hätääntyneenä väitti Eck, että kreikkalaisen kirkon jäsenet kaikki

olivat kerettiläisiä eivätkä voineet autuaiksi tulla. Itsekin häveten

tätä röyhkeyttä ja parempien todistuksien puutteessa, lausui hän, että

Lutherin väitteet olivat suorastaan samoja kuin Wiclifin ja Hussin.

Se oli salamurhaajan eikä rehellisen taistelijan isku, ja Luther oli

kyllä selvillä siitä, mihin umpikujaan häntä oli ahdistettu. Kun

tiedämme mitä kauheita muistoja saksalaisissa liittyi Hussin nimeen,

ja kun Konstanzin kirkolliskokous oli hänet tuominnut ja ilmeisenä

kerettiläisenä polttanut, niin tulisi Luther, jos hän hyväksyy

Hussin oppeja, antamaan vastauksen vielä syrjään jätettyyn, ylen

arkaluontoiseen kysymykseen: saattavatko kirkolliskokoukset erehtyä.

Luther koetti aluksi estää taistelun siirtymistä tälle alalle, mutta

nyt, kuten ainakin, kasvoi hänen rohkeutensa vaaran mukaan. Olkoonpa

vaan, lausui hän vihdoin, että Wiclif ja Huss ovat esiintuoneet samoja

aatteita kuin minä; heissä tavataan kyllä runsaasti kristillisiä

totuuksia; ne, jotka niitä tuomitsivat vääriksi, olivat pelkkiä

ulkokullattuja.

Yleinen kauhu valtasi kuulijoita sekä vihollisia että ystäviä. Saksenin

herttua Yrjö, Lutherin vimmatuin vihollinen, hypähti ylös, ja huudahti

kädet puuskassa: Raivo ajaa hänet!

Mikä milläkin tavoin ilmoitti hämmästyksensä, mutta sana oli sanottu,

ja tästä lähin oli taistelu tuon yksinäisen munkin ja maailman valtojen

välillä oleva hengestä ja kuolemasta. Väittely, joka oli kestänyt 27

p:stä Kesäkuuta 15 p:ään Heinäkuuta, rupesi jo väsyttämään. Siitä

vähän, ketä ensi hetkellä liidettiin voittajana, tahi lisääntyikö

vihollisten joukko; julkilausuttu oli nyt, että kirkolliskokoukset

saattavat erehtyä, ettei paavi eikä kirkolliskokoukset ole kirkko,

jonka sitä vastoin muodostaa uskovaisten yhdistys, ja että evankeliumi

on ainoa auktoriteetti uskon asioissa. Tosin valittaa Luther, että

hänen nimeänsä yhä ahkerammin häväistään, mutta: "niinhän pitääkin

olla, minun täytyy vähetä, että Kristus pääsisi kasvamaan."

