V.

Luther reformaattorina.

Terveestä talonpoikaissuvusta oli Luther lähtenyt, ja parhaat

talonpoikaisluonteen ominaisuudet tuntuivat hänessä läpi koko

hänen elämänsä. Varsinainen talonpoika on aina vanhoilla olija.

Suoranaisemmin kuin muut säädyt saa hän elatuksensa Jumalan kädestä,

ja suurten sortoa vastaan odottaa hän suojaa hallitsijaltansa. Hänen

johtava periaatteensa on sentähden: "Pelkää Jumalaa ja kunnioita

kuningasta!" Ei ole mikään aines revolutsiooneille vastenmielisempi

kuin talonpoika. Omassa ammatissaan huomaa hän, että ainoastaan kestävä

työ ja vähitellen tapahtuva parannus vie hänet perille.

Tämä luonne tuntuu varsin selvästi Lutherissa. Ei voi tosin

ajatellakaan vähemmän revolutsionääristä uudistajaa kuin

Luther. Sittenkin ovat jotkut historijoitsijat väittäneet hänen

reformatsiooniansa revolutsiooniksi, häntä itseä revolutsionääriksi,

syystä että uskonpuhdistuksen seurauksena oli mitä suuremmoisimmat

mullistukset. Erotus revolutsioonin ja reformatsioonin välillä ei ole

kuitenkaan siinä, kuinka suuria muutoksia toinen tahi toinen vaikuttaa,

vaan tavassa millä niitä pelille ajetaan.

Revolutsiooni kukistaa olevat olot väkivallalla, reformatsiooni pyytää

vaikuttaa yksinomaan vakaumukseen ja vaatii muutoksia ainoastaan sen

verran kuin valistunut vakaumus niitä hyväksyy. Tätä periaatetta

noudatti Luther omaan itseensäkin nähden. Ainoastaan hiljaisesti,

mikäli hänen vakaumuksensa selveni ja lujittui, ryhtyi hän levittämään

sitä muihin. Ei ole kukaan niin ratkaisevasti kuin hän vastustanut

väkivallan käyttämistä ei edes puolustukseksi, eikä ole kukaan niin

lujasti uskonut pelkkään sanan voimaan totuuden puolustuksessa.

Reformaattoriksikin tuli hän ainoastaan Jumalan välittömän johdon

kautta. Suurimmalla varovaisuudella liikkui hän pakosta askel

askeleelta eteenpäin, mikäli hän Jumalan sanan kautta huomasi sen

velvollisuudekseen. Näkee sentähden, että samat historijoitsijat, jotka

pitävät Lutheria revolutsionäärinä, samassa hengenvedossa syyttävät

häntä konservatismista ja seisahduksesta. Olemme koettaneet selvittää

mistä semmoinen ristiriita arvostelussa on kotosin.

Mutta yhtä arasti kuin Luther koetti säilyttää rauhaa, yhtä uljaasti,

sopiipa sanoa rajusti, heittäytyi hän taisteluun, niin pian kun hän

huomasi, että Jumalan kunnia ja hänen huostaansa uskottujen sielujen

autuus todellakin oli kysymyksessä. Sitä paitsi tunsi hän saksalaisena

sydämmessään katkerasti mitä onnettomuuksia vieras paavinvalta oli

hänen isänmaallensa tuottanut, kuinka paavit olivat Saksan keisareita

nöyryyttäneet, kuinka korkeimmat papilliset virat tuloineen joutuivat

muukalaisten käsiin, kuinka saksalaisten rahat virtasivat Romaan

paavien ja heidän sukulaistensa ja suosikkiensa irstaan elämän

kannattamiseksi. Uskonnollinen ja isänmaallinen mieli ovat aina

likimmästi yhdistetyt. Lutherista sentähden ei tullut ainoastaan

uskonpuhdistaja, reformaattori, vaan kansallissankari, kirjallisen

saksankielen luoja, ja kansanopetuksen isä koko protestanttisessa

maailmassa.

