IV.

Opettajana.

Luther oli nyt saapunut siihen paikkaan, joku oli tuleva maailman

mainioksi hänen taistelutantereenansa. Mutta siitä hänellä ei ollut

aavistustakaan. Samana vaatimattomana, hiljaisena munkkina oli hän

vaan siirtynyt Erfurtin luostarista Wittenbergin augustiiniluostarin

synkkään kammioon, josta hän kävi yliopistossa luennoltansa

suorittamassa. Hänelle oli määrätty opetusaineeksi fysiikki ja

dialektiikki Aristoteleen ja keskiajan puhtaan skolastiikan mukaan.

Vastenmielistä tämä oli hänelle, joka ei muuta pyytänyt kuin julistaa

evankeliumia isooville ja janooville. Mutta epäilemättä kuuluivat

nämätkin luennot, joita hän piti niin tuiki joutavina, valmistuksena

hänen vastaisiin tehtäviin. Hänen täytyi perinpohjin tutustua tämän

inhimillisen viisastelun kaikkiin sokkeloihin, jotta hän osaisi

voitollisesti sitä vastaan taistella. Hän halusi päästä Jumalan sanaa

ilmoittamaan ja tutkimaan, ja jatkoi sentähden raamatun alkukielen

oppimista, sen ohessa luonnollisesti itse raamatun harrasta lukemista.

Seurauksena siitä oli, että hän 1509 sai jumaluusopin bakkalaureuksen

arvon ja siitä seuraavan oikeuden pitää raamatullisia luennoita.

Aluksi selitti hän psalmit ja siirtyi niistä romalaisepistolaan. Kohta

alusta nostivat nämät luennot tavatonta huomiota. Jumalan puhdas sana

oli niin kauvan ollut vaakan alla, mutta Lutherin luennoissa loisti

se taas ihmeellisellä valollaan, niin uutena, mutta kuitenkin niin

aavistettuna, niin odotettuna. Itse professoritkin kävivät luennoita

kuuntelemassa.

Mutta kansalle jäivät nämät uudet totuudet salaisuudeksi. Ihme

kyllä, se mies, joka aikanaan oli horjumattomana seisova keisarin

ja ruhtinaiden edessä, oli vielä siksi ujo, ettei hän mitenkään

Staupitzinkaan kehoituksesta, tahtonut ruveta saarnaajaksi. "Ei ole

vähä asia Jumalan puolesta puhua ihmisille", sanoi hän. Staupitz

kuitenkaan ei hellittänyt "Te tapatte minut, herra tohtori, minä en

kestä vuosineljännestäkään", valitti Luther. "Entä sitten", vastasi

Staupitz, "Jumala tarvitsee kyllä siellä ylhäälläkin hartaita

ja taitavia miehiä". Ja siten määrättiin Luther saarnaajaksi

Augistiinikirkkoon. Mutta tämä kirkko oli vasta rakennuksen alla, ja

sillä välin käytettiin erästä pientä lahonnutta puukappelia. Jumala ei

käytä suuria tehtäviänsä varten maailman suurmiehiä eikä sen komeutta.

Kristinusko lähti halvasta seimestä, kun ei ollut sijaa majassa.

Wittenbergin kurjasta hökkelistä nousi se uuteen puhtauteen.

Pakosta astui Luther saarnastuoliin, mutta kerran sinne tultuaan

virtasi mahtavasti hänen sydämmestään se evankeliumin elävä vesi, jota

hän vihdoin itse oli saanut maistaa. Mitä hän huoli paavin ja kirkon

opeista; jääkööt ne arvoonsa. Raamattu oli hänen ainoana perustuksena

ja pohjana. Että hän juuri sen kautta saarnasi paavin kirkkoa vastaan,

sitä hän ei mitenkään käsittänyt. Hän ei ollut raamatussa löytänyt

pyhän neitsyen eikä muiden pyhimysten palvelusta, eikä hän siis tullut

tilaisuuteen puhumaan niistä, ja sentähden uskoi hän vahvasti, että

hän yhä vielä oli kirkon uskollinen palvelija, sillä miten olikaan,

eihän kirkko toden totta voinut hyljätä Kristusta ja Jumalan sanaa.