Jos vihamiehet lisääntyivätkin, niin sulkeutuivat ystävät rohkeammin

ja likemmin hänen ympärillensä. Hänen suuri asiansa oli joutunut

ulos avaraan maailmaan, yleisön tuomittavaksi. Se oli juuri hänen

vastustajiensa salakavalan, mutta heidän mielestään viisaan menettelyn

kautta, joutunut periaatteelliseksi yhteentörmäykseksi, josta

seurauksena oli, että rauhallinen sovinto olevan kirkon kanssa oli

käynyt mahdottomaksi. Periaatteet eivät tee kompromisseja. Uusi

rakennus oli rakennettava ja itse rakentaja oli löydetty. Luther

oli nyt tullut Saksan kansan suosituimmaksi mieheksi, vaikkapa ensi

hetkellä toiselta näyttikin. Tieto Leipzigin väittelystä levisi koko

valtakunnan yli ja sen rajojakin ulommaksi; jokaisen täytyi ratkaista

kantansa. Ei ollut sitä julkista tahi yksityistä paikkaa, missä ei

puhuttu ja kiistelty hänen asiastansa. Humanistienkin suuri joukko

riemuitsi, ei sentähden että Luther olisi heille ollut mitä hän oli

ahdistetuille omilletunnoille: sielujen pelastaja, vaan sentähden että

hän oli kaikuvammin kuin yksikään muu antanut ääntä sille vihalle ja

häpeäntunteelle, joka kuohui saksalaisten sydämmissä paavin ijestä

vastaan. Hiljainen Melanchtonkin huomauttaa: "hän on se mies, joka

pelastaa isänmaan romalaisista petkutuksista; joka yksin on rohjennut

paljastaa vuosisatojen erehdykset ja uudestaan saattanut valkeuteen

puhtaan kristillisen opin, jonka paavien jumalattomat opit ja koulun

mieletön viisastelu on tuhonnut." Yksinomaan Lutherin isänmaallista

kutsumusta ylistää humanistit semmoiset kuin Crotus Rubeanus, enimmin

tunnettu erään kokoelman "hämärämiesten kirjeiden" toimittajana, jolle

Lutherin hengellinen työ oli kokonaan vieras, mutta joka erittäin

terävällä ivalla ruoski munkkeja ja skolastiikia. Hän ihastuksella

tervehti entistä Erfurtin luostariin paennutta yliopistotoveriaan.

"Ensimmäisenä olet sinä, isänmaan isä, rohjennut vapauttaa Herran

kansaa väärästä harhauskosta, ja opettaa sille todellista jumalisuutta.

Jatka kuten olet alottanut, jälkimaailmalle esikuvana. Sillä ilman

jumalallista sallimusta sinä sitä et tee; sinuun kääntyvät Saksan

silmät ja ihastuen ottaa se sinulta vastaan Jumalan sanan." Semmoinen

oli todellinen tulos Leipzigin väittelystä.

Mutta Lutherin puolustukseksi ei tarjottu yksinomaan kynä. Saksan

ritaristossa oli kyllä niitä, jotka kernaasti olisivat palvelleet

häntä miekallaan. Eräs nuori ritari Ulrich von Hutten oli munkiksi

aijottu, mutta pakeni. Hän oli likeltä oppinut tuntemaan munkkielämää.

Rajuluontoisena hän ei viihtynyt missään paikassa eikä missään

toimessa. Hän vaelsi maat mantereet lävitsensä. Sairaaloisena,

puutetta ja kurjuutta kärsivänä, kehittyi hänen toimintahalunsa

tuliseksi hehkuksi, joka ei karttanut mitään vaaroja, kun hän "vapaan

ihmisyyden" puolesta pyysi uhrautua, ja tämän vapauden puolesta tuli,

hänen mielestään, ritariston ensirivissä taistella. Mutta raskaimmin

painoi sekä ritaristoa että kansaa pappisruhtinaat, jotka tuhlasivat

Saksan varoja ja palvelivat vierasta isäntää. Ritariston isänmaallinen

kutsumus oli siis taistella noita papillisia verenimijöitä ja

paavivaltaa vastaan. Rajulla mutta nerollisella kynällään koetti Hutten

valmistaa mielet semmoiseen taisteluun. Muuta hän ei Toistaiseksi

voinutkaan yrittää. Mutta vahvassa linnassaan asui hänen samanmielinen

ystävänsä, ritari Frans von Sickingen. Tämä oli tilaisuudessa antamaan

tehokkaampaa apua, ja kirjeessä Melanchtonille tarjoo hän 1520

suojapaikkaa Lutherille, jos häntä mikään vaara uhkaisisi.

Jos Luther olisi luullut tarvitsevansa ihmisten apua tahi olisi

siihen luottanut, niin kyllä se tällä hetkellä olisi voinut häntä

houkutella. Yhä kamalampia huhuja kuului Romasta, panna oli muka

jo tulossa jopa mahdollisesti interdikti Wittenbergille ja sen

yliopistolle. Vaaliruhtinaan hovissa oltiin huolissa, horjuttiin, ja

koetettiin milloin milläkin tavalla hillitä ja estää tuimaa taistelua.

Huttenille vastasi Luther: "tahdon luottaa ainoastaan Kristukseen eikä

kenenkään ihmisen turvaan". Mutta Huttenin kirjelmät, jotka hehkuivat

kansallisvihaa romalaisten sortoa vastaan, eivät jääneet kansaan

vaikutusta tekemättä. Luther kyllä tiesi vaaliruhtinaankin kautta Roman

uhkauksista, mutta uhmaavana ja taistelunhaluisena kirjoitti hän: "Jos

minä karkoitetaan Wittenbergistä käy asia vieläkin pahemmaksi; Saksan

Sydänmaissa eikä vaan Röhmissä on miehiä, jotka tahtovat ja voivat

suojella pakolaista. Roman raivoa, samoin kuin sen suosiota ylönkatson

minä. Kirotkoot ja polttakoot minun teoksiani; minä puolestani kiroon

ja poltan kaikki paavilliset lait, tätä kerettiläisyyden lohikäärmettä,

ja siitä nöyryydestä, jota tähän saakka turhaan olen osoittanut, on nyt

tehtävä loppu."