Meidän tulee nyt katsella niitä tapauksia, jotka syöksivät Lutherin

uusille urille.

Paavina oli vuodesta 1513 Leo X. Hän oli hienosti sivistynyt,

käytöksessään miellyttävä, suuri tieteiden ja taiteiden ystävä,

humanisti kiireestä kantapäähän. Hän rakasti huveja kaikenmoisia,

näytelmiä, metsästystä, herkullista pöytää ja komeata hovinpitoa.

Ainoastaan velvollisuuksistaan sielujen ylipaimenena hän oi tietänyt

eikä tahtonut tietää mitään. Hänen ylöllinen elämäntapansa, hänen

tuhlaavaisuutensa ja kuten tavallisesti, hänen sukulaisensa ja

suosikkinsa tyhjensivät hänen alituisesti vuotavaa kukkaroansa.

Tavalliset tulot eivät riittäneet, täytyi etsiä uusia lähteitä.

Lähimpänä ja tavallisesti tuottavimpana oli anekki-kauppa, ja siihen

päätettiin ryhtyä uudella tarmolla.

Samaan aikaan oli Mainzin vaaliruhtinaana ja kardinaalina 24

vuotias ruhtinas Albrecht Brandenburgista. Hän oli jotensakin samaa

ainesta kuin Leo X, maailmanmielinen, tavoiltaan kevyt, siis hänkin

aina rahantarpeessa ja velkaantunut semminkin rikkaalle Fuggerin

kauppahuoneelle. Hänessä oli kuitenkin, erotukseksi paavista,

jonkinmoinen arka omatunto. Luonteeltaan heikko, myönsi hän kyllä

sydämmessään kirkon väärinkäytökset, ja tavallaan hän suosikin Lutherin

oppia, jonka hän oli tullut tuntemaan hovisaarnaajansa Capiton kautta,

josta vastaisuudessa tuli yksi uskonpuhdistuksen etevimpiä edistäjiä.

Mutta mahdollinen uskonpuhdistus tulisi liian kipeästi koskemaan hänen

omaan asemaansa. Hän oli tuon rikkaan nuorukaisen kaltainen, joka tuli

Jesuksen luo, mutta lähti surullisena pois, kun hänen ehkä täytyi

luopua omaisuudestaan. Asema oli hänelle tällä hetkellä erityisesti

vaikea, kun Fugger, suurista koroista huolimatta, ei tahtonut enää

suoda luottoa, ja nyt oli juuri makseltava paaville virkavaltuuden

ja palliumin lunnaat noin 20,000 guldenilla. Fugger kekselijäänä

asioitsijana ehdotti, että hän ottaisi paavilta urakalle anekki-kaupan,

"saksalaisten synnit", niin kuin ivallisesti paavin hovissa sanottiin.

Tulot jaettaisiin paavin Albrechtin ja Fuggerin kesken. Paavi piti

asiaa erittäin hyvin keksittynä. Osakasten puolesta piti olla mukana

kassan valvojia.

Toimeen erittäin sopiva mies löydettiin dominikaanimunkki Tezelissä.