Hänen vaatimaton esiintymisensä, hänen syvästä vakaumuksesta ja omasta

eletystä kokemuksesta lähteneet sanat, joihin liittyi valtaava

puhelahja, viehättivät vastustamattomasti kuulijoita, eikä kukaan vielä

huomannut muuta, kuin että heitä vaan johdatettiin pyhään sanaan, joka

tietysti ei voinut olla kirkolle vastenmielistä. Uutta tosin oli mitä

tuolla erinomaisella saarnaajalla oli sanottavana, mutta samassa oli se

sitä ikuista vanhaa, joka aina pysyy nuorena ja totena.

Paljoa syvemmältä piti Lutherin oppia tuntemaan paavikirkon turmelusta,

ennenkun hän saattoi vieroitua siitä äidistä, jonka maito oli hänet

ruokkinut lapsuudesta saakka, joskin hänen täytyi tässä äidissä huomata

ryppyjä ja raihnautta. Pyhä isä Romassa kyllä ei tietänyt kaikista

väärinkäytöksistä, jotka olivat päässeet vallalle kaukaisessa Saksassa,

arveli Luther. Toista on kai itse pyhässä Romassa, pyhän isän istuimen

juurella. Oli välttämätöntä, että hän sai omin silmin nähdä tämän

pyhällön.

Seitsemän augustiiniluostaria oli riitaantunut kenraalivikaarionsa

kanssa, eikä tätä eripuraisuutta saatu sovitetuksi muualla kuin Romassa.

Edustajakseen valitsivat muutamat asiaan takertuneet luostarit Lutherin.

Kauvan oli kai vaellusretki tähän maailman pyhimpään kaupunkiin

kytenyt hänen mielessään. Siellähän jos missään oli syntien anteeksi

anto saatavissa, kun ripitys tapahtui itse apostolien haudoilla.

Matkaan lähdettiin Lokakuussa 1511 luostarista luostariin, kunnes

jouduttiin Italian, tuon erityisesti pyhän ja maallisestakin kaikilla

runsaussarven rikkauksilla siunatun maan ensimmäiseen luostariin.

Mutta mikä ihme ja pettymys! Wittenbergin alastoman kammionsa sijasta

tapasi hän komeasti sisustettuja asuntoja, karkean munkkikaapun sijasta

rikkaita pukuja, yksinkertaisen ruoan sijasta kaikilla herkuilla

katetun pöydän, ja pyhien miesten uskonnollisten keskustelujen sijasta

irstaita puheita ja uskonpilkkaamista. Paastopäivinä tarjottiin

rasvaisia ruokia, ja kun Luther hämmästyneenä lausui: "tämä on vastoin

lakia", vimmastuivat nuo iloiset veikot raakaa saksalaista vastaan, ja

heidän käytöksensä tuli siksi uhkaavaksi, että luostarin portinvartija

kehoitti vierasta mitä pikemmin pakenemaan. Särjetyllä sydämmellä

jatkoi Luther matkaansa. Onhan kaikkialla maailmassa surkeita

poikkeuksia. Romassa hän vihdoin löytää mitä hänen sydämmensä kaipaa.

Vihdoin siinsi vaivaloisen matkan perästä Roma. Pietarin ja Paavalin

kaupunki, pilviin nousevilleen kupooleineen. Hartaiden tunteittensa

valtaamana laskeutui Luther polvilleen huudahtaen: "Tervehdin sinua

pyhä Roma." Varmasti päätti hän suorittaa uskonsa vahvistamiseksi

kaikki mitä pyhiinvaeltajalta ikinä vaadittiin. Niin kävi jokaisessa

pyhässä paikassa ja kaikissa kirkoissa, hän koetti uskoa kaikkia taruja

mitä hänelle kerrottiin, tunnollisesti täytti hän monenkaltaiset

säädetyt hartaudenharjoitukset. "Jospa olisivat vanhempani jo kuolleet,

voisinhan minä messuillani, rukouksillani ja muilla jaloilla töillä

pelastaa heidät kiirastulesta." Ja messuja hän sai lukea, mutta ihan

toisella tavalla, kuin italialaiset munkit hän sen teki, ne kun vaan

riensivät lentävässä hopussa loppuun. Lutherin harras, arvokas toimitus

ikävystytti heitä suuresti. "Riennä, riennä", huudettiin hänelle,

"lopeta toki."