Siinä mielentilassa valmisti ja julkaisi hän 1520 kirjan: "Saksan

kristilliselle aatelistolle ja kansalle hengellisen säädyn

parantamisesta." Tämä kirja on ratkaiseva askel Lutherin kehityksessä

ja todellisuudessa se pasuuna, jonka hän toivoi Jumalan antavan

hänelle, jotta hän kukistaisi paavin vallan risumuurit, niinkuin

Jerikon muurit kukistettiin. Viimeiseen saakka oli hän toivonut

kirkon uudistusta hengellisten vallanpitäjien kautta. Tämä toivo oli

nyt kokonaan rauennut. Paavikunta on se antikristus, jota raamattu

ennustaa, hän on kirkosta häädettävä ja Kristukselle valmistettava

valtakunta. Onnistuneeko se? Sen tietää yksin Jumala. Mutta kellä

on usko, se taistelkoon totuuden puolesta, ja menköön, jos niin on

Jumalan tahto, kuolemaan. Paavilaiset suojelevat itseänsä sillä,

ettei muka maallisella vallalla ole mitään oikeutta hengellisissä

asioissa, koska hengelliset ovat maallisia korkeammat; ettei

kukaan saa raamattua selittää paitsi paavi, ja että paavi yksin

on oikeutettu kutsumaan kokoon kirkolliskokousta, joka kaikki on

vastoin raamattua. Luther koskee sitten kaikkiin paavikirkon arimpiin

kohtiin, pappien naimattomuuteen, luostareihin, joita hän tahtoo

kouluiksi muutettaviksi, pyhän ehtoollisen antamiseen ainoastaan

leivässä maallikoille. Mutta ennen kaikkea sanoo hän erittäin

sukkelaksi tempuksi sitä, kun opetetaan, että paavi, piispat, papit,

munkit ja nunnat muka yksin muodostavat hengellisen säädyn, jota

vastoin ruhtinaat, aatelisto, porvarit ja yhteinen rahvas ovat vaan

maallikoita. Kaikki kristityt kuuluvat kuitenkin hengelliseen säätyyn,

ovat hengellinen huone, pyhä pappeus; oppi, joka, niin tosi kuin se

onkin, harhahenkien kautta vei valitettavaan vallattomuuteen.

Tätä kaikkea puhuu hän saksalaisen kansalaisen riehuvasta sydämmestä.

"Se hätä ja sorto, joka tähän aikaan painaa kaikkia kristityitä ja

semminkin Saksaa, on pakottanut minua kirkumaan ja huutamaan, että

Jumala johtaisi jonkun ihmisen mieleen ojentaa meidän onnettomalle

kansallemme kätensä." Lopuksi sanoo hän syystä kyllä: "Tiedän

kyllä, että olen laulanut kimeästi, ehdottanut paljon, joka näyttää

mahdottomalta, moneen kohtaan liian ankarasti tarttunut. Mieluummin

suuttukoon minulle maailma kuin Jumala, eihän minulta voida riistää

muuta kuin henki. Olen tähän saakka tarjonnut sovintoa vastustajilleni;

mutta Jumala on heidän kauttansa pakottanut minua yhä avarammaksi

aukaisemaan kitani, puhumaan ja haukkumaan, kirkumaan ja kirjoittamaan.

Mutta tiedänpä vieläkin Romasta ja heistä laulupätkäsen; höröttäkööt

korvansa; kyllä minä heille laulan ja viritän säveleen korkeimmilleen.

Ymmärrätkö, rakas Roma, mitä tarkoitan."

Mitä hämmästystä mutta ennen kaikkea mitä ihastusta nosti tämä räikeä

sotatorven soitto koko kansassa! Lutherin ääni oli tunkenut sen

sydämmeen, ja se heräsi. Tulkoon nyt pannan isku!

Eikä kauvan kestänytkään ennenkuin hän soitti tuon laulupätkäsensä.