Ei ole tarvis laveammin kertoa tämän markkinahuijarin kaikkia

ilveilytemppuja, joilla hän, niin kuin paras kauppamies ainakin,

kehui tavaroitansa. Komeissa vaunuissa ja ratsumiesten vartioimana,

paavin, Albrechtin ja Fuggerin kassanhoitajien seuraamana, saapui

hän kaupunkeihin kellojen soidessa, papiston ja kansan juhlakulkueen

vastaanottamana. Kauppakoju aseteltiin itse kirkkoon paavin vaakunalla

koristelun punaisen ristin juurelle. Paavin valtakirja luettiin

juhlallisesti, ja itse annekkikirjassa sanotaan muun muassa: "Sen

apostoolisen vallan nojalla, joka minulle on uskottu, päästän minä

sinut kaikista synneistä ja rikoksista, joita sinä syystä tahi toisesta

lienet tehnyt, olkootpa ne vaikka kuinka suuret ja kuulumattomat,

niin että sinun kuollessasi se portti, jonka kautta astutaan

piina- ja kidutus-huoneeseen suljetaan, ja se portti, joka vie

paratiisiin, aukenee sinulle." Ja siihen kuuluva saarna meni tähän

tapaan: "Ei ole niin suurta syntiä, ettei anekki sitä sovita; jopa,

jos joku olisi, vaikka mahdotontahan se on, raiskannut pyhän neitsyn,

Jumalan äidin, niin maksakoon vaan, maksakoon runsaasti, ja se annetaan

hänelle anteeksi. Ei ole katumuskaan tarpeellinen. Anekki pelastaa

ei ainoastaan eläviä vaan kuolleitakin. Minä sanon sinulle, että

vaikka sinulla ei olisi muuta kuin yksi takki, niin myy se, saadaksesi

nyt tarjona oleva armo. Herra Jumala ei ole enään Jumala, hän on

luovuttanut kaiken vallan paaville. Samassa hetkessä kun hopearaha

kilisee arkun pohjassa, pääsee sielu kiirastulesta ja liitelee

taivaaseen."

Ja tätä kauheata Jumalan pilkkaa uskoi taikauskoinen ja taitamaton

kansa. Väkeä tulvi joukottain uhriarkun ääreen. Eri säätyjä ja

eri syntejä varten oli eri taksa. Rikkaiden ja ylhäisten synnit

siivitettiin suuremmalla summalla; monivaimoisuudesta maksettiin 10

dukaattia, kirkkovarkaudesta ja väärästä valasta 9; murhasta 8 j.n.e.

Mutta voitiin kuitenkin tinkiä, "koska kaikki on sovellutettava terveen

järjen ja antajan varojen ja auliuden mukaan." Oli kuitenkin ihmisiä,

jotka epäilivät, vastustivat ja tekivät pilkkaa tuosta hävyttömyydestä,

mutta Tezel kauhealla äänellä uhkasi: minä julistan semmoiset pannaan.

Kukapa näin ollen olisi rohjennut julkisesti nousta häntä vastaan;

kiisteltiin vaan yksityisissä seuroissa ja kapakoissa.

Näistä hävyttömistä toimista oli Luther saanut kuulla vasta

yllämainituilla tarkastusmatkoillaan 1516. Häntä kyllä kauhistutti, hän

opetti ja varoitti. Jos paavilla on semmoinen valta, miksi hän siis ei

pelasta kadotettuja sieluja maksutta. Tarjosihan Kristus armolahjojansa

nimenomaan ilman rahaa. Kun Saksin vaaliruhtinas oli kieltänyt

anekkikaupan ruhtinaskunnassaan, arveli Luther, ettei asia suorastaan

koskenut häntä. Hänellä oli oma laumansa hoidettavana.

Tezel kuitenkaan ei aikonut jättää hyvää markkinapaikkaa käyttämättä.

Hän sentähden asetti kojunsa Jüterbockiin, joka oli Magdeburgin

piispan alueella, mutta lähellä Saksenin rajaa ja Wittenbergiä.