Kaikkia taikatemppuja, joilla Romassa oli syntien anteeksiantamus

saatavana, suoritti Luther rehellisesti. Romassa on eräs korkea

porraskäytävä, sama muka, josta Pilatus oli julistanut tuomionsa

Jesuksesta; se oli ihmeen kautta siirtynyt Romaan, ja saavuttaaksensa

sitä anekkia, jonka paavi oli luvannut kaikille, jotka polvillaan

nousivat, ylös näitä portaita, Pilatuksen portaita myöten, rupesi

Lutherkin vaivaloiseen ryömimiseen. Mutta keskitiellä muistui hänen

mieleensä, että juuri tälle seurakunnalle oli kirjoitettu: "vanhurskas

elää uskostansa". Hän kavahti pystyyn, luopui ansaitsemasta paavin

anekkia ja häpesi taikauskoansa.

Augustiiniluostarien arvokkaana edustajana joutui Luther korkeidenkin

kirkon hallitusmiesten seuraan. Siinä toki saisi hän vihdoin tutustua

oikein jumalisiin miehiin. Mutta sama surkeus, jonka hän kaikkialla

oli nähnyt, sai hän sielläkin tuta ilkeimmässä muodossa. Herkullisen

ruoan ja lasien ääressä pilkattiin pyhimpiäkin asioita, ja nauraen

kerrottiin pappien sukkelia kujeita, kuten esim. ne sanat, joilla leipä

ja viini oli muuttuva lihaksi ja vereksi, pappi latinaksi sopotti:

"leipää olet ja leiväksi jäät; viiniä olet ja viiniksi jäät." Itse

paavin hovista kuului mitä oudoimpia asioita. Suora uskonnottomuus

ja uskonnon pilkka pidettiin siellä korkeamman sivistyksen merkkinä,

jopa lienee tapahtunut, että kun joku kardinaali halveksien puhui

kristinuskosta, itse paavi vastasi: "tiedäthän kuinka paljon meitä on

hyödyttänyt tuo satu Kristuksesta."

Syvästi loukkasi ja suututti tämä villitys ja paatumus hartaan,

saksalaisen munkin tunteita; hän ei ollut Romassa löytänyt mitään

siitä, mitä hän hartaassa mielessään oli kuvaillut: kirkko oli

turmeltunut, mutta kirkko ei ollutkaan tästä maailmasta. Hän tahtoi

yhä pysyä uskollisena kirkon jäsenenä ja hiljaisuudessa saarnata sitä

pelastuksen ja lohdutuksen evankeliumia, joka oli hänelle itselle

aukaissut aarreaittansa.

Pettyneenä ja surullisena lähti Luther paluumatkalle. Mutta hän oli

saavuttanut kokemuksia ja tietoja, jotka olivat hänelle vastaisuudessa

kallisarvoiset. Muistellessaan niitä lausui hän myöhemmin: "mitä

lähempänä Romaa, sitä huonompi kristitty. Roma on rakennettu helvetin

peruskivelle; se on kuilu, josta kaikki synnit lähtevät." Hän oli sen

ohessa oppinut tuntemaan maailmaa, katselemaan sitä avoimin silmin

toiseksi kuin miltä se ahtaasta luostarikammiosta näytti, ja hän oli

saanut tottumusta liikkua vierasten ihmisten parissa ja kohdella heitä.