Lokakuussa ilmestyi uusi teos "Kirkon babylonilaisesta vankeudesta".

Siinä Luther säälimättömällä ankaruudella paljastaa paavikirkon

törkeimmät harha-opit, ne joilla se enimmin kahlehti omattunnot, ja

joihin siis sen valta ihmisten yli perustui: sakramentti-opin ja

messun. Hän sanoo, että kalkin kieltäminen maallikoilta on jumalatonta

ja väkivaltaista. Tosin on sakramentilla aina pyhittävä vaikutuksensa

muodosta huolimatta, mutta pappi, joka kieltää kalkin jakamista,

on siitä edesvastauksen kantava. Luther kieltää leivän ja viinin

muuttumista lihaksi ja vereksi, vaan uskovainen nauttii todellisen

leivän ja viinin alla Herran todellista lihaa ja verta. Sillä kumoo

hän kaikki ne taikatemput, joita papisto kaikkialla harjoitti, ja hän

lisää: "Kyllä nyt saan kuulla olevani Wiclifiläinen ja tuhatkertainen

kerettiläinen. Entä sitten? Sitten kun Roman piispa on lakannut

olemasta romalaisena piispana ja muuttunut hirmuvaltiaaksi, en minä

pelkää hänen dekretaalejansa, koska tiedän, ettei hänen vallassaan ole

uusien uskonkappalten säätäminen."

Alttarin sakramentti ei ole hyvä työ eikä uhri eikä siis, kuten

romalaiset opettavat, pappi messussa verettömällä tavalla suorita

Kristuksen uhria Golgatalla. Näin tarttuu hän itse kirkon vallan

juureen, ja yleensä on tässä kirjassa kysymyksessä ei vaan erityiset

opit vaan koko kirkon autuus-oppi, joka on täydessä ristiriidassa pyhän

raamatun, ainoan kristinopin lähteen, kanssa. Lopuksi lausuu Luther

yhtä ivallisesti kuin rohkeasti: "Tämä kirjaseni olkoon kappaleena minun

vastaisesta peräytymisestäni."

Ei ollut nyt enään yksistään puhe paavilaisuudesta vaan paavikirkon

kaikista opeista yleensä. Luther ei enään taistellut muutamia

kirkkojärjestelmän harhaoppeja, vaan itse tätä järjestelmää vastaan.

Kuumeentapainen kiihko ilmaantui koko kansassa. "Se reformaattori,

jota ammoisista ajoista oli aavistettu, jota kansan johtajat ja vielä

kiihkeämmin alhaisten joukko oli ikävöinyt, hän oli siis nyt todellakin

astunut esiin. Yhä valtaavammaksi, yhä enemmän kunnioitusta ja luottoa

herättäväksi kasvoi hän kansan silmissä!" "Koko Saksa", kirjoitti eräs

Rhenanus, "on nyt tulisemmassa kiihkossa kuin ennen koskaan. Kristus ja

Antikristus ovat avonaisessa taistelussa." Kuka pääsee voitolle?

Eräs Wittenbergissä tapahtunut verinen yhteentörmäys ylioppilaiden

ja porvarien välillä ilmaisi Lutherille ensi kerran, mitä hän

sittemmin paljoa katkerammin sai tuta, että vallattomuus on todellisen

vapauden vaarallisin vihollinen. Tuota kahakkaa pitivät viholliset

tietystikin seurauksena Lutherin hajoittavista opeista. Luther

ankarasti moitti ylioppilaita heidän törkeästä menettelystään, joka

häpäisi koko yliopiston. Mutta uudestaan nousi hänen sielussaan ankara

epäilyksen taistelu. Oliko hän oikea mies Jumalan suureen tehtävään.