Vihollinen hyökkäsi siten ihan linnan muurien alle ja pakotti taas

Lutherin askeleen eteenpäin. Hän nousi saarnastuoliin, varoitti omasta

mielestään varsin varovasti, ei ihmispelosta eikä pelosta loukata

itse vaaliruhtinasta, joka oli saanut runsaita anekkianteita uutta

kirkkoansa varten Wittenbergissä, vaan vieläkin kunnioituksesta kirkkoa

kohtaan. "Minä olin", kirjoitti hän myöhemmin, "kiivain paavilainen ja

siksi romalaisten opinkappaleiden hurmaama, että kernaasti olisin ollut

avullinen jokaisen surmaamisessa, joka vähimmästikin rohkeni kieltäytyä

paavia tottelemasta." Mutta saarnat eivät pystyneet kaikkiin. Jotkut

Lutherin seurakuntalaisista, käydessään hänen luonansa ripillä,

tunnustivat usein itsensä syypäiksi törkeimpiin rikoksiin. Rippi-isä

nuhtelee ja varoittaa, mutta hämmästyksekseen sai hän vastaukseksi,

että heillä jo oli hankittuna Tezelin anekkikirja. Sittenkin kielsi

heiltä Luther synninpäästön. "Ellette käänny, täytyy teidän kaikkien

joutua kadotukseen." Nyt valittavat anekin-ostajat Tezelille, ettei

heidän rippi-isänsä tunnustakaan anekkikirjain pätevyyttä. Tezel raivoo

ja uhkaa polttaa jokaisen, joka puhuu hänen pyhää anekkiansa vastaan.

Susi raateli näin Lutherin omassa lammaslaumassa. Pitikö paimenen

piiloutua tai paeta. Vaikeneminen olisi ollut rikos Jumalaa ja Lutherin

valaa vastaan, puhuminen oli velvollisuus. Ja hän puhui vihdoin niin,

että kaikki korvat nousivat pystyyn.

Samoin kuin keskiajan ritareilla oli tapana pitää turnajaisia, joissa

tylsillä keihäillä koettivat syöstä toinen toisensa ratsun selästä,

samoin sen ajan oppineetkin vaativat väittelyyn jostakin tieteellisestä

kysymyksestä, jonka alustukseksi vaatija esitti niin sanottuja

teessejä. Tylsät olivat kyllä aseet, sillä tavallisena aineena oli

joku viisastelu Aristoteleen filosofiasta, ja voittajana oli se,

joka osasi siitä vetää kummallisimmat ja hämärimmät johtopäätökset.

Lutherkin oli tätä tapaa käyttänyt ja joskus lähettänyt teessejä

yliopistoihin ja luostareihin. Mutta ne koskivat vaan Jumalan suhdetta

ihmisiin ja hänen ijankaikkista pelastusneuvoansa. Vaikka ne eivät

miellyttäneetkään, niin koskivathan ne vaan teoloogisia riitoja; ne

saivat siis jäädä rauhaan.

Nytkin päätti Luther julaista teessejä, mutta tavalla, joka ei

sallisi niiden jäädä unohduksiin. Pyhäinpäivänä Marraskuussa 1517

oli Wittenbergin kirkko vihittävä ja paljon kansaa likeltä ja kaukaa

odotettiin saapuvan. Niin juhlallisesti kuin suinkin tahtoi Luther

koko maailman edessä heittää taisteluhansikkaansa Tezelin hävytöntä

menettelyä vastaan, ja yksin, jos siksi kävisi, astua taisteluun

jumalallisen totuuden puolesta. Varhain pyhäinpäivän aamulla naulasi

hän sentähden uuden kirkon ovelle paperin, sisältävän 95 teessiä

annekkikaupasta. Niissä lausutaan muun muassa: "Paavi ei voi eikä

tahdo päästää muista synninrangaistuksista kuin niistä, jotka hän

kanoonisen lain mukaan itse on määrännyt." "Anekkikauppiaat erehtyvät

kun sanovat, että ihminen tulee pelastetuksi ja autuaaksi paavin

anekin kautta." "Paavilla ei ole muuta valtaa kuin mikä on jokaisella

piispalla hiippakunnassaan ja pastorilla seurakunnassaan." "Kirkon

oikea ja todellinen aarre on Jumalan herrauden ja armon evankeliumi."