Kaikki oli hänelle vastaisuudessa tarpeellista. Mutta hän toi lisäksi

myötänänsä yhä varmemman vakaumuksen siitä, että usko yksin ilman töitä

tekee ihmisen vanhurskaaksi Jumalan edessä.

Helmikuussa 1512 palasi Luther Wittenbergiin. Ikäänkuin ei olisi mitään

tapahtunut, jatkoi hän hiljaista työtänsä yhä tutkien pyhää raamattua,

syventyen siihen ja selittäen sen totuuksia kuulijoillensa. Itse hän ei

halunnut muuta kuin saada pysyä sinä hiljaisena munkkina, jona hän oli,

ja saarnata evankeliumia köyhille, eikä hän omasta alotteestansa olisi

ulommaksi astunut. Ihmiset ja olot suorastaan sysäsivät ja pakottivat

hänet ulos taisteluihin, joita hän yhä koetti karttaa. Jumalan näkyvänä

aseena oli tähän saakka ollut Staupitz, ja semmoisena hän vieläkin

ja monasti esiintyi Lutherin elämässä. "Sinun täytyy nyt, ystäväni,

ruveta pyhän raamatun tohtoriksi", lausui hän eräänä päivänä. Luther

suorastaan kauhistui. "Etsikäät arvokkaampaa; minä en voi! Olen heikko

ja kivulloinen ja yksin Pyhä Henki voi luoda jumaluus-opin tohtoreita."

Mutta Staupitz oli kenraalivikariona Lutherin esimies, hänellä oli

oikeus käskeä ja Lutherilla oli velvollisuus totella. Ei siis auttanut

vastustaminen, ja Lokakuun 18 p. 1512 vihki Lutherin tohtoriksi Andreas

Bodenstein Karlstadtista, mies, jonka vasta tapaamme Lutherin tiellä.

Hyvällä omallatunnolla saattoi Luther vannoa tohtorin-valansa, koska

siinä sanat kuuluivat: "minä vannon parhaan kykyni mukaan puolustaa

evankeelista totuutta". Se oli siis vala sille lipulle, jonka Herra

antoi hänelle kannettavaksi. Usein itse hämmästyen siitä liikkeestä,

jonka hänen sanansa nostivat, haki hän rohkeutta tästä valasta. "Minä

olen sitoutunut puolustamaan evankeelista totuutta".

Kaikella ahkeruudella ja kaikissa tilaisuuksissa, yliopistossa,

kirkossa ja sielunpaimenena levitti Luther Jumalan puhdasta sanaa

raamatun perustuksella, sillä sitä yksin piti hän ratkaisijana

uskonnollisissa kysymyksissä. Eikä hänen työnsä jäänyt hedelmiä

tuottamatta. Yhä useampia liittyi häneen ja myönsi hänen opetuksensa

oikeaksi. "Luther selittää raamattua sillä tavoin, että hartaista,

valistuneista ihmisistä tuntuu ikäänkuin pitkän ja synkän yön jälkeen

uusi päivä olisi koittanut oppiin nähden", kirjoitti Lutherin etevin

apulainen Melanchton. "Samoin kuin Johannes Kastaja, neuvoo hän ihmisiä

Jumalan karitsan luo." Vanha ihmisviisauden rakentama teologiia horjui

perustuksissaan. "Turhaan opetetaan meidän aikanamme Aristotelesta

ja skolastikoita", kirjoitti Luther eräälle ystävälle. "En pyydäkään

parempaa kuin paljastaa näitä ilveilijöitä, jotka kreikkalaiseksi

naamioittuina tekevät pilaa kirkosta. Apostolien ja profeettain

kirjat ovat varmemmat ja korkeammat kuin koulun kaikki viisastelut

ja sen teologiia. Aristoteles on laskemaisillaan ja on ennen pitkää

kukistuva." Tässä kohden oli Luther siis samaa mieltä kuin Erasmus,

mutta henki oli niin toisenlainen heissä, etteivät ne kauvan kulkeneet

samoja teitä.