"Uskallan mitä voin Jumalan sanan puolesta. Ehkä olen kelvoton mitään

suorittamaan. Kernaimmin vapautuisinkin, jos Jumala sitä sallisi,

opettamasta ja saarnaamasta; melkein ilettää minua kun näen kuinka

vähiin hedelmiä ja kiitosta Jumalaa kohtaan siitä on kasvanut; ehkä

se on kokonaan minun syyni. Ehkä olenkin vaan Filipin (Melanchtonin)

edelläkäypä, valmistaakseni hänelle Eliaksen tavoin tietä." Luther

taisteli taas kuten Jakop Jumalan kanssa, eikä päästänyt häntä ennen

kuin hän oli voittanut. Rauhoitettuna kirjoitti hän yhden niistä

lukuisista kirjasista, jossa hän esiintyy yksinomaan kristittynä

ja sielunpaimenena: "Kristityn vapaudesta," jossa hän määrittelee

tätä vapaatta niin, että "kristitty on vapaa ja kaiken herra," ja

"kristitty on kaikkein palvelija ja jokaiselle alamainen." Uskon

kautta on hän vapaa ja herra: rakkauden kautta on hän alamainen ja

palvelija. "Pieni on tiima kirja", sanoo Luther, "paperiin nähden,

mutta sittenkin sisältää se kristillisen elämin pääkohdat." Se onkin

tosiaan kauniimpia uskovaisen sisällisen elämän helmiä. Omistettu

on se paaville, jolle siihen on liitetty kirjekin. Tämä tuntuu

kyllä oudolta, mutta ennen mainittu Miltitz, joka kaiketi oli ainoa

mies maailmassa, joka vielä uskoi sovintoa mahdolliseksi paavin ja

Lutherin välillä, oikeastaan paavin ja Saksan kansan välillä, oli

yhä vaivannut Lutheria sovintoehdotuksillaan, vakuuttaen, että

kaikki kävisi hyvin, jos Luther vaan kirjoittaisi paaville, ettei hän

taistellut persoonallisesti häntä vastaan. Pitkien välittelyjen jälkeen

suostui Luther. Mutta kirje oli kaikkea muuta kuin sovinnon siltaa

rakentava. Luther kyllä lausuu: "Sydämmessäni en ole sinusta luopunut

ja lakkaamatta olen rukoillut sinun ja sinun piispallisen virkasi

puolesta. Mutta Roman hovia vastaan olen hyökännyt. Ethän sinä, pyhin

isä, eikä kukaan ihminen maailmassa voi kieltää, että turmelus siellä

on suurempi kuin Sodomassa ja Gomorassa ja että siellä vallitseva

jumalattomuus tekee kaiken parannuksen mahdottomaksi. Minua on

kauhistuttanut, että ihmisiä sinun nimessäsi petetään. Olen vastustanut

ja niin teen vastakin. Olen velvollinen palvelemaan veljiäni, jotta

edes jotkut, jos mahdollista, pääsisivät tästä vitsauksesta." Vähän

siitä piittasi paavi, mitä Luther hänen persoonastaan ajatteli.

Vallastaan ja tuloistaan hän oli arka, ja tämä kirje rikkoi jo

entisestä rikkoutuneet välit.

* * * * *

Epäröivät ja hajannaiset olivat tähän saakka olleet paavihallituksen

toimet Lutheria vastaan. Vihdoin toki täytyi asiasta tulla tosi. Eck

oli lähtenyt Romaan uhittamaan velttoa Leoa. Hän saikin vihdoin paavin

ryhtymään viimeiseen keinoon. Olihan paavin panna pakottanut Saksan

keisaria katuvaisena vaeltamaan Canossan linnaan armoa anomaan. Oliko

sen kärki siksi tylsistynyt, ettei se nyt voinut kukistaa kapinallista

munkkia? Keino oli koetettava.

Ainakin olivat olot kaikin puolin suotuisat. Keisari Maksimihan

oli kuollut Tammikuussa 1519 ja hänen jälkeläisekseen monien

juonien jälkeen oli valittu hänen pojanpoikansa Kaarlo, Espanjan

ja Alankomaiden kuningas, Neapelin ja Amerikan siirtomaiden herra.

Niin mahtavaa hallitsijaa ei ollut maailma nähnyt sitten keisari

Augustuksen aikoja. Espanjalaisten munkkien kasvattamana oli hän ankara

katolilainen ja valmis musertavalla vallallaan suojelemaan kirkon

eheyttä. Yhteisten harrastusten elähyttäminä oli mahtavin maallinen ja

hengellinen voima liittynyt tallaamaan Jumalan sanan hentoa orasta.

Täydellä todella Luther siis valitti: "Turha on oma voimamme. Ei voi

se meitä auttaa." Mutta Jumala johti kouraantuntuvasti omaa asiatansa.