"Sentähden ovat evankeliumin aarteet verkko, jolla muinoin pyydettiin

ihmisiä; mutta anekin aarteet ovat verkkoja, joilla pyydetään

ihmisten omaisuutta." "Piispat ja papit ottakoot anekkikomisarjukset

kunnioituksella vastaan, mutta pitäkööt silmällä, etteivät saarnaa

omia unelmiansa paavin käskyjen sijasta." Luther on tahi tahtoo yhä

olla vakuutettuna siitä, että paavi tarkoitti jotakin ihan toista

kuin mitä anekkikauppiaat saarnasivat. Kun ripillä käypä tunnnusti

syntinsä rippi-isälle, määräsi tämä, asianhaarain mukaan, kirkollisia

rangaistuksia kirkon ja seurakunnan sovittamiseksi, esim. ylimääräisiä

paastoja, pyhiinvaellusta y.m. Mutta näitä rangaistuksia kävi

myös muuttaa raha-sakoiksi, ja semmoinen oli alkuperäinen anekki,

joka ei tuntunut aikalaisista erittäin oudolta, koska maallisenkin

lain mukaan rikokset, jopa murhakin, oli sovitettava sukulaisille

maksettavalla hyvityksellä. Mutta alkuperäinen anekki ei tietänyt

mistään Jumalan sovittamisesta ja syntien anteeksiantamisesta hänen

puolestansa. Se oli vasta paavien myöhempi keksintö rahainkokoamista

varten. Luther oli itse vielä epätietoinen siitä, eikö ollut anekki

alkuperäisessä tarkoituksessaan oikeutettu, kuten sakko oli oikeutettu

rangaistusmuoto. Sentähden puhuu hän tässä varovaisesti kuten aina

missä hänellä ei ollut varmaa vakaumusta. Vähitellen vasta selvisivät

hänelle kaikki paavinkirkon hämärät sokkelot. Kun hänen teessinsä

myöhemmin uudestansa painettiin, kirjoitti hän: "ne paljastavat

täydellisesti häpeäni, s.o. sen heikkouden ja tietämättömyyden, sen

pelon ja vavistuksen, millä minä alotin tämän taistelun. Olin yksin;

olin varomattomasti heittäytynyt tähän asiaan, myönsin paaville monessa

kohdassa, jopa jumaloitsin häntä!" Niin vakuutettu oli Luther, ettei

hän ollut loukannut oikeita sielunpaimenia, että hän lähetti teessinsä

itse vaaliruhtinas Albrechtille varsin nöyrällä ja kunnioitettavalla

kirjeellä, jossa hän ilmoittaa, että anekki-kauppiaat väärinkäyttävät

heille uskotun tehtävän, ja pyytää häntä, joka epäilemättä on heidän

vehkeistään tietämätön, kieltämään heidän vääriä selityksiänsä

anekista, sekä valittaa, että teille uskottuja sieluja, kunnianarvoisa

isä, opetetaan kuolemaksi eikä elämäksi.

Kuinka saattoi siis tuo oikeastaan varsin kesyt taisteluvaatimus

vaikuttaa niin suunnattoman mullistuksen? Paljoa terävämmillä aseilla,

nerolla ja sakenevalla ivalla oli Erasmus hyökännyt kirkon turmelusta,

munkkien törkeätä elämää ja kirkon muita väärinkäytöksiä jopa itse

paavivaltaa vastaan. Hän jo uskalsi vaatia raamatulle korkeimman

auktoriteetin ja toimitti painosta kreikkalaisen Uuden Testamentin.

Pontevasti vaati hän kirkon puhdistusta ja häneen liittyi humanistien

suuri joukko. Melkein kaikkea sitä, mitä vastaan Luther myöhemmin

taisteli, tapaamme jo Erasmuksessa. Mikä oli syy siihen, ettei

Erasmuksesta, jota hänen aikakautensa ylisti taivaaseen saakka ennen

kuulumattomana nerona ja oppineena, tullut kirkon reformaattoria. Itse

perustus, hengellinen voima, puuttui häneltä. Hän kyllä vaati kirkon

ulkonaista puhdistusta, mutta kirkon opista hän oli välinpitämätön.

Ihmisen synnin turmelusta hän ei tuntenut eikä siis kaivannut armoa

ja anteeksiantoa. Itse seisoen puolipakanallisella kannalla oli

hänen ideaalinsa hieno, hyveitä harrastava, sivistynyt yleisö.