Saksenin vaaliruhtinas, joka Staupitzin neuvosta oli kutsunut

Lutherin professoriksi Wittenbergiin, ei suinkaan jättänyt pitämättä

silmällä tuon merkillisen professorin oppeja. Itse oli hän totuutta

etsivä henki, mutta sen ohessa erittäin kirkollinen mies. Semminkin

oli hänellä erityinen into pyhien jäännösten kokoomiseen. Ettei hän

semmoisena rohjennut kokonaan omaksua uutta oppia on luonnollista,

mutta sydämmessään tunsi hän Jumalan kutsua, uskollisesti puolusti

ja suojeli hän Lutheria vaikeimmissakin tiloissa, ja rohkeasti antoi

hänelle Luther opetuksensa ja neuvonsa, silloinkin kun hän tiesi ne

vastenmielisiksi. Niinpä kirjoitti hän Spalatinille, joka palveli

vaaliruhtinaan luona hänen hovisaarnaajanaan, ja neuvonantajana

nautti hänen luottamustaan: "On monta asiaa, jotka miellyttävät

sinun ruhtinastasi, mutta jotka ovat Jumalalle vastenmielisiä.

Maallisissa asioissa on hän kyllä taitava, mutta hengellisissä on hän

seitsenkertaisesti sokea. Minä en sano tätä hänen selkänsä takana

salapanettelijana. Kyllä minä tätä tilaisuudessa sanon hänen silmiensä

edessä." Tällä kertaa tarkoitti Luther vaaliruhtinaan tunnettua

pyhien jäännösten kokoomishalua, mutta näemme jo tässä, kuinka Luther

arastelematta puhui suoraa totuutta maailman mahtavillekin. Spalatin

oli Herran valaisema uskonnollinen mies. Mutta ei ollut hänessä eikä

hänen herrassaan sitä, joka ratkaisevasti iskee kirveen puunjuureen.

Molemmat olivat kuitenkin hyvillänsä siitä, että rohkeampi piti

kirvesvartta, ja Lutherille arvokkaana ystävänä ja välittäjänä hovissa

pysyi Spalatin koko elinaikanansa.

Niinkuin tuuli levittää kasvien siemenet laajoille aloille, niin leveni

Lutherin oppikin paikkakunnasta paikkakuntaan, ilman että kukaan vielä

aavisti siitä mitään vaaraa paavin kirkolle. Erinomainen tilaisuus

ilmaantui Lutherille levittää Jumalan sanaa itse luostareihin, kun

vaaliruhtinas lähetti Staupitzin matkoille hankkimaan pyhienjäännöksiä.

Luther silloin määrättiin virkaatoimittavaksi kenraalivikarioksi.

Semmoisena tuli hänen nyt tarkastaa Staupitzin piiriin kuuluvia

luostareita. Kuten tämä aikanaan oli tuonut lohdutuksen sanat

Lutherille, niin Luther nyt saarnasi luostarin vangituille hengille,

missä hän vaan tapasi lohdutusta kaipaavan sielun. Hän korjasi

väärinkäytökset ja epäjärjestykset, sovitti riidat, neuvoi ja

varoitti. Eikä sana suinkaan langennut kokonaan karuun maahan. Monesta

augustiinimunkista tuli vastaisuudessa puhdistetun uskon harras

tunnustaja ja levittäjä. Mutta Luther itse pysyi paavin ja kirkon

uskollisena palvelijana. Hän pyysi vaan valaista sieluja Jumalan

sanalla. Kirkon ja opin puhdistajaksi hän ei luullut kelpaavansa.

Ulkoa tulevat vaikutukset olivat, Lutherin vastustuksesta huolimatta,

vieneet hänet ulos hiljaisesta munkkikammiosta yliopiston opettajaksi,

saarnaajaksi, jumaluusopin tohtoriksi. Tarvittiin vielä väkevä työntäys

ulkoapäin, ennenkun hän nousi itse paavin ja kirkon väärinkäytösten

kukistajaksi. Luther oli ainoastaan Jumalan ase, ja Jumala piti huolen

siitä, ettei se; päässyt ruostumaan.