Jos paavi olisi ollut yksinomaan hengellinen ruhtinas, ei olisi

mikään voinut pelastaa uskonpuhdistusta. Mutta kirouksena oli hänelle

juuri hänen maallinen valtansa. Yliherruudesta Italiassa taistelivat

verrattomalla sitkeydellä ja verenvuodatuksella Keisari Kaarlo ja

Ranskan kuningas Frans. Kuka heistä pääsisikin ratkaisevaan voittoon,

tuli hän yhtä vaaralliseksi paavin maalliselle vallalle. Ollen näin

vasaran ja alasimen välillä juonitteli paavi milloin toista milloin

toista vastaan, sopi ja riitautui milloin toisen milloin toisen kanssa,

ja juuri kun ratkaiseva isku oli annettava reformatsioonille, tuli

sille avuksi pohtiikin salaiset juonet, jotka saivat raukeamaan sitä

vastaan tähdätyt ankarammatkin toimenpiteet.

Voitostaan hurmaantuneena lähti Eck Saksaan paavin lähettiläänä

levittämään pannanjulistuksen Lutheria ja muutamia hänen ystäviänsä

vastaan. Juhlallisesti alkaa "bulla" Davidin 74 psalmin sanoilla:

"Nouse Jumala, ja aja sinun asiaasi: muista niitä häväistyksiä, jotka

sinulle joka päivä hulluilta tapahtuvat." Kirouksia ja uhkauksia

vilisee siinä paavilaisten tavan mukaan. Mistään keskustelusta ei

ole enään kysymystäkään; ehdottomasti vaaditaan Lutheria 60 päivän

kuluessa peräyttämään oppinsa; ellei hän sitä tee, tulee hän paatuneena

kerettiläisenä, kuivettuneena oksana kristikunnasta pois hakatuksi.

Kaikkia viranomaisia käsketään ankaran rangaistuksen uhalla ottaa

Luther kiinni ja jättää hänet paavin käsiin.

Mutta tuo luullusta Leipzigin voitostaan pöyhistynyt "nuntius"

sai kohta huomata kuinka ajat olivat muuttuneet. Vihamielisyyttä

kohtasi hän kaikkialla. Itse piispat kielsivät bullan julkaisemista

tahi toimittivat sitä varsin laimeasti. Yliopistoissa kohdeltiin

Eckiä vielä ankarammin. Erfurtissa riistivät ylioppilaat kaikki

kappaleet kirjakaupoista ja heittivät ne jokeen, ja Leipzigissä,

Eckin viimevuotisen voiton näyttämöllä, pääsi hän pahoinpitelemisestä

ainoasti pakenemalla samaan Paavalinluostariin, johon aikanaan

Tezelkin oli piiloutunut. Wittenbergiin hän ei rohjennut tullakaan.

Mutta itse kansassa oli kuohu ylimmällään; avonaisesti ylönkatsoi

se noita paavillisia uhkauksia Jumalan miestä vastaan, joka samalla

taipumattomalla luonteen lujuudella ajoi kristillisen totuuden ja

kansan asiaa.

Pannajulistus ei ollut Lutherille odottamaton. Omasta puolestaan hän

ei ollut siitä huolissaan. "Mitä tulee tapahtumaan, sitä en tiedä",

sanoi hän, "enkä tahdokaan tietää, sillä siitä olen varma, että Hän,

joka taivaassa istuu, ijankaikkisuudessa jo on nähnyt tämän asian alun,

kulun ja lopun. Vähä siitä, että kuolen sanan puolesta, koska se itse

on lihaan tullut ja kuollut meidän edestämme." Minä ylönkatson ja käyn

bullaan käsiksi, koska se on jumalaton, valheellinen ja täysin Eckin

arvoinen.

Mutta Luther tahtoi ennen kaikkea suojella vaaliruhtinasta ja hänen

hoviansa joutumasta saman kirouksen alaiseksi kerettiläisyyden

kannattajina: voidaksensa vapaammin puhua bullasta oli hän luulevinaan

sitä Eckin vääristelyksi. Niin siis julkaisi kirjoituksen, jossa hän

sanoo: "kerrotaan että Eck on tuonut muassaan uuden bullan, jota

väitetään paavista lähteneeksi, vaikka se on Eckin omaa valhepeliä."