Sentähden hänen sanansa, joita niin innokkaasti luettiin ja ihailtiin,

sittenkin haihtuivat tyhjään, ja itse vaipui hän vihdoin, kun myrskyt

nousivat, arkana katolisen kirkon suojelevaan helmaan. Hänen ja

Lutherin matka kulki kokonaan päinvastaiseen suuntaan. Erasmus alkoi

suurella rohkeudella mutta peräytyi pian arasti. Luther alkoi arasti

pelkästään sielunpaimenen velvollisuudesta, mutta seisoi horjumatta kun

hengellinen ja maallinen valta uhkasi tuhota häntä kaikella voimallaan.

Vaikka Luther löysi paljon omia ajatuksiansa Erasmuksessa, osasi

hän kyllä huomata hengen erilaisuuden. "Minä pelkään, ettei Erasmus

riittävästi esitä Kristusta ja Jumalan armoa; inhimillinen on hänelle

korkeampi kuin jumalallinen." Erasmus kirjoitti oppineita ja ylhäisiä

säätyjä varten, ja koki kaiken mokomin estää oppinsa leviämästä

kansaan, jotta ei rauha häiriytyisi. Luther kirjoitti seurakunnalle,

pelastusta etsiville sieluille Jumalan käskyläisenä, olkoot seuraukset,

mitkä tahansa. Eikä hänen sanansa turhaan rauenneet. Ne lausuivat ilmi

mitä jo aikoja sitten, vaikka hämärästikin, kyti mielissä. Kansa tunsi

niissä omat ajatuksensa, ja aivan kuin helpotuksen huokauksena kuului

kaikkialla: "Onhan vihdoin tullut se mies, jota olemme niin kauvan ja

kiihkeästi odottaneet."

Salaman nopeudella levisivät teessit Saksaan ja ulkomaihin, ja

kaikkialla nostivat ne suurinta huomiota, ihastusta tahi vastustusta.

Paavi Leo, taiteen harrastaja, ihmetteli munkin neroa; syvemmältä hän

ei käsittänyt asiata. Keisari Maksimilian, joka itse oli ajatellut

kirkon puhdistusta, lausui: "pitäkäät huolta tuosta munkista, saattaa

tulla se aika, jolloin minä häntä tarvitsen." Minä tarvitsen! Keisari

Maksimilian samoin kuin hänen jälkeläisensä luuli voivansa käyttää

Lutheria jonakin kahlekoirana, jota hän kyllä osasi itse pitää

kahleissa, mutta joka on hyvä usuttaa paavia vastaan, jos hän rupeaa

liian vaativaksi. Vaaliruhtinas Fredrik, yhä epäröivänä, joutui

hämille. Luther ei ollut antanut hänelle mitään tietoa aikomuksestansa,

jotta ei ruhtinas joutuisi vaaranalaiseksi. Nyt kun työ oli tehty, ei

hän tietänyt muuta kuin kehoittaa varovaisuuteen. Mutta kyllä olivat

teessit jo sytyttäneet tulen, joka riehui ympäri maailmaa. Missä kaksi

tahi kolme oli koossa, ei keskusteltu muusta kuin tuon rohkean munkin

esiintymisestä. Mikä hyväksyi, mikä moitti, mutta moni etsivä sielu oli

saanut kiinni johtavasta langasta. Johtopäätöksiä vedettiin rohkeasti

paljoa pitemmälle meneviä, kuin mitä Luther itse oli tarkoittanut.