Siinä mielessä kehottaa hän keisaria ja ruhtinaita suojelemaan

totuutta ja vetoo suorastaan täysin virallisessa muodossa yleiseen

kirkolliskokoukseen. Näin kuului hänen notariolle jättämänsä haaste:

"Koska yleinen kristillinen kirkolliskokous on uskon asioissa paavia

ylempänä.

"Koska paavin valta ei ole pyhää raamattua ylempänä, vaan sen alainen,

ja koska paavi ei ole oikeutettu teurastamaan Kristuksen lampaita ja

heittämään niitä suden kitaan.

"Niin vedon minä, Martti Luther, Augustiinimunkki ja Pyhän Raamatun

tohtori Wittenbergissä, pyhästä paavista Leosta vastaiseen, yleiseen

kristilliseen kirkolliskokoukseen."

Juhlallisemmin ja selvemmin ei voinut Luther sanoa itseänsä irti paavin

kirkosta. Alutta teeskenneltykin epäilys bullan todellisuudesta ei

voinut kauvan kestää, ja jännitetyllä uteliaisuudella odotettiin nyt,

rohkeneeko Luther todellakin astua tätä paavilaisuuden terävintä asetta

vastaan. Eikä tarvittukaan kauan odottaa. Luther julkaisi salamoitsevan

kirjan "Antikristuksen bullaa vastaan". "Kuinka monta erehdystä ja

petosta on sellaisten ilveilyjen kautta kristityn kirkon nimessä ja

paavin rikollisen uhan kautta tyrkytetty kurjaan kansaan! Kuinka monta

sielua turmeltuu! kuinka paljon verta vuodatettu, ja murhia tehty! sitä

on kauheata ajatellakin."

Sisällistä masentumista Luther kuitenkaan ei voinut estää. Hän tunsi

itsensä yhä yksinäisemmäksi. Kaksi bullassa mainittua etevää miestä

Adelman ja Pirchheimer nöyrtyivät ja kääntyivät itse Wittenbergissä

häntä vastaan. Epäilys asiansa menestymisestä valtasi hänet

uskollistenkin ystävien laimeuden tähden. Kansallinen innostus

sekin ehkä piankin haihtuu, mutta varsinaisia oppilaita hengessä ja

totuudessa oli ani harvassa. Spalatinille kirjoittaa hän: "minua

ilahuttaa, että vihdoinkin huomaat kuinka turhat ovat saksalaisten

toiveet, niin että opit luopumaan luottamuksesta ruhtinaisiin ja

lakkaat riippumasta ihmisten mielipiteistä, joko ne sitten kiittävät

tahi hylkäävät asiani. Jos evankeliumi olisi sitä laatua, että se olisi

levitettävä maallisten vallanpitäjien kautta tahi niiden suojeltava,

niin ei olisi Jumala uskonut sitä kalastajille."

"Sanan kautta on maailma voitettu, sanan kautta on kirkko säilynyt,

sanan kautta se on puhdistettava; mutta Antikristus, joka on

alkanut ilman väkivaltaa on ilman väkivaltaa ruhjottavakin sanan

kautta", kirjoitti Luther Huttenille, kun tämä yhä kiihkeämmillä

palokirjoituksilla yllytti rupeamaan miekalla kukistamaan paavin valtaa.

Uhkaavat ukonpilvet synkistyivät synkistymistään Lutherin yli. Nuori

keisari, kansansa kieltä ja luonnetta tuntematon, saapui kruunattavaksi

Aacheniin, joka tapahtui 23 p. Lokakuuta. Sinne kokoontui Saksan

ruhtinaat ja paavin lähettiläs Aleander, joka nyt pani kaiken voimansa

liikkeelle, saadaksensa aikaan ratkaisevia toimia Lutheria vastaan.

Keisari kyllä suostui Lutherin kirjojen julkiseen polttamiseen, mutta

epäröi vielä Lutherin jättämistä verta himoavan kardinaalin käsiin.

Täytyi siis vaikuttaa vaaliruhtinaaseen. Tämän asema oli todellakin

vaikea. Pitikö hänen mitättömän munkin lähden loukata keisaria,

ruhtinaita ja paavia, kylvää eripuraisuuden siemenet kansaan, hänen,

joka sittenkin vielä oli lämpöisesti liittynyt vanhaan uskoon.

"Teiltähän odotetaan romalaisen kirkon ja romalaisen valtakunnan

pelastusta", huudahti Aleander. Lutherin puolella oli ainoastaan

vaaliruhtinaan neuvonantajat, Spalatin y.m., ja merkillisesti kyllä

vaaliruhtinaan seitsemäntoista vuotias veljenpoika ja vastainen

vaaliruhtinas Juhana Fredrik. "Nuorten lasten suusta perustit sinä

voiman." Ja vaaliruhtinas pysyi lujana. "Helppo on kirjoja polttaa,

mutta sillä ei paranneta haavoja vaan pahennetaan. Lutherin oppi

ei ole yksistään hänen kirjoissaan vaan melkein koko Saksan kansan

sydämmissä." Aleander sittenkin puolusti rovioitansa. "Nuo liekit

ovat jättiläiskirjaimilla kirjoitettu tuomio, jota ymmärtävät nekin,

jotka eivät osaa lukea." Vaaliruhtinas puolestansa vastasi, että yhä

useampia pappeja ja maallikoita oli liittynyt Lutheriin, ettei kukaan

ollut todistanut, että Lutherin kirjoituksia olisi perusteellisilla

syillä kumottu, jonka vuoksi hän vaati, että Luther saakoon varmalla

suojeluskirjalla varustettuna puolustaa itseänsä oppineiden, jumalisten

ja puolueettomien tuomarien edessä.

Sillä aikaa kun maailmanvallat Lutherin poisollessa keskustelivat ja

taistelivat hänen elämästänsä ja kuolemastansa, ryhtyi Luther tekoon,

jota todellakin "ymmärsivät nekin, jotka eivät osaa lukea".

Paavin pannakirja oli jo kaikkialla tunnettu, ja sen kautta Luther

kerettiläiseksi julistettu. Vielä oli entiset pannan julistukset ja

kerettiläisnimi peljätyt, niin että ainakin alhainen kansa, joita

papit rippituolissa lisäksi yllyttivät, joutui omantunnon vaivaan.

Olipa ylioppilaiden luku Wittenbergissä, vaikka vaan vähäksi

ajaksi, vähentynyt. Rohkeasti puhui ja lohdutti Luther arkoja; erään

paavilaisen hyökkäyksen johdosta todisti hän raamatun nojalla, että

paavinvalta oli tuo ennustettu Antikristuksen valtakunta. "Meidän Herra

Jesus Kristus elää ja hallitsee. Vahvana tässä uskossa en pelkää

tuhansiakaan paaveja. Sillä suurempi on se, joka meissä on kuin se,

joka maailmassa on." Semmoiset sanat innostuttivat. Ruhtinaat, korkeat

herrat ja oppineet miehet lähettivät lohduttavia ja kehoittavia

kirjeitä Lutherille. Mutta alhainen kansa tarvitsi jotakin kouraan

tuntuvaa. Joulukuun 10 p:nä luettiin yliopiston seinässä ilmoitus,

jolla professoreita ja ylioppilaita kutsutaan seuraavana aamuna kl.

9 saapumaan Elsterportin luo. Pitkässä jonossa. Luther etupäässä,

lähdettiinkin määrättynä aikana määrättyyn paikkaan. Yksi vanhemmista

maistereista sytytti ennakolta kootun rovion. Tulen leimutessa

astui Luther esiin munkkikaapussaan ja viskasi sinne paavikirkon

kanoniset lait, dekretaalit, Eckin kirjoituksia ja vihdoin paavin

bullan, sanoen: "koska sinä olet tuskauttanut Herran Pyhiä, niin

tuskauttakoon ja syövyttäköön sinua ijankaikkinen tuli." Luther näytti

tällä teollaan koko kansalle minkä arvoinen oli tuo pannakirja, joka

ennen oli nöyryyttänyt keisareita ja kansoja. Paavin ukonjylinästä

oli nuoli riistetty. Levollisena palasi kulkue kaupunkiin yleisen

riemun vallitessa. Asian selitti Luther näin: "Koska viholliseni ovat

kirjojeni polttamisella vahingoittaneet totuuden asiaa yhteisen rahvaan

mielessä ja saattaneet sielut turmioon, olen minä puolestani polttanut

heidän kirjojansa. Ankara taistelu on tulossa. Olen Jumalan nimessä

alkanut työn ja toivon, että se samassa nimessä ilman minuakin on

loppuun saatettava."