Kaikessa tässä melussa oli Luther yksin viattomuudessaan varsin

levollinen. Hän ei ymmärtänyt muuta kuin että paavi, kardinaalit

ja piispat, olisivat hänelle kiitolliset, kun hän oli paljastanut

heidän alempien palvelioittensa väärinkäytöksiä. Itse urakoitsijalla,

Mainzin arkkipiispa Albrechtilla, jolle Luther oli kirjoittanut yllä

mainitun kirjeen, oli loistavan hovinsa pyörteessä muuta ajateltavana

kuin sielujen autuutta. Brandenburgin piispa, jonka alueeseen Luther

kuului, kirjoitti kyllä, ettei hän teesseissä huomaa mitään kirkon

oppia vastaan, mutta pyytää häntä rakkaudesta rauhaan ja piispansa

kunnioituksesta lakkaamaan kirjoittamasta siitä aineesta. Nöyrästi

vastaa Luther suostuvansa siihen; "tahdon mieluummin olla kuuliainen

kuin ihmeiden tekijä, vaikka voisinkin". Muut piispat olivat

välinpitämättömiä. "Tottahan paavi kurittaa moisen kerjäläisen."

Mutta Tezel, jonka kauppa saattoi joutua vaaraan, nosti kauhean melun.

Olihan anekin vastustaminen kapinaa itse paavia vastaan. Hänkin

julkaisi teessejä, mutta vähän niissä on itse asiaan kuuluvaa; paavin

valtaa ja erehtymättömyyttä niissä pääasiallisesti ylistetään, ja

uhataan kerettiläisiä roviolla ja ijankaikkisella kadotuksella. Sitä

samaa hän pauhasi saarnastuolistaan.

Muitakin vastustajia ilmaantui, niiden joukossa etevä ja oppinut

Eck, jonka vasta tulemme likemmin tuntemaan. Hän jo viittaa Lutherin

hussilaisuuteen, joka syytös parhaiten sai yhteisen kansan ymmärtämään,

että semmoinen kerettiläinen ilman enempää todistusta on kuoleman

ansainnut kapinoitsijana maallista ja hengellistä valtaa vastaan.

Tezelille Luther ei luullut tarvitsevansa vastata, mutta Eckille,

entiselle ystävälle, kirjoittaa hän: "Te sanotte, että paavi on

yht' haavaa ylimmäinen pappi ja keisari, ja että hänellä on valta

maallisella käsivarrella pakottaa kuuliaisuuteen. Janootteko murhaa?

Vakuutan teille, ettette pelota minua kerskaavalla röyhkeilyllänne eikä

suuri-äänisillä uhkauksillanne. Jos minut tapetaan, niin elää kuitenkin

Jesus Kristus, minun ja kaikkien Herra." Eräälle ystävälleen kirjoitti

hän: "Olen valmis sekä sotaan että rauhaan, mutta rauha on minusta

parempi."

Mainitsemista ansaitsee matka, jonka Luther tähän aikaan teki

Heidelbergiin, siellä pidettyyn kongregatsioonin yleiskokoukseen.

Matka oli kyllä vaarallinen Lutheria kaikkialla väijyvien vihollisten

tähden. Mutta vaaroja vastaan oli hän aina luja. Staupitzille kirjoitti

hän: "en ole kunnian enkä panettelun tähden alkanut, enkä lakkaakaan.

Jumala pitäköön huolta". Hän lähti sentähden ja sai kyllä ilokseen

huomata, että hänellä jo oli runsaasti ystäviäkin. Vainio orasti

silminnähtävästi. Kunnioituksella ottivat häntä matkalla vastaan ja

itse Heidelbergissa semmoisetkin miehet kuin piispa Lorenz von Bibra

ja pfalzkreivi Wolfgang. Mutta verrattomasti tärkeämpi oli, että hänen

mainio esiintymisensä ja sydämmestä lähteneet sanansa herättivät

useita, jotka sittemmin tulivat uskonpuhdistuksen historiassa

tunnetuiksi: dominikaani Martti Bucer, Brenz, Schnepf y.m. Täälläkin

esitti Luther teessejä, jotka valaisivat ja miellyttivät.

Matka virkisti Lutheria sekä henkisesti että ruumiillisesti. Ja tarpeen

se oli, sillä nyt oli tositaistelu tulossa.